3.2.1 Antti Kallenpoika Mikkonen

Antti Kallenpoika Mikkonen (22.12.1860 - 17.1.1927)

Kaamos. Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Toveri, kuvaaja: Roine Piirainen

Mylläri ja talonisäntä Karl Mikkosen ja talonemäntä Britha Wilhelmiina Waltasen vanhin lapsi syntyi Paltamon Melalahden Vaarankylässä vuoden 1860 lopulla. Nuoren isäntäparin esikoinen päästi ensiparkaisunsa Wehmas nimisessä talossa, kun päivä oli lyhyimmillään talvipäivänseisauksen aikaan, eli 22.12. Niukka joulu koitti vetisen kesän ja heikkosatoisen syksyn jälkeen, ajanjaksona jolloin huonosatoiset kesät seurasivat toisiaan niin, että enintään yksi normaalin viljasadon antanut vuosi mahtui väliin. Tuohon aikaan ei rahvaalla ollut tapana laittaa joululahjoja, mutta jokainen yritti saada pöydän koreaksi, puhtaat oljet lattialle ja kynttilät palamaan päreiden sijaan.

   Nimen Antti pienokainen sai jouluna, kolme päivää syntymästään. Kasteen suoritti kappalaisen apulainen, välisaarnaaja August Johan Frosterus, joka ajan tavan mukaan merkitsi kirkonkirjaan nimen ruotsinkielisen version Anders. Luultavasti äiti ei ollut mukana ristiäisissä, vaan kummit sekä mahdollisesti myös isä kiirehtivät vajaan kahdenkymmenen virstan päähän Paltaniemelle. Elettiin jo aikaa jolloin äidin ei katsottu olevan ”saastunut” synnytyksessä, eikä hänen tarvinnut talvipakkasella kiirehtiä kirkotettavaksi, vaan hän sai jatkaa elämää normaalisti.

   Pojan matka taittui nopeasti rekikyydillä jäisen Oulujärven yli kummina toimineen Anna-Lisa Karjalaisen hoivissa. Naapuri, Waltalan talonemäntä kietoi pienokaisen todennäköisesti taljoihin taipaleen ajaksi. Kastepaikalta kummeiksi pyydettiin demoiselle Hanna Forbus, joka oli Kajaanin kappalaisen veljentytär, sekä Karl Juntunen, joka saattoi olla jokin kirkon apulainen, koska nimi esiintyy usein kummin tehtävässä. Joko jälkimmäinen tai molemmat lienevät toimineet ”kirkonkummeina”, sillä tapana oli valita myös joku seurakunnan puolesta. Neljäs kummi Matts Leinonen, oli todennäköisesti melalahtelainen, mutta oliko hän Nojolan talonisäntä, vai torppari, jonka kuukauden ikäinen Britha-tytär kastettiin samana päivänä kuin Antti. Pieni tyttö menehtyi heti ristiäisten jälkeen, Tapanin päivänä. Pienokainen lienee ollut niin heiveröinen, ettei häntä oltu heikkouden vuoksi kuljeteltu aiemmin talvella kasteelle. Brithalle ei ole merkitty lainkaan kummeja, ja hän oli todennäköisesti saanut hätäkasteen jo aiemmin, ja papin kaste oli ikään kuin viimeinen voitelu.

   Antti syntyi vain vajaat kolme kuukautta vanhempiensa naimisiinmenon jälkeen, ja hänen äitinsä, kuten myös isänsä, olivat sananmukaisesti nuoria, ainakin jos sitä vertaa tuon ajan yleiseen avioitumisikään. Näin ainakin rahvaan joukossa, kun taas paremman väen fröökynät saatettiin naittaa lähes lapsina. Miina oli vihkipäivänä kahdenkymmenen ja Kalle saavuttanut syksyllä, juuri ennen avioon astumista, ”lain iän” eli 21 vuotta. Lieneekö juurikin sulhasen nuori ikä ollut syynä siihen, että vihkitilaisuudessa tuleva lapsi oli niin selvästi ulospäin nähtävissä, että pappi kirjasi morsiamen kohdalle ”utan skrud” eli ilman vihkipukua. Kyseien kirjaus on papin ”hienovarainen” merkintä sille, että morsian oli raskaana. Nähtävästi pariskunta ei pystynyt käymään vihillä ennen kuin sulhanen oli täysi-ikäinen, sillä Kalle ei voinut saada suostumusta holhoojaltaan, koska Matti-isä oli kuollut viidenkymmenenseitsemän ikäisenä samaisen vuoden tammikuussa, ja Leena äiti 62-vuotiaana pari vuotta aiemmin.

   Antin vanhempien lisäksi Wehmaassa, eli Wehmasmäki 28:ssa, asui pojan syntyessä kahdeksan henkeä. Osa talon asukkaista oli sukulaisia, kuten Kallen siskoja sekä leskimies pienen poikansa kanssa. Lisäksi talossa oli renkejä ja piika, jotka tässä tapauksessa olivat sukuun kuulumattomia, vaikka usein tehtävään pestattiin naimattomia serkkuja.

   Lapsuudenkodissaan asuivat edelleen naimattomat isosiskot, 32-vuotias Sanna Leena eli Susanna ja 26-vuotias Eeva Tiina, eli Eevasstiina. Kalle oli sisarussarjan nuorin, kun kuopus Anna Riitu oli menehtynyt alle vuoden ikäisenä. Mainittu leskimies oli toinen Wehmaan Johan Karppisista, joita talossa oli siis kaksi, isä ja poika. Nämä Karppis-Jussit olivat itsellinen leski sekä tämän esikoispoika, joka oli jäänyt puoliorvoksi vajaan vuoden vanhana. Jussin vaimo, Kallen Saara-sisko, oli kuollut pari vuotta aiemmin, elettyään vain 29 vuotta.

Ote Paltamon kirkonkirjojen syntyneiden luettelosta vuodelta 1860. Kuten usein,

löytyy tästäkin virheellinen tieto, kun äidin toisena nimenä on Stiina vaikka pitäisi lukea Wilhelmiina,

tai Miina, jolla nimellä häntä kutsuttiin.

 

Vallankahvassa Venäjällä oli keisari Aleksanteri II, joka suhtautui aika suopeasti autonomiseen maahamme, ja kunnioitti suomalaisten alamaistensa oikeuksia. Osoitukseksi tästä, oli Suomi saanut oman rahan kuluneen vuoden toukokuun lopussa, joten verot saattoi maksaa ruplien sijaan hopeamarkoilla, jos kilisevää oli ylipäänsä onnistunut jostain haalimaan.

   Elettiin niukkaa aikaa, pettuleipävuosia, vaikka kadot eivät kurittaneet Paltamoa ja lauhkeailmaista Melalahtea yhtä pahasti kuin muuta, karumpaa Kainuuta. Kiveksen ruukki oli lakkautettu joitakin vuosia aiemmin, eikä seudun tilattomilla ollut muuta toimeentuloa kuin olla jonkun renkinä, piikana tai päivätyöläisenä taikka hankkia leipänsä kerjäten, jopa varastaen.

  Jos ei ollut helppoa tilattomilla, niin ei talollisillakaan. Hopeamarkat eivät juurikaan taskuissa kilisseet, kun halla vei sadon joka toinen vuosi tai tiheämmin. Lisätienestiä yritettiin saada tervanpoltolla ja -soudulla, mutta yleensä se vain johti isäntien velkaantumiseen Oulun tervaporvareille, kun kadon jälkeen viljan joutui ostamaan velaksi.

   Jo aiemmissa tarinoissani mainitut Kiveksen rosvot eli Wariskylän varkaat rötöstelivät seudulla anastaen omaisuutta tervansoutajilta Oulujärvellä ja talollisilta maissa. Muun muassa Wehmasmäen naapurissa Halmetmäessä tiedetään käyneen viljavarkaita, jotka kairasivat reiän aitan seinään ja valuttivat viljat omaan säkkiin. Seuraavana keväänä lähistöllä, metsän siimeksessä oli pieni alue, jossa vilja orasti tiheänä. Nähtävästi varkaat olivat tuolla paikalla jakaneet saalistaan ja hukanneet osan jyvistä lumihankeen.

   Antti ehti olla perheen ainoa lapsi vain reilun vuoden, kun Heikki syntyi helmikuussa 1862, samana vuonna, jolloin Wehmas nimi vaihtui virallisissa dokumenteissa Onnenmättääksi. Muutos johtui isojaosta, jolloin Wehmasmäki nimi siirtyi naapuriin, aiemmin Waltalana tunnetulle talolle. Vuosi oli myös samainen, jolloin Kalle joutui luopumaan Onnenmättäästä ja muuttamaan Oulujärven Varislahteen, Junttila nimisen tilan yhdeksi osakkaaksi eli kanssa-asujaksi. Tuon tilan nimi oli ollut aiemmin Karjala, mutta isojaossa se vaihtoi sekä nimeä että kylää, kun osista Manamansaloa, Kiveskylää ja Melalahtea muodostettiin Warisniemen kylä. Jotkut talot muuttivat ihan fyysisesti paikkaa isojaossa, mutta edellä mainituista en ole löytänyt sellaista merkintää.

   Mikkosten kolmas poika, Kalle Reetrikki syntyi Junttilassa lokakuussa 1864. Perhe asui samassa paikassa kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin, kun neljäs poika, Matti näki päivänvalon ja koko Suomea koittelivat kadot ja nälänhätä, Suuriksi nälkävuosiksi nimitetty ajanjakso 1866-1868. Paltamossa kuolleisuus oli suurimmillaan noiden vuosien jälkeen, kun lavantauti tappoi nälän heikentämää kansaa.

   Samaisena vuonna 1869 Mikkoset menettivät viiden vanhan Kalle pojan, joka hukku veteen, eli toden-näköisesti Oulujärven heikkoihin jäihin, sillä ajankohta oli marraskuun toinen päivä ja Junttila sijaitsi järven rannalla. Vielä ehti perheen ainoa tytär, Kaisa Leena syntyä Junttilassa heinäkuussa 1870 ennen kuin Mikkoset joutuivat jälleen luopumaan viljelyosuuksistaan.

   Antti oli kymmenvuotias, kun Mikkoset päätyivät kylän varattomien joukkoon, ja tuota köyhää aikaa kesti toistakymmentä vuotta, jolloin vanhimmat pojat saavuttivat sen verran ikää että kelpasivat rengiksi, jos ei kokovuotiseksi, niin ainakin päivätyöläisiksi. Tuona aikana perhe asui hyyryläisenä ainakin Kittilä nimisessä mäkituvassa, jossa ensiparkaisun päästi Johan Aleksander elokuussa 1874, mutta kolme vuotta myöhemmin syntyneen kuopuksen, Karl Josefin eli Joosepin syntymäpaikasta on ristiriitaista tietoa.

Ohutta, kenties yksiöistä jäätä Melalahdessa 2.11.2017. Ei aivan samassa lahdessa,

joka koitui Kallen kohtaloksi 148 vuotta aiemmin, mutta ei kaukanakaan.

Kuvan omistaa Katja Niskanen

 

Ainakin 1881 Antti oli renkinä Melalahti 9 Mäkelässä, mutta asiakirjoista ei löydy muita pidempiä pestejä. Seuraavana vuonna lois Kallen poika, irtolainen Antti Mikkonen, oli kutsunnoissa arvalla numero 6, ja sai armeijaan hyväksytyn merkinnän. Kutsuntapöytäkirja kertoo, että Antti oli neljän jalan ja 3,6 tuuman mittainen, eli pitkä mies hän ei ollut, vaan vain hivenen päälle puolitoista metriä. Dokumentti kertoi myös, että Antti ei osannut kirjoittaa ja luki vaillinaisesti, mikä oli hyvin yleistä saman ikäisille paltamolaisnuorukaisille. Samoin oli pituuden suhteen, metri viisikymmentäseitsemän senttinen Antti oli tavanomaisen mittainen muihin kainuulaismiehiin verrattuna.

   Perhe hankki Melalahden Oikarila 16:n mailla sijainneen Wähälä nimisen mäkituvan lokakuun lopulla 1883. Kontrahti tehtiin Isakki Huuskon ja Kalle Mikkosen välillä, ja Antti oli torpan asukas siihen saakka, kun Kalle myi tilan toiseksi vanhimmalle pojalle, Heikille syksyllä 1885. Tuossa välissä lienee sisäänlämpiävän pirtin hella-uunin päälle muurattu piippu ja rakennettu porstua sekä kolme lisähuonetta.

  Jostakin syystä Mikkosten vanhin poika, Antti ei jäänyt viljelemään Wähälää, mutta se ei ole suvussamme mikään harvinaisuus, sillä samoin kävi parin seuraava sukupolven kanssa, kunnes perheeseen syntyi vai yksi lapsi, joka aikoinaan jatkoi isänsä työtä.

   Kun isännyys, kainuulaisittain ilmaistuna isannuus, siirtyi Heikille, lähti Antti rengiksi Paltaniemen Siivolaan, jota nimitettiin myös Sivolaksi. Samaan aikaan rippikirjaan ilmestyi Antin kohdalle merkintä: ”ainiaaksi vapautettu asepalveluksesta” eli hän ei suorittanut kolme vuotta kestävää armeijaa. Siitä en ole löytänyt dokumenttia liittyivätkö kaksi edellä mainittua asiaa toisiinsa, estikö jokin ruumiinvamma Anttia olemasta isäntä, mutta se tuntuu epätodennäköiseltä, sillä ei rengin työ ollut sen kevyempää. Ainakaan ruumiillisesti, henkinen puoli ehkä vähän huolettomampi, tosin palveluspaikassakin viljaton vuosi saattoi merkitä pestin loppumista.

   Paltaniemellä oli kaksi papin asumusta, kilometri kirkosta lännen suuntaan sijainnut Siivola eli kappalaisen ”pikkupappila” ja toinen mokoma edellisestä länteen oli Kirkkoniemi, eli kirkkoherran ”isopappila”. Paltamo oli vastikään saanut uuden kirkkoherran, Fredrik Rechardtin, pitkäaikaisen ja monin tavoin ansioituneen, tammikuussa 1882 kuolleen Anders Andelinin tilalle. Parin armonvuoden ajan kirkkoherran virkaa oli hoitanut Karl Vartiainen, mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta uusiin haasteisiin. Kappalaisen virkaa toimitti edelleen leskipastori Johan Gabriel Wilander, joka oli julistanut Herran sanaa paltamolaisille jo toistakymmentä vuotta. Juuri hänellä Antti oli renkinä.

   Wilander oli pidetty pappi, vaikka hänen saarnansa olivat pitkiä ja tylsiä, joista puuttui pontevuus ja hurmoshenki. Kappalainen oli myös viinaan menevä ja ryypiskeli renkiensä kanssa työhuoneessaan lauantaisaunan jälkeen siinä määrin, että monena sunnuntaina piti hakea joku apupappi tai peräti kirkkoherra hoitamaan Jumalanpalvelusta. Jos kappalainen kykeni suorittamaan sunnuntaisen tehtävänsä, oli hänellä puteli mukana, josta hän otti vahvistusta kyyristymällä saarnastuolissa kaiteiden suojaan.

 Mutta huonosaarnaisesta ja viinaan menevästä pastorista teki rahvaalle mieleisen hänen lämminhenkisyys, jonka vuoksi hän ei ollut kovin tarkka saatavistaan. Papin palkan maksoivat seurakuntalaiset tuoden pappilaan rahaa ja erilaisia hyödykkeitä aina leivästä lihaan, villasta turkiksiin ja marjoista heinäkuormiin. Jos köyhä talonpoika tai torppari tuli katovuonna kertomaan, että hänellä ei ole millä maksaa papin kymmenyksiä, kuittasi Wilander palkan maksetuksi, vaikka ei ollut saanut kuin osan tai ei mitään.

  Siivolassa asui myös Wilanderin tytär, ikäneito Hilma, mutta muu jälkikasvu oli lennellyt maailmalle, osa jo ennen kun pastori muutti leskenä Kuusamosta Paltamoon vuonna 1872. Varakkaiden velvollisuus oli huolehtia vaivaisista, joten pikkupappilassa asui myös ruotivaivainen Heikki Kemppainen vaimonsa Kaisan kanssa, jotka tekivät pieniä puhdetöitä sen minkä jaksoivat. Palvelusväkeä oli Antin lisäksi toinen renki sekä kaksi piikaa hoitamassa pappilan karjaa ja maanviljelyksiä.

Paltaniemen kylää. Kartat alun perin 1849, täydennetty myöhemmin. 

Maanmittaushallituksen kokoelma.

Antti ei kuitenkaan viipynyt Wilanderin renkinä kuin vuoden ja siirtyi seuraavana syksynä kilometrin verran itään, kirkon kupeelle Lanteri 3:een. Tuomari Flanter oli aikoinaan tehnyt tilalleen kaksi asuinrakennusta, ja kun Kovalaiset ostivat vanhan talon vuoden 1760 tienoilla, he antoivat sille myyjän mukaan nimen Lanteri.  Uusi puoli otti nimen Nygård, kainuulaisittain Nyykooli, myöhemmin Uusitalo.

   Vanhan puolen talo eli Lanteri oli suuri, alkujaan virkamiestaloksi rakennettu, ja siinä mahtui 1880-luvulla asumaan kolme Kovalaisen veljestä Simppa, Taavetti ja Antti sekä heidän perheensä. Kahden näistä kuoltua, osti lautamies Simppa Taavetin osuuden ja toimi isoimmalla 2/3 osuudella isäntänä. Taavetin leski joutui lähtemään muualle, mutta Antin leski jäi syytingille taloon, kun perikunta myi 1/3 osuuden suntio Olli Mustoselle. Suntio sananmukaisesti pilkkoi talon ja siirsi oman osuutensa erilleen päärakennuksesta, Kirkkoniemeen menevän tien varteen.

   Vaikka Lanteri käsitti kolme erillistä taloa, löytyy viranomaismerkinnöistä vielä neljäs kanssa-asuja, Gabriel Karjalainen. Todellisuudessa pitäjänkirjurin virkatalo, Törmän torppa sijaitsi yhteismaalla, Oulujärven rantatörmällä, syksyllä 1883 valmistuneen kansakoulun koillispuolella. Tai eihän Karjalaisen pytinki ollut oikea virkatalo, vaan panttivoutin omalla kustannuksella rakentama, erikoinen rakennelma. Rahaston ja jyvämakasiinin hoitajanakin toiminut Kaaperi Karjalainen oli yhtä omalaatuinen mies kuin talonsa, sillä hänellä oli nimikkopenkki kirkossa hieman kuin pilkkana siitä, että hän ei juuri koskaan käynyt Jumalanpalveluksessa. Ei hän toki ollut ainoa Paltaniemen silmäätekevä, joka kävi harvoin kirkossa, ainakin toinen sellainen oli Eino Leinon isä, komissioni-maanmittari Anders Lönnbohm.

   Karjalaisen asumus kertoi myös omistajansa huumorintajusta, sillä hän oli koonnut talonsa muualta puretusta rakennuksista, jotka olivat kaikki eri levyisiä ja korkuisia, joten ulkoseinät sekä katto pykältelivät monessa kohtaa. Pytingin akkunat olivat erikokoisia, ja ne sijaitsivat eri korkeuksilla, eikä niissä ollut saman-laiset ruutujaot. Huoneisiin kuljettiin pimeän, ikkunattoman eteisen kautta, ja matka jatkui kamarista seuraavaan. Huoneiden läpi kulkeminen tosin oli muuallakin aika yleistä tuohon aikaan, vain alkujaan suuriksi rakennetuissa taloissa oli eteishalleja.

   Paltamon vääräleuat ryhtyivät kutsumaan Kaaperia lisänimellä valtari, joka juontaa siitä, että Karjalainen ei ollut niin isoherra, että häntä olisi voitu kutsua förvalttereiksi, kuten nimitettiin isojen sahojen ja tehtaiden johtajia. Koska Karjalainen oli huumorintajuinen, ei hän pistänyt pahakseen sen enempää kirkon nimikkopenkkiä kuin valtari-lisänimeäkään. Pitäjänkirjuri oli pidetty mies, joka hoiti virkatehtävät kotinsa työhuoneessa aina kun siihen oli tarvetta, minä päivänä ja mihin vuorokauden aikaan tahansa.

   Antti työskenteli renkinä Uusitalossa, joka oli matala rakennus tien laidassa. Isäntä Taavetti Leinonen oli maanviljelijä, kuten oikeastaan kaikki paltaniemeläiset, jotka eivät olleet niin varattomia, että olivat maattomia. Leinonen, joka oli oikealta etunimeltään Tuomas Ville, oli ryhtynyt kauppiaaksi vuonna 1872. Kauppapuoti syntyi niin, että hän puhkaisi tien puolen nurkkakamarin seinään reiän ja laittoi siihen oven. Kauppias myi vaimonsa Annan kanssa sokeria, kahvia, tupakkaa ja pikamelliä eli purutupakkaa sekä sekatavaraa. Muutama muukin oli yrittänyt pitää puotia samoihin aikoihin kuin Leinonen aloitti kaupanpidon, mutta nämä olivat lopettaneet toimintansa hyvin lyhyen ajanjakson jälkeen. Leinonen osti myytävät kajaanilaiselta Pärkiltä eli Bergiltä ja oli pärjännytkin suhteellisen hyvin, kunnes ilmaantui kilpailija, kun myös kajaanilainen J.J. Tolonen perusti sivuliikkeen aivan Leinosen kaupan lähistölle, Törmän torppaan.

Paltaniemen kirkon tapulin tornista länteen 1920-luvulla. Vasemmalla Lanteri,

oikealla puiden katveessa kansakoulu. Kuvan omistaa Hilja Rimpiläinen

 

Ei Antti viipynyt kauan tuossakaan rengin paikassa, vain pestivuoden verran, syksystä seuraavaan. Kolmas palveluspaikka, vanha sotilasvirkatalo Sutela 2, sijaitsi puoli kilometriä edellisestä itään, ja sinne johti kirkon suunnalta kaunis koivukuja. Tilan oli vuokrannut vuonna 1868 naimaton nimismies Jacob William Cajaner. Vallesmanni oli tullut Paltamoon kolmen naimattoman sisarensa kanssa, jotka olivat veli, henkikirjoittaja Eric Johan sekä siskot Amanda Maria ja Fredrika Katarina. Frökynöistä Amandan tehtävä oli hoitaa Sutelan taloutta, kun taas Fredrika oli enemmän käsityöihminen. Kirkossa ja kyläillessä Amanda kulki aina Ericin kanssa, Fredrika taas Jacobin mukana.

  Sutelassa oli myös maanviljelystä, mutta se ei ollut nimismies Jacobin töitä, vaikka tilan vuokrasopimus oli hänen nimissään. Jacob hoivasi vain puutarhaa, ja muu tilanhoito oli Ericin tehtävä. Veljekset elelivät sopuisasti keskenään, mutta eivät auttaneet tai hoitaneet toistensa töitä tai toimia, eivätkä piitanneet tai puuttuneet toisen tekemisiin.

   Veljekset olivat kuin yö ja päivä sekä tavoiltaan että ulkomuodoltaan. Eric oli pitkä ja puhelias seuramies, joka hoiteli kanssakäymisen palvelusväen kanssa luontevasti suomeksi, vaikka keskenään perhe puhui ruotsia. Häneltä rengit saivat käskyt työtehtäviinsä, joihin sisältyi myös linnunpönttöjen ripustaminen talon etelänpuoleiseen havumetsään. Tilaa hoidettiin hyvin ja huolella, pihapiiri oli siisti, eikä kartanolla saanut lojua sen enempää halkopinoja kuin rekiäkään, vaan kaikki sijoitettiin rakennusten ja katosten suojiin.

   Jakob taas oli vähän pönäkkä, ankara ja hyvin oman arvonsa tunteva, joka ei vaivautunut juttelemaan palkollisille, mutta eivät sitä tehneet myöskään fröökynät, jotka puhuivat palvelusväelle sen verran että piiat tiesivät mitä kulloinkin oli tehtävä. Jacob vaali hienosti kukoistavaa puutarhaansa, jonka keskellä seisoi seipäistä tehty kehikko, joka kesäisin muodosti ”huoneen”, kun tuuheakasvuiset humalat kiemurtelivat sen riukuseinissä ja pergolakatossa.

   Virka-asioille tulleita asiakkaita Jakob kohteli kylmäkiskoisesti, ärähteli ja väliin karjuikin äkeästi, jos asiat eivät hoituneet hänen haluamallaan tavalla. Hän toimitti asiat virkahuoneen ovenraosta ja seisotti asiakkaita kalustamattomassa ja kolkossa eteisessä pyytämättä peremmälle saatikka istumaan, vaikka asianhoito olisi vaatinut pitkiäkin aikoja. Mutta toisaalta Jacob oli myös musikaalinen, ja parempien piirien juhlissa hän tanssitti daameja. Lisäksi hän lauloi kuorossa kansakoululla ja kirkossa sekä soitti myöhemmin yksikielistä kannelta.

   Sutelassa Antti työskenteli renkinä useamman vuoden riiustellen samalla suntio Olli Mustosen piikaa Hilma Gustava Planmania. Sattumoisin suntiolla oli Lanterissa samaan aikaan renkinä Antin pikkuveli, tuolloin kaksikymmenvuotias Matti, mutta hän ei viihtynyt Paltaniemellä kuin yhden pestivuoden ja palasi Mela-lahden Wähälään.

   Muutaman vuoden elämä soljui samaan malliin, kunnes Antti ja Hilma hakivat kuulutukset syyskuun puolivälissä 1888. Morsian täytti juuri kyseisenä päivänä 27-vuotta ja sulhasella oli muutaman kuukauden ajan saman verran ikävuosia. Siitä miten pitkä kihla-aika heillä oli ennen kuulutuksia, ei ole löytynyt tietoa.

   Avioliittoon pari asteli vuodenvaihteen jälkeen tammikuun toisena päivänä, mutta piian ja rengin häät eivät liene olleet kovin prameat. Todennäköisesti he vain piipahtivat Kirkkoniemen pappilassa arkisena keskiviikkona, missä kirkkoherra Fredrik Rechardt vihki heidät jonkun papin perheenjäsenen tai palkollisen todistaessa tapahtumaa. Kenties nuorellaparilla oli aikomus pyörähdellä nurkkatansseissa ystävien kanssa seuraavana lauantaiehtoona, mutta ilo ehti muuttua suruksi sitä ennen. Antin Miina-äiti kuoli keuhkotautiin kaksi päivää myöhemmin alle viidenkymmenen vanhana, joten tuoreen avioparin häätanssit vaihtuivat hautajaisiksi.

   Kalle-isä ja sisaret pääsivät tutustumaan nuorikkoon, kun kävivät kirkossa tai asioivat muuten Paltaniemellä, mutta mahtoiko Antti käydä esittelemässä morsiantaan Wähälässä äidilleen ennen Miinan poismenoa.

Ote Paltamon kirkonkirjan vihityistä tammikuun alussa 1889

 

Nyt kun Antti ja Hilma oli saatu naimisiin, voisin kertoa hieman nuorikosta ja hänen suvustaan. Hilma Gustaava oli Anders Wilhelm Gustavinpoika Planmanin sekä vaimonsa Helena Heikintytär Mäkeläisen syyskuun viidestoista 1861 syntynyt tytär. Planman oli sotilassukua, Antin isoisä oli Hattulassa syntynyt, Pommerin sodan käynyt majuri Peter Peterson Planman, joka komennettiin 1760-luvulla Paltamon komppanian päälliköksi. Antin isä, korpraali Gustav Wilhelm Peterson oli Kajaanin pataljoonan Paltamon komppanian lippumies, ja setä Anders kersantti sekä myöhemmin Nurmeksen nimismies ja vouti.

   Gustavin lapset eivät lähteneet sotilasuralle, sillä Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle, Kajaanin komppania lakkautettiin, kuten muutkin vastaavat maamme kamaralta. Tyttäriä Gustavilla oli kaksi ja hänen vaimollaan Brita Lisa Pussisella kolmas. Vanhin, Magdalena lienee ollut Lisan avioton, mutta käytti Planman nimeä, kun avioitui ja asettui Ristijärvelle. Yhteiset tyttäret, Ester ja Greta Lisa menivät naimisiin ja muuttivat pois Kainuusta, tai toisinpäin. Myös yhteisiä poikia oli kaksi, Isac ja Anders, joista molemmista tuli suutareita. Pojista nuorempi, Isac ei nähtävästi ollut kummoinen ammattitaidoltaan, sillä hän sai pilkkanimen ”rajasuutari”. Nimitys johtunee siitä, että Isacin valmisti jonkin sortin jalkineita vanhoista nahoista ja korjasi halvalla hinnalla ikivanhoja, loppuun käytettyjä kenkiä, joita nimitettiin ennen ”kenkärajoiksi”. Myös Isac meni naimisiin, mutta vaimo jätti hänet parin avioviikon jälkeen eikä koskaan palannut miehensä luokse.

   Marraskuun lopulla 1819 syntynyt Antti oli nähtävästi veljeään taidokkaampi, koskapa hän sai pitäjänsuu-tari tittelin. Ammattinimike tarkoitti, että Antti sai elantonsa suutarina ja sai kulkea Paltamon pitäjän taloissa työnsä puolesta, vaikka kävi kyllä suutaroimassa myös Kajaanissa. Hänen uransa aikana vapaa liikkuminen ja kylillä suutarointi eivät olleet itsestäänselvyys, vaan ilman pitäjänsuutari titteliä häntä olisi voitu syyttää irtolaisuudesta ja tuomita pakkotyölaitokseen. Toisaalta se olivatko Kajaani ja Paltamo samaa pitäjää, oli hieman häilyvä käsite tuohon aikaan. Toki Kajaani oli kaupunki, mutta pikemminkin säälittävä kyläpahanen, joka oli niin köyhä, että sillä ei ollut edes omaa kirkkoherraa, vaan se oli alistettu Paltamon kappeliseurakunnaksi. Kajaanin maaseurakunnassa oli kylä nimeltä Paldamo by joka käsitti alueita kaupungin ympäriltä muun muassa Kajaaninjokivarresta sekä Linnantauskylän ja Jormuan väliltä. Eli varsin sekavaa. Sitä paitsi Antti oli syntynyt Kajaanissa ja lienee jo nuoresta harjoittanut ammattiaan Kajaanin, maaseurakunnan ja Paltamon alueella. Häntä kutsuttiin Kyytti-Antiksi vääristyneen selkänsä vuoksi, joka ammatin ja iän myötä paheni kyttyräksi, joten hänestä ei olisi sotilasuralle ollutkaan, vaikka ajat olisivat olleet toiset.

   Hilman äiti oli kastettu Helenaksi, mutta häntä kutsuttiin Leenaksi. Hän näki ensi kertaa päivänvalon helmikuun alussa 1838 Jormuan Kuluntalahdessa, Rimpilän Hiidenkankaan torpassa, Henric Johaninpoika Mäkeläisen ja Brita Sakariaantytär Moilasen tyttärenä. Yhdentoista vanhana hän jäi puoliorvoksi, mutta seuraavana vuonna hän, sekä neljä muuta sisarta, saivat äitipuoleksi Loviisa Juntusen. Muutaman vuoden kuluessa perheeseen syntyi vielä pari poikaa.

   Myös Hilman äiti oli ammatti-ihminen, viinankeittäjä, jonka taidon hän oppi piikoessaan kotikylän Partalassa ja Torvelassa. Leenan nuoruudessaan touhu oli laillista, tosin luvanvaraista, eli talonisännän sallittiin polttaa ja myydä viinaa, jos hän maksoi siitä veroa kruunulle. Katovuosien aikaan viljaa tai perunaa ei saanut käyttää viinanpolttoon, jolloin kirkasta tiputettiin käyttämällä mäskiä ihmispaskasta, mikäli sitä jäi yli karjan ruokinnasta, keitettiinhän siitä kuusenhakojen kanssa apetta lehmille.

   Pariskunnalla oli lähes kahdenkymmenen vuoden ikäero, ja mennessään naimisiin huhtikuussa 1861, oli Antilla ikää jo vähän yli neljänkymmenen, kun noin viidennellä kuulla raskaana oleva Leena oli täyttänyt vasta kaksikymmentäkolme. He asuivat Paltaniemen länsiosassa, Nurilanniemi-torpassa Paltajärven Höve-lönlahden rannalla. Kajaaninjoen nimi taisi olla vielä tuohon aikaan Vuohenginjoki, jonka suvanto Paltajärvi on, ja sen erottaa Oulujärvestä Paltasalmi, joka on vuosien saatossa avartunut, kun Sotkamon ja Kuhmon suunnan vedet ovat purkautuneet salmen läpi syöden rantatöyräitä.

  Nurilanniemen torpan naapuri oli Hövelö, joka oli vielä Immolan torppa, jota isännöi Antti Lönnbohm. Kyseinen komissioni eli maanmittausvirastossa lääninmaamittarin alaisena työskentelevä maanmittari, oli vielä tuolloin syntymättömän kirjailijan, kuuluisan runoilijan Eino Leinon isä.

   Sama Hövelö-torppa oli ollut 1830-luvulla lyhyen aikaa Elias Lönnrothin omistuksessa, ja siellä hän valmisteli Kalevalaa julkaisukuntoon. Paltaniemi oli vielä tuolloin Kainuun kulttuurin kehto, jonne kajaanilaiset muuttivat ainakin kesäksi pakoon likaista kaupunkia. Kajaanin kaduiksi kutsutut kulkuväylät olivat kuivaan aikaan pölyisiä ja sateella mutapeltoja, joita pitkin kaupunkilaiset ajoivat karjansa kesälaitumille aamuin illoin.

   Naapurina, Ahosenniemessä asusteli myös Juho ja Anni Ahonen yhden lehmänsä ja kissansa kanssa. Anni toimitti kirkonkylällä kätilön tointa, mutta ei hän mikään koulutettu lapsenpäästäjä ollut, vaan lapsivaimo, joita oli useampia jokaisessa kirkonkylässä syrjäseutuja myöten. Vaikka Anni oli kouluttamaton ihminen, ei se tarkoita, etteikö hän olisi ollut hyvä toimessaan ja saattoi maailmaan Lönnbohmin lapsistakin kahdeksan, kaikki jotka syntyivät Paltaniemellä. Emilia Lönnbohm antoi jokaisen lapsen synnytysavusta lisäpalkaksi huivin, mutta ei Anni niitä raskinut käyttää, vaan pukeutui samaan vanhaan tykki-myssyyn ja säilytti liinojaan piilossa arkkunsa pohjalla. Myöhemmin Anni eli puolenkymmentä vuotta mökissään leskenä, mutta alkoi sokeutua, joten osoittaakseen kiitollisuutta tätä kohtaan, ottivat Lönnbohmit Annin Hövelöön hyvin kohdelluksi ruotimummaksi. Kaikissa taloissahan ruotilaisilla ei ollut hyvät oltavat, vaan he saivat syödäkseen mitä muilta jäi, jos jäi. Tosin ei maanmittari ”kaupassa” hävinnytkään, kun sai Ahosen torpan pellot itselleen viljeltäväksi, sillä tuolloin Lönnbohm oli jo lunastanut torpan perintötilaksi sekä ostellut naapuritiloja tai niiden osia laajentaakseen viljelyksiään.

   Nurilanniemen torpassa lapsenpäästäjää ei tarvittu kuin kerran, ja niin Hilma jäi Planmanien ainoaksi jälkeläiseksi. Elämä ei liene ollut leveää, joten ansio otettiin mistä saatiin, ja suutaroinnin lisäksi Antti kalasteli kesäisin perheen tiinut täyteen suolakalaa talven varaksi. Jos saalista tuli paljon, kävi hän myymässä osan Kajaanissa samoille virkamiesperheille, joissa suutaroi talvisin.

   Avioliiton alkuaikoina Leena saattoi harjoittaa viinankeittäjän tointa, mutta lakien muuttuessa ei ammattitaidosta ollut apua, vaan hän joutui hankkimaan ansiota tekemällä päivätöitä talollisille pyykkärinä sekä karstaamalla villoja ja kehräämällä niitä langoiksi. Leena oli hyvä kankaankutoja, ja teki ainakin Immolan Antin kolmen tyttären kapiokankaat sekä -ompelukset. Maksun kanssa meinasi tulla ongelmia, kun Immolan isäntä oli saita, eikä olisi halunnut maksaa muuta kuin minkä palkollinen sai talossa syödäkseen. Emännällä ei ollut antaa rahapalkkaa, mutta hän vei isännältä salaa ruokia tienvarren latoon, jotka Leena saattoi noutaa palkakseen pimeän tullen.

Tervansoutajien lepopaikka Paltajärven Hövelönlahden poukamassa, lähellä Rämpsälää.

Kuva Herman Renfors, Kainuun Museo

 

Hilmallakin oli pienestä pitäen oma toimensa Lönnbohmin vakituisena asiatyttönä. Jo kymmenen vanhasta hän kantoi postia, joka kulki Kajaanin ja Paltaniemen välillä maanmittarin mielestä liian harvoin, vain kerran, myöhemmin pari kertaa viikossa. Hilma juoksi iltaisin Kajaanin postikonttoriin, jonne lähetykset saapuivat hyvällä säällä kahdeksan aikaan. Silloin Hilma oli takaisin Paltaniemellä ilta kymmeneltä, mutta jos lumituisku tai muu sääilmiö haittasi postihevosen saapumista, saattoi tyttö paarustaa lumihangessa kotiinsa vasta puoliltaöin, jolloin maanmittari laski hänen kämmenelleen 50 pennin kolikon. Tien kautta kulkien matkaa kertyi viitisentoista virstaa, mutta Kajaaninjoen pohjoispuolella kulki talvitie ja polkuja, joita käyttäen matka lyheni lähes puoleen.

  Planmanien torppa paloi, kun Hilma oli noin kymmenen vanha, ja perhe muutti lähistöllä sijainneeseen ”Rämpsälän kaupunkiin”, pieneen talorykelmään Paltaniemen länsilaidalla, jossa asui maattomia ja muita vähävaraisia pienissä tölleissään. Peltoa noiden yhteismaalla sijainneiden mökkien asukkailla ei juurikaan ollut, ei edes sitä mitä mäkitupalaisilla, vaan enintään talollisen pellon reunasta vuokrattu pottumaa.

   Moni Rämsälän tölli oli vielä savupirtti, mutta Antti laittoi itselleen uloslämpeävän mökin, sillä suutarin työ oli pikkutarkkaa, jota savupirtin katku haittasi. Paltaniemen viimeisimpiä sisäänlämpiäviä asumuksia lienee ollut Lötön tölli, joka oli alkujaan rakennettu aivan Hövelönlahden rannalle tervansoutajien majapaikaksi ja suojaksi myrskyisiltä säiltä.

   Myöhemmin tämä vähäpätöinen pirtti toimi Paltaniemen ”kunnalliskotina”, jonne laitettiin asumaan lesket lapsineen, jos näillä ei ollut muuta paikkaa. 1890-luvulla kyseinen mökinkuvatus osoitettiin asumukseksi kahdelle leskellä, joista Eevalla oli pieni poika ja Iidalla neljä pienokaista. Vaikka naiset olivat köyhiä, eivät he suostuneet asumaan savupirtissä, vaan kantoivat yhteistuumin kiviä ja kaivoivat savea, joista muurasivat itse savupiipun uunin päälle. Eevan ja Iidan lapset kasvoivat ja lähtivät maailmalle, mutta nuo kaksi naista asuivat pienessä pirtissä elämänsä loppuun saakka, jonka jälkeen pahoin lahonnut tölli purettiin.

   Hilman isän näkö rupesi iän myötä heikkenemään, eikä edes vedellä täytetty lasipallo lampun edessä auttanut häntä näkemään riittävästi, vaan hän joutui jättämään suutarin työn. Elämänsä loppuaikoina hän sai avustusta, jonkinlaista eläkettä Snellmanneilta, jotka olivat hänelle kaukaista sukua. Käsittääkseni Antin isoisän sisko oli naimisissa Suomussalmella ja Utajärvellä työskennelleen papin kanssa, jonka poika taas oli oululainen laivanvarustaja ja tervaporvari Johan Wilhelm Snellman. Nähtävästi varakkailla oli omantunnon velvollisuus elättää kaukaisiakin sukulaisia, sillä vasta Antin kuolinvuonna astui voimaan asetus, joka edellytti suvun huolehtivan orvoista, vanhoista ja vaivaisista.

  Heinäkuun alussa 1878 syntyi Lönnbohmien kymmenes lapsi, Eino Armas Leopold, joka myöhemmin otti taiteilijanimekseen Eino Leino. Vaikka Planmanien kotitölli sijaitsi tulokkaan naapurustossa, ei Hilma ollut näkemässä pojan varhaisvuosia, sillä Hilma karisti syksyllä Paltaniemen tomut jaloistaan.

   Samaisena kesänä kajaanilainen uistintehtailija Herman Renfors oli ottanut tiettävästi ensimmäisen valokuvan Kainuussa. Kuvan kohteena oli Kajaanin pahoin ränsistynyt kirkko, jonka katto vuoti ja seinähirret lahosivat. Onneksi Renfors kuvasi sen, sillä tiettävästi kyseinen sisäkuva on ainoa kaupungin edellisestä kirkosta. Ulkoakin on vain muutama kuva, yksi Renforsin ottama ja Louis Sparren piirrokset, sekä joitakin kauempaa kuvattuja, joissa kirkko ei näy kokonaan.

Herman Renforsin valokuva, vuodelta 1878, on tiettävästi ainoa sisäkuva Kajaanin vanhasta kirkosta,

joka purettiin kolmessa päivässä elokuussa 1895. Kuvan omistaa Kainuun Museo

 

Hilma lähti köyhästä kodistaan heti ripille päästyään, ja päätyi noin 90 virstaa etelään, Iisalmelle piikomaan. Tarkemmin sanottuna hän oli vuosipalkollisena vajaat kymmenen kilometriä keskustaajaman pohjoispuolella, maaseurakunnassa, Partalan Moisiossa, jota isännöi Johan Toppinen. Talokkaalla oli vaimona Henrika Malinen, ja pariskunnalla kuuden vanha Lars poika. Talossa, josta avautui näkymä vehreiden rinnepeltojen yli Iso-Ii järvelle, asui myös isännän vanhemmat sekä kolme siskoa ja nuorempi veli.

   Iisalmi ei vielä tuolloin ollut kaupunki vaan epäitsenäinen kauppala, kooltaan ja ulkomuodoltaan saman-tyyppinen kyläpahainen kuin Kajaani, puusta rakennettuine taloineen, joissa kiveä oli enintään perusmuurissa eli sokkelissa. Kauppala oikeudet paikka oli saanut vajaat 30 vuotta aiemmin, ja kuntalain astuessa voimaan kymmenisen vuotta myöhemmin, siitä tuli itsenäinen kunta, jota maaseurakunta ympäröi. Hilman saapumisen aikaan Iisalmelle perustettiin oluttehdas, kuten lukuisille paikkakunnille ympäri maan, mutta poikkeuksena kyseiselle laitokselle oli, että sama yritys valmistaa edelleenkin virvoitusjuomia, tätä nykyä Olvi-nimisenä.

   Kirjoitin Hilman menneen IisalmeLLE, en IisalmEEN, sillä paikalliset erottivat tuolla sijamuodolla oliko kyse kauppalasta vai maalaiskunnasta. Kauppalasta käytettiin Iisalmeen, Iisalmessa, Iisalmesta, ja maaseurakunnasta taas Iisalmelle, Iisalmella, Iisalmelta.

   Todennäköisesti Hilma kulki jalkapatikassa tuon matkan, vaikka saattoi toki päästä välillä jonkun kyytiin, mutta rahaa hän tuskin tuhlasi matkustamiseen. Kuoppainen ja mäkinen maantie oli kärryjen kuljettavassa kunnossa, mutta mitään vakituista liikennettä ei Kajaanin ja Iisalmen välillä vielä tuolloin ollut. Mutta Hilma oli tottunut kävelijä, olihan hän jo lapsena hakenut Lönnbohmin postit Kajaanista.

   Ei pitkien matkojen käveleminen tai hiihtäminen ollut mitenkään tavatonta 1800-luvulla, olihan Kainuusta talsittu nälkävuosina Nerkkoon kanavatyömaalle, joka sijaitsi hyvän matkaa Iisalmesta etelään, ja viitseliäämmät jopa Saimaan kanavalle saakka, jonne on noin 450 kilometriä.

Hilman piikapaikka sijaitsi Iisalmen maaseurakunnassa, Iijärven länsirannalla Moisalan talossa.

Kartta alun perin vuodelta 1844, täydennetty 1886 ja 1890. Maanmittaushallituksen kokoelma

 

Kuten kerroin aiemmin, alkoi Hilman isän, Antin näkö heikentyä noin viisikymppisenä, ja koska suutari tarvitsi tarkat silmät, ei käsityöammatti enää onnistunut. Todennäköisesti kyse ei ollut pelkän lähinäön huononemisesta, joka sekin teki käsityöläisen työkyvyttömäksi, kun tuohon aikaan ei köyhillä ollut varaa hankkia kakkuloita nenälleen. Muita yleisimpiä syitä näön menetykseen olivat trakooma eli silmäpasko sekä harmaakaihi ja diabetes, joita kaikkia voidaan nykypäivänä hoitaa, mutta 1800-luvulla ne saattoivat johtaa sokeuteen. Myös savuisissa pirteissä oleskelu aiheutti monenlaisia silmätulehduksia, joita ei osattu paran-taa, tai joita hoidettiin todella pahasti pieleen. Rähmäisten silmien parannuskeinona oli esimerkiksi silmien nuolaisu, jolloin lipojan kielen bakteerit saattoivat pahentaa tilannetta ja aiheuttaa tulehduksen. Silmäpaskoa haudottiin kihokin eli pakanaheinän kukilla tai kananmunan valkuaisella, jopa hapatetulla ihmisen virtsalla.

   Siitä ei ole tietoa, sokeutuiko Hilman isä täysin, vai heikkenikö näkö, mutta miehen kuolemaan sillä ei ollut vaikutusta. Antti menehtyi kuumeen seurauksena seuraavana keväänä, huhtikuussa 1879, saavutettuaan ainoastaan 59-vuoden iän. Hilma tuskin ehti isäänsä hautaamaan, koska lämpimään vuodenaikaan maahan-pano täytyi toimittaa nopeasti. Perunkirjoitus täytyi tuohonkin aikaan tehdä, mutta se pystyttiin suorittamaan ilman tyttären fyysistä läsnäoloa Paltamossa.

   Hilma ei kuulunut ahkeraan kirkkokansaan, mutta kävi Iisalmen maaseurakunnan kirkossa ainakin pari kertaa isänsä kuolinvuonna. Kirkkomatka Iso-Iin vesistöstä Poroveden Kirkonsalmeen taittui Koljonvirran kautta, joko vesitse tai siltaa pitkin, mutta kouluja käymätön Hilma tuskin tiesi paikan historiallista merkitystä. Hän osasi toki lukea, ainakin ripillepääsyyn vaaditun verran, mutta mahtoiko aikaa jäädä kirjaharrastukselle. Ja oliko hänellä edes mahdollisuutta, sillä kirjat olivat piianpalkkaiselle kalliita, eikä sen enempää Iisalmella kuin Paltaniemelläkään ollut kirjastoa. Kun ensimmäiset tulivat, olivat ne maksullisia, joten niitä käytti lähinnä varakkaampi väki.

  Runebergin kirjoittamat Vänrikki Stoolin tarinat lienee ollut Hilmalle tuntemattomia, olihan viimeiset runot suomennettu vasta kymmenkunta vuotta aiemmin. Tuskin seudulla oli hengissäkään enää ketään joka vielä olisi muistanut taistelut Koljonvirralla, olihan yli seitsemänkymppinen Toppilan vanhaisäntäkin ollut vasta kolmevuotias, kun Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa käytiin.

Piirros Iisalmen maaseurakunnan pappilasta ja kirkosta. Magnus von Wright 1837. finna.fi

 

Muutaman vuoden Moisiossa oltuaan Hilma tuli raskaaksi, mutta lapsen alullepanija ei vienyt häntä vihille, lieneekö ollut naimisissa, läpikulkumatkalla vai muuten vaan vastuunpakoilija. Poika Lassi Henrikki syntyi juhannuksen alla 1880, mutta eli ainoastaan muutaman viikon. Hilmalle pojan syntymä tarkoitti, että surun keskellä hänet potkittiin pois piian pestistä ja hänestä tuli ”lösaperson”, joka sai elää loisena toisten nurkissa vailla vakituista työtä.

   Seuraavassa maaliskuussa Aleksanteri II:n hevosvaunuja kohti heitettiin pommi, ja toinen kun tsaari laskeutui vaunuistaan Pietarin Katariinankanavan sillalla. Keisari kuoli saamiinsa vammoihin muutama tunti myöhemmin Talvipalatsissa. Kuinkahan kauan lienee mennyt aikaa, että Iisalmi tai Paltaniemi saivat tiedon suuriruhtinaan kuolemasta, sillä kumpaankaan ei johtanut rautatietä, eikä kummassakaan ilmestynyt omaa sanomalehteä, mutta Iisalmeen lienee ollut lennätinlinja, joka saatiin Kajaaniin vasta pari vuotta myöhemmin.

   Aleksanteri II oli ollut suomalaisten keskuudessa suhteellisen pidetty hallitsija, sen verran kuin itsevaltiaasta saattoi pitää. Myös hänen seuraajansa, isänsä kaima, jonka hallitsijanimi oli Aleksanteri III, suhtautui melko myötämielisesti Suomen erityisasemaan, mutta hän ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä.

   Paltaniemellä ehti tapahtua isän poismenon lisäksi muutakin sillä välin, kun Hilma oli Pohjois-Savossa. Tammikuun toisena päivänä 1882 kuoli Paltamossa yli kaksikymmentävuotta kirkkoherrana toiminut Anders Andelin. Pidetty ja monin tavoin ansioitunut rovasti ei ehtinyt nähdä kansakoulua, jonka perustamista hän oli ajanut ahkerasti, sillä koulu aloitti tilapäistiloissa, pappilassa seuraavana vuonna. Kesällä Paltaniemelle valmistui koulurakennuskin ja syksyllä pänttäämisen aloitti 34 oppilasta ympäri pitäjää, opettajanaan Heikki Laukkanen.

   Pastorin kuolemaa seuranneena päivänä Hilman leskiäiti pyöräytti aviottoman pojan, Karle Robertin jonka nimi kirjoitettiin myöhemmin Kalle Roopert, mutta jota kutsuttiin Roopeksi. Leena-äiti ei mennyt uudelleen naimisiin, vaan asui samassa töllissä Rämpsälässä jossa perhe oli elellyt aiemminkin. Leena kasvatti poikansa yksin ja pisti tämän kansakouluunkin, mikä oli tuon ajan äpäräpojalle aika harvinaista, jopa niin ainutlaatuista, että pappi kirjasi sen rippikirjaan. Lieneekö pojan isä ollut vähän äveriäämpi ja avustanut perhettä, vai mistä rahat riittivät, sillä vaikka kansakoulussa ei ollut lukukausimaksua ja koulukirjat lienevät olleet kunnan, oli poika pois työnteosta kouluaikana. Tosin ei Leenalla ollut viljelystä, missä lapsityövoimaa olisi tarvittu, mutta pikkurengin työ olisi tuonut hänelle leivän suuhun.

   Tuolloin ei ollut niin tarkkaan määritelty minkä ikäisenä kansakoulun aloitti, mutta ainakin Paltamossa pääsyvaatimuksena oli jonkin sortin lukutaito. Moni lapsi suoritti ”esikoulun” kiertokoulussa, koska Paltaniemellä ei vielä ollut pienten lasten alkeiskoulua. Koska kansakoulun saattoi aloittaa paljon vanhempanakin, jopa 15-vuotiaana, oli joukossa myös niitä, joilla alkoi häämöttää parta tai pullottaa rinnat, mutta myös aivan lapsenkasvoisia pikkutyttöjä ja -poikia.

   Suurin osa pitäjän yli 7-vuotiaista lapsista kävi vain kiertokoulua, joka sananmukaisesti kiersi talosta seuraavaan pulpetteineen, rihvelitauluineen ja opettajineen. Kiertokoulun opetus kesti yleensä kolme viikkoa yhdessä talossa, ja oppilaat osallistuivat siihen kahtena talvena, yhteensä kuuden viikon ajan, joten opetusta sai kaiken kaikkiaan 180 tuntia. Kiertokoulun opettajat olivat seurakuntien alaisia, joten opetus oli uskontopainotteista.

   Kansakoulu kesti neljä lukuvuotta, ja dokumenteista käy ilmi, että Roope aloitti kahdeksan vanhana, syyskuun lopulla 1890. Roope suoritti koulua useammassa pätkässä, joten hän oli opinahjossa seitsemän vuoden aikana. Ensimmäisen kerran hän keskeytti koulunkäynnin syksyllä, kun kolmas kouluvuosi oli juuri alkanut, mutta palasi takaisi jo kolme kuukautta myöhemmin, tammikuun alkupäivinä. Vajaa kaksi vuotta myöhemmin, joulukuun alussa 1894, Roope jäi toisen kerran pois, mutta palasi vielä kerran viiden kuukauden kuluttua, huhtikuun lopussa.

   Jotain opintoja häneltä jäi puuttumaan poissaolojen takia, sillä päästötodistuksen päiväys kesäkuun puolivälissä 1896 viittaa siihen, että Roope suoritti alkukesästä ehdot tai tentti puuttuvat opinnot. Tauot opiskelussa jäävät arvailun varaan, pitikö hänen kenties tehdä välillä töitä leivän eteen, elihän perhe Leena-äidin tilapäistöiden varassa. Kun Roope pääsi 14-vuotiaana kansakoulusta, alkoi Leena lähetä kuuttakymmentä ikävuotta, joka oli paljon tuon ajan työnkuluttamalle loisvaimolle.

   Vaikka moni kansakoulua vastustanut talokas pelkäsi, että opetus tekee lapsista laiskoja ja herroja, ei niin käynyt ainakaan Roopelle, vaan hän hankki elantonsa työmiehenä. Hän oli yksi niistä, jotka lähtivät Lapin savotoille, ja hän otti muuttokirjan Sodankylään lokakuussa 1906. Jo sitä ennen hän oli oletettavasti ollut pohjoisessa, koskapa haki kuulutukset hivenen itseään vanhemman Elsa Eriika Riipin kanssa ainoastaan kuukausi kirjojenmuuttopäivästä, ja naimisiinkin pari meni jo joulun alla. Esikoinen Kaarlo Emil syntyi puolitoista vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1908. Lapsia ei tullut maailmaan nopeaan tahtiin, mutta perhe kasvoi vielä kahdella tytöllä, kun Henne Augusta syntyi 1916 ja Signe Matilda 1924. Tyttärien elämävaiheista en tiedä enempää, kuin että he elivät aikuisiksi. Kaarlo eleli naimattomana kalastajana Sodankylän Waalan-järvenkylässä, ja joutui monen muun ikäisensä tavoin sotaan, jalkaväkirykmenttiin. Hän kaatui 31-vuotiaana alikersanttina talvisodan loppuviikkoina Kuhmossa, josta hänen ruumiinsa on evakuoitu ja haudattu Sodan-kylään. Roope-isä kuoli myös sodan aikana, marraskuussa 1943, ja vaimo Riika eli leskenä yli 22 vuotta jättäen maallisen vaelluksen 84-vuotiaana, mutta heidän kumpaisenkaan kuolinsyytä en ole löytänyt.

   Lassi-poikansa kuoleman jälkeen Hilma eli irtolaisena Partalassa samaan aikaan, kun Suomi alkoi pikku-hiljaa teollistua. Pojan syntymävuonna Valkeakoskelle perustettiin maamme ensimmäinen tehdas, joka jatkojalosti puusta tehdyn selluloosan paperiksi. Finlaysonin puuvillatehdas oli toiminut Tampereella jo yli viisikymmentä vuotta, ja ensimmäisenä Pohjoismaissa siellä syttyivät sähkövalot vuonna 1882, kun kutomosali valaistiin 150 hehkulampulla. Helsingissä perustettiin puhelinyhdistys ja maailmalla sähköä kokeiltiin raitiovaunuhinkin, muutamissa kaupungeissa syttyivät jopa sähkökatuvalot.

   Hilma sinnitteli irtolaisena Iisalmella vielä melkein neljä vuotta, ennen kuin vaihtoi maisemaa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt töiden perässä Etelä-Suomeen tai Ameriikkaan, jonne väkeä alkoi vaeltaa enenevissä määrin muun muassa Ylä-Kainuusta. Sen sijaan Hilma palasi takaisin kotiseudulle maaliskuussa 1884, ja hänen muuttokirjassaan seurasi tieto salavuoteudesta, josta häntä oli kerran ripitetty Iisalmella, mutta pappi ei vienyt tietoa Paltaniemen rippikirjaan. Äitinsä ja velipuolensa huusholliin Hilma ei asettunut kuin korkeintaan tilapäisesti. Hänen tietonsa löytyvät seuraavan vuoden alussa Sutelasta, jossa hän oli piikomassa, mutta ei samaan aikaan Mikkosen Antin kanssa. Tai mistäpä sen tietää, kun pappien ja henkikirjoittajien merkinnät ovat välillä vähän epämääräisiä, varsinkin palkollisten osalta.

   Sutelasta Hilma siirtyi Olli Mustoselle Lanteriin, jossa oli kunnes Antti saatteli hänet papin eteen, tai kenties vielä seuraavaan syksyynkin, pestiajan loppuun. Usein vastavihityt asuivat ensi alkuun jommankumman vanhempien luona tai jonkun huonemiehinä, mutta Mikkosen nuoripari asettui aluksi Sutelaan, todennäköisesti palkollisten taloon jollaisia suurilla tiloilla oli.

Roope Mäkeläinen aloitti kansakoulun 22.9.1890 ja sai päästötodistuksen 16.6.1896

 

Suomi oli vielä vuonna 1890 autonominen osa suurta Venäjää, jota isäntämaa alkoi pikkuhiljaa kammeta venäläisemmäksi. Suomalaismieliseksi mainittu suuriruhtinas Aleksander III antoi kyseisen vuoden kesäkuussa postimanifestin eli keisarillisen määräyksen, jolla maamme postilaitos yhdistettiin Venäjän laitokseen. Toimenpide ennakoi myöhemmin koittavia sortokausia, mutta en syvenny tässä asiaan enempää, sillä olen kirjoittanut siitä edellisessä, Kalle Mikkosen elämästä kertovassa osiossa.

   Kyseinen vuosi oli merkittävä Mikkosille, varsinkin Hilmalle ja Antille, jotka olivat edelleen ”kirjoilla” Sutelassa. Seuraavan sukupolven ensimmäinen lapsi syntyi, kun heidän esikoisensa päästi ensiparkaisun keväällä. Pojan syntymä ajoittui huhtikuun viidenteen, lankalauvantaihin, ja hänet kastettiin kahden päivän ikäisenä, pääsiäisjumalanpalveluksen jälkeen. Vielä tuolloin oli yleistä, että lapsi ristittiin kirkonmenojen yhteydessä ja mahdollisimman pian syntymän jälkeen, sillä Kainuussa eli edelleen hyvin taikauskoista väkeä. Äitien suurimpia pelkoja oli, että kastamaton, siis suojaamaton lapsi joutuu pirun vaihdokkaaksi, kun paholainen nappaa pienokaisen ja laittaa omansa tilalle.

   Kalle Mikkosen ensimmäinen lapsenlapsi sai ristimänimekseen Juho Heikki, eli hän ei perinyt kummankaan isoisän nimeä, mutta kylläkin kahden setänsä nimen. Kuten myöhemmin syntyneiden, samannimisten sukulaistemme kohdalla, vääntyi pojan kutsumanimeksi Hannes, jota nimeä hän käytti koko elämänsä ajan.

   Wähälän jälkikasvua alkoi lähteä maailmalle, pois Paltamosta, kartuttamaan kukin omaa osaamistaan omalla elämänpolullaan. Mattia ei enää näkynyt pitäjän dokumenteissa palkollisena, eikä löysänä, loisena taikka isäntänä. Hän oli lähtenyt savotoille Kemijärvelle melko pian sen jälkeen, kun jätti Sutelan renginpestin, mutta kirjoilla hän oli Paltamossa vielä vuosia. Heikki isännöi mäkitupaa Melalahdessa, mutta kuudentoista ikäinen Juho haki muuttokirjan Ouluun noin viikko Hanneksen syntymän jälkeen. Lieneekö kirkolla käydessään pistäytynyt tervehtimässä myös veljeä, tämän vaimoa ja pikkuista veljenpoikaa.

   Heikin lisäksi Wähälässä elelivät eläte-ukki Kalle sekä kolmetoistavuotias kuopus, Jooseppi. Emännän tehtäviä hoiti perheen ainoa tytär Kaisa Leena, jolle ikää oli kertynyt kaksikymmentä ikävuotta. Seuraavassa joulukuussa tähän tuli muutos, kun Heikki vei vihille Joona Wäisäsen ja Britha Kaisa Möttösen tyttären, äitinsä kaiman. Brita Kaisan kotitalo Halmetmäki sijaitsi Onnenmättään naapurissa Melalahden Vaaran-kylässä.

   Myös Hövelön väelle vuosi oli merkittävä, tosin surullisemmissa merkeissä, sillä maanmittarin maastot oli mitattu ja kartat piirretty tammikuun puolivälissä. Vaikka Lönnbohmit olivat asuneet saman lahden rannalla, jossa Hilma eli lapsuutensa, eivät perheet ”seurustelleet” keskenään. Lönnbohmit kuuluivat ”parempaan väkeen”, Mikkoset ja Planmanit olivat ”alempaa kastia”, vaikka Lönnbohmien Paltaniemelle tulon aikaan Hövelö ei ollut tila vaan vain torppa.

  Antti Lönnbohm oli ollut puuhaamassa kansakoulua paikkakunnalle, mutta yksikään hänen lapsistaan ei kuluttanut Paltaniemen koulun pulpettia. Lönnbohmin lapset olivat talvet kouluissa Kajaanissa, Oulussa, Kuopiossa tai Hämeenlinnassa, ja palasivat kesäksi Paltamoon lueskelemaan, leikkimään tai vain olemaan jouten, toisin kuin rahvaan lapset, joiden täytyi aloittaa leivän hankinta jo varhaisvuosina. Jos nämä eivät päässeet pikkupiioiksi ja -rengeiksi, kaitsivat he nuorempiaan, kitkivät rikkaruohoja talollisten juurikaspelloilla, paimensivat karjaa ja poimivat marjoja varakkaammalle väelle, vain muutaman mainitakseni.

   Lönnbohmin kuolema johti siihen, että nuorimpien poikien, Einon ja Artturin oli siirryttävä syksyllä kouluun Oulusta Hämeenlinnaan, jossa Antti-veli toimi Hämeen Sanomien päätoimittajana. Kasimir-veljensä innoittamana ja Antin edesauttamana ilmestyi kyseisessä lehdessä syyskuussa runo ”Kajaanin linna”, joka oli 12-vuotiaan Eino Leinon ensimmäinen julkaisu.

Kajaanin linnanraunioita ruvettiin kunnostamaan 1890-luvulla. Työ oli rahanpuutteen vuoksi hidasta.

Kuva Herman Renfors n 1890

 

Mikkosen Hanneksen yksivuotiskevät tulla kituutteli, kylmänä ja kolkkona, eikä kesä edennyt juurikaan paremmissa merkeissä. Halla vei viljan elokuun lopulla ja kato oli monin paikoin totaalinen. Lukuisien katovuosien vuoksi viljaa ei oltu pystytty varastoimaan tarpeeksi, vaikka suurin osa Kainuun pitäjistä oli rakentanut lainamakasiineja pahan päivän varalle, Paltaniemikin jo 1862. Vilja loppui Kainuusta kertakaikkisesti, ja sitä jouduttiin hakemaan Savosta ja Oulusta. Tai ne hakivat, joilla oli rahaa, köyhemmät kuorivat pettua leipäviljan korvikkeeksi, jälleen kerran. Hyrynsalmen rahvas lienee ollut eniten nälkää kärsimässä, ja sinne suunnattiin jo joulun alla rahallista hätäapua.

   Hilma ja Antti laittoivat oman kodin Juusolanlammen rannalle joko kyseisenä tai seuraavana vuonna. Lampela-mäkitupa sijaitsi Juusolan mailla, mutta isäntätilan nimeksi vaihtui pian Rimpilä, kun veljekset jakoivat Juusolan. Mökin tarkkaa sijaintia en ole pystynyt määrittämään, mutta Juusolanlammen ympäri rantaviivaa on vain vajaan kilometrin verran, joten paikka ei ollut kaukana kirkosta. Mäkitupa nimitys lienee pitänyt paikkaansa, eli se ei sisältänyt maata kuin enintään pottumaan verran, jonka anti oli monen mökkiläisen elinehto.

   Paltaniemellä riitti rantaviiva lähes jokaiselle talolliselle ja mökkiläiselle, rajoittuihan se pohjoisessa Oulu-järveen ja lännessä Paltajärveen, joiden lisäksi kylässä on lukuisia lampia, joilla kaikilla ei edes ole nimeä. Parisataa metriä Paltaniemen kuvakirkosta länteen sijaitsi pieni Kourulampi ja saman matkaa edellisestä lounaaseen kolme kertaa aiempaa kookkaampi Juusolanlampi. Siitä sata metriä etelään on kaksi kertaa suurempi Haukilampi, josta saman verran länteen Porolanlampi, joka oli pinta-alaltaan edellisen kokoinen. Näiden muiden lampien vedet laskivat pieninä puroina Haukilampeen, joka valutti vetensä Kotipuron kautta Hövelönlahteen. Aiemmin Juusolanlampi oli ollut vähän suurempi, mutta sen ja Haukilammen välillä olevasta ojasta nostettiin suomuraa lantalaan sillä seurauksella, että ylemmän lammen vesiä ryöväytyi alempaan. Lammen vedet eivät vajonneet kovin pahasti, ei lähellekään sitä 2–3 metriä jonka Kivesjärven vedenpinta laski, kun ojankaivuu riistäytyi Varisjokeen noin vuonna 1815, puhumattakaan Ristijärven Hiisijärvestä, jossa pinta putosi 14 metriä kun isäntien pieni kuivatusoja ryöstäytyi valtavaksi uomaksi toukokuussa 1761. Noilla pudotuksilla reilut kolme metriä syvä lampi olisi kuivunut kokonaan.

Paltaniemellä on hyvin jyrkkiä Oulujärveen sortuvia törmiä, mutta myös erittäin loivia rantoja,

jotka jatkuvat hiekkapohjaisina pitkälle veden alle.

 

Vuoden 1892 tammikuussa oli Mikkosen Kaisa Leenan vuoro jättää Wähälä ja koetella siipiään. Kauas maailmalle hän ei heti suunnannut, vain Utajärvelle saakka, jonne matkaa oli noin 80 kilometriä. Saman vuoden kesällä Hannes sai ensimmäisen serkun, kun Riitu Kaisa synnytti Wähälän Heikille esikoisen. Kalle Johannekseksi ristitty poika tuli maailmaan kesäkuun puolivälissä, suvena, jolloin maan anti oli vielä edellistäkin huonompi, kun halla teki taas tuhojaan syyskuun alussa. Ja niin kuin ei kadossa olisi ollut tarpeeksi, oli syksyllä liikkeellä myös ainakin punatautia ja koleraa, jotka kaatoivat kansaa.

   Sitä syksyä ei ollut Paltamon kappalainen Johan Gabriel Wilander näkemässä, sillä hänen saarnat oli saarnattu toukokuun toisena. Sekä Antti että Hilma olivat työskennelleet kappalaiselle, Hilma juuri ennen naimisiin menoa, ja kyseinen pappi oli myös kastanut Hanneksen, tai siis Juho Heikin. Perikunta luuli saavansa perintöä isänsä jälkeen, mutta Wilander kuoli suhteellisen köyhänä, sillä 81-vuoden ikään elänyt kappalainen oli tuntenut loppunsa lähenevän, ja kuitannut vähän ennen kuolemaansa kaikki palkkasaatavat suoritetuiksi. Armovuoden saarnaajana toimi Tahvo Martikainen, joka valittiin muutama vuosi myöhemmin Paltamon seuraavaksi kappalaiseksi.

   Talvi tuli aikaisin, Oulujärvi jäätyi hevosreen kantavaksi reilun kuukauden tavanomaista aiemmin, jo lokakuun lopulla, ja ankaria pakkasia piisasi koko talven. Antti ei enää ollut renkinä, mutta jostakin leipä oli revittävä, ja niin hänkin luultavasti kulki muutaman vuoden pohjoisen savottojen raskaissa töissä. Jokapäiväinen leipä ei irronnut metsätöissä helpolla, kun pakkanen paukkui ja lunta oli todella paljon.

   Hilma hoiti Paltaniemellä kodin ja pojan sekä ompelutöitä, jonka taidon äiti lienee hänelle opettanut. Hilma saattoi myös käydä silloin tällöin päivätöissä varakkaiden perheissä, eteenkin jos täytyi tarjoilla herrasvieraille, sillä hän osasi jonkin verran ruotsia.

   Pohjois-Pohjanmaan maaherrana, jonka titteli oli tuohon aikaan kuvernööri, oli kajaanilaissyntyinen Anders Johan Malmgren, joka otti asiakseen saada apua Kainuun nälkäisille. Näistä varoista jaettiin jauhoja vastineeksi niille, jotka kaivoivat suurta kuivatusojaa Kotipuron takaiselle suolle. Jauhoja sai myös, jos teki vaikka kelkkoja, puulapioita taikka kehräsi ja kutoi kangasta hampusta, johon tarpeet oli saanut hätäaputyö toimikunnalta, ja jotka lopuksi myytiin huutokaupalla kunnan viljakassaa kartuttamaan.

   Tervan hinta oli alhainen ja monet Oulun tervaporvareille velkaa olevat talolliset eivät pystyneet suorittamaan lyhennyksiä. Malmgren pitkitti monien ulosottojen toteuttamista siinä määrin, että sai nuhteet leväperäisestä viranhoidosta, mutta pystyi teollaan pelastamaan useita talollisia pakkohuutokaupalta.

   Lieneekö Malmgren junaillut myös rahoituksen lastenkotia varten, joka perustettiin Hövelöön. Luultavasti parikymmentä pienokaista sijoitettiin muutamaksi vuodeksi niin kutsuttuun poikien taloon, sillä yksikään oman väen pojista ei enää asunut kotona kuin kesäisin. Todennäköisesti lastenkotiin otetut olivat orpoja, jotka usein olisivat tulleet nälkävuosien aikana kaltoinkohdelluiksi, jos heidät olisi sijoitettu huutolaisiksi.

   Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä hyväsydämisiä, vaan jotkut käyttivät hädänalaisten tilannetta häikäilemättömästi hyväkseen. Kun Paltaniemeltä Ameriikkaan lähtenyt Adam Huusko pisti rapakon takana vaatekeräyksen pystyyn ja kustansi kuljetuskulut kirkonkylälle saakka, ei kauppias T.V. Leinonen kertonut mitään saapuneesta lähetyksestä. Leinonen laittoi vaatteet myyntiin ja kertoi paikallisille ostaneensa ne itse vanhojen vaatteiden myymälöistä, kun oli käynyt Savossa tai Viipurissa hakiessaan myytävää kauppaansa. Asia tuli myöhemmin ilmi Ameriikan kirjeessä, mutta kyläläiset eivät kehdanneet ilmoittaa viranomaisille.

   Seuraava kevät ja kesä koittivat ajallaan, eikä kahtaa katovuotta onneksi seurannut kolmas, vaan suvi oli viljasadon puolesta kohtalaisen hyvä, vaikkakin heinäkuussa sateet haittasivat heinäntekoa. Syksyllä Mikko-sen Matti muutti kirjansa Kemijärvelle, josta oli löytänyt itselleen morsiamen, Liinu Kumpulan. Jouluna pari oli jo naimisissa ja esikoinen syntyi seuraavana keväänä.

 

Vajaan vuoden kuluttua kumahtelivat kuolonkellot ympäri Suomenmaan, myös Paltaniemen kirkon tapulissa, kun keisari Aleksanteri III kuoli 1.11.1894 Krimillä. Kauanko lienee taas aikaa välillä vierähtänyt, että kuolonviesti kulki Jaltan kaupungista, Mustanmeren pohjoisrannikolta Kainuuseen, Oulujärven etelärannalle. Kajaaniin johti jo lennätinlinja, ja siitä sana kulki vartissa Paltaniemelle, jos hevonen sattui olemaan valmiiksi valjastettuna. Vieläkään Kainuussa ei ilmestynyt yhtään aviisia, mutta aikoinaan surureunaiset sanomalehdetkin tavoittivat seudun. Venäjällä nousi valtaan edellisen poika Nikolai II, joka sitten jäikin Venäjän viimeiseksi tsaariksi ja Suomen suuriruhtinaaksi, mutta ei mennä vielä siihen ajankohtaan.

Suomen Virallinen Lehti 2.11.1894

 

   Paltaniemen tuon hetkistä ainoaa kauppaa kohtasi tulipalo huhtikuisena sunnuntaiaamuna 1896. Liikkeen yhteydessä oli myös meijeri, jonka koneet kauppias T. V. Leinonen oli lunastanut, kun aiemmin perustettu yritys ei osoittautunut kannattavaksi, lähinnä huonon johtamistaidon vuoksi. Myymälän ja meijerin omistaja oli siis samainen Lanterin Leinonen, joka oli myynyt omaan laskuun Ameriikasta lähetettyjä vaatteita.

   Leinonen oli vastikään ottanut mittavan vakuutuksen kaupalleen, mutta hänen pettymykseksensä rakennus ei tuhoutunutkaan, sillä renki huomasi tulipalon ja heitteli maidot sisäseinille ensisammutusvedeksi. Nimismies Jaakko Cajaner kuulusteli pariskuntaa, jotka molemmat tunnustivat aika pian yrittäneensä sytyttää talon palamaan, josta seurasi syytteet murhapoltosta, kuten tuhopolttoa tuolloin nimitettiin. Pärki sulki puodin ovet, koska Leinonen oli hänelle velkaa, ja kauppa sekä meijeri ajautuivat konkurssiin, joten syksyllä seurasi pakkohuutokauppa. Lanterin huusi Juho Korhonen, joka rupesi edeltäjänsä tavoin pitämään talossa kauppapuotia.

   Oikeus tuomitsi Leinosen ja hänen vaimonsa puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen sekä tämä jälkeen menettämään kansalaisluottamuksen neljän vuoden ajaksi. Leinosilla asui kotona vielä neljä tytärtä, vanhimmat jo aikuisia, mutta nuorin vasta viidentoista, kun vanhemmat joutuivat tuomiolle. Vanhin tytär ei enää asunut kotona, hänhän oli naimisissa Olli Mustosen kanssa, mutta tiettävästi Leinoset lähettivät nuoremmat tyttäret Liminkaan sukulaisten luo. Vanhemmat eivät enää palanneet Paltamoon, tyttäristä en tiedä.

  Ja Leinonenhan oli sama jolla Antti oli ollut renkinä kymmenen vuotta aiemmin, kun Hilma työskenteli tuolloin piikana hänen vävyllään, suntio Olli Mustosella, joka nyt appensa lainojen takaajana menetti konkurssin myötä ison osan omaisuuttaan.

 

Kajaani alkoi vähitellen vilkastua, mutta oli edelleen pikkukaupunki, jossa asui vain vähän toista tuhatta henkeä. Toki kaupungissa oli jo monenlaisia kauppoja, jopa erikoismyymälöitä, joihin saapui myytävää Oulusta, mutta suurin tavaravirta tuli Iisalmesta, sillä sinne oli Saimaan kanavan kautta hyvät laivareitit Viipurista, jolla oli vilkkaat suhteet muualle Eurooppaan ja kauemmaskin ulkomaille. Tuohon aikaan Viipuri oli myös erittäin elävä kulttuurikaupunki, johon virtasi turisteja ympäri maailmaa, ja jossa, kuten myös ympäristökunnissa, oli lukuisia toinen toistaan hienompia huviloita. Kauppatavarat jouduttiin edelleen lastaamaan Iisalmessa kärryille ja kuljettamaan hevoskyydillä Kajaaniin, kuten täytyi tehdä myös turistien.

   Jopa jotkut ilman puolisoa matkustaneet naiset uskaltautuivat kiertelemään Suomessa, yksi heistä brittiläinen leski Mrs. Alec Tweedie, joka kirjoitti reissustaan teoksen. Tweedien teksti mongolipiirteisistä suomalaisista ei ole kaikilta osin kovin mairittelevaa, vaan hän kuvaa rahvasta kankeaksi, hitaaksi ja likaiseksi, joista viimeksi mainittu viittaa siihen, ettei majapaikoissa ollut aamuisin lämmintä vettä kasvojen pesuun. Hänen tekstissään lienee aika totuudenmukaista, että kansamme oli itsepäistä, mutta myös ihmeellisen rehellistä sekä älyllisesti ruotsinkielisen yläluokan veroista. Erityisesti hän ihaili suomalaisnaisten tasa-arvoista asemaa.

   Jos Tweedie siskonsa kanssa olisi tehnyt matkansa vuotta myöhemmin, olisi Kajaanin ja Iisalmen välinen taival ollut hivenen miellyttävämpi. Muun muassa osuustoiminnan isänä ja kansanedustajana tunnettu Hannes Gebhard oli viettänyt lapsuutensa Kajaanissa, ja oli myöhemminkin Kainuun ystävä. Hän, Herman Renfors sekä muutama muu perustivat Suomen matkailijayhdistyksen Kajaanin osaston. Yhdistys hankki katetut vaunut ja dilisansi- eli linjaliikenne Kajaanin ja Iisalmen välillä alkoikin kahdesti viikossa kesällä 1897.

   Ennen Suomeen tuloaan Ethel Brilliana Tweedien oli tehnyt ”tutkimusmatkoja” ja julkaissut kirjat talvisesta Norjasta sekä Skotlannin Ylämaalta. Englanninkielinen teos Through Finland in Carts, suoraan suomennettuna ”Suomen läpi rattailla” julkaistiin vuonna 1897.

   Yllättävää kyllä teos käännettiin suomeksi vasta lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1989. Koska kirja julkaistiin niin myöhään, tuli sen nimeksi ”Matkalla Suomessa 1896”, joka on nykypäivänä kuvaavampi nimi teokselle. Valitettavasti suomentaja ei pystynyt kääntämään kaikkia vanhoja lauseita eikä ehkä tuntenut tarpeeksi historiaa, joten jotkut kohdat ovat hieman vaikeasti ymmärrettäviä, mutta kirja on mielenkiintoinen näkemys Suomesta ulkopuolisin silmin.

 

Antin ja Hilman toimeentulo ei liene ollut kovin kaksista, mutta poika pysyi hengissä ja kasvoi. Sisaruksia hänelle ei siunaantunut, mikä tarkoitti myös sitä, että kapeaa leipää ei tarvinnut jakaa moneen pieneen osaan. Koitti talvi, jolloin Hanneksen oli aika lähteä opintielle, mutta monen samanikäisen tapaan hän sai tyytyä kiertokoulun opetukseen. Todennäköisesti hän aloitti aapisen ja aakkosten pänttäämisen seitsemän tai kahdeksan vanhana, eli vuosi lienee ollut 1897 tai sitä seuraava.

   Oulujärveä vaivasi harvinaisen korkea tulva loppukesästä 1898, jolloin vedenpinta oli 2,5 kyynärää tavanomaista ylempänä. Vesi oli siis tuon aikaisen kainuulaisen naisen mitan, vähän alle puolitoista metriä korkeammalla kuin edellisenä syksynä. Kainuulaiset eivät vielä juurikaan viljelleet heinää, vaan sitä kerättiin rantaniityiltä, mutta luhdat olivat veden alla, joten oli haasteellista löytää karjalle tarpeeksi talvirehua.

  Tulvan aikoihin, lokakuussa asettui kenraalikuvernööri Bobrikov Suomeen ja hän ryhtyi heti toimenpiteisiin venäläistää maamme asukkaat. Seuraavan vuoden helmikuussa aloitti toimintansa Kajaanin Lehti ja seutukunta sai viimein oman avviisin, mutta lehdistöllä oli vaikeaa, kun sensuuri iski kovalla kädellä kirjoituksiin. Suomessa koitti ankeat ajat, ei vaan katovuosien vuoksi, vaan koska maamme autonomista asemaa alettiin nujertaa ensimmäisen sortokauden ottein.

  Seuraavana keväänä tulva ei vaivannut Oulujärven seutua paljon muita vuosia enempää, mutta muualla Suomessa vesi nousi suunnattoman korkealle. Se ei onneksi vaatinut ihmishenkiä, mutta aiheutti paljon aineellisia vahinkoja, kun kokonaisia rakennuksia lähti veden mukaan, tiet huuhtoutuivat virtaan, sillat särkyivät ja sisävesilaivat ajautuivat rantakareille. Vedenpaisumus koski etenkin Kymi- ja Kokemäenjoen sekä Vuoksen vesistöjä, mutta myös pohjoisempana, esimerkiksi Oulussa vesi oli ylhäällä.

   Ympäri Suomea hakattiin isoihin kiviin ja kallioihin vuosiluku sekä merkkiviiva kuvamaan veden korkeutta. Vedenpaisumus sai kansan suussa nimen ”Valapaton tulva”, koska se sattui aikaan, jolloin suomalaiset olivat juuri pettyneet tsaariin, joka ei noudattanut edellisten hallitsijoiden sopimaa Suomen autonomista asemaa.

Suomen Matkailijayhdistyksen Kajaanin osaston dilisansivaunu. Nämä katetut hevoskärryt odottivat Iisalmen satamassa laivalta tulevia matkustajia kaksi kertaa viikossa. Katetut, neljän hengen vaunut kuljettivat heidät kahdeksalla markalla kuoppaista ja kivistä tietä noin 80 kilometrin matkan Kajaaniin. Koska laiva oli laiturissa illansuussa ja lähti toiseen suuntaan aamupäivällä, joutuivat turistit yöpymään majatalossa matkan varrella, joko Hiisijärvellä tai Mainualla.

Sana dilisansi on esiintynyt Suomessa myös muodoissa diligenssi, dilishanssi ja diligence, jotka kaikki tarkoittavat nelipyöräisiä hevosvaunuja matkustajien ja heidän tavaroidensa kuljetukseen.

Kuva: Herman Renfors, SVTM

 

Kauppias ja laivuri M. H. Haapalainen perusti Kainuun ensimmäisen höyrysahan Tihisenniemeen 1899 ja samana vuonna yritteliäs mies laski vesille toisen höyrylaivansa, rakentamansa Salo-aluksen. ”Pojat vähän auttoi” sanoisi tähän puolisoni, entinen laivanrakentaja. Wääräleuwat nimittivät aiemmin räätälinä toimineen Haapalaisen ensimmäistä laivaa, Koittoa ”rässiraudaksi”, mutta ei se aivan surkea alus ollut, koska oli seilannut jo kymmenkuntavuotta aivan kunniakkaasti Oulujärvellä.

   Ensimmäisen laivansa Haapalainen oli teettänyt, eikä hänellä ollut mitään kokemusta sen enempää laivan, kuin sahankaan rakentamisesta. Kajaanissa ei ollut kuin rauta- ja pläkkiseppiä, mutta ei yhtään ammattitaitoista laivalevyseppää, joten Haapalainen hommasi Oulun Konepajalta kaksi ammattimiestä ohjaamaan töitä.

   Kumpikaan hänen hankkeestaan ei onnistunut aivan täysin, mutta molemmat täyttivät tehtävänsä, joten-kuten. Salo-laivan rautarunko vääntyi kieroksi rakennusvaiheessa, ja sitä oikaistiin kuumentamalla laivaa sen alle tehdyillä suurilla kelohonkaisilla nuotioilla, jonka jälkeen runko moukaroitiin miesvoimin, monella lekalla lyöden. Periaatteessa samaa tekniikkaa käytetään laivanrakentamisessa vieläkin, vain nuotio ja lihasvoima on vaihdettu nykyaikaisiin menetelmiin.

   Kun Salo laskettiin vesille vuosisadan viimeisenä kesänä, huomattiin aluksen uivan niin ylhäällä, että potkuri ei yltänyt veteen kuin kuormassa. Alus pääsi täydessä tervatynnyrilastissa moitteitta Waalaan, mutta Koiton täytyi hinata laiva takaisin Kajaaniin. Kyseinen epäkohta korjattiin seuraavana talvena, mutta se ei ollut ainoa vika laivassa. Haapalainen oli haalinut aluksen koneen ties mistä, ja se sylki kipinöitä kannella olevien matkustajien päälle. Epäkohtaa ei saatu korjattua, mutta siihenkin mies keksi ratkaisun ja rakensi kannelle katoksen matkustajien suojaksi.

   Kauppias Ivan Sergejeff oli rakennuttanut Sotkamo-laivan edellisvuonna Nuasjärven reitille, mutta en näissä kertomuksissa kerro sen suunnan tarinoista sen enempää, koska Mikkosen sukua ei ole eksynyt siihen suuntaan kuin Kalle-isän sisko Kaisa Loviisa, joka muutti Uuralta miehensä Antti Kemppaisen ja heidän neljän elossa olevan lapsensa kanssa Nuasjärven Kissasuolle 1872.

   Halla kylmi taas viljaa loppukesästä 1899, muun muassa Mieslahdessa oli 27.8 vastaisen yönä niin ankara pakkanen, että viljan tähkät ja maa olivat vahvassa kuurassa. Parina seuraavana päivänä satoi vettä, joka vaihtui muutaman yön kuluttua pakkaseen ja jähmetti kaiken aivan umpijäähän, niin että teiden hiekkapinnat olivat kaltevilla kaljamilla.

   Maailman metropoleissa vietettiin railakasta juhlaa ja ilotulitteet räiskyivät, kun vuosisata vaihtui ja koitti 1900-luku. Kainuussa sen sijaan mietittiin miten ruoka riittää seuraavaan suveen ja uuteen satoon saakka.

   Kalle-isä oli hakenut avioeroa Kustaava vaimostaan tämän eksyttyä väärän vällyn alle. Ero sai tuomiokapi-tulin vahvistuksen pian vuosisadan vaihduttua, maaliskuussa, ja Kalle vei uuden morsiamen, Riitu Leinosen vihille heti kun kuulutukset oli luettu. Samoihin aikoihin avioitui myös Antin nuorin veli Jooseppi, joka asettui hyyryläiseksi Melalahden Järvelään vaimonsa Iida Pikkaraisen kanssa. Kymmenvuotias Hannes tuskin paljon perusti noista, mutta vuosi oli hänellekin merkittävä, sillä hän aloitti syksyllä kansakoulun.

Haapalaisen Salo-laiva Tulliniemen laivarannassa noin 1905. Kuva Herman Renfors

 

Haapalaisen höyrysahalaitos, joka pääsi aloittamaan toimintansa 1901, kulki nimellä Jokisen Saha, koska se oli perustettu Jokisen pellolle Tihisenniemeen. Laitokseen tarvittavat osat Haapalainen oli hankkinut minkä mistäkin, höyrykattilan tiettävästi Muhokselta, lakkautetusta meijeristä, ja se asennettiin ilman perustuksia pölkkyjen päälle. Siinä oli kovaääninen merkkilaite, jolla ilmoitettiin työn alkamisajankohta aamuisin sekä työpäivän päättyminen iltaisin. Pilli huusi myös ruoka-ajan alkamisen ja loppumisen, ja tauko kesti tuolloin 1½ - 2 tuntia, joten 14 tuntisen työpäivän työtuntien määrä oli noin 12 tuntia.

   Raami ja sirkkeli tuotiin jostain käytettynä, mutta itse höyrykoneen sekä höyläkoneen Haapalainen hankki luultavasti uutena. Höyrykoneen teho oli niin heikko, että yhtä aikaa ei voinut käyttää kuin yhtä laitetta, jos yksiraaminen saha teki lautaa, seisoivat sirkkeli ja höylä toimettomina. Sahan viereen rakennettiin myös kuivaushuone, jota lämmitti vanha riihen uuni. Höyrysahan laitteisiin jäi sellainen puute, että vesiputki ei ulottunut jokeen saakka, vaan vesi otettiin tynnyristä, ja työhön palkattiin poikanen, joka kantoi vettä joesta koko päivän.

  Kajaanin miesseminaari oli aloittanut vuotta aiemmin tilapäistiloissa Väinämöisenkadulla, ja sahalaitoksen valmistumisvuonna ryhdyttiin Kruununpuodinmäen luoteispuolelle, Puustin pellolle pykäämään pystyyn opettajankoulutuslaitoksen rakennuskompleksia. Jokisen Sahalla oli siis tiedossa töitä moneksi vuodeksi.

   Paltaniemen Mikkosilla meni suhteellisen hyvin, kun Antti oli yksi niistä, joka pääsi sahalle töihin, toden-näköisesti jo rakennusvaiheessa. Hänen ammattinimikkeensä oli rakennusmies, sekä myös puuseppä, isänsä tavoin. Antista on käytetty myös kirvesmies nimitystä, mutta tässä ei viitata taloja rakentavaan ammattilaiseen, vaan lähinnä laitosmieheen, jonka tehtävä oli huolehtia kaikista sahan puuosista, sekä todennäköisesti myös pitää riihi lämpimänä. Ammattinimike ei tuohon aikaan myöskään tarkoittanut, että hänellä olisi ollut luppoaikaa. Jos sahan rakennukset ja laitteiden puuosat eivät vaatineet huoltoa, silloin tehtiin muita hommia, kuten kannettiin lautaa tapuleihin, sillä mitään kuljettimia ei alkuvuosina ollut.

   Sahattavaa tukkia jouduttiin kääntelemään useampaan kertaan, sillä yksiraaminen saha tarkoitti, että se sahasi yhden laudan toisen laidan kerrallaan, ja tunnetustihan sahatavarassa on neljä sahattua pintaa, tai muuten se on epäkurantti. Näitä vajaakantteja eli vajaasärmäisiä myytiin halvemmalla, jonka vuoksi monen köyhän tölli tai ainakin piharakennus oli kyhätty noista, tai vieläkin heikkolaatuisemmista pintalaudoista, joissa vain toinen puoli oli sahattua.

  Mutta Tihisenniemi ja Jokisen saha ei suinkaan sijainneet Paltaniemellä, vaan Kajaaninjoen eteläpuolella, kaupungin vuokramaalla. Tietä pitkin Antille olisi kertynyt työmatkaa lähes kolmekymmentä kilometriä päivässä, mutta veneellä jokea pitkin tai oikopolkuja taival putosi puoleen. Siltikin matkaan meni aikaa ainakin pari tuntia, 14-tuntisen työpäivän päälle, joten kotona hän ehti käydä ruoan syömässä ja nukkumassa. Todennäköisesti Antti majoittui arkisin lähempänä työpaikkaa, luultavasti jonkun kaupunkilaisen pirtinlavitsalla, pientä korvausta vastaan. Sunnuntai oli vapaa, mutta myös lauantai oli ihan täysi työpäivä, jonka päätteeksi maksettiin viikon tili, eikä suinkaan sahalla, vaan Haapalaisen kaupassa keskikaupungilla. Kun työntekijöitä oli useita kymmeniä, kesti aikansa, että kaikki saivat rahansa, joten ilta alkoi jo vaihtua yöksi, kun Antti pääsi viimein Paltaniemelle ja lauantaisaunaan.

 Kyseisen vuoden keväällä Paltaniemen Kotipuron takaa nostettiin suomuraa peltojen maanparanteeksi, ja kitukasvuiset näreet sekä risut kerättiin kasaan ja poltettiin. Tuli pääsi pesimään maan alle ja jäi kytemään turpeeseen suopalona, joka kyti sekä savusi koko poutakesän, eikä sammunut ennen syksyä, koska kunnon sadetta ei sitä ennen saatu. Samaisena kuivana kesänä paloi myös kansakoulun navetta perustuksia myöten, mutta pian tilalle rakennettiin uusi, ja karja oli onneksi kesälaitumella palon aikaan.

  Mutta vieläkin ikävämpää tapahtui samana suvena, kesäkuun alussa, kun Hilman äiti, Leena Mäkeläinen kuoli ja Roope jäi orvoksi ennen täysi-ikäisyyttään. Nuorella miehellä oli kuitenkin ikää 19 vuotta, joten hän lienee ollut jo työnsyrjässä kiinni. On täysin mahdollista, että Roope ei enää edes asunut Paltamossa kuin nimellisesti, sillä Peräpohjolan savotat olivat harvoja tulonlähteitä maattomille. En tiedä määrättiinkö äidittömälle pojalle holhooja, sillä sitä ei tarvittu ainakaan huolehtimaan perinnöstä, kun sellaista ei liene loisäidiltä jäänyt, vaan vähät tavarat oli pian jaettu sisarpuolten kesken.

   Sato oli kuivuuden takia niukka, jo toisena vuonna peräkkäin. Seuraava kesä oli edellisen vastakohta, vettä satoi aivan koko kesän, ja kun tuli harvinainen poutapäivä, seurasi sitä hallayö joka kylmi viljan. Perunasato jäi surkeaksi, väitetään niiden ehtineen kasvaa vain puolukan kokoisiksi. Kun laajalta pellolta tuli perunaa vain säkillinen, voi vain kuvitella miten mitätön oli mökkiläisen sato, jolla maata ei juurikaan ollut.

 Paltamon ainoassa kansakoulussa, Paltaniemellä ryhdyttiin antamaan koululaisille ateria aamupäivisin, ja tarjottu ruoka oli yksinkertaista puuroa tai keittoa ja leipää. Vanhemmatkin olivat innokkaampia pistämään lapsensa kouluun, kun oppilaan palkkana oli eine kerran päivässä. Vastaavasti muualla kunnan alueella an-nettiin kiertokoulujen oppilaille leipä päivän päätteeksi kotiin vietäväksi.

   Seuraavana syksynä sato oli Kainuussa viljan suhteen kohtalainen, mutta perunan osalta huono, mikä pahensi varsinkin mökkiläisten tilannetta. Pohjoisempana, kuten Kuusamossa ja Kemijärvellä sato oli surkea sekä viljojen että myös perunan suhteen. Kemijärvelle perheen perustanut Matti olikin ensimmäinen, joka lähti kyseisenä syksynä etsimään leveämpää leipää Ameriikasta.

   Vuonna 1903 tuli turmeli vasta muutaman vuoden vanhaa saunaa Mustolassa. Jostain syystä Olli Mustonen ei halunnut kunnostaa saunaa palonalun jälkeen, lieneekö luopunut saunasta täysin, sillä edellinenkin sauna oli palanut. Suntio Mustonen ilmoitti myyvänsä saunan poissiirrettävänä, ja ostajaksi ilmaantui Antti Mikkonen, joka teki siitä asuinrakennuksen Lampelaan. Siitä en ole selvillä jatkoiko hän aiempaa pytinkiään, vai tuliko saunasta uusi talo vanhan tilalle.

   Kunta teetti hätäaputöinä kivilaituria Paltaniemelle, mutta siitä tuli liian lyhyt. Se ei ulottunut laivaväylään saakka, joten edelleen matkustajat piti kuljettaa veneellä rantaan tai ainakin laiturille. Rykyn rakentaminen herätti vastustustakin, sillä monet pelkäsivät työn menevän hukkaan ja jäiden särkevän laiturin. Se olikin yksi syy siihen, ettei kivirykystä tehty pidempää, harmi kyllä, sillä laituri kesti vuosikymmenet. Pääsi Paltaniemellä maihin jalkojaan kastelemattakin, sillä Hövelössä oli laituri, johon laivat pysähtyivät. Sieltä oli kuitenkin kahden ja puolen kilometrin matka kirkolle, joten edelleenkin moni isäntä käytti kirkkovenettä ja kantoi emäntänsä maihin, kun vene jäi matalassa rannassa kauas kuivalta maalta.

Herman Renforsin ottama valokuva Tulliniemestä Tihisenniemeen vuosisadan vaihteessa.

Harmaa rakennus pellolla, kuvan keskellä, lienee Jokisen Saha. 

Lähempänä oleva vaalea rakennus toimi kuume- ja kulkutautisairaalana, 

oikealta nimeltään se oli Lamminniemensairaala. Kuva UPM-arkisto.

 

Hannes täytti 14-vuotta vuoden 1904 huhtikuussa, eikä syntymäpäivästä mennyt kuin reilu kuukausi, kun hän sai suoritettua nelivuotisen kansakoulun, ja edessä oli valinta, mitä alkaisi tehdä isona. Porvari- ja keskikoulu oli aloittanut Kajaanissa 1895, mutta vanhemmilla ei ollut varaa laittaa poikaansa kyseiseen yhteis- eli oppikouluun.

  Ammattiin johtava koulutus oli Kainuussa vielä vähäistä. Kaupungissa oli Käsityö- ja Teollisuuskoulu sekä maalaiskunnan puolella Seppälän maaviljelys- ja meijerikoulu. Seminaari oli aloittanut Kajaanissa 1900, mutta sinne Hanneksella ei ollut pääsymahdollisuuksia pelkällä kansakoulupohjalla.

   Kolme viikkoa kansakoulun päättymisestä, kesäkuun kolmantena, ensimmäinen höyryveturi puksutti hitaasti ja varovasti Kajaaniin. Rata Iisalmesta ei ollut vielä aivan valmis, vaan kiskojen kunnolliset kiinnitykset sekä maaston tasaukset olivat puutteellisia, ja säännöllinen liikenne alkoikin vasta syksymmällä.

    Ja samana syksynä Hannes aloitti ammattiopinnot Kajaanissa, käsityökoulussa ja sitä jonkun aikaa suoritettuaan suutarimestari Pekka Haatajan opissa. Koulutus oli saman tyylistä kuin myöhemmin oppisopimukseksi nimitetyissä opinnoissa, eli valta osa työstä opittiin seuraamalla ja matkimalla mestarin työskentelyä, mutta siitä ei maksettu kuin vähän taskurahaa, eikä ensivuosina sitäkään.

  Vuosisadan vaihde oli Suomelle kurjaa aikaa, kun tsaari yritti venäläistää maatamme, mutta ei emämaan omakaan kansa ollut tyytyväinen hallitsijaansa. Tammikuussa 1903 tuli Kajaaniin tieto, että kaupunkiin laadittu asemakaava vahvistetaan sillä ehdolla, että kylteissä lukee kadun nimi ylimpänä venäjäksi, keskellä suomeksi ja alimpana ruotsiksi. Venäjänkielinen teksti oli ollut kylteissä jo paljon aiemmin, tosin alimpana, mutta Keisarillinen asetus määräsi sen maamme ykköskieleksi.

   Vuonna 1904 levottomuudet alkoivat kärjistyä ensin Venäjällä ja seuraavana vuonna myös Suomessa. Maassamme tapahtumat johtivat seuraavan vuoden kesäkuun puolessa välissä siihen, että sortokauden aktivisti Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvernööri Bobrikovin, ja välittömästi sen jälkeen itsensä. Hyvin pian julkisuuteen tuli Schaumanin kirje, jonka tämä oli osoittanut suuriruhtinaalle. Hän perusteli kirjeessä tekoaan sillä, että Bobrikov oli syypää laittomuuksiin, ja Schauman halusi myös kiinnittää keisarin huomion koko valtakunnassa rehottaviin epäkohtiin. Moni suomalainen hyväksyi Eugen Schaumanin teon, koska sortovuodet olivat nostaneet vihaa esivaltaa vastaan. Hyväksyjät pitivät tekoa kansallisena urotyönä, jolla Schauman korotettiin kansallissankariksi.

   Venäjän levottomuudet kulminoituivat jo aiemmin samana vuonna Pietarissa, kun noin 140 000 mielenosoittajaa marssi 22. tammikuuta 1905 kohti Talvipalatsia viemään tsaari Nikolai II pyyntöä, että lakiasäätävä kokous täytyi kutsua koolle. Anomuksessa esitettiin muun muassa työsuojelulainsäädännön ja progressiivisen tuloveron aikaansaamista sekä Japania vastaan käytävän sodan lopettamista. Tsaarin sotilaat avasivat tulen aseettomia ihmisiä kohtaan ja surmasivat satoja, jopa tuhat rauhallista mielenosoittajaa, jonka vuoksi päivää alettiin kutsumaan Pietarin verisunnuntaiksi.

   Syksyllä Venäjä hävisi sodan Japanille raskain tappioin, mikä korosti tyytymättömyyttä itsevaltiaan keisari hallintotapaan, ja laukaisivat laajat levottomuudet, jotka kärjistyivät syksyllä suurlakoksi. Pian tapahtumat johtivat vallankumoukseen ja tsaari joutui myöntymään perustuslaillisen monarkkiaan siirtymiseen ja lakiasäätävän duuman perustamiseen Venäjälle, mutta Nikolai II jatkoi edelleen maan hallitsijana, tosin supistetulla vallalla.

Vanha lennätinkoje, jolla viestitettiin eteenkin ennen puhelimen yleistymistä. Viesti tuli pitkinä ja lyhyinä pulssijonoina, jotka käännettiin Samuel Morsen aakkosten mukaan. Vaikka viestin lähettäminen ja vastaanotto olivat sähköttämistä, puhui moni suomalaisnuorukainen morsettamisesta, kun opetteli ti-taa merkkejä armeijassa tai merimieskoulussa.

 

Emämaassa jo laimentunut lakko levisi Suomen suuriruhtinaskuntaan rautatietyötekijöiden kautta. Meilläkin ajettiin itsevaltiuden loppumista, mutta maassamme lakolla pyrittiin myös päättämään venäläistäminen sekä saamaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä lyhyempi työpäivä. Suurlakko Suomessa alkoi varsinaisesti 29.–30. lokakuuta, kun työväestön jäsenet Helsingissä sekä Tampereella järjestivät suuria mielenosoituksia, ja mukaan liittyivät myös ylioppilaat sekä teekkarit. Tehtaat pysähtyivät, virastot, koulut sekä kaupat suljettiin, ja suuret joukot suomalaisia kokoontui yhteen toreille ja kaduille.

   Tieto lakosta levisi rautatieaseman lennättimeen tulleen sähkösanoman myötä, mikä herätti ihmetystä seuraavana päivänä, sillä kaupungissa oli myös lennätinkonttori, mutta sieltä ei kuulunut tietoa lakosta. Asemapäällikkö soitti Kajaani Lehden toimittajalle, kanttori Kaarlo Kokkoselle, joka ryhtyi puuhamieheksi. Muutaman muun kanssa hän laati nurkkailmoituksia, joissa kehotettiin kaupunkilaisia saapumaan seuraavana päivänä, keskiviikkona 1.11, seitsemältä iltapäivällä Säisän taloon Kauppakatu 29:ään. Illan hämärtyessä, oli kokoukseen tulijoita Työväenyhdistyksen tiloihin niin paljon, että seinät nitisivät liitoksistaan. Seuraavana päivänä väkeä oli vieläkin enemmän, eivätkä läheskään kaikki mahtuneet sisälle, joten joukko siirtyi rauhanomaisesti Seminaarille.

   Osa kaupunkilaisista oli vanhasuomalaisen puolueen eli suomettarelaisuuden kannattajia, jotka uskoivat autonomisen Suomen olevan paras vaihtoehto, eivätkä nämä olisi halunneet lakkoa. Tähän joukkoon kuuluivat kaikkien oppilaitosten rehtorit ja suuri osa opettajista sekä muun muassa kolme vuotta Kajaanin pormestarina toiminut Fredrik Hyöky. Seminaarin johtaja Volter Högman oli suomettarelainen ja kieltäytyi antamasta juhlasalia lakkolaisten käyttöön, mutta kun uhkaava väkijoukko vaati vastentahtoiselta vahtimestarilta avaimet, ei hän eikä johtajakaan uskaltanut estää sankkaa joukkoa. Pian Seminaarin juhlasaliin ahtautui noin 500 ihmistä, eli suunnilleen joka neljäs kaupunkilainen, olihan Kajaanin asukasluku vajaat 1900 henkeä, teollisuustyöläisiä heistä alle 20 henkeä. Toisin sanoen lähes kaikki työikäiset miehet olivat paikalla, naisten näytellessä vain pientä osaa osallistujista. Antti lienee ollut mukana joukossa, mutta ei ehkä Hannes, jolla oli ikää vasta viisitoista vuotta.

   Puheenjohtajaksi valittiin Kaarlo Kokkonen ja hänen johdollaan suurlakkokomitea, jossa oli jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista. Kokouksessa päätettiin muun muassa lakon jatkamisesta ja kaikkien saattamisesta lakon piiriin, jokirannan pyykkimuijia myöten. Aluksi osa Kajaanin kaupoista ja pankeista oli auki, mutta jo seuraavana päivänä suurlakko käsitti koko kaupungin eivätkä junat kulkeneet. Myös järjestysvallanpitäjät katosivat katukuvasta, ja Kajaaniin perustettiin Ilmari Kiannon johdolla kansalliskaarti valvomaan järjestystä. Kaartilaiset marssivat pitkin Kajaanin vähäisiä katuja varmistamassa, ettei kukaan vain ole menossa töihin.

  Kokouksen yleinen mielipide oli, että kaikkien on nostettava Suomen lippu salkoonsa, ja se nuijittiinkin päätökseksi, tosin joku oli jo edellisyönä ottanut ennakkoa ja koristanut Kajaanin linnanraunioiden korkean tangon sini-valkoisella ristilipulla. Lieneekö ollut samat tekijät, jotka olivat käyneet tervaamassa kylttien venäjänkieliset tekstit piiloon, niin että katujen nimet lukivat enää vain suomeksi ja ruotsiksi. Kun muut nostivat salkoonsa Suomen lipun, kiskoivat suomettarelaiset tankoihinsa Venäjän liput, mutta lakkolaiset hankkivat pikaisesti kankaita, valmistivat lippuja oikeissa väreissä ja kävivät vaihtamassa siniristiliput niiden tilalle.

   Kovimmin liputusasiaa vastusti lennätinpäällikkö Aleksanteri Tiusanen, joka jyrkästi kieltäytyi nostamasta Venäjän valtion laitoksen tankoon Suomen lippua. Tästä suivaantuneet kaartilaiset laskivat Venäjän lipun alas, leikkasivat alareunasta punaisen osan pois, ja nostivat salkoon sinivalkoisen lipun, jossa tosin ei ollut ristiä. Lennätinkonttorissa selvisi myös, että Tiusanen oli pimittänyt kaikki lakkoa koskevat sähkösanomat, joten järjestyskaarti syrjäytti päällikön tehtävistään ja lennätintä tuli hoitamaan kaksi rautatiellä sähköttäjinä toiminutta naista.

   Lennättimen haltuunottamisesta huolimatta tieto kulki hitaasti Kajaaniin syrjäisen sijainnin ja uutispimennon vuoksi, koska lehtipainot olivat lakossa eikä postijuna kulkenut. Kaupunkilaiset eivät sen vuoksi olleet oikein selvillä mitä Etelä-Suomessa tapahtui.

   Suomettarelaiset eivät juurikaan saaneet suunvuoroa kokouksissa, mutta viikon lopulla rupesivat näkymään myös perustuslaillisten ja työväen erot siitä mitkä asiat olisi tärkeintä saavuttaa. Näiden välit alkoivat kiristyä Kajaanissa, kuten oli käynyt muuallakin Suomessa. Työtaistelun pitkittyessä alkoi yleinen mielipidekin muuttua suurlakon vastaiseksi, kun ihmiset eivät saaneet ruokaa kaupoista, eikä palkka juossut lakon aikana. Päätös lakon lopettamisesta oli tehty 6. marraskuuta, mutta Oulussa lakko lopetettiin vasta 8.11. Näin tapahtui samaisena päivänä myös Kajaanissa, ja varsin juhlavasti, kun kanttori Kaarlo Kokkonen asteli aamukahdeksalta seminaarin juhlasaliin frakkiin pukeutuneena ja luki edellisyönä tulleen sähkösanoman päätöksestä lopettaa lakko.

   Suomen liput liehuivat kajaanilaisten tangoissa sekä talojen nurkilla ja illalla kaupungissa oli juhlavalaistus, kun kynttilät paloivat ikkunoilla ja kaartilaiset marssivat kaduilla soihtukulkueena. Lakko ja sen loppuminen huipentui yhteiseen illanviettoon yhteiskoululla. Kainuun sydänmailla lakosta tiedettiin vasta jälkikäteen, mutta ei siellä myöskään ollut pankkeja, kauppoja, laitoksia tai työläisiä.

   Lakon seurauksena keisari kirjoitti manifestin, jossa valtiopäivät luvattiin kutsua koolle ja lupaus tuli myös paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta. Tärkeintä lienee kuitenkin ollut, että voimaan astui äänioikeus kaikille täysi-ikäisille ja saatiin lupa perustaa oma eduskunta. Työväki sai jotain myös noiden lisäksi, sillä voimaan tuli muun muassa työaikalaki, joka määräsi työpäivän pituudeksi enintään 10 tuntia aiemman 12–14 tunnin sijaan. Ensimmäisen sortokauden katsotaan päättyneen noihin tapahtumiin, ja kansakuntamme ajamat tärkeät asiat saavutettiin.

Koiton ja Salon lisäksi oli Oulujärvellä risteillyt jo vuosikymmenten ajan monen sorttista laivaa, jotka kuljettivat kauppiaiden sekä tervanosto- ja uittoyhtiöiden rahtia ja tarvittaessa myös matkustajia. ”Kainuun merelle” tuli vielä lisää aluksia, kun Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö perusti vuonna 1907 sahan Tihisen-niemeen, Jokisen sahan naapuriin. Haapalainen taas kyllästyi sahalaitoksen pyörittämiseen, myi omansa samaisena vuonna, ja keskittyi kauppapuotiin ja laivanvarusteluun. Haapalainen ryhtyi suunnittelemaan myös uutta alusta, Salo II:sta, joka alkoi liikennöidä neljä vuotta myöhemmin vanhan Salo-laivan rinnalla.

Teollisuusalueelle, jossa tuolloin oli vasta sahoja, rakennettiin pistoraide ja niin kutsuttu Satamajuna puksutti Petäisenniskan ja Tihisenniemen välillä. Rautatie palveli kahta sahalaitosta, mutta raide johti ainoastaan Jokisen Sahalle saakka. Uutukaisen Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön laitos joutui kuljettamaan rahtinsa vaunuihin miesvoimalla. Käytän tästä eteenpäin kyseisestä yhtiöstä nimeä Kajaani Oy, vaikka oikeasti yrityksen nimi vaihtui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kajaani Oy mainosti uutta yritystään nimellä Kajaanin Saha, mutta kaupunkilaiset ryhtyivät kutsumaan sitä ”Pokin sahaksi”, koska laitoksen suunnitteli ja rakennusmestarina toimi Anton Pokki.

   Vajaan viiden kilometrin mittaista rautatietä hyödynsi myös sisävesilaivojen rahtiliikenne, koska raide ohitti vaaralliset kosket Nuas- ja Oulujärvien välisellä vesireitillä. Laivojen rahti pääsi rautatietä myös Kainuun ulkopuolelle ja Etelä-Suomen satamiin, kun Kajaanin rautatieasema sijoittui suunnilleen ratapätkän puolimatkaan. Tervaa kuljetettiin edelleen veneillä Koivukosken ja Ämmänkosken sulkujen läpi Oulujärvelle, mutta tynnyreitä lastattiin enenevissä määrin junaan, varsinkin kun Oulun tervahovi oli tuhoutunut rajussa palossa kesäkuun alkupuolella 1901.

   Jokisen sahan osti Nieminen & Kärnä Co, ja heti alkuun yritys kunnosti sekä laajensi sahaa ja muutti sen kaksiraamiseksi. Työntekijöiden määräkin nousi, joten kaksi vierekkäistä höyrysahaa työllisti useamman sataa työläistä, mutta välillinen vaikutus Kainuulle oli huomattavasti suurempi, sillä pitihän puut kaataa, kuljettaa vesistöjen ääreen ja uittaa Kajaaniin. Jokisen Saha oli edelleen huomattavasti pienempi tehoinen kuin Pokin Saha, jonka höyryturbiinissa oli 600 hevosvoimaa ja piippukin 60 metrin korkuinen.

Jokisen Sahan asuin- ja konttorirakennus Tihisenniemessä 1900-luvun alkupuolella.

Myöhemmin samassa talossa toimivat muun muassa Kajaani Oy:n 

ruokala, kirjasto, klubi ja ensiapuasema.

L-muotoista taloa kutsuttiin nimellä Vinkkeli.

 

Asuntotilanne oli ollut Kajaanissa jo pitkään todella hankala, joten kaikki riihet, aitat ja saunat oli otettu asuinkäyttöön. Molemmat sahat yrittivät saada luvan tehdä työsuhdeasuntoja Tihisenniemeen, mutta kaupungilta ei heltynyt lupaa, koska alue oli tarkoitettu teollisuudelle. Muutamia yksittäisiä asuintaloja alueella oli, mutta ne eivät riittäneet kattamaan kysyntää.

   Kajaani Oy osti 27 hehtaarin alueen Nieminen & Kärnä Co:lta Pikkuleimusta vuonna 1908. Yhtiö ryhtyi rakennuspuuhiin Kajaaninjoen pohjoisrannalla samana syksynä, joten ensimmäiset vuokrakasarmit, joissa oli neljä kamarin ja keittiön käsittävää asuntoa, olivat valmiita seuraavana keväänä. Lisäksi alueelle tuli erillinen rakennus jossa oli liiteri ja leivintupa, sekä palstat joissa työläiset saattoivat kasvattaa perunansa.

   Asunnoilla olikin jo kiire, kun Kajaani Oy ryhtyi rakentamaan massatehdasta Tihisenniemeen, sahansa viereen vuonna 1909, vain vuosi sen jälkeen, kun Pokin Saha oli aloittanut toimintansa. Tuolloin tuotantoa laajensi myös tiilitehdas, joka sijaitsi noin kilometrin sahasta länteen, ja jonka Kajaani Oy oli vastikään ostanut itselleen. Työn perässä kaupunkiin vaelsi väkeä maakunnasta, mutta myös muualta Suomesta viimeistään siinä vaiheessa, kun tehtaalle tarvittiin ammattitaitoisia työläisiä.

   Nieminen & Kärnä Co ei rakentanut vuokra-asuntoja, vaan ryhtyi vuonna 1910 asuntotoimeen lohkomalla myytäviä tontteja Asuntolan länsipuolelle. Uusi asuinalue sai nimekseen Jukola, ja puolen hehtaarin tontteja sai ostaa kuka vain, eivätkä ainoastaan Jokisen Sahan työntekijät.

   Myös maalaiskunnassa sijainneiden Asuntolan ja Jukolan takana, Paltamon puolella oli samaan aikaan heräilevä asuinalue, Uusikylä. Paikalliset ryhtyivät kutsumaan sitä nimellä Nakertaja, koska talot ”nakerrettiin” eli ne rakennettiin pikkuhiljaa, sitä mukaa kun rakennustarvikkeita oli varaa hankkia. Usein asuinrakennuksiin muutettiin, kun saatiin katto päälle ja yksi huone lämmitettävään kuntoon. Tuo alue oli juuri Kajaani Oy:n työntekijöiden suosiossa, koska maa oli maakunnassa ja kaupungissa paljon kalliimpaa kuin Uusikylässä. Puolen hehtaarin räme-ryteikkötontin sai Uusikylästä sadalla Suomen markalla, kun tuota ainakin puolet pienempi maksoi Jukolassa 500 markkaa. Tosin Uusikylästä puuttuivat kaikki ”mukavuudet”, muun muassa tie, vaikka joelle, Iso Särkilahden rantaan oli puolen kilometrin matka hankalakulkuisessa maastossa. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin paikalle johti Kajaanista ainoastaan talvitie, joka jatkui Paltaniemelle saakka. Jossain vaiheessa saatiin lankkutie Asuntolan kupeelta Nakertajaan, kun Kajaani Oy antoi lautatavaraa sen rakentamista varten.

   Pari vuotta myöhemmin lohkottiin tontteja myös Teppanasta Karolineborgin mailta, Linnansillan itäpuolelta. Nuo tontit olivat kaupungin ulkopuolisista tonteista kaikista kalleimpia, ja niitä ostivat enimmäkseen työnjohtajat ja muut pikkuherrat, mutta myös jotkut työläiset. Samoihin aikoihin Kajaani Oy rakensi saunan Asuntolan alueelle.

Kartta on alunperin 1800-luvun puolivälistä, mutta siihen on tehty myöhemmin lisäyksiä

muun muassa talojen, tehtaiden ja rautateiden osalle. Mikkosten tölli sijaitsi Jukolassa,

Kuuselasta lounaaseen, mutta tarkempaa paikkaa ei ole tiedossa.

 

Mikkosilla ei ollut tulevaisuutta Paltaniemellä, kun molemmat miehet kulkivat päivittäin Kajaanissa, Antti töissä ja Hannes opiskelemassa, eikä Hilmallekaan riittänyt paljon ompelutöitä. Niinpä perhe rohkaistui ostamaan itselleen tontin Jukolasta, jota varten Antti lienee ottanut lainaa. Hänen työnantajansa Nieminen & Kärnä Co myönsi luottoa työntekijöilleen tontin ostoa ja asunnon rakentamista varten. Yritys oli harvinaisen reilu, sillä se ei ollut kovin vaativa lainan lyhennysten suhteen, kunhan vain korot maksettiin tikitilleen oikeaan aikaan.

   Säästäväisenä miehenä Antti siirsi Paltaniemellä sijainneen mökkinsä Jukolaan, ja kirkonkirjojen mukaan muutto tapahtui lokakuussa 1911. Asuinalue rajoittui lännessä Rasi nimisen torpan maihin, joka sijaitsi Paltamon puolella, ja idässä Asuntolaan, eikä Jukolassa ollut kuin vasta pari taloa Mikkosten asettuessa tontilleen. Lähistölle nousi muutaman vuoden aikana yhteensä viitisentoista tölliä, jotka jokainen rakensi oman mielensä mukaan, kun ainoa määräys oli, että rakennusten ympärille piti jättää neljän metrin väli. Sillä olisi saatu kahdeksanmetriset ”palokujat”, mutta ihmiset eivät juurikaan mittailleet talon paikkaa, vaan rakensivat siihen missä maasto näytti soveliaalta.

   Kalliin tontin ostamisen jälkeen rahaa varmaan tarvittiin, joten Hilma ryhtyi pitämään pienessä mökissään leipomoa, joka menestyi ihan hyvin, kun alueella toimiva sekatavarakauppa myi lähinnä kuivatuotteita. Kaupan pyörittäminen puolestaan ei ollut kovin kannattavaa, ja niin myymälänpitäjä vaihtui aika tiheään, kunnes Kajaani Oy perusti alueelle oman kaupan, ja vähän myöhemmin Kainuun Osuuskauppa omansa.

   Kun Mikkosen perhe muutti Kajaanin maalaiskuntaan oli sekä Antille että Hilmalle hiljattain kertynyt täyteen 50 ikävuotta, olihan Hilma vain vajaan vuoden miestään nuorempi. Hannes oli saavuttanut edelliskeväänä täysi-ikäisyyden rajapyykin eli täyttänyt 21 vuotta. Antin työtuntien määrä sahalla oli tippunut kahdestatoista kymmeneen, eikä hänen enää tarvinnut kulkea töihin kymmenien kilometrien päähän, vaan sahalle oli matkaa vajaa kilometri, tosin joki haittasi kulkua, mutta veneellä senkin yli pääsi. Molemmin puolin rantaa muodostuikin pian vakituinen ylityspaikka, joka sai nimekseen Ylisoutu, jossa veneet liikkuivat tiheään tahtiin ennen ja jälkeen työpäivän sekä ruokatunnilla. En tiedä joko sahalaitokset tuolloin olivat palkanneet paikalle soutajan, vai maksoivatko työläiset omasta pussistaan palkkaa ylisoutajille. Myös muut pohjoisrannalla asuneet käyttivät samaa reittiä Tihisenniemen sahojen kautta, sillä matka kaupunkiin Ensilän, Teppanan ja Linnansillan kautta oli noin kolme kertaa pidempi.

   Antin muutettua perheineen Kajaanin maalaiskuntaan, paltamolaiseksi jäi vain vähän Mikkosen sukuamme. Ainoastaan Heikin ja Joosepin perheet asuivat Melalahdessa, mutta veljekset itse olivat Ameriikassa tienaamassa. Jooseppi-kuopus oli mennyt rapakon taa keväällä 1903 ja Heikkikin pari vuotta myöhemmin. Tosin noihin aikoihin Heikki palasi jo takaisin kotikonnuille, ja Jooseppikin kävi välillä Suomessa, mutta meni vielä joksikin aikaa uudelleen Ameriikkaan.

Utuinen kuva Pöllyvaaran näkötornista länteen 1908. Äärilaidoissa vasemmalla Tihisenniemen kärki

ja oikealla Asuntolan vuokrakasarmit. Molemmilta rannoilta pistää esiin laituri,

jonka kohdalla sijaitsi Ylisoutu. Vielä rakentamaton Jukola suunnilleen kuusen latvan kohdalla.

 

Suomi oli edelleen Venäjän hallinnassa, eikä ehtinyt kulua montaa rauhallista vuotta ensimmäisen sortokauden jälkeen, kun emämaa alkoi taas kurmuuttaa suomalaisia. Maamme sai kyllä yleisen, myös naisia koskevan äänioikeuden vuonna 1906, kolmantena maailmassa, kolmetoista vuotta Uuden-Seelannin ja viitisen vuotta Australian jälkeen. Viimeksi mainitun äänioikeutettuja ei voi verrata edellisiin, koska se oli rajoitettu koskemaan vain valkoihoisia. Suomessa käytiin seuraavana vuonna ensimmäiset eduskunta vaalit, mutta parlamentti hajotettiin Venäjän aloitteesta useaan otteeseen, joten ennen maamme itsenäistymistä uudet vaalit jouduttiin järjestämään miltei vuosittain.

   Toiseksi sortokaudeksi nimetty ajanjakso alkoi, kun Venäjän pääministeriksi tuli vuonna 1908 Pjotr Stolypin. Hän ryhtyi toteuttamaan ”Suomen asiain esittelyjärjestystä”, jonka jälkeen Suomea hallittiin enenevissä määrin Venäjän ministerineuvoston kautta, jolle lakiasioiden valta siirtyi tuon jälkeen.

   Käytännössä kaikki lainsäädäntövalta riistettiin Suomen senaatilta ja eduskunnalta, ja vuonna 1912 astui voimaan yhdenvertaisuuslaki, joka antoi venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisilla oli. Se tarkoitti, että venäläiset saivat tehdä Suomessa kaiken muun kuten maamme kansalaiset, paitsi äänestää. Laki johti siihen, että korkeita virkoja alettiin täyttää venäläisillä. Toinen sortokausi vaikutti myös koululaisiin, kun venäjän kielen ja Venäjän historian opetusta määrättiin huomattavasti lisättäväksi oppikouluissa.

   Vuonna 1911 kaupunki sai vihdoin ja viimein aikaiseksi perustaa uuden asuntoalueen Tihisenniemen eteläpuolelle, Pyykönpuron taa Kopsanniemeen. Ensimmäiset vuokrasopimukset kirjoitettiin välittömästi ja asumuksia nousi nopeassa tahdissa, muutamassa vuodessa noin 30 taloa, jotka olivat yleensä nelihuoneisia, jolloin osan tiloista saattoi vuokrata ulkopuolisille. Tämä oli myös kaupungin suositus, mutta mitään varsinaisia määräyksiä rakentamiselle ei ollut. Ensimmäisen talon rakensi Jaakko Hiltunen tontille numero kuusi keväällä 1912, ja vieressä kulkeva tiepahainen sai hänen mukaansa nimekseen Jaakonkatu.

   Porilainen kauppaneuvos F.A. Juseliukselle tuli Jokisen Sahan osakkaaksi 1912, joka oli jo laajentunut kaksiraamiseksi. Kajaani Oy yritti jo tuolloin ostaa naapurisahan, sillä sen sijainti oli yrityksen kannalta epäedullinen, joutivathan tie ja rata kaupungin suuntaan Jokisen Saha-alueen läpi. Aika ei kuitenkaan ollut kypsä yrityskaupalle.

   Maailmalla oli levotonta ja Euroopassa syttyi sota Itävalta-Unkarin ja Serbian välille kesällä 1914. Kuten jo Antin Kalle-isän tarinassa kerroin, laajeni sodankäynti niin että elokuussa siinä olivat osallisina edellisten lisäksi Venäjä, Saksa, Ranska, Belgia, Britannia ja Japani. Sotaa käytiin heti alkumetreiltä myös Aasiassa ja Afrikassa, olivathan niiden laajat alueet Euroopan valtioiden siirtomaita. Syksymmällä sodassa olivat mukana myös Bulgaria sekä Osmanien valtakunta eli suunnilleen nykyinen Turkki.

   Aluksi osapuolet ennakoivat, että sota olisi pian ohi, mutta toisin kävi, edessä oli vielä monta raskasta vuotta. Lähes kaikki Euroopan maat olivat mukana sodassa vuotta myöhemmin, ja laaja-alaista konfliktia voitiin syystäkin kutsua suursodaksi, johon Yhdysvallat liittyi mukaan kolmisen vuotta myöhemmin, mutta ei suinkaan omalla maaperällään. Laajamittaista kahakointia alettiin kutsua vasta myöhemmin maailmansodaksi, ensimmäiseksi vasta toisen maailmansodan myötä.

   Venäjä etsi vuonna 1915 sopivia sijoituspaikkoja taistelukaasuja valmistavalle klooritehtaalle. Kajaanin syrjäinen sijainti johti siihen, että kaupunkia pidettiin vaihtoehtona tehtaan paikaksi. Tehtaiden rakentamista kiirehdittiin, sillä Venäjä uskoi kloorikaasun avulla voittavansa sodan Saksaa vastaan. Erinäisten neuvottelujen jälkeen Kajaani sai laitoksensa, kun kaupunki ja Kajaani Oy saivat vakuutettua, että rakentavat pikimmiten sähkölaitoksen tehtaan tarpeisiin. Toinen sopiva paikka löytyi Varkaudesta ja Venäjän keisarillinen Tykistöhallitus ryhtyi rakentamaa tehtaita, jolloin Kajaanissa oli noin 120 venäläistyöläistä.

   Sähkölaitoksellekin saatiin rahoitus klooritehtaan ansiosta, joten rakentaminen pääsi käyntiin alkuvuodesta 1916 ja sähköä voimalaitos alkoi tuottaa jo seuraavan vuoden syyskuussa. Kaupunkilaiset olivat saaneet aiemmin sähköä Kajaani Oy:n höyrykoneesta, sellutehtaan perustamisesta saakka, mutta sen saatavuudessa oli ollut ongelmia. Sähkövirta katkeili usein ja hiipui välillä niin heikoksi, että valot olivat haaleita tuijuja. Sellaisen varaan kukaan ei voinut laskea, vaan aina piti olla vanhat tutut öljylamput ja valopetrolilla toimivat tilleyt valmiina käyttöön, eikä koneisiin kannattanut investoida, jos niiden käyttö takkuili sähkökatkon vuoksi.

   Alueella tapahtui muutakin, kun Tihisenniemeen avattiin sekatavarakauppa ja vielä merkittävämpää kun Kärnä myi osuutensa Nieminen & Kärnä Co:sta F.A. Juseliukselle. Viimeksi mainittu ryhtyi kauppaamaan Jokisen Sahaa Kajaani Oy:lle, ja omistus siirtyikin yhtiölle vuonna 1916. Saha jatkoi kuitenkin toimintaa entisellä nimellään enkä ole onnistunut selvittämään vieläkö Antti jatkoi Jokisen Sahalla sen olemassaolon viimeiset vuodet, vai vaihtoiko hän Pokin Sahan työläiseksi jo aiemmin.       Kloorinvalmistuslaitos sai nimekseen Kruununtehdas, ja se sijoittui Kajaani Oy:n yhteyteen Tihisenniemen viereen, Makkolaan, Peuranpäälahden itäpuolelle. Rakentaminen alkoi samana vuonna Ämmäkosken sähkövoimalan kanssa, ja se valmistui vain muutama kuukausi voimalaitoksen jälkeen. Koska maamme itsenäistyi vuoden 1917 joulukuussa, siirtyi laitos Suomen valtiolle, eikä myrkkykaasujen nesteytyslaitteita tehty koskaan valmiiksi saakka.

   Kruununtehdas tarvitsi työntekijöilleen asuntoja, ja saadakseen laitoksen Kajaaniin, oli kaupungin pakko myöntyä siihen, että Tihisenniemen ja Purolan väliin, aivan klooritehtaan viereen sai tehdä myös asuintaloja. Keväällä 1917 Kruununtehdas rakensi Makkolaan kymmenen H. Tiittolan tyyppipiirustusten mukaista mansardikattoista taloa, jotka jokainen käsittivät kaksi asuntoa.

   Kaupunkilaiset nimittivät klooritehdasta Myrkkytehtaaksi, ja täysin oikeutetusti. Laitos ei ehtinyt saada taistelukaasuja tuotantoon ennen kuin tehdas siirtyi Suomen valtiolle, joten tilalle piti keksiä jotain muuta, ja niin tehtaalla ryhdyttiin valmistamaan klooria desinfiointiaineeksi sekä kaustista soodaa eli lipeää, jota tarvittiin, että oljista saatiin tehtyä rehua karjalle, josta maassamme oli huutava pula. Tuotteen tekeminen oli vaarallista kaupunkilaisille ja tappoi kasvillisuuden Makkolasta, kun piipuissa olleet suodattimet päästelivät myrkkykaasuja ulos, mutta kaikkein riskialttein se oli laitoksen työntekijöille. Kiteytetty kloori sekoitettiin kalkkiin, ja lopputulos täytyi lapioida tilan alla oleviin tynnyreihin. Sen aikaiset hengityssuojaimet eivät estäneet seosta tunkeutumasta keuhkoihin ja suojavaatteina toimineet kaksinkertaiset haalarit syöpyivät risoiksi muutamassa tunnissa. Kukaan ei pystynytkään työskentelemään paria tuntia pidempään, ja siinäkin välissä piti käydä ulkona ”rykimässä keuhkoja pihalle”. Suuhun jäänyttä pahaa makua raikastettiin anistipoilla ja lääkkeeksi annettiin spriitujaus, joka ei tietenkään oikeasti vaikuttanut parantavasti, mutta sai työstä siedettävämpää, kun päivä kului pienessä hiprakassa.

Klooritehdas eli Kruununtehdas eli Myrkkytehdas huonosti toimivine suodatinpiippuineen.

Kuva UPM:n arkisto

 

Maamme kärsi elintarvike pulasta koko sodan ajan ja hinnat alkoivat nousta heti sen jälkeen, kun Saksa julisti sodan Venäjälle elokuussa 1914, vaikka sato oli kohtuullisen hyvä. Ensihetkien hinnannousu johtui paniikki-ilmapiiristä, joka aiheutti hamstraamista, mutta pian ruoan kallistumiselle oli todellisia perusteita. Venäjällä olisi ollut viljaa, mutta sitä ei saatu Suomeen, sillä laivat eivät pystyneet liikkumaan turvallisesti merimiinojen vuoksi, ja maantieverkosto oli olematon. Venäjän rautatiekuljetuksetkin olivat sekasortoisessa tilassa, sillä läntinen rataverkosto oli saksalaisten hallussa ja yli miljoona junanvaunua tuhoutunut, tai jäänyt vihollisen haltuun.

   Kaupunkien työläisillä ei ollut entiseen tapaan töitä, kun tehtaita suljettiin olemattoman vähäisen viennin vuoksi. Koska maamme oli osa Venäjää, koski kauppasaarto myös Suomea, jonka takia ainoa suunta tuot-teille oli itä. Samaan aikaan kun työtulot vähenivät, nousivat elintarvikkeiden hinnat pilviin. Valtiovalta määräsi vuonna 1914 elintarvikkeille läänittäiset rajahinnat, jota kalliimmalla tuotetta ei saanut myydä, mutta se johti siihen, että viljat rahdattiin myytäviksi alueille joissa sai suuremman katteen. Seuraavan vuoden syksyllä sama hinta muutettiin koskemaan koko maata, mutta aluksi se rajoitti vain sokerin hintaa. Eli ”sokeri meni kortille” eikä sitä pystynyt ostamaan kuin sen verran, minkä kunkin henkilön korttiannos salli.

   Kajaani Oy ryhtyi harjoittamaan maataloutta 1915, koska se pelkäsi elintarvikkeiden hinnan nousevan sellaiseksi, ettei työläisillä ollut varaa ostaa niitä. Osuuskunta ryhtyi pitämään ruokalaa Tihisenniemessä samana vuonna, joten työläiset saattoivat ostaa ruokatunnilla lämpimän aterian, eikä heidän tarvinnut kiirehtiä koteihinsa laittamaan sitä. Ruokala ei lähtenyt toimimaan niin tuottavasti, että Osuuskunnan olisi kannattanut pyörittää sitä, ja yhtiö ottikin toiminnan itselleen seuraavana vuonna. Samalla se ryhtyi jakamaan ilmaisen aterian Asuntolan lapsille, jotka kävivät kansakoulua Kajaanissa.

   Kun Kajaani Oy osti Jokisen Sahan 1916, siirtyi kaupassa mukana myös Ensilän tila Kajaaninjoen pohjoispuolelta, hautausmaan kupeelta. Yhtiö pystyi perustamaan paikalle kunnollisen maatilan, joka tuotti varsinkin maitoa ja viljaa, mutta myös lihaa. Tilalle ryhdyttiin rakentamaan myllyä, jolla yhtiö jauhoi viljansa, mutta sinne saivat muutkin tuoda jyvänsä jauhettaviksi. Se olikin erityisen hyvä asia, sillä Kajaanin kaupungin mylly Ämmäkosken kupeella oli tuhoutunut kahdeksan vuotta aiemmin tulipalossa, joka vei mukanaan toistasataa hehtolitraa jauhamatonta viljaa. Yhtiö oli ennakoinut elintarviketilanteen hyvin, sillä jo seuraavana vuonna yhdenmukaiseen hintasäännöstelyyn siirryttiin myös lihan, viljan ja maitotaloustuotteiden osalta, vaikka silloinkin sato oli suhteellisen hyvä.

  Seuraavana vuonna rajahinta laajeni koskemaan myös perunoita, kalaa ja leipomotuotteita. Elintarvikkeet tuli myydä tietyllä hinnalla, joten valtiovalta siis takavarikoi viljaa ja muita elintarvikkeita eteenkin niiltä, joilla niitä oli myytäväksi saakka. Nämä tuotteet päätyivät myyntiin vain osaa myymälöistä, joiden korttikauppaa valvottiin. Muut joutuivat myymään ei-oota, mutta kaikki kauppiaat eivät tyytyneet vaan hankkivat myytävää luvattomasti mistä seurasi mustan pörssin markkinat.

   Työläisillä ei ollut varaa ”tiskin alta” myytäviin elintarvikkeisiin, eteenkin kun palkka ei juossut, sillä Kajaani Oy sanoi työntekijänsä irti ja seisautti sahan sekä sellutehtaan, koska tuotteita ei saatu vietyä ulkomaille. Lähes kaikkia elintarvikkeita sai edelleenkin, tosin kalliiseen hintaan, joten varakkailla ei ollut ongelmaa, mutta työläisten suut jauhoivat tyhjää.

   Hilmakin joutui lopettamaan kotileipomonsa, kun jauhoja ei saanut riittävästi. Maaseudulla niitä varmasti olisi ollut myytävänä, mutta Hilman olisi pitänyt ostaa jauhot mustan pörssin hinnoilla, ja hän olisi joutunut myymään tuotteensa ”tiskin alta”, mutta lähiseudun asukkaat olivat liian köyhiä sellaiseen hinnoitteluun.

   Jokisen Sahan kaupan myötä myös Ensilän ja Jukolan alueet siirtyivät Kajaani Oy:lle, mutta yhtiö ei nähnyt tarvetta ryhtyä rakentamaan lisää rakennuksia Asuntolaan tai sen ympäristöön, koska joen eteläpuolella oli kaksi samantyyppistä asuinaluetta, Purola ja Makkola, joissa oli sekä omistusasuntoja että vuokrakasarmeja. Nakertaja jatkoi kuitenkin oma-aloitteista kasvamista, mutta yhtiön kiinnostus ei riittänyt sinne saakka, enkä tiedä oltiinko sieltä halukkaita myymään maata Kajaani Oy:lle. Metsä- ja uittoyhtiöt tai sahat ja sellutehtaat eivät olleet tilallisten keskuudessa kovin kovassa huudossa, sillä ne olivat ostaneet jo ennen laitosten tuloa talonpoikien parhaat metsät, joista nämä joutuivat katovuosien vuoksi luopumaan pilkkahintaan.

 

Leipäkortista leikattiin pala sen päivän kohdalta, jolloin osti ennalta määrätyn määrän leipää tai jauhoja. Ainoastaan saman perheen jäsen saattoi ostaa useamman annoksen, jos hänellä oli koko perheen leipäkortit mukanaan.

Kajaanin Lehti 10.09.1917 NO 88                                                             Valtion leipäkortti yhdeksi viikoksi. finna.fi

 

Paneutumatta tässä kirjoituksessa enempää syihin, tapahtui Venäjällä kaksi vallankumousta vuonna 1917. Ensin Nikolai II joutui luopumaan kruunustaan maaliskuun alussa, joka idän ja lännen kalenterien erojen vuoksi tunnetaan Suomessa Helmikuun vallankumouksena. Puolisen vuotta myöhemmin, marraskuun 7–8 päivinä, oli Bolševikkien toimesta lähes veretön vallankaappaus, meillä Lokakuun vallankumouksena tunnettu, jonka seurauksena Venäjä koki sisällissodan ja muuttui kommunistiseksi Neuvostoliitoksi.

   Suomen kaupunkiväestö oli aiempaa enemmän jakautumassa kahtia, mikä näkyi viimeistään Venäjän vallan vaihtumisen jälkeen. Jako oli selkeä vähempiosaisiin, joista monet kannattivat työväenliikettä, jyrkimmät jopa bolševikismia, ja niin sanottuihin parempiosaisiin, jotka alkoivat perustaa suojeluskuntia.

   Etelä-Suomessa päätettiin ryhtyä yleislakkoon, ja tieto siitä kiiri Kajaaniinkin heti seuraavana aamuna, keskiviikkona marraskuun 14. päivänä, jolloin lakko alkoi suurimmassa osassa Suomea. Ensin Kajaanissa lakkoilivat tehtaan työläiset ja pian heitä seurasivat kauppa-apulaiset ja käsityön tekijät. Yksi juna sai vielä lähteä asemalta, mutta sen jälkeen rautateillä oli hiljaista. Kajaanin työväenyhdistys perusti järjestökaartin partioimaan kaduilla, ja elämä kaupungissa pysyikin suhteellisen rauhallisena koko lakon ajan.

   Kaartilaiset ottivat lennättimen haltuunsa, mutta puhelimet toimivat, mitä nyt linjat vähän pätkivät välillä, jos käsikäyttöisen keskuksen lakkovahdit huomasivat puhelun koskevan poliittisia asioita. Lakko kesti sunnuntaihin saakka, ja työväestö saavutti kahdeksan tunnin työpäivät. Maanantaina ihmiset palasivat töihinsä ja kaikki oli näennäisesti hyvin.

  Venäjän vallanvaihdon jälkeen maamme täydellinen itsenäistyminen alkoi näyttää entistä todennäköisemmältä, ja eduskuntamme hyväksyikin Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917. Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuun lopulla, ja tammikuussa sitä seurasivat Ranska, Ruotsi, Saksa, Tanska ja Norja, tuossa järjestyksessä. Vuoden 1918 aikana Suomen itsenäisyyden oli tunnustanut 15 maata, mutta Yhdysvalloilta ja Iso-Britannialta se saatiin vasta keväällä 1919.

   Kuten tiedämme, ei maamme alkutaival ollut rauhallinen, vaan Suomi ajautui sisällissotaan tammikuun lopulla 1918. Tuolle kauhealle sodalle on annettu monta nimeä kuten luokkasota, torpparikapina, vapaussota, kunkin katsomuksen mukaan. Minusta kuvaavin on veljessota, joka ei ota kantaa poliittiseen mieli-piteeseen vaan kertoo todellisuuden siitä, miten saman perheen jäsenet saattoivat taistella vastakkaisilla puolilla. Osalle aseeseen tarttuminen ei ollut vapaaehtoista, sillä molemmat puolet pakottivat miehiä joukkoihinsa. Valkoisilla tämä tapahtui esivallan määräyksestä, valtiovaltahan käynnisti kutsunnat heti sodan alettua.

   Paneutumatta syvemmälle sisällissodan vaiheisiin, kerron vain että Kajaanissa osapuolet sopivat hyökkäämättömyydestä, joka piti koko veljessodan ajan. Valkoiset olivat aivan hilkulla rikkoa lupauksen, mutta eivät lopulta vallanneetkaan työväentaloa. Kajaanin valkoiset perustivat sissirykmentin, joka ei myöskään aloit-tanut taistelua, mutta kun he saivat joukoilleen vahvistusta, vangitsivat nämä vastapuolen miehet. Punaiset eivät surmanneet yhtään kainuulaista omalla maaperällään, toisin kävi kun valkoisten joukot saivat pääsivät niskanpäälle. Kajaanin suojeluskunnan nokkamies vaihdettiin kahteen kertaan ennen kuin sotilaspiirin komentajaksi tuli tarpeeksi kiihkomielinen Karl Hilén. Hän oli mies, jonka liipasinsormi oli turhan herkkä, jopa siinä määrin, että omat ryhtyivät tutkimaan hänen tekemisiään. Etunenässä hän teloitutti juuri ne henkilöt, jotka olivat olleet sopimassa, ettei Kajaanissa taistella. Muun muassa Kajaani Oy:n toimitusjohtaja Paavo Paloheimo yritti puhua ainakin yhden alaisensa hengen säästämisestä, mutta tämä teloitettiin, ja hänen jälkeensä vielä muita punaisia, osa ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä.

   Joillakin paikkakunnilla venäläiset taistelivat punaisten rinnalla, ja Kajaanissakin oli rakennus- ja valvontatehtävissä Kruununtehtaalla, Ämmäkosken voimalatyömaalla sekä kasarmilla noin 80 venäläistä. Näitä ei kiinnostanut vallankumouksen tekeminen paikallisten kanssa, mikä lienee johtunut pitkälti siitä, etteivät kajaanilaiset itsekään olleet into-pinkeänä muuttamassa maatamme kommunistiseksi. Toinen syy lienee se, että ainakin Kruununtehtaan väki oli kotoisin Ukrainasta, eivätkä he tuolloinkaan samaistuneet venäläisiin, kuten eivät tänäkään päivänä.

   Olen löytänyt suvustamme kaksi suojeluskuntaan kuulunutta, mutta he ovat henkilöitä, joista en ole vielä kertonut tarinoissani, koska he kuuluvat seuraavaan sukupolveen, joten heistä lisää jossain hamassa tule-vaisuudessa. Punaisten joukoissa olleista en ole löytänyt dokumenttia, eikä edes Hannes liittynyt Kajaanin järjestyskaartiin, vaikka hän kuitenkin kuului työväenyhdistykseen ja oli toiminnassa hyvin aktiivinen. Mutta Hannes olikin hyvin maltillinen ja rauhaa rakastava mies. Antti oli tuolloin hieman alle kuudenkymmenen, ja sodat ovat vähän nuorempien juttu, joten hän ei ollut fyysisesti mukana toiminnassa, korkeintaan ajatuksissaan.

   Sisällissota loppui toukokuussa, ja ensimmäinen maailmansotakin marraskuussa 1918, mutta vielä tuli jälkivitsauksena Espanjantauti, erittäin tarttuva influenssa, jonka koteihinsa palanneet sotilaat levittivät tehokkaasti ympäri maailmaa. Suomeen influenssa levisi sisällissodan aikaan aiheuttaen yskää, kuumetta ja särkyä, mutta tauti ei tuolloin ollut kovin tappava. Toinen ja tappavampi aalto, joka aiheutti pahoja sisäisiä verenvuotoja, saapui seuraavana syksynä, ja yllättävää kyllä, tauti kaatoi hautaan hyväkuntoista, nuorta aikuisväestöä. Pandemia ei erotellut köyhiä tai rikkaita, mutta pahaa tuhoa tauti teki vankileireillä, joiden surkeissa oloissa kuoli nälkiintyneitä punavankeja, mutta heidän kohtalokseen koitui yhtä lailla myös aliravitsemus, lavantauti sekä pilkkukuume.

   Espanjantauti tuli Suomeen neljänä aaltona, viimeinen niistä tavoitti Inarin alkuvuodesta 1920 ja tappoi noin 200 henkeä, 10 % kunnan väestöstä. Lapsia jäi orvoksi niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet Riutulan lastenkotiin, mutta myös kokonaisia perheitä menehtyi.

   Tautiin ei ollut parannuskeinoa, mutta joka paikan lääkkeen eli kamferintippojen haluttiin uskoa auttavan. Toiset taas vannoivat konjakin nimiin, joka sekään ei parantanut, mutta teki ainakin sairastamisen siedettävämmäksi. Vuosittainen kuolleisuus oli pysynyt Suomessa vuosisadan vaihteen jälkeen alle 20 prosentissa, mutta 1918 se nousi yli kolmenkymmenen ja oli vielä seuraavanakin vuonna yli kahden-kymmenen. Sen jälkeen kansamme lisääntyi nopeasti ja meitä oli parissa vuodessa enemmän kuin ennen sisällissotaa eli noin 3,1 miljoonaa. Kaiken kaikkiaan tautiin kuoli noin 20 000 suomalaista, ja maailman-laajuisesti influenssaan menehtyi jopa miljoona.

Kajaani Lehti 23.10.1918 NO 124.

Neuvot espanjantaudin välttämiseksi reilut sata vuotta sitten

kuulostavat aika samoilta kuin viimevuosien ohjeet koronatartunnan estämiseksi.

 

Suomessa äänestettiin ensimmäisen kerran kunnallisvaaleissa hyvin pian sisällissodan jälkeen. Uuden kuntalain mukaan vaalit olivat demokraattiset, eli puoluekanta tai sukupuoli eivät vaikuttaneet ehdolle-pääsyyn. Siitä huolimatta, että monet punavangit viruivat vielä vankileireillä ja osapuolten välillä kyti edelleen eripuraa. Tuolloin tuli käsitys, että suomalaiset toipuivat uskomattoman nopeasti veljessodan vihasta ja kahtiajaosta, mutta se osoittautui myöhemmin harhakuvaksi.

  Osa kunnista järjesti vaalit jo saman vuoden lopulla, vain reilut puoli vuotta sisällissodan päättymisestä, mutta monilla ne venyivät seuraavaan kevättalveen. Kajaanin maalaiskunnassa vaalit pidettiin tammikuussa 1919, ja edelleen Jukolassa vanhempiensa huushollissa asunut suutari Hannes Mikkonen oli sosiaalidemokraattien ehdokkaana. Tarkalleen ottaen hän oli määritellyt osoitteekseen Asuntola, mikä lienee johtunut siitä, ettei postia jaettu joka taloon, vaan väki nouti sen itse kaupasta, jonne joku toi sen tullessaan Tihisenniemestä. Hannes ei tullut suoraan valituksi kunnallisvaltuustoon, mutta korkeaan ikäänsä vedoten Adam Mikkonen jätti paikkansa heti ensi metreillä, ja Hannes nousi hänen tilalleen 29-vuoden iässä.

   Kruununtehdas oli pölläytellyt myrkkykaasuja ympäristöönsä neljän vuoden ajan, siinä määrin, että kaikki kasvillisuus oli kuollut alueelta, siis myös Makkolasta, jonne tehtaalaisten asunnot oli sijoitettu. Klooritehdas lakkautettiin viimein vuonna 1921, mutta sitä ennen Kajaanin kaupunki oli antanut lukuisia varoituksia laitoksen huonosta toiminnasta.

   Myrkkytehtaan rakennuksia kaupattiin Kajaani Oy:lle joka ostikin ne vuonna 1924 ja perusti tiloihin puusepäntehtaan, koska edellinen oli tuhoutunut tulipalossa. 600 000 markan hintaiseen kauppaan kuului Makkolan työläiskasarmit, joiden kartanoilla kasvillisuus alkoi pikkuhiljaa toipua, mutta kaikki työntekijät eivät parantuneet koskaan. Jotkut kärsivät keuhko- ja ihosairauksista lopun ikänsä, mutta siitä ei löydy lukuja, kuinka moni kuoli myrkkykaasujen tai laitoksessa työskentelyn seurauksena.

  Tihisenniemeen oli alettu rakentaa paperitehdasta, jonka Kajaani Oy otti käyttöön lokakuun viimeisenä päivänä 1919. Lisää työvoimaa tarvittiin sekä rakennusvaiheessa että laitoksen valmistuttua, joten yhtiö rakensi uusia taloja Makkolaan, enimmillään niitä oli lähes kolmekymmentä. Yksityiset pykäsivät pirttejään Purolaan, mutta myös Nakertajaan ja jonkin verran Lehtikankaallekin. Viimeksi mainittu oli hieman uudempi asuinalue, ja erityisesti rautatieläisten suosiossa, koska se sijaitsi lähellä asemaa. Myös Kajaanin keskusta-alueelle nousi muutamia vuokrakasarmeja, kun esimerkiksi entinen Jokisen Sahan osakas Albin Nieminen rakennutti niitä perustettuaan uuden sahan, Ämmäkoski Oy:n Kaupunginlammen itäpäähän.

   Kajaani Oy havahtui noihin aikoihin siihen, että sillä ei ollut riittävästi tilaa varastoida sahan sekä sellu- ja paperitehtaiden tarvitsemia puumääriä. Kun tehtaan omistukseen oli sahakaupan myötä tullut maata myös Kajaaninjoen pohjoispuolelta, ryhtyi yhtiö suunnittelemaan propsipinojen paikkaa uoman taa. Uuden varastointipaikan myötä puutavara piti saada jollakin konstin joen yli tehtaalle ilman että laivaliikenne häiriintyy, joten ratkaisuksi tuli ilmarata, jonka haarukkakoukuissa pölliniput leijuivat Tihisenniemeen.

   Ilmaradan suunnittelun aikaan Kajaani Oy alkoi havitella omakseen Jukolan alueen tontteja, omistihan se maat niiden ympärillä. En tiedä millaiset hinnat asukkaat saivat sovittua tonteistaan ja taloistaan, toivottavasti hyvät, sillä pitihän kotinsa menettäneiden löytää uusi paikka asumuksekseen. Vain muutama talo oli riittävän kaukana tukkipinoista, ja sai jäädä paikoilleen, mutta Mikkoset joutuivat myymään mökkinsä.

   Yhtiö lakkautti Jokisen Sahan toiminnan noihin aikoihin, nähtävästi vuonna 1920, ja purki pois saharakennukset, mutta talo jossa oli sijainnut asuntoja sekä konttori jäi valkoiseksi maalattuna Kajaaninjoen rantaan, ja siinä aloitti toiminnan henkilöstöruokala. Viimeistään tuossa vaiheessa Antin työpaikka oli Pokin Saha tai muu Kajaani Oy:n laitos.

   Sisällissodan jälkeen yhtiötä nimitettiin ”valkaisulaitokseksi”, kun toimitusjohtajaksi tuli vuonna 1924 hailuotolainen metsänhoitaja Asser Wichmann. Avukseen Wichmann sai järjestyspäällikkö Albin Tolosen, joka oli kiihko-oikeistolainen ja piti huolen, ettei tehtaassa työskennellyt vasemmistolaisia. Varsinkin kommunistit savustettiin ulos tai yksinkertaisesti sanottiin irti. Kuten lukuisissa tehtaissa ympäri maan, pystyi työnantaja sanelemaan kaikki laitostaan koskevat säännöt, sillä työläiset eivät uskaltaneet kuulua ammattiliittoihin. Toki lakkojakin esiintyi, jos vaatimukset työntekijöitä kohtaan kävivät kohtuuttomiksi.

 Noin vuosikymmen myöhemmin järjestyspäällikkö, jota voitaisiin nykypäivänä nimittää henkilöstöpäälliköksi, ryhtyi Lapuan liikkeen kannattajaksi, jolloin puhdistukset ulottuivat myös yhtiön ulkopuolelle. Tolonen aloitti muutaman muun kanssa muilutukset, jolloin kaikki kaupunginvaltuutetut, jotka edustivat Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestöä kuskattiin rajalle ja pakotettiin Neuvostoliittoon. Tolonen oli myös Etsivän Keskuspoliisin etsivä, eli hän ilmiantoi seudulta kaikki joilla hän epäili olevan yhteyksiä vasemmistoon.

   Työläiset keksivät Toloselle uuden nimen ”Alappa Toloppa”, ja moni heistä inhosi miestä vähintään yhtä paljon kuin henkilöstöpäällikkö kommunisteja. Tolonen oli siis henkilö, joka päätti ketkä saivat jatkaa Kajaani Oy:n palveluksessa ja ketä sinne palkattiin. Naisten työllistymiselle Tolonen tuotti ongelmia, sillä eteenkin nuoret ja kauniit joutuivat antamaan hänelle seksipalveluita ennen kuin työura urkeni. 

   Vasemmistoviha oli tehtaiden johtoportaassa hyvin yleistä, ja vuonna 1930 Puunjalostusteollisuuden työnantajaliitto lähetti laitoksille kiertokirjeen, jossa kehotettiin erottamaan kaikki kommunistit, joten Wichmann ja Tolonen saattoivat myöhemmin todeta, että he vain noudattivat annettuja ohjeita.

   Käsittääkseni Antti oli ollut Työväenyhdistyksen kannattaja, kenties vuosisadan alussa jopa jäsen, mutta noihin aikoihin hän ei ollut aktiivisesti mukana minkään puolueen toiminnassa. Hän lienee kuitenkin ollut Alappa Tolopan tarkkailun alainen, koska Hannes oli vasemmalle kallellaan, vaikka ei kommunisti ollutkaan.

Ilmarata joka kuljetti pöllit Kajaaninjoen pohjoisrannan propsipinoilta Tihisenniemen tehtaille.

1930-luvun kuva J. E. Kemppainen, UPM-arkisto

 

Antti ja Hilma olivat jo yli kuudenkymmenen, kun joutuivat muuttamaan Jukolasta pöllipinojen takia. Heitä ei enää innostanut ryhtyä talonomistajaksi, ja niinpä Hannes ryhtyi etsimään perheelle uutta kotia.  Kevättalvella 1923 oli sanomalehdessä ilmoitus, että puuseppä Ahosella olisi uudenkarhea talo myytävänä. Hannes teki talokaupat maaliskuussa, vaikka yhtiöläisenä Antilla olisi ollut mahdollisuus saada korotonta lainaa Kajaani Oy:ltä. Keväällä Hannes muutti Purolaan vanhempiensa kanssa, olihan hän edelleen poikamies. Nykyisin sanottaisiin sinkku, mutta tuolloin hän oli vanhapoika, kun miehellä oli ikää jo 33 vuotta.

   Asuinrakennus sijaitsi harja tien suuntaisesti Jaakonkadulla, nykyisellä Makkolankadulla, jossa oli katuvalot sekä puiset jalkakäytävät, kuin kaupungissa ikään. Mansardikattoisessa talossa oli neljä omilla sisäänkäynneillä varustettua asuntoa sekä talouskellarit rakennuksen alla. Talon alakerran asuntojen keittiöt olivat pihalle päin ja kadun puolella sijaitsivat isot kamarit. Yläkerran molemmissa päissä oli hellahuoneet ja sivuilla ullakot. Keittiöt ja kamarit lämpenivät, kun vain kantoi tarpeeksi halkoja sisälle, mutta päädyissä sijainneet portaikot yläkertaan ja kellariin sekä eteiset ja vintit olivat kylmiä, sillä niissä ei ollut uuneja. Nykyajan mukavuuksia oli sähkö, jota käytettiin lähinnä valaistukseen, eli huoneiden katoissa killui yksi hehkulamppu, mutta varakkaammat hankkivat myös radion.

  Tontin peränurkassa oli piharakennus, jossa pari halkovajaa ja niiden välissä huussit. Omaa vesikaivoa tai saunaa ei ollut, mutta alueelle oli juuri vedetty vesijohdot ja viemärit. Aiemmin purolalaiset hakivat vetensä rannassa olevasta lähteestä, ja myös makkolalaiset kantoivat käyttövetensä Purolan hetteestä, kuten kainuulaiset sanovat. Vastaavasti purolalaiset kävivät pesulla Makkolassa, jossa oli yhtiön sauna ja pyykkitupa, jota myös muut
kuin yhtiöläiset saivat käyttää, pientä maksua vastaan tietenkin. Kesäisin pyykkiä pestiin myös Pyykönpurossa, jonka rannassa oli pyykkipaljuja sekä nuotiolla lämpiävä muuripata. Huuhtelu tapahtui purossa ja pyykit leviteltiin aidalle kuivumaan.

   Lisätuloja saadakseen Hannes vuokrasi talon muita tiloja ja perhe asui alakerrassa, etelänpuoleisessa päässä, keittiön ja kamarin asumuksessa. Tilaa heillä lienee ollut ruhtinaallisen paljon edelliseen asuntoon verrattuna. Yläkerran asunnot olivat pienempiä kuin alakerran kamari, mutta niihinkin mahtui asumaan perhe, sillä eivät ihmiset olleet tottuneet omiin huoneisiin.

Etualalla A. Heikkisen Sekatavarakauppa, josta seuraava rakennus on Hanneksen talo,

jossa myös oli kauppa, kuten kadulle avoimesta ovesta huomaa. Kuvausvuosi ei ole tiedossa.

Eero Sirviö on julkaissut kuvan Vintage Kajaani facebookissa 7.1.2021.

 

Antti ei ehtinyt nauttia uudesta kodista kuin neljä vuotta, kun hän menehtyi pidemmän aikaa sairastettuaan, kuten kuolinilmoitus kertoo. Sitä mikä tämä sairaus oli, en ole vielä pystynyt selvittämään.

   Valitettavasti Antti ja Hilma ovat henkilöitä, joista en ole onnistunut löytämään valokuvia, joten joudun päättämään tarinan surulliseen kuvaan kuolinilmoituksesta.

   Pyrin vastaamaan ja täyttämään tähän kertomukseen jääneet aukot, kun luon tarinan Hanneksesta. Tuossa kertomuksessa kerron myös mitä tiedän Hilman leskenelämästä puolison kuoleman jälkeen, mutta tarinan pääpaino tulee käsittelemään Hanneksen elämänvaiheita.

Kainuun Sanomat 20.1.1927 no 7

Alkuun