1.2. Kiveksen rosvot - syntysyyt

Tervatynnyrit rannassa

Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvaaja Komu Väinö 1953

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5B9A581136FEFE9F9274933095D2C6CD

Moni muukin on tehnyt lukuisia päätelmiään siitä mikä johti Kivesjärven rosvojoukko syntyyn, osa huomattavasti kattavammin kuin minä. Sen voinevat kaikki myöntää, että syyt ovat monen asian summa, ja vaikka keräisimme kaikki löydettävissä olevat faktat, emme saa asiaan tyhjentävää vastausta. Siitä huolimatta voin kumota joitakin aiheesta aiemmin kirjoitettuja tietoja. Eräs näistä on väite, etteivät kadot olleet vielä koittaneet, kun rosvojoukko teki ensimmäisiä rötöksiään. Kiveksen rosvot ryhtyivät rettelöimään viimeistään vuotta 1861, mutta huonosatoinen ajanjakso oli kuitenkin alkanut jo paljon aiemmin. Sitäkään tosiasiaa ei voi väistää, että rötöstelevä joukko oli aikansa syrjäytyneitä, vähäosaisia, jotka yrittivät pysyä elämänsyrjässä kiinni omilla, laittomilla keinoilla. Pääsääntöisesti rosvojoukko oli tilattomia tai muutoin köyhästi ja ahtaasti eläviä.

Kiveksen Ruukin toiminnan katsotaan päättyneen 1860, jolloin moni menetti ansionsa sekä perheensä toimeentulon, jonka vuoksi seudulle jäi työttömien ja toimettomien joukko. En ryhdy tässä luvussa selittämään seikkaperäisesti Ruukin vaiheita, sillä siihen voi tutustua tarkemmin Sudenkatse-bloginin kohdassa: 1. Kiveskylä ja Kiveksen Ruukki.

   Nuorille miehille ei Kivesjärvellä ollut tarjolla mitään ansaitsemismahdollisuutta. Ruukilla oli työskennellyt jossain määrin myös naisia, ainakin piikoina, kenties myös hölmän nostossa, mutta he eivät tiettävästi kuuluneet rosvojoukkoon. Seudulle oli tullut väkeä myös muualta toiveena päästä kiinni työnsyrjään. Suurin osa heistä lienee lähtenyt Ruukin lakkautuksen jälkeen etsimään onneaan muualta, mutta silti Kivesjärvelle jäi melkoinen toimettomien lauma, joka ryhtyi tekemisen puutteessa kuluttamaan aikaansa kaikenlaisten paheiden parissa.

  

Talvinen Oulujärvi

Väestönkasvun myötä tilattomia oli entistä enemmän, sillä valtio ei antanut pilkkoa tiloja kovin pieniksi, joten talollisten nuorimmat lapset saattoivat jäädä vaille viljelysmaata. Lapsille toki lohkottiin torppia ja mäkitupia edelleenkin, mutta heidän lapsensa jäivät osattomiksi. Kun Ruukin majoitus loppui eikä rengin ja piian paikkoja ollut tarjolla, ei ollut myöskään asuntoa, vaan tilattomat majoittuivat toisten nurkkiin, tai joku onnekas perhe saattoi saada vuokrattua maattoman mökkirähjän mäkituvaksi, josta maksoi tilalliselle omalla työllään, taksvärkillä.

Mäkitupa: Pirtti ja piharakennukset niemennokassa

Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Inventaarionro KK1782:56

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.2CFDBF9F132B32F805FE950F0333609F

Kainuussa oli kasvava joukko itsellisiä ja loisia tai löysiä, kuten maattomia tuolloin nimitettiin. Aikalaiskirjoituksista käykin ilmi, etteivät ainakaan kaikki hyväosaiset halunneet ymmärtää, ettei työttömyys ja tilattomuus ollut tuon ihmisjoukon omaa syytä. Lois- ja löysä-nimityksiä käytettiin juurikin niistä, joilla ei ollut vakituista toimeentuloa, kun itsellisiä olevat esim. kyläsuutari tai lapsenpäästäjä, vaikka ammatti ei mitenkään riittänyt pitämään henkilöä leivässä pienessä, syrjäisessä taloryppäässä, jota kyläksi kutsuttiin.

   Mistä tämä enenevä nälkäinen ryhmä ylipäänsä saattoivat saada elantonsa. Yhteiskunta tarjosi hyvin vähän työtä, kirkot ja kunnat teettivät vähäisiä määriä rakennuksia, teitä ja siltoja. Kyntö, kylvö ja keruu olivat niitä kesän töitä, joissa saattoi olla tarjolla kaikenikäisille miehille ja naisille, jopa lapsille. Myös tervansoudussa oli mukana kaikkia kolmea ihmisryhmää, ja Kainuussa näyttää olleen jo tuolloin löyhät sukupuoliroolit töiden suhteen, kaikki tekivät kaikkea mihin kykenivät ja mistä elantoa saattoi saada. Kiskottiin pettua, poltettiin viinan sekä tervaa ja kuljettiin metsätöissä. Soudettiin tervaa ja vedettiin nuottaa. Kalastettiin, metsästettiin, kerättiin kerppuja ja marjoja, kenties sieniäkin ja tehtiin erinäisiä käsitöitä. Jotkut yksinäiset ihmiset pysyivät hengissä kulkemalla talosta toiseen kuppaamassa, hieromassa tai tahkoamassa, ollen sen ajan kunkin talon leivissä.

   Seudulta poismuuttaminenkaan ei tuolloin ollut aivan yksinkertaista, sillä tietoa muiden pitäjien työpaikkatarjonnasta ei juurikaan ollut. Sanomalehtiä ei vielä Kainuussa ilmestynyt, eikä kaikilla ollut riittävää lukutaitoa. Varakkaimmille tuli Oulun Wiikko Sanomat tai jokin ruotsinkielinen lehti, mutta kun se tavoitti Kainuun ja varsinkin köyhimmän väestön, oli se jo viikkoja, ellei kuukausia vanha. Jumalanpalvelusten yhteydessä kirkossa kuulutettiin pitäjän asioista, mutta muut tiedot kulkivat ihmisten mukana ja saattoivat muuttaa asiasisältöään matkalla.

   Enää tuolloin henkilö ei ollut ”pitäjänsä omistama”, eikä varsinaista lupa paikkakunnan vaihtamiseen tarvittu, mutta silti muuttokirja piti hakea papilta. Kirkonmies merkitsi siihen nimen lisäksi esimerkiksi syntymäajan ja -paikan, ammatin, vanhan sekä uuden asuinpaikan, tiedon tulevasta työpaikasta tai millaista työtä etsi uudesta pitäjästä, tiedot ehtoollisella käymisestä sekä luku- ja kristinopin taidoista, aviosuhteesta, isorokkoa vastaan annetusta rokotuksesta sekä maineesta. Viimeksi mainittu tarkoitti sitä, että pappi kirjasi ”nuhteiton” taikka saadut tuomiot sekä naisen aviottomat lapset, mutta laittoi yleensä myös, kenen lapsi lähtijä oli. Jos olikin jonkin naisen lapsi, kertoi kirjaus, että henkilö oli syntynyt äpäränä, vertaa esim. Kallen poika ja Eevan poika (Karls son ja Ewas son). Tuon muinaisen muuttokirjan peruja on vieläkin käytössä oleva sanonta: ”Rippikoulun käynyt ja rokotettu”.

   Ameriikkaankaan ei vielä suurissa määrin lähdetty, Atlantin ylityksen kulta-aika saavutettiin vasta, kun sanomalehdet mainoksineen yleistyivät 1800-luvun lopulla, ja varsinkin kun rautatie saavutti Kajaanin 1904. Oulujärven pohjoispuolta kulki jonkinlainen tiepahainen, jota pääsi Kajaaniin sekä edelleen Iisalmeen ja sieltä Etelä-Suomeen. Juuri valmistunut tieosuus johdatti Vaalankurkun kautta Ouluun, mutta muut tiet eivät olleet juuri kinttupolkuja kummempia. Kesällä kuljettiin veneillä ja talvella rekikyydillä tai hiihtäen, jolloin Oulujärvi sekä Oulujoki olivat reittejä Kivesjärveltä suureen maailmaan.

Tavaroiden kuljetusta tiettömällä taipaleella

Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, 1912

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.753DAB67E11ADBF64294F242E4D9557E

Myös muita syitä rosvoilun alkamiseen oli. Yksi niistä oli isojako, joka kerrotaan suoritetun Kainuussa 1864-75, mutta jotain järjestelyjä Kivesjärvellä tehtiin jo 1863, koskapa henkikirjaan ilmestyy sivun verran uusilla numeroilla olevia tiloja tai torppia, joiden jäljessä ei ole asukkaiden nimiä vaan ainoastaan teksti Nyhemmas. Kainuun tilattomat olivat perinteisesti hankkineet osan elannostaan yhteismetsistä tai osallistumalla työpanoksellaan talollisten terva- ja kaskityömaihin. Yksi isojaon tarkoituksista oli saada tilallisten hajallaan olevat maatilkut yhtenäisiksi, mutta tilattomalle, varsinkaan varattomalle se ei tuonut mitään etua.

Oulun läänin henkikirjat, Henkikirja 1863-1863 (Ou:55), 

Paltamon seurakunta VAKKA-arkistotietokanta,

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=72156344

Aiemmin yhteiskäytössä olleet maat siirtyivät valtiolle, eli niistä tuli kruununmetsiä, mikä tarkoitti, etteivät tilattomat voineet enää kaataa puita kotitarpeisiin, tai mäkitupalaiset uuteen pirttiin, sillä valtio palkkasi metsänvartijoita tarkastamaan ettei  luvatonta käyttöä tapahtunut. Myös yhteismetsissä harjoitettu tervan poltton, kaskeaminen tai petun ja parkin kiskonta tulivat laittomisksi. Mikäli tilanomistaja kielsi, eivät vähäosaisimmat saaneet pyydystää riistaa heidän metsistään tai kalastaa tilan vesialueella. Halutessaan tilalliset saattoivat kieltää ottamasta mitään omilta mailtaan, kuten keräämästä risuja polttopuiksi taikka marjoja, sillä jokamiehen oikeutta ei tuolloin tunnettu. 

   Tuolloin erilaista kasvillisuutta tarvittiin moniin sellaisiin käyttötarkoituksiin, jotka meiltä tämän päivän ihmiseltä ovat unohtuneet ja metsän käyttö oli välttämätöntä jo pelkästään lämmitykseen ja ruoanlaittoon tarvittavien klapien takia. Pellot olivat viljaa varten eikä niillä kasvatettu heinää, vaan kaikenlaisia ruohokasveja sekä kaislaa ja kortetta niitettiin vesistöjen varsilta, ja lehtipuista tehtiin kerppuja karjan ravinnoksi. Havupuiden oksista pilkottiin hakoja alustoiksi navetanparsiin, sillä oljet tarvittiin muualle, kuten patjojen täytteeksi, kanervien lisäksi, ja havunneulaset kävivät lannoitteena lannan seassa. Sammalta nostettiin hirsiseinien tilkkeiksi ja jäkälää rehuksi, appeeksi, jota haudutettiin virtsassa tai kuumassa vedessä. Appeen silpuksi kelpasivat mm. akanat, neulaset, juuresten varret, oljet ja hevosen sonta sekä perunankuoret, joista muutamia viimeistä söivät ihmisetkin katovuosien aikana.

   Ei siis ihme, että muutkin kivesjärveläiset harrastivat omankäden oikeutta, niin että jo lakkautetulle Pruukille palkattiin 1860-luvun alkupuolella ruukinvahdiksi Juho Korhonen, jonka tehtävänä oli valvoa kiinteistöjä ja muuta omaisuutta. Aikalaiskirjoitukset kertovat, että ruukinhoitaja Castrèn haastoi useita kyläläisiä oikeuteen vuosien 1863-68 välillä, koska tilan mailta anastettiin valmiita halkoja ja kaadettiin tukkeja.

Metsäkuva

Nälkämaa ja koko Suomi oli potenut kroonista viljapulaa jo 1700-luvulta lähtien. Huonoja satojen aikakausi koitti jälleen 1850-luvun jälkipuoliskolla. Katoja oli välillä useampana vuonna peräkkäin niin että vain muutamia hyviä satovuosia mahtui mukaan ennen pahoja nälkävuosia. Varmuusvarastoja ei juurikaan ollut, monet pitäjät perustivat jyvämakasiineja vasta nälkävuosien jälkeen, tai ne olivat jo tyhjentyneet ennen kaikkein katastrofaalisimpia vuosia. Englantilais-ranskalainen laivastokin teki tuhojaan pitkin Suomen rannikkoa Oolannin sodassa 1854-55, ja poltti siinä sivussa vähäisiä lainamakasiineja, vaikka keskittyikin pääsääntöisesti Raahessa ja Oulussa tervavarastojen ja -satamien sekä laivavarvien tuhoamiseen.

   Kainuulaisten nälkä rupesi pahenemaan huippuaan kohden, kun juhannukselta 1866 alkoi sataa vettä, jota kesti talven tuloon saakka. Seuraava talvi oli lähes leivätön, mutta sään suhteen tavanomainen ja kevätkin näytti koittavan, kunnes toukokuun puolivälissä iski takatalvi. Kun jäät yleensä lähtevät Oulujärvestä kylmänäkin keväänä toukokuun puolella, oli järvi vuonna 1867 hevosen kantavassa jäässä vielä juhannuksena eikä puissa ollut lehtiä. Juhannusta seurasi hellejakso, ja viljelijät kylvivät innoissaan peltonsa toivoen kasvukauden riittävän, mutta se osoittautui turhaksi. Syyskuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä oli niin ankara halla, että maa oli paksussa valkoisessa jääkuurassa ja jäiset viljantähkät kimaltelivat aamuauringossa kuin kristallit kirkkojen kattokruunuissa. Tuho oli yhtä totaalinen lähes koko maassa.

   Seuraava kesä olisi ollut hyvä, mutta ihmisiltä puuttui siemenvilja, ja moni tilallinenkin oli niin velkainen, ettei pystynyt sitä hankkimaan. Keväällä 1868 seudulle levisi lavantauti epidemia, joka jatkui lähes puolitoista vuotta, ja tappoi syksyyn 1869 mennessä lukuisia paltamolaista, muista taudeista puhumattakaan. Suoraan nälkään ei Paltamossa kirjattu kuolleen montakaan, mutta tämä on osittain pappien sekö omaisten kertomaa kaunistelua. Kuolleisuus nälkävuosina sekä sitä seuranneena tautiaikana oli Paltamon pitäjässä nelin-viisinkertainen.

Jäätyneet lehdet - talvi on tullut ennen aikojaan

Kirkolla oli vielä tuolloin hyvin vahva auktoriteetti, ja kun pappi saarnasi, että huonot sadot olivat rangaistusta ihmisten synneistä, niin tokihan rahvas uskoi. Ehkä osittain riittämättömästi omia sanojaan tutkimatta, papit antoivat sen käsityksen, ettei tavallinen ihminen voinut kadolle muuta kuin yrittää elää synnittömästi, Herran pelossa ja nuhteessa. Sääty-yhteiskunta oli vielä voimissaan, ja vaikka Kainuussa ei enemmälti ollut kartanonherroja, antoivat kirkonmiehet ymmärtää, että ihmisen tuli pysyä siinä säädyssä mihin oli syntynyt, eikä yrittää ”hyppiä nenille”. Papit saivat siis aikaan sen, että kainuulaisella mentaliteetilla ajatteleva köyhä piti osaansa jo edellä määrätyksi, eikä juurikaan yrittänyt itse parantaa olojaan, koska se olisi ollut kirkon opetuksen vastaista.

Paltaniemen kirkko – viimeinen tuomio, jonka alaosa on osittain
tuhottu 1850-luvulla, sillä naiset ovat pyörtyilleet nähdessään helvetin kauhut

Kun sadot olivat huonoja, vähensivät tilalliset renkiensä ja piikojensa määrää, joten tilattomien työpaikat hupenivat entisestään. Tarvittaessa tilalliset käyttivät tilapäistyövoimaa, sillä paljon muita säästökeinoja heilläkään ei ollut. Eikä isojako ollut tuonut helpotusta kuin vakavaraisille tilallisille, heikoimmin menestyvät olivat edelleen tervanpolton varassa, ja kun tervatynnyrin hinta koko ajan laski, ei siitäkään tullut pelastusta. Tervanpolttajat joutuivat tekemään itselleen epäedullisia kontrahteja pystyäkseen ostamaan uutta siemenviljaa ja muuta tarpeellista, jolloin he velkaantuivat vuosi vuodelta enemmän Oulun tervaporvareille. Kainuussa olikin sanonta: ”Veloissa kuin tervanvetäjä”.

   Tilapäiset työt eivät pystyneet antamaan tilattomille sellaista tuloa, että siitä olisi riittänyt koko vuodeksi. Rengin päiväpalkka oli hieman reilun markan verran samaan aikaan kun ruistynnyri maksoi 22,5 markkaa. Aikuinen ihminen tarvitsi vuodessa vähintään kaksi tynnyrillistä pelkästään pysyäkseen hengissä, ja kaksinkertaisen määrän pystyäkseen työskentelemään. Kun tarjolla oli vain tilapäistöitä, ja oletetaan niiden riittäneen korkeintaan sadaksi päiväksi, olisi vuoden tienesti sadan markan luokkaa. Sillä sai 4 ja ½ ruistynnyriä, eli juuri sen verran että pysyi työkuntoisena. Mutta Kivesjärvellä työtä ei ehkä ollut tarjolla sadaksi päiväksi, eikä palkaksi välttämättä tullut edes yhtä markkaa, kun osa tuli luontaisetuina, sillä tilapäisrenkikin lienee saanut ylläpidon talosta. Siis ne saivat joilla ylipäätään oli palveluspesti, muut eivät saaneet mitään.

   Nälkähän kainuulaisia oli vaivannut jo pitkään, joten yhteiskuntakin yritti keksiä ratkaisuja puutteeseen. Hallituksen esittämänä periaatteena oli, ettei ruokaa anneta ilmaiseksi, vaan sen eteen on tehtävä työtä. Pelson soiden kuivaus pelloiksi aloitettiin hätäaputöinä jo 1856, enimmillään suota kuokki 1100 henkilöä. Kainuussa myös rakennettiin teitä ja perattiin jokia paljon ennen kuin kuuluisammat Hämeenlinna-Pietari rata tai erilaiset kanavien kaivut antoivat työtä nälkäpalkalla. Mutta kaukaissinkin töihin lähti miehiä jopa perhekunnissa, vaikka palkka oli surkea, ruoka vielä surkeampaa ja asuinolot ahtaat ja olemattomat. Esimerkkeinä kosken perkauksesta maksettiin Sotkamossa 72 penniä, ja Nerkoon kanavatyömaalla, Kuopion lähellä, 80 penniä, mutta heikkokuntoisille vain 50 penniä päivältä. Rahvas laitettiin myös tekemään erilaisia käsitöitä, kuten neulomaan lapasia ja sukkia, mutta hanke kariutui omaan mahdottomuuteensa, kun kotimaassa ei ollut kysyntää eikä ulkomaille osattu markkinoida.

   Pahat katovuodet 1866-68 olivat siis Kainuunkin nälänhädän huipentuma, mutta koska Kiveksen rosvot rötöstelivät suurimmalta osalta ennen kyseistä ajankohtaa, en keskitys näillä sivuilla niihin asioihin tämän enempää.

Suo-oja

Maatamme valtiona ei vielä ollut, vaan olimme Suomen suuriruhtinaskunta, autonominen osa suurta Venäjää. Vallassa oli tsaari Aleksanteri II, jota pidettiin suomenmielisenä ja läntistä kolkkaa ymmärtävänä hallitsijana. Vuonna 1860 Suomi saikin oman rahayksikön, markan, josta tuli ainoa virallinen raha autonomisessa maassamme. Suomen markalla oli tärkeä symbolinen arvo, ja se oli tarpeellinen kansan identiteetin rakentamiselle, mutta sen käyttöönotolla oli myös negatiivisia seurauksia.

   Euroopan tilanteen, muun muassa Saksan talouslaman vuoksi, markka devalvoitui noin 20%, eli valuutan ulkoinen arvo heikkeni suhteessa muihin valuuttoihin. Markan arvo sidottiin hopeaan vuonna 1865, ja samalla se revalvoitiin, niin että markan ulkoinen arvo nousi. Ja niin nousivat myös ulkomaisten lainojen korot, jonka seurauksen kotimaistenkin lainojen korkoihin tuli tuntuva korotus. Tuontihinnat kallistuivat, myös ulkomaanviljan hinta kohosi, ja hinta nousi vielä lisää vuosikymmenen edetessä, kun kato koetteli muutakin Eurooppaa ja Venäjää. Samalla vientihinnat vastaavasti laskivat, joten tervansoutaja sai Oulussa tynnyreistään pienemmän hinnan.

   Kun lainojen korot kohosivat, vaikutti se velkaisten tilallisten asemaan. Usein talolliset takasivat naapureittensa lainat ristiin rastiin, joten kun yksi joutui taloudellisiin vaikeuksiin, vaikutti se useampaan tilalliseen. Kurjuudesta ja puutteesta huolimatta kruunu keräsi veroja ja rästejä ympäri Kainuuta, vaikka ilman sitäkin koko seudulle lankesi yleinen ahdinko. Ihmiset eivät kyenneet maksamaan verojaan, joten kymmenissä ja sadoissa taloissa olivat kruununsaatavat usean vuoden rästissä. Perheet joutuivat mierontielle, kun vähäinenkin omaisuus pakkohuutokaupattiin kruunun tai muiden velkojien saatavien vuoksi. Kainuussa oli ennätysmäärä ulosottoja ja pakkohuutokauppoja pitkin 1860-lukua, mutta huippuunsa ne nousivat katovuosien seurauksena. Jo pelkästään Paltamon pitäjässä oli ulosotoissa vuosina 1866 265, 1867 305 ja 1868 272 tilaa.

Suomen suuriruhtinaskunta sai oman rahayksikön vuonna 1860
ja rahanlyönti aloitettiin 1864 rahapajassa Helsingin Katajanokalla.

Kansallismuseo, Rahakammion kokoelmat, Helsingin yliopiston raha- ja mitalikok. ennen 1920, Inventaarionro RKHY1865-36:1

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5A6530AF1FF8C9F7468F65774C499B61

Yksi suuri syy rötöstelyyn oli varmaankin yleinen toimettomuus ja toivottomuus, joka sai nuorisojoukon levottomaksi ja kuten tunnettua; joukossa tyhmyys tiivistyy. Lieneekö alkusysäyksenä ollut kiukku Ruukin katteettomia lupauksia kohtaan ja ajatus ”tasata tilejä”. Alkoholilla lienee myös ollut osuutta asiaan, olihan Ruukissakin ollut tapana juopotella, ja mitä herrat edelle, sitä rengit perässä. Ja niinhän sitä väitetään, että suomalainen hukuttaa murheensa viinaan.

Viinanassakka: pituus 28,5, korkeus 19,5, halkaisija 17,5 cm

Kansallismuseo, Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat, Inventaarionro S213:

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.F05C573145DADC0ECA1217C4EF241AF4

Jatkuu sivulla 1.3. Kiveksen rosvojen rötökset ja rangaistukset

- Jahka saan sen valmiiksi

Alkuun