3.2.3 Kalle Fredrik Mikkonen

 

Kalle Fredrik 3.10.1864 - 2.11.1869

 

Pistän tähän alkuun vähän yleistä asiaa entisajan ilmansuunnista sekä Mikkosten asuinseudusta karttojen ja kuvien muodossa. Toivottavasti niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Edellä oleva, nykypäivän kartta sekä seuraavan sivun kuva liittyvät toisiinsa ja yllä olevat numerot viittaavat ilmakuvan alapuolella olevaan tekstiin. Kuvattu alue on suurin piirtein se mikä jää keltaisten viivojen väliin.

   Suurin osa tiestöstä on uudessa kartassa toisin kuin ne olivat 1860-luvulla, jolloin kuljettiin vesistöjä pitkin joko veneellä, reellä tai hiihtäen. Vain joitakin kärryteitä johti talosta seuraavaan, mutta ei läheskään jokaiseen tölliin. Nykyiset tiet antavat kuitenkin paremman käsityksen siitä missä alue sijaitsee, vaikka maasto on siltä osin muuttunut, että vanhoja rakennuksia on purettu, uusia tullut tilalle ja monet pellot ovat metsittyneet.

 Ilmakuva on otettu Oulujärveltä, Tevä saaren yltä luoteeseen, ja näkymä on kohti Varislahden pohjukkaa:

   Vasemmalla Varisniemi (1), jonka edustalla Kainuasaari (2), josta takaviistoon oikealle Junttilanniemi (3). Edellisistä oikealle Vasikkasaari (4), joiden välistä näkyy Hannilan ranta (5). Kuvan keskellä, Tevästä suoraan kohti Varisjokisuuta (6) ensin kolmen pienen ryhmässä Markkosaaret (7), niiden takana, hiven oikealla Iso-Jatko (8), mutta Pikku-Jatko jää piiloon sen taakse. Edellisten taustalla Antinlahdenkangas (9), ja sen edessä Peltosaari (10), joka peittää takana olevat pikkuruiset saaret, kolmen ryhmä nimeltään Suihkoset sekä Kalmo.

   Tevän Purjeniemi (11) tekee oikealla mutkan jättäen kainaloonsa lahdelman, jonka takana pieni saarelta vaikuttava kohouma. Todellisuudessa se on Koljolansaaren kärki, Uppiniemi (12). Koljolansaaren (13) korkein kohta kohoaa noin 30 metriin Oulujärven pinnasta, mutta kuva latistaa sen pahasti. Saaren itäkärki, Juurikkaniemi (14) jää osin kuvan ulkopuolelle. Uppiniemen takana vasemmalla Antinlahti (15) ja Pujonimen rantaa (16). Koljolansaaren takainen vesialue on Melalahti (17), jonka rannasta itse kylä (18) lähtee nousemaan. Äärimmäisenä oikealla Tahkosalmi (19) ennen vesistön aukeamista Paltaselkään.

   Lähes tarkalleen Uppiniemen kohdalla, kaukana horisontissa, kohoaa 170 metrinen Kivesvaara (20), Kainuun länsilaidan viimeinen korkeampi paikka Oulujärven seudulla. Siitä oikealle todella mäkinen maasto, jonka vuoksi korkeatkin kohoumat sekoittuvat kuvassa toisiinsa sekä Puolangan puolella oleviin vaaroihin. Lähempänä olevat kohoumat vasemmalta lueteltuina: Raappananmäki (21), Honkavaara (22), Keräsenvaara (23), Nahkamäki (24) sekä Kivimäki (25). Vaarankylä (26) jää juuri ja juuri yläoikealla kuvan ulkopuolelle.

   Wanahat ilmansuunnat poikkesivat monilta osin nykyisin tunnetuista. Silmään pistää eteenkin luove, luoe, luve, luet, luoje eli luode, joka sijaitsee suunnassa, missä nykyisin on länsi, ja ennen länsi oli siinä missä nykyisin lounas.

   Seuraavalla sivulla vuoden 1859 kartta hieman eri tavalla rajattuna kuin yllä oleva tämän päivän kartta. Kuten siitä näkee, laski Varisjoki Kivesjärvestä Varislahteen nelisen kilometriä Junttilanniemestä luetpohjoiseen, ja vesistö laajeni Oulujärveen kyseisen niemen jälkeen. Melalahden pohjukkaan itäpohjoisessa oli hieman edellä mainittua pidempi vesireitti. Paltaniemen kirkonkylä ei sijainnut aivan suoraan poikkietelässä vaan hivenen vesietelän suunnassa ja sinne matkaa kertyi vajaat yhdeksän kilometriä. Vesietelä lienee saanut nimensä siitä väittämästä, että jos tuuli kävi kaakosta, tuli se sateen kera.

    Vain kolme pientä saarta sekä kymmenkunta pikkuruista luotoa rajoittivat Varislahden avautumista kohti aavaa järvenselkää. Lähempänä Melalahden puoleista rantaa oli joitakin isompia saaria, niistä suurimmat Koljolansaari Melalahden edustalla, sekä Tevä, joka työntyi jo selkeästi Paltaselälle, jonka keskeltä sai vedellä airoja lähes kolmen kilometrin matkan, että pääsi lähimpään rantaan. Se oli kuitenkin vielä pieni ulappa verrattuna Suomen suurimpaan sisävesiaavaan, Ärjänselkään, jonka keskeltä oli kaksinkertaisesti matkaa kovalle maalle.

   Silloinen Paldamon kirkonkylä alhaalla, Paltaselän takana, aivan toisessa paikassa kuin nykyisin. Tämän päivän Paltamon taajama löytyy Oulujärven pohjoisrannalta, vanhassa kartassa äärimmäisenä yläoikealla. Paikka oli tuolloin vielä Kiehimänsuun kylä, ja pari Kiehimänjoen mutkaa erottuu heikosti kartalta, ylempi niistä Kitusenmutka, alempi nykyisen kirkonkylän tietämissä, eikä sillä taida olla nimeä.

   Kartassa ylhäällä keltainen viiva Wehmas talon alla, keskellä Junttilanniemi ympyrän sisällä. Siitä luovepohjoiseen Kivesjärvi ja Waresjoen niska, josta järvi purkaa vetensä Oulujärveen Varislahden pohjukassa:

Rippikirja kertoo Mikkosen Kallen ja hänen vaimonsa Waltasen Miinan asuinpaikaksi Paltamon Melalahden Vaarankylän Wehmaan vielä koko 1860-luvun, mutta henkikirjasta löytyy todellinen tilanne. Sen mukaan perhe muutti pois Wehmasmäki 28:sta luultavasti loppuvuodesta 1862, varmuudella kuitenkin ennen seuraavan vuoden kevättä. Uusi asuinpaikkakin oli Melalahdessa, mutta Warislahden vastakkaisella rannalla. Tila kulki vielä tuolloin nimellä Karjala 2, mutta muuttui jo seuraavana vuonna samalla numerolla olevaksi Junttilaksi.

   Aivan varmaa tietoa uuden asumuksen sijainnista ei dokumenteista löydy, mutta epäilen talon olleen Junttilanniemessä, tai muualla lähellä Junttilaa. Toinen vaihtoehto sen sijainnille on Honkajärven seutu, mutta etenen tässä tarinassa sen oletuksen mukaan, että talo oli Varislahdessa, Oulujärven rannan tuntumassa.

   Sukututkijalle tuottaa päänvaivaa, että suunnitteilla oli uusi sivukylä, johon siirtyi tiloja Melalahdesta ja Kivesjärveltä sekä Neuvosenniemi, joka kuului tuolloin Paltaniemeen. Walaja - Junttila - Hannila seutu oli uuden kylän keskus, mutta yksittäisiä taloja, torppia ja mäkitupia oli myös Varisjoen suuntaan kuljettaessa sekä Honkajärven maastossa, mutta vielä enemmän asutusta löytyi lännessä aina pitäjän rajalle, Kuuskanlahteen saakka. Kun isojako saatiin päätökseen, muodosti tuo alue Varesniemen kylän, josta käytettiin myös muotoa Varisniemi sekä Variskylä.

   Kyseisen ajan dokumentit ovat aika vaikeaselkoisia tekeillä olleen isojaon vuoksi, kun vielä tiedot kirkonkirjoissa ovat pahasti ristiriidassa henkikirjojen kanssa. Jostakin syystä tilojen nimiä muutettiin järjestelmällisesti 1855, mutta numerot pysyivät entisinä ja vaihtuivat vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun isojako saatiin päätökseen. Rippikirjassa muutokset on kuitattu vetämällä vanhat tiedot yli ja töherretty uusia niiden viereen tai jopa päälle. Tilojen numeroita on sutattu ja kirjoitettu uudelleen niin moneen otteeseen, ettei niistä tahdo saada selvää.

   Papit eivät oikein olleet ajan tasalla, ja joidenkin tilojen kohdalla luki edelleen Melalahti, vaikka se oli todella selkeästi Variskylää. Niinpä Junttila 2 oli muka Melalahdessa, jossa oli myös Kovala numerolla 2, eli samassa kylässä oli kaksi tilaa, joilla on  sama numero, mitä ei yleensä esiinny kuin jos tilasta on lohkaistu osa. Tiedot onneksi korjaantuivat, kun seuraava rippikirja otettiin käyttöön.

   Varisniemen alueesta olisi saattanut tulla hyvinkin vauras, jos Varisjokeen rakenteilla ollut masuuni olisi toteutunut. Vaikka hyttiruukki olikin sijainnut Kivesjärven kylän puolella, vaikutti se todella paljon Varislahden vesiliikenteeseen, sillä kesäisin rautaharkkojen kuljetus yhtiön pääpaikkaan, Myllyrannan ruukkiin Muhoksen pitäjän, Utajärven kylän Vaalanniskaan tapahtui Oulujärven kautta. Kiveksen pruukin taru oli kuitenkin kirjoitettu loppuun muutama vuosi aiemmin, ennen kuin se edes ehti kasvaa rautahyttiä isommaksi. Silti Varisjokivarteen oli ehditty pykätä toinen toistaan isompia rakennuksia työläiskasarmeiksi ja varastoiksi, mutta varsinkin herrojen hulppeaksi hirsilinnaksi. Vuosikausia rakennukset ammottivat tyhjyyttään jyrkässä jokitörmässä, vain arentimies perheineen asui muutamassa huoneessa.

 

Kainuussa oli ollut huonoja satoja jo useina vuosina, oikeastaan jo vuosikymmenen verran, ja suoranainen katokin useana peräkkäisenä syksynä edellisvuosikymmenen puolivälissä. Pettu oli siis tuttu leivänjatke kainuulaisille jopa vuosisatojen takaa. Tasan eivät jakaantuneet ruokavarat tilallisten ja tilattomien kesken, vaan kadon koittaessa heikoimmassa asemassa olivat ne, joilla ei edes ollut peltoa. Koska teollisuutta ei ollut, oli heidän toimeentulonsa kiinni siitä, saivatko he tehdä töitä tilanomistajille. Talokkaat, kuten maatilan omistavia talonpoikia nimitettiin, eivät huonon sadon jälkeen pestanneet palvelusväkeä seuraavaksi vuosijaksoksi, siis kekriltä kekriin, vaan yrittivät saada maatyöt tehtyä päivätyöläisillä ja torppareiden taksvärkkipäivien työllä.

   Moni tilaton jäi vaille minkäänlaista ansaitsemismahdollisuutta, joka oli osasyynä anastuksien lisääntymiseen, ja seudulle muodostui kähveltävä joukko, jota sanottiin Kiveksen rosvoiksi ja Variskylän varkaiksi. Porukan nimitykset kertovat, että he majailivat juuri tuolla seudulla, jonne Mikkoset olivat hiljattain muuttaneet.

   Tiettävästi Kalle ei ollut mukana varastelemassa viljaa muiden aitoista, eikä porukassa montaa akkamiestä ollutkaan. Suurin osa varasjoukosta oli naimattomia, nuorimmat vasta neljän-viidentoista ikäisiä poikalortteja, kuten oululaiset sanomalehdet kirjoittelivat, tosin kainuulaisten kynällä. Tässä tarinassa en kuvaile laajemmin kyseistä roskajoukkoa, koska Kallen ja Miinan perhettä käsittelevässä osiossa siitä on kerrottu enemmän. Ja muut historian tutkijat ovat tarinoineet ”järvirosvoista” kattavammin kuin minä, joten kannattaa lukea vaikka Mustarinda sivuston ”Yhteistä riistaa, eikä mikään omaa” tai Jaana Lukkarin blogin juttu ”Kainuun ´merirosvot´ vaiko paikallinen Robin Hood?”, jossa hän lähestyy asiaa Wariskylän varkaiden johtajana toimineen Johan Henrik Mularin näkökulmasta.

   Ensimmäiset pidätykset ja tuomiot Wariskylän varkaille koittivat kevättalvella 1964, kun Mikkoset olivat asuneet Varisniemessä vuoden, ehkä puolitoista. Saman vuoden syksyllä Kallen ja Miinan perheeseen tuli lisäystä, kun kolmas lapsi, jälleen poika, koukittiin parmuskan avustamana saunan sillan elikkä lauteiden alta 3. lokakuuta, joka oli maanantai ja nimipäivää vietti Ewald. Koska rippikirja kertoo perheen kodiksi Paltamon Melalahti 28 Wehmasmäen Vaarankylässä, on pappi virheellisesti kirjannut saman myös syntyneiden kirjaan.

   Lapsenpäästäjä sitoi napanuoran ja katkaisi sen niin, että pienokaisen vatsaan jäi roikkumaan pitkähkö elämänlanka, jonka annettiin kuivua itsekseen. Kun paopoja pesi pojan ensikertaa, laittoi hän veden sekaan vähän tervaa ja soikon pohjalle vihkisormuksen tai hopearahan, että pienokainen pysyisi terveenä. Taika esti silmäyksiltä ja pistoksilta, joita kateelliset lähettivät lapsen kiusaksi. Pesijä ammensi ensin kolmesti vettä pojan hartiaseudulle, että niistä tulisi vahvat ja voimalliset, tyttölapselle vettä olisi valeltu pyllylle leveän perän toivossa, että tällä olisi helpot synnytykset.

   Äiti ja vastasyntynyt saattoivat asustaa saunassa useita viikkoja, mutta kahden heitä ei sinne jätetty, vaan lapsenpäästäjä pysyi paikalla koko ajan, poistuen ainoastaan jos synnyttäneen naispuoleinen lähisukulainen tuli tilalle. Oli suuri vaara, että vartioimaton äiti nukkui ja ”rumahenki” kuten peikko, noita tai maahinen, kävi sillä välin kähveltämässä pienokaisen, jättäen tilalle vaihdokkaan, ruman epäsikiön, josta ei tullut eläjää.

   Naapuruston naisväkeä tuli varpajaisiin ja ensimmäiset saapuivat jo synnytystä seuraavana päivänä. Tyhjin käsin näiden ei passannut kastamatonta lasta tulla katsomaan, vaan hammasraha piti laittaa pienokaisen pieluksen alle. Äitiä varten tuotiin parhaita ruokia, mitä kunkin kotoa löytyi, ja tälle tarjottiin erityisesti viiliä, sillä sen uskottiin palauttavan synnytyksessä kuluneet voimat. Se varmaan maistuikin, kun kuormillisena eli raskaana naisen ei sopinut viilistä nauttia, sillä uskottiin, että sitä syöneen lapsesta tuli rupinen tai muuten huonoihoinen.

   Miina ei ollut lapsisaunassa viikkotolkulla, sillä poika vietiin ristittäväksi jo kuuden päivän iässä, eli syntymää seuranneena sunnuntaina. Samalla oli tapana kirkottaa äiti, vaikka kirkko oli jo luopunut vaatimasta sitä, eikä pitänyt synnyttänyttä syntisenä ja pakanana, mutta rahvaan keskuudessa uskomus eli edelleen. Kastajana toimi kappalaisen apulainen August Johan Frosterus, joka oli naimisissa Sofia Forbuksen kanssa, joten apupappi toimi sairaalloisen appiukkonsa sijaisena. Samainen pappi oli kastanut myös perheen kaksi vanhempaa poikaa, Antin ja Heikin. Uusi pienokainen sai nimekseen Karl Fredrik, eli hänestä tehtiin ensimmäisen nimen osalta isänsä kaima. Vaikka poikaa varmaan sanottiin Kalleksi, käytän hänestä tässä tarinassa Reetrikki nimeä, kun Kalleja näyttää olleen niin paljon.

   Pojan kummit vahvistavat perheen elinpaikan, sillä lähes kaikki asuivat Variskylässä tai heillä oli sukulaissuhde Junttilassa eläviin, joita olikin paljon, sillä tilalla eli isäntäperheen lisäksi kaksi kanssa-asujaa, kyseiset Mikkoset sekä Jokelaisen perhe. Reetrikin kummin tittelin saaneet olivat Anna Greta Jokelainen, joka oli yhden kanssa-asujan tytär ja Karolina Klemetti saman miehen miniä. Lisäksi kummina toimi Johan Heikkinen, mutta hänen kohdallaan en pysty varmuudella sanomaan kuka hän oli, iältään sopivia löytyy Paltamosta ainakin kolme. Hän saattoi olla sukua Karolinalle, jonka äiti oli Anna Heikkinen, mutta en onnistunut selvittämään yhteyttä.

   Yleensä lapsella oli naimisissa oleva kummi, tyttökummi ja poikakummi, ja Reetrikin kohdalla näyttää, että kaikki olivat mukana kastetilaisuudessa, vaikka niin ei välttämättä aina ollut. Vanhempaa kummia nimitettiin seurakunnan kummiksi, ja tämän katsottiin olevan eniten velvollinen huolehtimaan kristillisestä kasvatuksesta, vaikka hän Reetrikin tapauksessa oli vielä nuori, ainoastaan 28-vuotias Karolina Klemetti.

   Ristimisen jälkeen tyttökummi otti kasteveden ja kävi heittämässä sen kastetalon ulkoseinälle. Jos vesi osui alas, tuli pienokaisesta typerys, joten veden viskaaja lienee pitänyt huolen, että niin ei käy. Käden korkeudelle nakattu kastevesi tiesi siivoa ja hyvätapaista lasta ja korkealle heitetty vesi teki kastetusta rohkean ja varman.

   On mahdollista, että pappi oli kinkerimatkalla Oulujärven pohjoisrannalla, sillä samana päivänä kastettiin naapurin, Walajan talon Wilhelm Karjalaisen ja tämän vaimon Anna Klemetin kuukauden ikäinen tytär, jonka kummit olivat osittain samoja kuin Reetrikin. Naapurin pienokainen sai nimekseen Brita Gustava ja oli kastepäivänään kuukauden ikäinen.  Muutama päivä aiemmin samainen pappi kastoi neljä lasta Melalahdessa, heistä nuorimman päivän vanhana, mikä myöskin viittaa siihen, että Reetrikin kastepaikka oli Mikkosten kodin lähellä. Tuskin noin pieniä lapsia olisi lähdetty kuljettamaan veneellä järven selän yli Paltaniemelle lokakuun hyisissä säissä. Jos papin ristiminen venyi pitkälle, annettiin lapselle hätäkaste, vaikka tämä ei olisi vaikuttanut heikolta tai sairaalloiselta. Sen saattoi suorittaa oikeastaan kuka vaan, mutta usein tehtävään valittiin paarmuska tai talon vanhaisäntä. Vietiinhän pieniä lapsia toki kasteelle pakkasellakin, mutta rekikyydillä matkanteko oli nopeampaa, ja pienokainen kulki yleensä kummin taikka vanhemman sylissä, tämän kanssa saman lammas- tai susiturkin sisällä.

Ote Paltamon syntyneiden kirjasta

Kyseisen vuoden henkikirja kertoo Junttilassa olleen 28 asukasta, ja Reetrikin syntymän jälkeen vielä yksi enemmän.  Tuohon asukaslukuun on laskettu yhteen kaikki tilalla eläneet, mutta Junttilassa oli kuitenkin kolme savua, eli tiluksilla sijaitsi kolmen talollisen asuinrakennus. Mikkoset olivat tilan omistajan, Matts Karjalaisen lesken, Elsa Hurskaisen kanssa-asujina eli mebåbo, mikä tarkoitti, että Kalle oli ostanut ¼ osuuden tilasta, mutta sitä ei oltu lohkottu ja jaettu. Koko tilan verotusarvo oli ½ manttaalia, joten sen suhteen jakaminen olisi ollut mahdollista, sillä osituslainsäädäntö kielsi vain 1/8 manttaalin tilan pienimisen. Toisaalta jaosta olisi tullut ylimääräisiä lohkomiskuluja ja saattoi olla, että tuona ajankohtana ositus oli kiellettyä, koska isojako oli tekeillä.

   Mikkosen talossa asui kahdeksan henkeä ja perheellä lienee tuolloin mennyt suhteellisen hyvin, sillä heillä oli varaa palkata apuvoimia. Renginpestiä hoiti Jonas Jokelainen, todennäköisesti naapurin ja kanssa-asujan Jacob Jokelaisen Asarias veljen 18-vuotias poika Uuralta. Piikana hääri 32-vuotias Agatha Karjalainen, joka lienee syntynyt Karjala 2:n mailla, missä hänen vanhemmillaan oli ollut torppa. Karjalahan oli sama, jonka nimi vaihtui myöhemmin Junttilaksi, eli piika oli jostain naapurustosta. Kallen, Miinan, kolmen lapsen ja kahden palvelijan lisäksi samassa huushollissa eleli Kallen sisko, vanhapiika Sanna.

Ote Henkikirjasta

 

Kesä 1864 oli ollut kylmä ja sateinen, joten Mikkostenkaan viljasato ei liene ollut kovin hyvä. Kunnon sato oli saatu viimeksi kymmenen vuotta aiemmin, sen jälkeen oli ainoastaan kaksi kesää, jolloin viljan kasvu oli edes keskinkertainen. Seuraavakaan vuosi ei ollut hyvä, osassa maata koettiin suoranainen kato ja vuosi 1866 luettiin jo ensimmäiseksi totaaliseksi katovuodeksi, joita kutsuttiin jälkikäteen ”Suuriksi Nälkävuosiksi”.

   Aluksi Reetrikki oli tietenkin nilkoja, eli imi äidin rintaa, ja maitoa näyttää riittäneen, koska poika pysyi hengissä ensimmäiset viikot, jotka olivat usein ratkaisevia. Kun napanuora oli kuivunut tarpeeksi, putosi se itsestään pois, ja tuolloin pienokaiselle ruvettiin antamaan muutakin syötävää, aluksi äidin suussaan pehmittämää ja vähän myöhemmin kalavelliä. Myös aikuisten ruoaksi tarkoitetuista keitoksista tehtiin todella kypsiä, joten kaikki siihen laitettu oli lähes muusia. Kalavelliksi nimitetyssä ruoassa oli jotain järvikalaa ruotoineen, suomuineen, suolineen ja päineen, sekä suolaa, kenties myös vähän ruisjauhoja sekä ehkä lanttuakin ja tietenkin perunaa joka oli edellisvuosikymmeninä saavuttanut myös Kainuun. Rintalapselle annettavaa annosta jatkettiin maidolla tai vedellä, ja pienokainen sai imeä sitä lehmänsarvesta kangasrasun läpi, sillä käytössä olevat puulusikat eivät olleet pikkuiseen suuhun sopivia.

   Äiti suoristi Reetrikin irronneen napanuoran pätkän ja laittoi hirrenrakoon, missä se sai kuivua lisää siihen saakka, kunnes pojan olisi aika opetella lukemista. Lapsia opetettiin niin, että ensin heille näytettiin, mikä oli mikäkin kirjain, ja sitten toinen luki ääneen ja opetettava seurasi kirjoitusta. Käteensä oppilas sai napanuorasta kuivatun piirupuikon, jota hän kuljetti tekstin sillä kohdalla, jonka opettaja luki. Samoin hän seurasi kirjaimia piiräntäpuikollaan, kun alkoi päästä jyvälle ja sai vuorostaan itse tavata ja tankata. Piirupuikon saattoi myös tehdä puusta, mutta omassa napanuorassa uskottiin olevan taikavoimia, jotka auttoivat oppimaan.

   Alkuopettajana toimi yleensä isä tai äiti, ja kiertokouluun lapsi pistettiin, kun hän osasi jo jotain. Tosin vanhempien opetustaito saattoi olla hyvinkin heikko, nämä osasivat ehkä lukea sen verran mitä olivat kinkereillä ja rippikoulussa oppineet. Kiertokoulu toimi talvisaikaan muutaman viikon kerrallaan jossain suuressa pirtissä, jonka kamarissa opettaja asui opetuksen ajan. Pakko sinne ei ollut lapsiaan laittaa, oppivelvollisuus astui Suomessa voimaan vasta 1921. Moni kuitenkin pisti jälkikasvunsa oppimaan lukemista sekä uskonasioita, jotka olivat kiertokoulun tärkein anti, olihan se seurakunnan järjestämää. Myös tytöt pistettiin yhtälailla opintielle parina talvena, etteivät nämä joutuisi käymään rippikoulua pitkään, sillä ilman sen suorittamista ei saanut naimalupaa. Lapsuusiässä oli paremmin aikaa opetella lukemista, vaikka työnteko omassa perheessä koitti heti kun voimat siihen riittivät, vieraalle piiaksi tai rengiksi siirryttiin viimeistään ripillepääsyn jälkeen.

Aluksi Reetrikki varttui katsellen kotipirttiä tiukasti kapaloituna katto-orteen ripustetusta kehdosta, jonka virkaa toimitti päreistä tai tuohesta valmistettu kori taikka kankaanmutka. Lattianrajaan vastasyntynyttä ei laitettu, varsinkaan kun talvi teki jo tuloaan. Syystalvi oli kylmintä aikaa savupirtissä, kun lumivaippa ei vielä toiminut eristeenä rakennuksen ulkopuolella.

   Kun Reetrikki kasvoi liian isoksi riippuvaan kehtoon, soudatettiin häntä lattialla kätkyessä. Vauvaiän ryömimistä ja konttaamista Reetrikki ehkä pääsi vähän kokeilemaan seinävieriä kiertävillä leveillä penkeillä eli lavitsoilla, kun isommat lapset pitivät vahtia, ettei pikkuinen tipahda päälleen lattialle. Yleisesti kyseiset kehitysvaiheet olivat savupirteissä aika vieraita käsitteitä, kun päälle puettu pitkä kolttu jäi aina polven alle, jos yritti kontata. Lattiat olivat lautaa tai poljettua maata, ja yleensä sellaisessa siivossa, ettei niille voinut laskea lasta. Enkä tarkoita, etteikö niitä olisi yritetty pitää puhtaina lakaisemalla varpuluudalla, mutta väki kulki ulkona ja sisällä samoissa kengissä, jotka riisuttiin vasta maata mennessä.

   Sängyt tekivät jo tuloaan myös rahvaan keskuudessa, mutta monessa talossa nukkuminen tapahtui edelleen lattialla, jolle leviteltiin pehkut, jotka toimivat tietenkin pehmusteena, mutta olkien tärkein tehtävä oli pitää alhaalta pyrkivä kylmyys pois. Lattiaolkien päälle asetettiin ohutta mattoa muistuttava raanu, jolla ei tarkoiteta seinävaatetta vaan lakanaa paksumpaa kudonnaista. Räsymatot olivat vielä vieras käsite, ja loppuun kuluneet vaatteet ja räsyt kudottiin kangaspuissa poppanaa muistuttavaksi raanuksi. Useimmiten peitteenä toimi veltti, jossa toinen puoli oli lampaantaljaa ja vastakkainen puoli kotikutoista, kankeaa sekä tiivistä palttinakangasta, jonka loimi- ja kudinlangat saivat jäädä karkeiksi, eikä niiden eteen nähty paljon vaivaa.

   Tuon ajan pirteissä myös revittiin päreitä, karstattiin ja kehrättiin, kudottiin kankaita sekä vuoleskeltiin tarvekaluja. Talvipakkasella hevonenkin tuotiin pirttiin lämmittelemään siksi aikaa kun sille keitettiin apetta, joten lattialla oli aina jotain roskaa, mitä pikkuiset olisivat tunkeneet suuhunsa.

Pärepihdit

   Monet miehet pureskelivat mälliä, eli purutupakkaa ja sylkäisivät ruskeita lönttejä lattialle, jos talossa ei ollut sylkykuppia, tai sylkijällä oli huono sihti, eikä hän osunut astiaan. Ei tuon ajan pirtti muutenkaan ollut terveellisin asumus, vaikka talossa olisi ollut lakeistorven sijasta jo oikea piippu, sillä sisällä oli savuista, kun päreitä piti polttaa jotain nähdäkseen ja piipputupakkaa tupruttelivat sekä miehet että naiset. Toki lamppujakin oli jo, ja talikynttilöitä saattoi tehdä lampaanrasvasta, mutta öljy oli kallista ja kynttilöiden valmistus isotöistä, joten niitä poltettiin lähinnä pyhäpäivinä, että näki lukea raamattua tai katekismusta.

   Naisväellä ei  ollut aikaa paapoa lapsiaan kuin imettäessä, kädet oli täynnä työtä aikaisesta aamuheräämisestä iltamyöhään, ja vielä öisinkin, jos lapsi oli ihan pieni. Jälkikasvua ei kovin paljon valvottu, mummu, ruotimuori tai isosisar liekuttivat kehtoa ja antoivat järsittäväksi ruisleivän kannikan tai kapakalan palan, jos lapsi itki kipeitä ikeniään hampaiden puhkeamisen aikaan. Heti kun jalat vähänkään kantoivat, siirrettiin Reetrikki seisomaan reikärahiin, joka esti pienokaisia loukkaamasta itseään esimerkiksi kuumassa liedessä. Reikätuolissa pojan eteen levittäytyi taso, johon saatettiin kiinnittää teline, jossa oli juomasarvi, tai sitoa narulla jokin lelu. Välillä lapsi nostettiin potalle, mutta jos sitä ei kukaan ehtinyt tehdä, valuivat jätökset lattialle, josta ne pyyhkäistiin luuturätillä pois.

   Miehet eivät yleensä lapsia hoitaneet, paitsi vanhat ukot, joista ei enää ollut muuhun kuin kätkyttä keikuttamaan. Leikittää isätkin saattoivat lastaan, keinutella polven varassa ja lorutella vaikka ”körö, körö, kirkkoon, papin muorin penkkiin”. Varsinkin isommat sisaret tekivät pikkuisille loruja kämmeniin ja sormiin, kuten ”Peukaloputti, tuomentukki, lekkermanni, kultaralli, pikkurilli”, ja toisen käden sormille ”Peukalo, paukalo, talonpoika, pekkapappi, pikkutilli”.

 

Mikkosten asuinseudulta löytyi lukuisia, saman ikäluokan leikkikavereita, Reetrikin syntymän aikaan Junttilassa oli veljien lisäksi paljon lapsia, ja lähes jokaiseen huonekuntaan tuli lisää viimeistään kolme vuotta edellisen syntymästä. Toisen kanssa-asujan, Jokelaisen talon pari nuorinta poikaa olivat alle kymmenen vanhoja, mutta vanhimmalla pojalla oli jo  jälkikasvua, vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen Anna Gustava sekä Reetrikkiä kolme kuukautta vanhempi Kalle Jakob. Mantereen puolella, Walajassa oli useamman Karjalaisen jälkeläisiä, Reetrikin kanssa samaan aikaan kastettu Brita Gustava, sekä ainakin tusinan verran alle kymmenvuotiaita lapsia. Ja vielä Valajanlahden takana, Hannilassa oli Korhosia, neljä poikaa sekä yksi tytär, enkä edes tiedä minkä verran seudulla oli torppareiden ja mäkitupalaisten lapsia.

   Lasten nimet olivat pitkälle samoja, eli kaimoja naapurustosta löytyi. Kun ovelta huusi Kalle, Matti, Antti, Heikki, Jaakko, Juho tai Juuso, niin kuulijoissa oli heti useampia, jotka käänsi päänsä, tai pötki pakoon, jos oli tehnyt tuhmuuksia. Kirkonkirjoissa nuo nimet olivat edelleen ruotsinkielisessä muodossa, vaikka C-kirjain oli osin vaihtunut suomalaisille kotoisampaan K:hon, Karl, Matts, Anders, Henrik, Jacob, Johan ja Josef. Monella pojalla oli vain yksi nimi, joten Mikkosen Karl Fredrik oli siinä mielessä poikkeus, mutta ei aivan ainutkertainen.

   Tytöillä nimiä oli yleensä aina kaksi, joista toisena Gustava näyttää olleen seudun suosikki. Tyttöjen nimissä oli muutenkin paljon enemmän vaihtelua, mutta kyllä niissäkin toistuu samat Sanna, Liisa, Marja, Elsa, Riita, Reeta, Kaisa, Anna ja Eeva, ruotsalaismuodossa tietysti nämäkin. Pienissä määrin esiintyi myös muita nimiä, jotkut Paltamossa todella harvinaisia kuten Niilo, Oskari ja Olli sekä Apollonia, Selma ja Hilda. Erikoisimmat, joita luulin myös erittäin harvinaisiksi, olivat pojalla Asarias ja Ananias, tytöllä Gunilla ja Tabitan, mutta noitakin näytti olleen Kainuussa useampia.

Nälkä ei vielä talvella 1866 ollut kurittanut Miinaa, sillä hän tuli raskaaksi kevätpuolella ja heti vuoden vaihduttua seuraavaan, tammikuun toisena Reetrikki sai isoveljen tittelin. Perheessä oli kunnon ukkovalta, kun syntyi neljäs poika, joka sai kasteessa nimen Matti. Reetrikki oli tuolloin 2 vuotta ja 9 kuukautta, Heikillä oli ikää vajaat 4,5 vuotta ja Antti oli kuuden vanha.

   Lapsia imetettiin pitkään, sillä sen oli huomattu estävän uutta raskautta alkamasta liian pian edellisen perään, tosin siitä ”hiipui teho”, kun maito oheni. Saattaa olla, että Reetrikki oli nilkonut senkin ajan, kun Miina odotti Mattia, mutta imetys loppui viimeistään, kun vastasyntynyt potki leukaperiin. Yleensä isosisar kuitenkin vieroitettiin, kun äiti huomasi olevansa kuormillinen.

   Kevään edetessä joutui moni vähäosainen pistämään leipäänsä enemmän kuin puolet petäjäistä. Jos leipä, jota monissa murteissa sanottiin kakuksi, oli leivottu pelkästä petusta, nimitettiin sitä silkoksi ja tuosta juontaa sananparsi: ”Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä”. Silkkoleipää, siis pelkästä petusta tehtyä, ei pystynyt leipomaan samalla tavoin kuin ruisleipää tai ohrarieskaa, sillä siinä ei ollut sitkoa, joten se piti paistaa alustalla, jollaisena käytettiin yleensä tuohilevyä, koska muuten leipä mureni uuniin.

   Kaikkea muutakin pistettiin leipäjauhon tilalle, olkisilppua, lehdeksiä, jauhettua vehkanjuurta ja jopa hevosen lantaa. Silti harva käytti jäkälää, vaikka papit ja muun muassa vielä kymmenisen vuotta aiemmin Kajaanin piirilääkärinä toiminut Elias Lönnrot yrittivät vakuuttaa sen paremmuudesta hätäjauhoina. Lieneekö syynä ollut se, että jäkälä oli isotöistä ennen kuin siitä sai myrkytöntä. Pettu oli siinä mielessä turvallisempaa, mutta kyllä senkin eteen sai tehdä paljon töitä, vielä enemmän kuin jäkälän. Eikä pettua pystynyt käyttämään hetken mielijohteesta, sillä yleensä mänty nyljettiin keväällä, jolloin kaarna, nila ja puukerrokset irtosivat helpommin. Sitten se piti vielä kuivata, raaputtaa pihkattomaksi, survoa huhmarissa ja jauhaa jauhoiksi, jos pitkän prosessin kertoo hieman oikaisten.

 

Vasemmalla savupirtti, jonka harjalla ei ole piippu, vaan lakeistorvi, jonka kautta piisistä tuleva savu johdettiin ulos. Keskellä välikkö eli kylmäporstua, joka toimi yleensä myös maitokeittiönä, eli siellä siivilöitiin maito talvisaikaan, kesäisin se tehtiin kartanolla. Oikealla lämmittämätön ruoka-aitta:

Mikkosen perheen väkiluku kasvoi Matin syntymän myötä seitsemään henkeen, mutta tilanne pysyi tuollaisena vain lyhyen ajan, reilut puoli vuotta, kun Kallen vanhapiikasisko, Sanna muutti kesällä Kajaanin maalaiskuntaan. Vielä pari vuotta aiemmin Mikkosen huushollissa eli kaksi Jokelaista, piikana Anna ja renkinä Jöran eli Yrjö, jotka olivat nähtävästi kanssa-asuja Jacob Jokelaisen sisaria, mutta Matin syntymän aikaan palkollisia ei talossa ollut.

   Sanna Leena oli Matti Mikkosen ja Leena Rusasen toiseksi vanhin lapsi, ja ikää hänelle oli ehtinyt kertyä jo 39 vuotta, kun puhemies huomasi hänet sopivaksi vaimoksi talokas Tuomas Moisaselle. Mies oli jäänyt vuotta aiemmin, kesäkuun ensipäivinä leskeksi, kun hänen vaimonsa, Walborg Lovisa Karppinen oli menehtynyt keuhkotautiin 34-vuotiaana. Jormuan kylän Niemelä 15 tilalle jäi puolison lisäksi suremaan lapset, äidin kuoleman aikaan kuuden vanhat kaksospojat Kalle ja Matti, vastikään kolme täyttänyt Reeta sekä puolitoistavuotias Samppa.

   Kihlapari saattoi karauttaa rekikyydillä ensimmäisille kuulutuksille Paltaniemen kirkkoon 19.5.1867, sillä Paltaselällä oli vahva jääpeite. Oulujärven jää oli vielä viikon, ja kahdenkin, kuluttua hevosen ja reen kantavaa, joten Sanna ja Tuomas pääsivät kuulemaan kaikki kolme kuulutusta jään yli, viittatietä pitkin.

   Vihkipäivä oli lauantai, heinäkuun neljästoista, jota pidettiin entisaikoina kesän keskikohtana, vuosi ei ollut samalla tapaa eteenpäin kiertävä kuin nykyihminen sen käsittää. Aikaa laskettiin yhtä lailla eteen kuin taakse päin, ja tuosta ajankohdasta oli suunnilleen 13 viikkoa kevään alkamiseen sekä syksyn loppumiseen, siis kevät- ja syyspäivientasauksiin, jolloin yö ja päivä ovat yhtä pitkät.

   Paltamon kirkkoherra Anders Andelin toimitti vihkimisen, mutta dokumentit eivät kerro missä pappi kysyi morsiusparin tahtomiset. Sekään ei selvinnyt tanssittiinko häitä Junttilassa vai Niemelässä, mutta veneellä matka täytyi talojen välillä taittaa, koska Oulujärvi oli vapautunut jäistä, mutta lähes juhannukseen saakka oli suksilla pystynyt Paltaselän ylittämään. Vasta mittumaarilta oli koittanut suvi suloinen ja luonto oli herännyt viheriöimään.

   Minkälaiset lienevät hääpidot olleet edellissyksyn kadon jälkeen, mahtoivatko pöydät notkua ruokaa ja juomaa. Morsianhan oli neiti-ihminen, mutta olivatko häät ylipäänsä isot, kun leskimies meni vihille.

   Sannan uusi koti sijaitsi Jormuanlahden puolivälin etelärannalla, Tiirivaaran kainalossa, pienen Partasaaren kohdalla. Tila muuttuikin isojaon myötä Partalaksi numerolla 9, jolla nimellä se oli ollut joitakin vuosikymmeniä aiemmin. Henkikirja kertoo, että tilan verotusarvo oli 1/8 manttaalia ja isännällä oli ollut varaa pitää palkollista jo pidemmän aikaa, ei renkiä, mutta pienempipalkkaista piikaa kuitenkin. Piika oli äidin kuoltua ollut välttämätön, samoin varmaan viimeisinä elinvuosina, kun tuberkeli hivutti emännän petikuntoon. Sannan tullessa taloon piianpestiä hoiti Kaisa Heikkinen, todennäköisesti jonkin lähitalon, torpan, mäkituvan tai itsellisen tytär.

   Vaikka Sannalla oli jo paljon ikää ensisynnyttäjäksi, tuli hän kuitenkin raskaaksi seuraavana vuonna, ja sai reilusti yli 40-vuotiaana, marraskuun alkupäivinä 1868 tyttären, joka kastettiin edellisen vaimon täyskaimaksi, Vappu Loviisaksi. Vielä reilu vuosi myöhemmin, kun Sannalla oli ikää kolmea kuukautta vaille 42, hän pyöräytti maailmaan pojan, ja tammikuun puolivälissä syntynyt pienokainen sai kasteessa nimen Heikki.

   Moisasen perheen Heikki-kuopukselle suotiin elinpäiviä ainoastaan alle 11 kuukauden verran, eikä Vappu tytärkään elänyt kuin vähän yli neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta. Vielä heidän jälkeensä menehtyi Samuel, jolle ehti kertyä ikää hiukan vaille kaksitoista, joten vain Kreeta tytär ja kaksospojat Kalle sekä Matti saivat elää aikuiseksi saakka. Kaikki kolme perustivat aikanaan omat perheensä ja ainakin osa jatkoi sukua.

   Tuomaan kanssa Sanna ehti elää lähemmäs 30 aviovuotta, kun mies kuoli viikko sen jälkeen, kun oli saavuttanut 63 vuoden iän. Viisi kesää miestään vanhempi Sanna oli tuon ajan mittapuun mukaan 68-vuotias vanhus, kun aviopuoliso menehtyi, ja leskenelämää hänellä oli edessään vielä yli yhdeksän vuoden verran. Sanna siirtyi ajasta iäisyyteen uudella vuosisadalla Parpalassa, joka oikeastaan sijaitsi Paltaniemen takana, 12 kilometriä kyseisestä kylästä koilliseen, tai oikeastaan melkein itään, vaikka kuuluikin Kajaanin maaseurakuntaan. Taloa isännöi poikapuoli Matti vaimonsa Lyyli Maria Leinosen sekä kahden jälkeläisen, 19-vuotiaan Heikin ja pari vuotta nuoremman Augusti Johanneksen kanssa. Sannan kuolinpäivä oli 6.2.1906, ja hän saavutti lähes 78 elinvuotta, ollen luultavasti sisarussarjansa iäkkäin päästessään haudan lepoon.

Sannan uusi kotipaikka Jormuanlahdessa:

Reetrikki varmaan seurasi vuosi vuodelta enemmän ja enemmän kahden vanhemman veljen jalanjälkiä pihaleikeissä, joille lienee jäänyt hieman aikaa, vaikka lasten oli osallistuttava töihin heti kun kynnelle kykeni. Polttopuiden kantaminen kuului hyvinkin pienille lapsille, veden nouto vasta kun voimat riitti puuämpärin kuljettamiseen läikyttämättä. Karjan alusiksi tarvittavien hakojen hakkaaminen tuli lasten tehtäväksi siinä vaiheessa, kun näille uskalsi antaa teräaseen, havukassaralla eli hakokirveellähän oksat yleensä pienittiin. Heinätöissä piti käyttää haravaa jo varhain ja marjametsään lapset lähtivät äitien tai mummojen selässä ennen kuin osasivat edes kävellä.

   Lelut pihaleikkeihin etsittiin luonnosta, kävyistä ja hevosen kakkaroista tehtiin karjaa pistämällä niille tikut jaloiksi. Leikkieläinten juotto- ja apekaukalot muovattiin savesta tai eväs pistettiin näkinkengän taikka kaarnapalan päälle. Ruoaksi astioihin laitettiin kaikkea mitä löytyi ja joka ei kelvannut omaan suuhun, kuten pieniä kasveja, multaa ja kiviä, mitä milloinkin.

   Koppakuoriaisiakin oli tapana kerätä ja ne koottiin paimennettavaksi risuista kyhättyyn aitaukseen tai pieneen kuoppaan, joissa niitä tökittiin tikulla, että ne menisivät haluttuun suuntaan. Myös sammakonkutua kauhottiin kämmenkuppeihin ihan muuten vaan, kun se oli hassun näköistä ja tuntuista. Ja tietenkin kaarnalaivoja uitettiin puroissa tai järvenrannassa, vaikka vanhemmat varoittelivat, että Vetehinen sieppaa, jos menee veteen taikka kurkkii lähteeseen tai kaivoon. Onkiminen lienee ollut yksi lasten mielipuuhista, johon kuluneesta ajasta vanhemmat harvoin moittivat, saattoihan se tuoda paljonkin särvintä pöytään. Isommat lapset vuoleskelivat ongenkoukut puusta tai luusta, siimaksi kelpasi mikä vaan naru, jonka sattui löytämään, ja kaarnanpala toimi kohona.

   Pihapelit ovat entivanahaan olleet monilta osin samoja kuin myöhempinä aikoina, kuten hippa ja polttopallo, jossa tosin heitettiin esimerkiksi heinistä kyhättyä myttyä. Piiloleikeistä ”Kirkon rotta” on ollut tunnettu jo tuolloin, vaikka siinä saattoi olla osin toisenlaiset säännöt ja nimi, sillä sitä varioitiin myöhemminkin monella tapaa, onhan esimerkiksi ”Kymmenen tikkua laudalla” eräs sen versioista.

   Kaikenlaiset kisat ovat tietenkin kuuluneet asiaan. On kokeiltu kuka loikkaa pisimmälle, juoksee nopeimmin tai hyppii kauimmin yhdellä jalalla. On kilpailtu kenen kivenmurikka tömähtää kauimmas, keppi lentää pisimmälle tai pikkukivi osuu tarkimmin pilkkaan. Ja tietenkin on myös painittu ja katsottu kenet saa kammettua helpoimmin tantereeseen.

   Kesäisin isommat katsoivat pikkulasten perään ulkoleikeissä, talvella pienimmät eivät päässeet ulos, kun kenkiä ei ollut kuin sen ikäisillä, joiden täytyi kulkea aputöissä tai kiertokoulussa. Viimeistään noihin aikoihin pojat saivat myös jonkinlaiset housut ja tytöt mekon sekä förkkelin, esiliinan. Mäkeen, vesikelkalla laskemaan kengättömätkin väliin karkasivat, vaikka yllä oli vain villasukat ja virsut sekä kolttumekko, jonka päällä kenties villapaita.

Nainen ammentaa avannosta vettä vesikelkan kyydissä olevaan saaviin

 

Sisällä leikittiin penkkileikkejä, joissa toinen piti saada putoamaan lattialle ja arvuuteltiin asioita. Jonkin pienen esineen piilottaminen oli myös sisäleikki, ja siinä etsijälle annettiin vinkkejä kätköpaikasta sanomalla ”polttaa” tai ”jäätyy” sen mukaan menikö tämä lähemmäs vai kauemmas piilosta. Sokkoa on myös saatettu leikkiä, mutta se on vaatinut aika ison pirtin. Siinähän yhden silmille sidotaan liina, ja hänen täytyy saada joku kiinni näkemättä mitään. Etsijää harhautettiin sanomalla jotain, jonka jälkeen etsittävä pinkaisi pikaisesti toiseen paikkaan.

   Jonkin verran oli leikkikalujakin, joita tehtiin muun muassa varvuista, oljista, luusta, puusta ja kangasräsyistä. Aina löytyi joku taitava nikkari, kuten Kalle-isä, joka vanhemmiten hankki leivänjatketta puusepän töillä. Hän saattoi veistää pulmapelejä, äppöjä, eläimiä sekä hyrriä ja muita pieniä esineitä. Perheen pienimmille tehtiin tuohesta palloja, joiden sisälle laitettiin pikkukiviä, jotka rahisivat sitä heiluttaessa. Jos isällä oli aikaa, saattoi hän vuoleskella ukkelin, joka laitettiin tippumaan tikapuita askelma kerrallaan, tai sellaisen, joka keikkui ja ”sahasi” pöydän laitaa. Aivan pieniä lapsia kohdeltiin samalla tavoin sukupuolesta riippumatta, joten äiti saattoi tehdä myös miehenalulle paijattavaksi äpön, kapaloidun räsynuken, jota tämä sai heilutella helmoissaan, olihan pojan asukin samanlainen kolttumekko kuin tytöillä.

   Myös tarinoita kerrottiin paljon, joko ulkomuistista Raamatusta, tai maallisia kertomuksia, jotka kiersivät kylillä aina hieman muotoaan muuttuvina. Juttu luisti varsinkin, kun pidettiin hämäränhyssyä, jolloin juuri ja juuri näki liikkua ilman pärettä, mutta ei pystynyt enää tekemään puhdetöitä. Talvella päivät olivat lyhyitä, iltahämärä eli kuhja tuli jo varhain, joten silloin nukuttiin paljon, maata saatettiin mennä heti lypsyn ja iltasuuruksen jälkeen, ja ”unta kerättiin varastoon” kesää varten, jolloin silmiä ei juuri ehtinyt ummistaa.

   Jälkeläisten kasvatus oli pitkälti sitä, että jos lapsi teki sopimattomia tai oli suorastaan tuhma, seurasi selkäsauna, jonka antaminen oli pitkälti äidin tehtävä. Kaikkia vanhempia ihmisiä piti kunnioittaa ja teititellä, myös omaa äitiä ja isää. Koska tuolloin vielä uskottiin erilaisiin taikoihin, kosketettiin vastasyntyneen suulla kolmesti äidin kantapäätä, että lapsesta tulisi kuuliainen emoaan kohtaan.

   Jos lapsi uhmasi vanhempiaan, sai hän tukkapöllyä, paitsi keväällä se vaihtui luunappiin tai vitsan hivautukseen kintuille, sillä tapana oli raakata päät puliksi, kun ilmat lämpenivät. Ensin keritsimillä lyhyemmiksi ja partaveitsellä loput, ja hiukset lähtivät yhtä lailla pojilta sekä tytöiltä, että syöpäläisistä pääsi eroon, olivathan täit ainainen kiusa. Riesana olivat myös öiset tuhohyönteiset kuten luteet, jotka imivät verta ihmisistä ja jättivät jälkeensä kutiavia imemisreikiä sekä torakat, lähinnä niiden pienikokoinen alalaji eli russakat, jotka sotkivat ruokavaroja niitä syödessään. Eikä pidä unohtaa sääskiä ja paarmoja, joiden karkottamiseen iholta ei ollut juuri muuta konstia kuin tervankusi, eli vesipitoinen terva, joka nousi paikallaan seisovien tynnyreiden pintaan.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettiin kekriä, jolloin tehtiin monenlaisia taikoja tuomaan sato- ja karjaonnea. Vaikka kirkko paheksuikin maallisia tapoja, noudatti rahvas vanhaa konstia kekrin lammasuhrin suhteen, uskottiinhan sen antavan suojelusta elikoille. Karjaonnen turvaamiseksi lammas täytyi teurastaa yöllä, ja sen luut tuli piilottaa lammaskarsinaan. Eläimet oli syötettävä tavallista paremmin, ja emännän tuli itse ruokkia lehmät ja isännän hevoset, mutta niin he joutuivat tekemään myös seuraavina päivinä, sillä kekriltä alkoi römppä eli palvelusväen ainoa vapaa viikko. Kekriltä alkoi myös kahdentoista päivän jakso, joka ei kuulunut edelliseen eikä seuraavaan vuoteen, vaan sillä tasattiin kalenterin ja kuunkierron eroa, että pyhäpäivät pysyivät vuodesta toiseen oikeilla paikoillaan.

   Lienevätkö Mikkoset saaneet kesällä 1869 jo kunnon viljasadon, jolla kekriä laittaa, sillä luonnon puolesta nälkävuodet olivat ohi ja kasvu mitä parhain. Ongelma oli, että siemenviljaa ei kylvöaikaan ollut ollut, vaan sitä oli pitänyt käydä ostamassa Oulusta tai Savosta, siis jos oli rahaa. Myös karja oli vähänä, kun elikoita oli jouduttu lahtaamaan heinän puutteen vuoksi ennen kuin ne kokivat nälkäkuoleman.

   Vaikka kasvukausi oli hyvä, kuoli Paltamossa tavallista enemmän ihmisiä, tosin enää vain puolet edellisvuoteen verrattuna. Väki oli niin nälän kurjistamaa, että kulkutaudit veivät heitä ennenaikaiseen hautaan. Mikkosista ei kukaan kuollut nälkään tai sairauksiin, mutta perhe koki raskaan menetyksen, kun Kalle Reetrikki siirtyi ajasta iäisyyteen marraskuun toisena päivänä. Poikahan oli vasta matkansa alussa, vain kuukautta aikaisemmin hän oli täyttänyt viisi vuotta, kun kuolo vei hänet äkkiarvaamatta.

   Pappi on kirjannut Reetrikin kuolinsyyksi ”hukku veteen”, mutta sitä kirkonkirja ei kerro oliko vesi järvessä tai ojassa taikka peräti saavissa. Ajankohta on kuitenkin sellainen, että poika saattoi tippua jään läpi järveen. Voin kuvitella kuinka Reetrikki oikaisi naapuriin heikon jään yli, joka petti pojan painosta. Tai hän saattoi vain innostua kuuntelemaan, miten jää ritisi jalkojen alla ja päätyi huomaamatta kohtaan, jossa jää ei kantanutkaan. Vai oliko poika vielä peräti niin huima, että kisasi toisten kanssa siitä kuka oli rohkein ja uskalsi kauimmas rannasta yksiöistä jäätä pitkin. Saattaahan olla, että jää petti useamman lapsen alta, esimerkiksi vesikelkan luistaessa alamäessä järvelle saakka, ja muut  onnistuivat pääsemään kuiville, vain Reetrikin vetäessä vettä keuhkoihinsa.

   Jäällä liikkuva ei aina älynnyt tehdä taikaa, joka esti Vetehisen kaappaamasta kulkijaa pinnan alle. Uimaan mennessä vedenväkeen joutumisen saattoi torjua vuolemalla hopeakolikosta ohuen ohuita siivuja veteen. Onneksi taikoja oli muitakin, sillä eihän lapsilla ollut rahaa. He saattoivat karkottaa Vetehisen heittelemällä pikkukiviä veteen samalla kun lausuivat lyhyen loitsun, esimerkiksi:

”Veden henki hietikolle,

ihmislapsi lainehille.”

   Kun lopetti polskimisen, piti muistaa lausua loitsu toisinpäin, ettei suututtanut Vetehistä:

”Ihmislapsi hietikolle,

Vetehinen aallon alle.”

Reetrikki hukkui tiistaina, vanhaa pyhäinmiestenpäivää seuraavana arkipäivänä, joka oli merkitty vielä 1869 vuoden almanakkaan, vaikka se oli siirretty sunnuntaihin lähes sata vuotta aiemmin. Ajankohdan vaihto oli tehty, koska ruotsalaisen esivallan, siis tuolloisen isäntämaan herrojen mielestä rahvas laiskistui liikaa, kun arkipyhiä oli paljon. Aivan alkujaan kyseisen ajankohdan pyhiä oli kaksi, joista ensimmäinen oli kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivä ja seuraavana vietettiin pyhimysten ja marttyyrien päivää, mutta ne oli yhdistetty yhdeksi arkipyhäksi jo ammoin. Kokonaan arkipyhästä oli päästy vuonna 1774, kun yhdistettyä päivää ryhdyttiin viettämään läheisenä sunnuntaina ja nykyisinhän se on marraskuun ensimmäinen lauantai. Samanlaisen arkipyhien poiston ja lyhennyksen kokivat aikoinaan myös kevättalviset Marian ilmestyspäivä sekä laskiainen. Tuosta löytyy selitys myös sille, miksi nykyisin on laskiaissunnuntai ja -tiistai, sillä niiden välistä on poistettu laskiaismaanantai, eli tuota ennen paastoon laskeuduttiin kolmipäiväisen pyhänseudun jälkeen.

   Vedenväki ei pitänyt Reetrikin ruumista kauan kateissa jään alla, sillä vainajaa päästiin saattamaan hautaan kolme viikkoa myöhemmin, ja Oulujärvikin oli ehtinyt jäätyä hevosreen kantavaksi tuossa välissä. Isä-Kalle kävi kaatamassa tarkoitusta varten puun ja ryhtyi veistämään karkeatekoista arkkua. Vauvaikäiselle hän olisi valmistanut arkun kovertamalla sen suoraan puun runkoon.

   Arkun sivulaudat hän saattoi kiinnittää puunauloilla, mutta kantta varten tarvittiin kannattomia rautanauloja, joita ei lyöty tiukkaan kiinni, että pieni vainaja saisi sen helposti auki, kun tuomiopäivä koittaisi, haudat aukenisivat ja vainajat pääsisivät paratiisiin. Yleensä arkku sudittiin tervalla, ja mikäli sattui olemaan kimröökiä, pistettiin sitä hivenen sekaan, että tuloksesta tulisi mustempi, mutta keskosena ja hukkumalla kuolleiden kohdalla se jätettiin puupinnalle.

   Koska kalma tarttui, eivät perheenjäsenet saaneet koskea vainajaan ennen pesemistä, joten paikalle kutsuttiin vanha pari. Pesijänä oli sekä akka että ukko, jotkut kylän vanhimmista, jotka eivät pelänneet kuolemaa, koska sen aika oli jo lähellä. Nämä eivät saaneet pyytää palkkaa, talosta annettiin jotain ruokatarpeita, mutta ei koskaan rahaa. Pesijöille piti aina olla tarjolla viinaa, ja nämä saivat myös vainajan vaatteet, ei kuitenkaan kuollessa päällä olleita, jotka hävitettiin. Palkaksi annettavat kamppeet pestiin erillään muusta pyykistä, sekä savustettiin katajasavussa, ettei kalma jäänyt niihin.

   Ellei talossa ollut ruumisaittaa, suoritettiin peseminen riihessä, jossa vainajaa yleensä säilytettiin hautauspäivään saakka. Reetrikkikin riisuttiin, asetettiin ruumislaudalle ja akka pesi hänet vedellä, suovalla sekä vastalla, jonka jälkeen pieni vainaja sai päälleen puhtaan rohdinpaidan. Ukko levitteli arkun pohjalle puunlastut, joita Kallella oli jäänyt arkkulautoja työstäessä. Vuodenajasta johtuen ukko lisäsi lastuille olkia, kesäisin tilalla olisi ollut lehtipuun oksia ja kanervan varpuja sekä kenties kukkiakin. Niiden päälle ukko laski pienen vainajan ja levitti ylle kateliinan.

   Jos Reetrikillä oli ollut oma lelu, laitettiin se mukaan arkkuun, samoin piiräntäpuikko, joka häneltä oli jäänyt käyttämättä, muuta pieni vainaja tuskin sai kotoaan mukaan viimeiselle matkalleen. Tämän jälkeen vuorossa oli virsi tai kaksikin, jota veisaamaan myös perhe saattoi tulla mukaan. Tähän saakka vainajan oletettiin aistivan kuten elävä, joista jäljelle jäi vain kuulo, kun kansi nostettiin paikolleen, vaikka sitä ei vielä naulattu kiinni.

   Vainajan päällä olleet vaatteet sekä arkunteossa yli jäänyt puutavara oli tapana tuhota tulella, samoin astiat, rievut, vasta ja suopa ynnä muut, joita oli käytetty ruumista pestäessä. Talon uunissa niitä ei missään tapauksessa voinut polttaa, sillä vainajan tavarat olisivat nostaneet sellaisen möykän, että tulisija ja kenties koko talo olisivat menneet säpäleiksi. Nuotiossa paloi mahdollisesti muitakin vainajan henkilökohtaisia tavaroita, ellei niitä laitettu mukaan arkkuun, mutta Reetrikiltä tuskin jäi mitään sellaista. Polttamista varten lähistöllä, yleensä kirkon suunnassa oli kivirakka, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen ja Kainuussa sitä nimitettiin kalmistoksi. Tai sitten se sijaitsi saaressa ja sellaisia oli seudulla kaksikin, Kalmasaari hieman kauempana Tahkosalmessa sekä pikkuruinen Kalmo parin kilometrin päässä, Varislahden vastarannan tuntumassa, Peltosaaresta hieman jokisuulle päin.

   Kalmosaaria käytettiin myös väliaikaisina hautapaikkoina, mikäli vainajaa ei saatu kuljetettua Paltaniemelle esimerkiksi keväällä, kun jää ei enää kantanut, mutta maa oli paljas, eikä reki luistanut. Saaressa, tai muualla lähistöllä saattoi olla myös kalmapuu, jonka juurelle pesuvesi kaadettiin ja kylkeen voitiin veistää vainajan puumerkki. Kalmapuu oli usein kuusi tai mänty, jota nimitettiin karsikkopuuksi, olihan siitä karsittu lähes kaikki oksat, vain latvaan oli jätetty tupsu.

   Myös lehtipuu saatettiin valita kalmapuuksi, kuten pihlaja, sehän oli muutenkin pyhä puu, jollaisen haluttiin kasvavan pihapiirissä suojelemassa taloa, väkeä sekä karjaa. Sen juurelle äidit hautasivat myös keskenmenneet sikiöt sekä istukan synnytyksen jälkeen.

   Kaikkiin kalmapuihin oli tapana tehdä pilkka, eli sen kyljestä hakattiin pintaa kirveellä, jolloin siihen tuli ”tyhjä taulu” johon vuoltiin vainajan puumerkki tai alkukirjaimet, jotka olivat useilla sama asia. Pihlajaa, jossa oli pilkka, kutsuttiin elätti- tai suojeluspuuksi, ja siitäkin saatettiin karsia oksia, mutta sitä ei ”riisuttu” yhtä rajusti kuin karsikkopuita.

Rahvas ei vielä tuolloin toimittanut kirjallisia hautajaiskutsuja, vaan joku läheinen pistettiin asialle viemään sukulaisille sana peijaispäivästä. Jos vainaja olisi ollut talon emäntä, olisi hänen nimikkolehmänsä teurastettu peijaisia varten. Sanottiin, että emäntä vei oman nimikon kuitenkin mukanaan, ei siitä enää tulisi eläjää hoivaajansa mentyä, vaan lehmä sairastuisi ja kuolisi. Myös talon isännän kuollessa lahdattiin jokin isompi eläin, kuten sonni, ei kuitenkaan hevosta. Muun väen peijaisiin teurastettiin vain vasikka tai lammas, vainajan asemasta riippuen, köyhimpien kohdalla tyydyttiin hyvin niukkoihin peijaisiin, mutta kahvia niihinkin pyrittiin saamaan.

   Tosin joinakin edellisvuosina vainajia tuli kadon vuoksi niin paljon, että nämä laskettiin joukkohautaan ilman sen kummempia surujuhlia, pappi vain siunasi vainaat montun pohjalle. Peijaisten järjestämiseen ei nälkäisellä kansalla ollut mahdollisuutta, eikä saattoväelle olisi ollut mitään tarjolle laitettavaakaan, kun laarit ja aitat ammottivat tyhjyyttä. Lieneekö viinaryyppyäkään ollut pesijöille tarjolla, kun viinan poltto oli vähäisen viljan vuoksi kiellettyä.

   Kerrotaan, että nälkävuosien aikaan Paltamon papille ehti tulla kylmä, kun haudattavia oli talvipakkasella paljon. Kun pappi lähti jo kävelemään pois avoimen joukkohaudan ääreltä, huomautti suntio, josta tuolloin käytettiin nimitystä kirkkovahti, että siunaus unohtui yhden kohdalla. ”Jakakoot keskenään” kylmettynyt pappi tuumasi eikä kääntynyt takaisin, vaan kiirehti pappilansa lämpöön.

   Yleensä peijaisväki saapui hautaamista edeltäneenä iltana, perjantaina tai lauantaina, ja talossa piti olla tarjolla ruokaa niin paljon, että vierailla oli mieluummin ähky kuin nälkä. Mikäli ruokaa ei ollut tarpeeksi, saattoi vainaja palata kummittelemaan huonojen peijaisten vuoksi. Tosin lapsivainajan kohdalla väkeä kutsuttiin huomattavasti vähemmän, eikä heidän peijaisiin lahdattu eläimiä, vaan ruoka oli arkisempaa, kalakeittoa, lanttukukkoa tai voisilmäistä ohrapuuroa piimän sekä kaljan kanssa. Ruokaryypyt piti tietenkin olla, oli vainaja sitten aikuinen tai lapsi. Lisänä saatettiin tarjota viiliä talkkunan kera ja kahvia juustoleivän kanssa taikka vehnäsletikon, josta leikattiin paksuja nisuviipaleita. Tilaisuus alkoi virrellä ja rukouksella, joihin se myös päättyi, mutta ruokia ei kerätty pois pöydistä ja iltaa istuttiin yötä myöten turisemalla sekä vainajaa muistelemalla.

   Reetrikki-vainaa pysyi riihessä vielä peijaispäivän, vasta seuraavana aamuna kartanolle tehtiin haka nuorista kuusista. Saattojoukko seurasi ikkunasta ja kun arkku oli aseteltu aitaukseen pukkien päälle, astuivat he ulos toimittamaan lähtiäisiä. Avoimen arkun äärellä veisattiin suruvirsi, jonka jälkeen omaiset sekä ystävät jättivät vuorollaan hyvästit Kalle Reetrikille, saattoipa joku laittaa vainajalle vielä jotain mukaan, kuten virsikirjan sivun. Jos Reetrikin poikakummi oli paikalla, asetteli hän lapsivainajan käteen kepin, jonka tyttökummi oli tehnyt varvuista ja koristellut puun lastuilla tai ohkaisilla tuohensiivuilla, harvemmin paperinpaloilla, sillä sitä rahvaalla tuskin oli. Elleivät kummit olleet saapuvilla lähtiäispäivänä, saattoi kepin tehdä oma äiti tai isompi sisarus.

   Arkku suljettiin veisaten virttä, jossa kerrottiin Herran luo pääsyn autuudesta. Saattoväki kantoi arkun pesijäukon johdolla rekeen, tähänkään ei vainajan perheen sopinut osallistua. Hevonen valjastettiin erilaisten rituaalien mukaan, jotka vaihtelivat alueittain, yleisin lienee ollut, että valjaat laitettiin, riisuttiin ja laitettiin uudelleen.

   Valkoinen kangaspala, luokkiliina solmittiin sukupuolen mukaan, Reetrikki-vainaalle hevosen turvasta katsottuna oikealle, koska vainaja oli miespuolinen. Aikuisen naisen ollessa kyseessä liina olisi sidottu luokkiin hevosen niskan seudulle, kuitenkin niin että se oli selvästi vasemmalla. Reetrikin tapauksessa liina oli vain vähän aisan yläpuolella, koska sen korkeus luokissa määräytyi kuoliniän mukaan, ja ihminen tuli täysikäiseksi vasta täytettyään 21-vuotta eli yhden kolmatta, kuten asia tuolloin ilmaistiin.   

Kuva on finnasta lainattu, ei Reetrikin hautajaisista

   Pesijäukko teki vielä raipalla ristinmerkkejä hevosen edessä ja saattoipa lyödä arkkuakin ristiin ennen kuin kiipesi istumaan sen päälle. Reki oli yleensä laitettu valmiiksi loivaan alamäkeen, että ohjastaja sai ajopelin liikkeelle arvokkaasti pelkällä suitsien heilautuksella ilman, että käski vetojuhtaa sanallisesti tai ruoskalla. Kotiväen ei sopinut jäädä katselemaan perään, vaan lähtijöille oli käännettävä selkänsä, että vainaja tiesi olevansa viimeisellä matkalla, jolta ei saanut palata kotiin kummittelemaan.

   Matkaa taitettiin mennen rauhallista käymäjalkaa ja hevoseksi oli varattu sellainen, joka ei helposti innostunut laukalle. Kaikki vastaantulijat pysähtyivät sivuun odottamaan, eikä takaa tulijat saaneet ohittaa kulkuetta. Valkoinen luokkiliina näkyi kauas, joten muut kulkijat tiesivät jonkun olevan matkalla kirkkomaalle. Liinan paikka sekä arkun muoto, koko ja väri, kertoivat ensinäkemältä reitin varrelle sattuneille, että pientä, kuitenkin vauvaa isompaa, hukkunutta poikaa oltiin viemässä haudan lepoon. Miehet ottivat lakin päästään ja naiset niiasivat, sitten molemmat laskivat katseen maahan, kunnes ruumissaatto meni ohi.

   On mahdollista, ettei äiti ollut läsnä hautaamisessa, isä ehkä lähti Paltaniemelle, mutta ei kuitenkaan taittanut matkaa samassa reessä kuin arkku. Hän ylitti Paltaselän taaempana kulkeneen reen kyydissä niiden kanssa, jotka olivat menossa kaivamaan hautaa. Jos matkaan lähdettiin vasta sunnuntaina, oli se tehtävä varhain, että kuopan kerkesi kaivaa valmiiksi. Vainajakin piti ehtiä laskea hautaan ennen kuin kirkonmenot alkoivat, sillä Jumalanpalveluksen aikaan niitä ei saanut tehdä. Tämän vuoksi peijaiset saattoivat olla jo perjantaina, jolloin jäi päivä aikaa haudan kaivamiseen, joka varsinkin talvella oli hidasta. Tällöin vainaja vietiin lauantaina Paltaniemelle, ja sijoitettiin yöksi yleiskäytössä olleeseen kalmariiheen, joka sijaitsi lähellä kirkkotarhaa. Saattoväki kaivoi haudan valmiiksi ja vietti yön samassa talossa kuin yleensä kirkossa käydessään. Taloon vietiin surutalosta mukaan otettua ruokaa ja viinaa, että vielä sielläkin saatettiin pitää peijaisia vainajalle.

 

Isän tehdessä raskasta matkaa hautausmaalle, jäivät kotiin suremaan melkein 9-vuotias Antti, seitsemän vanha Heikki, vajaan kolmen ikäinen Matti sekä Miina-äiti, joka oli saattanut jo huomata seuraavan lapsen olevan tulossa tulevana kesänä. Surutaloon saattoi jäädä vielä joitakin sukulaisia, mutta lapsivainajan kohdalle tuskin muita kuin Miinan vanhemmat tai joku tämän lähistöllä asuneista enoista taikka tädeistä. Sisaruksia sarjassa oli kaikkiaan ollut 16, tosin elossa Miinalla oli enää kolme veljeä ja neljä siskoa. Kallellahan ei veljiä ollut ja kaikki elossa olevat siskot asuivat hieman kauempana, Utajärvellä, Ristijärvellä, Kajaanissa tai sen maaseurakunnassa. Vasta pari vuotta aiemmin Jormuaan muuttanut Sanna lienee ollut ainoa, joka mahdollisesti oli peijaisissa.

   Pappi kävi sunnuntain Jumalanpalveluksen jälkeen siunaamassa vainajat, joita saattoi olla montakin odottamassa. Vainajan uskottiin kuulevan papin sanat, ja viimeinen aisti katosi vasta, kun kirkonmies laittoi hiekalla ristin arkun päälle. Kuoppa oli kaivettu vainajien varvikkoon niin, että haudattavan kasvot olivat itään, kohti auringonnousua ja ylösnousemusta. Hauta luotiin umpeen, mutta kummulle ei laitettu havuja tai kukkia, eikä niitä marraskuun lopulla olisi ollutkaan. Ennen kotimatkalle lähtöä saatettiin vielä veisata virsi ja ottaa viinaryyppy, ettei reessä tulisi kylmä.

   Ilmaista ei papin saanti haudan äärelle ollut, vaan ruumisraha määräytyi vainajan aseman sekä varallisuuden mukaan. Aikuisen ihmisen kohdalla maksu oli aika suuri, esimerkiksi talollisen tai tämän vaimon kuoltua tuli kirkkoherralle antaa lehmä, mikäli niitä oli vainajan navetassa vähintään kuusi. Jos lehmiä oli vähemmän, oli ruumisrahan suuruus kaksi hopeataaleria, muiden perheenjäsenten osalta maksu oli pienempi, joka sovittiin kunkin kohdalta erikseen. Tämä koski siis vain talollisia, ei torppareita, mäkitupalaisia, itsellisiä tai palkollisia saatikka vielä vähävaraisempia. Talokkaan, jollaiseksi Kalle Mikkonen laskettiin, pienen lapsivainajan kohdalla maksu ei liene ollut kovinkaan suuri, eikä sitä maksettu kirkkoherralle vaan kappalaiselle, Reetrikin osalta Adolf Forbukselle, hänen viimeisenä virkavuonnaan, sillä hän sai kutsun Taivaan Isän luo seuraavana kesänä.

   Kenties isällä oli mukana haudalle asetettava tervattu lauta, johon hän oli veistänyt pojan kuolinvuoden sekä alkukirjaimet, puumerkkiähän Reetrikillä ei ehtinyt olla. Lautaa sanottiin tauluksi eikä sitä yleensä tehty ristin muotoon, mutta siihen saatettiin vuolla risti kuolinvuoden eteen. Taulussa oli maahan upotettava puinen jalka, joka vuosien saatossa lahosi pois, kuten koko muistomerkki pian sen jälkeen. Edes aikuisena kuolleille ei rahvaalla ollut tapana laittaa veistettyä laudanpalaa kummempaa, jonka tärkein tehtävä olikin, ettei uutta vainajaa haudata liian aikaisin samaan kohtaan. Vain rikkaammat hankkivat valurautaristin tai kivipaaden, ja äveriäimmät, lähinnä virkamiehet, jopa pikkuruisen aitan kokoisen huoneen hautakumpunsa suojaksi, joita Paltaniemelläkin oli aikoinaan muutama, ja paikalliset nimittivät niitä hautakappeleiksi.

   Laudan ansiosta äiti olisi löytänyt paikan, jos halusi seuraavalla kirkkoreissullaan käydä katsomassa missä poika oli laskettu maanpoveen, mutta haudalla käynti ei ollut yleistä, sillä pelättiin että kalma tarttui kirkkotarhasta. Päiväsaikaan se ei ollut niin vaaraksi, mutta öisin hautausmaalle ei menty kuin pakosta tai taiat mielessä, sillä tietäjät käyttivät vainajien sormi- ja varvasluita uskoen niissä olevan maagisia ominaisuuksia.

Pienestä Reetrikistä ei tainnut jäädä kuin suru perheenjäsenten sydämiin ja muisto sukulaisten mieliin, jotka nekin ajan myötä haalistuivat. Vielä viisikymmentä vuotta sitten sukututkijat eivät välttämättä edes kirjanneet ylös sellaisia sukulaisia, jotka kuolivat lapsina, joten Hannes Mikkosen tekemässä selvityksessäkään ei ole mainintaa Kalle Reetrikistä. Vaikka tiedämme pojan elämästä hyvin vähän, kirjoitin tämän pienen tarinan, että lyhyen elämäntaipaleen taittanut Karl Fredrik ei jäisi aivan unholaan.

 

 

Tarinassa käytetyt kuvat:

 

Vanhat kartat:                              Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto

Uudet kartat:                               Maanmittauslaitos.fi / karttapaikka

Ilmakuva:                                      LKV Rantamökki Oy

Maalaukset ja piirrokset:         Severin Falkman / finna.fi (joitakin luonnoksia yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi)

Syntyneet Paltamo:                   SSHY.fi, Paltamon seurakunnan tietokanta

Henkikirja 1864:                         Kansallisarkisto / Digihakemisto

Ilmansuunnat:                             Samuli Paulaharju kuvaus kirjasta ”Kainuun mailta”, piirros itse tehty

Entisajan välineet, leikkikalut, karsikkopuu ja hautajaiskuva:

finna.fi (joitakin yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi tai muokattu muuten)

Muut kuvat:                                 Omat sekä kavereiden kuva-arkistot

 

Hakokirves