2.2 Matin ja Leenan perhe

2.2. Matin ja Leenan perhe

 

Koska kerron paikoista, jotka kuuluivat eri kuntiin kuin nykyisin, selvennä asiaa, tai ehkä sekoitan sitä vielä enemmän. Kuten olen aiemminkin maininnut, oli Paltamo laaja pitäjä, vaikka siitä oli vuosisatojen saatossa lohkottu monta palaa omiksi seurakunniksi. Siitäkin huolimatta lähes koko Oulujärven ympäristö kuului edelleen Paltamoon 1860-luvun lopulle saakka. Ainostaan Vaalankurkun alue, kolmiomainen kiila Oulujoen suulla, oli Muhoksen pitäjän Utajärven Niskankylää.

   Kunta ja kirkko olivat käytännössä yhtä, kunnes Keisarillinen asetus määräsi vuonna 1867, että maaseudun kunnilla piti olla oma hallinto. Muutamaa vuotta myöhemmin kirkko sai oman itsehallinnan, mutta sillä säilyi edelleen väestökirjanpito. Kainuussa oli useita kappalaiskirkkoja, joista osa irtautui emäpitäjästään, osa taas jäi sen yhteyteen, vaikka kirkon ympärille perustettiin oma kunta. Puolanka ja Ristijärvi erosivat Hyrynsalmesta omaksi kunnaksi, mutta käsittääkseni Ristijärvi jatkoi kappeliseurakuntana, ja sai siksi oma kirkkoherran vasta 1923.

   Paltamon hallintokeskus sijaitsi aiemmin Paltaniemellä, kauniin kuvakirkon ympärillä, mutta kaukana suurimmasta osasta pitäjän väestöä. Tämän vuoksi Säräisniemelle oli perustettu kappeliseurakunta ja rakennettu kirkko jo 1781. Kirkon ja kunnan erotuspäätöksen myötä Säräisniemestä tuli oma pitäjä, kun Suomen Senaatti hyväksyi anomuksen kirkkoherrakunnasta. Enää se ollut osa Paltamon kappeliseurakuntana, mutta sillä ei kuitenkaan ollut omaa kirkkoherraa kuin vasta 1883. Uuteen pitäjään erotettiin osia Paltamosta, Saaresmäen, Vuolijoen, Kukkolan, Säräisniemen ja Veneheiton kylät Oulujärven etelärannalta. Lisäksi kuntaan liitettiin Manamansalon saari sekä Puolankaan rajoittuva alue Oulujärven luoteisosassa eli Jaalangan ja Oterman kylät. Vaalankurkku jäi edelleen Utajärveen ja katkaisi Säräisniemen kunnan maa-alueet kahtia, mutta vesistöjä kulkureitteinä käyttävillä kuntalaisille sillä ei ollut merkitystä.

   Ja että asiasta saataisiin vielä sekavampi, suoritetiin Kainuussa isojako, jolloin pitäjiin muodostettiin uusia sivukyliä. Mutta nyt mennään asioiden edelle, koska nuo asiat tapahtuivat Paltamossa vasta seuraavilla vuosikymmenillä, joten palataanpa takaisin päin.

   Entinen Säräisniemen pitäjä on nykyisin Vaalan kunta, jonka keskustaajama sijaitsee Oulujoen ja Oulujärven yhtymäkohdassa. Vaalankurkku ei siis enää kuulu Utajärveen, mutta muuten en ryhdy kuntarajoja selittämään, halukkaat löytävä tiedot netistä. Säräisniemen kirkko seisoo paikoillaan hieman hylättynä, kun kirkonkylä sai uuden vuonna 1961, mutta vanhassakin kirkossa on vielä jonkin verran toimintaa, kuten häitä. Kunnan laajeni joen vartta Oulun suuntaan, eivät eteenkään sen osan vaalalaiset miellä itseään kainuulaiseksi.

   Nykyisin väki on huvennut Oulujärven rantamilla niin vähäiseksi, että Paltamon ja Ristijärven seurakunnat ovat yhdistyneet vuoden 2021 alussa, mutta en ole perehtynyt siihen mitä se käytännössä tarkoittaa. Ollaan siis palattu satojen vuosien takaiseen, mutta nyt puhutaan alueseurakunnista, eikä kappelikirkoista. Ainakin vielä kunnat jatkavat itsenäisinä, mutta viimeaikaiset tapahtumat muualla Suomessa antavat osviittaa, että yhdistyminen saattaa tapahtua noillekin kunnille, onhan väliin itsenäisenä kuntana toiminut Vuolijoki nykyisin osa Kajaania.

Säräisniemi, Vuolijoki ja Kajaanin maalaiskunta kuuluivat Paltamon pitäjään ennen kirkon ja kunnan erottamista toisistaan 1867. Kajaanin kaupunki oli pinta-alaltaan huomattavasti kartan osoittamaa pienempi, ja Paltamo kehysti sitä joka puolelta. Ja sitä paitsi Kajaani oli niin köyhä, että kaupungin ja maalaiskunnan seurakunnat olivat Paltamon kappeliseurakuntia. Kartta ei kerro nykytilannetta, vaan se on Kainuun maakunnan kartta vuodelta 1947, sivustolta Wikiwand.

 

Matin ja Leenan lapset varttuivat aikuisiksi aikana, jolloin Kainuuta koettelivat katovuodet toistensa perään. Surkeat sadot eivät koskettaneet ainoastaan kainuulaisia, vaan osittain koko autononomista Suomea sekä emämaa Venäjää, ja jopa koko maapalloa, sillä käsillä olivat pienen jääkauden lopunajat.

   Neljä Mikkosen tiheään tahtiin syntynyttä tytärtä, Liisa, Sanna Leena, Saara ja Kaisa Loviisa ehtivät tulla maailmaan vuosikymmenten taitteessa, ennen 1830-lukua ja sen huonoja viljasatoja. Sitten lapsilykkyyn tuli lähes kolmen vuoden tauko, ja Eeva Tiinan syntyi vasta puolitoista vuotta katosyksyn 1832 jälkeen. Nähtävästi nälkiintynyt Leena ei raskaaksi tai sai keskenmenon moruvuoden aikana. Saman vuosikymmenen hännillä ehti kuitenkin vielä syntyä Kalle, perheen ainoa poika, lähemmäs viisi vuotta edellisen siskoaan myöhemmin.

   Moruvuosi ilmaisua käytettiin ympäri Suomen, ja sen epäillään tulleen rahvaan käyttöön venäjän sanasta mor eli rutto. Sanaa alettiin käyttää, kun joissakin Etelä-Suomen kaupungeissa levisi kolera epidemia vuonna 1831. Kainuussa ei tiettävästi esiintynyt koleraa, joten moruvuodella tarkoitetaan vasta seuraavaa talvea eli kadon ja lavantaudin mukanaan tuomaa kurjuutta.

   Muualla Suomessa ja maailmalla tapahtui asioita, jotka aikanaan kantautuivat Paltamoon ja Melalahden Vaarankylään saakka. Osa niistä sai suusta korvaan kulkiessaan hieman uuden muodon, mutta pieni totuuden siemen lienee pysynyt mukana. Pappikin kertoi Jumalanpalveluksessa tärkeimmistä tapatumista, eikä kirkossa kuuluttaminen suinkaan tarkoittanut vain avioliittoon kuuluttamista, vaan saarnastuoli oli omalla tavallaan sanomalehti lukutaidottomalle rahvaalle.

   Niinpä tieto siitä, että kolme neljäsosaa Hämeenlinnan kaupungin rakennuksista hävisi savuna ilmaan Kaisan syntymän aikoihin, saavutti varmaan aikoinaan myös Mikkoset. Puukaupunkien palot olivat kuitenkin niin yleisiä, että kaukaisimpia korkeintaan päiviteltiin, olihan Häme pitkien matkojen päässä Kainuusta, lienevätkö edes tienneet missä suunnassa. Myöskään hallitsijoiden vaihtumiset eivät juurikaan puhuttaneet, ellei kyse ollut Venäjän tsaarista, mutta sellaista ei 1830-luvulla sattunut vaan sotaisaksi mainittu Nikolai I jatkoi vallassa. Ja vaikka lennätinkin patentoitiin maailmalla, ei se hetkauttanut petunkiskojaa, koska linjaa ti-taa-aparaatille ei saatu Kainuuseen vielä moneen vuosikymmeneen.

   Edes monet lähemmistä tapahtumista eivät juurikaan liikuttanut Onnenmättään väkeä, kuten että Venäjän rajaa tarkastettiin idemmäksi Kainuun kohdalla. Tai kun Kajaanin piirilääkäriltä ilmestyi uusi kirja, ensimmäinen Kalevala. Mutta sato ja kato olivat ne ikuiset puheen ja huolen aiheet, joita varmaan päiviteltiin ja hirviteltiin.

Entisajan ”sanomalehti” eli saarnastuoli, josta luettiin sekä kirkolliset että maalliset kuulutukset.   Paltaniemen kuvakirkon saarnastuoli on vuodelta 1760, itse kirkko on rakennettu lähes 45 vuotta aiemmin maanjäristyksessä tuhoutuneen tilalle.

 

Seuraavan vuosikymmenen tiedetään olleen satoisampi, mutta se ei pelastanut Mikkosen perheen nuorimmaista, joulukuun lopussa 1840 syntynyttä Anna Riitua, joka menehtyi hieman alle vuoden vanhana. Leena-äiti oli pikkuisen kuollessa lähes neljänkymmenenkuuden, joten Kalle jäi kuopukseksi. Perheen muut viisi tytärtä sekä ainokainen poika elivät aikuisiksi.

   Kirkonkirjojen virkakieli oli edelleen ruotsi, joten Mikkosen lapset saivat kasteessa nimet Lisa, Susana Helena, Sara, Caisa Lovisa, Eva Stina, Carl ja Anna Brita. Virallisesti kieli vaihtui suomeen 1880-luvulla, mutta monet papit kirjoittivat nimet ruotsalaiseen asuun vielä seuraavan vuosisadan alkupuolella.

   Uudella vuosikymmenellä tapahtui muutakin, mutta olivatko ne talonpojalle hyviä vai pahoja asioita, kaikkiin en pysy ottamaan kantaan. Kuten rahauudistus huhtikuussa 1840, jolloin Ruotsin vallan aikainen riikintaateri poistui ja ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi tuli Venäjän hopearupla. Suurta merkitystä ei liene ollut sillä, että Elias Lönnrotin Kanteletar julkaistiin, ja uusi Kalevalakin vuosikymmenen lopussa. Ne tuskin päätyivät Onnenmättään väen luettavaksi, torppareilla lienee ollut korkeintaan virsikirja, talonpojilla ehkä myös ”katkismus” kuten kaenuulaeset katekismusta nimittivät.

   Koulutukseen pääsivät säätyläisten lapset, ehkä joku isotilaisen talonpojan poika, mutta eivät tavallisen rahvaan jälkikasvut, varsinkaan tytöt, joten Onnenmättäässä ei varmaan edes kohotettu harteita sille, että Suomen trivaalikoulut lakkautettiin ja tilalle perustettiin ala- ja yläalkeiskoulut. Kainuun talonpojista harva osasi tuolloin oikeasti lukea, enemmän taito oli kinkereillä opittua ulkolukua, vaikka rippikoulun suorittaminen ja samalla lupa naimisiinmenoon edellytti lukutaitoa. Kirjoittaa rahvaasta osasi vieläkin harvempi, puumerkki kelpasi allekirjoitukseksi, jos johonkin sellaista tarvitsi. Yleensä pappi kelpuutti, jos rippikoululainen tunsi kirjaimet ja osasi ehkä tavata, tunsi katekismuksen, Isä Meidän rukouksen ja Herran siunauksen sekä tärkeimmät kohdat virsikirjasta. Kaikkein tärkeintä oli, että rippikoulun käynyt ymmärsi katkismuksen sekä rukousten sisällöt.

   Jos edellä mainittuja ei osannut tai käyttäytyi muuten jumalattomasti, jätti ehtoollisen taikka lukukinkerit väliin, katsottiin henkilön rikkoneen kirkkokuria. Seurauksena olivat nuhtelu, sakko tai kirkolle tehtävä työ, jalkapuu, häpeäpenkki taikka julkirippi. Pahimmin paatuneilta kiellettiin ehtoollisella käynti tai jopa erotettiin seurakunnasta, joka tuohon aikaan tarkoitti koko yhteisöstä poissulkemista. Jalkapuurangaistus lopetettiin asetuksella vuonna 1848, mutta monissa seurakunnissa sen tilalle otettiin käyttöön häpeäpenkki. Molemmat oli sijoitettu joko ulos ovenpieleen tai kirkkoon kaikille näkyvään paikkaan, joten rangaistuksella oli sama luonne, mutta häpeäpenkkiin ”kirkkorikollista” ei sidottu kiinni.

   Hyvä tapahtuma oli, että Utajärven Niskankylään oli perustettu Myllyrannan ruukki 1838, ja kuusi vuotta myöhemmin apuhytti Vuolijoen Saaresjoelle. Neljän vuoden kuluttua Paltamoon tarvittiin vielä toinen apuhytti Kiveksen Waresjoen yläjuoksulle. Seudulla ei ollut ollut kaivos- tai malmitoimintaa sitten Hahtolan kupariesiintymän, joka sijaitsi muutaman virstan päässä Onnenmättäästä. Kyse oli kuparin avolouhoksesta, mutta paikkaa kutsuttiin ajan tavan mukaan Hopeakallioksi. Kuparin wuoritoiminta oli tapahtunut todennäköisesti muutaman vuoden aikana 1780-luvun alussa, ja louhintamäärää pidettiin merkittävänä. Nykymittapuun mukaan esiintymä oli mitätön, kuparia saatiin 180 tonnia, eli noin kolmen nykyaikaisen malmijunan vaunun verran.

   Vaikka Hahtolan Hopeakalliossa ei ollut hopeaa, seudulla lienee kuitenkin esiintymä, mutta missä, sitä kukaan ei tiedä. Bertta Hietamäki kertoo kirjassaan ”Melalahden ihmisistä ja taloista”, että antinlahtelainen Kasperi Leinonen löysi hopeaa kaivaessaan tervahaudan pohjaa maillaan. Perimätiedon mukaan Kasperi lietsoi hopeasta puukonterän kokoisia kappaleita joista teetti Oulussa pikarin. Kasperi ei kuitenkaan paljastanu kenellekään löytöpaikka, vaan vei arvometallin sijaintitiedon mukanaan hautaan. Hopeapikari, jonka pohjassa on valmistusvuosi 1857, oli vielä noin 40 vuotta sitten kajaanilaisella Elsa Leinosella, mutta kuka nykyinen omistaja on, sitä en tiedä. Useampi taho on tutkinut pikaria, todeten valmistusvuoden oikeaksi ja esineen oululaisen hopeasepän tekemäksi. Siitä ei ole kiistatonta todistetta, että se olisi tehty juuri Melalahdesta löydetystä hopeasta, mutta näin me seudun jälkeläiset tietenkin haluamme uskoa.

   Melalahden Kasperin löydös pysyi niin salassa, että se ei aiheuttanut hopearyntäystä, kuten kultakuume Kaliforniassa 1849. Muutamia suomalaisia tiedetään kultaryntäykseen osallistunut, mutta vielä tuolloin kainuulaiset raukat eivät suurissa joukoin menneet merten taa. Ehkä joku eksyi matkoillaan merenrantakaupunkiin ja otti sieltä pestin valtamerilaivaan, mutta ei päätynyt matkoillaan Ameriikan itärannikon kultamaille.

   Wuoritoiminta Warejoen niskan teollisuuslaitoksessa toi töitä Kivesjärven ympäristöön, vaikka se ei tietenkään vetänyt vertojaan esimerkiksi paperitehtaalle, jollainen oli perutettu Tampereelle vuosikymmenen alussa. Vaikka kymmenisen vuotta myöhemmin hytin sijaan ruvettiin rakentamaan masuunia, epäilen erästä tietoa, joka väittää työläisiä olleen jopa kolmesataa. Tuo määrä lienee ollut koko Myllyrannan ruukin työntekijämäärä, joista ehkä noin kolmannes sai töitä Kivesjärven kylässä. Ainakaan pruukin rakennuksissa ei henkikirjojen mukaan majaillut kovin suurta ihmisjoukkoa.

   En tässä avaa raudanvalmistusta ja pruukkia enempää, sillä olen kertonut asiasta aika seikkaperäisesti blogini kohdassa 1.1 Kiveskylä ja Kiveksen Ruukki, ja sivuan sitä myös myöhemmin.

   Noin yhdentoista virstan päässä sijainnut rautahytti tuskin paljonkaan vaikutti Mikkosten elämään, sillä talossa ei ollut ylimääräisiä miehiä kyseiseen työhön. Toihan se toki sulhasehdokkaita naimattomille, ettei tarvinnut lähteä kauempaa etsimään. Taikka lieneekö pruukinrengit kiinnostaneet talon tyttäriä, vai yrittivätkö he löytää miehikseen talollisten poikia, kenties vanhempiensa tahdosta. Jos suunnitelmat lienee niin olleetkin, eivät Mikkosen tyttäret kuitenkaan kovin suuriin taloihin päässeet naimisiin.

   Tilattomille, joita Suomen maaseudulla riitti, pruukki lienee ollut onnenpotku, eteenkin kun huonoimmat ajat olivat edessäpäin. Lyhyeksi onni kuitenkin jäi, sillä ruukin toiminnan katsotaan lakanneen jo vuonna 1860, mutta siitäkin lisää seuraavassa postauksessa.

 

Järvimalmi eli hölmä, jota nostettiin Kivesjärven pohjasta raudaksi sulatusta varten.

 

Leenan isäpuoli, 68-vuotias Heikki Kemppainen menehtyi ankaraan kuumetautiin joulukuussa 1846. Puolisoaan yksitoista vuotta vanhempi Liisa vasta neljä talvea myöhemmin, saavutettuaan peräti 84 vuoden iän. On totta, että iäkkäät saadaan nykyisin pidettyä hengissä pidempään, joten moni luulee, etteivät ihmiset ennen ylipäänsä eläneet vanhoiksi. Todellisuus vääristyy, jos tuijotetaan vain kunkin ajan eliniän keskiarvoa. Harvassahan ne iäkkäät ennen olivat, sillä tapaturmat, lapsivuodeaikainen sekä kulkutaudit kaatoivat kansaa, jonka vuoksi kuolinikä oli usein alhainen. Mutta poikkeuksiakin löytyy, kuten vuonna 1861 syntynyt isoäitini isä Antti Huusko, joka eli 90 ja ½ -vuotiaaksi. Hän ehti elää leskenä neljätoista vuotta ja haudata kahdeksan kymmenestä lapsestaan. Kaksi eloonjäänyttäkin kuolivat viimeistään kymmenen vuotta isänsä jälkeen, joten muita pitkäikäisiä ei suvussa ole ollut.

   Vielä vuosikymmenen viime metreillä maassamme kiersi uutinen, joka takuulla kantautui Melalahteenkin. Talvi-iltapäivien hämäränhyssyä pidettäessä oli puheenaiheena varmaan myös sarjamurhaaja Juhani Aataminpojasta, joka tappoi 12 ihmistä loka-marraskuun aikana 1849.

   Kaikki alkoi, kun 23-vuotiasta miestä oltiin kuljettamassa Hämeenlinnan vankilasta syyskäräjille Hauholle hevosvarkaudesta syytettynä. Renki karkasi vartijoiltaan ja suuntasi Lammille, jossa tappoi torpparipariskunnan kaverinsa kanssa. Sitten rikollinen taivalsi yksin lapsuuskotiinsa Heinolaan, riitaantui isäpuolensa kanssa, tappoi tämän sekä äitinsä ja metsään karanneet pikkusiskonsa sekä velipuolensa. Tämän jälkeen murhaaja kulki paikoista toisiin ja tappoi matkalleen osuneita ihmisiä, milloin mistäkin syystä.

   Viiden viikon murha-ajan päätteeksi mies jäi kiinni Lammin ja Padasjoen rajalla ja aikanaan hänelle langetettiin kuolemanrangaistuksen. Keisari alensi tuomion niin että sarjamurhaaja sai 40 paria raippoja sekä elinkautisen vankeusrangaistuksen, koska kuolemantuomin käytöstä oli luovuttu.   Kansa alkoi kutsua Juhania nimellä Kerpeikkari, joka on väännös ruotsin kielen mestaajaa sekä teloittajaa tarkoittavasta sanasta skarprättare. Helsinkiläiset saivat käydä Suomenlinnassa töllistelemässä miestä, sillä oli käsitys, että rangaistuksen näkeminen estää katselijoita sortumasta rikosten poluille. Juhani Aataminpojan kuolintapa ei ollut mestaus, mutta ei mies päässyt teloitusta helpommalla. Sarjamurhaaja päätti päivänsä pikkuisessa sellikopperossa käsistään ja jaloistaan seinään kahlehdittuna, joten käytännössä renki kidutettiin kuoliaaksi kahlevankeudella, josta hän ehti kärsiä puolentoista vuoden ajan.

Johan Knutsonin kivipiirros moninkertaisesta murhamiehestä Juhani Aataminpojasta, 1849. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Teemu Keskisarjan kirjasta Suomen ainoa sarjamurhaaja - Juhani Aataminpojan rikos ja rangaistus

 

Uuden vuosikymmenen koittaessa Mikkosen lapset olivat toisella kymmenellä, vanhimmat tyttäret kävivät jo kolmatta, mutta vielä ei kukaan ollut lähtenyt miehelään. 1850-luku eteni tuoden murhetta maamme kamaralle, kun ensin Vaasassa paloi noin puolet kaupungin rakennuksista vuonna 1952, ja samaisena vuonna Kainuussa koettiin lievä kato. Vuotta myöhemmin alkoi Krimin sota, joka ei suoranaisesti ulottunut Kainuuseen saakka, paitsi jos oli ruotusotilas ja sai kutsun palvelukseen.

   Sillä tavalla sota kuitenkin tuli lähelle, että siitä kirjoitettiin kuvien kera, ja vaikka sanomalehtiä ei köyhälle rahvaalle tullutkaan, nähtiin niitä parempiosaisten pirteissä. Sodan vaiheiden tiedonkulku oli aivan eri luokkaa kuin aiemmin, veihän lennätin uutisen pikavauhtia maasta toiseen. Lisäksi toinen uusi keksintö, valokuva kertoi asioita aiempaa realistisemmin, vaikka piirroksiakin lehdissä edelleen käytettiin.

   Pian sodittiin myös Pohjan- ja Suomenlahdilla, kun englantilais-ranskalainen Itämeren laivasto teki tuhojaan koko rannikkoalueella osana Krimin sotaa. Jotkut satamapaikat onnistuivat torjumaan laivaston hyökkäyksen, mutta kaikki eivät siihen kyenneet ja pahimmat kahakat koettiin Raumalla, Raahessa, Torniossa, Kokkolassa ja Oulussa, joista viimeisen vaikutukset ulottuivat selvimmin Kainuuseen.

   Ouluun englantilaiset saapuivat kesäkuun ensimmäisen päivän iltana, varautuneena ja varovaisina, sillä ruotsalaiset olivat antaneet ymmärtää, että kaupungissa olisi suuri linnoitus ja 12 000 venäläistä sotilasta. Todellisuudessa kaupungissa majaili vain 28 kasakkaa, jotka olivat paenneet paikalta levottomuuksien alkaessa, kuten myös moni muu kaupungin asukas. Laivasto aikoi polttaa kasakoiden majoitustalot, mutta paikalliset pelkäsivät tulen leviävän ympäröiviin rakennukseen ja saivat neuvoteltua englantilaiset säästämään talot.

   Vihollinen ei kohdistanut sotatoimiaan suoranaisesti kaupungin asukkaita kohtaan, vaan sen tarkoituksena oli tuhota kaikki vastustajan sotavarusteluun liittyvät. Niinpä Itämeren laivasto hävitti seuraavana päivänä 2.6.1854 ainakin Varjakan telakan sekä rakenteilla olevat laivat. Sitten vihollinen tyhjensi rannan varastomakasiineista kaiken tarvitsemansa ja kärvensi muut tavarat rakennuksineen. Seuraavaksi laivasto poltti Toppilassa Tervahovin, satamassa olleet neljä laivaa, kaikki varastoissa olleet lankut, laudat, parrut sekä muun puutavaran. Vihoviimeiseksi vihollinen sytytti tuleen varastot, joissa sälytettiin noin 7000 tervatynnyriä. Lopputulemana engelsmannit tuhosivat Oulussa oman maansa omaisuutta, ja tervasataman palo koitui englantilaisten kauppiaiden tappioksi, sillä nämä olivat tilanneet ja maksaneet tervan.

   Oulun tapahtumat kantautuivat pian Kainuun perukoille ilman sanomalehtiäkin, soudettiinhan rannikolle tervaa ja toisinpäin Kajaaniin tavaraa kauppiaille. Alkukesästä, jolloin oli paras tervanvienti aika toukotöiden ja sadonkorjuun välissä, eivät tervanvetäjät tietenkään uskaltaneet laskea Oulujokea lasteineen kaupunkiin. Parin edellissyksyn heikko sato kuitenkin vaati tervan vientiä ja siitä saatavalla maksulla ostettavaa viljaa. Sitä talonpojat eivät vielä voineet tietää, että syksyllä maan anti tulisi olemaan kutakuinkin normaali ja seuraavan talven leipä turvattu.

   En usko, että koko kesän tervat jäivät Kainuuseen odottamaan seuraavaa suvea, sillä tynnyrit keräsivät vettä pakkasten myötä, eli laatu huononi ja samalla tili pieneni. Oulun tervaräkäri mittasi muutoinkin jokaisesta tynnyristä kolme täyttökannua kauppiaan hyväksi, koska tervasta mukamas erittyi vettä tarkastuksen jälkeen.

   Kierreltyään ja tuhottuaan Pohjanlahden satamakaupunkien sotatarvikevarastot, Itämeren laivasto suuntasi Ahvenanmaalle, Turun Ruissaloon ja Hankoon. Ålandin taistelu suomentui Oolannin sodaksi, josta lapsuudessani lauletaan: ”Ja se Oolannin sota oli kauhia…Kun kolmella sadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla…”. Mutta tuo rallatus on hyvin voitokkaan oloinen ja se onkin siistitty versio alkuperäisestä, jossa kerrotaan, kuinka Itämeren laivasto piiritti loppukesällä 1854 keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla. Koska laivatykeillä oli pidempi kantama kuin rannikkotykeillä, laivasto voitti taistelun ja valtasi linnoituksen. Noin neljäsataa sotilasta joutui vangeiksi ja heidät vietiin Englannin Lewesiin, osa vaimojen ja lasten kanssa, missä he elivät suhteellisen mukavaa elämää vankeudesta huolimatta, mutta se on aivan oma tarinansa. Rauhansopimus solmittiin puolitoista vuotta myöhemmin, jonka jälkeen vangitut pääsivät takaisin kotimaahan, mikäli eivät olleet menehtyneet seudulla raivonneeseen tuberkuloosiin.   Oletetaan, että joku sotavangeista laati laulun sanat, ja siitä on ollut ajan tavan mukaan monta hieman toisistaan poikkeavaa sanoitusta, koska ne kulkivat laulettuina seuraavalle rallattajalle, joten aikojen saatossa laivojen määräkin oli kasvanut sadalla. Rengon kunnasta löydetyn laulukirjan sanoitus on mahdollisesti vuodelta 1856. Seuraavassa otteita alkuperäisen, käsin kirjoitetun laulun sanoista:

”Vuored ja laaksod ne kaikuivad

kuin Suomen poijat ampuivat, ja vihollista vastaan ottivad…

…Waan mitäs auttoi poikien

Kuin franskalainen ja engellesman Stormasi monen tuhannen kans…

…Poijat ne olivat kiukkuisii

Stusarins ja hukarins maahan kaikki paiskasit

Kuudestoista päivä elokuusa

Fangiksi otti engelisman, ja poies kuljetti laivan kans

Sit poikia poies kuljetettiin

Masinan kanssa Englantiin Levesin kaupunkiin arestiin

Siell olivat poijat arestis

Vuosi ja kahdeksan kuukautta Englantin kuningan hallussa…

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oolannin_sota_(laulu)

   Alkuperäisen laulun tekijä ei kerro siitä, kuinka laivasto räjäytti Bomarsundin linnoituksen syyskuussa, sillä hän ei ollut sitä näkemässä, vaan jo vankina Englannissa. Linnakkeen tuhoamisen myötä lähes koko Itämeren laivasto vetäytyi talveksi Suomen vesiltä.

   Vielä seuraavana kesänä englesmannien sotalaivat seilailivat vesillämme tykeillä tulittaen, tuhoa kylväen ja kauhua aiheuttaen, mutta enää laivasto ei rantautunut Ouluun, vaikka nousikin maihin Hailuodossa. Laivasto ei varmaan nähnyt tarvetta palata Ouluun, sillä sieltä oli jo tuhottu kaikki strategisesti tärkeä.

   Suomen rannikolla oli varauduttu edelliskesää paremmin vihollisen tuloon, eivätkä nämä saaneet yhtä paljon tuhoa aikaa kuin edellisenä vuonna. Muutaman mainitakseni, elokuussa Itämeren laivasto pommitti Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla 46 tunnin ajan, saamatta suurta vahinkoa aikaiseksi. Syyskuun alussa vihollinen yritti vielä maihinnousua Kokkolaan, mutta asukkaat torjuivat sen, ja vaikka joukot onnistuivat pääsemään loppukuusta Hankoon, saatiin vihollinen karkotettua, niin että vain lennättimen torni tuhoutui. Marraskuun puolivälissä laivat poistuivat Suomenlahdelta ja rauha solmittiin seuraavassa maaliskuussa.

   Venäjä hävisi Krimin sodan, mutta jo ennen sitä Nikolai I sai vilustumisen seurauksena keuhkokuumeen ja menehtyi. Entisen hallitsijan muistoksi Vaasan nimi muutettiin Nikolain kaupungiksi. Seuraava keisari kruunattiin 1855, ja hän oli edistysmielinen hallitsija, joka vapautti maaorjat kuusi vuotta valtaansa tulon jälkeen. Aleksanteri II:sta pidetään myös suomenmielisenä, mutta raskaat Krimin sodan vuodet näkyivät Venäjällä varattomuutena, eivätkä suomalaiset saaneet riittävästi ruoka-apua katovuosien aikana, joka tosin ei ollut ainoa syy kansan nälänhätään.

 

Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta, Robert Wilhelm Ekman, 1854, finna.fi

 

Viisitoistavuotinen katojen sarja alkoi Kainuussa ennen Oolannin sotaa, vuonna 1852, jonka jälkeen vain muutamien vuosien sadot olivat normaaleja. Perunan viljely teki vasta tuloaan Nälkämaahan, ainoastaan paremmat säädyt ja jotkut varakkaammat talonpojat olivat alkaneet suuremmissa määrin kasvattaa potaatia, jonka perunarutto tosin tuhosi monissa paikoin vuonna 1851. Melalahdessa pottua oli jo pidempään viljellyt Leinosen Erkki, joka asui Variskylän rajamailla, Antinlahdessa, mutta pieniä peltotilkkuja alkoi olla muillakin. Ilmeisesti Lääninhallitus oli lähettänyt kesällä 1857 potakan siemeniä ainakin Suomussalmelle, mutta ne olivat perillä vasta kun kesä oli jo niin pitkällä, ettei niitä kannattanut istuttaa peltoon. Nekin harvat, jotka ehtivät saada siemenet aikaisemmin, kertovat että kylmä pani perunan varret heti kun ne ehtivät päälle.

   Kainuun tärkeimmät viljelykasvit olivat edelleen ohra ja nauris, myös hernettä kasvatettiin paljon, rukiin useat kokivat liian hallanaraksi, mutta kaskessa sitäkin viljeltiin nauriin kanssa. Nälkämaan torppari söi harvoin selvää leipää, eli pelkistä viljasta leivottua. Hyvinäkin vuosina moni otti oravalta, pistäen petäjäistä viljan sekaan, mutta katojen myötä useat talollisetkin joutuivat turvautumaan pettuun. Kaikkein köyhimpien osana oli tyytyä verileipään, joka oli haurasta, lähes mustaa leipää, jossa ei ollut oikeita jauhoja enää nimeksikään. Petun lisäksi jauhojen jatkeena käytettiin muun muassa akanoita, olkisilppua sekä jauhettua suovehkan juurta ja köyhimmät jopa hevosen lantaa, josta muulloin tehtiin yleisesti apetta lehmille talvikaudella, että kallisarvoinen heinä säästyisi hevosille.

   Nimimerkki E. B. kirjoitti 4.9.1852 Oulun Wiikko-Sanomien numerossa 35, että Kiantoa eli nykyistä Suomussalmea kohtasi halla, joka näppi alkukesästä potun taimia ja vei marjojen kukat alavilla mailla. Heinäkuussa kylmä oli taas perunoiden kimpussa, palelluttaen varret niin että mukuloiden kasvu tyrehtyi, ja tupakitkin meni siinä samassa:

Eteenpäin mentiin, vaikka leivästä teki usein tiukkaa. Väliin oli hieman parempaa, maan anti oli suorastaan hyvä vuonna 1854, ja seuraavanakin kohtalainen, vain kuivuus pienensi satoa. Sitten koittikin jälleen kato, josta olisi ehkä vielä selvittykin, ellei tulevakin syksy olisi ollut huonosatoinen.

   Vuonna 1858 Suomessa otettiin käyttöön oikeanpuoleinen liikenne, ja Kainuussa uudistusta päästiin noudattamaan heti tuoreeltaan, kun Oulujärven pohjoispuolelle rakennettiin maantie hätäaputöinä. Tie kulki Kuluntalahden ja Niskankylän välille ohittaen Onnenmättään vain muutaman virstan päässä, Hahtolan mäellä. Liikenne tiellä ei liene ollut niin suurta ja nopeaa, etteikö vastaantulijaa pystynyt väistämään kummalta puolen vain, menihän vielä viisikymmentä vuotta ennen kuin ensimmäinenkään auto nähtiin Kainuussa. Harva mökkiläinen, torppari ja talopoika edes omisti kunnon kärryjä. Järviä, soita ja niittyjä kuljettaessa olivat veneet, lautat ja reet paljon monikäyttöisempiä, ja niitä oli erikokoisia ja -mallisia erilaisiin käyttötarkoituksiin, kuten esimerkiksi kevyt kesäreki riukuhäkillä heinän kuljetukseen.

   Eteenkin leskinaisille hätäaputöihin lähteminen oli vaikeaa lapsikatraan kanssa, ja heitä pitäjät yrittivät auttaa kykyjensä mukaan. 24 huhtikuuta 1858 Oulun Wiikko-Sanomia julkaisi numerossa 17 nimimerkki R. L:n kirjoituksen, jossa kerrottiin, että Paltamossa köyhät valmistivat jäkäläjauhoja vaihtoa varten: ”Kun he tuowat kaksi leiviskää jäkälä-jauhoja, niin saavat leiwiskän kuli-jauhoja: toinen leiwiskä jäkälä-jauhoista sekoitetaan ruisjauholeiwiskän kanssa, ja toinen leiwiskä jääpi jäkälä-jauhoista waiwais-hoitoon. Mutta ei tämä jäkäläleipä kuulu ämmäin suussa maistuvan hyvälle, muka parempaa kuuluu petäjä olevan, waikka se on waletta.” Eräs lehtiartikkeli väitti, että joku akka yritti huitaista jauhopussilla, kun toiseen leiviskään oltiin lisäämässä jäkäläjauhoja. Lieneekö kiukkuinen eukko saanut taisteltua itselleen puolitoista leiviskää selvää ruisjauhoa, kun ei halunnut kahta, joista toinen olisi ollut jäkälään sekoitettua.

   Köyhä rahvas oli sitä mieltä, että olki ja pettu olivat sen vuoksi parempaa jauhonjatketta, että leipä pysyi paremmin koossa eikä maku oli yhtä karvas kuin jäkäläjauhoissa. Eivät nämä köyhät ymmärtäneet, kun heille puhuttiin eri vaihtoehtojen ravintoarvoista. Proteiinista ja sen nälän pois pitävästä vaikutuksesta kukaan ei varmaan osannut vielä kertoa, joten jotkut vaihtoivat jopa teurastamaansa lihaa jauhoihin, koska oli tottunut, että leipä on se jota kuuluu syödä.

Pettuleipä, näyte, Lusto - Suomen Metsämuseo

https://finna.fi/Record/lusto.M011-173156

 

Ensimmäiset Mikkosten tyttäret lähtivät kotoaan katojen keskellä. Sisarussarjan toiseksi nuorin, 23-vuotias Kaisa Loviisa, muutti Ristijärvelle keväällä 1857, jossa nai Antti Niilonpoika Kemppaisen, mutta vihkiajasta ei ole tietoa. Nuoripari asettui asumaan miehen kotiin, Pihlaja Karppila 38 mäkitupaan, tai mökkiin kuten kainuulainen sanoi. Ja jos maata oli kasvimaata suurempi pläntti, oli paikka kainuulaisten mielestä torppa, siitäkin huolimatta, että henkikirjoittaja merkitsi kansiensa väliin jotain muuta.

   Seuraavassa tammikuussa nuoripari sai tyttären, Sara Stinan, vuoden kuluttua helmikuussa Sanna Lisan ja siitä vuosi toukokuussa Nils Misaelin. Kaisa-äiti oli alkanut juuri odottaa neljättään lastaan, Kaisa Amaliaa, kun perheen kaikki kolme pienokaista menehtyivät tuhkarokkoon, kahdeksan päivän sisällä elokuussa 1861.

   Vaikka korkeaan lapsikuolleisuus oli tuttua, oli tapahtunut varmaan epätoivoisen raskas. Menetettyjä lapsia ei tietenkään voinut korvata, mutta uudet pienokaiset antoivat toivoa tulevasta. Ja jälkeläisihän taloon todellakin tuli lisää parin vuoden välein, niin että perhekoko oli pian sama kuin ennen vanhimpien lasten menetystä. Eeva Augusta, Mathilda, Paavali sekä Karl Adam olivat ehtineet syntyä ennen kuin perhe muutti vuonna 1872 Sotkamon Nuasjärven Kissasuo 54:ään. Uudessa kodissa syntyi seuraavana vuonna Brita Lena, sitä seuraavana Ida Maria ja vielä nuorimmainen parin vuoden kuluttua, jolloin äiti olikin jo 45-vuotias. Niilo-isä kuoli neljä vuotta myöhemmin ja äitikin jo 1885, jolloin kuopus Hilma Loviisa oli vasta vajaan yhdentoista. Vanhimmat lapset olivat tuolloin jo muuttaneet omilleen, mutta parin nuorimman kohtalosta en ole löytänyt tietoa.

Kainuulaisen nuorikon asu lienee ollut hyvin samanlainen kuin Magnus von Wrightin piirtämän savolaisnaisen. Kaisa Loviisa sekä muu Mikkosen tytöt ovat lähteneet miehelään tuon kaltaisissa puvuissa, jotka oli tehty kestämään vuosikymmeniä. Morsiamella oli tietenkin mukana myös kapioarkku, tai ainakin vaatevakka, ja kenties myötäjäisiksi mukaan saatu vasikka tai lammas. 

Kuva finna.fi

 

Säräisniemi oli vielä tuolloin Paltamon kappeliseurakunta, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa, vaikka kirkko olikin. Herran kuuliaista kansaa oli keväästä 1846 saakka luotsannut kappalainen Henrik Schwartzberg, joka sai lisänimen Kessu-Heikki, kun kasvatti itse tupakkansa ja viihtyi usein renkituvassa rupattelemassa rahvaalle.

   Suurena hallavuonna 1856, vuosia kestäneen suunnittelun ja pienimuotoisen ojien kaivuun jälkeen, teki Aleksanteri II päätöksen, että Utajärven Pelson suot kuivataan pelloiksi. Körtti-kappalainenkin oli edistämässä hätätöiden aloittamista, kuuluihan köyhäinhoito kirkon tehtäviin, sillä kirkko ja kunta olivat käytännössä sama asia.

   Seuraavana kesänä ryhdyttiin valloittamaan suota viljelysmaaksi, ja paikalle alkoi vaeltaa nälkiintynyttä väkeä joka kolkalta, ensin lähistöltä ja sanan kiiriessä yhä kauempaa, kuten Oulun seudulta ja itärajalta. Ensimmäisenä vuonna töitä tehtiin kesäkuun alkupuolelta joulukuun loppuun, ja seuraavana keväänä jatkettiin jo toukokuussa. Loppukesästä 1858 suota lapioi 1100 henkeä, joista osa saapui Pesolle perheineen, niin että raskaaseen työhön osallistui myös noin 400 naista ja lasta.

   Asuinolot Pelsolla olivat surkeat, sillä paikalle oli ehditty rakentaa vain 200 miehen työväenkasarmi keittiöineen ja saunoineen. Rakennus oli pian ääriään myöten täynnä, joten seudun asukkaat vuokrasivat huoneittensa lattiapintaa suon kuokkijoille. Kun nälän heikentämät joutuivat kulkutautien, kuten lavantaudin piinaamiksi, täytyi suurimpiin pirtteihin perustaa sairastupia. Ympäristön asukkaat tietenkin vaurastuivat vuokrauksella ja Oulun Wiikko-Sanomat kertoikin huhtikuussa 1858, että eräässä talossa oli otettu vuokraa 15 kopeekkaa henkilöltä viikossa. Jos paikallinen talopoika onnistui majoittamaan viisi ihmistä, tienasi hän lampaan hinnan viikossa.

   Suon kuokkijoiden ansion suuruudesta en ole varmaa tietoa, mutta tiettävästi sitä maksettiin osin rahana ja osin ruokana, kuten jauhoina, sillä Pelsolle oli toimitettu venäläisiä jauhomattoja. Ilmeisesti ruisjauhoja sisältäneet jauhomatot olivat kantikkaita, pitkulaisia ja lituskaisia niinisäkkejä, jotka täysinä painoivat noin 147,5 kiloa. Säkin painosta käytettiin myös nimitystä kuli, joka taas on 9 puutaa eli 40 Venäjän naulaa. Usein säkit olivat saaneet kosteutta, jolloin jauhot olivat kovettuneet paakuiksi, ja lisäksi osa oli homeessa, mutta silti sisältö käytettiin viimeistä jauhonpölähdystä myöten.

   Yleensä hätäaputöiden palkka maksettiin kunnon eli työmäärän mukaan. Jos oli erittäin nälkiintynyt ja heikkokuntoinen, joka ei jaksanut raataa, ei palkka riittänyt kunnolla edes ruokaan, joten kuolleisuus oli suuri. Vainajat haudattiin Säräisniemen kirkkomaahan joukkohautaan, mutta kuolleiden määrää ei pystytä enää selvittämään, sillä kirkonkirjat tuhoutuivat pappilan tulipalossa. Alkuvuosina kuolleita arvellaan kuitenkin olleen jopa satoja, myöhempinä vuosina vähemmän, jatkuihan soiden kuivaus vuoteen 1866 saakka. Sen jälkeen, kun varavankila perustettiin 1935, ovat Pelson soita kuokkineen sekä venäiset sotavangit, että kotoperäiset rikolliset, niin että kaiken kaikkiaan kuivatun alueen pinta-alaa on kymmeniätuhansia hehtaareja.

   Eräästä Schwartzberg kirjeestä saa käsitystä Pelson oloista ja palkan suuruudesta: ”Tämän tästä sortui joku kaivajasta siihen viemäriojan viereen, jolloin akka Kovalainen, jonka kaameana työnä oli ruumiiden vetäminen, tarttui kuolleeseen ja alkoi raahata pois. Sunnuntaisin saatiin haudata monia kymmeniä ruumiita. Sillä aikaa toiset jatkoivat irvokasta, hirvittävää työtään kosteiden ja myrkyllisten lemujen täyttämällä suolla mitättömästä jauhokourallisesta.” Kirjoituksesta voi selvästi lukea, ettei körttipappi katsonut hyvällä köyhien kärsimystä raskaan työtaakan alla surkealla palkalla. Epäilemättä Henrik Schwartzberg muisti oman köyhän taustansa uudistilallisen poikana ennen kuin pääsi rengiksi pappilaan. Hän tiesi olleensa onnekas, että oli pystynyt opiskelemaan papiksi varakkaammilta saatujen lainojen ja lahjoitusten turvin, sekä työskentelemällä kotiopettajana opintojen ohella.

   Toiselta hätätyömaalta ovat aikalaiset kertoneet, että palkka-annoksensa saaneet nälkärauniot katselivat kivenmurikan, jonka poistamalla maahan muodostui pienen kuopan. Nälkäiset kauhoivat ojasta vettä koloon, kaatoivat jauhonsa sekaan ja hämmensivät sen verran, että monttuun tekeytyi kurainen mössö, tohkero, jonka nämä onnettomat lusikoivat raakana ja kylmänä suuhunsa. Nykypäivänä mainostetaan raakapuuron terveellisyyttä, mutta tuon aja eväs ei ehkä ihan vastaa tämän hetken tuorepuuroa.

   Oulun Wiikko-Sanomia kirjoitti keväällä 1858 siihen tyyliin, että suonkuokkijat turhaan valittivat palkan pienuutta, josta voi päätellä, ettei kirjoittaja itse kärsinyt nälkää. Paheksuen kirjoittaja kertoo myös, että paikalle tuli wiinakauppias, jolta miehet ostivat päänsä täyteen. Kenties itse ranskanviinejä nautiskeleva kirjoittaja ei halunnut ymmärtää, että köyhä rahvas halusi edes hetkeksi unohtaa kurjuutensa juomalla itsensä humalaan. Vaikka köyhyyttä ja huono-osaisuutta esiintyy maassamme kohtuuttoman paljon vieläkin, enkä usko, että kukaan nykysuomalainen pystyy käsittämään tuona ajan kärsimystä ja kurjuutta.

   Toisessakin kirjeessään Kessu-Hessu kuvaili Peson oloja: ”Nyt olen taas Pelson sairaalassa, jossa täytyy ripittää sairaita huoneessa, jossa makaa 30 henkeä ja vähemmän. Sitä paitsi sairaita on melkein jokaisessa talossa. Katku on tympäisevä.”

   Schwartzberg kulki itseään säästelemättä rukoilemassa kuolevien luona, jonka vuoksi sai itsekin taudin. Vaikka kappalaisen elintaso lienee ollut moninkertaisesti parempi kuin rahvaan, oli Pelso myös hänen kohtalonsa, ja hän menehtyen lavantautiin marraskuussa 1857, vain yhdeksän päivää sairastettuaan. Pappivainaan nuorin lapsi oli vasta nelikuinen ja vanhin piirua vaille kahdeksantoistavuotias, joten leskelle myönnettiin tavallisuudesta pidempi armovuosi, eli aika jonka hän sai asua pappilassa ennen sen luovuttamista seuraavan kappalaisen käyttöön. Mutta Säräisniemen ja papinlesken vastukset eivät suinkaan päättyneet siihen, vaan pappila paloi kivijalkaa myöten puolitoista vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1859. Kerrotaan että köyhän kappalaisen kymmenhenkinen perhe menetti kaiken omaisuutensa, vain hopea-aterimet ehti yksi tytöistä pelastaa.

   Asiaa mitenkään väheksymättä, ei papin lesken hätä ollut sen suurempi kuin rahvaan, joka menetti puolison. Vaikka mökkiläinen tai torppari, jonka koti tuhoutui palossa, olisi ehtinyt pelastaa lusikkansa, olisi se ollut puuta, eikä hopeinen, rahan arvoista tavaraa. Rahvasta varmaan auttoivat sukulaiset ja naapurit, mutta körttipapin perheelle pantiin toimeksi keräys vaatteita ja rahaa varten, niin että ruplia oli kertynyt lokakuun loppuun mennessä 1570. Summa on valtava, jos miettii nälän kourissa kituuttava tilattoman ansiota, sillä hän saattoi joutua raatamaan seitsemän vuotta tienatakseen saman verran.

 

Säräisniemen pappilan pihapiiri. Kessu-Heikin pojan, rovasti Heikku Mustakallion yksityiskohtaisen selostuksen mukaan rekonstruktioinut Isa Mustakallio. Kuva kirjasta Henrik ja Laura Schwartzberg elämänkuvaus (Hannes Mustakallio 1958).

 

Lähes päivälleen samaan aikaan, kun Säräisniemen kappalainen kuoli, muutti Mikkosen vanhin tytär, 30-vuotias Liisa Muhoksen Utajärvelle. Uuteen pitäjään tullessa hän oli merkitty talonpojan tyttäreksi, mutta perillä hänestä tuli piika Niskankylän Myllyrannan pruukiin. Pari vuotta myöhemmin kylästä pois muuttaessaan lähtijäksi olikin merkitty piika Liisa Matintytär Mikkonen.

   Liisa ei ollut mikään tytönhuitikka, vaan jo lähes 33-vuotias, kun hän otti marraskuussa 1859 muuttokirjan Ouluun. Näyttää kuitenkin siltä, ettei hän asettunut tapulikaupunkiin, eikä hänen tietojaan ole sen enempää Ouluun muuttaneissa kuin rippi- tai henkikirjoissakaan. Ilmeisesti Liisa matkasikin Niskankylästä suoraan Raahen kaupunkiin, vaikka sieltäkään hänen tietojaan ei löydy. Brahestadissa hän on kuitenkin ollut tammikuussa 1860, sillä joitakin vuosien myöhemmin hän palasi Utajärvelle mukanaan avioton Anna-tytär, jonka synnyinpitäjäksi on merkitty Raahe.

   Vuosien 1864-1878 välillä äiti ja tytär elivät Utajärven Niskankylässä. Anna pääsi ripille kesällä 1875, ja muutti Ouluun kolme vuotta myöhemmin. Liisa seurasi tytärtään kaupunkiin yhdentoista vuoden kuluttua, 62-vuotiaana. Molemmat elävät muutaman vuoden yhtä aikaa naimattomina Oulussa, mutta Anna-tytär otti muuttokirjan Helsinkiin ollessaan 31-vuotias.

   ”1 kerta ripitetty salavuoteudesta” lukee Liisan kohdalla Oulun rippikirjassa. Kuten käräjillä saatu rikostuomio, seurasi myös aviottoman lapsen saaminen papinkirjassa mukana loppuiän, jälkimmäinen tosin vain naisilla. Yleensä lapsen alulle panemiseen tarvittiin molempia sukupuolia, mutta mies pääsi kuin koira veräjästä, syyllinen oli vain syntiin lankeava ja viettelevä Eeva? Aika julmaa, että Liisan ”rikos” tuotiin esille vielä 40 vuotta tapahtuneen jälkeen. Kuten sekin, ettei tuohon aikaan enää juurikaan käytetty sukunimen edessä merkintää siitä kenen poika henkilö oli, mutta Annan kohdalla lukee Liisantytär, ettei vaan pääsisi unohtumaan olevansa isätön ja synnissä siitetty. Niin kuin hän olisi voinut siihen itse vaikuttaa. Vähänkö reilua?

   Oulun papinkirjoissa on Liisan tiedot vielä 1900, mutta hänen kuolinvuottaan en ole löytänyt, vaikka olen selannut kaupungissa kuolleet vuoden 1909 lippuun saakka. Jos hänen maallinen vaelluksensa päättyi sen jälkeen, oli hän kuollessaan vähintään 82-vuotias.

   Annan tiedot ovat Helsingissä sisään muuttaneiden luettelossa 1891, mutta tietoja työpaikasta tai muusta en ole vielä löytänyt. Anna Mikkonen niminen henkilö on haudattu Helsingin Malmin Kalmistotielle 1919, ja vainajalla on sama synnyinvuosi kuin Liisantyttärellä mutta kiistattomasti en voi todeta, että kyseessä on oikea henkilö. Helsinkiläiset kamppailivat juuri itsenäistyneessä Suomessa levottomassa ajassa, sisällissodan jälkimainingeissa eikä kaupungissa juurikaan ollut ruokaa, tai ainakaan sellaista johon rahvaan rahat olisivat riittäneen. En tiedä veikö nälkä Annan vai mikä oli kuolinsyy, mutta hän oli kuollessaan vähän alle kuudenkymmenen.

 

Näkymä Oulusta, Magnus von Wright, 1856. Finna.fi

 

Vaikka Mikkosten talosta muutettiin pois ja kuoltiinkin, tuli Wehmamäki-Onnenmättääseen myös lisää asukkaita. Luultavasti vuonna 1856 taloon otettiin rengiksi Johan Karppinen, joka riiasi kolmatta tytärtä, Saaraa, mutta en tiedä olivatko he heilastelleet jo ennen pestiä. Sekin on epäselvää, saattoiko renki talon tyttären raskaaksi ennen papin aamenta, koska kuten Sannan kohdalla, ei Saarankaan vihkimisestä löydy aineistoa, mutta vuosi lienee ollut molemmilla siskoilla sama 1857. Vielä tuolloin henkikirjoittaja näyttää merkinneen taloon ennen vihkimistä tulleet kihlatut rengeiksi ja piioiksi, myöhemmin olen huomannut kirjauksen myös morsiamesta. Joka tapauksessa Johan jäi tilalle kotivävyksi, mutta asuiko hän saman katon alla? Vai oliko savuja kaksi, toinen Onnenmätäs, jossa Kalle sekä naimattomat siskot, ja toinen Wehmas, jossa vanhapari oli mahdollisesti elellyt, ja jonne Saara asettui Juhoineen? Tila kuitenkin pysyi yhtenä, eihän 1/8 mantaalia saanut jakaa pienemmiksi.

   Rippikirjaan on Kalle-isännän ja Juho-vävyn kohdalle kirjattu mylläri, mutta siitä ei ole mainintaa oliko heillä oma mylly ja oliko käyttövoimana tuuli vai vesi. Vaarankylän puroissa oli ainakin viisi vesimyllyistä, joten voi olla, että miehet työskentelivätkö jossain niistä. Vielä tänä päivänäkin seudulla on pikkuinen Rinteen vesimylly, ja siinä jauhetaan viljaa näytösluontoisesti.

   Karppisten avioliitto jäi varsin lyhyeksi, Juho ja Saara ehtivät saada syksyllä 1857 pojan, joka kastettiin isänsä Johan-kaimaksi, mutta äiti kuoli jo vuotta myöhemmin. Kuolinsyyksi on kirjattu ”barnsbörd” eli Saara saattoi menehtyi toisen lapsen synnytykseen tai keskenmenoon, ottaen huomioon, että Juho-poika oli viikkoa vaille vuoden ikäinen. Jos kyse oli synnytyksestä, oli pienokainen todennäköisesti hyvin paljon ennenaikaiseen, sillä lapsesta tai tämän kuolemastaan ei mainita mitään. Tosin syntyneiden ja kuolleiden luettelot tuolta ajalta ovat varsin sekavat ja puutteelliset.

   Lieneekö tyttären menetys edesauttanut, sillä myös Leena-äidin aika tuli täyteen lokakuussa, reilu viikko tyttären jälkeen. Kuolinsyyksi pappi on merkinnyt ”Nerffeber” eli hermokuume, joka saattaa tarkoittaa vaikkapa lavantautia tai pilkkukuumetta. Kun olen huomannut niin monta virheellistä merkintää pappien kirjoissa, niin taas lähti mielikuvitus laukalle, että jos onkin kirjausvirhe tai väärinymmärrys. Mikäli nerf- sanan loppuosa olisi -jug tai -vag, niin kyseessä olisi heikkohermoisuus tai hermosairaus. Jos äiti saikin hermoromahduksen, kun vasta 29-vuotias tytär sekä tämän vatsassa kasvanut lapsi menehtyivät. Aivan yhtä hyvin äiti ja tytär saattoivat kuolla samaan kuumetautiin, sillä barnsbörd käsittää koko lapsivuoden ajanjakson eli myös imetyksen ajan. Mutta jos Leena-äiti todella oli noin herkkähermoinen, niin onneksi hän ei enää elänyt, kun tieto Kaisan kolmen lapsen kohtalosta saavutti aikoinaan Melalahden. Siis jos, jos ja jos.

   Matti-isä ei elänyt kauan leskenä, hänen aikansa tuli täyteen reilu vuosi vaimonsa jälkeen, tammikuussa 1860. Leena kuoli noin kolme kuukautta ennen kuin täytti 62 vuotta ja Matti eli neljää kuukautta vaille 58-vuotiaaksi eikä hänen kuolinsyytään ole tiedossa.

   Kaisan, Liisan ja Saaran aikuistumisen aikaan, talvella 1857, yritti Elias Lönnroth vielä Helsingistä käsin saada rahvasta käyttämään ravintorikkaampaa jäkälää petun sijaan. Edelleenkään kainuulaiset eivät innostuneet ehdotuksesta hätäruoasta, mutta tekivätkin jäkäläjauhoja käskystä, että saivat vaihtaa leiwiskänsä selvään jauhoon. Tämän vuoksi nälkämaalaiset pilkkasivat Kajaanin entistä piirilääkäriä, eivät toki suoraan, vaan nimittämällä seuraavaa talvea Jäkälävuodeksi.

   Jäkälävuonna, maaliskuun puolivälissä 1858 oli Kainuussa muutakin ihmeteltävää kuin nälkä, kun kuu lipui maan ja auringon väliin saaden aikaan pimennyksen. Auringosta näkyi vain kultainen kehrä, kuin suuri sormus, jota varmaan kummasteltiin ja tuijotettiin silmät pilaten. Kun seuraavassa elokuussa näkyi harvinaisen paljon revontulia, mahtoi moni siunaille, että maailmankirjat oli menneet sekaisi. Mutta vasta seuraavana vuonna ne sekaisin olivatkin, kun ilmestyi Charles Darwin Lajien synty. Kirkko tietenkin kielsi Darwinin teoksen, sillä sehän riiteli Raamatun luomiskertomuksen kanssa, ja menikin todella kauan ennen kuin kirjan sisältö myönnettiin todeksi. Eivätkä kaikkein uskovaisimmat henkilöt vieläkään myönnä, ettei maailmaa luotu seitsemässä päivässä.

 

Tämäkin on ollut alkujaan vesimylly, mutta rakennuksen ikä ei ole tiedossa.
Huuskon Mari sai rakennuksen myötäjäisiksi kotoaan Lehtomäestä,
 mistä se siirrettiin noin 1937 Warpamäkeen, nykyiseen Kiviahoon.
Seinän alaosasta voi nähdä kuinka rakennus on vilja-aitana kuivunut
ja hirret on ravistuneet suurirakoiseksi.

 

Vanhempien maallinen vaellus oli päättynyt, kun tuli Kallen vuoro akoittua. Vihkipari oli ajan mittapuun mukaan hyvin nuori, mutta heille kävikin vanhanaikaisesti, kun Kalle saattoi Melalahden Kauppila-Mäkelän Paavon tyttären raskaaksi. Juuri 21 ikävuottaan saavuttanut Kalle vei Briita Wilhelmina Waltasen vihille vesikesän jälkeisenä syksynä 1860. Pappi kirjasi: ”utan skrud” eli sulhastaan puoli vuotta nuoremmalla Miina-morsiamella ei ollut vihkipukua, mutta tällä ei välttämättä tarkoiteta häämekkoa tai huntua, sillä ne eivät vielä olleet yleisesti rahvaan käytössä, vaan vihille mentiin kirkkohameessa. Ilmeisesti pappi halusi tehdä kirjauksen, sillä morsian oli silminnähden raskaana, syntyihän esikoispoika vielä saman vuoden puolella, joulun alla, vain kolmisen kuukautta häiden jälkeen. En tiedä pitikö Kallea patistella naimisiin, vai miksi vihkiminen tapahtui raskauden ollessa jo pitkällä. Sen käsityksen olen saanut, että Kalle oli aika liikkuvaa sorttia ja vähän naistennaurattajan maineessa.

   Kirkonmiehen vihkipuku-kirjaus oli vanhahtava, ja viittasi kymmenien vuosien takaiseen aikaan, eikä merkintää enää tuolloin juurikaan näkynyt vihittävien kohdalla. Aiemmin salavuoteus oli ollut asia, josta morsiusparille voitiin määrätä kirkollista sakkoa, mutta myöhemmin siitä vain nuhdeltiin. Ainoastaan aviottoman lapsen tehneitä naisia ripitettiin.

   Kumpikaan vanhemmista ei siis ehtinyt nähdä ainoan poikansa avio-onnea. Vai lieko tuleva ollut auvoista, Kainuun kansa sikisi, mutta nälkä kasvoi, kun maan anti oli liian heikko. Isännyys kuitenkin siirtyi Kallelle, jolla oli varaa palkata kolmen renkiä sekä yksi piika. Vai oliko se nuoren miehen rehentelyä, sillä nähtävästi tilan velat alkoivat kasaantua. Seuraavan vuonna ei enää mennyt niin hyvin, renkejä ei enää ollut, vain ainoastaan piika, mikä lienee ollut välttämätöntä, kun melkein kaikki työteliäät sisaret olivat muuttaneet pois ja vaimo oli joko raskaana tai juuri synnyttänyt.

   Viimeisetkin tytöt lähtivät kotoa Matin ja Leenan kuoleman jälkeen, molemmat Kajaaniin, tai tarkemmin sanottuna maaseurakuntaan, josta tuli myöhemmin Kajaanin maalaiskunta. Tyttäristä nuorin Eva Stiina vihittiin lähes 28-vuotiaana tammikuussa 1862, jota seurasi huono satoinen syksy, kuten oli pari edellistäkin ollut. Maan anti oli ollut hyvä viimeksi edellisellä vuosikymmenellä.

   Eeva löysi puolisokseen suunnilleen itsensä ikäisen Aatamin, rengin Kajaanin kaupungista. Aatamin äiti oli kuollut pojan ollessa parivuotias ja äitipuoli oli tehnyt pari lasta jo kuusikymppiselle isälle. Kun Aatamin isä kuoli, ryhtyi vanhin veli pitämään tilaa, eivätkä Aatami ja Eeva asettuneet heidän huusholliinsa. Aviopari perustivat oman talouden ja pahimpien katovuosien ajan he elelivät Wuottolahdessa mökkiläisenä tai loisena, mutta vuokralla kuitenkin. Myös Aatamin parikymppinen velipuoli Leonard asusti aluksi nuorenparin kanssa.

   Naapurikylään, Murtomäkeen pariskunta muutti ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja asui kolmisen vuotta Kellomäki-nimisen tilan mäkitupalaisena. Alkuun Adam Kontion titteli vaihtelee eri dokumenteissa loisesta torppariin, mutta vuosien saatossa hän sai lunastettua Katajamäki 17 -tilan itselleen.

   Ensimmäinen pienokainen, Kaisa Liisa syntyi vasta lähes kuusi vuotta häiden jälkeen, juuri suurten nälkävuosin aikaan. Taas meni lähes kolme vuotta Iivarin syntymään, ja viimein kun vauhtiin pääsi, tuli vielä kaksi lasta lisää, ja päivänvalon näkivät Seliina sekä kuopus Aatami äidin ollessa 43-vuotias. Ilmeisesti esikoinen kuoli pienenä, kolme muuta pienokaista elivät aikuiseksi ja perustivat omat perheet vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Selina oli nähtävästi osin sokea, koska lastenkirjassa lukee: kalvo oikeassa silmässä lapsesta.

   Eeva kuoli 1888 viidenkymmenenneljän ikäisenä, jonka jälkeen, luultavasti kuusi vuotta myöhemmin Aatami otti itselleen uuden Eevan, Kemppaisen. Lapsia perheeseen ei enempää syntynyt, olihan uusi Eeva jo viisissäkymmenissä vihille mennessään, ja vaimolla oli aiemmasta liitosta ainakin tytär Anna, joka oli saman ikäinen kuin Seliina. Noin viisi vuotta ennen kuolemaansa Aatami myi Katajamäen Tampereen kattohuopatehtaan osakeyhtiölle ja jatkoi viljelyä lampuotina, mutta sitä en tiedä mihin tarkoitukseen kattohuopatehdas tarvitsi tilan. Uusi Eeva kuoli 1905 ja Aatami noin viisi vuotta myöhemmin.

   Viimeisenä miehelään lähtenyt Sanna Leena joutui pois Onnenmättäästä ennen kuin löysi itselleen puolison, mutta siitä muutosta kerron lisää vasta tuonnempana. Sanna vihittiin karmean kadon keskellä, heinäkuussa 1867 leskimies Tuomas Moisasen kanssa. Jo 38 vuoden ikään ehtinyt nuorikko muutti Kajaanin Jormuan kylän Niemelä 15:een. Viitisen vuotta Sannaa nuorempi Tuomas-isäntä oli jäänyt leskeksi vuotta aiemmin, kun vasta 32-vuotias vaimo oli kuollut rinta- eli keuhkotautiin. Heiltä jäi neljä alle kahdeksanikäistä lasta, kaksoset Matti ja Kalle, ainoa tytär Sara Greta sekä kuopus Samuel, joka oli vasta kaksi ja puolivuotias saadessaan äitipuolen.

   Sanna ja Tuomas saivat puolentoista vuoden kuluttua yhteisen tyttären, joka kastettiin Vapuksi Tuomaan edellisen vaimon mukaan. Reilu vuosi myöhemmin syntyi Heikki, mutta molemmat lapset kuolivat pieninä, Vappu neljä ja puolivuotiaana, ja Heikki yhdentoista kuukauden ikäisenä. Myös Samuli kuoli lapsena, kahdentoista vanhana.

   Asuinpaikka perheellä lienee pysynyt samana, mutta ilmeisesti isojaon myötä talon nimeksi vaihtui Partala 9. Tuomas kuoli lähes kahdenkymmen avioliittovuoden jälkeen ja Sanna eleli leskenä poikapuolensa taloudessa noin yhdeksän vuotta. Itse Sanna Leena päätti maallisen vaelluksen hieman alle 78-vuotiaana helmikuussa 1906.

 

Kaikki Matin ja Leenan lapset perustivat perheensä 1860-luvun molemmin puolin, nälän ollessa suurimmillaan Kainuussa ja koko maassa. Palaan myöhemmin kurjuuden aikaan, kun kerron enemmän nimenomaan isoisäni isoisästä Kallesta, hänen vaimostaan Miinasta sekä heidän lapsistaan.

Talvimaisema, Akseli Gallen-Kallela 1887

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/396100

 

…  jatkuu  …

Alkuun