Kalle Mikkosen elämää – Tarinaa isoisäni isoisästä (iiii)
…ja vähän muistakin Melalahden
sekä Kives- ja Variskylien asukkaista
Savolaispojat menossa saunaan,
kuvaaja I. K. Inha 1890-1899 (KK3475:4), finna.fi
Kalle Mikkosen vanhemmat syntyivät Paltamon pitäjässä, mutta
eri kylissä, linnuntietä alle kahdenkymmenen virstan etäisyydellä toisistaan. Toisin
kuin osa jälkipolvestaan, he eivät koskaan päätyneet kovin kauaksi synnyinpaikoistaan.
Isä suuntasi synnyin kodistaan lounaaseen ja äiti luoteeseen, Melalahden
Vaarankylään, jonne tuli molempien lapsuusseudulta suoraviivaista matkaa noin
viisitoista virstaa, joka on kilometreissä lähes saman mittainen.
Mutta eipä mennä vielä Vaarankylään, vaan heidän
syntymänsä aikoihin, jolloin henki- ja kirkonkirjat laadittiin ruotsin
kielellä, jollainen käytäntö jatkui vielä vuosikymmenien ajan. Erilaisten merkintöjen
seasta löytyi suomalaisia ilmaisuja, mutta ristityn nimi vääntyi ruotsiksi,
eikä välttämättä ollut sitä, minkä vanhemmat sanoivat, vaan kastettujen
luetteloissa Reino oli Reinhold ja Reetta Gretha.
Niinpä Mieslahdessa tammikuussa 1796
päivänvalon nähneen äidin nimi oli Helena Paulsdotter Rusatar, eli -nen tipahti
pois ja sukunimi sai naisellisen -tar päätteen sen tilalle. Leenaksi kutsutun isä
Pauli Antinpoika Rusanen asutti sukunsa kanssa Kärkkälä 12 -tilaa Mieslahden kylän
eteläisessä osassa, Tiitonvaaran katveessa. Talo oli Oulujärven rannalla, jonka
niemenkärjestä kertyi kirkkomatkaa Paltaniemelle parikymmentä virstaa soutaen
ja maitse vielä pidemmälti. Nykyisin vaaran nimi on Tiittola, alue Kontiomäen
Saviranta, ja talon sijaintipaikka vanhan kansakoulun kupeella, edelleenkin
viljeltyjen peltojen maisemassa. Alue oli pitkään vesi- ja pistoteiden varassa,
mutta nykyisin Savirannassa voi tehdä suoralinjaisen rengasmatkan ilman turhia
mutkia.
Reilut kuusi vuotta
myöhemmin, uuden vuosisadan puolella, toukokuussa 1802, syntyi isä Matts
Pehrsson Mickonen. Talonpoika Pekka Pekanpoika Mikkosen ja Susanna Antintytär
Oikarisen seitsemäs lapsi päästi ensiparkaisunsa naapurikylässä Uuralla. Perhe
asui pienen Kangasjärven ja sokkeloisen Iijärven Luttulanlahden välisellä
kannaksella, Pyykkölä 11 -talossa.
Pyykkölään ei päässyt kuin kinttupolkuja tai vesireittejä,
ja kirkolle matkattiin usein soutaen Kiuasniemen ohi Putaansaaren suuntaan,
josta Uurajärven kautta Kiehimänjoelle, jota pitkin Oulujärvelle ja vielä
Paltaselän yli. Jokivarressa oli myös kirkkotie, ehkä paikon jopa kärrytien
levyinen polku, mutta taivalta taitettiin myös talsien Mieslahden ja Jormuan
kautta, jolloin matka oli huomattavasti pidempi, mutta suuria vesistöjä ei
tarvinnut Iijärven jälkeen ylittää.
Ristijärvelle valmistui kirkko viisi vuotta
myöhemmin, mutta uuralaisten olisi tullut edelleen kulkea Paltaniemellä. Naapurikylä
oli vielä pitkään Paltamon kappeliseurakunta, joten moni hurskas asukas valitsi
helppokulkuisemman reitin Iijärven yli itään, mutta edelleen hän joutui
kulkemaan muissa asioissa kirkonkylään.
Tiettömyys ei ollut suuri ongelma ennen
tehomaataloutta, minkä todistaa hyvin se, että Uuran vesistöjen rannoilta on
löytynyt lukuisia kivikautisia asuinpaikkoja. Nykyisin Luttulanlahteen johtaa
maanteitä useampaa kautta, muun muassa Saariselta, Paltamon hautausmaan kohdalta
sekä Ristijärven suunnasta Uvalta, ja perille pääsee myös useita alueella risteäviä
metsäautoteitä pitkin. Vanhin oikea maantiereitti lienee ristauksesta, kuten
kaenuulaenen sanoisi, joka erkanee Puolangan tieltä, Saarisenjärven kohdalta kaakkoon,
kymmenisen kilometriä Paltamon nykyiseltä kirkolta pohjoiseen. Lyhyin matka
uudesta kirkonkylästä on hautausmaan kupeelta, joka johdattaa kilometrien
mittaisten suorien kautta kolmen kirjaimen kylään, Uvalle. Järvien välinen
kangas Heiluanmäen ja Iivaaran puolivälin tietämissä on edelleen viljelty,
nykyisin paikalla on Lahtela ja Luttula nimiset tilat.
Mikkosten
vanha asuinpaikka Uuralla tämän päivän silmin
Matin ja Leenan lapsuudessa elettiin kurjuuden aikaa, oli
kuivia kesiä, hallaa ja lukuisia kulkutauteja, jotka vaivasivat vuosikausia,
niin että kansaa kuoli ja väki väheni. Vaikka väestö toipui pian ja
menetettyjen tilalle kasvoi taas uusia jälkeläisiä, riitti muitakin vitsauksia.
Kun kato oli juuri edellissyksynä kurittanut kansaa, syttyi helmikuusta 1808 Suomen
sota. Maankamaramme ei ollut itsenäinen valtio, olimme vain Ruotsin lääni, itämaa,
jonka Venäjä halusi itselleen. Niin elinalueellamme käytiin lännen ja idän
välinen rajaselkkaus reilun puolentoista vuoden ajan. En lähde enemmälti
avaamaan sodan syntysyitä tai taistelujen yksityiskohtia, niitä voi itse kukainenkin
lukea historiankirjoista tai Vänrikki Stoolin tarinoista.
Ruotsin valtio eli Kruunu oli perustanut edellisvuosisadalla
uusia sotilastorppia, jotka turvasivat vähintään 17 vuotta täyttänyt ruotisotilaan
ja tämän perheen toimeentulon. Sotaväki koostui vakituisen päällystön lisäksi ruotusotilaista,
eli neljästä kuuteen taloa muodosti yhden ruodun, joten jokaisessa kylässä oli
yksi tai useampi sotilas. Ruotu velvoitettiin ylläpitämään torppaa sekä
viljelyksiä sotilaan kolmivuotiseen asepalveluksen sekä sotimisen ajan. Ruodun
tehtävänä oli myös varustaa asevelvollinen, joten se joutui hankkimaan muun
muassa paidat, sukat ja kengät, vaikka Kruunu kustansikin sotilaan asepuvun.
Sodan syttyessä myös Paltamon komppanian ruotusotilaat
joutuivat joukkoihin, ja mukaan otettiin myös nostoväkeä, entisiä sotilaita,
joista monet olivat perheellisiä ja jopa yli 50-vuotiaita. Sukuni Mikkosia en
tiedä mukana olleen, mutta asiaa on vaikea varmistaa, sillä osalliset saivat
ruotsinkielisen sotilasnimen, joilla heidät kirjattiin ylös. Huuskojen
esi-isistä löytyy myös sotilaita, mutta kyseisen sukuhaaran tutkiminen on
minulla vielä kesken.
Paltamon komppania kuului Kajaanin pataljoonaan,
jonka ruotusotaväen vahvuus oli noin 300 miestä, eivätkä kaikki suinkaan
palanneet takaisin. Moniko heistä katosi muuten kuin sotavamman vuoksi, siihen
tuskin löytyy vastausta, sillä myös riittämätön ravinto, ja siitä sekä tartuntataudeista
johtuvat kuolemat verottivat miesvahvuutta. Eivätkä kainuulaiset pitäneet
Ruotsin kuninkaan puolesta sotimista kovinkaan mielekkäänä, vaan häipyivät
metsiin, vaikka eivät voineetkaan ainakaan heti palata kotiin. Kiinni jääneen sotilaskarkurin
tuomio oli kuolema, mutta moni kokeili onneaan, ja Kajaanin komppaniasta
livisti 108 miestä eli yli kolmasosa, joista paltamolaisia kuusitoista.
Toisaalta karkureitakin ymmärtää, sillä raskaita tykkejä oli vedettävä
taistelupaikoista toiseen lähes tiettömillä taipaleilla, ruokaa oli koko
sotimisen ajan riittämättömästi, eikä asepukua oltu suunniteltu talvitaisteluun.
Pakkasia oli useina viikkoina -30 astetta, välillä jopa yli -40 °C,
ja majoitus tapahtui lämmittämättömissä teltoissa.
Porilaisten marssi, Oikealla Kajaanin
pataljoona,
originaalipiirustus
Vänrikki Stoolin tarinain kuvitukseen, vasemmalla Suomen
kadettikunta
Albert Edelfelt
1897-1900, Ateneumin taidemuseo finna.fi
Laaja Paltamon pitäjä
ei jäänyt ilman sodan vaikutuksia, vaikka Oulujärven pohjoispuoli säästyi taisteluilta
ja läpi marssivilta sotajoukoilta. Pohjoisosa kärsi lähinnä miesten
menetyksestä, mutta toisin oli Oulujärven etelänpuolella, Vuolijoen ja
Säräisniemen seuduilla. Siellä läpikulkevat joukot ahdistivat talonpoikia ahkerasti,
vaikka suorittivatkin näille jonkinlaisia korvauksi menetyksistä. Molemmat sotaväet
vaativat vuoroillaan käyttöönsä, milloin hevosia ja kyytimiehiä, milloin viljaa
sekä karjaa ruoakseen. Jopa veneet vietiin ensin huoltokuljetusten
turvaamiseksi, ja myöhemmin ne määrättiin hävitettäväksi, ettei vastapuoli
pääsisi niillä järven yli.
Mutta ei Suomen sota suinkaan ollut
ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kärhämä, jonka kohteena Kainuu oli.
Nälkämaata oli piinattu jo moneen otteeseen, milloin minkäkin kahakan, kuten
Isovihan, Sarkasodan, Pikkuvihan aikana. Ei riittänyt, että ruotsalaiset olivat
kantaneet veroja, vaan lisäksi venäläiset olivat kurittaneet känsäkouria aivan
sen 1500-luvun puolivälissä tapahtuneesta asuttamisesta alkaen. Novgorodilaisiksi
kutsutut itänaapurit olivat hävittäneet välillä savupirtit sekä navetat lähes
yhdettömiin, ryöstäneet lapset orjuuteen ja räjäyttäneet Kajaanin linnan. Mutta
aina oli kirveskansa noussut maakuopistaan ja piilopirteistään kaatamaan
kaskia, viljelemään peltoja, polttamaan tervaa, siittämään seuraavaa sukupolvea,
sekä aina yhtä haluttomasti maksamaan verojaan.
Joku jälkipolvista onkin väittänyt, etteivät
myöhempien aikojen maalaamattomat rakennukset johtunut pelkästä kainuulaisten
köyhyydestä, vaan tapa oli juurtunut, kun he yrittivät häivyttää vaaraseutujen asumukset
näkyvistä antamalla niiden harmaantua.
Lopulta Suomen sota
päättyi Haminan rauhaan ja Ruotsin itäiset läänit siirtyivät Venäjälle, joka sitten
johti maamme autonomiaan. Tavalliselle, kädestä suuhun elävälle rahvaalle asioilla
ei liene ollut kovin suurta merkitystä, paitsi että Kainuun mailla alkoi
satavuotinen rauhan aika, jolloin vain armeijaan kutsutut saattoivat joutua
sotimaan kauas maailmalle.
Näkymä Taanunvaaran länsirinteeltä luoteeseen yli Mieslahden. Vasemmalla Saviranta ja Tiittovaara,
nykyinen Tiittolanvaara. GTK, Vanhatkuvat nro 1476, Benjamin Frosterus, 1905
Kurjuuden vuosikymmenellä Kärkälän väki koki oman
tragediansa, kun Pauli Rusanen kuoli flussfeberiin, mahdollisesti johonkin influenssaan,
kun lapset olivat vielä pieniä, Leena kahdeksan, Pauli kuuden ja nuorimmainen
Saaran vasta puolivuotias. Lisäksi hänellä oli edellisestä avioliitosta Elina
Nojosen kanssa seitsemän lasta, joista enää elossa ainoastaan kaksi tytärtä.
Vanhempi, Brita oli jo kaksikymppinen, ja lähti isänsä kuoltua Muhokselle,
mutta nuorempi, Anna oli vasta kahdentoistavanha.
Nelisen vuotta Liisa Mikontytär Mikotar elää kituu
omien ja miehensä lasten kanssa ilman puolisoa, mutta löysi sitten reilusti
itseään nuoremman sulhasen. Mies muutti Sotkamosta Kärkälään vuonna 1807, saattoi
Liisa-lesken tiineeksi ja vei vihille kolmisen kuukautta ennen Henric-pojan
syntymää. Kirkkolain mukaan siveellisyysrikkomuksista sakotettiin vielä 1840-luvulle
saakka, mutta kuri oli heltymässä ja usein asiaa katsottiin läpi sormien, eteenkin
jos pari avioitua ennen lapsen syntymää. Rippikirjasta ei löydy mainintaa Liisan
ja Heikin rikoksesta nimeltä salavuoteus, joten pappi lienee tyytynyt vain
nuhtelemaan raskaana olevaa naista, ehkä miestäkin, kun tämä oli tiedossa.
Niin Paul Rusasen leski, Leenan äiti,
vihittiin kristilliseen avioliittoon kolmekymmenvuotiaan Henrik Kemppaisen
kanssa tammikuussa 1808, eli aiemmin mainitun sodan kynnyksellä. Heikki lienee
ollut alkujaan Öfversotkamosta, Antti Paulinpoika Kemppaisen ja Anna
Petrintytär Kanasen seitsemäs lapsi. Varmuutta asialle ei ole, sillä eri
dokumenttien syntymäpäivissä on 5 päivän ero, mikä voi johtua huonosta
käsialasta tai kirjoitusvirheestä, joita vanhoissa kirkonkirjoissa on aika
paljon.
Alkuun pariskunta
oli kanssa-asujia eli medåbo Kärkälässä, edellisen isännän veljien Henricin ja
Johanin perheiden kanssa. Seudulla riehui taas kulkutauti, sillä erää rötsot,
johon Kainuussa kuoli kolmisen sataa henkeä vuonna 1811. Mieslahdessakin
menehtyi yli kaksikymmentä, samaan aikaan kun syntyneitä oli vain alle
kymmenen. Punatauti vaati uhrinsa myös Kärkälässä, vieden pikkuisen, Heikin ja
Liisan ainoan yhteisen lapsen, kolme ja puolivuotiaan Heikin.
Tämän jälkeen Heikki kirjattiin Mieslahden itselliseksi, eikä perheen asuintalosta ole tietoa, mutta kuusi vuotta myöhemmin hän oli talonpoika ja perhe asui Melalahden 28 Wehmasmäessä. Heillä on piika Anna, ilmeisesti Liisan tytärpuoli, joka vihitään samana vuonna Leinola 13:n Matias Leinosen kanssa.
Hyrynsalmen Talomuseo
Kaunislehto: savupirtti ja riukuporstua
Tuohon aikaan nainen oli isänsä, miehensä tai jopa poikansa ikeen
alla, ja itsenäinen vain leskeytensä ajan. Vaikka talonpoika olisikin
arvostanut vaimoaan, ei nainen kiinnostanut virkamiehiä. Liisankin kerrottiin
olevan ensin Rusasen hustru ja myöhemmin Kemppaisen vaimo. Tosin henkikirjoissa
vaimosta kerrottiin ainoastaan etunimi, tai pelkkä ykkönen sarakkeessa puolison
kohdalle. Karkeasti sanottuna niihin kirjattiin vain tietoa, montako
veroikäistä henkilöä asusti minkäkin mantaaliluvun kokoisilla tiloilla.
Manttaaliluku ei suoraan kerro tilan pinta-alaa, vaan erilaisessa maastossa
olevilla saattoi olla eri kokoinen alue, vaikka luku oli sama. Virallisesti Liisa
pysyi Mikkosena molempien avioliittojensa ajan, mutta hänen nimeään ei mainittu
kuin rippikirjoissa.
Sivumennen sanottuna nainen vaihtoi
sukunimeään naimisiin mennessä vasta 1930 lähtien, vaikka monet tekivät sen
epävirallisesti 1800-luvun lopulta saakka. Suomessa oli siis vain 56 vuotta
aika, jolloin vaimon oli otettava miehensä sukunimi.
Liisa ei siis ollut
nauttinut kauan päätösvallastaan, sillä usein oli lähes välttämätöntä, että
lesket menivät uusiin naimisiin. Jos mies menetti vaimonsa, tarvitsi hän
taloudenpitäjän ja lapsilleen hoitajan, jos taas nainen jäi leskeksi, täytyi
hänen löytää elättäjä itselleen ja jälkeläisilleen. Aikoinaan myös Pauli, joka
oli elänyt leskenä muutaman vuoden, nai Liisan äitipuoleksi viidelle lapselle,
jotka olivat iältään kolmen ja kuudentoista välillä.
Olen pohtinut, miten
tuohon aikaan löydettiin puoliso. Nuoremmat lienevät pitäneet rientoja,
hypelleet nurkkatansseissa tai kiikkuneet keinumäellä. Kinkerit, häät ja
hautajaiset keräsivät kyläläisiä yhteen, mutta entäpä jos tuleva aviosiippa ei
asunut lähietäisyydellä.
Piioiksi ja rengeiksi saatettiin hakeutua jopa
naapuri pitäjään myös sillä mielellä, että puoliso löytyisi toisesta kylästä.
Siihenkin tosin yleensä tarvittiin valmis pestipaikka tai ainakin sukulais- tai
tuttavaperhe, jonka saattoi esittää papille muuttokirjaa hakiessaan, sillä kirkonmiehet
olivat haluttomia myöntämään lähtölupaa irtolaisille.
Kirkkomatkoilla tietenkin myös tutustuttiin,
olihan joulun, pääsiäisen ja Laurin messut sekä eteenkin Perttulin
jumalanpalvelus väkeä kokoavia tapahtumia, jolloin varsinkin kauempaa tulevat
viipyivät Paltaniemellä yökunnissa. Viimeksi mainittuna sato oli saatu ja oli
kirkkoveron aika, tarkemmin sanottuna kirkkoherralle meni tertiaali eli
kymmenyksen kolmasosa kaikista talonpojan peltojen ja kaskien tuotoista.
Kappalaisen palkkio oli vain murto-osa edellisestä, ja torpparit sekä muu väki toimittivat
huomattavasti pienempiä partikkeleita, sen mukaan kuinka varakas oli ja miten kaukana
asui. Vero tai osa siitä voitiin maksaa lampaina, kaloina, nahkoina, voina tai
riistana, sekä muina ihmisten ja karjan elin- sekä kulutustarvikkeina.
Syrjäisten perukoiden väki kuljetti veroheinät yleensä vasta vesistöjen
jäädyttyä ja toimitti tuoretuotteiden sijaan villoja, kapakalaa, kuivattuja
juustoleipiä ja turkiksia. Rahanakin veron sai maksaa, mutta sen käyttö lienee
ollut Kainuussa harvinaista.
Toisin kuin ylemmät säädyt, saivat rahvaan
lapset pitkälti itse valita puolisonsa, kuitenkin vanhempiensa ankaria neuvoja
kunnioittaen. Puhemies-toiminta kukoisti toki vielä, joten lesket ja kaukana
toisistaan asuvat ovat saattaneet löytää kumppanin heidän välityksellään. Monin
paikoin kihlausta ei edes katsottu päteväksi, ellei kokenut naittaja eli puhemies
järjestänyt kosinta- tai kihlajaisriittiä. Ja vielä tuolloin kihlaaminen oli ainakin
rahvaan mielestä yhtä pätevä kuin vihkiminen, mutta siinäkin asiassa ajat
olivat muuttumassa.
Näkymä Korpimäeltä
länteen. Aivan vasemmassa laidassa Vaarankylän mäet, niiden takana Keräsenvaara
ja taaimpana häämöttää Kivesvaara. Keskellä Honkavaara ja Raappananmäki, joiden
edustalla Rajamäki. Oikealla Julkkuvaara. GTK, Vanhatkuvat nro 1492, W. W.
Wilkman, 1905
Leena alkoi olla piikomisikäinen jo ennen kuin perhe siirtyi
Vaarankylään, ja Pauli-pojallekin tuli ikää kaksikymmentäyksi vuotta toukokuussa
1819 eli hän saavutti täysi-ikäisyyden. Wehmasmäki 28 tilan savupirtti sijaitsi
reheväkasvuisessa koillisrinteessä, noin 70 metrin korkeudella Oulujärven
pinnasta. Wehmaan pariskunta vaan ei ollut kuten tilansa maaperä, eli hedelmällinen,
sillä perheeseen ei syntynyt lisää pienokaisia. Vai lieneekö syynä ollut, että
Liisa oli ollut Heikki-pojan syntyessä vuoden yli neljänkymmenen.
Vajaat neljä
kuukautta Paulin täysi-ikäistymisen jälkeen Kainuu sai kuninkaallisen vieraan,
kun itse Venäjän maan hallitsija, tsaari Aleksanteri I saapui Karjalan Valamon
ja Savon kautta Vuolijoen Haapakankaalle, joka oli osa laajaa Paltamon pitäjää.
Elokuun lopulla Suomen suurruhtinas nautti aamuaterian lähes uudessa tallissa,
joka puunattiin ja koristeltiin koivunoksin, kun seudulla ei ollut sen lisäksi
kuin pimeitä ja matalia savupirttejä.
Tsaarin matka kohti Kajaania jatkui varta
vasten Oulusta tuoduilla purjeveneillä Oulujärven Ärjänselän yli rajussa
itätuulessa, joka heitti vettä veneisiin niin että kaikki kastuivat. Sen lähempänä
Vaarankylää hallitsija ei käynyt, sivuutti sentään silloisen Paltamon
kirkonkylän, kun alus luovi kapeasta Paltasalmesta Kajaaninjoelle, jonka nimi taisi
vielä tuolloin olla Vuohenki.
Kajaanilaiset olivat valmistautuneet
hallitsijan tuloon huolellisesti, rakentaneet laiturin Ämmäkosken alle ja
katselulavan linnan muurille, sekä varanneet parasta tarjottavaa pappilaan. Tsaari
viipyi kaupungiksi kutsutussa kyläpahaisessa vain joitakin tunteja tapaillen
kaupunkilaisia, aterioiden pappilassa, jossa keskusteli läsnä olevien kanssa ranskaksi,
ja ihaillen Ämmäkoskea linnanrauniolta, jotka hän oli ehdottomasti halunnut
nähdä.
Suurruhtinaan oli tarkoitus purjehtia takaisin
Vuolijoelle sekä ilmeisesti Säräisniemelle, mutta järvi oli edelleen myrskyisä.
Tsaari ei ehtinyt jäädä odottamaan sään tyyntymistä, eikä suostunut astumaan luuppiin
eli meriveneeseen uudelleen. Niinpä jostain hankittiin hevoset ja seuraava
etappi oli Mainua, missä hallitsija seurueineen yöpyi Ronkalan talossa.
Aamulla Aleksanteri I palasi ratsain Vieremän
Nissilään, kokien matkallaan tiettömien taipaleiden vastukset, kun joutui kulkemaan
pitkospuuosuudet jalkaisin. Seuraavana päivänä suuntana oli Piippola, josta hän
matkasi Limingantullin kautta Ouluun, leväten sielläkin vain yhden yön. Keisarin
retki sai pohjoisimman määränpäänsä Torniossa, missä tsaari yöpyi ainoastaan
kolme päivää Kajaanista lähtönsä jälkeen. Hallitsija laskeutui rannikkoa
Turkuun, koukkasi mutkan Hämeenlinnassa ja kävi Helsingissä mistä suuntasi
Viipuriin viipyen koko Suomi-kierroksellaan vain hieman yli kolme viikkoa, joka
on aikamoinen saavutus tuon ajan teillä ja kulkuvälineillä.
Keisarin talli
suojakatoksineen ja Paltamon kuvakirkon tapuli, kuvaaja I. K. Inha 1898-1899 (HK19700502:122),
finna.fi
Wehmaksen Heikki Kemppaisella ei enää ollut omaa perillistä,
mutta eipä hätää, olihan uusi isäntä kasvamassa vaimon keskimmäisestä, Paulista.
Tai niin perhe luuli, kunnes nuorukainen hukkui syksyllä 1824 ollessaan vasta
26-vuotias sekä perheetön. Leena, joka kirjattiin Melalahdessa piikoessaan nimellä
Elin, oli muistitiedon mukaan veljen kuollessa piikana Uuralla, josta löysi ylkänsä.
Uuran Pyykkölän Mikkosen Pekka-leskellä oli
komea katras poikia, yhdeksän veljestä, joiden joukkoon mahtui vain kaksi tytärtä.
Leenan tuleva aviomies, Matti oli veljessarjan kuudes, ja tila tulisi ajan
tavan mukaan siirtymään vanhemmalle hengissä olevalle veljelle, Antille, vaikka
Pyykkölä ei liene ollutkaan varsinainen perintötila. Talollisen oli ostettava
tila perintötilaksi, johon vain varakkaimmilla oli mahdollisuus, joten yleensä
talopojan poika ja tytär perivät vai irtainta omaisuutta, ja lakien mukaan
nainen vain puolet siitä mitä hänen veljensä. Jälkipolvi sai kuitenkin jatkaa
tilanpitoa, ja kun Pyykkölässä oli elossa Antin lisäkseen kolme isoveljeä, oli
nuorempien löydettävä kohtalonsa muualta, sillä osituslainsäädäntö ei sallinut
tilojen pilkkomista 1/8 manttaalia pienemiin osiin, ja Pyykkölä oli juuri kyseisen
kokoinen.
Pari vihittiin huhtikuussa 1826 Matin kotona, jossa
asui pienempiä sisaria sekä useampi isoveli perheineen, niin että väkeä oli todella
paljon. Isä Pekasta jätti aika Matin vihkivuoden marraskuussa, jolloin
pirttiviljely siirtyi nuoremmalle polvelle, jotka pitivät huolen, ettei väki
talossa vähentynyt. Muutamaa vuotta myöhemmin henkikirja kertoo Pyykkölässä olleen
yhdeksän aikuista ja kuusitoista lasta. Lienevätkö kaikki mahtuneet samaan
asumuksessa, vai oliko veljeksillä omat savut, sillä vilskettä on ollut riittämiin
useammankin pirtin verran. Vanhassa kartassa talon lähistöllä on toinenkin rakennus,
joka ei voi olla aitta tai eläinsuoja, sillä niitä ei tuohon aikaan merkitty.
Kartan huonokuntoisuuden vuoksi varmuutta ei saa, mutta se näyttäisi olevan
järvien välisessä purossa, joten rakennus saattaa olla mylly tai myllypirtti.
Vaikka morsian oli jo kolmikymppinen, olivat
Matti ja Leena kirkon mittapuun mukaan nuoria, jollaisten kohdalle Paltamo papit
kirjasivat yleensä nuorimies ja nuoripiika. Tällä kertaa kirkonmies tyytyi
todella lyhyisiin merkintöihin B.S ja B.D, eli Bondes son ja Bondes dotter,
siis talonpojan poika ja talonpojan tytär.
Morsiuspari oli
elänyt ennen vihkimistä ajan tavan mukaan, eli molemmat olivat yrittäneet
kartuttaa omaisuutta renkinä ja piikana papin aameneen saakka. Voikin hieman
kyynisesti miettiä johdattiko rakkaus parin yhteen, vai kiinnostiko kuusi
vuotta vanhempi nuorikko Mattia myös siitä syystä, että Leenan kautta avautui mahdollisuus
päästä isännäksi Wehmasmäen tilalle.
Violettien nuolten alut
Pyykkölä ja Kärkkälä, joista Kallen vanhemmat olivat lähtöisin, määränpää
Melalahden Vaarankylä. Paltamo lukee nykyisen Paltaniemen kohdalla, eikä kuten
tänä päivänä, paikassa jossa Kiehimänjoki laskee Oulujärveen, eli Joensuu -
Päätalo maastossa (oranssi nuoli). Kuntakeskus siirtyi Oulujärven
pohjoisrannalle pikkuhiljaa viime vuosisadan alkupuolella, virallisesti Kiehimä
muuttui Paltamoksi 1942, mutta kirkonkyläksi vasta neljä vuotta myöhemmin, kun
Herran huone vihittiin käyttöön.
Suomen yleiskartta
1866-1873, Sektionen D4, tekijä Gyldén, C. W.
https://expo.oscapps.jyu.fi/s/vanhakartta/item/55910
Lähes 1820-luvun ajan, vuosikymmen verran, olivat suotuisat ilmat,
laiho kasvoi ja vilja lainehti. Porvaristo ja papit pitivät työmääräyksillään
huolen, ettei rahvas päässyt hyvinäkään aikoina veltostumaan. Rakennusten
siirtäminen oli ennen hyvin yleistä, joka hirsiksi purettuina tai talvella
kokonaisina jalasten päällä esimerkiksi jäätä pitkin. Kirkko ja kunta olivat
käytännössä sama asia, ja Paltamon pitäjän päättäjät pitivät keisarin ruokailupaikkaa
niin kallisarvoisena, että käskivät siirtää Haapakankaan tallin Paltaniemelle,
kirkon kupeelle, osina vai kokonaisena, siihen en ole löytänyt vastausta. Niin Herran
kansa, myös samana vuonna vihityt Matti ja Leena, pääsivät Jumalanpalveluksissa
käydessään pällistelemään valoisaa rakennusta, jota savu ei ollut tummentanut.
Itse rahvashan asui niukasti kalustetuissa savupirteissään
vielä vuosikymmeniä, köyhimmät jopa vuosisadan. Yleensä tuvassa oli
luonnonkivistä ladottu, sisäänlämpeävä uuni, Melalahdessa siihen käytettiin
Matalansuolta, yhteismaalta louhittua vuolukiveä. Ulkoseinässä oli räppänä,
josta tulvi valoa vain, jos se oli auki, mutta myös lasit alkoivat yleistyä. Kun
kainuulainen katsoi ulos lasista, ei hän tarkoittanut lasilevyä vaan koko
akkunaa, jonka nimitys on aikojen saatossa jostain syystä muuttunut ikkunaksi.
Savupirtin akkunassa oli yleensä neljä pientä, noin vaaksan mittaista ruutua,
sillä lasi oli kallista ja isompina paloina hankala kuljettaa ehyenä perille.
Akkuna sijaitsi niin alhaalla, ettei siitä seistessään juurikaan nähnyt ulos,
sen tärkein ominaisuus oli pitää kylmä ulkoa samalla kun pöydän ja penkin
ääreen tulvi valoa.
Pirtissä oli seinävieriä kiertävät, puusta
veistetyt lavitsat eli leveähköt penkit, muutama hylly, mahdollisesti pieni
seinäkaappi, sänky ja kätkyt, jotka varakkaimmilla sijoitettiin kamariin tai
pariin. Komeroita tai kaappeja ei juurikaan ollut, liina- ja kirkkovaateet sekä
mahdolliset muut vaihtopukimet säilytettiin aitassa, missä ne pysyivät raikkaina
savulta ja kaikelta lian ja ruoan katkulta mitä sen ajan pirteissä varmasti
piisasi. Tulisijan lisäksi pirtin tärkeimmät kalusteet lienevät olleet iso
pöytä ja penkki, joiden ääressä tehtiin kaikenlaiset puhdetyöt eteenkin
talvella, kesäisin levittäydyttiin työskentelemään kartanolle, kuten Kainuussa
pihaa nimitetään.
Astiat olivat pääosin itse tehtyjä puisia tai
luisia kuppeja, kippoja, kauhoja, lusikoita ynnä muuta. Lisäksi pirtissä oli tietenkin
rautapata, ehkä jokunen savikulho, pläkkipeltinen kaukalo sekä muki,
mahdollisesti jopa lasinen juoma-astia tai pullo. Lusikat sekä kauhat
nuoleskeltiin puhtaiksi ja tuikattiin hirrenrakoon. Käytännössä mitään astioita
ei pesty, vaan kaavittiin tyhjäksi, viimeiset liemet ja rasvat leipäpalalla
vedellen.
Ruokajuomat nautittiin suoraan haarikasta tai
leilistä, joissa oli tarjolla arkikalja, piimä ja vedellä jatkettua maitoa, jonka
rasvaisemmasta osasta tehtiin viiliä sekä juustoleipää, jota kuivattiin ja
säilytettiin viljalaarissa. Tapa topata juustoleipää kahviin juontanee juuri
siitä, että kuivattu herkku piti liottaa ennen syöntiä.
Lämmintä ruokaa valmistettiin padassa, josta
irtoava rautaa ehkäisi tehokkaasti vähäverisyyttä eli anemiaa. Ruokaa tehtiin
myös paistamalla uunin kiviarinalla tuokkosessa sekä puu- tai pläkkikaukalossa
taikka leipäkuoren sisällä, joko umpi- tai avokukkoina sekä muina rönttösinä ja
laitoksina. Lanttu- ja muikkukukkoa valmistettiin matkaeineeksi ja viemisiksi,
jolloin siihen laitettiin ennen paistamista oksakaari, jonka päät upotettiin
paistoksen sisälle, että evästä saattoi kantaa rivasta kuin myöhemmän ajan
käsiväskyä.
Lihaa oli tarjolla
harvoin, suola- ja kapakalaa huomattavasti useammin, mutta ei niitäkään läheskään
joka päivä. Keväisin kerättiin linnunmukia, syksyisin kolkattiin sulkasatoisia
lintuja ja turkin takiakin pyydystetty oravakin kelpasi ruoaksi, vain petojen
kuten suden ja ilveksen liha syötettiin koirille. Taloilla ja torpilla oli
vesioikeutensa kalastusta varten, mäkitupalaiset ja irtolaiset saivat osuutensa
työtä, kuten kalojen puhdistusta ja suolausta, vastaan.
Tuon ajan kainuulainen oli pääosin
kasvissyöjä, sillä enin osa ruoista oli padassa haudutettua keittoa tai velliä
nauriista, lantusta, kaalista, ohrasta tai herneistä, lisäkkeenä rieska,
harvemmin ruisleipä, sillä ohra ei ollut niin hallanarka kuin ruis. Vehnä oli
ostotuote, joten nisua, kuten myös juustoleipää sai häissä ja hautajaisissa,
jos omaiset sattuivat olemaan varoissaan, ja kahvia hivenen useammin, mutta sekään
ei ollut jokapäiväinen herkku. Heti kun ylimääräistä rahaa heltisi, ostettiin kahvikuppipari
tai kaksi peltimukien sijaan.
Nautintoaineina
käytettiin kotipolttoista viinaa sekä vahvaa kaljaa, jota varten jokaisessa
talossa oli humalasalko tai pari. Nurkatakusta eli kessua, itse kasvatettua
tupakkia polttelivat piipuissaan niin miehet kuin naiset. Viinan ja tupakan
uskottiin auttavan moneen sairauteen, kuten tietenkin myös tervan, jota
sekoitettiin veteen tai viinaan ja nesteellä hoidettiin muun muassa
hammassärkyä sekä äkämiä. Viinassa liotettiin erilaisia kasveja, joista
uskottiin olevan apua kulkutauteihin ja vatsavaivoihin. Tupakan vakuutettiin
auttavan keuhko- eli hivutustautiin ja korvakipuun, joista jälkimmäiseen se saattoi
jopa tehota. Itse kessun savu ei kipua poistanut, vaan usko paranemiseen sekä
korvaan puhaltaminen, joka sai tärykalvon liikkeelle, ja saattoi siten helpottaa
pistävää jomotusta. Olen kuullut kerrotun, kuinka vielä ennen toista
maailmansotaa sanottiin kuusivuotiaalle: ”Poltahan poeka tupakkie, ettet kuole
keuhkotaotii niin ku äetis.”
Humala Terva Kessu
Suomen maaseudulla oli paljon tilattomia, joten Matti ja
Leena lienevät olleet hyvin tyytyväisiä, kun pääsivät kanssa-asujaksi Wehmasmäkeen.
Heitä onnekkaita ei odottanut sama kohtalo kuin monia talollisten ja
torppareiden nuorempia poikia ja itsellisten lapsia, jotka olivat renkiä ja
piikoja loppuelämänsä. Jos tuli perhettä, pystyi harvoin olemaan enää piikana,
joten oli elettävä koko vuosi miehen tienestillä.
Mitä lähemmäs vuosisadan vaihdetta elettiin,
sitä suuremmaksi paisui tilattomien määrä, vaikka valtio pyrki Isojaon aikaan
lohkomaan lisää mäkitupia ja torppia. Tosin samalla heikennettiin rahvaan
käyttöoikeutta valtion metsiin, eikä kaskien tai tervan poltolle saanut enää lupia
yhtä suorasukaisesti kuin aiemmin.
Voi sanoa, että piiat ja rengit olivat jossain
määrin hyväonnisia, sillä heillä oli asunto ja toimeentulo koko vuodeksi, sillä
kaikille tilattomille niitä ei ollut. Tilattomienkin joukosta onnekkaita olivat
ne, joitta oli tölli oman perheen käytössä, sillä toiset joutuivat asumaan
ahtaasti, jopa kolme perhettä vajaan 30 neliön kokoisessa savupirtissä, jossa
illalla levitettiin oljet maalattialle ja nukuttiin rääsyistä kudottujen, nykyistä
poppanaa muistuttavien raanujen välissä taikka ikäloppu lampaanveltti, pahimmillaan
pelkkä takki peittona. Kaikkein epäonnisemmat olivat ne joilla ei ollut edes
asuinpaikkaa, vaan he viettivät yönsä toisten saunoissa tai navettojen
ylisillä.
Lisätienesteille ei ollut paljon mahdollisuuksia, ehkä naisilla vähän talollisten kehruuksia ja miehillä jonkin verran metsätöitä tai apuhommia tervan poltossa ja soudussa Ouluun, sekä molemmille muutamien päivien pestejä sadonkorjuun aikaan. Suuria metsäsavotoita ei vielä ollut, sillä saha- ja selluteollisuus käynnistyi vasta vuosisadan vaihteessa, kuten myös laajamittainen Ameriikkaan muutto. Käsityöammattiakaan ei saanut harjoittaa kuka tahansa, vaan siihen tarvittiin lupa, jonka jälkeen itseään sai nimittää pitäjänsuutareiksi tai -räätäleiksi. Edes pitäjää ei saanut vaihtaa, ellei hakenut papilta muuttokirjaa, johon merkittiin tieto luku- ja kirjoitustaidoista sekä rikoksista.
Tervanpoltto Pohjanmaalla,
Louis Sparre 1894 (K3956), finna.fi
Nykyihmisestä saattaa tuntua, että tiettömien taipaleiden
takaiset kainuulaiset elivät todella eristyksissä ja kaukana sivistyksestä. No asuivathan
he syrjässä, mutta se mitä nyt pidetään erottavana tekijänä, oli tuolloin
yhdistävä, eli vesistöt. Väki souti tervaa, ja muutakin tavaraa Ouluun, ja
Vienasta meloi kauppiaita Kainuuseen. Talvella liikuttiin vieläkin enemmän, kun
jäätiet järvien yli, soiden poikki ja jokia pitkin olivat tasaisia kulkea
reellä, hiihtäen tai kävellen. Eivätkä kauppiaat olleet ainoita liikkujia, vaan
seudulle oli tehty erilasia tutkimusmatkoja jo vuosisatojen ajan.
Pikkuhiljaa kesätieverkostokin
alkoi saavuttaa Kainuuta, ei toki vielä aikoihin Melalahden seudulla, vaan
ensimmäisenä saatiin maantie Iisalmen ja Kajaanin välille. Hankkeen pani alulle
Aleksanteri I, joka oli saanut tuntea tiettömät taipaleet takalistossaan ja
anturoissaan. Reitin kartoitus aloitettiin pari vuotta tsaarin vierailunsa
jälkeen, ja valmiiksi maantie saatiin Leenan ja Matin naimavuonna. Lieneekö
suuriruhtinas pihistellyt määrärahoissa, sillä tiestä tuli huonokuntoinen ja jyrkkämäkinen,
niin että aikalaiset kertovat sen olleen lähes kulkukelvoton vielä seuraavan
vuosikymmenen vaihteessa.
Muutamaa vuotta Iisalmi-Kajaani tienteon jälkeen
pari upseeria etsiytyi Oulujärven pohjoisrannalle saakka suorittamaan Struven
ketjun valmisteluja. Nämä herrat olivat jo lähellä, Kivesvaaralla, jonne ei ollut
matkaa kuin noin kymmenen virstaa. Kolmiomittausketjun avulla voitiin entistä
luotettavammin laskea telluksen tarkka muoto ja koko, jonka johdosta vaaran
kalliolakeen hakattiin merkki, asennettiin viitta ja pystytettiin torni. Siinä
ovat saattaneet paikalliset miettiä, että mitä merkitystä maapallon jämptillä
mitalla oli, mutta onhan siitäkin riittänyt jutuntynkää hämäränhyssyä
pidettäessä, kun oli liian pimeää tarkkuutta vaativiin tehtäviin, mutta liian
valoisaa että vain hetken palava päre tai peräti talikynttilä raskittaisiin
sytyttää.
Epäilemättä erilaiset
maailmanuutiset saavuttivat aikanaan myös Melalahden, ja monia tapahtumia
varmaan päiviteltiin, mutta silti useat niistä mahtoivat kuulostaa hyvin
kaukaiselta asialta. Kuten esikoisen syntymävuonna 1827, kun ¾ osaa Turusta,
Suomen pääkaupungista tuhoutui syyskuussa rajussa tulipalossa. Varmaan
kodittomien määrää ja surkeutta kauhisteltiin, mutta suurempi huoli oli omasta
sadosta ja sen mukana seuraavan talven ruoasta, vaikka sadot kyseisellä vuosikymmenellä
olivatkin kohtalaisia.
Turun jäännöksiä 1827, Gustaf
Wilhelm Finnberg, kansallisgalleria.fi
Wehmasmäessä asui kaksi eri Mikkosta, vävy Matti ja äiti
Liisa, mutta he eivät olleet toisilleen sukua, ainakaan kovin läheistä. Matin
ja Leenan ensimmäinen lapsi, mumman kaima Liisa, pantiin alulle heti hääyön
aikoihin, tulihan tyttö maailmaan tammikuussa, noin yhdeksän kuukautta häiden
jälkeen.
Jälleen toiveet Wehmaan
tulevasta isännästä näyttivät valuvan hukkaan, kun Liisa-tytärtä seurasi
peräkkäisinä vuosina kolme lettipäätä lisää: Sanna Leena, Saara, Kaisa Loviisa.
Sitten koitti paha katovuosi, jolloin punatauti sekä muut sairaudet tappoivat
nälkiintyneitä kainuulaisia siinä määrin, että aikaa ryhdyttiin kutsumaan moruvuodeksi.
Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että rahvaan
vuosi vaihtui kekrinä, vaikka kirkko oli jo siirtynyt kalenteriin, jossa uusi vuosi
alkaa hieman joulun jälkeen. Koko talvi kuului siis samaan vuoteen, joka jatkui
seuraavan syksyn sadonkorjuun yli, jolloin palkollisilla koitti römppäviikko,
ja piiat sekä rengit saattoivat vapaa-aikanaan etsiä itselleen uuden
pestipaikan.
Punatautiin kuoli Paltamossa
moruvuonna, eli syksystä 1832 alkaen, yli kaksisataa henkeä, koko Kainuussa arviolta
1600 ihmistä. Mieslahti oli Paltamon pitäjän synkin alue, kuolleita oli
kaksinkertainen määrä naapurikyliin nähden. Melalahdestakin menehtyi yli
viisikymmentä henkeä, kun edeltävinä ja seuraavina haudattuja oli alle kymmenen
vuosittain. Oliko kylien välisen eron syynä suotuisammat olosuhteet,
vallitsihan Melalahdessa mikroilmasto, eli se muistuttaa olosuhteiltaan
eteläisen Suomen, lähinnä Tikkurilan seutua, joten alue on viljelyyn
suotuisampi kuin Kainuu yleensä. Noita hienoja ilmaisuja eivät Kainuun
ensimmäiset uudisasukkaat tunteneet, kun rantautuivatkin 1550-luvulla juuri Melalahteen,
mutta tulijat tunsivat paikan hyväksi viljelysmaaksi maastoa, kasvistoa ja
maaperää tutkimalla.
Wehmasmäessä väki ei moruvuonna vähentynyt,
jos ei toki lisääntynytkään, Eeva Stiina näki päivänvalon vasta kolme vuotta
siskonsa jälkeen. Mutta talonväen täytyi odottaa vielä viisi vuotta lisää, aina
13.9.1839 saakka, että Mikkoset saivat viimein pojan, Carlin eli Kallen. Perheeseen
syntyi seuraavana vuonna vielä yksi tyttö, Anna Riitu, mutta hän menehtyi jo
nelivuotiaana. Leena oli kuopuksen syntyessä lähes 45-vuotias, äidin ikä tuli
jälleen esteeksi ja Kalle jäi perheen ainoaksi pojaksi.
Henkikirjoissa Matin
ja Leenan koti oli Wehmas, mutta Hannes Mikkosen muistelmat kertovat toista.
Hannes saavutti 25-vuoden iän ennen Kallen kuolemaan, joten hän ehti tuntea isoisänä
tämän vielä eläessä, joten uskon olevan totta, että asuinpaikalla oli jo
tuolloin paljon auvoisempi nimi, Onnenmätäs, joka siitä virallisesti tuli vasta
Isojaon aikaan. Vaikka henkikirja ei asiasta kerro, on todennäköistä, että
tilaa asuttiin useampana savuna, jolloin Mikkosten asumusta kutsuttiin
Onnenmättääksi ja Kemppaisen ”vanhapuoli” oli Wehmas.
Mäenrinteessä oli muitakin taloja ja torppia,
joten puustoa oli vain vähän jäljellä, olihan ne poltettu tervaksi tai kaskiksi,
kuten naapuritalon nimi Halmet(mäki) kertoo. Taloja ympäröivät pellot ja
alempana rinteessä oli purojen halkomaa soista maastoa, josta sai karjalle talviheinää,
sillä sitä ei vielä tuolloin viljelty. Onnenmättään, kuten monen muunkin
Vaarankylän talon kartanolta avautui näkymä viiden kilometrin päähän
Oulujärvelle, sekä kauemmaksi vesistön yli vastarannan Paltaniemelle, missä oli
pitäjän kuntakeskus ja kaunis kuvakirkko.
Onnenmättään naapuri
Vaarankylän Valtala (nykyinen Vehmasmäki) 1900-luvun alussa
Eemeli Karjalainen.pdf,
paltamonekomuseo.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti