3.2.4 Matti Kallenpoika Mikkonen

Matti Kallenpoika Mikkonen (2.1.1867 - 16.3.1949)

 

Yläkartta 1970-luvulta vastaa suunnilleen sata vuotta aiempaa, isojaon jälkeistä tilannetta Paltamon sivukylistä Oulujärven pohjoispuolella. Mainittava ero, että nykyisen Paltamon taajaman kohdalla oli Kiehimänsuunkylä.

Alakartta 1946 jälkeen, kun kirkonkylä on siirtynyt Paltaniemeltä Oulujärven pohjoisrannalle.  Paltaniemeläiset suuttuivat ja liittivät kylänsä Kajaanin maalaiskuntaan 1954.

Väritäplät kartoilla:

Punainen = Wähälä

Sininen = Junttilanniemi

Musta =

Paltaniemen kirkonkylä

Kalle Mikkonen ja Miina Waltanen olivat luopuneet Wehmasmäen tilastaan ja ostaneet Matti Gabriel Karjalaisen leskeltä, Elsa Hurskaiselta, ¼ Junttilasta. Muuton aikaan, noin vuonna 1862, Junttila 2 kantoi vielä nimeä Karjala 2, ja oli samassa Paltamon Melalahdessa kuin edellinenkin asumus. Seudulla oltiin suorittamassa isojakoa, jolloin alueelle tulisi uusi kylä, Warisniemi, josta käytettiin myös nimeä Wareskylä. Mikkosten muutto lienee johtunut tilojen uudelleenjärjestelyistä sekä siitä, että vouti peri kaikki verovelat pois ennen kuin isojako katsottiin suoritetuksi loppuun.

   Aikaisempi asuinpaikka oli Vaarankylässä, korkealla mäenrinteessä, josta oli viitisen kilometriä Oulujärven rantaan. Täyttä varmuutta ei ole, mutta tässä tarinassa oletuksena on, että uusi asumus sijaitsi Junttilanniemessä, kymmenen kilometriä edellisestä, ja rajoittui samaan suureen järveen Warislahden etelärannalla. Junttilaa ei oltu jaettu, mutta se käsitti kolme savua, ja tilalla oli Mikkosten lisäksi toinenkin kanssa-asujasakki, Jokelaiset. Koko tilan verotusarvo oli ½ manttaalia ja asukasmäärä 28 henkeä, josta Kallen ja Miinan huonekuntaan kuului seitsemän, poikien lisäksi Sanna-täti eli Kallen sisko, sekä renki Jussi Karjalainen, joka virallisissa dokumenteissa kulki nimellä Johan.

   Asukasluku kasvoi, kun Mikkoset saivat neljännen poikansa Junttilassa joulunvieton keskellä, hyvä Tuomas oli tuonut juhla-ajan viisi päivää ennen joulunpyhiä ja paha Nuutti vei sen pois vasta juuri ennen tammikuun puoliväliä. Pienokainen syntyi keskiviikkona, toinen päivä tammikuuta, juuri vuoden vaihduttua 1867:ään, vaikka rahvas piti edelleen satokauden päättymistä, kekriä vuoden vaihteena, sillä heille ei ollut merkitystä monesko vuosi oli menossa.

   Päivä oli edelleen lyhyt, ja vaikka se oli jo pidentynyt puolisen tuntia, oli auringon noususta laskuun vain piirun vaille neljä tuntia. Yöllä oli sitäkin pimeämpää, kun elettiin laskevaa kuuta, loppiaisena oli mustan kuun yö. Tosin tiimoissa aika tuolloin mitattiin, tai ei sitä oikeastaan edes mitattu, ei ajalla ollut merkitystä, ihmiset elivät sisäisen kellon ja auringon mukaan. Talvella kun lehmät oli ummessa, ei ollut niin tarkkaa, milloin navettaan, talliin ja lampolaan meni, kunhan vain ruokki eläimet. Jos elikoita edes oli ruokittavaksi, kun meneillään oli Suurten nälkävuosien aika, jolloin karja teurastettiin ihmisten hengen pitimiksi, sillä muutoin molemmat olisivat kuolleet nälkään.

   Takana oli seitsemän huonosatoista syksyä, mutta Raamatun ennustus ei ollut käynyt toteen, kun taustalla oli vain kaksi parempaa satokautta edellisvuosikymmenen lopulla. Neljännen lapsen syntymää edeltäneenä syksynä oli ollut paha kato, joka oli vienyt niin viljan kuin heinänkin, kaikista muista luonnonantimista puhumattakaan. Totaalinen katovuosi oli vasta edessäpäin, kun seuraavaa kesää ei ollut kuin juhannuksesta heinäkuun puoliväliin. Olen kirjoittanut katovuosista edellisissä tarinoissani niin paljon, että en paneudu asiaan tässä enempää.

   Veljessarjan kasvaessa nelipäiseksi, viettivät nimipäivää Abel ja Seth, joita kaenuulaeset kutsuivat nimillä Aapo tai Aapeli ja Setti. Isoveljistä vanhin, Antti oli puolitoista viikkoa aiemmin täyttänyt kuusi, Heikillä oli ikää 4,5 vuotta ja Kallelle oli tullut kaksi täyteen edellissyksynä, mutta tyttöjä perheessä ei ollut ainoatakaan. Vaikka perheen väkiluku nousi hetkellisesti pojan syntyessä, väheni se takaisin jo kesän korvalla, kun Sanna muutti Kajaanin maaseurakunnan Jormuaan, vaimoksi leskimies Tuomas Moisaselle. Miehelään mennessään Sannalle oli ehtinyt kertyä ikää 39-vuotta, mutta hän oli vasta elämänsä puolivälissä ja sai kaksi lasta avioliiton alkuvuosina.

   Mikkosen vastasyntynyt poika pääsi rekiajelulle viidentenä elinpäivänään, kun hänet kuskattiin loppiaisena kasteelle Paltaniemelle. Ristimänimeksi pienokaiselle kirjattiin Matts, mutta tuskin kukaan kotona käytti tuota ruotsinkielistä muotoa sen jälkeen, kun Paltamon kirkkoherra, rovasti Anders Antelin oli valellut kastevettä pojan päähän. Matti merkittiin kirkonkirjoissa Wehmasmäessä syntyneeksi, vaikka kyseisestä tilasta oli luovuttu jo viitisen vuotta aiemmin.

   Isänisän kaiman, Matin kummeina toimivat Walborg Agata ja Adam Karjalainen, jotka eivät olleet sisaruksia, eivätkä avioparikaan, vaimothan kirjattiin edelleen syntymäsukunimellään. Olivatko kummit läsnä kastetilaisuudessa, ja millä perusteella he tulivat tehtävään valituiksi, on epäselvää, sillä kumpikaan ei ollut sukulainen tai asunut aivan Mikkosten naapurina.

   Naiskummiksi valittu oli aikoinaan syntynyt Karjala 2 tilalla, eli hän oli lähtöisin naapurista, ja Elsa Hurskaisen lapsenlapset olivat isänsä kautta hänen pikkuserkkujaan. Walborg Agata oli mennyt pari vuotta aiemmin naimisiin Kalle Oikarisen kanssa ja asui mäkituvassa Vaarankylässä aivan Melalahden ja Kiehimänsuun kylän rajamailla, jonka vuoksi perheen tiedot olivat kirkonkirjoissa eri vuosina eri kylissä. Pariskunta oli saanut kolme tytärtä, joista nuorimmainen oli vasta kolmen vanha, kun äiti menehtyi vajaat kahdeksan vuotta Matin syntymästä. Agata oli vain 43-vuotias, kun kuoli lavantautiin, ja isäkin jätti maallisen vaelluksen seitsemän vuotta myöhemmin alle viisikymppisenä, eivätkä dokumentit kerro minne Oikarisen orpotytöt joutuivat, mutta aikuiseksi he kaikki elivät.

   Mieskummi Adam Karjalainen oli poikamies, joka myös lukeutui Junttilan jälkeläisiin, ja kuului samaan sukuun kuin tyttökummi, vaikka henkilöllisyydelle on kaksi vaihtoehtoa. Jos Adamin isä oli Jaakko, oli tämä Walborg Agatan vinoserkku, joka syntyi Karjala 2:ssa ja muutti veljensä Paavon kanssa Wehmasmäkeen Mikkosten jälkeen. Matin kasteen aikaan hän oli naimaton ja 30-vuotias, mutta vihittiin vajaat neljä vuotta myöhemmin Melalahden Kytömäen tyttären, Eva Matintytär Heikkisen kanssa.

   Myös toinen Aatami-vaihtoehto oli Walborg Agatan isän serkku, jolla oli kotipaikka Honkajärven Kittilä-torpassa, jonka isännäksi oli jäänyt hänen vanhin veljensä, kun isä kuoli Adamin ollessa kahdentoista. Matin ristiäisten aikaan hän oli kahdeksantoista, tuo ikä oli tullut täyteen muutamaa kuukautta aiemmin. Kotitalossa ei oikein ollut enää sijaa hänelle veljen avioliiton ja kasvavan perheen vuoksi, joten hän lienee tehnyt jo muutaman vuoden töitä vieraalle. Katovuosien vuoksi ei liiemmälti ollut renginpestejä tai edes päivätöitä, joten hän lähti luultavasti seuraavana kesänä ansaitsemaan elantoa hätäaputöihin Nerkoon kanavatyömaalle, Kuopion lähistölle. Palkka maksettiin lähinnä jauhoina, jotka työläiset hotkivat suihinsa raakana, kylmään veteen sekoitettuna, mutta hyväkuntoisimmat saivat lisäksi mitätöntä rahapalkkaa, jonka Aatami lienee pistänyt visusti talteen.

   Tämä nuorempi Adam Karjalainen oli muutama viikko aiemmin täyttänyt 20-vuotta, ja oli marraskuussa 1868 paluumatkalla parin muun kainuulaisnuoren kanssa, kun matkatoverit Tolonen ja Sylwesteri surmasivat hänet ja anastivat vähäiset rahat. Jopa kirkonkirjoissa hänen kuolinsyykseen kirjattiin murhattu, ja olen julkaissut asiaa koskevan lehtijutun aiemmin kirjoittamassani tarinassa ”Kallen ja Miinan perhe”. Jos tämä Aatami oli Matin kummi, kuolivat sekä nais- että miespuolinen ennen kuin ehtivät suorittaa tehtäviään Mattia kohtaan, joista tärkein oli Raamatun ja Jumalan sanan opettaminen kummilapselle.

   Ote Paltamon kastettujen kirjasta 1857-1884:

Vasemmalla syntymä- ja kastepäivät sekä rippikirjan sivunnumero, ja oikealla äidin ikä.

”Matts son till bonden Carl Mikkonen och den hustru Britha Mina Valtanen.

Ts Adam Karjalainen och Valborg Agata Karjalainen. af A Andelin”

= Talonpoika Kalle Mikkosen ja tämän vaimon Britha Mina Valtasen poika, Matts.

Kummit Adam Karjalainen ja Valborg Agata Karjalainen. Kasteen suoritti A. Andelin.

Matin ensivuodet kuluivat Junttilassa, kolmen pikkuveljen kanssa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin perhe koki sydäntä särkevän tragedian, kun viiden vanha Kalle Fredrik hukkui syksyllä 1869. Matilla ei liene jäänyt kuin enintään hämärä muistikuva tapahtumasta, sillä hänellä oli ikää paria kuukautta vaille kolme.

   Tuohon aikaan kuolema vieraili seudulla tavanomaista useammin ja tuoni korjasi sekä aikaihmisiä että lapsia, koska nälkä heikensi elimistöä tehden otollisen maaperän kulkutaudeille. Joitakin pitäjäläisiä kuoli suorastaan nälkään, mutta heidän julma kohtalo oli vähäinen Paltamossa, enemmän noutaja vei väkeä Ylä-Kainuusta.

   Nähtävästi Mikkoset eivät kokeneet pahaa nälkiintymistä, sillä Miina-äiti oli ”niin hyvässä lihassa” että tuli kantavaksi juuri ennen Kalle Fredrikin kuolemaa. Nykyisinhän tiedetään, että naisen liian alhainen rasvaprosentti heikentää mahdollisuutta tulla raskaaksi, tosin saman voi aiheuttaa myös liiallinen ylipaino.

   Seuraava kesä oli viimeinkin suotuisa ja maa antoi runsaan elon niin heinässä kuin marjoissakin, mutta siemen pulan vuoksi viljasatoa tuli vain keskinkertaisesti, kun nälkävuosina siemenviljakin oli mennyt ihmisten ravinnoksi. Heinäkuun alkupäivinä perhe sai viimein tyttären, mutta hän ei ehtinyt elää kauan Junttilassa, kun Mikkoset joutuivat luopumaan tilaosuudestaan. Seuraavana vuonna isä-Kalle oli henkikirjoissa löysä ja Miina sekä lapset köyhiä. Rippikirjasta perhe löytyy seuraavina vuosina Melalahdesta, Kittilä nimisestä mäkituvasta ja Kalle on määritelty itselliseksi. Muistitiedon mukaan mökki oli Wareskylässä, mutta henki- ja kirkonkirjat ei pysyneet mukana ajassa isojaon viimeistelyn vuoksi. Perheen asumuksen varmaa sijaintia en ole onnistunut selvittämään, sillä Kittilä-töllejä on useampia, yksi Junttilanniemessä, toinen Honkajärvellä, ja vielä muutama muu lähiseudulla. Kaisa Leena tyttären jälkeen syntyi vielä kaksi poikaa, molemmat nähtävästi perheen asuessa Kittilässä. Johan Aleksander tuli maailmaan, kun Matti oli seitsemän, ja kuopus, Karl Josef kolme vuotta myöhemmin.

   Sukumme aiemman sukututkijan, ukkini sedän Hannes Antinpoika Mikkosen tekstin mukaan ”pojat Antti, Matti ja Heikki, kun varttuivat iässä toiselle kymmenluvulle, yhteisesti isänsä kanssa ostivat mökin, Wähälän. Siinä oli yksi sisään lämpenevä pirtti. Kalle rakensi lisähuoneiksi porstuan ja kolme kamaria. Poikansa Heikki muutti savupirtin uunin uloslämpeneväksi”.

Wähälän ikkuna, jossa jäljellä vielä muutama vanha lasiruutu

   Torpasta laadittiin kauppakirja lokakuun lopulla 1883, jolloin Matti oli kuudentoista, mutta isoveljet sen sijaan olivat ”varttuneet iässä toiselle kymmenluvulle”, molemmat olivat täysi-ikäisiä, mutta vielä naimattomia. Antti oli melkein kolmen kolmatta eli 23, ja Heikki yhden kolmatta elikkä 21, joten hänkin oli saavuttanut aikuisiän muutama kuukausi aiemmin.

   Torpan ostajaksi kirjattiin Kalle Mikkonen, joten poikien osallisuus rahoittamiseen ei selviä kauppakirjasta. Antti ja Matti merkittiin rippi- ja henkikirjoissa torpan asukkaiksi, mutta sitä he eivät varsinaisesti olleet, sillä esikoinen paiski renkinä Melalahden Nojola-Mäkelässä. Matti lienee saanut ensimmäisen renginpestin samana syksynä, sillä seuraavana keväänä hänen on kirjattu olevan Tahkoniemen torpparin Kalle Kemppaisen leivissä. Matti-nuorukaiselle tuli täyteen tammikuun alussa seitsemäntoista, ja tuon nuoremmat pääsivät harvoin täysivaltaiseksi palkolliseksi, vaikka pikkurenkinä hän oli saattanut olla jo aiemmin.

   Vaikka aikuisuus koitti vasta 21-vuotiaana, oli seitsemäntoista jonkinlainen virstanpylväs, jolloin lapsuuden katsottiin jääneen taakse, ja suuri osa suoritti rippikoulun tuossa iässä. Seitsemäntoista täyttäneet kirjattiin henkikirjaan etunimellä, ja pestitalossa piian sekä rengin perään laitettiin usein sukunimikin. Tuota nuoremmat lapset merkittiin vain numeroin, joista ensimmäinen tarkoitti poikaa, eli ennen vanhimpien poikien kotoa lähtöä heidän perheeseen oli merkitty 5 - 1, viisi poikaa, ja yksi tyttö, koska yksi poika oli kuollut ennen kuopuksen syntymää.

   Tahkoniemen torppa sijaitsi Melalahti 5 Heikkilän mailla, ja sen emäntänä hääri Matin Kaisa-serkku, jonka Paavo-isä oli yksi Miinan, siis Wähälän emännän sisarista, joita noiden kahden lisäksi oli syntynyt neljätoista. Vaikka osa Miinan lapsuudenperheen jäsenistä kuoli pienenä, eli heistä aikuiseksi niin moni, että Matille syntyi tuota kautta yli 50 serkkua sekä jokunen serkkupuoli. Kaikkiaan Mikkosten sisarussarja sai yli 70 serkkua ja kymmenkunta puoliserkkua, mutta tuosta määrästä aika usea siirtyi jo lapsena Taivaan Isän huomaan.

   Tahkoniemen Kaisa oli vain kuutisen vuotta Mattia vanhempi sekä suunnilleen saman verran miestään nuorempi, ja perheeseen oli edelliskeväänä syntynyt esikoistytär Anna Walpuri. Torppa sijaitsi Melalahden Isokylän eteläpuolella, niemen kärjessä, jonka pohjoispuolta suojasi melko jyrkästi nouseva, kymmeniin metreihin kohoava mäki. Oulujärvi avautui torpan rannasta Paltaseläksi, vain pitkän mallinen, matala Tevä saari sekä kolmen pikkuisen ryhmä, Mulkkusaaret estivät puhureita puhaltamasta suoraan Waltasten kartanolle.

   Seuraavana talvena Matti sai renginpestin Nojola-Mäkelästä, eli siirtyi sukulaiselta toiselle, mikä näyttää olleen seudulla yleinen tapa, Anttihan oli aiemmin ollut palkollisena samassa talossa. Nähtävästi ajateltiin, että sukulaisperheet on sopivimpia paikkoja aikuistua, ja pestipaikassa katsotaan vähän nuoren miehen tai naisen perään, mutta samalla tämä saa vapautta enemmän kuin sitä olisi kotona. Myös Nojolan isäntä Antti Waltanen oli Matin äidin sisarus, eli nuorukainen teki rengin töitä toiselle enolleen.

   Talo oli Miinan syntymäkoti, silloin se kulki nimellä Kauppila-Nojola numeroilla 15 ja 16, mutta isojaossa siitä tuli Nojola 8, ja myöhempinä vuosikymmeninä se yhdistyi Mäkelä 9 kanssa, jolloin se muuttui ensin Nojola-Mäkeläksi ja sittemmin pelkäksi Mäkeläksi. Tila sijaitsi Melalahden osassa, jota paikalliset kutsuivat Isokyläksi, jonka taloryppäästä oli vajaan kilometrin matka Oulujärven rantaan ja hieman pidemmälti laituriin, johon laivat seilasivat tulevina aikoina.

   Parin vuoden päästä Matti vaihtoi pestipaikkaa, tällä kertaa vähän kauemmas, Paltaniemi 13 Lanteriin. Talossa asui vanha pariskunta, lautamies Simon Kovalainen ja emäntä Briitta omaa sukua Leinonen, jonka juuret olivat Kivesjärven Leinolassa. Isännyys lienee kuitenkin ollut jo Kasper pojalla, olihan hänelläkin jo ikää lähes neljäkymmentä, eikä vaimo Kaisa Reeta, alkujaan Haataja ollut kuin viisi vuotta nuorempi, ja esikoispoikakin lähenteli rippi-ikää.

   Lanteri käsitti kolme erillistä taloa, joista yhdessä asui suntio Olli Mustonen perheineen, ja heidän piikanaan hääri Hilma Planman, joka heilasteli Matin vanhimman veljen kanssa. Antti itse oli renkinä Sutelassa neljän naimattoman sisaruksen virkamiestalossa, Cajanerin veljeksillä. Jacob oli nimismies ja Eric henkikirjuri, joiden huushollia hoitivat siskot Amanda ja Fredrika. Tuona talvena Paltaniemellä oli kolme Kallenpoika Mikkosta, sillä myös kahdentoista ikäinen pikkuveli, Juho asui kirkonkylällä, mutta siitä lisää hänen omassa tarinassaan sitten kun sen aika koittaa.

   Rippikoulu saattoi olla syynä Matin Paltaniemelle siirtymiseen, sillä kirkonkylässä oli helpompi saada oppia sisälukemiseen, katekismuksen ulkolukuun sekä Raamatun tuntemukseen. Aikakaudelle oli tyypillistä, että rippikoulu käytiin melko myöhään, nykyisin tunnettu viidentoista vuoden ikä oli vain alaraja sen aloittamiselle. Moni suoritti sen vasta juuri ennen aviokuulutusten hakemista, sillä naimisiin ei päässyt ilman että osasi lukea ja tunsi uskonkappaleita. Toinen syy oli, ettei pappi välttämättä kirjoittanut muuttokirjaa, jos konfirmointi oli suorittamatta. Huhtikuussa 1887, jolloin Matti oli jo kahdenkymmenen, hän viimein pääsi ripille, yhtä aikaa yli kolme vuotta nuoremman siskonsa, Kaisa Leenan kanssa.

   Seuraavana vuonna täysi-ikäisyyden saavuttanut Matti ei kiinnittynyt kenenkään rengiksi, vaan hän oli irtolaisena Paltaniemellä. Talven hän lienee kulkenut metsätöissä joko Kainuussa tai kenties jo jossain kauempana, ja kesällä sai taloista päivämiehen töitä. Moni nuorimies ei liene ajatellut tulevaisuutta sen pidemmälle, riitti kun sai yösijan sekä syödäkseen ja välillä hieman rahaa. Vasta kun heila löytyi, ruvettiin ajattelemaan, että saisi olla jatkuvampaa työsarkaa ja ehkä vähän säästöjä sukanvarressa tulevaa perhe-elämää varten.

Alla nykypäivän Wähälä sydäntalven pakkaspäivänä kuvattuna, 

päätyikkunan takana se huone, joka oli aikoinaan savupirtti:

Vuoden 1889 alku oli Matin elämässä tapahtumia täynnä. Samaisena keskiviikkona, toinen tammikuuta, kun hän täytti 22 vuotta, menivät Antti ja Hilma naimisiin, ja häitä oli varmaan tarkoitus tanssia seuraavana sunnuntaina, loppiaisen aikaan. Tuohon suunnitelmaan lienee kuitenkin tullut muutos, sillä Miina-äiti menehtyi keuhkotautiin pari päivää esikoisen vihillä käyntiä myöhemmin, perjantaina 4.1. Britha Wilhelmina Waltanen olisi täyttänyt tammikuun viimeisenä 49-vuotta, mutta tuona päivänä hän oli ollut maan povessa jo lähes kaksi viikkoa. Miinan kuolema ei tullut kenellekään yllätyksenä, hän oli sairastanut jo pitkään hivutustautia eli tuberkuloosia, josta käytettiin myös nimityksiä rintatauti, tubi, keuhkotauti ja tuperkeli.

   Vanhimmat pojat, Matti mukaan lukien, olivat jo täysi-ikäisiä, Kaisa Leenalla tuli edelliskesänä täyteen kahdeksantoista ja Juho oli häntä neljä vuotta nuorempi, mutta Juuso-kuopus vasta alle yhdentoista. Hänen kasvatusvastuu jäi tuon jälkeen Heikille, joka oli ostanut reilut viisi vuotta aiemmin Wähälän vanhemmiltaan. Silloin hän oli tehnyt Kallen ja Miinan kanssa syytinkisopimuksen, jossa lupasi huolehtia äidistä ja isästä heidän loppuelämänsä, sekä myös nuoremmista sisarista kuudentoista ikään saakka. Tosin Juuson lisäksi Juho ja Kaisa Leena jäivät vielä äidin kuoleman jälkeen asumaan Wähälään, mutta Heikki ei ollut velvollinen huolehtimaan heidän vaatettamisesta tai muusta sellaisesta, ruoan sekä yöpaikan he lienevät maksaneet veljelle työllään.

   Ote Paltamon kuolleitten ja haudattujen kirjasta 1885-1899, jossa papilla on sattunut laskuvirhe, sillä kaikissa dokumenteissa Miinan syntymäajaksi on merkitty 31.1.1840, jonka mukaan oikea kuolinikä oli 48 v, 11 kk ja 4 pvää:

   Matti on vanhoilla päivillään kertonut tarinaa paltamolaisesta, jonka kuollutta vaimoa ei oltu vielä laskettu maan poveen, vaan vainaja odotti riihessä hautaamista, kun tuore leski toi uuden naisen taloon. En tiedä onko hän puhunut silloin isästään Kallesta, joka ehti olla elämänsä aikana kolmesti naimisissa. Mikään dokumentti ei tue sitä, että Kallen seuraava vaimo, Gustaawa Oikarinen, olisi jo tuolloin muuttanut Wähälään, vihille he eivät ainakaan kiirehtineet vielä moneen vuoteen, vaikka soveliaan suruajan katsottiin olevan yleensä vuosi, ainoastaan erikoistapauksissa pappi luki kuulutukset puolen vuoden kuluttua. Tosin myös naimattomana pariskuntana eli susiparina saattoi elää, eikä viranomaisia liene ollut vaikeaa hämätä, sillä eivät papit ehtineet jokaiseen tölliin katsomaan ketä niissä majaili. Henkikirjoittaja kävi torpissa ja mäkituvissa vieläkin vähemmän, meni vain johonkin sivukylän isoon taloon, jonne tietonsa toivat asianomaiset itse, tai joku kyläläinen keräsi ne häntä varten.

   En pidä laisinkaan mahdottomana, että Matin kertoma henkilö oli Kalle, mutta muitakin mahdollisuuksia lähitienoolta löytyi, kuten naapuri, Isak Huusko, joka myös oli naimisissa kolmesti. Isakin Järvelään tuli heti edellisen kuoltua nuori nainen, joka kirkonkirjoissa merkittiin piiaksi, mutta joka oli viimeistään parin vuoden kuluttua uusi emäntä. Neljättä vaimoa Iikka ei ehtinyt ottaa, vaan jätti jälkeensä lesken ja kolme alaikäistä sekä neljä aikuista lasta, kolme jälkeläistä häneltä oli ehtinyt kuolla.

   Iisakin tuominen tarinaan, johtuu siitä, että hänen kolmannesta vaimostaan, leski Riitu Leinosesta tuli myöhemmin Matin äitipuoli. Riitusta tuli Kalle-isän kolmas vaimo, ja Matti kyllä tunsi entisen naapurin, Järvelän emännän, mutta ei äitipuolena, koska oli jo muuttanut pois Paltamosta, kun isä vei tämän vihille huhtikuussa 1900. Kalle ehti ennen kolmatta avioliittoa naimisiin Kustaavan kanssa, mutta liitto oli lyhyt, vaikka virallisesti ero astui voimaan vajaan kuuden aviovuoden jälkeen. Todellisuudessa avioliitto kesti ainoastaan muutamia vuosia, kun Peräpohjolaan mukana matkannut Gustaava oli eksynyt väärien, savottakymppi Juho Torvisen vällyjen alle, jonka jälkeen Kalle palasi yksin Paltamoon.

   Äitinsä hautajaisten jälkeen, heti loppiaisen perästä Matti kävi Kajaanissa, sillä hänen täytyi osallistua armeijan kutsuntoihin, missä hän nosti arvan numero 3. Samaa vuosikertaa olivat muutkin paikalle tulleet, lähes jokainen oli 22-vuotias, tai heille tuli kyseinen ikä täyteen kuluvana vuonna, mikä oli tavanomainen kutsuntaikä tuohon aikaan.

   Pituutta Matille oli kertynyt 169 senttiä, vaikka hän kymmeniä vuosia myöhemmin otetussa kuvassa näyttää paljon pidemmältä. Tietenkin on mahdollista, että hän kasvoi vielä kutsuntojen jälkeen, sehän ei miehillä ole mitenkään harvinaista, ja tuo hivenen alle 170 senttiäkin teki hänestä kaikkia veljiään pidemmän.

   Lisäksi Matti oli rokotettu ja maine oli hyvä, eikä hänellä ollut sellaista perheoloihin tai ruumiinvammaan viittaavaa, joka olisi ollut este asevelvollisuuden suorittamiseen, jonka hän toivoi tapahtuvan Oulussa, olihan se tuolloin lähin palveluspaikka. Matti osasi lukea mutta ei kirjoittaa, mikä ei ole ihme, kun kinkereillä ja rippikoulussa tärkeänä pidettiin vain lukutaitoa, kirjoittamista ei juurikaan opetettu ennen kuin kiertokoulut yleistyivät. Vaikka lähes jokainen Matin ikäluokkaan kuuluva suomalainen osasi lukea, oli heistä kirjoitustaitoisia vain noin joka kolmas.

   Kinkereillä, ja vielä kiertokoulussakin, oppilaat käyttivät tummanharmaata kivikynää, jolla kirjoitettiin alle A4-arkin kokoiseen rihvelitauluun, joten hienovaraista kirjoitusta niillä välineillä oli todella hankalaa tehdä. Taulussa oli puukehyksen sisällä liuskekivilaatta, joka pyyhittiin rievulla puhtaaksi, joten sitä saattoi käyttää monta kertaa samaan tapaan kuin liitutaulua. Krihvelikynän materiaaliksi oli valittu pehmeämpää liuskekiveä, joten kirjoitus oli aika himmeää ja teksti saattoi jäädä kiinni taulun pintaan, jos käytti liikaa voimaa. Vasta kansakoulun myötä oppilaat saivat lyijykynät ja vihot, joihin saattoi harjoitella kirjainten piirtämistä. Virallisempaa tai pysyvämpää tekstiä halutessa käytettiin mustekyniä, ei enää ihan sulkakyniä, mutta samalla periaatteella toimivia, usein puuvartisia, joiden metalliterää kastettiin mustepulloon.

   Huomautuksena niille, jotka eivät joutuneet koulussa käyttämään perinteistä mustekynää, että voi olla vaikea ymmärtää kuinka hankalaa sillä kirjoittaminen oli, kun kynää täytyi osata kuljettaa tietyssä asennossa, jotta se luisti paperilla. Ei siis ihme, että useat käyttivät puumerkkiä, joka yleensä muodostui suorista viivoista. Puumerkin saattoi vaikka vuolla puukolla, ja alkujaanhan se lovettiin puupintaan, josta tavasta se lienee nimityksensäkin saanut.

Yllä ote kutsuntaluettelosta 1889, aukeaman vasen puoli Matti Mikkosen kohdalta

   Miinan kuoleman jälkeisenä keväänä, 23. huhtikuuta 1889, hänen jäljestä ”toimitettiin laillinen arvio kirjoitus”, jossa olivat läsnä Kalle-leski, mutta lainikäisistä lapsista vain Matti. Asiakirjan laatijana oli Jaako Leinonen, joka toimi myös arviomiehenä naapurin, Lehtomäen Adolf Huuskon kanssa. Edellisen veli, Lehtomäen isäntä Antti Huusko valvoi alaikäisten Kaisan, Johanin ja Juuson etua toimituksen aikana.

   Dokumentti on hieman ristiriitainen, sillä siinä Wähälä on merkitty Kallen ja Miinan omaisuudeksi, vaikka he olivat luopuneet torpasta poikansa Heikin hyväksi syytinkisopimuksella syksyllä 1885. Asiakirjassa mainittiin karjaa, ja elikoita jäi kolme 30 markan arvoista lehmää, kahdenkympin nuori hieho sekä viisi lammasta, kukin arvoltaan neljä markkaa. Talossa lienee ollut myös hevonen, mutta sitä ei mainita, koska ne olivat yleensä miesten omistuksessa. Irtaimisto oli lueteltu melko tarkkaan, joten paperista löytyy muun muassa Nikkarin värkit, Kahvepannu ja 1het Kangas toolit.

   Koko jäämistön arvosta karjan osuus oli suuri, 130 markkaa, mutta kuolinpesä jäi kaikkiaan miinukselle 88 markkaa, koska maksettavan puolelle on kirjattu poikien kohdalle saatavia, Heikille 300 ja Matille 250 markkaa. Todennäköisesti Antti, Heikki ja Matti todellakin olivat laittaneet rahaa torpan ostoon, mutta lieneekö esikoinen saanut osuutensa pois jo aiemmin, koska häntä ei mainita Miinan jälkeisessä kalukirjassa.

   Ote Miina Waltasen perukirjasta keväältä 1889. Lyhenteet numeroiden perässä luultavasti sen vuoksi, ettei lukuja voi myöhemmin muuttaa toiseksi. Jos tooli oli tuoli, lienee toopi ollut tuoppi, jolla tarkoitetaan puista haarikkaa, kaadinta, suurta kannua tai vastaavaa:

Nuorena miehenä Matti teki kuten moni muukin kainuulaismies ja lähti Perä-Pohjolan savotoille, kun lähempää ei löytynyt kunnon tienestiä. Vain harva dokumentti kertoo, että hakkuut valtion metsissä alkoivat noin 1860-luvulla, enimmässä osassa väitetään metsätöiden käynnistyneen Kemijärven seudulla vuosisadan vaihteessa.

   Matti meni pohjoiseen ensimmäisen kerran noin 1891–1892, todennäköisesti aluksi vain talveksi ja palasi keväisin Paltamoon kuin muuttolintu, tosin vastakkaisesta suunnasta. Aivan tarkkaa aikaa ei ole tiedossa, mutta Matti katoaa Paltamon rippikirjoista muutamaksi vuodeksi, vain 1892 hänen kohdallaan on merkintä, että mies on käynyt ehtoollisella sunnuntaina 27.3. Niin pitkään Matti ei ollut teillä tietämättömillä, että hän olisi ehtinyt tuolloin suorittaa asepalveluksen, sehän kesti kolme vuotta. Se ettei tuota ennen, tai sen jälkeen löydy kirjausta, ei tietenkään todista muuta kuin että hän ei käynyt ehtoollisjumalanpalveluksessa, enkä ole vakuuttunut, että monikaan nuorimies oli ahkera kirkossa kävijä, kun kuri osallistumisen suhteen oli höltynyt. Edelleen papit yrittivät saada väkeä jumalanpalveluksiin, mutta kun poissaolosta ei saanut rangaistusta, luisti moni muihin rientoihin.

   Ennen lopullista pohjoisemmas muuttoa Matti Kallenpoika Mikkonen löytyy muutamana vuonna irtolaisten joukosta, eli hänellä ei ollut vuoden kestävää palveluspaikkaa Lanterin renginpestin jälkeen. Ensin hän oli yksi vakinaista työtä vailla oleva paltaniemeläinen, ja sitten melalahtelainen, mutta nuo merkinnät ovat aika sattumanvaraisia, niissä on paljon tietoa, joka ei voi pitää paikkaansa.

   Lähes neljä vuotta Miina-äidin kuoleman jälkeen Matti oli Paltamossa, kun lokakuussa 1892 suoritettiin perinnönjako, jos varattomasta voi niin sanoa. Läsnä olivat Kalle-isä ja lapsista ainoastaan Matti, sekä lisäksi kolme todistajaa, ja poissaolevien lasten puolia piti seppä Paavo Waltanen, joka oli Miina-vainaan Paavo-veljen poika. Viidentoista vanha Juuso oli alaikäinen, kuten myös kahdeksantoistavuotias Juho, vaikka hän ei enää asunut Wähälässä tai edes Paltamossa, vaan oli lähtenyt Ouluun pari vuotta aiemmin, heti ripille päästyään. Papereissa Waltasta nimitettiin holhoojaksi, vaikka hän ei sitä sanan varsinaisessa merkityksessä ollut kuin jakokirjan teon ja täytäntöönpanon osalta. Asiakirjan laatijana toimi samainen Jaako Leinonen, joka oli laatinut aiemmin Miinan perukirjan.

   Jaettavana oli lähinnä Miinan henkilökohtaisia tavaroita, kuten vaatteita 15 markan arvosta. Menopuolelta löytyi 30 markan verran peijaskastia, eli hautajaisten tarjoilukuluja, joita ei aiemmin laaditussa kalukirjassa mainita. Tässäkin toimituksessa jäämistö on miinuksen puolella, niin että Kallelle jää siitä velkaa 12 markkaa ja jälkikasvulle yhteensä kuusi, eli markka yhtä lasta kohden.

   Kalle-isä ei vielä jakokirjan laadinnan aikaan ollut naimisissa seuraavan puolisonsa, Juho Sivosen lapsettoman lesken, Kustaava Oikarisen kanssa, heidät vihittiin seuraavan vuoden huhtikuussa. Luulen, että Kallen ja Kustaavan heilastelulla oli jotain merkitystä siihen, että jakokirja haluttiin laatia. Oletan, että kyse oli myös siitä, onko isän ja pojan, Kallen ja Heikin välinen syytinkisopimus vielä voimassa, sehän oli aikoinaan laadittu selvästi sillä mielellä, että Kalle elää leskenä Miinan kuoltua. Heikki varmaan koki, että sopimus ei ole pitävä, jos isä ottaa uuden vaimon, mutta toisaalta hän halusi, että Wähälä tunnustetaan olevan hänen omaisuuttaan, eikä isällä ole siihen osuutta. Syytinkisopimuksen purkamisesta ei löydy tietoa, ja rippikirjan laatija ja henkikirjoittaja sijoittavat Kallen vielä vuosiksi Wähälään, mutta todellisuudessa hän ei liene siellä enää asunut, vaan majaili Peräpohjolassa, vaikka ei muuttokirjaa sinne ottanutkaan.

   Matti eleli samalla suunnalla kuin Kalle-isä nuorikkonsa kanssa, ja vuonna 1893 poika oli jo aivan varmasti Kemijärvellä, sillä heilasteli ikäistään Briitta Oliine Kumpulaa. Piikaihmisen toinen nimi on sen verran erikoinen, että kaikki sukututkijat eivät ole luottaneet näkemäänsä, joten se esiintyy myös muodoissa Olina ja Aliina.

   Siitä ei ole tietoa tutustuivatko he toisiinsa seuroissa, kinkereillä, kirkossa vai markkinoilla. Onhan vaihtoehtoja toki muitakin, kuten että Matti saattoi kortteerata taikka olla kesällä päivätöissä samassa talossa, jossa Briita oli piikana. Ja kyllähän nuoret ovat aina kokoontuneet yhteen pitämään hauskaa, on tanssittu tasaisella maalla, tai tehty lava tarkoitusta varten, ja on rakennettu puisia keinuja, joissa rohkeimmat ottivat sellaiset vauhdit, että se lennähti akselinsa ympäri.

   Matti lienee luuhannut Liinuksi kutsutun Briitta Oliinen aitassa siinä määrin, että tuli aika vaihtaa kihlat, jos ei nyt aivan kultaisia, niin hopeiset ainakin. Sulhanen otti Paltamosta muuttokirjan syyskuun puolivälissä 1893, ja pari kuukautta myöhemmin hän haki morsiamensa kanssa kuulutukset Kemijärvellä.

   Pariskunta oli syntynyt samana vuonna 1867, joten vihille mennessään Liinu oli 26-vuotias ja Mikkos Matille tuli täyteen 27 ikävuotta yhdeksän päivää myöhemmin. En tiedä kuinka rajusti he itse häitään juhlivat, kun morsian oli aika pitkällä raskaana, syntyihän esikoinen alle kolme ja puoli kuukautta vihkimisestä, mutta jaksaahan sitä nuorena. Eikä tuohon aikaan vielä varoiteltu, ettei alkoholia saanut juoda raskaana ollessa, viina kuului häihin, jos ei nyt humalaan saakka, niin ainakin ryypyn verran.

   Kun Matti kirjattiin Kemijärven rippikirjaan, tuli siihen myös merkintä: ”Hyväksytty arpa No 3”, mikä viittaa siihen, ettei hän ollut käynyt armeijaa, vaikka pienen arpanumeron saaneen tuli suorittaa 3-vuotinen asepalvelus. On mahdollista, että kutsu Oulun pataljoonaan ei tavoittanut häntä, koska kutsuntaluetteloonkin on kirjattu: ”muuttanut 18.9.1893 Kemijärvelle”. Tai sitten hän sai suorittaa asepalveluksen lähiseudun reservikomppaniassa kolmena peräkkäisenä kesänä, ensimmäisenä suvena 45 vuorokauden mittaisen, seuraavana 30 päivää kestävän ja viimeisenä 15 päiväisen, sillä ehtoolliskäyntimerkintöjen ja lasten syntymien perusteella Matti ei ollut missään vaiheessa pois kolmea vuotta.

Ote kutsuntaluettelon viimeisistä sarakkeista, joiden päiväyksiä 

ja numeroiden merkitystä en onnistunut selvittämään:

Matin saapuessa Kemijärvelle, oli se vielä uinuva ja hiljainen maalaispitäjä, jonka laajoilla selkosilla asui väkeä noin 3800 henkeä, mikä oli vähän alle 8 % koko Lapin väestöstä, mutta tuohon ei ole laskettu mukaan savottalaisia ennen kuin nämä ottivat muuttokirjan aiemmasta kotipitäjästään. Kemijärvi kuului Oulun lääniin, Lapin läänistä ei vielä puhuttu, sen aika koitti vasta hieman ennen toista maailmansotaa.

   Vaikka isäntämaa, ortodoksinen Venäjä oli suhteellisen lähellä, oli kansa evankelisluterilaista, ja kemijärveläiset kävivät kuuntelemassa Herran sanaa vuonna 1774 valmistuneen kellotapulin vieressä, jossa seiso vuonna 1832 hirsistä veistetty ristikirkko. Seitsemän vuotta kirkkoa vanhempi pappila on tietenkin pyhätön lähellä, Kuumaniemellä, jolla nimellä kirkonkylä alun perin kulki. Muita uskontokuntia alueella ei juurikaan asunut, ellei muinaisuskoisia pakanoita lasketa mukaan, ja jokunen ortodoksi-koltta oli saatettu seudulle naida, mutta heitä varten ei ollut omaa Herran huonetta. Kemijärvellä oli paljon lestadiolaisia, jotka pitivät seurojaan eri taloissa, vaikka kuuluivatkin samaan evankelisluterilaiseen kirkkokuntaan, samoin kuin körtit, joita seudulla oli paljon vähemmän.

   Maakaupat eli maaseudulla sijaitsevat kauppahuoneet oli sallittu lähes puoli vuosisata aiemmin, mutta niissä ei aluksi saanut myydä muun muassa kankaita, nautintoaineita eikä siirtotavaraa kuten kahvia, teetä, riisiä ja mausteita, vaan kyseiset tuotteet täytyi käydä ostamassa kaupungista tai markkinoilta. Myös kaakao ja monet hedelmät, varsinkin trooppiset tuotiin ulkomailta, ja kuuluivat siksi kiellettyjen listalle, joten varsinkin viimeksi mainittujen saapumista Kemijärvelle sai odottaa vielä vuosikymmeniä. Vasta joulun alla 1859, kun kaikki kaupankäynti vapautettiin maaseudullakin, alkoi edellä mainittuja ilmestyä maalaiskauppoihin, mutta eiväthän eksoottiset herkut kestäneet pitkiä kuljetusmatkoja, joten ensimmäiset olivat kuivahedelmiä, kuten rusinoita ja taateleita.

   Vielä yli viisitoista vuotta joutuivat kemijärveläiset hakemaan herkkunsa kauempaa ennen kuin ensimmäinen sekatavarakauppa perustettiin Kuumaniemelle, kun rovaniemeläinen Nils Henrik Löfgren avasi myymälänsä kirkonkylään, nimismies Schadewitschin taloon vuonna 1875. Liike kuitenkin lopetti jo muutaman vuoden kuluttua, ja ennen vuosisadan vaihdetta alalla oli muutama muukin yrittäjä, mutta kaikki nuo kaupat hiipuivat ja häipyivät.

   Maaseutukauppojen vapautuminen merkitsi myös sitä, että kahvilanpito oli sallittua, aiemmin vain kievareista oli voinut ostaa aterioita tai kahvikupposen. Tähän tilaisuuteen tarttui Anna-Liisa Kostamovaara, joka oli syntyisin kostamusperäläinen. Kirkonkirjaan Anna-Liisa sai merkinnän salavuoteudesta 1873, kun avioliiton ulkopuolella tapahtuneesta hairahduksesta syntyi lapsi, joka ei valitettavasti ollut elävä. Lapsenpäästäjä oli paikalla ja todisti pienokaisen syntyneen kuolleena, joten Anna-Liisaa ei epäilty lapsenmurhasta. Sitä paitsi jälkeläinen saattoi olla tulevan puolison siittämä, sillä 37-vuotias Anna-Liisa nai lähes kymmenen vuotta itseään vanhemman räätäli Juho Petteri Salmelan vain kymmenisen kuukautta kuolleena synnyttämänsä pienokaisen jälkeen. Anna-Liisan äiti Anna Reeta ja Liinun isänisä Mikko olivat Kumpuloita ja sisaruksia, joten jos lapsi olisi jaksanut elää, olisi Kemijärven ensimmäisen kahvilanpitäjän tytär ollut Liinun pikkuserkku.

Kemijärven kirkkosali 1900-luvun alkupuolella:

   Anna-Liisa asui räätälimiehensä kanssa pienessä Konttiseksi kutsutussa mäkituvassa, joka sijaitsi tienposkessa muutaman sadan metrin päässä kirkosta. Rovaniemen suunnalta ja Särkikankaalta tulevat pysähtyivät usein pirtin sekä kamarin käsittävään tölliin, ja muukin kirkkokansa piipahti sumpilla, sillä kahvila oli tuon ajan uutistoimitus, jossa kuuli kaikki tärkeimmät asiat. Sana erinomaisesta nisusta kiiri kauemmaskin, joten markkinoiden ja erilaisten kokousten aikaan väkeä oli niin paljon, että räätälinkin piti laskea neulansa ja lankansa lepoon voidakseen auttaa vaimoaan.

   Leskeksi Anna-Liisa jäi 1892, ja jatkoi senkin jälkeen kahvilanpitoa, mutta ei enää kauan, sillä hän kuoli vuotta ennen kuin vuosisata vaihtui. Myöhempinä aikoina kemijärveläiset kunnioittivat kylän ensimmäistä kahvilanpitäjää siinä määrin, että hän sai nimensä kaupungin karttaan, ja nykyisin Kirkkokadulta risteää lounaaseen Annaliisankatu suunnilleen vastapäätä sitä kohtaa, jossa mäkitupa aikoinaan sijaitsi.

   Myöskään kulkukauppaa ei olisi saanut harjoittaa ennen maakaupan vapautumista, ja senkin jälkeen siihen tarvittiin erillinen lupa, mutta laukkuryssien toimia katsottiin läpi sormien. Laukkukaupan pääteltiin olevan niin vähäpätöistä, etteivät he voineet vahingoittaa kaupunkikauppojen ansioita, koska repuissa kulkeva valikoima ei ollut kovin laajaa, eivätkä he kantaneet selässään monia kangaspakkoja, yhtä korkeintaan. Koska teitä ei juurikaan ollut, kulki hyvin harva kulkukauppias hevosella, mutta silkkihuivit kuuluivat jalkaisinkin kulkevien valikoimaan, ja niitä miehet ostivat morsiamille kihlalahjaksi. Yleisimpiä myyntiartikkeleita olivat napit, nauhat ja ompelutarvikkeet sekä kaikenlainen pikkuhilpetööri, kuten kammat, peilit ja partaveitset.

   Vaikka valtavan reppunsa kanssa kulkevia kauppamiehiä nimitettiin ryssiksi, olivat he pääsääntöisesti suomensukuisia, itäkarjalaisia talonpoikia, jotka lähtivät syksyllä sadonkorjuun jälkeen myyntimatkoilleen. Kauppaamansa tuotteet he hankkivat Pietarista tai Arkangelista, joihin laivat toivat tavaraa ympäri maailmaa, ja myivät Suomessa seuduilla, jotka sijaitsivat kaukana kaupoista.

   Kerran vuodessa pidetyt Kemijärven markkinat olivat oikea suurtapahtuma, juuri siitä syystä, ettei seudulla ollut kauppoja. Tammimarkkinat kestivät pari, kolme päivää, mutta ylimääräistä väkeä seudulla oli viikon verran, kun kauppiaita tuli ympäri Suomea sekä Venäjältä ja Ruijastakin. Markkinoilla liikkui tietenkin myös kaikenlaisia taskuvarkaita ja huijareita, jotka petkuttivat silmänkääntötempuillaan sekä kadulla, että korttipeleissä. Muutakin rauhattomuutta ilmeni, koska monet nauttivat väkijuomia ja riitelivät päihtyneenä, joten nimismiehen täytyi palkata riskejä, paikallisia miehiä markkinapoliiseiksi. Levottomuudet lisääntyivät vuosi vuodelta, kun Kemijärvellä alkoi olla vuosisadan lopun lähestyessä paljon poikamiehiä, jotka olivat tulleet metsätöihin. Muun muassa häiriköinnistä johtuen markkinat lakkautettiin ennen vuosisadan vaihtumista, toki ne on myöhemmin otettu uudelleen käyttöön.

Mäkitupa Konttinen, Anna-Liisan kahvila. Kirkko näkyy haaleana oikealla:

Kemijärven seurakunta oli aikoinaan jaettu kolmeen kinkeripiiriin, joita olivat Alakylä, Isokylä sekä Ylikylä, ja myös henkikirjoittaja määritteli väestön asuinpaikat noiden kolmen mukaan. Kostamusperä, josta käytettiin myös nimeä Kostamonperä, ja joka myöhemmin lyheni muotoon Kostamo, kuului Ylikylän kinkerikuntaan. Esimerkiksi kirkonkylä oli Alakylässä ja sitä vastapäätä Kemijärven itäranta oli Isokylää, mutta sen tarkemmin rajauksia on hankala kertoa, koska rajaukset vaihtelivat, jos jonnekin kertyi enemmän asukkaita.

   Liinun asuinseutu, Kostamusperä sijaitsi kirkonkylältä linnuntietä reilu kahdeksan kilometriä koilliseen, ja vesitse kirkolle oli vain hivenen pidemmälti, sillä Kemijärvi virtasi puolentoista kilometrin päässä. Varsinaista maantietä Kostamon kylälle ei ollut, vaikka jonkinlainen kulkuväylä johtikin kylän läpi Kummunkylästä Kostamojärven eteläpuolelle saakka, josta se jatkui surkeana kärrytienä eteenpäin. Isommalle tielle ei ollut vielä tarvistakaan, koska joen yli ei päässyt kuin veneellä ja soutulautalla, kun ei ollut lossia, saatikka siltaa. Jos hevonen piti sulan aikaan saada vesistön yli, joutui sen yleensä uittamaan vastakkaiselle puolen, mutta talven koittaessa ongelma korjaantui, kun viitoitetut jäätiet otettiin käyttöön.

   Briita Oliinen isä Matti Mikonpoika Kumpula syntyi samannimisessä talossa Kostamus perän kylässä tammikuussa 1835. Matti oli perheen neljästä lapsesta nuorin, ja kotitila jäi ajan tavan mukaan vanhimmalle pojalle, joten kuopuksen oli etsittävä ansionsa muualta. Tosin Kemijärvellä monta sisarusta ja sukupolvea saattoi elää samalla kartanolla, jopa samassa talossa, ja eihän se toki ollut tavatonta muuallakaan Suomessa.

   Myös Liinun äiti Anna Maria Paavontytär Varrio syntyi Ylikylässä, mutta Kemijoen vastakkaisella rannalla Paunan talossa, Tapionniemessä. Talo sijaitsi reilu kymmenen kilometriä yläjuoksulle edellisestä, ja myös Anna Maria oli perheen kuopus, jolla oli viisi isoveljeä. Molempien sukuhaarojen esivanhemmat olivat monen sukupolven ajan kemijärveläisiä tai ainakin jostakin lähipitäjästä, mutta eivät välttämättä noilla sukunimillä, sillä tuossa osassa Suomea perhe otti sen nimen käyttöön, mikä oli heidän asuttamansa talon nimi.

   Kumpulan Matti oli nuorena yritteliäs, ja ollessa kahdenkymmenenviiden ikäinen vuonna 1860, sakotettiin häntä ensikertalaisena paloviinan myynnistä. Mikäli hänellä ei ollut rahaa maksaa sakkoa, muutettiin se ruumiinkuritukseksi ja siitä juontaa sanonta: ”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Hänet sidottiin kirkon lähistöllä seisoneeseen keloon, piiskauspetäjään ja ruoskittiin. Raippa oli lakisääteisesti määrätty, sen tuli olla kaksimetrinen koivuvitsa, jota oli liotettu suolavedessä, jonka uskottiin vähentävän tulehduksia. Raipparangaistus oli aika yleinen, vankilaan tuomittiin vain todelliset pahantekijät, sillä vaikka kuolemanrangaistus oli vielä voimassa, ei niitä pantu enää käytäntöön vuoden 1825 jälkeen, vaan tavallisesti murhaajat karkotettiin Siperiaan. Ruoskiminen poistui Suomen rikoslaista 1889, jonka jälkeen ei sakkojakaan voinut enää vaihtaa piiskaan. Kumpulan Matille ei tullut toista tuomiota samasta, tai muustakaan syystä, joten nuorimies lienee suunnannut tarmonsa muihin hommiin, tai pelkäsi ettei selkänahka kestä käsittelyä toiseen kertaan.

Yllä ote Matti Mikonpoika Kumpulan kohdalta Kemijärven rippikirjasta 1866-1875, 

joka oli ajan virkakielen mukaan ruotsiksi:

"1860 pliktat för 1 redan oloflig för försäljning af bränvin" 

eli 1860 sakotettu ensikertalaisena paloviinan myynnistä. 

   Noihin aikoihin Kemijärveltä lähti väkeä eri puolille Pohjois-Norjaa kalastamaan, ja monet heistä menivät perhekunnissa. Jonkin tilaston mukaan kemijärveläisiä oli Ruijassa noin kolmisenkymmentä, mutta todellisuudessa luku oli suurempi, sillä sellaisia, jotka kävivät kalastamassa vain osan vuotta, ei välttämättä merkitty Suomesta lähteneiksi, eikä kirjanpito ollut muutenkaan kovin tarkka.

   Vesisaari maalaiskuntineen käsitti käytännössä koko Varengin vuonon Norjan puoleisen osan, ja sen väestömäärä kasvoi lähes kolminkertaiseksi Suurista nälkävuosista alkaen, seuraavan kymmenen vuoden jaksossa. Noista 2800 hengestä noin puolet oli kveenejä eli suomalaisia. Lisäksi seudulla asui tuhatkunta osanvuotista sesonkityöläistä, hekin Suomesta tulleita, mutta he eivät näy kaupungin väestönlaskennassa.

   Suurin syy Norjaan muutolle lienee ollut ruuan puute, joka vaivasi Pohjois-Suomea kahdeksan vuoden ajan. Yleensä historiankirjat kertovat Suurten Nälkävuosien olleen 1866 – 1868, kun kesää ei parina vuonna tullut laisinkaan. Kato koetteli lähes koko Suomea, mutta pohjoisempana tuo aika oli vain loppuhuipentuma, nälkää oli tuolloin nähty jo melkein vuosikymmen. Jo kesä 1860 oli maan pohjoisosissa sateinen ja sato siksi huono, seuraava suvi oli vieläkin huonompi, jolloin paikka paikoin koettiin suoranainen kato. Parina seuraavana vuonna maa antoi eloa himpun verran enemmän, mutta ei lähellekään normaaliin verrattavaa määrää. Kun tuon jälkeen koitti neljä peräkkäistä surkeaa viljavuotta, joista pari viimeisintä suorastaan katastrofaalisia katovuosia, oli kansa nälkäkuoleman partailla.

   Viimeinen nälkävuodeksi luokiteltu, eli 1868 olisi ollut säiden puolesta jo hyväsatoinen, mutta missään ei enää ollut siemenviljaa maahan pistettäväksi, kaikki oli syöty. Myös suurin osa karjasta oli teurastettu, sillä elikot eivät olisi heinän puutteessa eläneet muutenkaan, eikä niille ollut antaa edes lehtikerppuja, kun käytännössä puut olivat lehdettömiä parina peräkkäisenä kesänä.

   Ehtoollisella käyntien ja muiden rippikirjan tietojen perusteella Kumpulan Matti suuntasi Norjaan vuonna 1864 tai 1865, Anna Maria ehkä jo aiemmin. On mahdollista, että Anna Maria meni veljiensä kanssa, joita oli Ruijassa samaan aikaan kolme, Johan, Mikko ja Paavo. Dokumentit viittaavat siihen, että he olivat Itä-Ruijan seudulla pidemmän ajan, ja toimivat todennäköisesti palkattuna kalastajana, eli osamiehenä, joka sai sovitun osuuden saaliista. Veneen omisti höösmanni eli päämies, mutta siihen asemaan ei päässyt heti, ellei ollut rahaa oman veneen hankintaan. Vaimoille, mutta myös naimattomille naisille riitti työtä kalasaaliiden perkaamisessa ja kuivattamisessa, sekä tietenkin fiskareiden huushollin pyörittäjinä.

   Sinä aikana, jolloin Matti ja Anna Maria olivat vuonon rantamilla, on Kemijärven rippikirjan viimeiselle sivulle kirjattu Ruijaan lähteneitä, mutta heidän nimiään ei joukossa ole, ei myöskään Varrion veljeksiä, mutta kuten on jo kerrottu, kirjanpito oli aika summittaista.

   Kuolinsyy ei selvinnyt, mutta kaksi veljistä, Johan ja Mikko menehtyivät Norjassa, eloon jäi vain Paavo. Mikolta kuoli myös vaimo Anna Gustava sekä heidän alle yhdeksänvuotias poikansa Johan Petter, mutta surkein kohtalo lienee ollut eloon jääneillä lapsilla. Täysorvoksi jäivät kymmenvuotias Anna Maria sekä juuri kuusi täyttänyt Caisa Gretha, kun muut perheestä menehtyi kahden ja puolen kuukauden sisällä keväällä 1865. Suuri kuolleisuus viittaa, että seudulla olisi riehunut jokin kulkutauti, kuolihan Johankin tuon ajanjakson sisällä. Häneltä jäi kaksi poikaa, kahdeksan vanha Petter sekä viidentoista ikäinen Johan Henrik. Johanin Malin-leskestä ei löydy merkintöjä tämän jälkeen, joten ei ole tietoa menehtyikö hänkin Norjassa, vai palasiko Kemijärvelle, josta veljesten kaikki neljä lasta löytyvät myöhemmin.

   Ei siis ole tietoa seurustelivatko Anna Maria ja Matti jo Kemijärvellä asuessaan, vai alkoiko heilastelu vasta Ruijassa. Erään tiedon mukaan kostamolainen Matti oli renkinä naapurissa, minne Anna Maria tuli piiaksi, olihan emäntä hänen tätinsä, eli he olivat samaan aikaan palkollisina Junttilan talossa, joten on mahdollista, että he lähtivät Ruijan matkalle kihlaparina.

   Varrion veljesten kuoleman aikaan molemmat olivat hyvinkin naimaikäisiä, Matti oli kolmekymmentä ja Anna Maria noin neljä vuotta nuorempi. Vadsøssä, suomalaisittain Vesisaaressa, heidän lempi leiskahti siinä määrin, että esikois-tytär päästi ensiparkaisunsa kyseisessä kalastajakylässä heinäkuun kolmantena 1867. Seudulla ei ollut suomalaista pappia, joten todennäköisesti ristimisen suoritti norjalainen pappi ja tytön nimeksi tuli Briita Oliine. On myös mahdollista, että joku kveeni höösmanni tai lapsenpäästäjä suoritti kasteen, jonka vahvisti suomalainen kirkonmies, joita liikkui seudulla silloin tällöin.

   Matin ja Anna Marian paluuaikaa ei ole määritelty kirkonkirjaan, toisin kuin Paavo-veljen, jonka kerrotaan tulleen takaisin Kemijärvelle 1870. Kihlapari haki kuitenkin kuulutukset Kemijärvellä Briitan synnyinvuoden syksyllä, joten silloin he ainakin olivat kotiseudulla, tosin saattoivathan he tuon jälkeen lähteä takaisinkin. Tuona syksynä Liinuksi kutsutun tyttären tiedot päätyivät kotikylän kirkonkirjaan ja niistä käy ilmi, että hänet kastettiin Vesisaaressa, mutta ei sitä, ketä tytön kummit olivat. Tuossa dokumentissa Liinun molemmat nimet on kirjoitettu yhdellä i-kirjaimella, Brita Oline.

   Saattaa siis olla, etteivät Matti ja Anna Maria olleet yhtäjaksoisesti Ruijassa, vaan menivät vuosittain kalanpyyntiajaksi, joka ajoittui keväälle, ja palasivat Kemijärvelle heinäntekoaikaan. Loppukesästä pitkälle syksyyn riitti päivätöitä tilallisten pelloilla, viljanpuinnissa, marjanpoiminnassa ja teurastuksissa.

   Ruijan reissu oli kannattava ja tienestiä tuli niin hyvin, että Matti saattoi ostaa ylellisyyksiä. Niinpä kotimatkalla hänen selässään keikkui tuohikontti, joka sisälsi amerikkalaisen seinäkellon, jonka kuva ohessa. Laivathan toivat Vesisaareen tavaraa valtamerten takaa. Ja myöhempinä veivät lapinsuomalaisia siirtolaisiksi Ameriikkaan, mutta vielä tuolloin valtameren taa lähtijöitä oli vähän.

   Kemijärven seurakunnassa näyttää olleen erikseen ripitettyjen kirja, eikä siihen merkityt suinkaan ole ripille päässeitä, vaan niitä, joita nuhdeltiin synneistä. Parin hakiessa kuulutuksia lokakuun puolivälissä 1867, ripitettyihin kirjattiin, että Matti sai synninpäästön salavuoteudesta. Samana päivänä morsian kirkotettiin, eli pappi siunasi hänet ja päästi pois synnistä, jollaiseksi synnyttäminen katsottiin, vaikka se olisi tapahtunut avioaikana. Anna Maria näyttää esiintyvän dokumenteissa muodossa Påhlsdotter Pauna Warrio, ja perhe käyttikin noita molempia nimiä, tosin eri aikoina.

   Tuohon aikaan oli tapana, että joku ulkopuolinen hoitaa puhumisen morsiamen vanhempien sekä papin kanssa. Niinpä paikalla oli sopija-asiamieheksi ja puhemieheksi määritelty sexman eli kuudennusmies Abr Rautio, joka lienee ”saatellut” kihlaparin pappilaan. 

Seinäkello, jonka Matti Kumpula toi Ruijasta:

   Kuudennusmies oli kansan keskuudesta seurakuntaan valittu luottamushenkilö, jonka toimet vaihtelivat pitäjittäin ja olivat erilaisia eri vuosikymmenillä. Toisin paikoin hänen tehtävä oli toimia moraalin valvojana, ja huolehtia muun muassa, että rahvas muisti elää Herran nuhteessa ja käydä kirkossa. Joissakin pitäjissä työtehtävä oli maallisempi, ja sexmanni huolehti rakennustöiden etenemisestä, sekä siitä että seurakuntalaiset suorittivat papiston kymmenykset ja pitivät huolta, että kirkon torpparit tekivät taksvärkkinsä, siis työpäivät pappilalle tilansa vuokraoikeutta vastaan. Kymmenykset olivat papille maksettava palkka, joka suoritettiin pienissä määrin rahana, mutta suurimmalta osin materiaalina eli lukemattomina eri elintarvikkeina, mitä maa ja vedet antoi, mutta myös karjan rehuna ja heininä sekä hyödykkeinä kuten puisina tarvekaluina ja erilaisina kudonnaisina tai niihin tarvittavina materiaaleina. Myös pappilan taksvärkki toimi maksuvälineenä, sillä taloille ja torpille oli määrätty montako miestyöpäivää kuului suorittaa, että tietty osa papin palkasta katsottiin kuitatuksi.

   Matin ja Anna Marian kuulutukset luettiin kolmena peräkkäisenä sunnuntaina jumalanpalveluksen yhteydessä, ja vallalla oli uskomus, että ainakin ensimmäiset piti käydä kuuntelemassa yhdessä, taikka esikoinen syntyy sairaana tai vammaisena. No Matilla ja Anna Marialla ei ollut sitä pelkoa, koska esikoinen oli yli kolmikuinen kuulutuksia haettaessa. Useimmiten vihkiminen tapahtui kuukausi ensimmäisten lukemisesta, mutta kyseinen pariskunta meni naimisiin vasta seuraavan vuoden syyskuun puolivälissä. On mahdollista, että Anna Maria jäi tyttären syntymän jälkeen Kemijärvelle, ja Matti palasi yksin Ruijaan, mikä selittäisi hyvin sen miksi heidät vihittiin vasta lähes vuosi kuulutusten ottamisesta.

   Kirkkoherra Johan Peter Bäckman vihki talonpojan pojan, nuorimies Matts Michelson Kumpulan ja kihlatun morsiamen Anna Maria Warrion Kemijärven pappilassa. Kirkon kirjaan merkittiin ”vigd å prästgård utan brude skrud” eli Annalla ei ollut morsiuspukua eli vihkikruunua. Edellä mainittu on hienovarainen vihjaus sille, että nainen ei ollut neitsyt, sillä seurakunnan omistamaa morsiuskruunua ei vuokrattu ”pilatulle” naiselle, varsinkin jos tämä oli raskaana tai jo synnyttänyt. Papin kirjaus antaa asiasta väärän kuvan, sillä moni vähävarainen meni vihille vain kirkkovaatteisiin pukeutuneena, vaikka olisi ollut koskematon.

   Britha Oliinen nimen yläpuolelle kirjattiin rippikirjaan: ”före vigsel född”, siis ennen vihkimistä syntynyt, ja vielä nimen alle: ”i äkta säng” joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa, ettei lapsi ole saanut alkuaan aviovuoteessa. Kirkolle näyttää olleen hyvin tärkeää, että vanhemmat olivat naimisissa, kun lapset pantiin alulle, mutta rahvas ei siitä niin välittänyt, sillä heidän mielestään kihlaus oli tärkeämpi kuin papin aamen, ja yleensä morsian muutti miehelään kihlajaisten jälkeen.

   Ensimmäisen sisaren Liinu sai helmikuun lopulla 1871 Kemijärvellä, joten kahden vanhimman lapsen ikäero oli lähes 3,5 vuotta. Kasteessa tyttö sai nimen Maria Amanda, mutta häntä lienee kutsuttu Mantaksi jo lapsena. Perhe asui aluksi Ylikylä 27 Kumpulassa, jota Matin Erkki-veli isännöi, mutta jokunen vuosi myöhemmin talonpojaksi on vaihtunut lautamies Johan Fredrik Siira. Uusi isäntä käytti myös sukunimeä Pöyliö, mutta muutti nimen pian talon mukaan Kumpulaksi. Noihin aikoihin Anna Maria ja Matti hankkivat ”oman paikan” eli rakensivat mökin Ylikylä 18 Junttilaan kuuluvalle mäkitupapalstalle, vaikka joissakin dokumenteissa torpan kerrotaan olleen kyläkunnan yhteismaalla.

   Kahden ensimmäisen jälkeen Kumpuloille alkoi tulla lapsia tiheämpään tahtiin, Johan Abram syntyi juhannuksen aikaan 1872, Matti Henrik seuraavana vuonna joulun alla, Kaisa Erika vajaan parin vuoden kuluttua, Olga Sofia kaksi vuotta myöhemmin ja vielä Ida Gustava keväällä 1879. Niin tuli Kumpulan lapsiluku täyteen Kostamusperällä, mutta neljäs ja kuudes lapsi kuolivat alle vuoden vanhoina, joten aikuisuuden heistä näki vain viisi.

Kuva ennen vuotta 1918 Pöyliövaaralta Kemijärven kirkonkylän yli kohti koillista.

Oikealla Patovaara, keskellä Perävaara, ja niiden välissä häämöttää Sortoselkä.

Vasemmalla Kostamovaara, jonka takana Varriovaara, 

joita ei erota toisistaan, kun ovat samassa linjassa:

Paltamon henkikirja kertoo ihan mitä sattuu juuri sillä kohtaa, kun Mikkos Matti perusti perheen Kemijärvellä, sillä hänet on vielä 1894 merkitty irtolaiseksi Melalahteen, vaikka hän otti muuttokirjan edellissyksynä. Ajankohtana, jolloin henkikirja on laadittu, oli Matti ehtinyt jo naimisiin, hänet ja Liinu vihittiin jouluaattona 1893 Kostamusperällä, tarkemmin sanottuna Kummunkylässä, Viktor Jyvälän asunnossa.

   Kun Paltamossa rustattiin henkikirjaa huhtikuun lopulla, oli Matilla ja Liinulla muutaman viikon ikäinen, Verpetuusin päivänä ensiparkaisun päästänyt esikoistytär. Kahdeksantena huhtikuuta 1894 syntynyt sunnuntailapsi kastettiin viikon kuluttua, ensimmäisenä helluntaipäivänä, ja nimekseen tytär sai Hilda Maria. Hänestä tuli puoliksi äidinäidin sekä äidin siskon kaima, mutta Maria taitaa olla niin tavallinen, raamatullinen nimi, että sitä löytyy joka suvusta. Kasteen suoritti sama henkilö, joka oli vihkinyt vanhemmat, edellissyksynä kirkkoherran virkaan astunut Matti Heikel. Hän oli ollut Kemijärvellä sairaalloisen isänsä apupappina ja hoitanut kirkkoherran tointa jo yhdeksän vuotta sekä suorittanut siinä sivussa pastoraalitutkinnon.

   Koska yhtenä Hildan kummina toimi kätilö Sanni Heiskari, on mahdollista, että hän käytti tyttöä kirkolla ristittävänä, sillä ennen oli tapana, että vanhemmat eivät olleet mukana, harvoin edes valitsivat pienokaisen nimen. Kastepaikkaa ei kerrota, mutta ajankohdan lukuunottaen se lienee tapahtunut kirkossa, sakastissa tai pappilassa jumalanpalveluksen jälkeen. Muita kummeja olivat Vihtor Jyvälä ja hänen vaimonsa Maria, jotka lienevät samat henkilöt, joiden asunnossa Liinu ja Matti vihittiin edellisjouluna.

   Avioliittonsa alkuaikoina Liinu ja Matti asuivat Junttilassa huonemiehinä, mutta henkikirja ei kerro oliko kortteeri itse talossa vai Liinun vanhempien luona, joilla oli mäkitupa Junttilan nurkilla. Samanlaisena asumismuoto jatkui kuuden vuoden ajan, vaikka perhe kasvoi. Kumpulan torppa käsitti pirtin sekä kamarin, mutta siinä ei asunut paljon muuta väkeä, vain Liinun vanhemmat ja Manda sisko, joka on dokumenteissa määritelty nimikkeellä hupsu, jolla toden-näköisesti tarkoitettiin kehitysvammaista. Kaksi muuta seudulla asuvaa Liinun sisarta olivat piikoina lähiseudun taloissa, eivätkä he eläneet vanhempiensa huushollissa, ja Mikkos Mattikin lienee ollut talvet savotoissa, joten hän oli vähän kotosalla. Tuon ajan ihmiset olivat tottuneet elämään ahtaasti, joten Mikkosen perhe olisi hyvin mahtunut sekaan Kumpuloiden torppaan.

   Mikkosille rupesi tulemaan lisää pieniä pirpanoita ja seuraava syntyi perjantaina, elokuun seitsemäntenä 1896, Donatuksen nimipäivänä. Samainen kirkkoherra Heikel kastoi pojan puolitoistakuisena, ja nimekseen tämä sai Johan Aleksanteri, jolloin pienokaisesta tuli setänsä, Matin pikkuveljen täyskaima. Pientä Johania ruvettiin kutsumaan Jussiksi, joten hän erottui sedästään, koska tätä sanottiin Juhoksi, eivätkä he liene olleet toistensa kanssa tekemisissä, sillä noihin aikoihin jälkimmäinen asui Vaasassa. Kummeiksi Jussille valikoitui Kostamo kylän väkeä, itsellinen Briita Kaisa Kunnari, vaimo ja talontytär Eedla Junttila sekä talokkaat Pietari ja Kalle Junttila.

   Kului noin vuosi ja kahdeksan kuukautta, kun syntymävuorossa oli toinen tytär huhtikuun yhdentenätoista 1898. Tuolloin oli maanantai ja toinen pääsiäispyhä, jolloin nimipäiväänsä vietti Antipas. Tytölle tehtiin vajaan kahden viikon ikäisenä niin sanottu hätäkaste, joka ei välttämättä tarkoittanut, että lapsi olisi ollut heikko, vaan se oli yleinen käytäntö Kemijärven syrjäkylillä. Saattaa olla, että kevät oli aikaisessa ja jäät heikentyneet, joten papin tulo tai kirkolle meno oli hankalaa, eikä lasta haluttu pitää pitkään kastamattomana, koska pelättiin, että tämä joutuu kadotukseen, mikäli tuoni korjaa pikkuisen. Rahvas uskoi vielä henkiolentoihin, ”rumahenkiin”, joten he pelkäsivät, että peikko tai maahinen käy vaihtamassa oman jälkeläisensä, epäsikiön ihmispienokaisen tilalle.

   Kasteen suoritti naapuri, talokas Antti Junttila, joka toimi myös Briita Kaisa nimen saaneen tytön kummina. Muina kummeina olivat edellisen vaimo Leena, talonpoika Henrik Junttila sekä Itselliset Ida ja Kaisa Kumpula, jotka olivat Liinun pikkusiskoja, joten kaikki olivat lähistöltä. Toukokuun lopulla kirkkoherra Matti Heikel vahvisti kasteen jumalanpalveluksen tai kinkereitten yhteydessä. Kostamon kylässä Briita Kaisaa kutsuttiin myös nimellä Kaija, ja selvyyden vuoksi käytän tästä eteenpäin hänestä tuota nimeä, koska tarinassa on monta Kaisaa.

   Briita Kaisalla oli suvussa täyskaima, Heikki-sedän vaimo, vaikka tästä käytettiinkin kotoisampaa Riitu-Kaisa nimeä. Lisäksi löytyi useampi osakaima, isänäiti Briita Wilhelmiina, sekä kaksi tätiä, kun äidin sisko oli Kaisa Erika ja isän sisko Kaisa Leena. Myös serkuista löytyi Kaisa ja Riitu-Kaisa, jotka molemmat kuolivat valitettavasti jo vauvaiässä.

   Yhtään Briittaa, Riitua tai Riittaa ei seuraavilla sukupolvilla nähtävästi ollut, mutta Kaisoja löytyy. Uudemmassa muodossa he ovat Kaijoja sekä Katreja, jotka ovat joko toistensa pikkuserkkuja tai sokeriserkkuja, jälkimmäisillä on yhteinen ukin ukki, mummun mummu, tai muu vastaava yhdistelmä. Pari sen jälkeistä sukupolvea ovat keskenään sirpaleserkkuja noin ukin ukin ukkiin saakka, ja sellaiset sukulaiset, kuin serkun äiti tai lapsi, ovat vinoserkkuja, joiden joukostakin Kaisoja löytyy.

   Sirpaleserkun jälkeen ei kyllä enää voi paljon puhua olevansa sukulainen, vaikka sukututkimusvillityksen myötä monet hehkuttavat, kun huomaavat olevansa jonkun julkkiksen 13. serkku. Sen verran voin omalta kohdaltani ”kehua” että olen itseni 8. - 9. serkku ainakin kolmen sukuhaaran kautta, mutta en koe olevani sukua itselleni. Jos ukin ukin ukin ukin isä on nainut minun toisen sukuhaaran mummun mummun mummun mummun äidin niin voi sanoa olevansa yhtä paljon sukulainen kuin kummin kaiman serkku.

   Mikkos ukon Kaija-tyttären syntymävuosi oli merkittävä Kemijärven historiassa, sillä kuntaan perustettiin kansakoulu. Oikeastaan koulun perustaminen oli ”pakollista”, kun voimaan tuli asetus, joka vaati jakamaan kunnat koulupiireihin. Kemijärven ensimmäistä koulua ei perustettu kirkonkylään eli Kuumaniemeen vaan muutaman kilometrin päähän, vuokratiloihin Särkikankaalle, että se olisi mahdollisimman monen lapsen ulottuvilla.

   Opinahjo oli vielä pitkään monen saavuttamattomissa, eikä pelkästään välimatkan vuoksi, vaan koska vanhemmilla ei ollut varaa laittaa lapsiaan kouluun. Esimerkiksi kenkiä tai kunnollisia päällysvaatteita ei perheessä välttämättä ollut jokaiselle lapselle. Kotona saattoi vetää jonkin villaröijyn niskaansa ja ulkona juostiin vanhempien loppuun kuluneet kenkärajat jaloissa, mutta eivät vähävaraisetkaan iljenneet laittaa lastaan sellaisena koulutaipaleelle.

   Niille kemijärveläisille, joilla oli lukutaito sekä myös rahaa, oli samana vuonna saatavana enemmän luettavaa, kun kirkkoherran sisko, Jenni Heikel perusti kirjakaupan sukutaloon. Jonkinlainen kirjasto Kuumaniemellä oli toiminut jo useamman vuosikymmenen, mutta se lienee ollut maksullinen, kuten tuohon aikaan oli tapana. Vuonna 1899 myös Isokylä sai oman kansakoulun, mutta oppivelvollisuutta ei vielä ollut, joten tuokin opinahjo jäi monilta saavuttamattomaksi. Suuri joukko rahvaasta ajatteli edelleen, että koulutus kasvattaa lapset laiskoiksi, jotka eivät halua tehdä työtä, eivät ainakaan ruumiillista. Pelättiin että lapsista tulee kansakoulun myötä ”herroja”, jotka halveksivat vanhempiaan ja joille ei vaatimattomat kotiolot enää kelpaa.

   Hauska yhteensattuma, että Mikkos Matti syntyi Paltamossa Junttila nimisessä talossa ja Kemijärvellä hän eleli samannimisessä asumuksessa avioliiton alkuvuosina. Nykysuomen sanakirjat väittävät juntti-sanan merkitykseksi lähinnä tyhmän ja kömpelön maalaisen, mutta entiwanahaan se tarkoitti ihan tavallista maanviljelijää sekä vahvarakenteista henkilöä, mutta myös lanttua. Ei siis ihme, että Suomessa on paljon Junttila nimisiä tiloja ja ihmisiä, varsinkin, kun maanviljelys oli maamme pääelinkeino ja lanttu oli maassamme ”pääjuures” ennen kuin peruna syrjäytti sen 1800-luvulla. 

Kuvassa osa Kemijärveä vuosien 1927-1928 kartoilla. Kumpulan torppa punaisen täplän tietämillä. Tikutetun talvitien reitti kirkolta Kostamoon suunnilleen katkoviivan mukaan:

Kemijärvellä oli alettu puuhata isojakoa vuonna 1879 ja seitsemisen vuotta myöhemmin alkoi varsinainen valmistelu, mutta lohkojen esitys saatiin vasta kolmentoista vuoden kuluttua. Valmistelussa esitettiin, että Matti Kumpulalle mitataan kruunun uudistila 1/48 väliaikaisella manttaalilla samalle paikalle, missä hänen mökkinsä oli seisonut jo parikymmentä vuotta, sekä torpan käytössä olleet maa-alueet, joista ohessa ote:

   ”Liki kartanoa on ylös-otettu ¼ hehtaaria potaattimaata ja nautinnassa olevat niityt, jotka sijaitsevat niin kylän lohkon sisällä, kuin myöskin sen ulkopuolella kruununmaaita mitattavaksi määrätyllä alueella, antavat keskimäärin vuodessa 4000 kiloa heinää.”

   Isojaon pohjustus oli kuitenkin suoritettu huonosti, jonka vuoksi se päätettiin panna toimeen väliaikaisena jakona, jossa määriteltiin, että manttaali vastasi Kemijärvellä 1800 hehtaaria. Kuolajärvellä manttaaliluku oli 2500, mutta karkeasti sanottuna mitä etelämmäs Suomessa mentiin, sen pienempi luku oli. Jakoa valmistelleet olivat päätyneet naapurikuntien pinta-alaeroon muun muassa koska Kemijärven niittyjen katsottiin olevan parempia kuin idempänä olevissa pitäjissä, vaikka todellisuudessa näin ei ollut.

   Vuosisadan vaihteessa, kun tiloja alettiin lohkoa, olivat Liinun vanhemmat jo sen verran iäkkäitä, että Anna Maria ja Matti Kumpula ”luopuivat” tilahankkeesta tyttärensä ja vävynsä hyväksi, ja niin Mikkosille mitattiin Kumpula 51 pientila Kostamon kylästä. Torpparilakia ei vielä ollut, joten heillä ei ollut mahdollisuutta ostaa tilaa itselleen, mutta Liinun ja Matin asumismuoto vaihtui huonekuntalaisesta mäkitupalaiseksi, ja he rakensivat oman, pirtin sekä kamarin käsittävän mökin aivan entisen torpan viereen, lähes kiinni vanhaan. Koska seudulla oli useampi Kumpula niminen talo, ruvettiin paikkaa kutsumaan Mikkoseksi, vaikka nimitys ei yltänytkään henki- ja rippikirjoihin saakka. Maapläntti sijaitsi Kostamovaaran länsirinteellä ja tienoo oli tuolloin lähes pelkkää peltoa Kemijoelle asti, joten Mikkosen kartanolta avautui näkymä Kostamojärven ja Kummunkylän yli Kemijoelle.

   Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että mäkituvasta on hieman erilainen käsitys eri puolella Suomea. Yleensä mäkituvan kerrotaan käsittäneen tiluksia vain pihan ja pottumaan verran, mutta pohjoisempana, ainakin Kainuun ja Kemijärven maaseudulla mäkitupa käsitti isomman maapläntin. Ainoastaan tiheään asutulla alueella, kuten esimerkiksi Kemijärven ja Paltamon kirkonkylissä mäkitupaan kuului vain nykyisin tonteiksi kutsutun alan verran kartanoa, ja myöhemmin, ennen kuin tontti-sana keksittiin, niitä kutsuttiin nimellä palstatila. Nähtävästi mäkitupa nimitys liittyi paikan verotukseen ja kirkonkirjossa saattoi lukea torppari saman henkilön kohdalla, joka oli henkikirjassa mäkitupalainen.

   Pohjoisemman kansan suussa mäkitupalainen oli aika vieras sanonta ja yleensä puhuttiin mökkiläisistä, jos kartanoa oli ryytimaan ala, ja torppareista mikäli maapläntti sisälsi peltoa ja niittyä sen verran, että se riitti pitämään kantturan taikka pari hengissä.

   Matin savottatienestit toivat särvintä Mikkosten pöytään, ja saattaa olla, että kesällä, kun metsätöitä ei tehty, hän sai lisäansiota tekemällä päivätöitä talollisille. Tietenkin hänen täytyi myös tehdä isäntätilalle taksvärkkiä, jolla hän kuittasi torpan maiden vuokran. Lisäksi Liinulla oli yksi lypsylehmä, useamman ruokkimiseen eivät vähäisen maan heinät olisi riittäneetkään.

   Heinän viljely teki vasta tuloaan, joten yleensä sitä korjattiin luonnonvaraisilta rantaniityiltä, joista monet olivat saarissa. Lehmille syötettiin talvisin myös lehtikerppuja sellaisenaan tai appeessa, jota keitettäessä tai hauduttaessa käytettiin kaikkea mitä vain keksittiin. Yleisimpiä appeen tarpeita olivat ruumenet, oljet, kanervat, sammaleet, hakot eli pieneksi hakatut havut sekä kuivatut perunanvarret ja juuresten naatit sekä kuoret. Mökkiläisellä oli harvoin varaa pistää sekaan jauhoja, mutta akanoiden joukkoon oli saattanut jäädä jokunen viljanjyvä. Maatalousneuvojat kehottivat lisäämään appeeseen merisuolaa, jonka uskottiin auttavan, ettei lehmälle tule poikimishalvausta. Poroja Mikkosilla ei ollut, eikä juuri naapureillakaan, maanviljelys oli seudun pääelinkeino.

   Perheen ensimmäinen 1900-luvulla syntynyt jälkeläinen oli sunnuntailapsi ja tuli maailmaan kyseisen vuoden syyskuun yhdeksäntenä, Eewertin nimipäivänä. Hänet käytettiin Heikelin kasteella kahden viikon ikäisenä ja tytär sai nimekseen Iida Kustaava, jolloin hänestä tuli tätinsä, äidin pikkusiskon kaima, ja jälleen osakaimoja löytyi molempien vanhempien edellisestä sukupolvista tai sukuun naiduista naisenpuolista.  Kummeina oli itsellinen Jaako Luukkonen, hänen vaimonsa Maria sekä itsellinen Kaisa Pauna ja Aafos Malmberg. Kummit lienevät pääosin olleet kostamolaisia, ellei joku kauempana asunut tuttu päätynyt joukkoon.

   Sadot olivat heikkoja useana vuonna vuosisadan vaihteen molemmin puolin, ja vaikka Mikkosilla ei suuria viljelmiä ollutkaan, vaikutti ruoan hinnan nousu perheen elintasoon. Matti kulki metsätöissä, mutta kun perheessä oli jo kuusi henkeä, tienestit hupenivat pian. Perheen muistitieto kertoo, että mies palasi eräältä savottareissulta tavanomaista aikaisemmin, heitti repun Liinu-vaimolle ja tuumasi edelleen vahvaa kaenuun murretta puhuen:

   - Pistähä puhasta voatetta mukkaan, minä lähen nytten Ameriikkaan.

   - Nuku nyt hyvä mies ainakin yön yli, Liinu toppuutteli.

   Noihin aikoihin moni nuorimies lähti rapakon taa välttääkseen kolme vuotta kestävän asepalveluksen, jonka seurauksena saattoi joutua sotimaan Venäjän maaperälle. Aiemmin maamme sotilaiden täytyi suojata vain autonomisen Suomen aluetta, mutta itsevaltainen tsaari Nikolai II oli kumonnut määräyksen, ja siitä johtuen monet jäivät saapumatta kutsuntoihin. Muutoinkin suomalaisuus nosti päätään, kun isäntämaa yritti yhtenäistää kaikki Venäjän alueet, Suomen mukaan lukien, ja poisti lukuisia erivapauksia, joita autonomisella maallamme oli ollut.

   En usko Matin pelänneen armeijaan joutumista, jota hän ei nähtävästi ollut suorittanut, vaikka oli käynyt kutsunnoissa nuorena miehenä. Hänellä oli ikää 35 vuotta, mutta asepalveluksen yläraja taisi tuolloinkin olla 40, eli periaatteessa hänet saatettiin määrätä armeijaan vielä viiden vuoden ajan. Pidän kuitenkin lähdön todennäköisempänä syynä halua ansaita enemmän sekä tietenkin seikkailumieltä, ilman sitä ei kalliiseen reissuun kannattanut lähteä.

   Sitä suvun muistitarina ei kerro milloin Matti lausahti edellä mainitun vaimolleen, mutta kun mies tunnettiin nopealiikkeisenä, saattoi reissu alkaa hyvinkin pian tuon jälkeen. Myöskään matkan rahoituksesta ei ole tietoa, sillä säästöjä hänellä tuskin oli 56 USA:n dollaria maksaneeseen tikettiin. Tuon ajan valuuttakursseja ei löydy kuin Euroopan maiden osalta, joten matkan hinta jää hieman epäselväksi, muiden menijöiden kohdalla ne olivat 170 markasta ylöspäin riippuen siitä oliko ostanut tiketin vain Ameriikan itärannikolle vai kulut siitä eteenpäin. Tietenkin myös matkustusluokka vaikutti hintaan, joten suurin osa osti III-luokan lipun, joka oikeutti matkaan erillisessä tilassa neljän, kuuden tai kahdeksan muun miehen kanssa. Pienessä hytissä oli rautaiset kerrossängyt, ja lisäksi sai oleskella alakannella sekä ruokalassa, sisälsihän tiketti kolme ateriaa päivässä. Yleisin tapa rahoittaa reissu oli ottaa lainaa joltakin talolliselta tai jopa pankista, mutta myös Suomen Höyrylaiva Oy myi matkoja velaksi, jotka maksettiin takaisin ansaituilla taaloilla.

Hallavuonna 1900-1901

   Rahamuseon laskurin mukaan edellä mainittu summa on nykyrahassa yli 900 euroa, ja tuolloinkin se vastasi rengin tai käsityönopettajattaren vuosipalkkaa, tosin molemmilla se sisälsi asunnon sekä muita etuja, opettajalla muun muassa yhden lehmän karjanlaitumen sekä potaattimaan ja rengillä ruoan. Ulkona työskennelleen sekatyömiehen tuntipalkka oli noin 30-40 penniä, työpäivä 12-14 tuntia kuutena päivänä viikossa, tosin lauantaisin se ei ollut aivan yhtä pitkä. Tuolla kaavalla kuukausipalkaksi muodostui 80 markasta ylöspäin, edellyttäen, että töitä riitti kaikiksi päiviksi. Huonoina aikoina saattoi tehtaan johto päivän päätteeksi ilmoittaa, että huomenna ei ole töitä ja tulevaisuudessa tehdään 3-4 työpäivän viikkoja. Tosin Matin savottatyöt olivat jaksottaisia ja ansiot lienevät olleet urakkapohjaisia, joten hänen tuloillaan matkaan tarvittiin vähintään kahden kuukauden palkan verran rahaa.

   Loppukesästä 1902 Matti oli reissunpäällä, passinsa hän haki Oulun kuvernööriltä elokuun 18. päivänä ja astui vain viisi vuorokautta myöhemmin Polaris laivaan Hangossa. Todennäköisesti seuraava etappi oli Englannin itärannikolla, missä sijaitsi Hull niminen satamakaupunki. Sieltä matka jatkui junalla maan halki, reilun kahdensadan kilometrin päähän länsirannikolle, Liverpooliin, jonka kautta suurin osa suomalaissiirtolaisista matkasi.

    Siitä ei löytynyt tarkkaa päivää, milloin Matti astui valtamerialukseen, Allan Linen vasta muutama vuosi aiemmin neitsytmatkan tehneeseen Lake Erie laivaan, mutta matka Kanadan rannikolle kesti yleensä reilusta viikosta kahteen. Alus oli niin uusi, että enää ei tarvinnut nukkua suuressa salissa, vaan jokaiselle oli sänkypaikka pikkuruisessa hytissä, jonka kerrossänkyjen välisen kapean tilan toisessa päässä oli ovi ja toisessa käsienpesuallas, yhteiset toiletit oli käytävän varressa. Lähtö Liverpoolista lienee tapahtunut elokuun viimeisinä päivinä, tai heti seuraavan kuun alussa, sillä Quebecissä laiva oli 13. syyskuuta.

Mat Mikosen elikä Mikkos Matin maahantulotiedot Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla:

   Mutta eihän se Matin matka siihen päättynyt, sillä maahantuloasiakirjan mukaan hänen määränpäänään oli Brantwood Wisconsinissa, jonne oli hieman vajaat 1500 kilometriä eli kolmasosan pidemmälti kuin Hangosta Kemijärvelle, ja reilusti enemmän kuin Hangonniemestä Utsjoelle. Tuon ajan kulkuvälineillä taipaleeseen kului useita päiviä, kenties jopa viikko, riippuen siitä joutuiko hän välietapeissa odottamaan oikeaa kulkuneuvoa ja kukaties jopa yöpymään, vaikka enimmäkseen matkaajat nukkuivat junanpenkissä.

   Matkanteko Quebecistä saattoi jatkua laivalla Saint Lawrence jokea Torontoon saakka, mutta viimeistään siellä kulkupeliä oli vaihdettava, sillä Niagaran putoukset estivät eteenpäin pääsyn vesiteitse. Todennäköisempi vaihtoehto on, että Matti hyppäsi Quebecissä junaan ja ajeli sillä reilut kaksisataa kilsaa Montrealiin, missä lienee ollut ensimmäinen vaihto. Sitten Tyynenmeren rantaan suuntaavaa rataa melkein kolminkertainen taival edelliseen verrattuna, jolloin hän saavutti pikkukaupungin nimeltä Sudbury. Siellä junaa oli vaihdettava Suurten järvien suuntaan menevään, kohti Sault Ste. Marie kaupunkia, joka levittäytyi St Marys joen molemmille rannoille.

   Koska Upper Peninsula oli siirretty Kanadasta Yhdysvaltoihin reilut sata vuotta aiemmin, sijaitsi kaupunki rajan molemmin puolin. Paikan nimi oli johdannainen ranskan vanhan kieliasun lauseesta Les Saults de Sainte Marie, eli se tarkoitti suunnilleen ”pyhän Marien joessa olevaa koskea”.

   Joen koskisen kohdan molemmin puolin oli kanavia ja niissä patosarjoja, jotka mahdollistivat laivojen laajan kulun Suurten järvien alueella, sillä Superior- ja Huron-järvien välillä on 6,4 metrin korkeusero. Siitä ei saanut varmuutta montako kanavaa joessa oli syyskuussa 1902, mutta ainakin yksi molemmissa maissa. Joessa oli ajan myötä myös voimalaitoksia, yksi oli tekeillä Matin matkan aikaan ja valmistui kuukautta myöhemmin.

   Sault Ste. Mariessa Matilla oli edessään tullissa käynti, sillä hän jätti Kanadan taakseen, ja Amerikan mantereella taivallettavasta matkasta oli taittunut noin 2/3, joten jäljelle määränpäähän oli vielä lähes 500 kilometriä. Kyseisessä kaupungissa oli mahdollista astua laivaan, joita seilasi runsaasti Lake Superior järvellä, mutta se tiesi useita kulkuvälineiden vaihtoja, joten kätevämpää oli jatkaa junalla.

   Joen yli oli rakennettu vuonna 1887 rautatie, jolloin molempiin maihin oli tehty pitkät penkereet, mutta niiden jälkeen tarvittiin vielä yli neljä kilometriä siltaa. Se hoidettiin tekemällä kymmenen camelbackiä eli kamelinselkäistä kaarijännettä, että rautatie saatiin ulottumaan maasta toiseen. Koska rata täytyi saada myös poikki ja pois laivojen edestä kanavien kohdalta, ratkaistiin asia tekemällä molempiin maihin kääntösilta kanavien kohdille.

   Vaikka laivaliikenne vuosien kuluessa vilkastui, jäi Kanadaan edelleen vain yksi kanava, mutta Yhdysvaltain puolelle niitä tehtiin vuosien myötä lisää. Sillasta poistettiin siltä kohdalta kamelinselkä, jonka tilalle tuli aina erilainen mekanismi, ja lopulta radalla oli kolme toisistaan poikkeavaa laitteistoa: kääntösilta, keskeltä kahteen osaan kohottautuva camelback sekä hissi, joka nosti kamelinselän ylös. Nämä rakennettiin kuitenkin vasta paljon Matin matkojen jälkeen, viimeinen 1954, ja nykypäivänä autot sekä junat kulkevat korkeuksiin rakennettuja siltoja, joiden alitse laivat mahtuvat purjehtimaan, joten kaikki edellä mainittu on museokamaa.

Yhdysvaltain puolella Matti sai istua persauksensa puuduksiin luoteeseen suuntaavassa junassa, joka sivusi Michigan järven rantakaupunkeja. Saattaa olla, että joissakin niistä oli pysähdyttävä vaihtamaan junaa, todennäköisesti viimeistään reitin puolimaissa, Escabanassa, josta Matin reitti suuntasi melko suoraan länteen. Taival saavutti Wisconsinin osavaltion rajan melko pian edellisen jälkeen, pienten Faithorn ja Pembine kylien välillä, missä rautatie ylitti Menominee joen.

   Maahantulotiedoissa Matti ilmoitti määränpääksi Brantwood nimisen kylän, ja siellä setänsä Abr. Kumpulan. Setä tai eno Johan Abraham ei ollut, vaan Liinu-vaimon pikkuveli, tätä viisi vuotta nuorempi, joka oli suunnannut Ameriikkaan lähes kymmenen vuotta aiemmin, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Jos kaikki kulkuneuvojen vaihdot sekä passin haku ja tullitarkastukset olivat sujuneet sutjakasti kuin toimiva vetoketju, oli Matti rähjääntynyt reissussa lähemmäs kolme viikkoa, todennäköisesti kauemmin, pahimmassa tapauksessa kuukauden.

   Abram-langon ensivuosista Yhdysvalloissa ei löytynyt juuri muuta tietoa kuin että hän meni naimisiin tammikuun viimeisenä 1897. Morsian oli pari vuotta puolisoaan nuorempi Sofia Rajala, joka oli syntynyt Haaviston torpassa ja lähtenyt suureen maailmaan Jurvalta viitisen vuotta aiemmin. Pariskunta sai esikoistyttären, Elsan eli Elsien saman vuoden lokakuussa Minnesotassa, mutta paikasta ei ole tarkempaa tietoa.

   Nähtävästi noihin aikoihin lanko ryhtyi käyttämään itsestään nimeä Abe Matson, olihan hän Matinpoika. Nimen muuttaminen paremmin amerikkalaisten suuhun sopivaksi oli hyvin yleistä eteenkin niillä, joilla oli tarkoitus asua loppuikä suuren rapakon takana. Mutta ei Matsonkaan näyttänyt olleen paikallisille helppo kirjoittaa, sillä se löytyy myös suomalaisittain tutussa asussa Mattsson, mutta myös muodossa Mattelsen sekä vähän kaikkea noiden väliltä.

   Pari vuotta Elsien jälkeen Matsonit saivat Alvinan ja hänen syntymäpaikka oli Brantwood, tai oikeammin Prentice. Abe lienee jo tuolloin lunastanut itselleen maapaikan ja aloittanut kannonmunittajana, kuten suomalaissiirtolaiset nimittivät niitä, jotka perustivat maatilan. Kyseistä pilkkanimeä käytettiin eteenkin niistä tiloista, jotka oli hakattu puista paljaaksi ennen maakauppaa, niin että sillä törrötti kantoja. Tai tilasta tuli sellainen viimeistään sitten, kun maapläntin lunastanut kaatoi puut töllinsä rakennustarpeiksi.

   Matsonit hankkivat maansa Wisconsinista, Princ Countyn Prentice townista. Kyseisen pikkukaupungin lohkokartassa näkyy, että heillä oli 16,2 hehtaarin farmi, kuten suurimmalla osalla muillakin naapureina asuvilla suomalaissiirtolaisilla. Oli toki niitäkin, jotka olivat lunastaneet kaksi kertaa suuremman maa-alan, mutta sen isompia eivät näytä suomesta tulleiden tilakoot Prenticessa olleen. Maapohja maksoi tuolla seudulla noin 40 $ per 40 acres eli dollarin eekkeriltä, ja Matsonien tilan koko oli juuri tuon verran.

   Prentice oli suhteellisen uusi kaupunki, jonka perustamisvuosi oli 1899, mutta asutusta sinne oli alkanut tulla jo 17 vuotta aiemmin. Pohjois-etelä suuntainen rautatie oli halkonut Wisconsinin yläosan metsäistä seutua jo 26 vuotta ennen kaupungin perustamista. Keskellä ei mitään, kohdassa missä rata ylitti Jump River joen, sijaitsi tuolloin Malden niminen rautatieasema tai pikemminkin seisake ilman mitään rakennusta. Yhdeksän vuotta myöhemmin herrat Alexander Prentice ja George Greenman perustivat tuolle paikalle sahan ja rakensivat kirves- ja apumiesten kanssa tilat laitokselle ja työmiehille sekä lisäksi vielä kaupan ja hotellin.

   Pikkukaupunki alkoi laajentua Itään, kun siitä tuli risteysasema ”Soo Line” rautatien valmistuttua 1893. Risteävä rata kulki itä-länsi suuntaisesti Prentice townshipin etelälaidalla ja rautatie oli sama, jolla Matti oli liikenteessä. Lisäksi kaupungin ympäristössä risteili rautateitä syville metsiin, mutta niiden suunnat vaihtelivat sen mukaan, missä hakkuita kulloinkin tehtiin.

Tuntemattomia suomalaissiirtolaisia kannonmunittajia hirsitalonsa edessä jossain päin Wisconsinia:

   Uuden radan valmistumisen myötä metsätyöt tienoolla lisääntyivät ja seudulle syntyi lisää pikkukyliä. Brantwoodin ensimmäiset asukkaat muuttivat paikalle vuosi ”Soo Line” rautatien valmistumisesta, joka lienee ollut ainoa kulkuväylä seudulla. Teitä ei juurikaan ollut ja talosta toiseen pääsi jalkaisin kinttupolkuja, peltojen poikki tai talsien rataa pitkin. Aamulla saattoi mennä junalla Prenticeen, josta pääsi illalla junalla takaisin.

   Abe ja Sofia olivat saapuneet Brantwoodin rajalle 1800-luvun viime vuosina, juuri kun seudun tieverkkoa rakennettiin. Heidän farmi sijaitsi aivan radan varressa, koillista kohti kaartava rautatie viisti tilan nurkkaa noin 8 kilometriä kaupungista itään, Brantwoodin suuntaan. Kyseiseen villageen oli matkaa noin 5,5 kilsaa, ja tästä syystä Matti lienee sanonut osoitteeksi tuon kylän.

   Pientila oli juuri ja juuri Brenticen puolella, mutta nähtävästi perhe asioi useimmin Brantwoodin suuntaan, sillä kasvavassa kylässä asui enemmän suomalaissiirtolaisia ja siellä sijaitsi Luterilainen kirkko, tai se oli ainakin rakenteilla Matin saapumisen aikaan. Villageen oli jo perustettu kauppa, posti sekä hotelli ja muutama kuppila, joten palveluita oli tuon ajan ihmiselle ihan riittämiin, vain harvoin tarvitsi lähteä kaupunkiin. Todennäköisesti Matsonit olivat tehneet itselleen hirsitalon, kuten suomalaissiirtolaisilla oli tapana. Lisäksi farmilla lienee ollut pieni karjasuoja sekä sauna, elleivät he käyttäneet yhteistä löylyhuonetta naapureiden kesken.

Matsonit saivat vuoden 1902 syksyllä lisäasukkaan, kun Mikkos Matti saapui heille Suomesta. Perillä odotti jo viisihenkiseksi kasvanut perhe, kun Werner oli syntynyt suunnilleen vuosi ennen suomensukulaisen saapumista. Siitä ei löytynyt tietoa millaista viljelyä Matsonit harjoittivat, mutta olettaisin heillä olleen lehmän tai pari, sillä Prenticeen perustettiin noihin aikoihin osuusmeijeri, joka valmisti voita, ja myöhemmin myös juustoa.

   Pari vuotta aiemmin suoritetussa väestönlaskennassa Abraham on määritelty farmariksi, joten hän ei liene ollut sahalla vakinaisessa työssä, mutta saattoi saada lisätienestiä kulkemalla metsätöissä ainakin talvisin. Myös Matista tuli melkoisella todennäköisyydellä lännenlokari, olihan hänellä metsätöistä kokemusta jo kotipuolesta, eikä seudulla ollut siirtolaisia työllistäviä kaivoksia. Lähiseudut oli hakattu paljaiksi, joten lumperijäkit eli tukkijätkät asuivat kauas metsiin kyhätyissä kämpissä, aivan kuten Suomenkin savotoilla.

   Kemijärveltä lähtiessään Matti oli saattanut vaimonsa raskaaksi, ja perheen viides lapsi syntyi maanantaina, Anelman nimipäivänä, joka tuona vuonna oli viikko pääsiäisen jälkeen. Poika tuli maailmaan kevään korvalla, 21. huhtikuuta 1903, ja tällä kertaa kyseessä saattaa olla todellinen hätäkaste, sillä naapuri, talokas Olli Kumpula risti pojan Kalle Einariksi jo kolmen päivän iässä. Edelleen noudatettiin perinnettä antaa nimi, joka jo esiintyi suvussa, olihan Kalleja Matin isä sekä kaksi veljeä, heistä ensimmäinen tosin pienenä kuollut. Tiettävästi kyseinen Mikkosen Kalle oli sukunsa ensimmäinen Einari, ja perheen lapsista viimeinen, joka peri suvusta edes osan nimestään.

   Kummit näyttävät ainakin enimmin osin löytyneen naapurustosta, itsellinen Pekka Mäkelä, hänen vaimonsa Kustaava, talontytär Maria Eriika Heikkilä, itsellinen Amanda Pauna sekä talonpoika Frans Kostamovaara. Jälleen kasteen vahvisti kirkkoherra Matti Heikel, joka suoritti toimenpiteen kesäkuun puolivälissä.

   Vaikka Mikkos Matti olisikin lähettänyt rahaa rapakon takaa, oli Liinulla varmaan tiukkaa, kun vanhin tytär oli yhdeksän, Jussi vajaan seitsemän ja Kaija kuuden vanha sekä Iida 2,5-vuotias toisen pojan syntyessä. Toki viereisessä mökissä asui sukulaisia ja naapurit varmaan auttoivat, mutta on siinä silti riittänyt puuhaa yhdelle naisihmiselle.

   Ameriikassakin suku kasvoi ja Wisconsinin väestönlaskenta eri vuosilta kertoo, että Matsonit sai lisää jälkikasvua vuosien saatossa, seuraava poika, William syntyi syksyllä 1903, Matin vielä ollessa seudulla. Kolme vuotta myöhemmin ensiparkaisun päästi Arvo, ja tätä seurasi 2 ja ½ vuotta myöhemmin Martha. Lastentulotahti pysyi samanlaisena, kun syntyivät tyttäret Jenni ja Vieno, mutta sitten kuluikin lähes kahdeksan vuotta ennen kuin perhe sai hännän huipun, Thelman kesäkuussa 1922, jolloin Sofia äidillä oli ikää jo 47-vuotta.

   Kun autot alkoivat yleistyä, ryhdyttiin Wisconsinkin halki suunnittelemaan valtatietä, jonka vaiheittainen toteutus käynnistyi 1926. Vanhat ilmakuvat kertovat, että Prenticen pohjoislaitaa se halkoi ennen vuotta 1936, mutta sitä Matsonin perhe ei ollut näkemässä, sillä he olivat muuttaneet 80 kilometriä lounaaseen Clark Countyn Oweniin, tarkemmin sanottuna Longwoodiin. Kyseisestä pikkukaupungista tuli Aben ja Sofian viimeinen asuinpaikka, siellä heidän molempien maallinen vaellus päättyi 1950-luvun loppupuoliskolla.

Brantwoodin asema:

   Muuttoliike pois Brantwood - Prentice alueelta oli vilkasta 30-luvun laman ja katovuosien myötä, mutta Matsonit lähtivät jo ennen sitä, ja sillekin löytyi luonteva selitys. Valtatielle ei haluttu rautatien ylikäytäviä, ja tiehen tehtiin kaarros, että radan ylittävä silta saatiin kohtisuorempaan siihen nähden. Seurauksena oli, että tie koukkasi Matsonien farmin keskeltä jakaen sen kahteen osaan, joten tila joko pakkolunastettiin kokonaan tai sitten he myivät puolikkaat naapureille viljelysmaiksi.

Kuvassa Umbria-laiva Liverpoolin satamalaiturissa vuosisadan vaihteen tietämillä:

Matin Ameriikassa oleskelun yksityiskohdat ovat aikalailla arvailuiden varassa, mutta tuskin hän kauan Matsoneiden riesana oli. Luultavasti hän paiski metsätöitä asuen jossain Lumber Campissa Wisconsinin pohjoisosassa, missä metsätyöleirejä oli runsaasti. Hän lienee onnistunut poistumaan maasta ennen väestönlaskentaa, jotka suoritettiin Yhdysvalloissa aina kun kymmenluku täyttyi, mutta välillä myös joka viides vuosi. Erään dokumentin mukaan hän oli loppuvaiheessa Michiganin puolella, Ironwoodissa vuoteen 1904 saakka, mutta tuon tarkemmin asia ei selviä. Varmuudella hän oli Kemijärvellä vuoden 1905 kevättalvella, koskapa Liinu tuli tuolloin raskaaksi, ja seuraavan marraskuun lopulla syntyi Saima Lempi.

   Kauan Matti ei kotipuolessa viihtynyt, eikä isä ollut tyttären maailmaan tuloa näkemässä, sillä hän ehti lähteä uudelle matkalle ennen Saimin syntymää. Kesäkuussa Matti oli taas reissunpäällä, mukanaan vanhin tyttärensä Hilda Maria, mutta matkan alkutaipaleesta ei löytynyt tietoa. Jollain konstin he pääsivät Liverpooliin, josta nousivat valtamerialukseen lauantaina, ensimmäisenä juhannuspäivänä eli 24.6.1905. Tai saattoi olla, että pienempi laiva vei heidät Umbria nimiseen alukseen jo päivää tai paria aiemmin. Liverpoolin satama-allas oli todella vilkas, joten aluksia lastattiin redille useamman vuorokauden ajan, kun valtamerilaivat eivät voineet olla pitkään laiturissa, ja lähtöpäivänä paattiin nousi lähinnä ykkösluokan matkustajia.

   Kaksikko ylitti Atlantin ja näki Vapauden patsaan New Yorkin edustalla heinäkuun toisena päivänä, eli laivamatkaan meni noin kahdeksan vuorokautta. Valtamerialus ankkuroi kaupungin edustalle Upper Bay nimiseen lahteen, joka haarautui Manhattanin kärjessä kahdeksi, Hudsonjoeksi eli West Riveriksi sekä East Riveriksi. Laivaan nousi tulli sekä lääkäri, joka tarkasti pintapuolisin I- ja II-luokan matkustajat, jotka kuljetettiin pienemmillä siipiratasaluksilla suoraan New Yorkiin, muut sullottiin hieman proomua ylellisempiin pikkupaatteihin ja vietiin Ellis Islandille.

   Heti saarelle saapumisesta saakka tulijoita tarkkailtiin siinä mielessä, näkyykö jotain sellaista, jonka perusteella heidät tulisi palauttaa välittömästi lähtömaahan. Lääkärit seurasivat katseillaan, kun siirtolaiset kapusivat jyrkkiä, korkea-askelmaisia portaita toiseen kerrokseen ja piirsivät liidulla vaatteisiin merkin, jos tulija esimerkiksi ontui taikka hengästyi. Myös sairaalta vaikuttava, tai häiriintyneesti käyttäytyvä sekä sellainen, jonka silmät punoittivat, sai takkiinsa kirjaimen, joka merkitsi tulijan olevan ”epäilyttävää ainesta”, jonka rajaviranomaiset ohjasivat lisätutkimuksiin.

   Väki luotsattiin suureen saliin, missä heidät pistettiin ”rautahäkkiin” odottamaan vuoroaan, ei sentään lukkojen taa, vaan karsinasta sai poistua esimerkiksi toilettiin ja ruokasaliin. Alkuvuosina salissa piti seistä taikka istua lattialla tai omien matkatavaroiden päällä, mutta pari vuotta aiemmin tilaan oli laitettu puupenkit, sillä ruuhkaisina aikoina odotus saattoi olla pitkä. Suurin osa pääsi jatkamaan matkaa alle viiden tunnin kuluttua, vaikka saaren kautta kulki noin 10,5 miljoonaa siirtolaista sen 62 vuoden aikana, jolloin maahanmuuttajia tarkastettiin Ellis Islannilla.

   Kun vuoro koitti, pääsi viranomaisen eteen, jolla oli käytössään laivojen matkustajaluettelot, joista löytyi vastauksia moniin asioihin, eikä virkailijan tarvinnut esittää kaikkia 29 erilaista kysymystä, joita hän teki tulkin välityksellä. Valmiista luetteloista löytyi tieto muun muassa tulijan kotipaikasta ja määränpäästä, mutta lisäksi saatettiin kysyä esimerkiksi millainen perhe jäi kotimaahan sekä onko tulija tuomittu rikoksesta ja milloin.

   Matti kirjattiin sisään viereiseen sairaalaan 3.7.1905 maahantulotarkastuksen suorittaneen Thiessin toimesta. Dokumentit eivät kerro sairauden laatua tai iskikö tauti häneen laivamatkalla. Mistään tarttuvasta taudista ei liene ollut kyse, sillä sellaista epäiltäessä henkilö pistettiin karanteeniin jo laivalla ja poistettiin matkasta ennen kuin valtamerialus seilasi New Yorkiin. Ennen Upper Bay lahtea oli kaksi tekosaarta, Swinburne ja Hoffman, joihin tautiset tiputettiin ja niiden karanteenirakennuksissa he odottivat päätöstä, pääsivätkö eteenpäin vai käännytettiinkö heidät takaisin.

   Kenties Matti joutui lisätutkimuksiin, joissa määriteltiin, onko hän kelvollinen astumaan Yhdysvaltain maaperälle. Myös Hilda päätyi seuraavana päivänä sairaalaan, mutta hän oli terve ja asiakirjassa lukee, että hän kuluttaa aikaansa. Jos Matti oli sairas, mahtoi tilanne olla yksitoistavuotiaalle Hildalle erittäin ahdistava, kun hän ei tiennyt selviäisikö isä, eikä ymmärtänyt, jos joku paikallinen kertoi sairauden laadusta. Vaikka Ellis Islandilla oli myös suomea osaavaa henkilökuntaa, on kielemme niin marginaalinen, että heitä ei liene ollut montaa, eikä ole tietoa ehtivätkö nämä sairaalan puolelle tulkkaamaan. Varmaan Hilda pelkäsi, että hän jää yksin toiselle puolen maailmaa, vieraaseen paikkaan, missä ei tuntenut ketään, sillä Yhdysvaltoihin menneet sukulaiset asuivat pyöreästi 1800 kilometrin päässä.

  Sairaalan puistosta Hilda kenties katseli kaiholla, mutta varmaan myös pelolla saarta ympäröivää maisemaa, ja mietti pitääkö hänen jatkaa yksin tuohon tuntemattomaan maailmaan. Parin kilometrin päässä, koillis-kaakko suunnissa siinteli Manhattan sekä Covemors saari Brooklynin edustalla. Näköpiiriin piirtyi useita taivaanraapijoita, kuten suomalaisrakentajat nimittivät pilvenpiirtäjiä, joiden siluetit kohosivat yli sadan metrin korkeuteen, vaikka aikansa mahtirakennus, Empire State Building ei vielä ollut niiden joukossa, se valmistui vasta reilut 25 vuotta myöhemmin. Muutaman sadan metrin päässä lännessä avautui näkymä rannikon rata-alueelle, jonka takana sijaitsi New Jersey City. Lähes kaikkia saarelle näkyviä vastarantoja täplittivät vieriviereen rakennetut laiturit sekä varastot, ja liikenne lahdella oli erittäin vilkas, kun lukemattomia erikokoisia ja näköisiä laivoja seilasi edestakaisin.

Manhattan 1900-luvun alkuvuosina Hudson River joelta, 

jonka vastarannalla New Jerseyn rautatie terminaali:

   Mistään hengenvaarallisesta tai vammauttavasta taudista ei Matin kohdalla ollut kyse, sillä hänet hyväksyttiin maahantulijaksi, mutta vasta 10 päivää myöhemmin. Matkanteko sallittiin ja kaksikko pääsi jatkamaan taivalta 13. heinäkuuta, kenties Ellis Islandilta ostettu, edullinen eväslaatikko kainalossa. Määränpäänä oli Ironwood, joten heidät ohjattiin Ellis Islandilla matkalipun kera oikeanpuoleiselle laiturille, josta pieni siipiratas- tai jokin muu höyrylaiva vei heidät vajaan kilometrin matkan New Jerseyyn. New Yorkissa he tuskin pääsivät käymään, sillä siirtolaisten tulo oli tarkkaan organisoitua, ja kaikilla etapeilla oli matkanjärjestäjän oppaita, etteivät tulijat eksyisi väärään laivaan tai junaan.

   New Jerseyn junaterminaalin edustalla oli ainakin toista tusinaa laivalaituria ja valtavan rakennuksen sisällä katettu alue kahdellekymmenelle raiteelle. Junia lähti pitkästi toistasataa päivässä, ja tiettävästi siirtolaisia matkusti eniten juuri kyseisen aseman kautta sen satavuotisen toiminnan aikana.

   Ellis Islandilta Ironwoodiin oli matkaa enemmän kuin Matilla oli ollut edelliskerralla valtamerilaivasataman ja määränpään välillä. Mihin suuntaan taival jatkui junaterminaalista, on arvoitus, mutta todennäköisesti Chicago oli yksi välietappi. Sinne pääsi esimerkiksi Hudson joen vartta pohjoiseen Albanyyn, sieltä Ontario järven suuntaisesti Buffaloon, josta saattoi jatkaa Erie järven toiseen päähän joko pohjois- tai eteläpuolta kunnes saapui Chicagoon. Michigan järven pohjukan tietämistä reitti kulki luoteeseen Wisconsinin osavaltion läpi kohti Superior järveä. Aivan sinne saakka matkaa ei tehty, vaan Ironwood löytyy parikymmentä kilometriä ennen rantaa. Kutakuinkin suoraan etelään, Matin edelliseen Ameriikan reissun määränpäähän, Brantwoodiin oli linnuntietä noin 100 kilometriä.

   Alla kartta vuodelta 1920 New Jerseyn rautatien varikkoalueesta lukemattomine raiteineen. Kartan vasemmassa osassa tavaraliikenteen laivalaiturit ja radat. Vasemmassa kulmassa kuva henkilöliikenteen rautatieterminaali lahdelta päin. Terminaalin sisältä lähti 20 raidetta ja ulkoa lähes kymmenkertainen määrä.

Oikeanpuoleinen ilmakuva 2000-luvulta terminaalista sekä sen jatkona olevasta asemalaiturialueesta,

joka oli katettu lasilla, mutta enää ei montaa ruutua ole ehyenä.

   Ensimmäinen terminaali oli käynyt pieneksi ja uusi, kuvissa oleva rakennettiin 1889.

   Terminaalin toiminta lakkasi 1967 ja muukin rautatieliikenne hiipui niin, ettei alueelta enää pääse junalla minnekään, vain yksi raide ja pari vaunua on jätetty näytösluonteisesti rakennuksen ulkopuolelle:

Jälleen Ameriikkaan matkanneet Mikkoset oli menossa sukulaisten luo, Ironwoodissa Mattia ja Hildaa odottivat Kalle Pohjola ja hänen vaimonsa Ida Kustaava Kumpula, joka oli Liinun pikkusisko, ja lähtenyt Suomesta noin seitsemän vuotta aiemmin, 19-kesäisenä. Pariskunta oli vihitty 1901 eli heillä tuli viisi aviovuotta täyteen juuri samoihin aikoihin, kun lanko ja sisarentytär saapuivat heidän luokseen.

   Idan puoliso, Kalle Kustaa oli alkujaan Mäenpää ja lähtöisin Ruunun torpasta, Lehtimäen pitäjästä, jota ei enää ole, vaan se on osa Alajärven kuntaa. Hän oli syntynyt syksyllä 1866, vaikka Ameriikan tiedoissa hänet on merkitty vuoden verran nuoremmaksi. Parikymppisenä Kalle oli nainut kotipuolessa itseään 11 vuotta vanhemman Loviisa Heikintytär Isoahon, saattanut tämän raskaaksi ja lähtenyt Ameriikkaan. Vaimo oli synnyttänyt Emil-pojan syksyllä 1887, mutta tämä eli alle puolitoista vuotta. Loviisan kohtalosta ei löytynyt tietoa, mutta nähtävästi hän ei koskaan matkustanut miehensä perässä, vaan kuoli vuosisadan lopulla kotipitäjässä. Kallen kahdeksasta sisaresta yksi oli kuollut Suomessa hieman ennen aikuisikää, ja Yhdysvaltoihin oli muuttanut neljä, joten Ironwoodin seudulla asui kaksi hänen siskoa ja kaksi veljeä. Nyt kun Koronan pahin aalto on selätetty, voi mainita, että Kallen nuorin veli, Oskar kuoli Bessemerissä joulukuussa 1918 tuon ajan vitsaukseen, Espanjantautiin, joka vei perheestä myös puolitoistavuotiaan tyttären, ja kaiken huipuksi leski synnytti viidennen lapsen seuraavan toukokuun lopulla.

   Michiganin osavaltion Gogebic Countyyn kuuluvan Ironwoodin alue ulottui koillisessa Superior järven rantaan ja lännessä se rajoittui kiemurtelevaan Montreal Riveriin. Joki oli samalla kahden osavaltion raja, ja kaupunki jatkui Wisconsinin puolella nimellä Hurley. Aluksi Ironwood käsitti kaksi samannimistä aluetta, Cityn ja Townshipin eli kaupungin ja sitä ympäröivän seudun, jota voisi kai nimittää maalaiskunnaksi. Ironwoodin itäpuolella, noin viiden kilometrin päässä sijaitsi Bessemer ja vielä sama matka samaan suuntaan, niin oltiin Ramsay nimisessä kylässä. Jälleen välimatka oli noin viisi kilometriä itään, kun saavuttiin Sunday Lake järvelle, jonka rannalla on Wakefield niminen kaupunki. Kaikki asuinalueet olivat muodostuneet rautakaivosten seurauksena, joita oli kolmattakymmentä ja jokaisessa vielä lukuisia kuiluja, mutta kaikki eivät olleet toiminnassa yhtä aikaa, vaan vuosikymmenten kuluessa. Peräkkäiset taajamat sijaitsivat laaksossa, jonka pohjoispuolella oli yhtenäisempi vuorijono, mutta mäkistä oli etelälaidankin seutu, jota kaivokset rytmittivät. Ylevimmät kukkulat kohosivat lähes 550 metrin korkeuteen, niiden väleissä kiemurteli jokia ja puroja, muun muassa Black River siis Mustajoki sekä Powder Milk Creek ja Whiskers Creek eli Maitojauhepuro ja Viiksivirta.

   Hurley – Wakefield välillä kulki rautatie, joka kuljetti tarvittaessa kauemmaskin kuten Superior järven rannikolle idässä ja Michigan järven rantaan lännessä. Hurleyssa oli risteysasema, josta pääsi junalla myös etelän suuntaan. Lisäksi seudulla liikkui sähkötoiminen, raitiovaunun tyyppinen kulkupeli. Aluksi se kulki kapeilla raiteillaan yksivaunuisena Hurleyn ja Newportin välillä, mutta vuosien myötä reitti piteni Bessemeriin ja lopulta Wakefieldiin saakka vieden duunareita töihinsä kaivoksille ja sahoille, lapsia kouluihinsa sekä vaimoväkeä ostoksille. Myös autoilu lisääntyi koko ajan, mutta farmarit liikkuivat edelleen hevosilla, varsinkin talvisin, hankikannon aikaan reellä, vaikka lunta saattoi tulla tolkuttoman paljon, esimerkiksi kevättalvella 1909 sitä satoi yli 4 metriä. Samainen vuosi lienee jäänyt Hildan mieleen, sillä heinäkuun lopulla alueella riehui tornado, joka tuhosi useampia rakennuksia, mutta ihmisuhreilta säästyttiin.

Postikorttikuva Ironwoodista kevättalvilta 1909:

    Ensimmäisen lapsensa Ida ja Kalle saivat Ironwoodissa asuessaan, 12. heinäkuuta, juuri ennen Hildan ja Matin saapumista. Pojasta tehtiin Kalle, ja paitsi, että hänestä tuli isänsä kaima, oli hänellä Kemijärvellä täysetunimikaima, kun molemmilla oli toisena nimenä Einari, lieneekö Mikkos Matti ehdottanut samaa nimeä. Amerikkalaisittain pojan nimi vääntyi muotoon Carl tai Charley ja toinenkin nimi sai uuden kirjoitusasun, Einard.

   Seudulle asettuneet suomalaissiirtolaiset, jotka halusivat farmareiksi, ostivat maata kaivoksien takaiselta maaseudulta. Myös Ida ja Kalle hankkivat maapalan alueelta, jota suomalaiset kutsuivat Eteläkontriksi, kunnes seudulle annettiin virallinen nimi, Erwin Township, kun se ”lohkaistiin irti” osin Bessemeristä ja osin Ironwoodista. Noiden taajamien välistä lähti useampi tie etelään, yksi niistä Jessievillen itäpuolelta haarautunut South Davis Road. Päästäkseen Pohjoloiden farmille, tuli kyseistä väylää kulkea noin kymmenen kilometriä, neljän tien risteykseen, Maki Roadin kohdalle, josta käännyttiin länteen. Tila sijaitsi tuon puolentoista kilometrin mittaisen tien varrella, joka lyhyydestään huolimatta esiintyy myös kahdella muulla nimellä, Neimi Road ja Siirila Road. Naapureina Pohjoloilla olivat muun muassa Ahot, Makelat, Minkkiset, Hahtot sekä Maet, ja oli joukkoon eksynyt myös yksi jugoslavialainen ja englantilainen perhe.

   Pohjoloiden farmi sijaitsi aivan Erwin Townshipin länsirajalla, ja luultavasti heidän tila rajoittui kiemurtelevaan Montreal Riveriin, joka tuolla kohtaa virtasi lounaasta kaakkoon, ja sen vastarannalta alkoi Wisconsinin osavaltio.

   Erwin Townshipin alueen suuruus oli 125 km² ja seudulla sijaitsi useampi kauppa ja kansakoulu sekä ainakin pari kuppilaa. Pohjoloiden farmilta länteen, osavaltion rajan takana, Wisconsinin puolella, sijaitsi Oma niminen kylä. Siellä oli muun muassa suomalainen kirkko, jonne Pohjoloilla oli teiden ja Van Buskirk sillan kautta matkaa noin kuusi kilometriä, ja reitin puolivälissä kulki rautatie. Lyhimmillään radalle oli matkaa pari kilometriä, mutta välissä virtasi joki, enkä lainkaan ihmettelisi, vaikka Pohjoloilla olisi ollut käytössä vene, tai paikalliset olivat saattaneet rakentaa pienen saaren kohdalle renkkusillan.

   Varmaa tietoa Pohjoloiden elinkeinosta ei ole, mutta kylän alueella oli 35 maitotilaa, joten oletan yhden niistä kuuluneen Idalle ja Kallelle. Alueella oli myös sahoja ja muuta puuteollisuutta, joten saattaa olla, että Matti jatkoi lumberijäkkinä. Jotkut heistä työskentelivät aika lähellä kaupunkia ja saattoivat piipahtaa cityssä silloin tällöin, mutta enin osa vietti talven kaukana metsäkämpällä. Suuri enemmistö Erwinin asukkaista sai toimeentulonsa maitotiloilta, metsätöistä ja sahoilta, mutta jotkut pohjoisosan miehistä kulki kaivoksilla mainareina tai trammereina.

   Kerrotaan, että keväisin kaupunkiin palaavat metsätyömiehet olivat kuin villiintynyt sonnilauma, joka etsi halukkaita naaraita. Porukka ryyppäsi, rellesti ja kävi huorissa koko talven edestä niin että monen tienestit hupenivat tyystin loppuun tuon muutaman kuukauden vapaan aikana. Tuskin Mattikaan lasiin sylki, mutta lieneekö ollut niin naisen kipeä, että olisi pistänyt rahojaan maksullisiin ilotyttöihin, vaikka vaimo olikin kaukana.

   Michiganin puolella elämä oli suhteellisen rauhallista, ainakin maaseudulla, mutta Wisconsinin Hurleystä tuli vuosien myötä oikea paheiden pesä. Sielläkin ongelma keskittyi lähinnä kaupunkiin, jonkin verran levottomuutta ilmeni muuallakin, kun äidin helmoihin palaavat poikamieslokarit ottivat ronskimmin kuppia kotimatkalla. Ennen kieltolakia ongelmat eivät olleet suuria, mutta laillisen viinanmyynnin lakattua 1920, piti salakapakoihin tehtävien ratsioiden pelossa vetää pää äkkiä täyteen. Jotkut suomalaissiirtolaisetkin pitivät luvatonta ravintolaa, ja niitä kutsuttiin koiratorpiksi, mutta Liinun sukulaisista ei sellaista tietoa löytynyt, päinvastoin, he olivat aika uskovaista porukkaa. Mattiin ja Hildaan Yhdysvaltojen kieltolaki ei vaikuttanut, koska he eivät sen aikana enää olleet seudulla, mutta samankaltaisia olivat alkoholiongelmat Suomessakin.

   Kieltolain aikaan Hurleyssä vaikutti muun muassa Ralph Capone, mafiapomo Al Caponen isoveli, jolla oli laillisien juomien pullottamo, mistä hän sai lempinimen Bottles eli Pullot, mutta hän oli gangsteri siinä kuin kaksi veljeään. Ralph oli mukana liigassa, joka yritti monopolisoida alkoholittomien juomien, kuten inkiväärioluen sekä soodaveden pullotukset. Päästäkseen tavoitteeseensa, hän käytti samoja kyseenalaisia keinoja kuin muutkin gansterit, muun muassa lahjontaa, pakottamista, petoksia, kidutusta ja murhia. Tuloja hän sai myös huumekaupalla, laittomien uhkapelien pyörittämisellä ja kiristyksellä, sekä ilotaloilla ja pornokuvilla.

   Tuon ajan pienet kaivoskaupungit olivat alkaneet jo vähän kasvaa, eivätkä muistuttaneet enää yhtä paljon näkymää lännenfilmistä, tai Pieni talo preerialla-sarjasta, jossa kaikki liiketoiminta keskittyy saman, hiekkaisena pöllyävän tien molemmin puolin. Niin sanotun kadun toisessa päässä sijaitsi kirkko, joka toimi yleensä myös kouluna, ja reunamilla oli ruutukaavan mukaista työläisasutusta sekä kauempana pieniä farmeja. Hieman suuremmissa kaupungeissa, jollaiseksi Ironwoodinkin voi lukea, oli päällystetyt kadut ja kivetyt jalkakäytävät, ainakin aivan keskustassa. Ei Ironwood mikään suuri paikka ollut, asukkaita oli Matin ja Hildan siellä oleskelun aikaan noin 10 000, suunnilleen kaksi kertaa sen verran kuin Bessemerissä, tai Kemijärvellä, mutta pinta-alaltaan kaupunki oli vain alle 17 neliökilometriä, joten kotikylässä oli yli 200 kertaisesti maankamaraa, vesistöt vielä päälle.

   Asukasluku kasvoi Ironwoodissa vielä muutaman kymmenen vuoden aikana noin 5000 hengellä, ja lähitaajamissa väki lisääntyi vielä seuraavallakin vuosikymmenellä, mutta sen jälkeen seudun vetovoimaisuus alkoi hiipua. Erwinin perustamisen aikaan, vuonna 1907 kylässä oli asukkaita noin 70 henkeä, mutta jo kolme vuotta myöhemmin seudulla eli yli kymmenkertainen määrä ihmisiä. Seudun asukasluku oli huipussaan 1920-luvulla, jolloin Erwinin väkiluku lähenteli tuhatta ja Gogebic Countyssa asui noin 33 300 henkeä.  Ensin hiljenivät cityt ja laman sekä kuivien kausien jälkeen myös farmit, ja kun lopulta myös kaivokset ehtyivät ja metsät harvenivat, on moni paikka autioitunut ja seudun asukasmäärä tippunut alle kolmannekseen huippuvuosista. Vuonna 2020 Erwin Townshipissä asui enää noin 260 ihmistä, joista suurin osa yli 60-vuotiaita, ja koko piirikunnan asukasmäärä oli hiipunut hieman alle 14 400 henkeen.

Erwin Township rajattuna 2020-luvun kartassa.

Pohjoloiden farmi oli keltaisen täplän tietämillä, mutta tiettävästi tila ei enää ole 

Idan ja Kallen jälkeläisten hallussa:

Liinu sai Mikkosen perheen kuudennen lapsen, jo aiemmin mainitun Saima Lempin, kun Matti ja Hilda olivat Ameriikassa. Ihmisten suussa tyttären kutsumanimi muuttui Saimiksi, joka oli nimenä yleisempi, ja hän oli perheen ensimmäinen, jonka kumpainenkaan nimi ei kulkenut suvussa, vaan noudatti ”muotivirtauksia”. Tyttären syntymäpäivä, 24. marraskuuta sattui perjantaille, jolloin Kristogonus juhli nimipäiväänsä, mutta kalenteria oltiin uudistamassa, joten jo kolme vuotta myöhemmin nimipäivän juhlijaksi vaihtui Lempi, kuin se olisi muutettu Mikkosen Saiman vuoksi.

   Noihin aikoihin muukin perhe suunnitteli lähtöä isän ja esikoistyttären perässä Ameriikkaan. Seuraavana kesänä Liinu myi mökin sekä ainoan lehmän Kostamon kylässä, myös muu vähäinen omaisuus lienee kaupattu tai annettu vanhemmille, jotka asuivat naapurissa. Loput niukat tavarat Liinu pakkasi mukaan ja lähti lapsi kainalossa sekä neljä kannoilla kohti tuntematonta. Yhtä aikaa reissuun lähti myös Liinun sisko, Kaisa Erika Kumpula, joka oli lähes kolmekymppinen ja edelleen naimaton, joten hän oli hyväksi avuksi viiden lapsen kanssa matkustavalle Liinulle.

   Rahtitavaraa kuljetettiin Kemijärven ja Kemin välillä veneillä sekä hevoskärryillä, ja noihin ihmisetkin saattoivat os-taa ”istumapaikan”, mutta Mikkosia lähti kerralla niin monta, että heidän täytyi varata koko kulkupeli itselleen. Muut mahdolliset kulkumuodot olivat talsiminen teitä ja polkuja, sillä kievareiden kiesit olivat liian pienet seitsemälle matkustajalle, olkoonkin, että osa heistä oli pieniä pirpanoita.

   Tienteko Rovaniemen ja Kemijärven välille oli aloitettu jo 1834, mutta valmiiksi se tuli vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin, koska sitä rakennettiin katovuosien aikaan hätäaputöinä ja työt keskeytyivät hyväsatoisina ai-koina. Tielle oli ”puhkaistu” reitti, mutta kovin hyväkuntoinen tai tasainen se ei ollut edes vielä 1900-luvun alkupuolella, vaan kulkuväylä oli edelleen kivinen, kuoppainen ja mutainen kärrytie, eikä se siitä eteenpäinkään kohti Perämeren rantaa liene ollut paljon parempi.

   Edellä mainittujen vuoksi pidän todennäköisempänä, että Liinu, Kaisa ja lapsikatras matkasivat veneellä. niinpä alkutaival saattoi taittua Kemijokea pitkin jonkun paikallisen rahdinsoutajan kyydissä. Kaikkein pahimpien koskipaikkojen yllä soutaja saattoi luotsata veneensä rantaan, ja kyytiläiset siirtyivät kuivalle maalle kävelemään seuraavaan suvantopaikkaan. Tai sitten paattiin nousi ”luotsi”, taitava koskenlaskija, joka osasi väistellä pahat karikot. Rovaniemeltä taival jatkui samanlaisin neuvoin Kemiin, jonne tuli Kostamon kylästä matkaa hieman yli parisataa kilometriä.

 Muutama yritteliäs mies oli anonut Oulun läänin kuvernööriltä lupaa, että he saisivat aloittaa kesällä 1906 vuoroliikenteen automobiililla Kemi - Rovaniemi – Kemijärvi reitille, ja tarkoituksena oli kuljettaa ihmisiä sekä tavaroita 3 - 5 kertaa viikossa. Ennen luvan myöntämistä Kuvernööri pyysi lausunnot ainakin Rovaniemen, Tervolan, Kemijärven ja Kemin kunnilta, joista kaksi ensiksi mainittua vastusti hanketta tien kapeuden takia, ja katsoi autoliikenteen haittaa-van ja häiritsevän kulkua hevosilla, joka oli erittäin vilkasta, rahtia ajettiin jopa sata kuormaa päivässä.

   Vastustuksesta huolimatta Kuvernööri myönsi liikenneluvan elokuussa, kunhan tarkkoja järjestyssääntöjä noudatettaisiin. Niitä olivat muun muassa päiväkirjan pitäminen kaikista matkustajista, ja toimittaminen viranomaisille neljännesvuosittain, kuten majoitusliikkeetkin oli velvoitettu tekemään. Myös ajonopeutta tuli noudattaa niin että suoralla esteettömällä osuudella tuntinopeus kilometrillä olisi enintään 15, mutkaisella tieosuudella 10 ja jos tiellä olisi hevos- tai jalankulkuliikennettä, tuli nopeus alentaa tästäkin puoleen.

Maantie Rovaniemeltä Kemijärvelle, kiesikyyti nousemassa kohti Niskavaaraa vuonna 1898:

  Liinun matkalle linjurikyyti ei siis ehtinyt toteutua, eivätkä puuhamiehet, kemijärveläinen talollinen K. E. Kalliosalmi ja kemiläinen maanviljelijä Jaakko Jämsä olleet hankkineet autoa ennen luvan myöntämistä. Seuraavan vuoden toukokuussa sanomalehdissä kirjoitettiin, että linjalle tarkoitettu kulkupeli oli saapunut Helsinkiin Herra S. Nikolajeff jr:n maahantuomana. Suomen Urheilulehti kertoi toukokuun numerossaan automobiilin olevan 40 hevosvoimainen Fordi, jonka nopeus saattoi hyvällä tiellä yltää 100 kilometrin tuntivauhtiin, mutta sillä ei ollut merkitystä, kun lupamääräys, joka koski koko Suomea, antoi hurjastella enintään 15 kilometriä tunnissa. Autoilu oli Suomessa uutta, maahan oli hankittu ensimmäinen ajovaunu seitsemisen vuotta aiemmin, joten sanastokin oli vierasta ja niinpä moottorin kerrotaan olleen kuusisilinterinen, siis ei sylinterinen. Samana vuonna 1907 tuli voimaan asetus, että auto piti rekisteröidä ja kuljettajan tuli hankkia ajokortti, mutta ajotaitoa ei testattu, riitti kun vakuutti osaavansa.

   Juhannuksen alla 1907 Perä-Pohjolainen julkaisi sanomalehtijutun, jossa kerrottiin automobiilin testiajosta Kemistä Kemijärvelle ja takaisin. Rovaniemeltä puolen päivän jälkeen, noin yhden aikaan alkanut matka sujui hyvin Kemijärvelle, jonne auto saapui samaisena tiistaina yhdeksän maissa illalla. On siinä ollut paikallisilla ihmettelemistä, kun nelimetrinen auto kurvasi kylälle kuljettajan ohjastamana, kuusi miestä mukanaan, pari heistä kääntöistuimilla selkä tai kylki menosuuntaan.

   Lehtijutun mukaan ajovaunu lähti takaisin keskiviikkona kolmen aikaan iltapäivällä, joten moni ehti käydä kirkonkylällä ihailemassa uudenlaista kulkupeliä, jollaista tuskin oli Kemijärvellä aiemmin nähty. Paluumatka topsahtui lähes 80 kilometriä länteen, kun automobiilin piti väistää vastaantulijaa ja seisahtua, jolloin ”koneiston voimajohtolaite teki tenän”. Autoa vedettiin 1,5 kilometriä hevosella, jonka jälkeen ”johto taasen oli kunnossa”, ja vaunu saapui Rovaniemelle aamulla kello kolme.

   Testiajon lopputulos oli sama, minkä vuoksi muutamat kunnat olivat hanketta vastustaneet, tie Kemijärvelle ei ollut autoiluun sopiva. Kyseinen kulkupeli ei suorittanut koskaan linja-ajoa, vaan palautui maahantuojalle, koska sen muutkin koeajot olivat päättyneet rikkoutumiseen. Vuoro-onnikat alkoivat kulkea Kemijärvelle saakka vasta pari-kymmentä vuotta myöhemmin, joten tietä lienee parannettu ja levennetty ennen sitä.

Testimatkan tehnyt auto oli vuoden 1907 Ford Model K Touring

 

Liinun, Kaisan ja lapsilauman seuraava taival taittui junalla Kemistä Ouluun, jossa anottiin kuvernöörinpassit, ja päiväykseksi niihin tuli 13.6.1906, mikä viittaa siihen, että ne hankittiin menomatkalla, sillä ajankohta on vain seitsemän päivää aiempi kuin milloin ryhmä lähti Hangosta. Tarvittavat paperit lienee lähetetty viranomaisille edeltä käsin, ettei Oulussa tarvinnut odotella ja majailla montaa vuorokautta. Valokuvaa matkustusasiakirjaan ei tullut, ne otettiin käyttöön vasta ensimmäisen maailmansodan myötä, mahdollisten vakoojien löytämiseksi. Matkayhtiöt myivät velaksi lippuja, jotka kattoivat kaikki matkat ja yöpymiset kotoa määränpäähän saakka, mutta kaiken saattoi maksaa erikseenkin.

   Juna vei matkalaiset Suomen läntistä seutua Oulusta Hyvinkäälle, missä saattoi joutua yöpymään majatalossa, mikäli Hangon punatiilisessä siirtolaishotellissa oli täyttä. Viimeksi mainittu oli vain joitakin vuosia vanha, ja siellä majoituttiin kahdentoista hengen huoneisiin, joihin oli sijoitettu neljä rautaista kolmikerrossänkyä sekä pöytä tai pari ja istuimiksi muutamia jakkaroita sekä tuoleja. Todellisuudessa huoneessa oli usein enemmän kuin 12 ihmistä, sillä ei jokaiselle lapselle ollut omaa vuodetta, vaan useampi nukkui samassa ja pienimmät äidin kainalossa.

   Viereisessä rakennuksessa oli Siirtolaiskonttori, josta matkaliput lunastettiin, mutta sitä ennen kaikille lähtijöille tehtiin kymmenen markan hintainen lääkärintarkastus hotellin puolella. Toinen tohtorin syyni suoritettiin Liverpoolissa, kun laivayhtiöt eivät halunneet ottaa palautusriskiä, sillä niiden täytyi tuoda ilman erillistä maksua takaisin sellaiset, jotka eivät läpäisseet kolmatta, Ellis Islandin tarkastusta.

   Kävi niin ikävästi, että yksi Liinun lapsista ei selvinnyt syynistä, vaan tohtori teki diagnoosin, että tämä sairastaa trakoomaa, hyvin tarttuvaa silmäsairautta, joka aiheuttaa sarveiskalvon samentumista ja johtaa sokeutumiseen. Nykyisin vaiva saadaan hoidettua antibiooteilla, mutta tuon ajan lääkkeistä ei ollut sairauteen apua, eikä Ameriikkaan päästetty trakoomaa sairastavia.

   Lääkärintarkastuksen suoritustavasta ei löytynyt tietoa, mutta todennäköisesti jälkikasvun silmät rähmivät, ja syynä oli tavallinen silmätulehdus, joka oli ennen aika yleinen lapsilla. Rähmimisen huomattuaan tohtori luultavasti testasi lapsen näkökyvyn ja totesi sen heikoksi, mutta sekin saattoi olla huono ihan muuten, esimerkiksi pahan liki- tai kaukotaittoisuuden vuoksi. Näin jälkikäteen voi todeta, että yksikään lapsista ei sokeutunut ajan myötä, joten tuskin heistä kukaan sairasti trakoomaa.

   Kaisa Erika Kumpulan taival ei tyssännyt tuohon, vaan hän nousi 20.6 Polar-laivaan ja matkasi Englannin itärannikolle. Sieltä taival taittui junalla Liverpooliin ja jatkui Gunard Line yhtiön Ivernia-valtamerialuksella Bostoniin. Yhdysvaltain itärannikolta hän hyppäsi taas junaan ja matkasi siskonsa Ida Pohjolan luo Ironwoodiin, missä hänen oli tarkoitus löytää itselleen palveluspaikka, joka ei liene ollut vaikeaa, sillä suomalaispiiat olivat haluttuja työntekijöitä. Liinun sekä lasten oli ollut määrä tehdä sama taival, joten oletettavasti Matti odotti heitä sillä seudulla.

   Kaisa, amerikkalaisittain Kate, Katy tai Kathey, löysi itselleen heilan lähes heti Ironwoodiin saavuttuaan. Kurikassa syntynyt Iisakki Hautamäki oli mennyt 1899 Kauhajoella naimisiin itseään 12 vuotta vanhemman lesken, Amanda Sofia Harjun kanssa, ja ryhtynyt paikalliseen tapaan käyttämään tämän sukunimeä. Vaimolla oli poika sekä kaksi tytärtä edellisestä liitosta, ja hän sai Iisakille tyttären puolentoista vuoden avioliiton jälkeen. Pariskunnan yhteinen tyttö kuoli maaliskuun lopulla 1901 ja myös edellisen liiton nuorempi tytär menehtyi seuraavana kesänä, heinäkuun puolivälissä.

   Juhannuksen tietämissä 1902 Iisakki ja Amanda saivat toisen yhteisen tyttären, joka sai nimekseen Hilma Sofia, joten hän oli täyskaima edelliskesänä kuolleelle Iisakin tytärpuolelle. Hilma oli alle puolitoistakuinen, kun Iisakki astui Polaris-laivaan Hangossa ja suuntasi Bostonin kautta Michiganiin, noin sadan kilometrin päähän Ironwoodista, jonne hän kulkeutui vasta myöhemmin.

Ivernia-laivan III-luokan, neljän hengen hytti:

   Iisakin vaimo kuoli keuhkokuumeeseen Kauhajoella lokakuussa 1906, jolloin Hilma oli vasta neljän vanha. Tämän siskopuoli oli kuitenkin jo 22-vuotias ja velipuolikin lähemmäs parikymppinen, joiden lisäksi perheen torpassa asui Amandan äiti, jolla oli tosin ikää jo 76 vuotta. Hilma jäi nähtävästi heidän hoiviinsa, ja muutamaa vuotta myöhemmin veli toi huusholliin myös vaimon, joten kaitsijoita lapselle riitti.

   Kaisa tiesi lähenevänsä ikää, jolloin ei enää saisi lapsia, olihan hän Ironwoodiin saapuessaan jo 31-vuotias. Niinpä hän ei aikaillut löydettyään miehen itselleen, joten Iisakki vei Kaisan vihille vajaa vuosi leskeytymi-estään. Aluksi he asuivat parin rautakaivoksen välissä Veronassa, joka kuului Wakefield Townshipiin ja sijaitsi viitisen kilometriä kyseisestä kaupungista länteen, Bessemerin suuntaan. Samassa taajamassa heille syntyi seuraavana vuonna Lydia Elvira, joka jäi pariskunnan ainoaksi lapseksi. Muutamaa vuotta myöhemmin perhe oli asettunut muiden suomalaisten tapaan Erwiniin, mutta jokunen vuosi myöhemmin he asuivat hivenen pohjoisempana, Newport kaivoksen alueella, joten Iisakki lienee saanut palkkapussin kaivokselta. Tosin väestönlaskenta ei ole kaikilta osin kovin tarkka, joten perhe saattoi asua samassa paikassa koko ajan, sillä Erwin Township työntyy 2,5 kilometriä pitkänä ja 800 metriä leveänä maakaistaleena kohti Newportia. Niinpä Bonnie kaivos kuuluu Erwinin alueeseen, ja antaa työtä miehille ja veroja kunnalle.

   Lydia meni naimisiin 18 ikäisenä, kesällä 1926 Walter Moision kanssa, mutta isä ei ollut tyttären hääonnea näkemässä. 50-vuotias Iisakki Harju kuoli keuhkotautiin kotonaan hieman alle vuosi ennen tyttären avioitumista. Kaisan laatimassa muistokirjoituksessa kuolinpaikaksi on laitettu Ironwoodin Newportin lukeinen, jollaiseksi suomalaissiirtolaiset olivat vääntäneet location -sanan, jolla tarkoitettiin tiettyä paikkaa. Lehtikirjoituksessa mainitaan nimeltä molemmat elossa olevat lapset, Hilma ja Lydia, joten Isac ei ollut täysin unohtanut Suomeen jäänyttä tytärtään. Yhteydenpidosta huolimatta Iisakki mahtoi jäädä Hilmalle aika vieraaksi, ja tunsi isänsä vai rapakon takaa lähetetyistä kirjeistä ja mahdollisista kuvista. Todennäköisesti Hilma ei nähnyt isäänsä sen jälkeen, kun tämä lähti Amerikkaan tyttären ollessa seitsemänviikkoinen, sillä tiettävästi Iisakki ei käynyt tuon jälkeen Suomessa, eikä Hilma koskaan käynyt Yhdysvalloissa.

   22-vuotiaan Walter Oskar Moision perhe asui Ironwood Cityssä, joten kaukaa Lydia ei puolisoaan hakenut. Nuori-pari asettui asumaan Newportiin ja Walter kulki töissä rautakaivoksella, jonka kainalossa asuinalue sijaitsi. Perhe kasvoi kuuden aviovuoden jälkeen June-tyttärellä ja kolme vuotta myöhemmin pojalla, josta tehtiin isänsä kaima, Walter. Myös Hilma meni jossain vaiheessa Suomessa naimisiin, sai lapsiakin, ainakin yhden tyttären.

   Kaisa löytyy yli viisikymppisenä Bessemeristä ja hänen ammatiksi on määritelty housekeeper eli taloudenhoitaja. Samassa asunnossa oli vuokralaisena naimaton, lähes kuusikymppinen Alfred Pietilä, joka oli kaivosmies. Dokumentit eivät kerro, hoitiko Kaisa Alfredin taloutta, vai häärikö hän päivät jonkun toisen kotona, sillä tuntuu epätodennäköiseltä, että mainarilla olisi ollut varaa taloudenhoitajaan. Sekin mahdollisuus tietenkin on, että he elivät susiparina, tai avoparina niin kuin nykyisin sanotaan, mutta yhtä hyvin selitys voi olla, että Kaisa sai huoneen vuokraamisesta Alfredille, sekä ruoanlaitosta ja pyykkihuollosta miehelle sen verran tuloja, että tuli toimeen.

Michigan - Wisconsin rajaseutu, Suurten järvien alue, 

Erwin township eli Eteläkylä vaaleanpunaisen täplän kohdalla:

Mutta palataanpa Liinuun, jolla ei lapsen silmäsairauden vuoksi ollut muuta tehtävissä, kuin suunnata pesueen kanssa takaisin Kemijärvelle. Matka oli varmasti raskas sekä henkisesti, että fyysisesti, ainoa lohtu oli, että hän saattoi käyttää tuttua suomen kieltä paluumatkalla, vaikka enin osa taipaleesta kulki vieraissa maisemissa. Mieltä varmasti painoi, ettei Kostamon kylässä ollut enää edes kotia odottamassa, Liinuhan oli myynyt lähtiessään torpan sekä kantturansa.

   Ensin pesueen piti palata junalla Hangosta Hyvinkäälle, yöpyä siellä ja jatkaa seuraavana aamuna raiteita pitkin pohjoiseen. Junamatka Kemiin kesti vuorokauden, jonka jälkeen alkoi vaikein vaihe, ja lopputaipaleeseen lieneekin kulunut monta päivää. Yläjuoksulle palaaminen oli vesitse hankalampaa, mutta kyllä Kemijoella oli edelleen soutajia, jotka kuljettivat etelän suuntaan muun muassa kalaa, parkkilasteja ja eläinten turkiksia. Vaikka soutajat pyrkivät saamaan rahtia paluumatkalle, saattoi veneessä olla tilaa yhdelle pesueelle, maksua vastaan tietenkin. Rahdinviejät työskentelivät yleensä kaksin, ja saivat tehdä välillä hartiavoimin töitä, että vene kulki vastavirtaan. Pahimmissa koskipaikoissa täytyi kävellä rantoja pitkin, jolloin etummainen kiskoi menopeliään perässään köydestä, kun toinen ohjasi venettä rannalta käsin pitkällä seipäällä, että se pysyi suunnassa eikä päässyt hakkautumaan rantakiviin. Myös kyytiläiset talsivat koskipaikoissa rantapolkuja tai möljiä, joita oli paikka paikoin rakennettu joen varteen paluun helpottamiseksi.

   On mahdollista, että Rovaniemeltä perhe kulki osan matkaa kärryillä, mutta kävellenkin he saattoivat tuon taipaleen taittaa, vaikka se pitkä olikin, Kostamusperälle saakka yli 90 kilometriä ja vaati siten yöpymisiä kievareissa. Jos Mikko-set tulivat tietä pitkin, avautui Särkikankaalta kaunis näkymä Kemijärven kirkonkylään ja Pöyliöjärven yli Kemijoelle sekä sen takana siintäville tutuille vaaroille, jotka täplittivät vastarantaa. Lieneekö näkymä antanut Liinulle lohtua, kun taival alkoi olla lopuillaan, vai muistuttiko se vain epäonnistuneesta matkasta.

   Kotipuolessa olivat sentään vielä vanhemmat, joiden luokse pesue saattoi mennä palattuaan, mutta ahdasta olisi ollut, jos he olisivat joutuneet sinne jäämään. Onneksi torpan ostaja oli suopea ja Liinu sai lunastettua mökkinsä takaisin, samoin sen ainoan lehmänsä. Nykysanoin ilmaistuna tukiverkosto hupeni Liinun ympäriltä, kun Kaisa-siskokin meni rapakon taa. Liinun isä oli yli seitsemänkymppinen, äiti hieman alle, joten ikä alkoi jo painaa heitä, eikä vajaamielisestä, 35-vuotiaasta siskosta liene ollut suurta apua. Nykyihmisestä saattaa tuntua, että eivät vanhemmat olleet vielä iäkkäitä, mutta jokainen ruumiillista työt tehnyt tietää kuinka kuluttavaa se on. Tuolloin työ oli huomattavasti raskaampaa, kun ei ollut koneita apuna ja päivät olivat pitkiä, joten heidän terveys ei ehkä enää ollut erinomainen.

Kuvassa näkymä Särkiselän laelta kohti Kemijärven kirkonkylää:

   Niin Mikkosten elämä jatkui kesällä 1906 rapakon molemmin puolin, Liinu elää kituutteli Kemijärvellä ja Matti sekä Hilda Ameriikassa taaloja tienaamassa. Todennäköisesti Liinu lainasi kylänmiehiltä siihen saakka, että Matti palasi, taikka puoliso pisti vaimolleen rahaa kirjeissä tai Kemijärven Säästöpankin kautta, joka oli avattu edelliskesänä.

   Mainittakoon, että kyseisen rahalaitoksen kamreeriksi valittiin maamme ensimmäinen naispankinjohtaja, Ester Heikel, joka oli samalla yksi harvoista naispuolisesta pankinjohtajista koko maailmassa. Toimeen astuessaan Ester oli 31-vuotias ja naimaton, eikä hän mennyt koskaan naimisiin. Vaikka Ester ei avioitunut, vaihtoi hän sukunimeä 1907, kun suurin osa Kemijärven Heikeleistä otti käyttöön nimen suomalaisen version, Heikinheimo. Ester sai myös perheen reilut kymmenen vuotta myöhemmin, mutta siitä lisää tuonnempana. Hänen isänsä oli ollut Kemijärven kirkkoherra Carl Robert Heikel, jonka uraa jatkoi Esterin isoveli, tässä tarinassa jo moneen kertaan mainittu Matti, josta myös tuli Heikinheimo.

   Joidenkin muistitietojen mukaan Mikkos Matti olisi käynyt Atlantin takana kolme kertaa, mutta tietoja löytyy vain kahdesta reissusta. Se ei sulje pois kolmatta matkaa, sillä Ameriikkaan mentiin niin montaa eri reittiä, ettei kaikkien rajaviranomaisten dokumentit ole enää tallessa, ja vaikka olisivatkin, on nimi voitu kirjata niin, ettei sitä parhaalla tahdollakaan saa tulkittua Matti Mikkoseksi. Laivaluettelon alkuperäinen kirjaaja rustasi nimen usein sen mukaan, miten sen sattui kuulemaan, ja myöhemmin kun käsin kirjoitetut luettelot digitoitiin, tulivat tekstit kirjaajan käsialatuntemuksen mukaisessa muodossa. Myöskään syntymäaikoja ei merkitty, vaan pelkästään ikä, ja sehän voi tuolla perusteella heittää vuoden riippuen siitä onko kirjaus tehty ennen vai jälkeen henkilön syntymäpäivän. Kun suomalaiset itsekin käyttivät muunnoksia nimistään amerikkalaisten korvaan sopivaksi, monen kohdalla voi vain arvailla onko henkilö se jota etsii. On myös mahdollista, että hän meni Kanadaan ja ylitti Yhdysvaltain rajan laittomasti, kun oli edelliskerralla Ellis Islandin sairaalassa, kenties tutkittavana, onko hän sovelias siirtolaiseksi.

   Jos Matti kävi reissussa kolme kertaa, lienee hän käväissyt kotona aika pian sen jälkeen, kun Liinu ja lapset käännytettiin kotiin Hangossa. Uuden passin hakemisesta ei löydy dokumenttia, joten hänen täytyi palata Ameriikkaan viimeistään alkukesästä 1907, ennen kuin viiden vuoden passi meni vanhaksi. Vaikka voimassaoloaika olisi umpeutunut, pääsi takaisinpäin siitäkin huolimatta, että paluumatkalla ylitettiin vieraiden maiden rajoja. Britannian tai muiden Euroopan maiden rajaviranomaiset eivät nähtävästi välittäneet asiasta, tai sitten Suomen konsuli kirjoitti paluuta varten passin Yhdysvalloissa.

   Hauska sattumus nimen kirjaamisesta löytyy Ellis Islandin maahantuloluettelosta, enkä meinannut sen vuoksi edes löytää toista matkaa, koska en voinut etsiä Hildan nimellä, hänen mukanaolonsa selvisi vasta tuosta dokumentista. Käsin kirjoitetussa tekstissä on suttu M-kirjaimessa, jonka vuoksi Matin etunimi näyttää aika yksiselitteisesti alkavan A-kirjaimella, joten se on periaatteessa digitoitu aivan oikein muotoon Alatti ja sukunimikin on vaihtunut muotoon Mikkanen. Toisin kuin yleisesti luullaan, eivät maahantuloviranomaiset juurikaan kirjoittaneet ylös siirtolaisten nimiä, vaan käyttivät laivayhtiöiden luetteloita, joten mahdolliset kirjoitusvirheet olivat tapahtuneet jo lähtösatamassa.

   Perimätieto kertoo, että Matti palasi joltakin Ameriikan matkaltaan syksyllä, mutta vuodesta ei ole tietoa. Talvi teki tuloaan, kun Matti saapui kotiseudulle, ja Kemijärvessä oli jääpeite, eikä enää mikään yksiöinen riite. Siltaahan ei vielä ollut, vaan puolentoista kilometrin matka kirkonkylän ja Sipovaaran välillä kuljettiin soutulautalla tai veneellä. Jos oli millä maksaa, sai Kemijoen Uittoyhdistyksen varppaajan, esimerkiksi Alku-laivan kuljettamaan isompaa tavaraa, joka lastattiin lautalle, jota höyryalus veti perässään.

   Pakkasten tultua jäätiet tikutettiin varmaan useampaankin paikkaan Kemijärven yli. Suorin reitti Kostamoon lähti Rantaperältä, eli hautausmaan pohjoispuolelta, kulki Kemijoen ja Norvionväylän yli, Laukkulammen kautta Turvasenperälle, josta Aapainväliä pienen Kostamojärven perään. Rospuuttoaikaan Kemijärven ylittäminen oli hankalaa, kun jää ei kantanut mutta haittasi veneellä liikkumista, jolloin sitä joutui hakkaamaan rikki edellään.

   Kun Matin täytyi päästä kirkonkylän puolelta vastarannalle, olivat vaihtoehdot huonoja, joista mies valitsi järven ylittämisen jalkaisin, vaikka viittatietä tuskin oli vielä tikutettu. Lieneekö kohdalle sattunut virtapaikka, jossa jääpeite on ohuempaa, sillä niinhän siinä kävi, että jää petti ja Matti pulahti hyytävän kylmään veteen. Miehen mielessä on saattanut käydä isoveljen kohtalo, vaikka Matti tuskin muisti kovin selkeästi tämän kuolemaa, olihan hän vasta vajaan kolmen vanha Kallen hukkuessa. Tosin kaikkein järkyttävimmät asiat saattavat jäädä hyvinkin pienen lapsen mieleen, kuten miehelleni, jonka pikkusiskoa äiti lähti tekemään laitokselle. Puolisoni oli tuolloin vain kaksi vuotta ja kolme kuukautta, eikä hän muista uutta vauvaa, vaan ainoastaan sen, että turvallinen äiti ei ollut kotona.

   Lieneekö kuoleman kauhu antanut lisää puhtia, vai rukoiliko Matti voimia Jumalalta, sitä en tiedä, mutta mies sai kammettua itsensä kantavalle jäälle ja kuivalle maalle. Varmaan mielessä käväisi, että olisi kannattanut pyytää joku soutamaan järven yli.

   Mikkosen perheellä lienee ollut ihmettelemistä, kun mies tuli kotiin vettä valuvana, sanalla sanoen uitettuna. Siitä ei ole tietoa, oliko hänellä sellaista tavaraa mukana, joka meni järven pohjaan, mutta henkikulta sentään säästyi. Atlantin ylittäneet kuljettivat rahansa yleensä tarkoitukseen valmistetussa, paidan alle laitettavassa kangasliivissä, ettei varkaat päässeet niihin käsiksi. Jos Matilla oli seteleitä, lienevät ne olleet kyseisessä rahaliivissä, joten kotitorpassa niitä piti kuivatella pyykkinarulla uunin kupeella.

   Rippikirjan mukaan Matti osasi kirjoittaa, mutta ei liene ollut mikään kirjallinen sanaseppä, joten kirjeitä tuli harvakseltaan, eikä hän nähnyt tarpeelliseksi ilmoitella milloin oli tulossa kotiin. Nopeakäänteisenä miehenä hän lienee tehnyt paluupäätöksen yhtä pikaisesti kuin suoritti ensimmäisen lähtönsä valtameren taa, joten kirje ei olisi ehtinyt Liinulle sen nopeammin kuin Matti itse. Kirkonkylälle, pappilaan laitettiin puhelin 1908, mutta Matti ei varmaan olisi raskinut tuhlata taalojaan puhelinsoittoon rapakon takaa vain siksi, että ilmoittaisi kotiinpaluusta.

   Niinpä kukaan ei olisi pitkään aikaan osannut kaivata Mattia, jos olisi käynyt huonommin. Ehkä aikojen päästä Hilda olisi kirjoittanut ja kysellyt mitä isälle kuului. Pahimmassa tapauksessa olisi kulunut vuosia ennen kuin olisi selvinnyt, että Matti on hukkunut, tai sitten asia olisi jäänyt pimentoon ja perhe olisi luullut, että mies oli tehnyt oharit, ja hävinnyt omille teilleen Ameriikassa, sillä sellaistakin joidenkin kohdalla tapahtui.

Soutulautta sekä matkustajalaiva Saattaja. Aina ei tarvittu laituria, 

vaan laivaan noustiin myös suoraan soutuveneestä:

Jos Matti kävi suuren rapakon takana kolme kertaa, lienee hän suunnannut reissulla jälleen Ironwoodin seudulle, missä Hilda oli, kenties edelleen Ida-tädin piikana, kenties jo vieraan palveluksessa, olihan hänellä ikää lähes viisitoista. Ida ja Kalle saivat lapsia harvakseen, seuraava syntyi loppukesästä 1908. Tytär sain nimekseen Ella Maria, eli Elli Mary, mutta hän eli vain puolivuotiaaksi kuollen kouristukseen tai kohtaukseen, luultavasti jonkin lastentaudin aiheuttamaan. Pikkuisen Ellan jälkeen lapsia tuli tiheämmin, Ida Eleonora syntyi vuoden 1909 viimeisenä päivänä, Roy pari vuotta myöhemmin ja Reino puolitoista vuotta hänen jälkeensä. Kuopus sai nimen Arne Ilmari, mutta jälkimmäinen osa vääntyi pian muotoon Elmer. Hän tuli maailmaan vasta tammikuussa 1922, ja sai pitää isänsä ainoastaan varhaisteini-ikään saakka. Kalle Pohjola oli lähes 12 vuotta vaimoaan vanhempi, ja hänellä oli ollut jo pidempään sydänvaivoja. Hän jätti Idansa leskeksi syyskuun puolivälissä 1934, vain reilu kuukausi sen jälkeen, kun esikoinen, Kalle astui avioliiton tielle norjalaissiirtolaisten tyttären Lillie Martha Leen kanssa. Vanhin tytär Ida oli tuolloin ollut naimisissa jo seitsemän vuotta, hän meni vihille William Mikkolan kanssa 17-kesäisenä, ja ehti tehdä isästään ukin kahdelle tyttärelleen, kolmas syntyi myöhemmin. Ida eli leskenä yli kaksikymmentä vuotta ja kuoli 1957 Erwin Townshipin Eteläkylässä, jossa perheen farmi sijaitsi.

   Hilda lienee suorittanut vuoden 1909 tietämillä rippikoulun, jollaisen suomalainen kirkko järjesti seudulla joka vuosi, sillä niihin riitti halukkaita nuoria. Ameriikassa pääsi kyllä naimisiin ilman konfirmaatiota, mutta paikalliset suoma-laissiirtolaiset olivat aika uskonnollista porukkaa, ainakin Auttaja-lehden mukaan, jota painettiin kyseisessä kaupungissa vuodesta 1906 lähtien. Ensivuosikymmenet se julkaistiin suomen kielellä, mutta 1950-luvulla se muuttui englanninkieliseksi, kun ensimmäisen aallon amerikansuomalaiset olivat oppineet uuden maan kielen tai kuolleet pois. Seuraava sukupolvi osasi suomea paljon vähemmän, koska heidän täytyi suorittaa koulut englanniksi.

   Suomalainen kirkkokunta oli tuollakin seudulla vuosisadan ensikymmenellä aika riitaisaa porukkaa. Kristillisiä seurakuntia oli useita, ja suurimmalla osalla niistä oma kirkkokin, joten Ironwoodissa ja lähikylissä niitä oli ainakin Luterilainen, Evankelis-luterilainen, Siionin Evankelistinen ja Skandinaavis Luterilainen kirkko, josta viimeisessä kävivät ruotsinkieliset suomalaissiirtolaiset. Lisäksi osa suomalaisista kannatti Metodistien ja Babistien uskontokuntia, mutta katolilaisia heistä lienee ollut aniharva, lähinnä sellaiset, jotka kääntyivät siihen avioliiton myötä. Täysin varmaksi en pysty sanomaan mihin ryhmään Liinun sukulaiset kuuluivat, mutta se oli joku kolmesta ensin mainitusta, jotka yhdistyivät seuraavalla vuosikymmenellä, mutta joillekin seuduille jäi edelleen eri kirkkokuntia edustavia yhteisöjä.

   Rippikoulun jälkeen Hilda lienee katsellut töitä itselleen, ja koska hän oli asunut suomalaisyhteisössä, hän tuskin vielä osasi englantia kovin hyvin, joten luontevin vaihtoehto oli piian paikka. Vuoden 1910 väestölaskenta kertoo, että sellainen löytyi Bayn perheestä, jossa vanhemmat olivat suomalaissiirtolaisia, tosin jo vuosikymmeniä Ameriikassa olleita. Perheessä oli kymmenen lasta, vanhin 21-vuotias, nuorin kuuden vanha, joukossa yhdet kaksoset, ja äiti, leski Eriika Kostamo oli lähtöisin Kemijärveltä, mutta ei ollut sukua Liinulle, eikä siis myöskään Hildalle.

   Perheen isä, alkujaan Oskari Lahti oli ollut Ironwoodin rauhantuomari, ja oli omistanut muun muassa puolikkaan kaupungissa toimivasta Svenska Apotekista. Hän lienee syntynyt Suomessa ruotsinkielisellä alueella, ja hänen isänsä, jonka kanssa Oskari muutti poikasena Ameriikkaan, oli syntynyt Ruotsissa. Oscar Bay oli kuollut joulukuussa 1902, puoli vuotta ennen nuorimman lapsen syntymää. Oskarin poismenoon liittyi jotain outoa, sillä hän ehti olla kadoksissa useamman päivän ennen kuin hänet löydettiin kuolleena omasta, lukitusta toimistostaan Ironwoodin keskustasta, eikä kuolinsyytä kerrota missään, vaikka tapahtuneesta kirjoitettiin sekä suomen- että englanninkielisissä lehdissä.

Kuva noin 1900 Norrie Hill kukkulalta luoteeseen, Ironwoodin yli kohti Zion Mountain vuorijonoa. Erwin Township sijaitsee Norrie Hill takana ja jää kuvaajan selän taa. Vasemmalla kaupungin pääkatu, South Suffolk Street, josta risteää neljä katua, mm. Aurora Street, ja siitä viisi korttelia oikealle on North Carry Street. Kuvassa äärioikealla olevat talot sijaitsivat tuolla kadulla, joka on saanut nimensä kaupunkia perustamassa olleen Solomon Carryn mukaan:

   Perhe oli nähtävästi aika varakas, ainakin sen verran, että miehensä kuolemankin jälkeen äiti pystyi olemaan kotirouvana North Curry Streetillä. Heillä oli myös varaa palkata palvelusväkeä, siis Hilda, kenties joku jo ennen häntä. Ainakin osan tuloistaan Bayt saivat vuokraamalla huoneita parin korttelin päästä kotoaan, mutta kyseessä ei kuittenkaan ollut poortitalo eli täyshoitola, vaan huoneistoihin otettiin hyyryläiseksi perheitä.

   Noihin aikoihin Ironwoodissa asui myös eräs suomalainen erikoisuus, jonka esiintymisiä Hilda mahdollisesti kävi katsomassa. Tummaihoinen Rosa Emilia Clay käytti tuolloin etunimeä Rocy ja aviomiehensä sukunimeä Lemberg. Rosa oli syntynyt elokuussa 1875 mustaihoisen nuoren äidin ja valkoisen kauppiasisän lapseksi Afrikassa, Omarurussa, joka sijaitsee nykyisen Namibian alueella, jota tuolloin nimitettiin Ambomaaksi. Hänet otettiin äidiltään vauvana ja sijoitettiin lastenkotiin, joka oli suomalaisen lähetyskoulun yhteydessä, joten hän oppi puhumaan suomea jo aivan pienenä. Nelivuotiaasta hän oli lähetystyöntekijäpariskunnan Karl August Weikkolinin ja Ida Sofia Ingmanin kasvattina, ja muutti näiden mukana Suomeen ollessaan noin kolmentoista. Rosalla oli kaunis lauluääni, ja kasvattivanhemmat kierrättivät häntä ympäri maata kuin sirkuseläintä, jonka tuli esiintyä erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä lisäksi kuljeksia torilla ja kaduilla myymässä valokuvia itsestään.

   Parikymppisenä Rosa pääsi Sortavalan opettajaseminaariin, valmistui viitisen vuotta myöhemmin ja sai seuraavan vuoden syksyllä, 1899 Suomen kansalaisuuden, tiettävästi ensimmäisenä tummaihoisena. Hän toimi joitakin vuosia opettajana, mutta päätti sitten suunnata Ameriikkaan ja nousi Hangossa laivaan juhannuksen tietämissä 1904. Rosa oli yhtä ummikko kuin suurin osa Yhdysvaltoihin muuttaneista, eli ei osannut lainkaan englantia. Hän asui aluksi New Yorkissa ja elätti itsensä ompelijana mutta antoi myös laulu sekä soittotunteja. Rosa oli vaikuttava kontra-altto ja hän esiintyi paljon laulajana sekä näyttelijänä suomalaissiirtolaisten kokoontumistiloissa, seurojen- tai työväentalon tyyppisissä paikoissa, joita he nimittivät haaleiksi. Rosa oli muutenkin aktiivinen ja liittyi Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön paikallisosastoon, jonka myötä hänestä tuli työväenliikkeen vaikuttaja lähes 50 vuodeksi.

Rosa Clay ja yksi hänen esiintymispaikoistaan, 

Ironwoodin suomalaissiirtolaisen raittiusseuran haali nimeltä Walo:

Siitä ei ole tietoa, tapasiko Matti Ameriikassa veljiään, sillä Heikki, Juho ja Juuso olivat Yhdysvalloissa samoihin aikoihin kuin hän. Lähimmät heistä olivat mainareina Hancockin seudulla, vajaan 150 kilometrin päässä, mutta voi olla, ettei Matti edes tiennyt kahden muun veljen olevan lähempänä kuin nämä olivat olleet kotimaassa. Juhon asuinpaikka oli kauempana, noin 70 kilometriä itärannikolta, lähes yhtä kaukana kuin paikkakunnat, joihin Matti oli tullut valtamerilaivalla.

   Matin lopullisen paluun ajankohdasta ei ole varmuutta, toiset sanovat viimeisen reissun kestäneen pari vuotta, jotkut kertovat hänen tulleen Hildan kanssa takaisin noin 1911, mutta viimeksi mainittu ei pitäne paikkaansa. Kemijärven rippikirjoissa on maininta, että Matti olisi mennyt Amerikkaan 1905, mutta tuohan oli jo toinen reissu.

   Ehtoollisella Matti näyttää käyneen aika säännöllisesti kerran vuodessa, ja jos merkintää ei ole, voisi päätellä, ettei hän ole kotimaassa. Harmi vain, ettei noihin voi täysin luottaa, sillä hänellä on merkintä Jumalanpalvelukseen osallistumisesta 27.8.1902, vaikka hän oli noussut Hangossa Polar-laivaan neljä päivää ennemmin. Kuten aiemmin on kerrottu, oli Matti kotiseudulla 1904, ja sen vahvistaa henkikirjat, joiden mukaan hän on ollut Amerikassa helmikuun lopulla, dokumentin laadinnan aikaan, mutta palannut kotiin ennen heinäkuun loppupuolta, jolloin hän on käynyt ehtoollisella.  Seuraava ehtoollismerkintä Matilta löytyy melko tarkalleen neljä vuotta myöhemmin, sekä joka vuosi sen jälkeen, joten noissa väleissä hänen olisi täytynyt tehdä nopeita pyrähdyksiä suuren rapakon taa, enkä pidä sitä kovin todennäköisenä, olihan matka sen verran kallis.

Kuvassa Davis & Fehr Dry Goods Store tavaratalo Ironwoodissa East Aurora ja 

South Suffolk katujen kulmassa, noin puolen kilometrin päässä Hildan palveluspaikasta:

   Henkikirjat tuolta ajalta ovat hieman sekavat, mutta tukevat sitä, että Matti palasi keväällä 1908 ja Hilda jäi rapakon taa. Henkikirjasta löytyy sellainenkin yksityiskohta, että Matin ensimäistä lähtöä seuraavana vuonna Liinu on merkitty leskeksi, lieneekö itse niin ilmoittanut, vai onko kirjaaja ymmärtänyt väärin. Onhan Liinu saattanut tokaista olevansa ”elävän leski”, ja kun kirjurien äidinkieli oli yleensä ruotsi, ei tämä välttämättä käsittänyt sanontaa. Vielä hauskempi on vuoden 1912 kohdalla, kun Mikkos ukko on kirjattu muotoon Matti Mikkos.

   Hildasta ei lähdön jälkeiseltä ajalta ole muuta merkintää kuin rippikirjoissa viimeisissä sarakkeissa teksti ”Amerikka”, mutta siinäkin vuosi vaihtelee ollen ensin 1906 ja myöhemmin 1905. Nähtävästi Hilda kävi kinkereillä lapsena, ennen reissua, sillä dokumentti kertoo hänen olevan lukutaitoinen, osaavan katekismusta ja ymmärtävän kristinoppia. Ky-seiset dokumentit kuitenkin puoltavat sitä tietoa, että Matti-isä palasi Kemijärvelle 1908, ja neljäntoista ikäinen Hilda jäi Ironwoodiin tätiensä luo.

   Mitä todennäköisimmin Matti Mikkonen oli kotipuolessa, kun Liinu joutui saattelemaan haudanlepoon isänsä Matti Kumpulan. Naapurin jäivät kaksistaan äiti Anna Maria ja vajaamielinen tytär Manta. Matti-isän elinpäivät täyttyivät 18. lokakuuta 1909, ja hän oli kuollessaan pitkälti yli seitsemänkymmenen, joka tuohon aikaan oli korkea ikä. Kului kaksi ja puoli vuotta, kun Liinun äiti, Anna Maria täytti 73 vuotta 12. huhtikuuta 1912, mutta jätti maallisen vaelluksen kymmenen päivää myöhemmin, joten Kumpulan vanhalla puolella asui tuon jälkeen ainoastaan Manta.

   Kumpuloiden jälkeläisille lähetettiin varmaan kirjeitä Ameriikkaan isän ja äidin poismenosta, mutta ei valtameren takaa hautajaisiin ehditty. Perinnöksi ei jäänyt kuin kodin irtaimistoa ja vaatteita sekä vanha mökki, sekin Mikkosten nimissä olevalla vuokramaalla. En tiedä vaatiko joku amerikanjälkeläinen jotain itselleen, epäilen vahvasti, sillä Ruijasta ostettu seinäkello oli ainoa arvokkaampi omaisuus. Kelloa ei olisi kannattanut pakata kuljetettavaksi Atlantin yli, eikä se Suomesta poistunutkaan, vaan kulki suvussa eteen päin kunnes lahjoitettiin Kemijärven museoon.

   Jos Mikkos Matti kävi jossain välissä kolmannen pyrähdyksen Ameriikassa, oli hän todennäköisesti Suomessa anopin kuoleman aikaan, sillä Elsi Hilja syntyi 8 kuukautta myöhemmin. Siitä ei ole tietoa kiirehtikö lapsi maailmaan ennenaikaisena, vai oliko hän muuten heikko, sillä kätilö Laura Forss suoritti hätäkasteen välittömästi tytön synnyttyä. Kirkkoherra Matti Heikinheimo vahvisti ristimisen seuraavan helmikuun alkupuolella, ja merkitsi tiedot syntyneiden kirjaan, jossa sanotaan, että kummeiksi tytölle valikoitui perheen lähiseudun asukkaita, talolliset Erkki Heikkilä ja Pietari Junttila sekä tämän vaimo Serafiia, itseellinen Pekka Kettunen vaimonsa Esteri kanssa sekä Varriossa piikana työskennellyt Hilda Erkkilä. Hilja tuli perheelle joululahjaksi, hän syntyi aattona, samana päivänä, kun Liinun ja Matin avioliittoon vihkimisestä tuli kuluneeksi 19 vuotta. Vanhemmat olivat 45-vuotiaita, kun hännänhuippu, perheen seitsemäs lapsi tuli maailmaan. Aatto osui vuonna 1912 tiistaille, ja kuten nykyisinkin, oli tuolloin Aatamin ja Eevan nimipäivä.

   Mikkos-lasten syntymäpäiville osuvat nimipäivät muuttuivat kaikkien muiden paitsi Hiljan ja Iidan osalla, kun kalenteriin tuli uudistus 1908. Vanhentuneet pyhimysten päivät poistuivat, tai ainakin niiden kirjoitusasu muuttui paremmin kansan suuhun sopiviksi. Osa vaihtui kansallisromanttisiin suomalaisnimiin, mutta joukkoon tuli myös skandinaavisia vaihtoehtoja. Niinpä Hilda vietti synttäreitään, kun Suoma juhli nimipäivää, Jussi sai nimmarikaverikseen Lahjan, Kaija Susannan, Kalle Svean ja Saimi jo aiemmin mainitun Lempin. Mutta nimipäiväkalenteri elää koko ajan, joten osa noista muuttui jo parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin puolet Mikkosistakin sai uuden kaverin juhlapäivälleen.

   Kuopuksen syntymävuonna Kemijärven kirkonkylästä muodostettiin niin sanottu taajaväkinen yhdyskunta. Vuosi-sadan alkukymmenillä, kun paikkakunnalla ei katsottu olevan riittäviä edellytyksiä, että siitä olisi voitu tehdä erikseen maalaiskunta sekä tiheämmän alueen osalle kauppala, perustettiin näitä yhdyskuntia, jotka edelleen jatkoivat osana pitäjää, johon olivat aiemminkin kuuluneet. Taajaväkisen yhdyskunnan perustamisen jälkeen Kemijärven kirkonkylä sai tiettyjä erillisvelvoitteita, jotka eivät koskeneet koko kuntaa, ja sellaisia olivat muun muassa kaavoitukseen sekä katuverkoston kunnostukseen ja puhtaanapitoon liittyvät asiat. Yhdyskunnalla oli oma valtuusto, joka valittiin kun-nallisvaalien yhteydessä, ja taajaväkisen alueen asukkaat joutuivat maksamaan enemmän veroja kuin sen ulkopuolella eläneet.

Alla hieman rajattuna Jarmo Kumpulan heinäkuussa 2019 ottama kuva Kostamon ”Vaarapellolta” eli Mikkosten Kumpulan kartanon tietämiltä länteen, etualalla Anttila, 

vasemmalla Kostamojärvi ja kauempana Kemijoki pilkistelee puiden lomasta:

Jotkut palanneista ostivat Amerikan tienestillään Suomesta tilan mäenkupeelta, mutta paikalle ei tullut nimeksi Kumpula tai Mäkelä vaan Hill tai Hilli. Monen paluumuuttajan puheenparteen jäi joitakin sanoja rapakon takaa, ”oolrait” tuumasi yksi jos toinen Lännessä käynyt. Epäilen, lieneekö Matin puheenparteen tullut yhtään fingliskan sanaa, sillä kuulemma hän käytti kaenuuta koko ikänsä, eikä koskaan oppinut puhumaan edes kuten kostamolaiset. Saattaa olla, että puhetapa ei ollut enää vuosien myötä yhtä leveää kuin Kainuussa, mutta riittävän erilainen kuin kemijärveläisillä, joten hän erottui puheessaan paikallisista.

   Jos Matti palasi 1908, ei junalla päässyt kuin Kemiin, mutta rautatie pohjoisen suuntaan oli jo rakenteilla, ja vuotta myöhemmin se ulottui Rovaniemelle. Edes linjurikyytiä ei kotikylään vielä ollut, mutta viitisen vuotta myöhemmin perustettiin Kemijärven Auto-osakeyhtiö, jonka tarkoitus oli aloittaa vuoroliikenne naapurikyliin. Teitä ei nähtävästi oltu vielä saatu parempaan kuntoon, sillä yritykselle kävi yhtä huonosti kuin aiemmalle, ja onnikka rikkoutui ensimatkalla, joten varsinainen linjaliikenne toteutui vasta 1920-luvulla. Muutenkin automobiilit olivat Suomessa vielä harvinaisia kulkuneuvoja, edelleen kuljettiin enimmäkseen hevosella ja veneillä. Sen sijaan polkupyöröt alkoivat yleistyä, koska niillä pääsi nopeammin kuin kävellen eivätkä ne vaatineet leveitä teitä, ja vesistöä ylitettäessä ne mahtuivat soutuveneen kyytiin.

   Kesästä 1906 lähtien oli kirkolle päässyt kätevästi myös höyrylaivalla, joka kuljetti matkustajia Kemijärveltä Pelkosenniemelle sekä takaisin. Aluksi seilasi Saattaja niminen alus, joka pysähtyi useassa paikassa matkan varrella, myös Kummunkylässä, eikä Mikkosten torpasta ollut tuohon Kemijoen varren rantalaituriin, kuin alle pari kilometriä. Pian Saattaja sai rinnalleen pari muuta Kemijärven Höyryvene Oy:n laivaa, Aallon ja Helmin, joiden lisäksi seudulla seilasi Kemijoen Uittoyhdistyksen varppaajia sekä hinaajia. Vesillä liikkui myös ainakin yksi purjevene, kirkkoherra Heikinheimon omistama, mutta soutuveneistä ei pystynyt pitämään lukua, niitä oli vähintään yksi taloudessa, joka sijaitsi veden äärellä.

Kuvan on ottanut Matti Heikinheimo vuosien 1908-1918 välillä. 

Etualalla suvun talo, jossa kirjakauppa, pankki ja posti:

  Kirkonkylä oli muuttunut aikatavalla Matin poissaolon aikana, kun oli rakennettu paljon uutta. Kuumaniemi oli käynyt ahtaaksi, talot olivat paikoin kiinni toisissaan, enintään pieni kuja johti pihan puolelle. Väitetään, että kukaan ei tiennyt kenen hallinnassa mikäkin palsta oli ja mitkä olivat mäkitupien maa-alojen rajat, joten rakennuksia pykättiin jopa toisten pottumaalle.

   Kauppa, tai parikin, oli kirkolla ollut jo vuosisadan vaihteesta ja uusia oli avattu tämän tästä. Kirkonkylässä oli ainakin toistakymmentä myymälää, joista enin osa oli sekatavarakauppoja, joiden lisäksi liiketoimintaa harjoittivat muun muassa valmisvaatemyymälät, parturit, kahvilat, puu- ja pläkkisepät, leninkiompelijat, räätälit ja suutarit sekä kello- ja kultasepät.

   Tässä voisi mainita Fredrik Kellokumun liiketilan, jossa myytiin aivan samoja tuotteita kuin isompien paikkakuntien kaupoissa. Myymälän valikoima oli hyvin laaja, ja sisälsi myös siirtomaatavaraa, kuten tuohon aikaan nimitettiin esimerkiksi Afrikasta tai Intiasta tuotuja tuotteita. Paikallisen mittapuun mukaan kauppaa saattaisi melkein nimittää tavarataloksi, mutta edelleen ostokset suoritettiin tiskin yli, eikä niitä päässyt hipelöimään myyjältä pyytämättä. Matin mielestä myymälät vaikuttivat varmaan alkeellisilta, kun hän oli tottunut Ironwoodin seudun valtaviin ostosparatiiseihin, joiden isot näyteikkunat loistivat iltaisin sähkölampuin valaistuina, Kemijärvellähän ei sähköä vielä tuolloin ollut.

   Kuten Matti, oli myös Otto Lassila asunut Yhdysvalloissa, missä hän oli opetellut ottamaan photografeja ja avasi Kemijärvelle valokuvaamon noihin aikoihin. Tuota ennen kotikylässä pääsi otokseen kiertävän kuvaajan tai Matti Heikinheimon toimesta. Kemijärvellä oli jo jonkin verran teollisuutta, ja vaikka tarkkoja perustamisvuosia ei löytynytkään, toimivat tuolloin nähtävästi saha, mylly ja kenkätehdas, sekä luultavasti myös ensimmäinen limunaatin pullottamo. Aiemmin mainittujen puhelinkeskuksen sekä Säästöpankin lisäksi toimintansa oli aloittanut myös toinen rahalaitos, Kansallis-Osake Pankki.

   Seuraavalla vuosikymmenellä kirkonkylällä oli apteekki ja kunnanlääkäri sekä yksityinen synnytyslaitos, jonne tuskin kiirehdittiin Kostamusperältä tai kunnan perimmäisistä kolkista. Vielä vuosikymmenien ajan sivukylissä synnytettiin kotona, ei ehkä enää saunassa, vaan kamarissa kunnan palkkaaman, koulutetun kätilön avustamana, mutta kokeneemmat tyytyivät edelleen paikalliseen paarruskaan eli lapsenpäästäjään.

   Kemijärven sairaala otettiin käyttöön 1915, mutta ei lääketieteestäkään aina ollut apua. Niinpä ruustinna Heikin-heimo kuoli synnytykseen ja lapsikin menehtyi elokuun lopulla 1915. Kirkkoherra Heikinheimo jäi kuuden puoliorvon huoltajaksi, joista vanhin oli hieman alle viidentoista eikä nuorin ollut vielä täyttänyt kahta vuotta.

Kuvassa etualalla kunnansairaala ja seuraavana pitäjän lainajyvämakasiini:

Mikkos ukon nuorin tytär, Hilja on kertonut hieman ennen kuolemaansa, että Matti ja Liinu hiihtivät pesueensa kanssa Ruijaan jossain vaiheessa. Mitenkään väheksymättä Hiljan muisteloa, täytyy todeta pienestä mahdollisuudesta, että iäkkään ihmisen muisti teki tepposen, ja vanhus sekoitti isovanhempien matkan omiin vanhempiinsa. Ja onhan kuulijakin voinut ymmärtää väärin, kuten itselleni kävi: Äiti-vainaa kertoi monesti, että mummu loukkasi jalkansa 50-luvulla, ja luulin hänen tarinoivan minun isoäidistä, kunnes pari vuotta sitten asia valkeni aivan muussa yhteydessä, että hän tarkoittikin omaa mummuaan. Oli miten oli, kerron mahdollisesta matkasta sellaisena kuin oletan sen tapahtuneen.

   Siitä ei ole tietoa ajoiko Mikkoset Vesisaareen työ, nälkä vai huvi, joista viimeistä pidän epätodennäköisenä, koska edestakaiseen matkaan meni toista kuukautta, kun lapset olivat mukana. Voi olla, että Liinu ja Matti kartoittivat mahdollisuutta muuttaa Pohjois-Norjaan, kun koko perhe ei päässyt Ameriikkaan. He saattoivat myös tehdä tiedustelumatkan siitä onnistuisiko lähtö Vesisaaren kautta esimerkiksi Kanadan puolelle, josta Yhdysvaltain rajan saattoi ylittää laittomasti. Virallista reittiä suuren rapakon taa he eivät enää yrittäneet, vaikka edelliskerralla käännytetty ei sairastanut trakoomaa, sillä yksikään perheen lapsista ei sokeutunut.

   Tarkkaa lähtöaikaa, tai reissun kestoa ei ole löytynyt, mutta koska olen päässyt käsitykseen, että Hilja oli mukana, suunnattiin pohjoiseen aikaisintaan kevättalvella 1913, jolloin kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen. Lähtö pienen vauvan kanssa ei ollut mikään suuri ongelma, olihan tämä silloin kevyempi kantaa ja ruoka kulki äidin rinnoissa, eikä matkanteko ollut muidenkaan lasten vuoksi nopeaa, vaan pysähdellä piti aika tiheään, kun 500 kilometrin matkaa taitettiin hiihtäen.

   Ei ole varmaa oliko koko lapsikatras mukana, isoimmat saattoivat hyvinkin jäädä kotimiehiksi, varsinkin jos perheellä oli lehmä ruokittavana. Hilda eleli vielä Ironwoodissa, mutta Suomessa olleet olisivat hyvin pärjänneet keskenään, olihan Jussi lähemmäs seitsemäntoista ja Kaijakin jo rippikouluikäinen. Seuraavatkin olivat toisella kymmenellä, Iidalle tuli syksyllä täyteen kolmetoista ja Kalle oli tätä kaksi ja puoli vuotta nuorempi. Pienin omilla jaloilla liikkuva oli Sai-mi, jolle oli tullut marraskuun lopulla täyteen seitsemän.

   Vaikka Matti oli nopea liikkeissään, ei hän päässyt pitkälle taipaleelle aivan hetken mielijohteesta, perheen saaminen reissunpäälle vaati järjestelyjä. Yleensä Ruijan-hiihtäjät suuntasivat pohjoiseen Talvi-Matin aikaan, eli helmikuun loppupuolella, mutta reissuun saatettiin lähteä syystalvellakin, heti ensimmäisten kunnon pakkasten jälkeen, joka oli jäädyttänyt kulkuväylät kantaviksi.

   Koska tarinan päähenkilö on Matti, kerron vähän wanahaa tietoa Syys-Matista ja Talvi-Matista, jotka molemmat olivat apostoleja. Ensin mainittu oli syyskuun 21. Matteuksen nimikkopäivänä, jota ei enää kalenterissa ole. Ajankohtaa kutsuttiin myös Mukula-, Hauta- ja Nauris-Matiksi, jotka kertovat siitä, että tuolloin oli paras aika nostaa juurekset pellosta ja pistää ne kuoppaan, eli laittaa talven varaksi maahan kaivettuun monttuun ja haudata pehkuihin tai turpeisiin. Esille ne otettiin keväällä, kun ilmat olivat lämmenneet, eikä kylmä päässyt panemaan pottuja, joista suuri osa käytettiin siemenperunaksi, syömäpotuille oli yleensä kellari talon alla. Nykyisin on vain yksi Matin päivä, jota juhlivat myös Matiakset 24. helmikuuta, mutta vielä 30 vuotta sitten se hyppäsi päivällä eteenpäin, jos oli karkausvuosi. Päivää kutsuttiin myös Varis- ja Kevät-Matiksi, jolloin varisten elämä alkoi vilkastua ja kevään katsottiin alkaneen. Onpa paikoin ollut sanonta, että Matti heittää kuuman kiven avantoon ja vedet alkavat lämmetä. Olemassa on myös lukuisia vanhoja sanontoja Mateista, tässä muutama: ”Matti pihdin nostaa, Matti pihdin kaataa” ja ”Matti puhteet tuo, Matti puhteet vie”, eli pärettä poltettiin pihdissään ja puhdetöitä tehtiin kahden Matin välisenä aikana, kun oli pimeää ja ulkona liikuttiin vähemmän. Tosin vain Matin tarinan alkupuolella käytettiin päreitä, myöhemmin valoa antoi öljylamppu ja mökeissä oli myös piiput, vain aniharvat olivat savupirttejä.

   Ruijan matkan alkutaival kuljettiin Kemijoen jäällä, mikä oli tasainen ja siten mitä parhain tie, kun vain pysytteli pois virtapaikoilta. Reitin varrella oli kestikievareita, ja vaikka tuon ajan lapset olivat todella kovakuntoisia, oletan, että päivämatkan pituus jäi alle 40 kilometrin, vaikka mukana olisi ollut ahkio, jossa isä saattoi vetää pienimpiä. Täytyy myös ottaa huomioon, millaisilla välineillä oltiin liikenteessä. Puiset sauvat sekä sukset olivat varmaan aivan kelvolliset, mutta niissä oli mäystinsiteet ja luistoa antamassa esimerkiksi tervaa ja kynttilänvahaa. Puhumattakaan vaatteista, päällimmäisenä oli sarkahousut ja -takki, alla villaista ja ihoa vasten flanellia, jaloissa villasukat ja kippuranokkaiset saappaat, jotka pysyivät hyvin mäystinsiteissä. Ja naisethan käyttivät vielä aivan yleisesti pitkiä hameita, tytöt lyhyempiä, mutta en laisinkaan ihmettelisi, vaikka heillä olisi ollut hiihtäessä pitkät housut, ainakin hameiden alla.

   Jo satoja vuosia käytössä oli ollut Ruijanpolku niminen reitti, joka kulki kesäisin 10-15 kilometriä lännempänä kuin talvikeino. Talvitien paikka oli valittu sen mukaan, missä polanne jäätyi parhaiten ja teki maastosta kantavan kulkea hiihtäen tai pororaidolla. Ja tässä polanteella tarkoitetaan sen alkuperäistä merkitystä, eli lumeen polkeutunutta uraa, ei renkaiden väliin jäävää kohoumaa. Tie oli viitoitettu, etteivät kulkijat eksyisi, jos tuisku peitti kulkuväylän, jonka reitti kulki kestikievarista seuraavaan, joita oli peninkulman, eli noin 20 kilometrin välein. Ensimmäiset kirjalliset tiedot 1500-luvun viimevuosilta kertovat reitin alkaneen Sodankylän Sompiosta, joten Mikkosten alkutaival ei ollut varsinaista Ruijanpolkua.

   Kestikievareissa yöpymisestä piti tietenkin maksaa, joten rahattomana matkaan ei voinut lähteä, vaikka olisi ollut omat eväät, kenties kahvinpöönejäkin. Kruunu määritti jonkinlaiset ohjehinnat, mutta varsinaiset kievaritaksat päätettiin kunnittain. Hintoja määrätessä vertailtiin seudun muiden pitäjien taksoja, joten hintataso oli suunnilleen samansuuruinen koko Ruijanpolun reitillä. Myös aterioille oli tietty minimitaso, päiväsaikaan tarjolla tuli olla vähintään lihakeittoa tai perunoita ja lihakastiketta. Illemmalla tarjottava kylmä ruoka saattoi käsittää osin edellisaterian tähteitä sekä esimerkiksi keitettyjä kananmunia ja suolakalaa leivän kanssa. Alkoholia majapaikoissa ei myyty, kotikaljaa sai olla tarjolla, mutta sen saatavuudesta ei ollut Kruunun puolesta vaatimusta.

   Vuoden 1910 Sodankylän hinnasto kertoo, että yhden hengen yösija maksoi markan, mutta tuota ei tarvinnut pulittaa jokaisesta lapsesta, sillä jos kaikki nukkuivat samassa sängyssä, perittiin heistä ainoastaan yhden vuoteen hinta. Edellä mainittu koski lämmittämätöntä huonetta, sylillisestä halkoja joutui maksamaan 10 penniä, mutta ei kievarinpitäjä saanut jättää kamaria aivan kylmilleen, vaan pientä tulta pidettiin kaikkina pakkaspäivinä.

   Kylmän aterian hinta oli 70 penniä, lämpimästä täytyi maksaa markka, ja palanpainikkeeksi piimää sai kymmenen pennin litrahintaan, maito oli kaksi kertaa kalliimpaa. Hintavimmat juomat olivat tee ja kahvi, molemmat maksoivat 10 penniä kupillinen. Kestikievareista hankittiin täydennystä piimäleiliin, siitä sai energiaa reitin varrella samalla kun haukkasi rieskaa ja kuivalihaa, joita myös saattoi ostaa mukaansa, jos kotoa otetut oli syöty. Kuiva- tai suolalihakilon hinta oli markan ja 50 penniä, kilo suolattua kalaa oli lähes puolet halvempaa, ja kuivatun ruisleipäkilon sai 50 pennillä. Onneksi leivälle ei levitetty voita tolkuttomasti, sillä sen hinta oli 3 markkaa kilolta, ja illan sai istua pimeässä, tai joutui ostamaan 30 pennin kynttilöitä, jos ei ollut älynnyt ottaa kotoa mukaan niitä tai taskulamppua.

   Sitten oli tietenkin vielä hinnat hevosten talliyölle ja eväille sekä poron jäkälälimpulle, mutta niitä Mikkoset eivät tarvinneet. Neljä vuotta myöhemmin aterioihin sekä viljatuotteisiin oli tullut noin kolmasosan korotus, ja maitoon viiden sentin, mutta muuten hinnat oli pysyneet samoina. Tosin suolakalaa ei enää edes mainittu ja uutena oli tuore leipä, jota sai 50 pennin kilohintaan.

   Pari ensipysähdystä Mikkoset tekivät varmaan jonkun tutun luona, kukaties jo Kaakkurinvaarassa tai viimeistään jossain Vuotsimon pirtissä, ja yöpymään hiihdettiin kenties Pelkosenniemelle saakka. Aamulla suunnattiin pohjoiseen osin Luirojokea pitkin, toisin paikoin oikaistiin ylittämällä suo, ja levähdyspysähdyksiä tehden reitti johdatti matkaajat Lokkaan. Taival jatkui Rieston kautta Muteniaan, joka oli tuolloin hyvin tunnettu kievaripaikka, nykyisinhän seutu on suurimmalta osalta tekoaltaan alla.

   Sään salliessa kulku jatkui päivästä seuraavaan, mutta pahojen tuiskujen aikaan jäätiin taloihin odottamaan parempia ilmoja. Talvikeino johdatti hiihtäjät Sompiojärven ja Nattasten yli Purnumukkaan, Kaunispään kuvetta Alajoelle, jota hiihdellen Alajärvelle ja Ivalojoelle kohti Törmästä. Seuraava hiihtotaival kuljetti matkalaiset Kyröön, joka tuolloin jo tunnettiin nimellä Ivalo, josta jatkettiin välietappiin, Koppeloon Inarijärven rannalle.

   Koska saarissa ei juurikaan ollut asutusta, ei järven yli lähdetty hiihtämään suoraan poikkipohjoiseen, vaan edettiin enemmän rantojen tuntumassa. Yksi reitti vei Koppelosta Inarin kylään, siitä eri vesistöjä Kaamasjoelle ja sen seutuja pääpohjoiseen, Utsjoen vesistöön. Matka jatkui Utsjoen kylästä Tenojokivartta koilliseen Veitsikkoon ja Nuorgamiin, jossa ylitettiin raja, mutta passia Norjaan mennessä ei tarvittu. Pulmankiin johtavalla reitillä ei enää hiihdetty jokea pitkin, sillä se kulki paikoin syvässä rotkossa, joten taival taittui kuivalla maalla, uomaa myötäillen Suoppanjargeen ja Mäskfjordin rannalle, joka oli osa Varanginvuonoa. Reitti johti Aldonjargaan, vuonon pohjoisrannalle, jonka tuntumassa matka jatkui Nessebuhyyn, josta taival taittui Anninjoen kautta määränpäähän, Vesisaareen. Tuon kaupungin tietämiltä Varanginvuono avautuu Barentsinmereksi ja Jäämereksi.

   Matkareittejä oli muitakin, eikä ole tietoa minkä Mikkoset valitsivat, riippui pitkälti Liinun sukulaisten asuinpaikasta, jos heitä nyt ylipäänsä seudulla oli. Vesisaari eli Vadsö sijaitsi vuonon pohjoisrannalla ja Pykeija seitsemän kilometrin päässä etelärannalla. Jos reitti oli johtanut ”väärälle puolelle vuonoa” joutui kiertämään sen pohjukan kautta, jolloin maareitillä oli vaellettava toistasataa kilometriä, tai sitten piti maksaa jollekin kalastajalle venematkasta vastarannalle.

   Reipas hiihtäjä suoritti koko Ruijanpolun reitin parissa viikossa, mutta lasten kanssa aikaa lienee mennyt enemmän, joten perilläkin oli varmaan tarkoitus olla jonkin aikaa. Lieneekö Matti ajatellut kokeilla kalastajan ammattia itselleen, mutta henkikirjan mukaan perhe ei jäänyt Ruijaan pidemmäksi aikaa, sillä Kostamon kylän Kumpulasta löytyy Mikkosista merkintä joka vuodelta.

   Kalastuskausi alkoi Marian päivän aikoihin, eli maaliskuun lopulla ja päättyi kesäkuun alussa, jolloin monet palasivat kotiseudulle heinäntekoon. Jos Matti ja Liinu olivat pesueineen Norjassa noin pitkään, eivät he voineet enää hiihtää takaisin, vaan taivallus tapahtui etupäässä kävellen, osan matkaa veneillä, ellei odottanut seuraavan syksyn lumia.

Kuvassa jonkin kievarin piha Lapissa ennen vuotta 1918:

Matille lienee tullut Kostamoon kuolonviesti entiseltä kotiseudulta helmikuussa 1915. Hänen isänsä, Kalle Mikkonen oli nukkunut pois 75 vuoden iässä Paltamon Kivesjärven kylän Warpamäen torpassa kyseisen vuoden tammikuun 26. päivänä. Van lieneekö suruviesti edes tavoittanut Matin niin nopeasti, että hän olisi hiihdellyt ja ehtinyt perille Kalle-isän hautajaisiin.

   Pesänkirjoitus suoritettiin Warpamäessä perjantaina 19. maaliskuuta, mutta perukirjaa ei ole löytynyt, joten sen sisältö ei ole tiedossa. Wähälä ei enää aikoihin ollut ollut Kalle-isän omistuksessa, hän oli luopunut osuudestaan poikansa Heikin hyväksi, kun tilasta oli tehty syytinkisopimus Miina-äidin vielä eläessä. Kalle oli elänyt viimeiset elinvuotensa, lähes parikymmentä vuotta Warpamäessä, joka sijaitsi lähes naapurissa, parin kilometrin päässä Wähälästä.

   Seuraava suruviesti Paltamosta saapui saman vuoden syksyllä, kun Matin Riitu-äitipuoli, omaa sukua Leinonen, jätti maallisen vaelluksen. Kyseisen lesken, isän kolmannen vaimon jälkeen on jäänyt dokumentteja, joista käy ilmi, että Riitu ja Kalle olivat tehneet keskinäisen testamentin juhannuksen alla 1912. Testamentin nojalla perinnönjakoa ei Kallen jälkeen tehty, vaan kaikki omaisuus siirtyi puolisolle, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen. Perukirjasta käy ilmi, että aviopari oli myynyt Warpamäen irtaimistoineen Riitun edellisen liiton pojalle, Juho Huuskolle reilu vuosi ennen Kallen kuolemaa. Asiakirjojen joukossa ei ollut syytinkisopimusta, mutta sellainen lienee tehty, ja Juho ryhtyi viljelemään tilaa, mutta ei vielä tuolloin muuttanut perheensä kanssa pirtin ja kamarin käsittävään taloon. Vasta kun Kalle kuoli, mutta Riitu vielä eli, siirtyivät Huuskot Melalahden Repolan mäkituvasta Warpamäen torppaan, missä perhe kasvoi kyseisenä kesänä kuusihenkiseksi.

   Riitu Mikkosen perukirjan laadinnassa ja perinnönjaossakaan Matti ei ollut, sisarussarjasta paikalle olivat saapuneet ainoastaan Paltamossa asuneet Heikki sekä Juuso, joille muut olivat toimittaneet valtakirjansa. Kuolinvuoden lokakuun viimeisenä päivänä laaditusta dokumentista käy ilmi, että paljon jaettavaa ei ollut, lähinnä rahaa, joista suurin osa lienee peräisin torpan myynnistä Huuskolle, joka oli asiapapereineen paikan päällä. Kallen henkilökohtaisten tavaroiden laadusta ei ole tietoa, kuin että ne olivat vaatteita, mutta niistäkin kertyi jaettavaa lähes 35 markan arvosta, Riitun tamineista vieläkin enemmän, yli 41 markan edestä. Riitulla näyttää olleen paljon vaatteita, vaikka pumpulisukkia oli ainoastaan yhdet ja paitojakin vain kolme. Päällysvaatteita löytyi siitäkin edestä, muun muassa yksi turkki, 13 hametta, 11 röijyä, siis takkia ja 7 pääliinaa eli huivia, mikä viittaa siihen, että hän eli viimeiset ajat pelkkä paita päällä vällyjen alla, eli oli petiin hoidettavassa kunnossa.

   Puolet perinnöstä meni Riitun ainoalle elossa olevalle pojalle, Juho Huuskolle ja toinen puoli jaettiin kuuteen yhtäsuureen osaan Kallen lasten kesken. Matin osuus varoista oli 39,65 Suomen markkaa, ja nykyrahaksi muutettuna summa vastaa noin 150 euron arvoa, mutta tuostahan ei saa mitään todellista kuvaa siitä, millaisesta summasta oli oikeasti kyse. Työmiehen tuntipalkka oli noin 80 penniä ja työpäivän pituudeksi oli saatu 10 tuntia, mutta edelleen tehtiin töitä myös lauantaisin, joten kuukaudessa palkkaa sai suunnilleen 180 markkaa puhtaana käteen, sillä tuolloin ei ollut tuloveroa. Kruunun tulot kerättiin muun muassa pääomaverolla sekä kyseisenä vuonna voimaan astuneella sotaverolla, jota perittiin viiden prosentin verran huvitilaisuuksien, kuten iltamien, konserttien, näytelmien ja elävien kuvien pääsymaksuista. Edellä mainitun palkan saattoi saada, mikäli sattui olemaan töitä, sillä 1915 oli aika ankara työttömyys, ja hätäaputöinä teetettiin muun muassa halon hakkuuta, josta maksettiin 2,80 markkaa sylillisestä, siis pystymetsästä pilkkeeksi.

   Jos selvennetään vielä vähän vajaan neljänkympin perinnön merkitystä, niin parhaiten sen arvon ymmärtää vertaamalla summaa ruoan hintaan. Inarissa oli 100 kilon ruisjauhosäkistä joutunut loppukesästä maksamaan 75 markkaa, mutta tuollaisia summia ei Kemijärvellä tarvinnut pulittaa, vaan saman verran sai alle 45 markalla. Pienemmissä erissä ostettuna ruisjauhojen kilohinta oli 50 penniä, samoin ohrajauhojen, mutta nisujauhoista piti pulittaa 70 penniä. Kauraryynit maksoivat hieman alle markan kilolta, ja mannaryynejä sai himpun verran halvemmalla. Kilo tuoretta sianlihaa teki kahden markan loven kemijärveläisen kukkaroon, mutta monesta tuotteista ei löytynyt kuin Oulun torihinnat. Lehti-ilmoitus kertoi 300 kilometrin päästä, että tuore naudanliha maksoi markan ja 40 penniä ja lammas oli 10 penniä kalliimpaa, palvattuna molempien hinta nousi kahden markan tietämille. Kala oli edullisempaa, maivakilo maksoi 60 penniä, ahvenet 20 penniä enemmän, ja suolasilakka 70 penniä, mutta tuoreesta taimenesta joutui pulittamaan 2,75 markkaa. Onneksi Mikkosilla oli lehmä, sillä vaikka maitolitran hinta oli Kemijärvellä vain 23 penniä, oli leivänpäällisellä hintaa senkin edestä, kun ruokavoista, eli kotitekoisesta, joutui Oulun torilla maksamaan 3,20 markkaa ja meijerivoista peräti 3 markkaa ja 60 penniä.

   Ei Matin perintöosuus ollut aivan mitätön, sai hän ostettua sillä ainakin talven jauhot, ja muutakin särvintä. Kukaties hän hankki jopa juhlapäiviksi lihaa, luultavimmin lammasta, ei kinkkua kuitenkaan, se löysi tiensä suomalaiseen joulupöytään vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Kenties hän tuhlasi riisiryyneihin, jotka olivat aika arvokkaita, sillä niiden kilohinta oli kirkonkylällä markan ja 25 penniä, yli kaksi kertaa enemmän kuin ohraryynien, joka oli ennen yleisempi joulupuuron aines.

   Juho eli Johan Huusko laittoi seuraavassa maaliskuussa Kajaani lehteen ilmoituksen vapaaehtoisesta huutokaupasta, missä hän kertoi myytävänä olevan muun muassa Kallen tekemiä puuastioita, olihan mies ollut puuseppä elämänsä viimevuodet. Ilmoituksessa sanottiin, että tavaraa myydään poismuuton vuoksi, ja Huuskon perhe pääsi Edeniin, kun Juho osti Melalahden Oikarilankylästä Eetenin, kuten henkikirja tilaa nimitti, mutta paikallisten suussa se oli Etteeni. Kukaan ei näytä halunneen torppariksi Warpamäkeen heti Huuskojen jälkeen, vaan meni useampi vuosi ennen kuin sinne muutti Matti ja Sofia Tervonen kahden tyttärensä kanssa.

 Seuraavana kesänä saapui jälleen suruviesti Kostamoon Mikkosen perheelle, tuolla kertaa paljon kauempaa, mutta läheisempää henkilöä koskeva. Vaikka muistitieto kertoo Hildan palanneen isänsä kanssa kotiin, sanoo Kemijärven kuolleiden kirja muuta, sillä siihen on kirjattu tyttären menehtyneen Amerikassa 13. kesäkuuta 1916.

   Kirkonkirja ei kerro Hildan kuolinsyytä, mutta perimätiedon mukaan keuhkotauti vei hänet 22-vuotiaana. Tuona aikakautena oli suorastaan harvinaista, että Liinulta ja Matilta ei kuollut yhtään lasta pienenä, vaan ensimmäinen menetys tuli esikoisen ollessa aikuinen. Sitä eivät dokumentit kerro, kuinka kauan keuhkotauti hivutti Hilda Mariaa, eikä hänen kuolinpaikastaan ole tarkkaa tietoa, oletettavasti hän menehtyi Ironwoodin seudulla. Mikkosille kuolinviesti tuli varmaan Liinun sukulaisten toimesta, mutta siitä ei löydy merkintää ilmoittivatko vanhemmat itse asian Kemijärven papille, vai kirjattiinko tieto ylös vasta, kun virallinen viesti saapui konsulaatin kautta seurakuntaan.

   En pidä lainkaan todennäköisenä, että Hilda olisi käynyt Suomessa lähtönsä jälkeen, sillä siitä olisi varmaan jäänyt joku merkintä jonnekin. Esikoinen ei koskaan tavannut kahta nuorinta siskoaan, sillä tämä lähti Amerikkaan ennen kuin Saima ja Hilja syntyivät. Myös Kallen muistikuva Hildasta lienee ollut muiden kertoman varassa, kun hänellä oli tullut kaksi ikävuotta täyteen kolme kuukautta ennen isosiskon lähtöä. Liinua Hildan kuolema suretti varmaan vieläkin enemmän kuin Mattia, sillä hän oli nähnyt esikoisensa viimeksi yksitoista vuotta aiemmin, kun tämä oli vasta tyttönen, ja kenties äiti oli ajatellut tyttären tulevan vielä joskus kotiin, edes käymään. Tosin tuohon maailmanaikaan oli täysin normaalia, että lähisukulaisesta ei kuullut mitään sen jälkeen, kun tämä oli sulkenut pirtinoven ja jättänyt lapsuusmaisemat taakseen.

   Kun tuperkeli saavutti nuoren naisen, ei hän voinut palata synnyinseudulle, kuten moni rapakon takana sairastunut teki. Ensimmäinen maailmansota oli meneillään, ja Venäjään kuulunut Suomi oli kyllä samalla puolella kuin Yhdysvallat, eli kuului liittoutuneisiin, kuten myös Ranska ja Britannia. Nämä taistelivat keskusvaltioita vastaan, joihin kuuluivat Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien valtakunta, eli Turkki, mutta paljon nykyistä laajempana alueena. Matkustajaliikennettä ei juurikaan kulkenut Atlantin yli, sillä meritaisteluja käytiin laajalla alueella, ja Hankoon seilaaminen oli vieläkin vaarallisempaa Saksan läheisyyden vuoksi.

   Vaikka Hilda joutui jättämään maallisen vaelluksen nuorena, oli hän ennättänyt nähdä paljon. Amerikassa hän koki monia asioita, joita ei kotimaassa ollut hänen lähtiessä, ei ainakaan Kemijärvellä. Matkalla ja perillä Hilda sai ihmetellä ja ihastella ensimmäistä kertaa muun muassa sähkövaloa, junaa, autoa, valtamerilaivaa, siipiratasalusta, raitiovaunua ja pilvenpiirtäjää, kukaties myös ilmalaivaa sekä lentokonetta. Varmaan hän maistoi nuoren naisen uteliaisuudella erilaisia ruokia ja herkkuja kuten jäätelöä, popcorneja ja Coca-Colaa, jossa ei enää vuoden 1903 jälkeen ollut kokaiinia, kuten aiemmin.

    Ironwoodissa toimi ainakin yksi suomalaissiirtolais-valokuvaamo, Hirvelä Studio, kun Hilda asui paikkakunnalla. Oletettavasti hän kävi kuvauttamassa itsensä, kuten nuorilla oli tapana. Sisarille ei tiettävästi ole jäänyt ainoatakaan valokuvaa Hildasta, ehkä hän ei lähettänyt niitä lapsuudenkotiin, tai sitten photograafit ovat menneet vuosien saatossa hukkaan, kun jälkipolvet eivät ole tienneet ketä kuvat esittävät.

   Vaikka Hilda ei Kemijärveä enää nähnytkään, nytkähti kylän kehitys eteenpäin hänen kuolinvuonna, kun kunta päätti, että kaikkien seitsemän vuotta täyttäneiden täytyi osallistua kiertokoulun opetukseen, elleivät he saaneet koulutusta muutoin, kuten kansakoulussa tai kotiopettajan toimesta. Toki kiertokoulutoimintaa oli ollut jo aiemmin, opettajan virka oli pari vuotta Liinun syntymän jälkeen, mutta opetukseen ei ollut aiemmin pakko osallistua. Mikko-sen isommat lapset olivat jo niin vanhoja, ettei opetuksen antaminen koskenut enää heitä, ja Hilja-kuopus vielä liian pieni opinahjoon, koulun pulpettia hän pääsi kuluttamaan joitakin vuosia myöhemmin.

   Mikkosten lasten koulutuksesta ei ole tietoa, mutta jotakin oppia jälkikasvu sai, koska he osasivat kirjoittaa ainakin oman nimensä mustekynällä ja kaunokirjaimin. Rippikirjan mukaan kaikki osasivat lukea ja Iidan sekä Kallen kohdalla on merkintä myös kirjoitustaidosta, mutta eihän se tarkoita, etteivät muut sisaret osanneet kirjoittaa. Sellaisiakin ihmisiä löytyi, jotka osasivat lukea ja laskea sekä myös kirjoittaa, vaikka eivät olleet saaneet kinkereitä kummempaa koulutusta. Eräs sellainen oli ollut Liinun vinoserkku, kahvilanpitäjä Anna-Liisa Salmela, jolla taito tuli luonnostaan.

Alla typistetty ote Kemijärven kuolleitten kirjasta vuodelta 1916:

Vuonna 1917 oli paha työttömyys sekä elintarvikepula, jolloin puutetta oli eteenkin viljasta kautta Suomen. Kemijärven vaivaishoidon esimies yritti saada kunnalta apua köyhille perheille ja ilmoitti tarvitsevansa ”äärettömän paljon jauhoja”, mutta kunta ei pystynyt hankkimaan kuin pienen määrän. Suomi oli riippuvainen tuontiviljasta, vain kolmasosa tarvittavasta kasvatettiin omalla maaperällä. Koska Venäjä oli mukana maailmansodassa, oli isäntämaa kykenemätön toimittamaan tarvittavaa määrää viljaa Suomeen. Elintarvikkeita olisi Venäjällä ehkä ollut, ja ehyttä junakalustoakin, mutta niiden sijainti oli sellainen, ettei niistä ollut hyötyä, koska rataverkosto oli sodassa pahoin vaurioitunut. Laivat eivät juurikaan uskaltaneet liikkua Itämerellä, joten ruoka-apua ei tullut sitäkään kautta.

   Kemijärven työväenyhdistys oli perustettu jo kymmenkunta vuotta aiemmin, ja se oli aluksi hyvin rauhanomainen järjestö. Kuten lähes kaikki vastaavat yhdistykset Suomessa, oli sen tarkoituksena järjestää erilaisia huvitilaisuuksia työläisille, mutta pikkuhiljaa tavoitteeksi tulivat työntekoa koskevat asiat, kuten lyhyempien työaikojen ja turvallisempien työskentelyolosuhteiden saaminen. Kun järjestön johtoon rupesi enenevässä määrin pyrkimään muualta muuttaneita, muuttui myös yhdistyksen luonne radikaalimmaksi. Venäjän toisen vallankumouksen jälkeen suurin osa Suomen työväenyhdistyksistä oli omaksunut bolševikkisen ajatusmaailman ja aikaisempi sosialismi oli jäänyt taka-alalle. Kun eteläsuomalaisia agitaattoreita kiersi savottatyömailla kertomassa ihannoivia tarinoita bolševikeista, ja konstaapeli Hagberg käytti virka-asemaansa hyväksi voidakseen ärsyttää työväenyhdistyksen johtoa, oli valkoisten ja punaisten vastakkainasettelulle luotu ikävä pohja Kemijärvelläkin.

   Venäjällä oli kyseisenä vuonna kaksi vallankaappausta, kun tsaari syöstiin vallasta maaliskuussa ja lokakuussa bolševikit ottivat johdon omiin käsiinsä. Marraskuussa Suomessa koitti suurlakko, joka levisi myös Kemijärvelle ja aiheutti paljon levottomuutta, kun työväenyhdistyksen johto perusti punakaartin, valtasi puhelinkeskuksen, sulki kaupat, riisui poliisikonstaapelit aseista sekä pisti heidät viralta. Ennen näitä tapahtumia Kemijärvelle oli perustettu suojeluskunta, mutta se oli vielä hissukseen, koska sillä ei ollut millä puolustautua, kun aseita oli vain kourallinen.

   Tsaarin syrjäyttämisen jälkeen Suomi alkoi pyrkiä irti Venäjästä haaveillen riippumattomasta kotimaasta, ja eduskuntamme hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917, jonka Venäjän bolševikkihallitus tunnusti joulukuun lopulla. Vuoden vaihtuessa Saksa, Ranska sekä Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden, ja muut maat seurasivat perässä.

   Seuraavan tammikuun lopulla Suomi oli sisällissodan kourissa, ja Kemijärvellä toimi edellä mainitut punakaarti sekä suojeluskunta, joka ehdittiin virallistaa ennen veljessodan alkua. Varsinaisia taisteluja Kemijärvellä ei käyty, mutta kuten muuallakin Suomessa, ensin punakaarti värväsi joukkoja puolipakolla ja myöhemmin valkoiset tekivät saman hallituksen nimissä. Molempien värväyksien osalla saattoi lähteä henki, mikäli tehtävästä kieltäytyi, mutta tiettävästi näin ei Kemijärvellä tapahtunut.

   Helmikuussa 1918 valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim antoi niin sanotun ”ammutaan paikalla” julistuksen. Sen turvin henkilön, joka kantoi asetta, mutta ei kuulunut suojeluskuntaan, sai teloittaa ilman kuulusteluja tai tutkin-taa, sillä kaikki aseet oli täytynyt luovuttaa valkoiselle armeijalle. Viimeistään noihin aikoihin punaisia pakeni Kemijärveltä Venäjälle, ja osalle jääneistä kävikin huonosti, viisi punakaartilaista teloitettiin Kemijärvellä konstaapeli Hagbergin johdolla, vain viikkoa ennen sodan päättymistä.

   Eivät valkoisetkaan jääneet ilman tappioita, kun värvättyjä tai vapaaehtoisia taisteli muilla rintamilla, jonka vuoksi yhdeksän heistä kaatui sodassa. Kemijärveläisten punaisten sodassa kuolleiden määrää ei ole pystytty vahvistamaan, mutta joitakin menehtyi etelämpänä, osa kaatui taistelussa, muutama teloitettiin muualla ja pari menehtyi vankileirillä.

   Vaikka kohdalle osuneiden perheiden menetys oli suuri, ei sillä ollut vaikutusta kunnan väkilukuun, joka hipoi 6000 asukasta. Kemijärvi menetti noin 80 henkilöä sodan vaikutuksesta, kun Neuvosto-Venäjälle paenneet lasketaan mukaan. Vuosisadan alussa kuntaan muutti niin paljon savottaukkoja, osa perheen kanssa, että asukasluku ei sodan vuoksi notkahtanut. Toisin kävi joissakin Etelä-Suomen pitäjissä, joissa sodassa kuolleiden lisäksi syntyvyys pieneni, kun paljon lisääntymisikäisiä miehiä sekä myös naisia oli menehtynyt.

   Mikkos Matin vanhin poika, 21-vuotias Johan Aleksanteri taisteli valkoisten joukoissa, johon tuli viranomaisilta käsky liittyä. Valkoisten armeijaan oli siis periaatteessa pakko lähteä, ellei ollut jo punaisten riveissä tai karannut käpykaartiin. Siitä ei ole tietoa, liittyikö Jussi suojeluskuntaan vapaaehtoisena ennen käskyä, vai vasta sen saatuaan. Sodan jälkeen hänet kutsuttiin armeijaan, mutta sitä dokumentit eivät kerro missä hän asepalveluksen suoritti.

   Jussi selvisi sodasta ehjin nahoin, mutta voi vain arvailla, vaikuttiko sotakokemukset nuoren miehen mieleen siinä määrin, että elämä näkyi hyvältä enää vain viinapullon pohjan läpi. Jussilla saattoi toki olla paljon muitakin syitä hakea lohtua pullosta, ja kun tietyn rajan oli ylittänyt, ei paluuta tavalliseen elämään enää löytynyt, ja jossain vaiheessa Jussi alkoholisoitui pahasti.

                                            Jussi Mikkonen joskus ennen II maailmansotaa:

   Hyvääkin tapahtui 1918, kun Levärannassa, Lampan talon vuokratiloissa alkoi kaksivuotinen yläkansakoulu, joten kostamolaislasten taival opinahjoon lyheni alle vaaditun viiden kilometrin. Harmi vain, että soutumatkaa oli puoli kilometriä, kun välissä kulki Kemijoki, mutta onneksi kunta palkkasi soutajan, ettei lasten tarvinnut ylittää vesistöä henkensä kaupalla. Kouluun pääsivät vain lukutaitoiset, joten suurin osa kävi kiertokoulun, ja jos näytti siltä, että edellytyksiä olisi pidemmälle ja varsinkin jos vanhemmilla oli varaa, laitettiin lapsi yläkouluun. Koulu sinänsä oli ilmainen, mutta vähävaraisten lapsia tarvittiin kotona tekemässä erilaisia kotitöitä, sillä kuten paikallisilla on tapana sanoa ”ei kypsät kärpäset suuhun lennä”, eli ruokansa eteen pitää tehdä töitä.

   Kemijärveläiset kokivat vielä yhden menetyksen vuoden 1918 elokuussa, kun lähes neljännesvuosisadan kirkkoherrana toiminut Matti Heikinheimo kuoli yllättäen sydänhalvaukseen, kuten asia tuolloin ilmaistiin. Heikinheimo oli toiminut seudulla pappina edellä mainittua pidempään, ollen isänsä Carl Robert Heikelin apulaisena Kemijärvellä sekä jonkin aikaa kirkkoherran viransijaisena Kuolajärvellä. Koska Kemijärvellä ei ollut kappalaista kirkkoherran apuna, oli hän Matin ja Liinun vihkipappi ja kastanut kaikki Mikkosten lapset sekä siunannut Liinun vanhemmat haudanlepoon.

   Heikinheimojen kuusi alaikäistä lasta jäivät täysorvoiksi, ja joutuivat lähtemään pappilasta, tutusta kodistaan, mutta eivät onneksi kauas, kun tädit Ester ja Jenny ottivat heidät huostaansa. Heikinheimoilla oli oma talo Kuuma-niemellä, jossa toimi Jennyn ylläpitämä kirjakauppa sekä 1911 perustettu Kansallis-Osake Pankki, jonka johtajaksi Ester oli siirtynyt Säästöpankista. Myös postikonttori toimi samassa talossa, ja sen hoidosta vastasi samaan sisarussarjaan kuuluva Kaarle. Luultavasti talo oli yksi ensimmäisistä, johon tuli sähkövalo, kun vuonna 1918 perustettiin Särkikangasta ja keskustaa varten Kemijärven Sähkö Oy sekä Kyrön Mylly. Varmaa tietoa ei ole, mutta nähtävästi sähköä tuotettiin höyrykattilan avulla.

Kuvassa surusaatto, vainajaa viedään veneellä hautausmaalle. Kuva Kittilästä:

   Vaikka Jenny ja Ester pysyivät naimattomina, saivat he veljen lapsista perheen, ja Kaarle toimi isänkorvikkeena. Siskokset tekivät koko ikänsä diakoniatyötä vähävaraisten hyväksi, pitivät hartaushetkiä, pyhäkoulua ja uusheränneiden seuroja. Toimiensa takia kemijärveläiset nimittivät heitä Maria-henkisiksi sisaruksiksi. Ester toimi myös kunnanvaltuustossa, eikä seudulla ollut montaa lautakuntaa, hallitusta tai johtokuntaa, joihin hän ei olisi kuulunut.

   Avioliiton kautta samaan sukuun lukeutuva Uuno Ilmari Hietalahti toimi viransijaisena Matti Heikinheimon jälkeen, mutta hänestä ei voinut tulla jatkajaa, koska hänellä ei ollut vielä pätevyyttä virkaan. Uutena kirkkoherrana aloitti vappuna 1921 Lauri Laitinen, joka oli aika ristiriitainen hahmo, sillä hän oli vasemmistolainen, jolla oli yhteyksiä kommunisteihin. Poliittisen vakaumuksensa vuoksi hän ei voinut välttyä kahnauksilta seurakunnassa, jossa asui paljon lestadiolaisia. Laitisen työhuoneessa oli vieretysten risti sekä Stalinin kuva, ja kirkkoherran kerrotaan sanoneen:

   - Isä Stalinia minä ihailen, mutta Kristusta minä palvon.

   Laitinen lienee kastanut Tauno Elmer Mikkosen, Liinun ja Matin ensimmäisen lapsenlapsen, jonka Kaija sai elokuun lopulla 1921. Paikalliset ehkä arvasivat pienokaisen isän, mutta julkisesti sitä ei kerrottu, eikä poika ehtinyt kuin vuoden ja kolmen kuukauden ikään, kun Taivaan Isä kutsui hänet luokseen. Varmaan Kaija suri kuumeeseen kuolleen pienokaisen menetystä, mutta mahtoiko hän olla myös vähän helpottunut, kun pääsi häpeästä, jonka isätön lapsi aiheutti, sillä tuolloin pidettiin sopimattomana, jos jälkeläinen ei syntynyt avio- tai ainakin kihlaparille. Koskaan myöhemmin Kaija ei puhunut ensimmäisestä lapsestaan kuin vahingossa, eivätkä hänen muut jälkeläiset tienneet pojasta kuin vuosien kuluttua ja aivan sattumalta.

Samaan voitokkaaseen valkoisten joukkoon osallistui sisällissodassa myös Otto Hyttinen, joka oli vuosia aiemmin hiihdellyt pohjoisen metsätöihin Kontiolahdelta isoveljensä Juhon kanssa. Jonkun vuoden päästä Juho kävi kotipuolessa hakemassa mielitiettynsä, Oinosen Annan, tuttujen kesken Annin vaimokseen ja savottalaisten ”kahvinkeittäjäksi” kuten muonittajia nimitettiin ennen kuin oikeita ruokaloita alkoi ilmestyä metsätyöleireille. Ne, jotka lähtivät vaimoineen hevosella ollakseen savotassa vain talven, saattoivat jättää lapsensa jonkun sukulaisen hoiviin ja palata keväällä kotipitäjään kyntämään sekä viljelemään omia peltojaan, mutta Juholta ei jäänyt lapsia eikä maata Kontiolahdelle.

   Varmaa tietoa Kontiolahdelta lähdön ajankohdasta ei ole, mutta se saattoi tapahtua syksyllä 1907, koska Juhon ja Annan esikoinen syntyi Sallan Tennilässä seuraavana kesänä. Koska Juho otti muuttokirjan Pohjois-Karjalasta vasta syksyllä 1910, merkittiin Hilja-tytär Kontiolahdella syntyneeksi, vaikka hän tuli maailmaan Kuolajärvellä, jolla nimellä paikkakunta tuolloin tunnettiin, Sallaksi sen nimi vaihtui parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

   Eräs kostamolainen savottamies kehui kotikyläänsä Juholle ja Otolle, jotka innostuivat ja kulkeutuivat Kuolajärveltä Kemijärven Kostamoon. Maaliskuussa 1911 päivätyn henkikirjan mukaan Hyttiset elivät Kaarlo Juhonpoika Kaakkurivaaran huonekuntalaisena Ylikylän Kostamovaara 10:ssä, mutta muutaman vuoden kuluttua, perheen kasvaessa toisella tyttärellä, Juhon porukka muutti Heikkilä 9:n talon itäpäähän ja Otto jäi Kostamovaaraan.

   Huonekuntalainen ei enää tarkoittanut aivan samaa kuin edellisvuosisadalla, jolloin kyseisen tittelin omaava saattoi asua jonkun nurkissa ja syödä talon ruokaa, tai ainakin keittää sitä samalla hellalla. 1900-luvun alussa huonekunta-lainen oli vastaava kuin hyyryläinen, eli talosta annettiin hellahuone sekä kenties myös kamari vuokralle ulkopuoliselle.

   Juho Hyttiselle tarjoutui vuonna 1921 mahdollisuus ostaa oma tila, kun Viktor Jyvälä kuoli ja Riika leski muutti viiden vanhan tyttärensä ja parivuotiaan poikansa kanssa Simunaan, lapsuuskotiinsa, vanhempiensa Juho ja Brita Heikkilän taloon. Myytävä paikka sijaitsi Kostamosta Kummunkylään johtavan tien alkupäässä ja oli samainen Jyvälä, missä Liinu ja Matti oli aikoinaan vihitty. Uusien pientilojen perustamisen myötä Kostamon kylän tilojen numerointi oli uudistettu, ja kyseisenä vuonna Jyvälä kulki henkikirjassa Rahikka 65 nimellä.

   Molemmat Hyttisen veljekset näyttävät eläneen ennen avioitumista melko pitkään poikamiehenä ja katsellen sitten huomattavasti nuorempia morsianehdokkaita, olihan Juhokin kymmenen vuotta vaimoaan vanhempi. Otto, sekä Mikkos Matin tytär, Kaija tunsivat pakostakin toisensa ainakin ulkonäöltään, olihan heidän asuinpaikkojen väli alle kilometri. Jossain vaiheessa naapurukset ihastuivat toisiinsa ja alkoivat heilastella sillä seurauksella, että vaihtoivat kihlat ja hakivat kuulutukset. Kun häitä juhlittiin syyskuun viimeisenä 1923, oli morsiamella ikää 25 vuotta, mutta sulhanen lähenteli jo neljääkymmentä, heillä oli näin 14 vuoden ikäero.

   Taunon kuolemasta oli kahdeksisen kuukautta, kun Otto vei Kaijan vihille, joten mies varmaan tiesi naimisiin mennessä, että Kaijalla oli aiemmin ollut poika. Oletettavasti Otto ei kuitenkaan ollut Taunon isä, kun ei nainut Kaijaa aiemmin. Monet naiset kokivat aviottoman pienokaisensa häpeätaakaksi, ja usein lapsi todellakin tunsi olevansa lapsipuoli, jos äiti myöhemmin löysi puolison itselleen, mutta oli myös miehiä, jotka eivät tehneet eroa omien ja vaimon aiempien lasten välillä. Kuten Kaijan tytär osuvasti myöhemmin asian ilmaisi: ”Ei erotellut omia housujaan eikä tuntemattoman miehen housuja”.

   Nuoripari asui aluksi Raatikka 65:ssä, vuokralaisena Hyttis Juhon ja Annin talossa, missä he saivat ensimmäisen yhteisen lapsensa. Esikoistytär syntyi hieman vajaa vuosi naimisiinmenon jälkeen 6. syyskuuta 1924, mutta samoihin aikoihin Mikkosilla oli surua, kun kuolo korjasi Matin ja Liinun nuoremman pojan vajaa kolme viikkoa aiemmin, ja pariskunta joutui saattamaan haudanlepoon jo toisen lapsensa.

   Kalle Einari oli ollut edellisvuonna sotaväessä, joka kesti noin vuoden, ja tuo asepalvelus koitui hänen kohtalokseen, sillä hän sairastui armeija aikanaan tuberkuloosiin. Nuoren miehen elämä päättyi 20. elokuuta, vain joitakin kuukausia sen jälkeen, kun hänestä oli tullut täysi-ikäinen eli 21-vuotias.

   Mikkosen perheessä näkyi kuukauden sisällä ihmisen elämänkaari, kun oli Kallen hautajaiset, ja lähes samaan aikaan kastejuhla. Kaijan ja Oton tytär sai nimekseen Elli Maria, eli hänelle tuli sama nimi, jonka Liinun Ida-sisko oli antanut tyttärelleen Ironwoodissa. Kirkkoherra Laitinen lienee vieraillut tuolloin pariin kertaan Kostamossa hoitamassa molemmat toimitukset. 

Kalle Einari Mikkonen:

Kaksikymmenluku oli alkanut alkoholittomana, kun kieltolaki oli astunut maassamme voimaan 1.6.1919. Varsinkin lestadiolaiset olivat hyvillään, olihan heidän oppi-isänsä Lars Levi Laestadius taistellut juuri viinankiroja vastaan. Tupakanpolttoa ei kyseisessä uskonlahkossa pidetty turmiollisena ja sen huomaa vielä nykyisistäkin lestoista, joista suuri osa sauhuttelee, ainakin nuoruudessaan. Ja ennen myös vanhemmat naiset polttivat tupakkaa, istuivat seurojen jälkeen pihalla ringissä raataamassa ja tupruttelivat piippujaan. Siis myös muut kuin uskovaiset, ja seuroissakin kävi moni sellainen, joka ei varsinaisesti kannattanut mitään uskonlahkoa, olivathan tilaisuudet syrjäkylillä harvoja tapahtumia, joissa tapasi tuttuja.

   Valitettavasti vuosikymmenestä ei kuitenkaan tullut kuiva, vaan trokareiden väkevät löysivät Lapin perukoille saakka. Mikäli pirtua ei saanut, tiputtelivat paikalliset korpikuusen kyyneleitä eli keittelivät pontikkaa, ja herrat salakuljetuttivat ranskanviinejä Ruotsin kautta. Raittiusliikkeiden pettymykseksi suomalaiset joivat viinaa enemmän kuin koskaan aiemmin, ja silloin kun alkoholia oli keinolla tai toisella onnistuttu hankkimaan, oli tavoitteena saada kunnon kännit, enää ei pieni hiprakka riittänyt. Tuolloin muodostui ”suomalainen viinakulttuuri”, jollaisena se pysyi vuosikymmenten ajan, vasta tämän päivän nuorista löytyy sukupolvi, joka käyttää alkoholia vähemmän kuin vanhempansa.

   Taajaväkinen yhdyskunta käsitti vain kirkonkylän, eikä tiheään asuttua Särkikangasta, ja aika pian huomattiin, että määritelty alue oli aivan liian pieni. Ensin ongelman ratkaisuksi mietittiin erilaisia keinoja, kuten kaavoitusta, ja asiaa käsiteltiin moneen otteeseen kunnanvaltuustossa, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut. Niinpä kuntalaiset ryhtyivät 1920-luvun puolivälissä puuhaamaan Kemijärvestä kauppalaa sekä sen ympärille sijoittuvaa maalaiskuntaa, jonka nimeksi ehdotettiin Kemijokea. Maaherra Pehkonen otti asian omakseen ja aluksi näyttikin, että jako kauppalaan ja kuntaan etenee hyvin. Seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä vaikutti siltä, että asia on vain nuijan kopautusta vaille valmis, mutta valmistelut valtion hallinnon taholta etenivät hitaasti.

   Kesäkuussa 1931 kemijärveläisille tuli melkoisena yllätyksenä, että valtioneuvosto oli hylännyt jakoesityksen. Hylkäyspäätökselle löytyi vahvat perusteet: Kemijärven isojako oli edelleen keskeneräinen eikä kauppalan ja maalaiskunnan rajoja oltu määritelty riittävän tarkasti. Lisäksi taloudellisesta kantokyvystä ei oltu annettu riittävää selvitystä ja viranomaiset pelkäsivät, että kunnan jaon toimittaminen olisi liian raskas kuorma varsinkin kauppalalaisten taloudelle.

   Yleinen oppivelvollisuus astui voimaan 1921, joten kunnat joutuivat rakentamaan kansakouluja täyttääkseen velvoitteensa. Aivan kädenkäänteessä se ei käynyt, ja siksi toteutukselle annettiin yleisesti viiden vuoden siirtymäaika, mutta maaseudulla sitä venytettiin vuoteen 1937 saakka. Kostamokaan ei saanut heti koulurakennusta, vaan Levä-rannan koulu siirtyi Kummunkylään, vuokralle Raution taloon. Kaiken järjen mukaan yhdeksänvuotias Hilja kuului ikäryhmään, joiden tuli mennä kansakouluun, mutta en tiedä toteutuiko asia. On mahdollista, että hän oli jo käynyt sitä Levärannan puolella, ellei vanhemmat olleet päätyneet siihen, että kiertokoulun opetus oli riittävä naisenpuolelle.

   Suomi katsoi käyneensä veljessodan aikaan sotaa myös Venäjää vastaan, ja halusi tehdä maiden välille rauhansopimuksen. Itänaapurissa oli oma sisällissotansa vielä 1920, joka meni siihen suuntaan, että bolševikkien voitto alkoi näyttää varmalta. Neuvosto-Venäjä suostui rauhanneuvotteluihin Suomen kanssa, joten Tarton rauha solmittiin syksyllä ja se astui voimaan vuoden viimeisenä päivänä. Maamme uusi itäraja noudatti suurelta osin autonomian ajan rajaa, mutta saimme yhteyden Jäämereen, kun Petsamo siirtyi Suomelle. Vastaavasti menetimme osan Itä-Karjalaa, kun Repola ja Porajärvi jäivät rajan taa. Seudulta muutti jonkin verran suomensukuista väkeä rajan länsipuolelle, mutta rauhansopimus ei aiheuttanut mitään suurta maastapakoa idästä.

   Maidemme välinen raja oli tuota ennen ollut aika avoin, joten Suomen maaseudulla oli kierrellyt laukkuryssiä, joko hiihdellen tai kävellen valtavat reput selässään, osa hevospelillä, että saattoivat kuljettaa kangaspakkoja mukanaan. Jotkut laukkukauppiaat jäivät Suomeen, kun raja suljettiin vuoden 1921 alussa. He jatkoivat samaa työtään, vaihtoivat vain tavaran hankinnan suomalaisiin paikkakuntiin ja kiertelivät myymässä romppeitaan varsinkin maaseudun syrjäisillä kolkilla.

   Kuten aiemmin on kerrottu, oli isojako Kemijärven osalta todella huonosti valmisteltu edellisvuosisadalla, jonka vuoksi se päätettiin tehdä väliaikaisena lohkojakona. Manttaalilukua vastaava maapinta-ala oli liian mitätön, eikä jaossa oltu huomioitu, että tilat oli pilkottu perintöjakojen yhteydessä pieniin osiin. Edellä mainittu johti vuosikymmeniä kestäneisiin selvityksiin ja oikeudenkäynteihin, mutta uuden torpparilain myötä Kostamon kylänkin maat jaettiin uuteen uskoon vuoteen 1920 mennessä.

   Esitys laista, joka salli torppareiden ja mäkitupalaisten ostaa viljelemänsä maa-ala, oli tullut eduskuntaan juuri ennen sisällissodan alkua, mutta sitä päästiin valmistelemaan vasta toukokuussa 1918. Tuolloin lisättiin pykälä, joka esti punakaartiin kuuluneiden ja vähintään kymmenen vuoden vankeustuomion saaneiden oikeuden lunastaa torppansa. Tosin lisäys kumottiin jo seuraavan vuoden kesällä, kun vappuna täytäntöön pantua lakia ryhdyttiin soveltamaan käytännössä. Samana vuonna lakiin tuli myös lisäys, että osto-oikeus koski myös lampuoteja eli koko tilan vuokraajia.

   Vuonna 1919 Ylikylässä oli 61 tilaa, mutta seuraavan vuoden henkikirjassa tiloja oli 65 jo pelkästään Kostamossa, joka oli määritelty omaksi sivukyläksi, eikä ollut enää osana Ylikylää. Mikkosten Kumpula oli saanut rekisterinumeron Kostamo 51, jonka verotusarvo oli 0,0400 manttaalia, kaksinkertainen siihen nähden mikä sillä oli väliaikaisessa isojaossa. Tuon mukaisilla määritteillä tilan koko oli vähän yli 70 hehtaaria, ja se oli ripoteltu neljälle erilliselle palstalle, eikä sillä ollut osuutta yhteismetsään, kuten ei muillakaan uusilla pientiloilla. Mikkosista tuli tilallisia, mutta kiinteistöveroa heidän ei kuitenkaan tarvinnut maksaa, perhe oli vapautettu siitä sekä henkirahasta varattomuuden ja lapsiluvun perusteella.   Samaan aikaan, kun Kostamon kylä ilmestyi henkikirjaan, hävisi vanhassa Kumpulan torpassa asustellut Manta. Nähtävästi hän siirtyi Joutsijärvelle kunnalliskotiin, joihin tuohon maailmanaikaan oli tapana sijoittaa kaikki vanhukset sekä vaivaiset, joiksi luettiin sellaiset, jotka eivät pystyneet huolehtimaan itsenäisesti itsestään.

   Typistetty ote henkikirjasta vuodelta 1920, jolloin Kostamon kylän Kumpula 51 pientilalla asuivat:

Matti Mikkonen, vaimo Liinu sekä Juho ja alaikäiset lapset, yksi poika ja kaksi tytärtä. Kaija ja Iida olivat lähteneet piikomaan, eikä heitä kirjattu Kumpulan asukkaiksi

Vielä 1920 Kostamosta kuljettiin pääosin veneellä ja laivalla sekä talviteitä reellä. Jonkinmoinen kärrytie kulki Kum-munkylästä Kostamojärven ja -vaaran välistä ja suuntasi kylän pinnasta Kostamonpalolle, jonka laitamia se jatkoi Perä- ja Patovaarojen itäpuolelta. Väliin tiepahasen reitti meni niin hyllyvien jänkien läpi, että kohtakohdin sen yli oli rakennettu puisia pasinasiltoja, joita toisin paikoin nimitetään kapulateiksi. Loppumatka kulki kangasmaastossa Kallaan- ja Sipovaaran kuvetta Kemijoen rantaan, josta oli soutulauttayhteys kirkonkylän puolelle.

   Noihin aikoihin ei enää tarvinnut lähteä kirkolle, jos tuli kauppa-asiaa, sillä Neuvosto-Venäjältä Suomeen loikannut kulkukauppias Paavo Anttila jätti hevosensa lepoon ja perusti Ruoka- ja Sekatavarakaupan Kummunkylään Wilhelmin vanhalle puolelle. Parin vuoden jälkeen hän siirsi kaupanpidon Tohmoon, mutta onneksi Kemijärven Osuus-kauppa perusti Kostamoon sekatavarakaupan samoihin tiloihin heti edellisen muutettua.

   Eivät ihmiset paljon kaupoista ostaneet, elintarvikkeista lähinnä suolaa ja sokeria sekä kahvia ja tupakkaa, vaikka moni polttikin ”nurkantakusia” eli kasvatti itse kessua. Sokeri myytiin topassa, 5-15 kilon kiinteässä kartiossa, joten kauppiaat joutuivat lohkomaan ne paloiksi, koska harva halusi ostaa niin suurta määrää kerralla. Kotona sokeri lohkaistiin vielä pienemmiksi paloiksi hieman hohtimia muistuttavalla sokerisaksilla, ja oli yleinen tapa pistää pala huulten väliin ja imeä kahvi tassilta sen läpi suuhunsa, joten oli hyvä, että sokeri ei ollut helposti sulavaa. Nisujauhoja oli myös myynnissä, sillä vehnän viljely ei ollut yleistä, mutta ei pullaakaan leivottu kovin usein, lähinnä vain juhlapäiviksi.

   Taloustavaralla oli enemmän kysyntää, esimerkiksi öljy- ja tilleylamput sekä niiden varalasit ja polttoaineet olivat erittäin tärkeitä myyntiartikkeleita. Jokunen kangaspakka lienee kaupassa ollut, valmisvaatteita ei niinkään, vaikka niitä oli jo tukkumyymälöissä tarjolla. Hyllyiltä löytyi muutamia kattiloita sekä savi- ja pläkkiastioita, kenties jokunen posliinikannukin. Myös tehdaskenkiä oli jo saatavilla, joten katosta roikkui huopikkaita ja nahkasaappaita, jotka seuraavalla vuosikymmenellä vaihtuivat kumiteräisiin sekä kumikenkiin.

   Lannoitteet olivat tärkeimpiä kauppatavaroita, ja moni maaseutukauppias aloitti yritystoiminnan juuri niitä myymällä, mutta myöhemmin ne siirtyivät pitkälti osuuskunnan tai maamiesseuran kautta hankittaviksi, kuten viljan sekä timotein siemenet. Kun puimakoneita pyörittävät maamoottorit yleistyivät vuosikymmenen kuluessa, myytiin sekatavarakaupassa polttoainetta, bensiiniä, petrolia tai polttoöljyä, sen mukaan millainen masiina kylälle oli ostettu, sillä usein suuret laitteet ja koneet olivat yhteisomistuksessa. Ja jos asiakkaat kyselivät jotain tuotetta, kauppiaat sekä myymälänhoitajat tilasivat auliisti melkein mitä vain mille löytyi ostaja.

   Maaseudun kaupoissa myytiin tietenkin kaikenlaista pikkutavaraa kuten tulitikkuja, kynttilöitä, mälliä, työkaluja, taskulamppuja, paristoja, nauloja, naruja, ompelutarvikkeita ja rintasokeria, joka saattoi tarkoittaa eri puolella Suomea erilaista tuotetta. Alkujaan rintasokeri valmistettiin juurikas- ruoko- tai ohrasokerista, taikka niiden yhdistelmistä, jotka oli käsitelty kiteisiksi nauhoiksi, mutta 1900-luvulla kyseistä nimeä käytettiin hyvin monista makeisista.

   Kuvassa osa vanha postikortti Kemijärveltä. Kuva on otettu vuoden 1918 jälkeen Vapaapalokunnan talosta Vapaudenkadulle. Ensimmäisenä vasemmalla talo, jossa toimi Pohjolan Osake-Pankki, jota kutsuttiin nokkapankiksi, jonka nimityksen syynä uloke nurkassa sijainneen oven yllä. Oikealla oleva vaalea talo on Toivo Kerkelän, ja sen jälkeen pääty tielle päin Osuuskauppa. Taustalla kirkko ja kellotapuli:

Mikkosille 1920-luku tarkoitti, että suurin osa lapsista aikuistui, ainoastaan Hilja joutui odottamaan täysi-ikäisyyttä seuraavalle vuosikymmenelle. Nuorilla miehenpuolilla, ei kuitenkaan ihan poikosilla, oli mahdollisuus saada ansioita savotoista ja uitosta, renkejä ei taloissa enää paljon näkynyt. Isännät sai apua torppareista ja päivämiehistä, mutta piikoja oli edelleen, varmaankin kun heitä oli enemmän tarjolla ja tulivat halvemmiksi, kun saivat noin kolmasosan rengin palkasta. Savotoita oli edelleen, ja Mikkosen pojat, Jussi sekä ennen kuolemaansa myös Kalle, kulkivat isänsä tavoin metsäalan töissä jo ennen kuin suorittivat asepalveluksen. Myös naisille löytyi hieman töitä savottaemäntinä tai näiden piikoina, ja uitoissa naisenpuoliakin palkattiin erottelijoiksi.

   Mikkosen tyttärille löytyi piianpestejä, mutta kaikkien palveluspaikoista ei ole tietoa, kun kirjuri ei niitä merkinnyt, eikä kaikkia henkikirjoja ole digitoitu, että niitä pääsisi lukemaan. Kaija oli pestipaikassa jo ennen sisällissotaa, seitsemäntoista ikäisenä Ylikylässä, mutta ei aivan Kostamossa, vaan Tohmon kylän Aho 23:ssa Kristo Ollinpoika Ahon ja vaimonsa Erika Karolina Juujärven huushollissa. Varmaan hän oli piikana senkin jälkeen, mutta niistä ei löydy merkintöjä. Iidan työpaikan ensimmäinen kirjaus on henkikirjassa vuonna 1920, jolloin hän piikoi Länsirinne 31:ssä Janne Varrion ja vaimonsa Jemina Paavolan Pauna-Varrio 22:ssa, mutta rippikirjan mukaan hän saattoi olla talossa jo aiemmin. Nimi löytyy myös Heikkilä 9 Olli Heikki Alaluusuan ja Maria Eriika Heikkilän huushollista.

   Vuosi 1925 toi Mikkosille sekä ilon että surun, kun Kaija synnytti marraskuussa tyttären, joka sai kasteessa nimen Anna Liisa, mutta valitettavasti Liinu ei ehtinyt nähdä pienokaista, kolmatta lapsenlastaan. Briita Oliinen elinpäivät tulivat täyteen vajaat kolme viikkoa aiemmin, lokakuun 13. päivä, ja Matti jäi leskeksi yli 30 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, kun Liinu menehtyi vatsasyöpään alle kuudenkymmenen ikäisenä. Heidän lapsistaan nuorin, Elsi Hilja ei ollut vielä edes rippi-ikäinen, vaan hieman alle kolmentoista. Vaikka ikäero seuraavaan oli seitsemän vuotta, ja sisaret selkeästi aikuisia, eivät muut lapset, kuin Kaija, olleet vielä ehtineet naimisiin.

   Kemijärvellä oli tapana, että vainaja pestiin ja puettiin ruumislaudalle heti, ja lähdettiin hakemaan ulosveisaajaa, jollainen löytyi joka kylästä. Kostamon seudulla ulosveisaajana toimi usein Varriovaaran Länsirinteen Janne Varrio, joka piti puheen vainajan pääpuolessa ja johti virttä, jonka saattelemana edesmennyt kannettiin aittaan odottamaan viimeistä matkaa kirkkomaalle.

   Omaiset ryhtyivät valmistelemaan hautajaisia, tekivät ruokia ja alkoivat rakentaa arkkua, tai ostivat sen valmiina. Hautaustoimistoja ei Pohjois-Suomessa vielä ollut, lähin lienee sijainnut Kemissä, eikä ruumisarkkuliikkeetkään mainostaneet itseään Kemijärvellä. Kotikunnan puusepät valmistivat perinteisiä, puupintaisia arkkuja, mutta jos halusi uudenaikaisen, kankaalla verhoillun, piti se tilata kauempaa. Tosin Mikkos Matti oli kätevä käsistään, kenties taito oli periytynyt isältä, joka oli toiminut viimeiset elinvuotensa puuseppänä, joten leski saattoi veistää arkun itsekin ja maalata pinnan mustaksi, kuten tapana oli.

Kuvassa Anna-Liisa, Kaija, Otto ja Elli noin vuonna 1927:

   Kirkonkirjat eivät kerro hautajaispäivää, mutta Liinu-vainaa haluttiin varmaan saattaa kirkkomaalle nopeasti, ettei Kemijärvi ehtisi kovin jäätyä, jotta arkun ja saattoväen venekuljetus olisi helpompaa. Neljä päivää ennen hautajaisia laitettiin yleensä kutsuja asialle, joka vei ensin sanan papille. Tämän jälkeen kutsuja kiersi paikkakunnalla, lähinnä naapurustossa sekä vainajan sukulaisissa, ja esitti suullisesti tiedon, milloin surutaloon kokoonnuttiin viettämään hautajaisia.

   Hautajaisaamuna arkku kannettiin pihalle ja aseteltiin pukkien tai tuolien varaan aitaukseen, yleensä nuorista kuusista tehtyyn kehään, mutta kesällä ja eteenkin lapsivainajan kohdalla saatettiin käyttää koivujakin. Väki hyvästeli vainajan avoimen arkun äärellä, jonka jälkeen se nostettiin rekeen, ja hevonen veti vainajan Kummunkylän rantaan. Kesälläkin käytettiin yleensä rekeä, joka luisti riittävästi, koska kylien tiepahaset olivat aika heinittyneitä, maantietähän ei Kostamoon vielä ollut. Veneen keulaan laitettiin keppi, joka nojasi vasemmalle, ja sen kärkeen sidottiin valkoinen liina merkiksi, että aikuisena kuollutta naisvainajaa oltiin saattamassa kirkkomaalle.

   Haudanlepoon vainajan lienee saatellut kirkkoherra Laitinen, jonka kerrotaan pitäneen erittäin kauniita puheita siunaustilaisuudessa, ainakin jos vainaja oli uskovainen, muiden kohdalla hän saattoi paasata hyvinkin tiukan saarnan kuoleman arvaamattomuudesta ja sitä seuraavasta tilinteosta.

   Kirkkoherra oli todellinen vastakohtien mies, toisaalta hänen kerrotaan olleen kiukkuinen riitelijä, mutta myös huumorintajuinen ja leppoisa. Kylän raitilla vastaan tullessaan hän oli mitä kohteliain herrasmies, joka tervehti jokaista vastaantulijaa, eikä ylenkatsonut ketään. Vainajaa siunatessaan hän ei tehnyt mitään eroa kylän rikkaimman ja köyhimmän välillä, puhe saattoi olla mitättömälle mökin muorille paljon kauniimpi kuin varakkaimmalle isännälle. Sekin oli seikka, josta kaikki eivät pitäneet, vaikka Laitinen noudatti siinä Raamatun oppeja ja Jeesuksen sanomaa.

   Liinun kuoleman aikaan kirkkoherralla oli varmaan vielä hyvin muistissa kolme vuotta aiempi syksy ja oma suuri suru, kun hänen vaimonsa kuoli umpisuolen tulehdukseen. Maiju-vaimo oli ollut vasta 28-vuotias, kun hänen elinpäivänsä tulivat täyteen, ja häntä jäivät suremaan puolison lisäksi viisi pientä lasta.

   Myös yksi kemijärveläisille tutuksi tullut henkilö nukkui pois tasan kuukausi Liinun kuolemasta, kun Karl Vilhelm Heikinheimon aika tuli täyteen. Kirkonkylän postikonttorin hoitajana toiminut Kaarle-vanhapoika menehtyi kuumeen seurauksena hieman alle 62-vuotias, joten ei korkeampi elintaso aina auta saamaan pitkää elämää.

   Puolitoista vuotta Liinun poismenon jälkeen, 17. tammikuuta 1927, kuoli Kajaanissa Matin vanhin veli 66-vuotiaana. Ei ole tietoa, pitivätkö sisarukset yhteyttä toisiinsa vanhempien kuoleman jälkeen, mutta varmaan Matillekin tuli jossain vaiheessa tieto Antin heikkoon sydämeen menehtymisestä, jos ei ihan heti, niin ehkä ajansaatossa. Vaikka kirjettä ei olisi tullut, levisi tieto viimeistään jonkun kulkumiehen kertomana.

   Allekirjoitukset Liinun perukirjassa. Lesken nimen on saattanut kirjoittaa pesäkirjan laatija, lähinnä nimenselvennykseksi, sillä dokumentissa on myös Matin puumerkki, M-kirjaimen puolikkaat. Muiden allekirjoitukset lienevät ”aitoja” ja antavat käsityksen heidän kirjoitustaidoistaan.

   Otto, Kaija ja tyttäret muuttivat Mikkosten paikkaan mahdollisesti jo Liinun eläessä, kun hän ei varmaan loppuaikoina pystynyt hoitamaan karjaa. Tuon ajan miehethän eivät juurikaan laittaneet ruokaa tai lypsäneet lehmiä, joten oli luontevaa, että Kaija tuli hoitamaan tehtävät, ettei kaikki jäänyt keskenkasvuisen Hiljan harteille.

Vuonna 1928 Kostamusperälle valmistui kansakoulu, josta tehtiin heti alkuun kolmiopettajaiseksi sopiva, vaikka nähtävästi aluksi koulutusta antoi yksi kansankynttilä, samainen Kalle Rantamo, joka oli aloittanut jo Rautiossa. Yksityisen yhdistyksen ylläpitämän keskikoulun eli oppikoulun Kemijärvi sai 1925, ja kirkonkylässä sijainnut opinahjo kulki yhteiskoulun nimellä, koska koulua ei ollut erikseen tytöille ja pojille. Sinne asiaa oli vain varakkailla sekä erittäin älykkäillä lapsilla, jotka saattoivat saada stipendin koulunkäyntiin.

   Seuraava vuosikymmen oli ristiriitaista aikaa, eivätkä sisällissodan haavat päässeet umpeutumaan, kun käytännössä äärioikeistolainen Lapuan Liike saneli mitä Suomessa tehtiin. Varsinkin 1930-luvun alkupuoliskolla kaikki vähänkään vasemmalle kallistuva kiellettiin ja osa kansasta eli jatkuvassa pelossa, odottaen milloin musta auto pysähtyisi kohdalle. Ihmisiä kaapattiin väkivaltaa käyttäen kyytiin, kuskattiin itärajalle ja pakotettiin aseella uhaten rajan taa. Myös Kemijärven kirkkoherra aiottiin muiluttaa Sallassa rajan yli Neuvostoliittoon, mutta tämä sai vihiä asiasta ja poistui joksikin aikaa paikkakunnalta.

   Kyseisellä vuosikymmenellä alkoi Mikkos ukon naimattomille tyttärille ilmestyä enemmän tai vähemmän varteen-otettavia sulhasehdokkaita, mutta Jussi-poika ei löytänyt itselleen vaimoa. Saima Lempillä oli erittäin osuva nimi, sillä lempi leiskahteli hänellä usein. Ensin hän sai pojan, Aatoksen noin 1926 eli juuri aikuisuuden kynnyksellä. Seuraavan vuoden helmikuun lopulla hänet kuulutettiin avioliittoon joutsijärveläisen työmies Kalle Eemeli Lassilan kanssa. Naimisiin saakka kihlapari ei päässyt, eikä ole ainakaan yleisesti tiedossa oliko ex-sulho Aatoksen isä. Kaksi vuotta myöhemmin mies haki kuulutukset levärantalaisen Maria Vappu Järvelän kanssa, joka oli jonkun pientilallisen Oskari Kontion leski, jolla oli edellisestä liitosta kaksi lasta, poika ja tytär. Kyseinen avioelämä jäi lapsettomaksi ja lyhyeksi, kun Kalle Lassila kaatui aivan jatkosodan alussa Sallassa.

Kuvassa Saimi ja poikansa Aatos, keskellä Niilo Korkalo noin 1929:

   Kesäkuussa 1930 Saima Lempi kuulutettiin ylikyläläisen Vihtori Eemil Ärväksen kanssa, joka oli noin kuusitoista vuotta morsiantaan vanhempi. Sotkamolaissyntyinen työmies vei Saimin vihille lokakuun puolivälissä ja nuoripari muutti Pelkosenniemen Savukoskelle, jossa heille syntyi vajaan kahden aviovuoden jälkeen tytär, Leila Lotta. Saimin liitto ei ollut pitkä, aviomies kuoli jo helmikuussa 1938, enkä tiedä syntyikö heille muita lapsia.

   Kolmannen kerran Saima meni kihloihin itseään viisi vuotta vanhemman, savukoskelaisen Abiel Halosen kanssa ja heidät vihittiin 21. elokuuta 1940. Kaija ei todennäköisesti ollut siskonsa häissä, vaikka olisi saanut kutsun, sillä hän oli synnyttänyt kuolleen poikalapsen neljä päivää aiemmin. Hautaan pienokainen laskettiin viikkoa myöhemmin, mutta varsinaista muistojuhlaa pikkuiselle tuskin pidettiin, vaan omaiset surivat perhepiirissä.

Kuvassa ote Kemijärven kuolleittenkirjasta vuodelta 1940:

   Haloset saivat tyttären seuraavan vuoden maalliskuussa, välirauhan aikaan, mutta pikkuinen Leena eli ainoastaan kymmenen kuukautta. Heille syntyi myös toinen tyttö, joka on elossa vielä tämän tarinan kirjoittamisen aikaan, ehkä lapsia oli enemmänkin, heistä vaan ei löydy tietoa, kun ovat ”liian tuoreita tapauksia”.

   Saima sai lapsia kolmen miehen kanssa sekä myöhemmin myös lastenlapsia, joten suku jatkui silläkin saralla, mutta koska heitä on vielä elossa, niin eipä tuostakaan sukuhaarasta sen enempää. Abiel kuoli elokuussa 1961, mutta Saimi eli pitkään, leskenäkin hän ehti olla noin 37 vuotta. Saimin maallinen vaellus päättyi elokuun alkupäivinä 1998, jolloin hänelle oli ehtinyt kertyä lähes 93 elinvuotta.

   Seuraavaksi sulhon löysi Iida, joka haki lokakuussa 1934 kuulutukset kirkonkylässä asustaneen työpäällikkö Jahvetti Tuovisen kanssa. Heidät vihittiin marraskuun puolivälissä, jolloin morsian oli 34-vuotias ja sulhasella oli ikää piirua vaille kuusikymmentä, eli hän oli lähes 26 vuotta Iidaa vanhempi. Reilun vuoden kuluttua he saivat Pirkko-tyttären ja seuraavan vuoden keväällä perhe muutti Rautavaaralle. Jahvetti oli lähtöisin tuolta suunnalta, hän oli syntynyt muutaman kymmenen kilometrin päässä Nilsiällä. Avioliitto oli valitettavan lyhyt, ainoastaan 2,5 vuoden mittainen, kun Jahvetti kuoli toukokuun lopulla 1937, vain vajaa kaksi kuukautta sen jälkeen, kun muuttokirja oli toimitettu Rautavaaran seurakuntaan.

   Iida jäi asumaan paikkakunnalle hieman yli vuoden vanhan tyttärensä kanssa, eli leskenä yli 50 vuotta, ja jätti maallisen vaelluksen noin 1988. Pirkosta tuli aikanaan avioliiton myötä Korkalainen ja hän sai puolisonsa kanssa ainakin yhden lapsen, joten Liinun ja Matin suku jatkuu silläkin suunnalla.

   Myös Elsi Hilja ehti avioitua ennen toista maailmansotaa. Hänet vihittiin hieman alle 25-vuotiaana, syyskuun puolivälissä 1936 kirkonkyläläisen Yrjö Ilmari Kylmäahon kanssa. Yrjö oli ammatiltaan maalari ja yli kuusi vuotta morsiantaan vanhempi. Perheeseen syntyi esikoistytär, Kaisa seuraavan vuoden toukokuun alussa, ja myöhemmin pesue kasvoi vielä kahdella pojalla. Lapset löysivät itselleen puolisot tehden Yrjöstä ukin ja Hiljasta mummun, myös seuraavaa polvea suvusta löytyy. Hilja kuoli marraskuussa 1987 elettyään Yrjön kuoleman jälkeen leskenä lähes 26 vuotta. Myös Kaisa puolisoineen sekä pojista Lauri ovat jättäneet maallisen vaelluksen, mutta toinen pojista on elossa tätä kirjoittaessani.

   Myöskin Oton Juho-veljen perhe oli kasvanut vuosien myötä viisilapsiseksi, kun nuorin poika syntyi 1927. Kuopus oli lähes yhdeksäntoista vuotta esikoista nuorempi ja pojan ollessa parivuotias, meni isosisko Hilja naimisiin naapurin nuoren miehen, Eino Kumpulan kanssa. Vain nelisen vuotta myöhemmin päättyi Juho Hyttisen maallinen vaellus ja kuolinsyyksi on kirjattu halpaus, kuten halvausta tuohon aikaan nimitettiin. Ei kulunut kuin puoli vuotta, ja saman vuoden syksyllä 1933 kuolema vei perheeltä äidin, kun Anni menehtyi sydäntautiin. Alaikäisiä lapsia jäi neljä, joista nuorin kuuden vanha, mutta sitä en tiedä lieneekö Hilja joutunut ottamaan pikkusisaret hoitaakseen vai minne nämä joutuivat.

   Juho ja Anni Hyttisen perikunta ei pystynyt maksamaan saatavia Riika Jyvälälle, joita oli vielä rästissä kolmisentoista vuotta aiemmin tehdystä tilakaupasta. Tuolloin pientila oli saanut nimen Kostamo 65 Raatikka, mutta lehti-ilmoituksessa puhutaan Ruonala nimisestä tilasta, joka lienee vain kirjoitusvirhe, kyse on kuitenkin samasta paikasta. Riika vaati, ja myöskin sai, tilan takaisin itselleen pakkohuutokaupan myötä. Voi olla, että hän tarvitsi paikan itselleen sekä lapsilleen, koska hänen isänsä oli kuollut pari vuotta aiemmin, ja kenties hän oli menettämässä asuinoikeuden Simunassa.

   Ajat olivat muutoinkin kovat 1930-luvulla, jolloin lukuisat maatilat päätyivät vasaran alle. Kyseisessä Lapin Kansan numerossa 81, joka ilmestyi 24.7.1934, oli Hyttisten paikan lisäksi yli 30 tilaa Kemijärvellä, joihin kohdistui pakkohuutokauppa muutaman päivän sisällä.

Iida, Aatos ja Elli noin 1926:

Jälleen Kemijärvellä palattiin isojaon täytäntöönpanoon, sillä sitä ei vieläkään oltu saatu päätökseen. Lehdissä kirjoiteltiin kovasti siitä, että pientilallisten täytyi saada lisämaata, koska sitä oli isojaossa lohkaistu liian vähän. Etenkin kemijärveläinen poliitikko, Maalaisliiton riveistä kansanedustajaksi 1930 valittu Matias Oskari Lahtela ajoi asiaa pontevasti. Ajan tavan mukaan hän ei käyttänyt Matti-etunimeään, vaan ainoastaan alkukirjaimia M.O.

   Kaija synnytti toukokuun alussa 1928 Maila Ulinan ja kaksi vuotta myöhemmin Kerttu Tuulikin, mutta molempien tyttärien elämäntaival kesti alle kaksi kuukautta. Marraskuun loppupuolella 1932 Kaija synnytti kuudennen lapsensa ja Hyttisen perheeseen saatiin viimein poika, Jouni Matias, jota kutsuttiin Matiksi, eli hän oli molempien ukkiensa kaima.

   Lieneekö Mikkos Matti haikaillut noina aikoina menneiden perään ja Ameriikkaan, kun hänelle tuli Ironwoodissa ilmestyvä, kristillinen Auttaja-lehti vielä vuonna 1931. Siinä kerrottiin hyvinkin seikkaperäisesti asioita seudulta, jossa Matti oli matkoillaan ollut. Näin hän sai tietoa Liinun sukulaisista ja entisistä kavereista, vaikka kirjeenvaihto olisi ollut vähäistä. Kyseisestä sanomalehdestä saattoi lukea, milloin joku oli sairastellut, ainakin jos se oli vaatinut sairaalahoitoa, ketkä olivat menneet naimisiin, saaneet lapsia tai kuolleet sekä kuka oli vieraillut toisella paikkakunnalla sukuloi-massa. Abraham ja Sofia Matson näyttävätkin käyneen aika usein reilun sadan kilometrin päässä Ironwoodissa, eikä ihme, sillä osa heidän tyttäristään asettui puolisoineen asumaan kyseiselle seudulle.

   Jos Mikkos Matti olisi vanhoilla päivillään innostunut lähtemään Ameriikkaan, olisi matkanteko rapakon taakse ollut huomattavasti sujuvampaa, sillä Kostamoon saatiin 1930-luvun alkupuolella oikea maantie, jota saattoi ajella Kallaanvaaran kupeelta Varrioon saakka. Tie lienee tehty hätäaputöinä, ainakin Sipovaarasta Kuolajärvelle suunnanneen tieosuuden parantamiseksi tuli työttömyysmäärärahaa tie- ja vesirakennushallitukselta.

   Edelleen piti mennä lossilla Sipovaaran rannasta kirkonkylään, joten autoliikennettä ei luonnollisesti Kemijoen itäpuolella sanottavasti ollut, vaikka tie jatkui Joutsijärven kautta Kuolajärvelle. Kerrotaan, että lossilla olisi ehkä pystynyt kuljettamaan pienen henkilöauton, mutta se oli niin heikkokuntoinen, että se ei kantanut kuorma-autoa.

   Siltaakin suunniteltiin, mutta pituutensa ja siksi myös kalleutensa vuoksi se ei toteutunut vielä tuolloin, vaikka rautatie avattiin kirkonkylästä länteen tammikuussa 1934 ja asemakin oli valmistunut pari vuotta aiemmin. Aluksi Rovaniemen ja Kemijärven välillä kulkivat tavarajunat, mutta epävirallisesti matkustajatkin pääsivät mukaan. Juhlajuna puksutteli Kemijärven kirkolle kesällä, mutta varsinaisesti rata vihittiin käyttöön vasta seuraavana syksynä.

   Kesän kynnyksellä 1935 Hyttisen perhe sai tyttären, ja kasteessa hänen nimeksi tuli Helena Inkeri. Vaikka Kaija synnytti seitsemännen kerran, oli perheessä lapsia vain neljä, kun tuoni oli korjannut pienokaisia. Kuten aiemmin on kerrottu, menehtyi kahdeksas, poika synnytyksessä reilut viisi vuotta myöhemmin, välirauhan aikaan, mutta vielä ei perheen lapsiluku ollut täynnä.

   Noihin aikoihin Matti lähetti valokuvan veljensä pojalle, Heikki Leonard Mikkoselle Paltamon Melalahteen. Matti on otoksessa valkopukuisen tyttärensä kanssa, joten kuva lienee otettu muutama vuosi Liinun kuoleman jälkeen, luultavasti aikaan, jolloin hänen kuopuksensa, Hilja pääsi ripille eli noin vuonna 1928. Vuosilukua otoksessa ei ole, eikä tietoa siitä, milloin Matti lähetti valokuvan ukilleni:

   On mahdollista, että Matti oli saanut tiedon veljensä Heikin, ukkini isän kuolemasta joulun alla 1933, ja lähetti kuvan sen johdosta, mutta tuskin heti osanoton mukana, vaan myöhemmin. Se ei ole koskaan selvinnyt vastasiko ukkini Matin viestiin, eikä enää ole keneltä tarkastaa, ainoa Heikin elossa oleva lapsi ei osannut kertoa ketä kuvassa on.

   Valokuvan takana lukee sanatarkasti: ”Tässä kuvassa on setäsi matti nuoriman tyttönsä kans. Olkaa hyvä laittakaa tekin kuva perheestä.” Isäni suvusta löytyi ainoastaan yksi Matti, joka saattoi kirjoittaa olevansa jonkun setä. Alkoi jäljitys, joka ei ensin tuottanut mitään tulosta, kunnes onneksi tuli vinkki ”Vanhoja kuvia Kemijärveltä” facebook-ryhmästä. Eräs jäsen osasi ohjata otoksen Kaijan nuorimmalle tyttärelle. Kiitos kyseiselle henkilölle, joka samalla paljastui sukulaiseksi, Mikkos ukon lapsenlapsenlapseksi.

   Kun selvisi, että otoksessa ovat Matti ja Hilja, kerroin asian tädilleni, jolla on nyt albumissaan yksi kuva lisää, jonka henkilöt on tiedossa, mutta vielä sinne jäi tunnistamattomiakin. Juuri tuo kuva innosti minut etsimään tietoa Matista, josta tiesin Hannes Mikkosen sukututkimuksen pohjalta vain, että hän muutti Kemijärvelle 1800-luvun lopulla. Tutkimusteni edetessä löysin monta Matin jälkipolveen kuuluvaa, jotka ovat minulle sokeriserkkuja, eli sukulaisia neljän tai viiden sukupolven takaa. Yllätyksenä tuli, että ukkini isosetä, Hannes oli tehnyt niin perusteellista etsintää, että oli löytänyt Matin lapsia ja lähettänyt sukuselvityksen heille, luultavasti Elsi Hiljalle, koska paperit löytyi siltä sukuhaaralta. En yhtään ihmettelisi, vaikka Hannes olisi aikoinaan käynyt Kostamon kylässä, mutta ei nähtävästi vielä silloin, kun Matti oli elossa. Käsittääkseni Hannes alkoi tehdä sukututkimusta 1960-luvulla ja matkusteli paljon kotimaassa, lähinnä junalla, mutta myös linja-autolla sekä pitkiäkin matkoja ihan jalkaa toisen eteen heittäen.

   Matin lähettämän kuvan takana, aivan alareunassa on vielä teksti: "älkää naurako tätä kuvaa". En tiedä mitä hän viimeisillä sanoilla tarkoittaa, sillä kuvassa ei ole mitään naurettavaa.

   Alla valokuva ja ilmakuva Kostamosta samoilta ajoilta, noin vuodelta 1950. Valokuva on otettu lännestä itään, pienen lammen takaa. Mikkosen torppa merkitty punaisella nuolella ja sen edustalla Anttila. Seuraava talorypäs valokuvassa oikealle on Junttila, jonka vuoksi paikkaa sanottiin Junttilanpääksi. Vaaleat kansakoulun rakennukset molemmissa kuvissa aivan äärilaidassa oikealla. Vaaleat kansakoulun rakennukset molemmissa kuvissa aivan äärilaidassa oikealla:

Kuten historiaa vähänkään tuntevat tietävät, joutui Suomi sotaan Neuvostoliittoa vastaan loppusyksyllä 1939. Kemi-järveä pommitettiin ja vihollinen rynni seudulle Kuolajärven tai oikeammin Sallan kautta, tuoksihan naapurikylän nimi oli vaihtunut jo joitakin vuosia aiemmin. Puna-armeijalla oli miesylivoima, eikä suomalaisilla ollut puolustamassa Kemijärveä kuin pieni joukko aseistettuja miehiä, Sallan pataljoona, oikealta nimeltään Erillinen pataljoona 17. Vihollisjoukot etenivät sellaisella vauhdilla, että kyliä täytyi evakuoida tunnin, parin varoitusajalla, ja sallalaiset saapuivat ensin linja-autoilla Kemijärvelle, mistä jatkoivat härkävaunuilla länsirajalle esimerkiksi Yli-Tornioon. Kemijärveläiset siirtyivät Rovaniemen seudulle, lähinnä Ounasjokivarren taloihin.

   Neuvostojoukot haarautuivat Sallassa, osan edetessä kohti Kemijärveä, ja toisten Pelkosenniemen suuntaan. Itänaapurin sotilaat pääsivät Joutsijärven seudulle, noin 14 kilometrin päähän lossirannasta, jota vastapäätä Kemi-järven kirkonkylä sijaitsi, ja Kostamon kylään oli vain hieman pidemmälti. Joulun aluspäivinä vihollinen miehitti Mäntyvaaran laen ja ryhtyi taisteluun suomalaisjoukkoja vastaan, mutta vähäisestä miesmäärästä huolimatta suomalaissotilaat onnistuivat tuhoamaan yli puolet neuvostopataljoonasta ja loput pakenivat. Valitettavasti omat joukot eivät selvinneet ilman menetyksiä, vaan suomalaisuhreja oli viitisenkymmentä, heistä suuri osa haavoittui, mutta lähes parikymmentä kaatui. Puna-armeija koki murskatappion, miehiä menehtyi ainakin parisataa, joidenkin lähteiden mukaan 300 ja jopa suurempiakin lukuja on esitetty. Perääntyneet neuvostosotilaat eivät pystyneet evakuoimaan kuin murto osan kaatuneista, joten suomalaiset hautasivat satamäärin vihollisvainajia Mäntyvaaran rinteeseen.

   Mäntyvaaran voitto oli ratkaiseva, samoin Pelkosenniemen taistelu, jossa suomalaisjoukot olivat päihittäneet puna-armeijan pari päivää aiemmin. Jos puolustus olisi pettänyt noissa, olisi vihollisella todennäköisesti ollut tie auki Rovaniemelle ja Tornioon, sillä Suomen Lapista puuttuivat lähes tyystin panssari- ja ilmatorjuntatykit, panssarivaunut sekä lentokoneet. Onneksi sisukkaat suomalaissotilaat saivat estettyä itänaapurin aikeet, eikä Stalin onnistunut tavoitteessaan maamme katkaisemiseksi kahtia.

   Mikkos Jussi kuului siihen ikäluokkaan, että hän sai kutsuntakirjeen talvisodan loppumetreillä, mutta välirauha koitti ennen kuin oli aika astua palvelukseen, joten jos hän oli mukana taisteluissa, oli hän ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Hyttis Otto oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja talvisodan syttyessä viidenkymmenen viiden, joten häntä ei rintamalla nähty. Noille vanhemmille miehille sekä nuorukaisille oli kaikenlaista puolustukseen liittyvää toimintaa kotipuolessa, joten hekin tekivät osansa, vaikka eivät osallistuneet taisteluihin.

   Talvisota kesti sananmukaisesti talven, 105 päivää marraskuun lopulta maaliskuun puoliväliin. Rauhan tultua pääsivät kemijärveläiset palaamaan koteihinsa, mutta suuri osa Sallasta jäi Neuvostoliiton haltuun ja monet maansa menettäneet sallalaiset jäivät evakkoon Kemijärvelle. Tässä tarinassa kerrotaan asioita lähinnä Mikkosen perheen näkökulmasta, eikä siksi perehdytä muihin sodassa menetettyihin alueisiin.

   Muutama viikko talvisodan päätyttyä kuoli Matilta jälleen veli, 65-vuotias Johan Aleksander, jonka mukaan Jussi oli saanut nimensä. Saattaa olla, että Matti oli Ameriikan matkoillaan piipahtanut veljensä luona Hyvinkäällä, mutta tuskin heillä kovin vilkasta kirjeenvaihtoa oli sen jälkeen, sillä kuten olen kertonut, Matti osasi kyllä lukea, tulihan hänelle sanomalehtiäkin, mutta kirjoittamisessa hän ei liene ollut kovin taitava.

   Sivumennen sanoen, Ellis Islandin arkistoon kerättyjen maahantulotietojen mukaan suomalaiset olivat 1900-luvun alkupuolella paljon lukutaitoisempaa porukkaa kuin Yhdysvaltoihin muuttaneet siirtolaiset yleensä.  Suomalaisista oli lukutaidottomia vain alle viisi prosenttia Amerikkaan menneistä, kun esimerkiksi italialaissiirtolaisista ainoastaan puolet osasi lukea. Laivayhtiöt käyttivät yleensä matkustajien passeja apuna, kun laativat matkustajaluetteloita, sillä kyselemisestä ei juurikaan ollut apua kielimuurin vuoksi, eivätkä monetkaan lähtijät osanneet kertoa nimeään kirjain kirjaimelta. Kouluja käymättömien suomalaisten osalla pahimmat kirjoitusvirheet näyttää olleen kaksoiskonsonanttien puuttuminen, jonka vuoksi Mattikin on välillä Mikonen.

Moskovan rauhansopimuksen ehtoihin kuului muun muassa rautatien rakentaminen Kemijärveltä Sallaan ja Neuvostoliiton uudelle rajalle saakka. Työt radan rakentamiseksi alkoivat miltei välittömästi, mutta samalla suomalaiset tekivät puolustuslinnoitusketjun, Salpalinjan koko itärajan pituudelle, tosin osin katkonaisena. Suomen ja Saksan välillä tapahtui lähenemistä, jonka vuoksi Lappiin alkoi ilmestyä saksalaisia sotilaita valmistelemaan hyökkäystä Neuvosto-liittoon. Saksalaiset auttoivat radan tekemisessä ja käytännössä rakensivat sillan Sipovaaran rannan ja Kemijärven kirkonkylän välille, vaikka apuna olikin paljon suomalaisia. Väliaikainen silta valmistui saksalaisten pioneerien ohjauksessa noin viikossa kesäkuussa 1941, kun töissä oli 700 - 800 miestä, ja saman tien sen viereen alkoi rautasillan rakentaminen, joka sekin oli käytössä seuraavana kesänä.

   Saksalaiset perustivat lentotukikohdan lukuisine rakennuksineen Hanhikoskelle, Kemijärven kirkolta länteen, sekä erilaisia varastoja sekä huoltokeskuksen kirkonkylään. Lisäksi Joutsijärvelle muodostui yksi Suomen monista, Pikku Berliiniksi nimetyistä kylistä, jossa heillä oli muun muassa lentosatama, sairaala, elokuvateatteri, sotilaskoti ja viestikeskus sekä erilaisia parakkeja majoitus-, huolto- ja varastokäyttöön. Oli selvää, että saksalaissotilaita oli seudulla suuri joukko, ja useat kemijärveläiset hyötyivät heidän oleskelusta kunnassa, sillä nämä antoivat hyväpalkkaista työtä monelle joko suoraan tai välillisesti. Edellä mainitun vuoksi osa ihmisistä piti siitä, että seudulla oli saksalaisia, mutta kaikille se ei ollut mieleen. Myös Kemijärven pappilaan oli majoitettu saksalaisia, eikä mennyt kauan, kun kielitaitoinen Laitinen oli upseerien silmätikku, koska lausahti muun muassa:

   - Ryssä maan perii ja saksalaiset joutuvat maan tomua nielemään.

   Vajaat puolitoista vuotta myöhemmin, juhannuksen tietämissä 1941 Saksa hyökkäsin Neuvostoliittoon ja Suomi ajautui mukaan sotaan. Saksalaisista tuli meidän aseveljiä, jotka olivat luvanneet puolustaa maamme pohjoisosaa, niin että rajaus noudatteli kutakuinkin Oulujärven ja -joen vesistöä, jonka eteläpuolella suomalaiset saivat pärjätä omillaan. Todellisuudessa Saksa kävi aivan omaa sotaa Neuvostoliittoa vastaan operaatio Barbarossan nimissä, mutta Suomen sekä miehittämänsä Norjan maaperän avulla.

   Sallan seudulle välirauhan aikaan palanneet joutuivat lähtemään taas sotaa pakoon, ja monia perheitä majoittui Kemijärven taloihin, mutta osa sijoitettiin lännemmäksi. Kaikkein pienimpiin tölleihin evakoita ei asettunut asumaan, mutta Kostamossakin lähes jokaisesta talosta, jossa oli useampi asuinrakennus tai monta huonetta, annettiin vähintään kamari asuttavaksi pakolaisperheelle. Koska Hyttisillä ja Mikkos ukolla oli oman mökin lisäksi vanha Kumpula-torppa, lienevät he kaikki siirtyneet saman katon alle ja sallalaisen Olavi Lassilan perhe pääsi asumaan toiseen taloista.

   Sodan sytyttyä ryhdyttiin saksalaisten kanssa heilastelevia naisia paheksumaan aika yleisesti. Pahana pidettiin lähinnä sitä, että kotipuolen naiset pitivät hauskaa samaan aikaan, kun oman maan miehet olivat rintamalla. En ihmettele, että jotkut naiset hullaantuivat aseveljiin, antoivathan nämä heiloilleen sellaisia tavaroita, joita ei muualta saanut, kuten silkkisukkia ja suklaata. Mutta ei seurustelu ollut kovin yleistä, kyllä suurin osa suomalaisneidoista odotti oman maan miesten palaamista.

   Jatkosotaan ei Mikkos Jussikaan varmaan osallistunut, olihan hän 45-vuotias, kun sota alkoi. Siskotkaan eivät lähteneet lotan tehtäviin, kun jokaisella pyöri helmoissa lapsi tai useampi. Kaijan ja Oton tyttäristä Elli oli täyttänyt viisitoista hieman ennen talvisodan syttymistä, joten tuolloin hän oli mukana korkeintaan pikkulottana. Viimeistään jatkosodan loppuvaiheessa Elli oli tositoimissa ja työskenteli aivan eturintamassa, niin lähellä taisteluita, minne lottia päästettiin.

   Ikäjärjestyksessä seuraava Hyttisen tytär, Anna-Liisa oli vuotta nuorempi, jatkosodan aikaan melkein rippi-ikäinen. Hän oli sodan keskellä talousoppilaana, mutta sitä dokumentit eivät kerro missä. Siinä sivussa hän saattoi toimia pikkulotan tehtävissä tai hän sai talousoppia juuri lotan tehtäviä varten. Kevättalvella 1943 hän sai ”lentävän keuhkotaudin”, ja äitinsä sanoilla: ”Terve tytär kuoli kahden viikon päästä”. Viralliselta nimeltään miliaarituberkuloosi eteni hiipien, joten se ehti pitkälle ennen kuin potilas huomasi olevansa sairas, joten Kaijan kuvaus oli aika osuva.

   Hautaan 17-kesäisen Anna-Liisan lienee siunannut Kullervo Hulkko, joka oli aloittanut uransa sotilaspappina, mutta haavoittunut rintamalla ja siirretty toipumisen jälkeen Kemijärvelle. Hulkon virallinen virkanimike oli kirkkoherran apulainen, sillä Laitinen oli edelliskesänä pidätetty virasta, kun hän oli saanut kuuden kuukauden vankeustuomion jatkuvasta maan hallituksen halventamisesta sekä perättömien huhujen levittämisestä. Kirkkoherra pakeni tuomiota Ruotsiin, koska pelkäsi, että hänet lynkataan vankilassa, mutta palasi Lapin sodan aikaan, jolloin hän suoritti rangaistuksen vedellä ja leivällä. Laitinen oli muutenkin joutunut epäsuosioon sodan aikaan, koska oli puhunut ikävästi sankarivainajien hautajaisissa, ja hänen kerrotaan sanoneen muistopuheessa:

   - Te saitte mitä lähditte hakemaan.

   Sota ei vienyt Kemijärven Mikkosilta perheenjäseniä, mutta tuon ajanjakson aikana heiltä kuoli oman tyttären lisäksi monta läheistä. Matin nuorin veli Juuso eli Kalle Jooseppi menehtyi helmikuun alussa 1942. Juuso oli asunut Paltamossa, mitä nyt välillä kävi Yhdysvalloissa ainakin pariin kertaan. Hänen aikansa täyttyi alle 65-vuotiaana, joten iäkkääksi ei hänkään elänyt. Juuson poisnukkumisen jälkeen Matin kaikki veljet olivat siirtyneet ajasta iäisyyteen, ainoastaan sisko, Kaisa Leena oli enää sisarussarjasta elossa hänen itsensä lisäksi.

   Seuraavan vuoden kesäkuun ensimmäisenä täytti Liinun siskon, Maria Amandan aika 72-vuotiaana. Nähtävästi hän oli asunut kunnalliskodissa viimeiset vuodet, sillä kuolleitten kirjaan hänet on merkitty joutsijärveiseksi työläiseksi. Tuolloin oli tapana pistää kunnalliskodin asukkaat töihin, jokainen teki mihin kykeni, poimi marjoja, teki käsitöitä, siivosi, pieni ja kantoi halkoja sekä vesiä taikka hoiti karjaa, kasvimaata ja puutarhaa.

Jotain ilonpilkahdustakin oli sota-aikana, kun Kaija ja Otto saivat vielä yhden tyttären jatkosodan keskellä, syksyllä 1943, puolisen vuotta Anna-Liisan kuolemasta. Kuopus syntyi Kemijärven kunnansairaalassa, varmaan äidin ikä sekä kolme vuotta aiemmin kuolleena syntynyt poika sai hakeutumaan lääkärin ulottuville. Hyttisen tytär tuotiin Mikkos ukon torppaan Kostamovaaran laidalle, sillä kemijärveläisten ei tarvinnut lähteä evakkoon, vaikka sitäkin suunniteltiin jossain vaiheessa.

   Kuopustytär syntyi aivan toisenlaiseen perheeseen kuin edelliset lapset, kun ikäero seuraaviin oli suuri, Inkeriinkin kahdeksan vuotta. Elli oli jo lähes aikuinen, 19-vuotias, joten olisi sen puolesta voinut olla kuopuksen äiti, ja 45-vuotias Kaija tämän mummu.

   Kasteen kuopukselle lienee antanut Heikki Rosma, josta tuli seitsemän vuotta myöhemmin Kemijärven ensimmäinen kappalainen ja sittemmin kirkkoherra, kun Laitinen jäi eläkkeelle seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla. Rosma oli yksi niistä papeista, joka joutui sijaistamaan Laitista tämän maastapaon ja vankeustuomion aikaan.

   Aselepo Neuvostoliiton kanssa alkoi noin vuotta myöhemmin, syyskuun alkupäivinä 1944, mutta rauha saatiin raskain ehdoin, kun itärajan taakse jäi iso osa Sallaa, Karjala sekä koko Petsamo, ja Porkkalakin piti antaa itänaapurin haltuun. Maansa menettäneiden vuoksi oli laadittu Kuusamo-Salla pika-asetuslaki asuttamista ja maanhankintaa varten, mutta sen täytäntöönpano oli keskeytynyt jatkosodan vuoksi. Rauhan koitettua laki tehtiin vaikutuksiltaan laajemmaksi, jonka nojalla maata voitiin antaa muuallakin Suomessa siirtoväen lisäksi rintamasotilaille, sotainvalideille sekä sotaleskille ja -orvoille. Myös kemijärveläisen kansanedustajan pontevasti ajama, niin sanottu lisämaalaki, ”Lex Lahtela” astui viimein voimaan, ja sen turvin tilaan voitiin liittää tarvittaessa lisämaata sen verran, että pinta-alaltaan se vastasi yleisen maanhankintalain tilakokoa.

   Karkeasti sanottuna rauhanehdot sanelivat, että Suomen tuli katkaista välit Saksan kanssa ja poistaa saksalaiset maastamme alle kahdessa viikossa. Aikataulu oli aivan liian tiukka ottaen huomioon, että Saksan kansalaisia oli Suomessa sodan aikana yli 200 000, ei ehkä kaikki ihan yhtä aikaa, mutta luku on valtava.

   Saksalaiset auttoivat Pohjois-Suomen kylien evakuoimisessa ensimmäiset viikot Neuvostoliiton ja Suomen aselevon jälkeen, sillä aluksi väestönsiirtoja ei tehty saksalaisten tuhotoimien vuoksi, vaan pelosta, että puna-armeija miehittää alueet, sillä Suomella ei ollut joukkoja kaikilla seuduilla, joilta saksalaiset vetäytyivät. Välttääkseen puna-armeijan vyörymisen Lappiin, teki Suomen sodanjohto saksalaisten kanssa salaisen Syysmanööver-sopimuksen, jonka tarkoitus oli ”näytellä” että käymme sotaa Saksaa vastaan. Sopimuksessa saksalaiset vakuuttivat, että he eivät hävitä maatamme, jos heillä on lupa räjäyttää siltoja, etteivät neuvostojoukot voisi tavoittaa heitä.

   Oulu, jossa oli saksalaisia enemmän kuin missään muualla Suomessa, saatiin pelastettua kyseisellä sopimuksella, mutta entiset aseveljet rikkoivat lupauksensa olla hävittämättä Oulu-Kajaani rataa. Mikkos Matti ei varmaan koskaan ollut nähnyt Paltamon Melalahdessa kotitalonsa Wähälän lähistöllä sijainnutta Nahkapuron siltaa, sillä rata rakennettiin lähes 40 vuotta hänen Perä-Pohjolaan lähdön jälkeen. Tuo, sekä muutama muu Paltamossa sijainnut rautatiesilta olivat Suomen eteläisimmät, jotka saksalaiset tuhosivat.

   Itänaapuri huomasi pian, että Suomi ei käynyt todellista sotaa Saksaa vastaan ja vaati kovempia otteita, joten samalaiset suorittivat maihinnousun saksalaisten selustaan lokakuun alussa Röytän saaressa, jossa sijaitsi Tornion satama. Lapin sodan on katsottu alkaneen tuolloin, mutta todellisuudessa saksalaiset polttivat Suomussalmen ja Hyrynsalmen kirkonkylät jo aiemmin, ennen Paltamon siltojen räjäytyksiä.  Myös Pudasjärven Sillankorvan maastossa oli käyty vähäistä laukaustenvaihtoa ennen Tornion taisteluja, joten aika löyhiä olivat Saksan lupaukset.

   Kemijärveä ryhdyttiin evakuoimaan jo muutama päivä aselevon alkamisesta, syyskuun alkupuolella. Osa sivukylien väestä kuljetettiin linja- tai kuorma-autoilla kirkolle, mutta suuri joukko pääsi asemalle omin avuin ja Sallan evakot siirtyivät muiden mukana turvallisempia seutuja kohti.

   Omaisuutta ei voinut ottaa paljon mukaan, joten ihmisiä kehotettiin lahtaamaan heikkokuntoinen ja vanha karja sekä possut, suolaamaan lihat ja hautaamaan tynnyrissä maahan myöhempää käyttöä varten. Jotka ehtivät tehdä teurastuksen ajoissa, kypsensivät lihat ja ottivat mukaansa minkä pystyivät kantamaan.

   Sellaisia itselle arvokkaita esineitä, joita oli hankala ottaa mukaan, kätkettiin kotitalon läheisyyden maastoon, niittysaunaan tai latoon. Mikkos ukko kääri Liinun vanhempien Ruijasta tuoman seinäkellon vällyihin, laittoi pärekoppaan ja piilotti kuusenjuurelle, maata viistävien alaoksien suojaan.

   Karja ajettiin suurissa laumoissa kohti Sipovaaran rantaa, olihan siellä silta, jota pitkin pääsi Kemijoen yli kirkonkylän puolelle, mistä edelleenkuljetukset järjestettiin. Moni joutui odottelemaan kirkolla useamman päivän ennen kuin he mahtuivat kyytiin, ja junaa varrotessaan Mikkoset huomasivat, että piilotuspäätös oli hyvä, sillä asemalaituri täyttyi tavaroista, joista ihmiset joutuivat luopumaan, kun ne eivät mahtuneet mukaan.

   Useat suuntasivat kirkkoon odottamaan eteenpäin pääsyä, niin myös kirkkoherran viransijaisena toiminut Heikki Rosma. Hän oli jo vaihtanut papinkaapunsa matkantekoon paremmin sopiviin siviilivaatteisiin, sarkahousuihin ja -takkiin, mutta päätyi pitämään kyläläisille viimeisen hartaushetken syyskuun yhdeksäntenä. Tilaisuus päättyi virteen 179, kun kirkkokansa veisasi suuren liikutuksen vallassa: ”Siion apus ainoastaan on vain Herra Jumala, niin kuin isä hoitaa lastaan, niin hän holhoo sinua.”

   Matkustajajunia ei asemalla näkynyt, vaan ihmiset rahdattiin kylittäin karjavaunuihin, ensin lapset, vammaiset sekä vanhukset, ja naiset pitämään huolta heistä. Rintamamiehiä ei oltu vielä kotiutettu, joten miespuoliset olivat vanhoja kehäraakkiukkoja tai nuoria poikia. Liikaa tilaa ei kenelläkään ollut, kun Mikkosten kanssa samaan härkävaunuun sulloutui kaikkiaan 82 henkeä. Matkustusmukavuus oli huipussaan, kun ainoa toiletti oli sinkkiämpäri, johon tehdä tarpeensa. Välillä sanko tyhjennettiin heittämällä jätökset ulos vaunun ovesta tai ikkunasta.

   Kun matka Ouluun kesti toista päivää alkoivat mukaan otetut eväät loppua ja lapset kiukutella nälkäänsä. Hyttis Kaija ja Junttilan Alli lähtivät Oulussa junasta lasten kanssa, kun molemmilla oli mukana alle vuoden ikäiset tyttäret, jotka kaipasi vauvanruokaa sekä pyllyn pesua. Naiset viettivät kaupungissa pari päivää ja löysivät sylilapsilleen pesupaikan sekä maitoa. Eräs saksalaisupseeri lahjoitti Kaijalle pari vilttiä ja ison paketin näkkileipää, jota tämä jakoi muillekin, kun he palasivat asemalle mistä matka jatkui taas.

   Määränpää oli Pohjanmaalla, osin ruotsinkielisellä alueella, ja nähtävästi Mikkoset ja samassa huushollissa asuneet Hyttiset päätyivät Kortesjärvelle, kuten tiettävästi suurin osa kostamolaisista, mutta oli heitä jonkin verran muissakin kylissä. Paikkakunta oli noin 80 km Vaasasta itään, sijaiten suunnilleen Kokkolan ja Seinäjoen puolivälissä, joihin molempiin oli matkaa kuutisenkymmentä kilometriä.

   Viimeisillä junilla Kemijärveltä lähti karja, mutta kaikki ei mahtuneet mukaan, joten monet rippikouluikäiset tytöt ja pojat pistettiin ajamaan lehmiä maantietä Rovaniemelle. Osa ei päässyt junaan vielä sielläkään, vaan jotkut kävelivät kantturoiden kanssa Kemiin saakka. Matkalla he yöpyivät tyhjissä taloissa, joiden isäntäväki oli lähtenyt evakkoon, syötävääkin löytyi näiden kaapeista sekä kellareista, ja maitoa varmaan riitti juotavaksi, kun lehmät piti lypsää aa-muin illoin. Eikä kai toisten ruoan syömistä voi varastamiseksikaan nimittää, lähinnä kai se oli selviytymistä.

   Aseman pihalle jääneet, nimikylteillä varustetut paketit ja kapsäkit oli tarkoitus toimittaa myöhemmillä junilla evakkopaikkaan, mutta aika loppui kesken, eikä kaikkea saatu eteenpäin, vaan ratapihalle jäi tavaravuoria. Kaikki asemalle rahdatut tavarat eivät koskaan saavuttaneet omistajiaan, osa päätyi varkaiden näppeihin ja monenlaista nyssykkää, säkkiä, kapsakkia ja puulaatikkoa paloi, kun saksalaiset sytyttivät asemarakennukset tuleen. Kylästä poltettiin lukuisia muitakin rakennuksia, myös niitä, jotka saksalaiset olivat luvanneet säästää. Itään johtava rautatiesilta, jonka saksalaiset olivat itse rakentaneet muutamaa vuotta aiemmin, joutui heidän oman tuhon kohteeksi. Räjäytyksistä jäi jäljelle vain lyhyitä, käyttökelvottomia sillanpätkiä.

   Kemijärvi vallattiin takaisin suomalaisille jo lokakuun puolivälissä, jonka jälkeen ilmeni, että yksittäisiä ihmisiä palasi pian kotiinsa, vaikka viranomaiset varoittelivat tulijoita miinoista. Alkuun matka oli hankala, koska Oulua pohjoisemmas ei päässyt junalla, eikä paljon muillakaan kulkuneuvoilla, kun sillat oli räjäytetty. Tilapäissiltoja rakennettiin vauhdilla, mutta enin osa niistä oli tehty pohjassa lepäävän sillan kaarirakenteiden varaan, joten leveyttä oli vain muutaman lankun verran. Pian saatiin aikaan joen ylittäviä losseja sekä lankkusiltoja, jotka kantoivat hevoskärryt, korkeintaan auton, mutta junan kestäviä rakenteita oli hidas tehdä.

   Mikkoset ja Hyttiset eivät pitäneet niin kiirettä paluun kanssa, vaan joulu hupeni, uusi vuosi meni, ja Matille tuli Pohjanmaalla täyteen 78 elinvuotta tammikuun toisena päivänä. Pääsiäinenkin ehti vaihtua arkeen ennen kuin viimeinenkin saksalaissotilas oli ajettu pois Suomesta, mutta Matin perhekunta ei päässyt kotiin vielä silloinkaan. Yhä enemmän evakosta kotiinpalaajia oli kevään ja kesän kuluessa, osin ilman viranomaisten toimia tai lupaa, vaikka matkanteko oli edelleen hankalaa ja vastassa oli lohduttomat näkymät, joilta ei voinut välttyä. Kemijärveläiset saivat esimakua kotiseudulla odottavasta, kun kulkivat hävitettyjen paikkakuntien kuten Kemin kaupungin ja Rovaniemen kauppalan laitaa. Jälkimmäisestä ei ollut jäljellä paljon muuta kuin tuhkaa, osin romahtaneita kivitaloja ja siellä täällä törröttäviä savupiippuja, vaikka jälleenrakennus oli jo täydessä vauhdissa.

   Rautatietä ei päässyt Rovaniemeltä eteenpäin, vaan joki ylitettiin pukkisiltaa, joka ei kantanut junaa. Seuraavana talvena Kemijoen pohjoisrannalta, Rovaniemen maalaiskunnasta pääsi jo junalla pidemmälle itään, mutta suurin osa kemijärveläisistä oli palannut jo ennen sitä, pisimmät evakkoajat lienevät olleet noin kymmenen kuukauden mittaisia.

   Kemijärvellä oli vastassa yhtä lohduton näky kuin Rovaniemellä, suurin osa kirkonkylän rakennuksista oli poltettu maan tasalle, vanha ja rakas kirkkokin hiilikasana, mutta kellotapuli oli säästynyt, samoin palokunnantalo sekä muutama muu rakennus. Silta Kemijoen yli oli poissa, vain jokunen, keskemmällä sijainnut rautakehikon pätkä sinnitteli lähes muuttumattomana siltapilarin nokassa, joten veneet, laivat ja lautat tulivat jälleen tutuiksi kulkuvälineiksi.

   Alla Kemijärvi, kirkoton kylä heti sodan jälkeen. Kuva on otettu VPK:n talosta, nykyisen Luusuantien ja Vapaudenkadun liikenneympyrän tietämiltä pohjoisen ja koillisen välimaaston suuntaan. Kemijoen takana siintää Kostamovaara, jonka huippu on 212,4 metriä merenpinnasta. Siitä oikealle edellistä korkeampi Perävaara sekä osa Patovaaraa:

Kostamon kylän rakennukset olivat säästyneet sodan tuholta, niin myös Kumpula-torppa sekä Mikkos ukon mökki, ja seinäkellokin löytyi ehyenä suuren kuusen alta. Vaikka Kostamo säästyi saksalaisten tuhotöiltä, ei kylä jäänyt ilman tappioita. Jotkin perheet menettivät sodassa jopa useamman nuoren miehen, isän, puolison, sulhasen, pojan tai veljen, kaikkiaan hieman yli 300 kemijärveläistä kaatui kolmen sodan aikana. Tokihan monet saivat miehen takaisin kotiin, mutta eivät palanneet enää olleet entisellään, sota oli vahingoittanut lähes jokaista, vaikka se ei kaikilla ulospäin näkynytkään.  Ja miinat surmasivat ihmisiä vielä vuosia eteenpäin, olivathan saksalaiset kylväneet niitä Lappiin yli 70 000.

   Sota jätti jälkensä myös Hyttisen perheeseen, varsinkin lottana toimineeseen Elliin, joka oli nähtävästi traumatisoitunut taisteluissa näkemiensä kauheuksien vuoksi. Elämän oli kuitenkin jatkuttava, ja Ellikin löysi hyvän miehen itselleen, joka vei morsiamen vihille marraskuussa 1946. Mikkos ukko oli tuolloin kahdeksankymppinen, hän oli täyttänyt pyöreitä samaisen vuoden tammikuussa, ja Elli-tyttärentytär ehti tehdä hänestä isoukin ennen kuin Matin elämäntaival päättyi.

   Neljäkymmenluvun viimeisenä vuonna, kevättalvella, Kaija näki unen, jossa Mikkos Matin torpan nurkalta lähti pyykkinaru lähinaapurin, Anttilan kulmalle, missä asui Kostamon perhe. Narulle oli ripustettu kuivumaan kolme valkoista lakanaa, ja herätessään Kaija tiesi nähneensä enneunen, joka kävi pian toteen. Ensin tuli Mikkos Matin aika täyteen 16. maaliskuuta 1949, kun hänellä oli ikää pari kuukautta yli 82 vuotta, eikä vanhan ja ruttuisen miehen kuolema ollut mikään yllätys.

   Sitten kuoli naapuri, 34-vuotias Yrjö Kostamo, jonka seitsemän henkeä käsittävä perhe asui miehen lapsuudenkodissa, Anttilassa. Vaimona hänellä oli Enni Virkkula, joka oli ajautunut kahden lapsensa kanssa Kostamon kylään Sallan evakkona. Ennin mies kaatui sodassa, ja Yrjö nai lesken, joka lahjoitti hänelle kolme lasta, yksi syntyi evakkoaikana Pohjanmaalla. Yrjö oli yksi niistä Suomen nuorista miehistä, jotka puolustivat maatamme talvi- ja jatkosodissa, joten voi vain arvailla, haavoittivatko taistelujen kauheudet miehen mieltä niin pahoin, että hän päätti elämänsä omakätisesti. Huhtikuun seitsemäntenä maallisen vaelluksen päättäneen Yrjön kuolintiedoksi on kirjattu raaka lause: ”räjäytti itsensä”.

   ”Kolmas lakana” kosketti unenäkijää kaikkein kovimmin, sillä hän menetti puolisonsa, kun Oton maallinen vaellus päättyi huhtikuun yhdentenätoista. Mies olisi täyttänyt muutamaa kuukautta myöhemmin 63 vuotta, joten kovin kesken jäi Otonkin elämä, kun hän menehtyi influenssaan samana päivänä, jolloin Kaijalle tuli täyteen 51 elinvuotta. Vaikka Elli-tytär oli jo aikuinen, jäi Kaijalle huollettavaksi kolme alaikäistä lasta, joista kuopus oli vasta hieman yli viiden.

   Siitä ei ole tietoa kuka siunasi vainajat hautoihin, sillä Kemijärvellä oli noihin aikoihin myös väliaikainen kappalainen Ilpo Sirkka. Kirkkoherrana toimi jälleen Lauri Laitinen, joka oli sodan jälkeen vapautunut vankilasta ja vaihtanut suku-nimensä Lanjalaksi. Hän sai heti vakaumuksensa mukaisen pilkkanimen Vanjala, jonka joku vääräleuka äkkäsi mustakaavulle sopivaksi Anton Tšehovin Vanja-eno näytelmän mukaan.

   Ajan tavan mukaan pojat perivät tilan ja tytöt jäivät nuolemaan näppejään, mutta ei Mikkos ukolta tai Otolta paljon jäänyt, hieman maata sekä vanhoja rakennuksia. Kaija, Iida, Saimi ja Hilja olivat menneet tahoillaan naimisiin, ja vallalla oli yleinen ajattelutapa, että tytöt eivät tarvitse muuta, ei vaikka kaikki paitsi kuopus, olivat jo kertaalleen leskiä.

   Kumpula-torppa purettiin sodan jälkeen ja rakennettiin uuteen uskoon Kostamovaaran taakse, ja nähtävästi se tapahtui, kun Otto ja Matti olivat jättäneet maallisen vaelluksen. Mikkos Matin rakentama mökki jäi vielä entisille sijoilleen, samoin aitta ja savusauna, mutta karjasuoja tuli uudelle kartanolle. Paikallisen tavan mukaan uutta asuinpaikkaa ryhdyttiin kutsumaan Kaijan perheen mukaan Hyttiseksi, ja tuolla nimellä se löytyi kartoistakin, vaikka Jussi Mikkonen elelikin samassa taloudessa.

   Jussi, Mikkosen aikamiespoika oli myös jo reilusti yli viidenkymmenen, mutta hän ei ollut löytänyt itselleen vaimoa. Kaija lastensa kanssa sai kuitenkin jäädä asumaan samaan huusholliin, kunhan hoiti veljensäkin kotityöt, ruoanlaiton, pyykit, siivoukset ynnä muun. Kaija teki Jussin kanssa suullisen sopimuksen, että paikka jää hänelle ja sen jälkeen Matti-pojalle, kunhan sisko hoitaa naimattoman veljensä talouden ja huolehtii tästä hautaan saakka.

Veturi taitaa ylittää Kemijärven viimeisiä kertoja kyseisenä keväänä:

Kemijärveläiset saivat odottaa seuraavalle vuosikymmenelle, että korvaava rautatiesilta rakennettiin räjäytetyn tilalle, joten junilla ei päässyt Sallaan, paitsi talvella, kun Kuumaniemestä Patovaaran kupeelle tehtiin jäärata. Raiteet oli tietenkin ihan oikeaa rautaa, mutta niiden alle rakennettiin väylä, joka jäädytettiin kantavaksi tekemällä risuista sekä ohuista rangoista peti, jolle pumpattiin pakkasella vettä. Päälle asennettiin ratapölkyt, joista noin joka viides oli eri-koispitkä, ja kiskot kiinnitettiin pölkkyihin. Samanlainen rakennettiin viitenä peräkkäisenä talvena, ja useimpina vuosina rata oli käytössä tammikuun toiselta viikolta huhtikuun puoliväliin, mutta kerran rautatie avattiin jo joulukuun lopulla ja suljettiin vasta viikko ennen vappua. Kevättalvella 1951 jäärataa tarvittiin viimeisen kerran, seuraavana kesänä, elokuu lopulla valmistui uusi silta.

   Isojako saatiin Kemijärvellä päätökseen viimein vuonna 1951, ja joku vuosi sen jälkeen myös Mikkos Matin mökki sekä piharakennukset saivat lähteä länsirinteeltä, jolloin ne päätyivät samalle kartanolle aiemmin siirrettyjen kanssa. Elämä keskittyi vaaran taa, joka kohosi 65 metrin korkeuteen kylän ja joen välissä sijainneen Kostamojärven pinnasta. Niin elettiin eteenpäin, mikä Jussin kanssa ei aina ollut kovin helppoa, sillä hän oli pahasti alkoholisoitunut, ja viinapäissään niin pahapäinen, että Kaija sekä lapset saivat lähteä pirtistä ja etsiä turvaa muualta. Oletettavasti Jussi sai tilalleen lisää hehtaareita, kun M. O. Lahtelan lisämaalaki astui voimaan sodan jälkeen. Jonkun tiedon mukaan tilan koko oli lopulta sadan hehtaarin tietämissä.

   Viisikymmenluvun puolivälissä vaarantakuiset rakensivat uuden asumuksen, pienen puolitoistakerroksisen talon, mutta edelleen tilalla elettiin ilman sähköä. ”Vesikin oli kannossa”, kuten ennen sanottiin, jos ei ollut vesijohtoa, mutta oma kaivo kartanolla kuitenkin oli. Enemmän tai vähemmän sopuisissa merkeissä asustettiin siihen, että Jussi kuoli 12. elokuuta 1956, vain vajaa viikko sen jälkeen, kun oli täyttänyt 60 vuotta.

   Koska Jussin ja Kaijan välisestä sopimuksesta ei oltu tehty mitään virallista paperia, alkoivat Mikkos ukon tyttäret vaatia osuuttaan tilasta. Aika kohtuuttomalta tuntuu, että siskot halusivat osan pienestä omaisuudesta, eikä Kaijan työtä tilan eteen arvioitu minkään arvoiseksi. En ole perehtynyt tarkemmin siihen miten jaon kanssa kävi, mutta Hyttisen perhe jäi edelleen asumaan vaaran taka.

   Yhdeksästä Kaijan synnyttämästä lapsesta oli elossa vain neljä, heistä muut jo aikuisia, mutta kuopus alle rippi-ikäinen. Elli oli jo aikaa asunut Einonsa kanssa, ja Inkerikin löytänyt itselleen sulhasen, joka oli vienyt hänet vihille edellissyksynä. Ainoan pojan oikeudella Matti otti Hyttisen ”isännyyden”, toi aikanaan Kostamovaaran koilliskulmalle vaimon ja sai pojankin.

   Paljon tämän enempää en paneudu Jussin kuoleman jälkeisiin vuosiin, ne ovat liian tuoreita asioita kaikille leviteltäväksi. Kaijan ja Jussin elämänpolkuja tuli tähän tarinaan tavanomaista pidemmälle vain, koska tapahtumat nivoutuivat niin kiinteästi heidän iäkkääksi eläneen isänsä elämään.

   Ainoat mainitsemisen arvoiset asiat myöhemmistä ovat, että Kaijan maallinen vaellus päättyi 81-vuotiaana, syyskuun puolivälissä 1979. Hyttisten asuinpaikka sekä sitä ympäröivä pieni tontti ovat yhden Kaijan ja Oton tyttärenpojan hallussa, joka on ansiokkaasti vaalinut ja korjannut vanhoja rakennuksia, tosin kaikkein lahoimmista on ollut pakko luopua. Ja Kumpulan Liinulla on kaima, kun yksi tuoreemman sukupolven tytär sai saman nimen kuin mummun mummulla oli.

Kuvassa Mikkos ukon kädentaitoja, tuohipullo vuodelta 1916 

sekä puumerkillä signeerattu ja ristillä siunattu voipytty:

Kuten aiemmin on mainittu, Matti Mikkosen kerrotaan olleen reipasotteinen, kovaääninen ja sanavalmis, joka harvoin jäi hiljaiseksi seurassa. Sen lisäksi, että Matti oli työtäpelkäämätön, sanotaan hänen olleen nopeapäätöksinen ja jopa äkkipikainen. Hän ei koskaan omaksunut samanlaista puhetapaa kuin paikalliset, vaan säilytti leveän kaenuun murteen kuolemaansa saakka.

   Kumpulan Matin ja Anna Marian täysivaltaisista lapsista Suomeen jäi ainoastaan Liinu, sillä kaksi hänen sisaristaan, 1873 syntynyt Matti Henrik ja 1877 maailmaan tullut Olga Sofia kuolivat alle vuoden vanhoina. Mantan ei voi sanoa olleen ”täysivaltainen”, sillä hän lienee ollut lievästi kehitysvammainen, joka sai elämänsä aikana monenlaisia nimityksiä vajavuudestaan, viimeisin taisi olla lyhytjärkinen.

   Kuten aikaisemmin aihetta jo sivuttiin, Johan Abram, ainoa aikuiseksi elänyt veli meni Ameriikkaan juuri ennen täysi-ikäistymistään keväällä 1893, eli ennen kuin Liinu ja Matti vihittiin. Seuraavaksi lähti Kumpulan perheen kuopus, noin parikymppinen Ida Kustaava. Hänen lähtöajankohdasta ei ole varmaa tietoa, todennäköisesti se tapahtui 1897. Hänet on tosin valittu siskontyttären, Briita Kaisan eli Kaijan kummiksi seuraavana vuonna, mutta sehän ei tarkoita, että hänen olisi pitänyt olla läsnä perhetapahtumassa. Viimeiseksi Atlantin ylitti Kaisa Erika, joka oli matkanteossa yhtä aikaa Liinun kanssa ja jatkoi yksin, kun sisko jäi pesueineen rannalle ruikuttamaan. Tuo on kyllä väärin ilmaistu, olen päässyt siihen käsitykseen, että Briita Oliine ei ollut mikään ruikuttaja, vaan reipasotteinen naisihminen, joka meni vaikka läpi harmaan kiven.

   Mikkos ukon kuolemaa seuranneella vuosikymmenellä Kemijärvelle saapui viisissäkymmenissä ollut yhdysvaltalainen rouva puolisonsa kanssa. Kyseessä oli Elsa, joka lienee syntyessään ollut Kumpula, jonka isä oli muuttanut nimen Mastoniksi. Tytär saattoi tullessaan tuoda isältään terveiset vanhaan kotimaahan, sillä molemmat vanhemmat elivät vielä tuolloin.

   Luonnollisesti Elsie naimisiin mentyään käytti sukunimeä Talvio, aviomiehensä Carlin mukaan, jolla myös oli suomalaiset sukujuuret. Muistitieto kertoo Elsie ja Carl Talvion käyneen Kemijärvellä olympiakesänä 1952, mutta matkusta-jarekisterien mukaan he tulivat Suomeen vuosina 1950 sekä 1953. Viranomaisluetteloista löytyneet tiedot eivät tietenkään sulje pois sitä, etteikö pariskunta olisi ollut reissussa niiden välissäkin.

   Elsie tahtoi nähdä vanhempiensa kotimaata ja isänsä synnyinpaikan, mutta vanha Kumpuloiden rakennus ei enää ollut entisillä sijoillaan, vaan se oli purettu ja rakennettu uuteen uskoon vaaran taakse. Elsie halusi kuitenkin tutustua myös vanhaan pihapiiriin sekä paikkaan, jossa hänen isä oli syntynyt ja elänyt lapsuutensa. Ameriikantäti sai tyytyä katselemaan Mikkos Matin rakentamaa torppaa, ja vanha sekin jo oli, mutta seisoi alkuperäisellä sijalla Kostamon kylän Junttilan päässä, vaikka rakennus ei ollut enää asuinkäytössä, kun Elsie kuvattiin sen edustalla serkkujensa Kaija Hyttisen ja Jussi Mikkosen kanssa. Nuoret naiset amerikanserkun vierellä olivat Mikkos Matin tyttärien tyttäret, Hiljan Kaisa ja Kaijan Inkeri.  On todella harmi, että Matti oli ehtinyt menehtyä edellisvuosikymmenen lopulla, sillä hän olisi ollut henkilö, joka oli nähnyt Elsan lapsena Wisconsinissa.

   Talviot olivat lapseton pariskunta, mutta Liinun muu suku jatkui Yhdysvalloissa ilman heidän panostaan. Matsonit menettivät Arvon keuhkotaudille pojan ollessa 18-vuotias, mutta muut kahdeksan lasta menivät tahoillaan naimisiin. Vaikka useampi heistä jäi lapsettomaksi, syntyi Abelle ja Sofialle lukuisia lapsenlapsia sekä lapsenlapsenlapsia. Tiettävästi jälkeläisiä on ainakin neljässä polvessa, kenties viidennessäkin.

   Harjun Iisakin ja Kaisan tytär, Lydia kävi vuosia kirjeenvaihtoa Suomessa asuneen sisarpuolensa Hilman kanssa, niinpä Pohjanmaalla tiedettiin hänen naineen James Cecconin, ja pariskunta oli saanut tyttären sekä pojan. Myös kahden tyttärentyttären syntymästä hän ehti kirjoittaa Suomeen ennen kuolemaansa syksyllä 1969. Seuraava sukupolvi ei enää isovanhempien kotimaahan kirjoitellut, kielimuurikin saattoi vaikuttaa asiaan.

   Niihin aikoihin, kun Mikkos ukko hankki taaloja Ameriikassa, oli Pohjolan Kallella ja Idalla kaksi lasta, koska yksi tytär oli kuollut alle vuoden ikäisenä. Pohjolan perhe kasvoi melko pian Matin kotiin lähdön jälkeen Roy nimisellä pojalla, ja puolitoista vuotta myöhemmin syntyi Reino. Vielä 1922 perhe sai yhden pienokaisen, kun lähes 43-vuotias Ida synnytti Arne Ilmarin. Lapsenlapsiakin ehti tulla kymmenkunta ennen kuin Ida jätti maallisen vaelluksen viisikymmenluvun lopulla, Kalle-puolisohan oli kuollut jo yli kaksikymmentä vuotta aiemmin. Nykyisin Idan ja Kallen jälkeläisiä löytyy Yhdysvalloista ainakin lapsenlapsenlapsenlapseen saakka.

   Vaikka Mikkosia ei Ameriikkaan jäänyt, on Mikkos Matin jälkeläisillä siellä runsaasti sukulaisia, osa tietenkin jo edes-menneitä, mutta tätä kirjoittaessa osa Liinun sisarten lapsenlapsista on elossa ja kuten edellä on kerrottu, on nuoremmissa polvissa vielä paljon voimissaan olevia. Suvun jälkeläiset levisivät ympäri Amerikkaa ja kaikkien jälkiä en onnistunut seuraamaan, mutta tiettävästi yksikään heistä ei asu niillä paikkakunnilla, joilla sukulaiset elivät Matin reissujen aikaan. Yhdysvalloista löytyy ainakin yksi 2000-luvulla syntynyt Varrion Anna Marian ja Kumpulan Matin jälkeläinen: Kaisa Erika Kumpulan tyttären, Lydia Harjun tyttären, June Moision pojan, Tyler Lundin poika, Brayden. Hän asuu luultavasti Minnesotassa, Saint Louis Countyssa, Hoyt Lakes nimisessä, noin 2000 asukkaan pikkukaupungissa.

   Kun Mikkos ukon pojat eivät saaneet jälkeläisiä, ei Kemijärvellä kasvanut uutta sukupolvea Mikkosia, vaan tyttäret ovat naimisiin mennessään ottaneet puolisoidensa sukunimet. Saimin Aatos-poika oli Mikkonen, mutta hän muutti äitinsä mukana Savukoskelle, enkä tunne hänen vaiheitaan, joten en tiedä menikö hän koskaan naimisiin tai saiko jälkikasvua.

   Oheisesta kuvasta katselee paljon kokenut vanha mies, iäkäs Mikkos ukko, jonka elämä on ollut työntäyteistä, mutta jonka silmät ovat iästä huolimatta tarkkaavaiset:

   Osa Kostamoa kartalla. Vasen, Kummunkylän puoleinen alue vuodelta 1953 ja oikea 1962. Oikeanpuoleinen punainen täplä Hyttisen paikka Kostamovaaran takana. Mikkos ukon torppa sijaitsi Junttilanpäässä vasemman täplän tietämillä:

Haluan esittää suuren kiitoksen avusta Matti Mikkosen jälkeläisille, jotka kertoivat suvussa kulkevia tarinoita hänen elämästään. Aivan erityisesti kiitos kuuluu Mikkos ukon tyttärentyttärelle, Saara Uromolle, jonka kautta sain yhteyden Taisto Kostamoon, joka on laatinut kyläkirjoja Kostamon kyläseura ry:n puitteissa Jukka Sirviön sekä Hannu Vihriälän kanssa. Saaralta, Taistolta ja kyseisistä kirjoista saamani tiedot sekä kuvat loivat pohjan Mikkos Matin ja Kostamusperän menneisyyteen.

Kuvat:

Wikipedia: Paltamon aluekartat, Rosa Clay

Otteet Paltamon ja Kemijärven kirkonkirjoista: SSHY (jäsensivut)

Valokuvat Wähälästä: Sari Korkkonen

Otteet kutsuntaluettelosta ja henkikirjoista: digihakemisto.net

Otteet Miina Waltasen ja Riitu Leinosen perukirjasta ja jakokirjasta: Wähälän aitasta löytynyt ”Ameriikan aarrearkku” sekä omat suvulta ”perityt” asiakirjat

finna.fi: Vanhat valokuvat Kemijärveltä (ennen vuotta 1918 kuvista suurin osa Matti Heikinheimon ottamia, sodan aikaiset SA-kuvia, jäätien mustavalkokuva väritetty jälkikäteen)), kievari Lapissa, hihanauhat

Piirrosnäkymä Vesisaaresta noin 1870: Kuvitus J.A. Friisin (1871) kirjasta Kesä Finnmarkissa

Valokuva seinäkellosta ja Mikkos ukon käsityöt: Saara Uromo

Vanhat kartat Kemijärvestä: vanhatkartat.fi

Mat Mikosen maahantuloasiakirja: Yhdysvallat/Kanada Siirtolaisuusasiakirjat, familysearch.org

Yhdysvaltain karttoja: https://www.mapquest.com ja https://www.antiquemapsandprints.com

Manhattanin eteläkärki Hudson joelta: https://www.geographicguide.com

Kartta vuodelta 1920 ja terminaali New Jerseyn: https://www.flickr.com, https://digitalcollections.nypl.org, Wikipedia

Kartat Erwin Township ja Michigan - Wisconsin rajaseutu, Suurten järvien alue: https://www.google.com/maps

Vanhat postikortit tai otteet niistä:

Sault Ste. Marien sillat, kannonmunittaja mökki, Brantwoodin asema, Liverpoolin satamalaituri, Ironwood 1908, Davis & Fehr Store, Hangon siirtolaishotelli, Walo raittiushaali, Kemijärvi 1820-luvulla

Norrie Hill kukkulalta: Ironwood Area Historical Society / Thomas Kangas

GTK Vanhatkuvat: nro 7, Rovaniemen ja Kemijärven välinen maantie. Kuvaaja J. J. Sederholm 1898. nro 960, Särkiselän laelta Kemijärven kirkonkylälle. Kuvaaja Hugo Berghell 1900.

Vuoden 1907 Ford Model K Touring. Suomen Urheilulehti 01.05.1907 no 4:

Ivernia-laivan III-luokan, neljän hengen hytti. https://www.norwayheritage.com

Nimet matkustaja luettelossa: The Statue of Liberty―Ellis Island Foundation, https://heritage.statueofliberty.org

Nykypäivän kuva Kostamovaaralta länteen: Jarmo Kumpula

Ruijanpolku: Lapin maakuntamuseon Raito-lehti 2008

Allekirjoitukset Liinun perukirjassa: Jouni Mulari

Ilmakuva Kostamosta 1950: https://kartta.paikkatietoikkuna.fi

Valokuva Kostamosta noin 1950: Taisto Kostamo

Valokuvat suvun henkilöistä: Saara Uromo, Kostamo kyläkirjat, Kiviahon albumi

Suomen kartta luovutetuista alueista: Tilastokeskus https://stat.fi

Maalaukset kemijärveläisen taidemaalari Juho Kustaa Kyyhkysen (1875-1909) teoksia:

o     Talvi 1907

o     Pohjolan talvea 1900

o     Metsämaisema 1901

o     Hallavuonna 1900-1901

o     Soutaja 1908

o     Kevättalven näkymä 1909

finna.fi ja https://www.alamy.com

Alkuun