Joulutarina 2024

Joululahja

Istahdan hetkeksi nojatuoliin ja suoristan selän, jossa päivän askareet alkaa tuntua. Aamuvarhaisesta saakka olen ollut jalkeilla ja touhunnut kaikenlaista, vaikka tyttäreni Paula aina toppuuttelee ja kieltää rehkimästä. Tietenkin olisin voinut jättää siivoamisen hänelle ja vävylle, mutta kun molemmat on päivät töissä ja itse oloneuvoksena, niin tulipahan imuroitua ja luututtuakin, täytyyhän sitä jouluksi saada puhdasta.
   Isoa joulusiivousta talo ei tarvitse, onhan se pesty ja puunattu lattiasta kattoon muutama kuukausi aiemmin, remontin jälkeen, juuri ennen muuttoa tähän pappilaan. Tämä talo on uusi koti minulle sekä tyttären perheelle, mutta rakennus on jo vanha, vain joitakin vuosia minua nuorempi ja tuttu vuosien takaa. Aika ajoi pappiloiden tarpeellisuuden ohi jo kymmeniä vuosia sitten, papit muutti omiin taloihin ja seurakunnat myi tarpeettomat rakennukset, joten me ei suinkaan olla tämän kermankeltaiseksi rapatun talon ensimmäiset asukkaat kirkkoherran jälkeen.
   Aikoinaan pastori muutti Kiehimänsuun kylään tämän pappilan valmistumisen myötä, vaikka kirkkoa ei meillä vielä ollutkaan, vaan se sijaitsi Paltaniemellä. Herran huone saatiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin, joten Jumalanpalveluksia pidettiin suurissa pirteissä, kuten lapsuuskodin naapurissa, sekä Kristillisen Opiston salissa, joskus myös seurojentalolla, Paltalinnassa.
   Kunnanhallinto oli siirtynyt Kiehimään jo vuosikymmeniä aiemmin, ja kun kirkkokin sinne viimein valmistui, ei suurimmalla osalla pitäjän väestä ollut enää asiaa Paltaselän etelärannalle. Tosin edelleen jotkut kunnan asukkaat kulki kylän vieressä virtaavaa jokea pitkin veneillä Kajjaaniin, vaikka pohjoisrannalta kaupunkiin pääsi maantietä sekä rataa, mutta matka oli paljon pidempi, kun liki puolet Oulujärvestä piti kiertää.
   Paltaniemeläiset suivaantui kuntakeskuksen siirtymisestä Kiehimänsuun kylään siinä määrin, että heidät liitettiin Kajaanin maalaiskuntaan jo seuraavalla vuosikymmenellä. Tuolloin kappalainenkin muutti pohjoisrannalle, mutta kuvakirkko jäi paikoilleen ja pysyi edelleen Paltamon seurakunnan omistuksessa.

   Olen sitä ikäpolvea, jolla ei ole paljon muistoja Paltaniemen kirkossa käynnistä, ainoastaan hämärä mielikuva siitä, kuinka lapsena ihastelin ja ihmettelin katonrajan maalauksia. Kyseisen kylän pappiloista muistot ovat vielä vähäisemmät, vaikka siellä olen kasteenkin saanut. Tämä Kiehimän pappila on minulle tutuin ja tässä samassa talossa kävin rippikoulunkin, mutta siitä on aikaa jo puoli vuosisataa. 
   Pienen omakotitalon jälkeen rakennus tuntuu todella suurelta ja tiloja on joka lähtöön, melkein liikaa. Itäpäässä on avara keittiö, jonka jatkona suuri ruokailutila sekä olohuone, entiset pappilan salit. Lisäksi talosta löytyy puolenkymmentä kamaria, joita oli alun perin enemmän, mutta muutama pienempi on muutettu jälkikäteen kylpyhuoneiksi ja palvelijan alkovi pyykkituvaksi, vai miksi kodinhoitotilaksi sitä nykyisin nimitetään. Ullakkokerros on enimmäkseen kylmää vinttiä, mutta länsipäädyssä on lämmin osa, suuri huone ja vessa, jotka ovat vielä aika vähällä käytöllä.
   Vaikka vietän enimmän osan ajasta muun perheen parissa, on minulla yksiö, johon vetäydyn iltaisin. Minun huushollin olohuoneeseen pääsee suuresta salista ja lisäksi voin kulkea asuntoon suoraan ulkoa, olihan tämä osa taloa aikoinaan kirkkoherranvirasto sekä papin työhuone. Viimeksi mainittu pistettiin puoliksi, jotta saatiin molempia asuntoja palveleva sähkösauna ja pesuhuone, ettei aina tarvitse mennä piharakennukseen lämmittämään puukiuasta. Huoneen loppuosasta tuli minulle pieni keittiö sekä tilava alkovi, joiden välissä on ovi yhteiseen kylpyhuoneeseen, vaikka on minulla myös ihka omituinen vessa. Voin kahvitella ikätovereiden kanssa omalla puolella, ja annan tyttären sekä Seppo-vävyn olla välillä pienten poikien kanssa ihan keskenään, joten kolmen sukupolven välinen sopukin säilyy hyvin.

Pääsin eläkkeelle juuri ennen lastenlasten, kaksospoikien syntymää, ja autoin pienokaisten hoidossa niin paljon kuin pystyin. Sain kerrata Paulan vauva-ajan touhuja, ja kai minusta oli apua, kun varsinkin usein ruokaa vaatineen b-pojan yölliset heräämiset verotti vanhempien uniaikaa. Ehdotin, että kaitsen poikia, kun tytär teki paluuta töihin äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen, olinhan ehtinyt opetella lastenhoitoa uudelleen siitä saakka, kun pojat kotiutui laitokselta. Paula epäili, että kahdesta viikarista huolehtiminen käy minulle liian raskaaksi, ja lopulta päätös oli, että Jussi ja Janne pistettiin puolipäiväisesti tarhaan.
   Ratkaisu oli hyvä, kun olin koko ikäni tottunut tekemään ahkerasti askareita, enkä olisi osannut olla toimettomana. Vauhtiani ei hidastanut edes synnynnäinen sydämen läppävika, tai no, jos rehellisiä ollaan, pisti se välillä hiljentämään tahtia ja luopumaan raskaimmista hommista. Aluksi lastenkaitseminen sujuikin ongelmitta, mutta sydän alkoi oikutella vähän ennen kuin pojat täytti kaksi, jolloin heidät täytyi siirtää kokopäivätarhaan. Sydämen vika operoitiin ja nyt olen entistä ehompi, mutta Paula ei salli minun enää toimivan kuin satunnaisena lastenhoitajana, että en huhki liikaa. Edelleen pidän huushollin kunnossa sekä valmistan arkiruoat, joten riittäähän minulle tekemistä, vaikka pojat on päiväkodissa.
   Syksy ja alkutalvi on mennyt nopeasti, ja havahdun huomaamaan, että pian on kulunut vuosi sydänläpän reiän korjaamisesta. En minä leikkausta pahemmin pelännyt, jos sille tielle olisin jäänyt, olisi se ollut kohtaloni. Vaiva huomattiin sattumalta jo vuosikymmeniä sitten, ja vaikka se oli minulla aina ollut, en siitä lapsuudessa mitään tiennyt. Me kaikki sisarukset synnyttiin sotien välissä, esikoinen vuosi sisällissodasta ja kuopus reilut kolme vuotta ennen talvisodan syttymistä. Ei sairaudelleni olisi voitu tehdä mitään sen ajan lääketieteellä, ja jos sydän olisi silloin oikutellut, olisin vain päätynyt siihen joukkoon perheenjäsenistä, joiden maallinen vaellus katkesi ennenaikaisesti.
   Mietteet eksyy syvemmälle omiin sisariin ja vanhempiin, sekä siihen miten paljon kaikki on muuttunut reilut kuusikymmentäviisi vuotta kestäneen elämäni aikana. Äiti ponnisti maailmaan yhdeksän pienokaista, joista itse synnyin lapsikatraan keskivaiheilla. Kaksi ennen minua maailmaan tullutta oli jo siirtynyt Taivaanisän huomaan, mutta oli minulla kolme isosiskoa, Anni, Elsa ja Elma. Entiwanahaan sanottiin, että vauvat noukitaan saunan lavon alta, ja sieltä kannettiin lapsia meidänkin pirttiin, niin että sain kaksi pikkusiskoa, Ullan ja Emmin sekä vielä kuopusveljen.
   Kotitila oli aikoinaan lohkaistu naapurista, joka sijaitsi samalla mäellä, pellon takana. Isän vanhemmat asui edelleen emätilalla, tosin isännuus, kuten me kaenuulaeset isännyyttä kutsutaan, oli siirtymässä nuoremmalle polvelle. Vanhin, naimaton poika oli jo osin astunut remmiin, mutta hänelle sattui tapaturma juuri ennen minun syntymää. Nuori-isäntä oli käynyt asioilla Paltaniemellä, mistä lähti jäätietä kotia kohti, ja perillä ihmeteltiin miksi mies ei riisu hevostaan ja tule pirttiin. Ukki meni katsomaan ja löysi poikansa verissäpäin ja hengettömänä reestä, jonka kokenut hevonen oli vetänyt kotiin ilman ohjastusta. Jälkikäteen selvisi miehen karauttaneen kirkolta niin vauhdikkaasti, että reki oli osunut erään aitan kulmaan ja isäntä oli kolauttanut päänsä niin pahasti, että kuolo korjasi hänet.
   Ukki oli tuolloin lähemmäs seitsenkymppinen ja mummu häntä hieman nuorempi, mutta molemmat jo sen ikäisiä, että työt haluttiin jättää jälkikasvulle. Koska meillä oli jo oma tila, siirtyi isännän pesti nuorimmalle elossa olleelle pojalle, joka oli hieman aiemmin nainut äitini pikkusiskon. Niinpä heidän sikiät oli meille kaksinkertaisia serkkuja, kun isät oli veljeksiä ja äidit siskoksia.
   Vaikka meillä kaikki oli vähän uudempaa, oli naapurissa kaikki suurempaa. Siellä oli enemmän maata ja mammonaa, useampi asuinrakennus, isompi navetta, suurempi talo ja tilavampi pirtti. Nähtävästi siksi myös minun täti asui miehen ja kasvavan perheen kanssa kotitilallaan lähes kymmenen vuotta ennen kuin osti oman paikan.
   Meitä sisaria ja serkkuja kertyi vuosien saatossa kaikkiaan seitsemäntoista, joten seudulla riitti kavereita ja vipinää, vaikka osa jättikin kotimäen ennen minua. Kerran muutamat meistä pääsi kiertelevän valokuvaajan otokseen, josta teetettiin myöhemmin kopio kaikille kuvassa olleille.

Aiemmin mainitun kuopusveljen sain juuri ennen kuin täytin seitsemän ja tämä Kalle, isänsä kaima oli perheen kahdesta pojasta ainoa, joka eli aikuisikään saakka. Vuotta myöhemmin, samana päivänä, kun veljelle tuli täyteen ensimmäinen elinvuosi, vei sydäntauti meiltä isän. Myöhemmin olen miettinyt, oliko hänen sydämessä sama vika kuin minulla, kun lähti niin nuorena, alle neljänkymmenenviiden ikäisenä. Meitä lapsia oli seitsemän, joista Anni hieman alle kahdeksantoista, ei siis vielä lähellekään aikaihminen, jollaiseksi luettiin kaksikymmentäyksi täyttäneet.
   Isävainaasta tuli ensimmäinen sukulainen, jota ei tarvinnut kuljettaa Paltaniemelle vainajien varvikkoon, kun Kiehimän Siikanotkoon oli rakennettu pieni siunauskappeli ja vihitty käyttöön hautausmaa samoihin aikoihin kun tämä pappila valmistui. Arkun kuljettaminen Paltaselän taa olisi ollut todella hankalaa, sillä isä menehtyi toukokuun toisella viikolla, rospuuttoaikaan, jolloin jää ei enää kantanut eikä veneellä vielä päässyt Oulujärven yli. Hevoskärryllä Mieslahden ja Jormuan kautta olisi taivalta kertynyt kelirikkoisilla teillä kuutisenkymmentä kilometriä, nelinkertainen matka siihen mitä viitoitettua jäätietä pitkin.
   Tuolloin oli vielä tapana kokoontua vainajan kotiin, missä edesmennyt hyvästeltiin virsiä veisaten. Arkku lepäsi pukkien varassa pihalle tehdyn kuusiaitauksen keskellä, ja muistojuhla pitopöytineen pidettiin pirtissä. Varhain seuraavana aamuna arkku nostettiin hevosen taakse työkärryille, kun kylmä yö oli jäädyttänyt maantiet kantaviksi. Äiti lähti viemään miesvainaata viidentoista kilometrin matkan Siikanotkoon papin siunattavaksi, ja saattoi puolisonsa viimeiseen lepoon parin sukulaismiehen kanssa. Me sikiät jäätiin keskenään kotiin suremaan arkiaskareiden merkeissä, kun isommat meni navettatöihin ja pienemmät vahti pirtissä toisiaan.
   Työntekoon me opittiin jo varhain, joten helppo ja huoleton ei lapsuus ollut, kun maalaistalossa riitti puuhaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Koneita ei juurikaan ollut, vaan suuri osa maatöistä tehtiin edelleen käsipelissä. Toki hevonen veti rekien ja työkärryjen lisäksi niitto- sekä haravakonetta, mutta hangon avulla heinät nostettiin langalle tai haasiolle, sekä kuivumisen jälkeen latoon. Viljan puintiin oli sentään kone, kylän osuuskunnan masiina, jota petrolinkatkuinen maamoottori pyöritti.

   Sähkö ei koskaan ehtinyt saavuttaa kotitilaa, vaan lehmät lypsettiin käsin ja maitohinkit raijattiin lähteeseen jäähtymään. Kammella pyöritettävä separaattori sentään halkaisi maidon, erotteli kerman ja sintun, mikä antoi apua voin tekoon, mutta puinen pystykirnu oli samanlainen kuin vuosisatoja aiemmin, jossa reikäistä mäntää survottiin vuoroin ylös ja alas. Onneksi voita tehtiin enää vain omiin tarpeisiin, enin osa maidosta kärrättiin aamuvarhaisella hevoskyydillä Oulujärven rantaan, vuoropäivin naapurin kanssa. Laivaliikennettä ei enää ollut, vaan laiturilta tonkat jatkoi matkaa ”Iikan moottorilla” eli Huuskon sivumoottoriveneellä Kajaanin satamaan, mistä maito rahdattiin meijeriin. Myöhemmin kuljetus tehtiin rautatieaseman kautta maitojunalla, lättähatulla, jonka vaununpuolikas oli rakennettu kylmähuoneeksi, mutta se oli sodan jälkeistä aikaa.

   Ruokaa maatalossa riitti, mutta maitotili oli ainut vakituinen tulolähde, joten rahaa yritettiin haalia kasaan kaikin keinoin. Loppukesästä kerättiin marjoja ja sieniä, joita käytiin myymässä Kajaanin torilla, ja niillä markoilla meidät lapset vaatetettiin. Kevättalvella kuorittiin pajun parkkia, josta nahkurit maksoi muutaman pennin sylilliseltä, ja ne tienestit äiti antoi meidän lasten pitää itsellä.
   - Ruuvalle ei oo pakko, van työlle on, oli äidillä tapana todeta, ja vieläkin voin kuulla korvissa nuo jämäkät sanat, joita olen tainnut noudattaa koko ikäni.

   Maatalon töiden lisäksi piti selviytyä kansakoulusta, astuihan oppivelvollisuuslaki voimaan jo ennen minun syntymää. Aloitin koulutien seitsemän vanhana pientenkoulussa, joka kesti pari vuotta ja jota pidettiin kaksi viikkoa syksyllä. Sitten talvi opeteltiin kotona, vain joinakin lauantaina käytiin tenttimässä koululla, kunnes keväällä pulpettiin palattiin muutamaksi viikoksi.

   Meidän perällä ei ollut kansakoulua, ja opinahjoon kertyi matkaa seitsemän kilometriä aamuin illoin. Vaikka osan taipaleesta sai istua veneessä, oli matka ekaluokkalaiselle liian pitkä, joten me asuttiin viikot koulun viereisessä maatalossa naapurin Matti-serkun kanssa. Koska koulunkäynnin tuli olla ilmaista, maksoi kunta korvausta kortteeriperheelle, samoin miehelle, joka souti koululaisia järven yli.
   Kouluruokailu astui kuvioihin vasta sodan jälkeen, joten emäntä teki meille sekä parille muulle kortteerilapselle myös koulueväät, voileipiä sekä maitoa lasipullossa. Tosin vuosia aiemmin, useamman peräkkäisen katovuoden aikaan, Paltamossa tarjottiin ainakin köyhimmille oppilaille syötävää. Varakkaimmat kyläläiset lahjoitti perunat, ryynit ja jauhot, josta koulukeittiössä tehtiin puuroa, mutta monin paikoin keittiöitä ei ollut, jolloin tarjolla oli leipää taikka saunan padassa keitettyä velliä.
   Kiertokoulu olisi ollut meille siinä parempi, että se järjestettiin Matin kotona, kuten myös kinkerit. Mutta vähälle olisi oikea opetus seurakunnan järjestämässä kiertokoulussa jäänyt, kun suuri osa siitä oli uskonoppien ulkolukua, ja vain vähän opetettiin sisälukua, kirjoittamista ja laskemista, eikä ollenkaan muita aineita.

Olin keväällä täyttänyt kymmenen, kun Neuvostoliitto aloitti syksyllä sotatoimet Suomea vastaan. Kävin kansakoulun kolmatta luokkaa, jota pidettiin talvisyönnä, eli keskitalvella. Sota keskeytti koulunkäynnin, kun opinahjot tarvittiin muuhun käyttöön, sotamiesten majoitukseen, sotilassairaaloiksi tai evakoiden kortteeriksi. Luokkahuoneita tyhjennettiin niin kiireellä, että pulpetit sai odottaa kartanolla viikkoja ennen kuin kukaan ehti kuljettaa niitä varastoon. Ja vaikka koulu olisi jäänyt opetuskäyttöön, oli pula kansankynttilöistä, kun monet miesopettajat lähti rintamalle ja naisopettajattaret alkoi lotiksi.
   Suomea pommitettiin sodan ensipäivistä lähtien, mutta muutaman talon käsittävä kotimäki ei ollut vihollisen ensisijainen kohde. Rautatie sijaitsi vain parin kilometrin päässä ja rataverkkoa vihollinen yritti tuhota, jotenka pelkona oli, että itänaapurin pommi ei osu kohteeseen, vaan harhautuu meidän kohdalle. Välillä ryssän vakoilukoneita näkyi taivaalla, ja myös monesti Kajaania tai Kontiomäen asemaa pommittaneet laivueet jyristi meidän yli ennen kuin kääntyi itään. Ettei öljy- ja tilleylamppujen vähäinen valonkajo näkyisi viholliselle, täytyi ikkunat peittää huolellisesti pimeän aikaan.
   Omassa perheessä ei ollut sen ikäistä miesväkeä, että heitä olisi kutsuttu talvisotaan, mutta joka puolelta lähti miehiä rintamalle, ja sille tielle jäi monta naapuria, tuttavaa ja kotikylän miestä, joten suru ja murhe oli koko ajan läsnä.
   Taistelupaikoille ja rajalle oli kotitalosta matkaa vain vähän toistasataa kilometriä, joten ihmiset oli koko ajan valmiina piiloutumaan pottukuoppaan, muuta suojaa meillä ei ollut. Kaikkia vieraita kulkijoita karteltiin, sillä vihollinen tiputti laskuvarjolla desantteja vakoilemaan ja tekemään tihutöitä, julmat partisaanit ei sentään tulleet meidän seudulle asti.
   Kotimäeltä näki kauas, mutta Oulujärvelle tai sen etelärannalle katse ei kantanut, vaan Paltaselkä ja Paltaniemi jäi maaston katveeseen, samoin kuin Kajaani, jonne oli parinkymmenen kilometrin matka. Lähikaupungin pahimpana tuhon päivänä, helmikuun seitsemäntenä oli melkoinen pakkanen ja pommien jyly kantoi jäisen järvenselän yli kotimäelle pitkin päivää. Vieläkin saatan nähdä silmissäni, kuinka eteläinen taivas loimotti pimeässä illassa, kun lukuisien viholliskoneiden pommit tuhosivat Kajaania, jossa paloi tai sortui noin seitsemänkymmentä rakennusta.
   Vaikka mitään varsinaista evakointia ei oltu tehty, oli moni kajaanilainen lähtenyt maalle pakosalle, jonka ansiosta kaupungissa tuli vain muutamia kuolonuhreja. Lähes irvokasta oli, että sadat kaupunkilaiset menetti kodin sekä omaisuuden, mutta ihan vieressä seisoneet raatihuone sekä kirkko säästyi.                     

Tuo sota kesti yli ankarimman talven, marraskuun lopusta maaliskuun puoliväliin, jolloin levottomuudet loppui tilapäisesti ja koitti välirauha. Pian myös kansakoulu jatkui, ja suoritin neljännen luokan sinä keväänä. Koska opettajia ei ollut tarpeeksi, huolehti sama kansankynttilä kaikkien opetuksen ykkösluokasta kuudenteen, kahden vuosiluokan yhdistelminä, joten koulua oli lähes koko vuodenkierron ajan. Jälleen pulpeteissa istui pienimmät oppilaat alkusyksystä ja loppukeväästä, kolmos-nelosluokan oppiaika oli talvella, ja jatkokoulua käytiin kesällä, joten aloitin viitosluokan saman tien. Jatkokoulu käsitti lähinnä käytännön asioita, joten ompelin siniruutuisesta kankaasta förkkelin, ja tuo essu oli minulla käytössä vuosikausia. Minun kohdalla koulu jatkui taas seuraavana kesänä, mutta montaa viikkoa en opintietä ehtinyt kulkea, kun jatkosota syttyi juhannuksen tietämissä, ja opetus keskeytyi jälleen.
   Tuberkuloosi oli tuon ajan kansantauti, ja siksi kai siitä käytettiin useampaa nimitystä kuten, tubi, rintatauti, tuperkeli ja keuhkotauti. Meilläkin rintatauti valitettavasti vieraili, kun nuorimman siskon, Emmin maallinen vaellus päättyi keväällä, jatkosodan puolivälin tietämissä. Ikää hänellä oli vain himpun verran yli kahdeksan, eikä hän ollut sodan sekä sairauden vuoksi ehtinyt käydä koulua, mutta osasi lukea ja kirjoittaa, kun oli matkinut meitä isompia.
   Siskon kuolemaa seuranneena syksynä perhe koki ilonpilkahduksen, kun äiti meni naimisiin paikallisen vanhanpojan kanssa. Enää en jaksa muistaa milloin mies tuli meille kortteeriin, mutta kyllä hän hoiti isännän tehtäviä jo paljon ennen kuin vei äidin vihille. Hääjuhlia ei sodan vuoksi pidetty, enkä saanut enää pikkusisaria, olihan äiti papin eteen polvistuessaan jo lähempänä viittäkymmentä. Me kuviteltiin, että seuraavaksi olisi Annin vuoro avioitua, kun saman kylän nuorimies riiaili vanhinta siskoa. Toisin kävi, he ehti vain kihloihin saakka, kun itärintamalla taistellut sotamies katosi jatkosodan loppumetreillä.
   Kun yli kolme vuotta kestäneet taistelut Neuvostoliittoa vastaan viimein lakkasivat, ei levottomuudet loppuneet vielä silloinkaan. Rauhanehdot saneli, että saksalaisten piti poistua pikavauhtia Suomesta, ja kun se oli käytännössä mahdotonta, tuli aseveljistä vihollisia, joita ajettiin pohjoiseen Lapin sodassa.
   Paltamo oli eteläisin paikka, josta siltoja joutui saksalaisten hävityksen kohteeksi heti Lapin sodan alkumetreillä. Kiehimänjoen yli kulki rautasilta, jota käytti junien kanssa vuorotellen niin autot, hevospelit, polkupyörät kuin kävelijätkin. Tuon sillan viholliset räjäytti, kahteen kertaan, kun ei onnistuneet ensiyrittämällä. Saksalaiset myös miinoitti tienoon, ettei uutta siltaa saataisi nopeasti aikaiseksi, mutta eivät sentään polttaneet Kiehimänkylää, kuten naapurikuntien alueella ja siitä pohjoiseen päin.

   Isäpuoli ei koskaan joutunut rintamalle, koska häneltä löydettiin kutsunnoissa keuhkotauti. Äidin uusi onni jäi lyhyeksi, ja vähän yli viisikymppisenä hänestä tuli toistamiseen leski, kun avioaikaa oli kestänyt vain reilut kaksi vuotta. Isäpuoli menehtyi tammikuussa, aivan sota-ajan loppumetreillä, sillä lähes päivälleen kolme kuukautta myöhemmin, vapun alla, saatiin viimein oikea rauha.
   Paljon myöhemmin, äidin jo maatessa mullan alla Siikanotkossa, täytti Elsa kuusikymmentä. Me neljä jäljellä ollutta sisarusta istuttiin yhdessä iltaa, ja alettiin porukalla pohtia äidin syytä mennä sodan keskellä uusiin naimisiin, eikö riittänyt, että mies asui meillä.
   - Ei äeti ainaskaa juorujen takkie käyny vihillä, Elma sanoi: - Se ei vähhääkään välittäny mitä muut ajatteli sen touhuista.
   Me kaikki nyökyteltiin, kun oltiin samaa mieltä, Elsa vielä vahvisti asian sanomalla: - Eihän se kiirehtiny isänkään kans. Ne meni naemisiin vasta ku Anni oli kaheksankuinen.
   - Äeti taesi kyllästyö, kun lotat kävi voatimassa, että sikiät pittää lähettää Ruottiin, ehdotti Kalle, joka oli äidin naimisiin menon aikaan kuusivuotias: - Ne sotalaps puhheet loppu, tae aenahi väheni kun äeti vihittiin.
   - Van minä luulen, että ne meni papin pakkeille, ku isäpuolen ikäluokkaa alettiin kuhtuo sottaan, Elma järkeili.
   - Kae ne aatteli että äeti saapi sotaleskeneläkettä, ku eivät jatka susiparina, Elsakin pohti.
   - Voan iliman jäe kun ukko meni tubbiin eikä koatunu rintamalla, Kalle täydensi.
   - Van jospa ne voan tykkäsi toesistaan tarpeeksi paljo, ehdotin ja muut rupesi nauramaan hyväksyvästi.
Olin yksi niistä lapsista, jotka varttui sodan keskellä, täytin kuusitoista muutamien viikkojen päästä siitä, kun Lapin sota loppui. Katkonainen kansakouluaika oli minun osalta ohi ja sain päästötodistuksen, joka annettiin meille sodan aikana koulun käyneille osin tenttimällä sekä suppeammalla oppimäärällä kuin yleensä.  Ripille pääsy häämötti edessä jo samana kesänä ja elämä kulki kohti aikuisuutta.
   Viimein koitti valoisammat ajat, jolloin kotiseudulla, ja varmaan muuallakin Suomessa, puhkesi häiden suma, kun rintamalta palanneet miehet vei morsiamia vihille. Kaksi isosiskoa meni naimisiin, heistä ensin ehti Elsa, joka vihittiin Kajjaanissa jo muutama kuukausi rauhan koittamisesta, juhannuksen alla. Nuoripari lähti melkein saman tien häämatkalle, eli sisko muutti parisataa kilometriä pohjoisemmas aviomiehen mukana.
   Elma sanoi ”tahdon” saman vuoden syksyllä, jolloin hän piipahti sulhon kanssa Paltamon pappilassa, siis tässä minun nykyisessä kodissa. Molempien häitä juhlittiin kotitalossa eikä vaatimattomalla vihkipaikalla ollut merkitystä itse juhlaan tai vierasmäärään, vaan kutsu koski koko lähitienoota sekä kaukaisimpiakin sukulaisia.
   Tyypillisen hääruoan, lihakeiton tarpeet löytyi maalaistalosta, vaikka viljelijät joutui säännöstelyn vuoksi myymään elintarvikkeita halpaan hintaan kansanhuollolle. Muuta juhlaan tarvittavaa oli vaikeampaa hankkia, kun kahvia ja sokeria sai vain ostokortilla tai isolla rahalla mustasta pörssistä, enkä jaksa varmaksi muistaa oliko siskojen häissä oikeaa sumppia vai korviketta, todennäköisesti molempia. Kahvin kanssa tarjottavaksi oli lähinnä juustoleipää, jota olikin runsaasti, eihän siihen tarvittu kuin taitoa sekä maitoa, suolaa ja juustonjuoksutinta, joka kuivattiin lahtausaikaan vasikan mahasta.
   Kun alkoholikin kuului säännöstelyn piiriin, tarjosi häätalo viinaa vain ryypyn verran. Toki iloliemi virtasi juhlissa, sillä nisu oli makeutettu marjoilla ja sakkariinilla, että sokeri voitiin käyttää vahvaan kotikaljaan, jota olikin sitten useampi tynnyri. Lisäksi monella miesvieraalla oli tutun tavan mukaan oma viinapullo tai ainakin taskumatti povessa, lieneekö heidän ”miestä väkevämpi” ollut ihan laillista vai kotipolttoista.
   Myös hääpukujen tarvikkeet, kuten kankaat ja kengät, oli kortilla. Sulhaset löysi helpommin lainaksi ennen sotia käytössä olleita pukuja, ja onneksi myös moni morsian sai ainakin hunnun tai kengät aiemmin vihityiltä. Taitavat ompelijat taikoi jopa lakanakankaista sieviä hääleninkejä, ja jotkut naiset asteli papin eteen kansallispuvussa tai vähän parempi leninki yllä sekä kenties pieni hattu kutreilla.

   Kun ruoat oli syöty, kahvit juotu ja puheet pidetty, oli soittoniekan vuoro. Soittopelinä oli yleensä mandoliini, haitari tai viulu, jota pelimanni oli opetellut soittamaan korvakuulolta. Ainakin kaikki nuoremmat lähti mukaan, kun siirryttiin joukolla naapurin isoon pirttiin, olihan se yleinen paikka käydä pyörähtelemässä häävalssia. Sodan aikanakin tanssi oli sallittua häissä, mutta mitään varsinaisia huvitilaisuuksia ei saanut järjestää. Rauhan tultua haluttiin pistää jalalla koreasti niin kovasti, että Elman häitä tanssittiin yön yli, sekä seuraava päivä ja vielä toinenkin yö, niin että morsian väsähti kesken. Elma nukahti istualleen ja muutamat nuorukaiset yritti laittaa tulitikkuja hänen silmiin, että ne pysyisi auki, mutta eihän se touhu tuottanut haluttua tulosta.

Havahdun, kun eteisestä kantautuu reilun kolmen vanhojen poikien ääniä ja tajuan torkahtaneeni. Onneksi en nukkunut pidempään, sillä pistin makaronilaatikon uuniin kypsymään, että pojille on syötävää tarhapäivän jälkeen. En muista koskaan aiemmin nukahtaneeni kesken ruoanlaiton, enkä halua myöntää edes itselleni, että ikä alkaa pikkuhiljaa painaa minuakin.
   Sapuskan tekeminen on minulle tuttu laji, ja nuorempana tuli jopa hankittua hommaan koulutus, siinä samaisessa Kristillisessä Opistossa, jossa Jumalanpalveluksiakin pidettiin. Ennen eläkkeelle pääsyä ehdin hämmennellä kapustaa kunnalliskodin keittiössä pitkästi yli kolmekymmentä vuotta. Nyt ei ruokittavien määrä ole suuri, vain tytär, vävy ja heidän kaksospojat, joista vanttera Janne on todella kova syömään.
   Huomaan, että ulkona on jo aivan pimeää, kun päivä ei joulun aikaan juuri valkene, eikä pihalla seisovan kuusen sähkökynttilätkään valaise kuin nimeksi, vaikka lumikinos heijastaa valoa takaisin. Salin ainoana valonlähteenä loistaa sähkökyntteliköt ikkunoilla, jotka laitettiin, kun itsenäisyyspäivän elävät tulet oli poistettu. Napsautan valon nojatuolin viereiseen jalkalamppuun, ettei pienet silmäteräni ihmettele, kun istun pimeässä.
   - Mummu, mummu, me tehtiin koriste kuuseen, Janne intoilee, kipaisee syliin ja esittelee puunoksasta sahattua kiekkoa, johon hän on liimannut parin muovisia silmiä, puuhelmen nenäksi, pumpulia parraksi ja punaisen huovanpalan hiippalakiksi.
   - Ummu, ummu, Jussi matkii perässä ja ojentaa ohimennen oman luomuksen, mutta poika ei ehdi enempää pysähtyä minun kohdalla, vaan kiirehtii isän perässä keittiöön.
   Jussi osaa kyllä puhua, vaikka alkoikin jutella veljeään myöhemmin ja jättää edelleen useasti sanan ensimmäisen kirjaimen lausumatta. Häneen pätee hyvin vanha sanonta, että ”sanat jää jalan alle”, sillä poika on hyvin vilkas ja aina juoksemassa tai kiipeämässä jonnekin, niin että vahtijalla saisi olla silmät myös takaraivossa. Ajatuksissa käy, että oli hyvä laittaa pojat täysipäiväisesti tarhaan, en varmaan pärjäisi eläväisen Jussin kanssa viikosta toiseen.
   - Onpas nämä hienoja, kehun kuusenkoristeita, vaikka Jussin aikaansaannoksen parta on enemmänkin liimaa kuin pumpulia ja silmätkin on aikalailla eri korkeuksilla.
   Myös aina nälkäinen Janne kiirehtii keittiöön, missä Jussi kaivaa laatikosta esille aterimia, ja viskoo niitä pitkin pöytää, suurin piirtein kunkin paikalle, kun ei malta topsahdella. Vävy nostaa vuoan uunista, maistaa onko makaroni jo kypsää ja kauhoo poikien annokset lautasille jäähtymään. Janne hoputtaa isää antamaan annoksen, mutta nirsommalla Jussilla ei näytä olevan kiire syömään, vaikka ruoka tällä kertaa on hänellekin mieluisaa.
   - Syö varovasti, se on kuumaa, Seppo muistuttaa ja töräyttää kylmää ketsuppia annoksen päälle. Varoituksesta piittaamatta Janne lappaa ruokaa heti suuhunsa.
   - Uuaa, Janne vastaa, mutta kuumaa-sana ei muodostu oikein, kun poika yrittää kita ammollaan jäähdytellä suuntäyteistään. Samassa hän nielee kuuman ruoan niin että saa melkein vedet silmiin.
   - Juo kylmää maitoa, se jäähdyttää, kehotan ja poika tyhjentää puoli mukillista muutamalla kulauksella. Sitten hän lappaa ruokaa suuhunsa vauhdilla, kuin pelkäisi jonkun vievän aterian pois.
   - Hyvvää, Janne jatkaa lusikallisten välissä ja ennen kuin Seppo edes ehtii istua pöytään, ojentaa Janne tyhjän lautasen isälleen.
   - Lissää, poika vaatii ja Seppo laittaa hänelle toisen satsin.

   Katselen poikien syöntiä ja mietin, miten erilaisia he ovat sekä luonteeltaan että ulkonäöltään, mutta eivät Jussi ja Janne olekaan identtisiä. Jussi, a-poika, on aina ollut liikkeissään veljeään nopeampi, ja kiirehti maailmaan varttitunnin ennen Jannea. Jo silloin Jussi oli pitkä ja hoikka, tätä nykyä lähes hintelä, jonka kapeita kasvoja kehystää ruskeat kiharat. 
   Janne taas on lyhyempi, rotevampi ja pyöreä kasvoinen, jonka vaalea tukka on kuin syksyinen ruohotupas, kun hiukset sojottaa pääkopasta kohtisuoraan ulospäin. Ainoa yhdistävä tekijä poikien ulkonäössä on vihreät silmät, saman väriset kuin äidillään sekä minulla.
   Siinä missä Jussi pyyhältää paikasta toiseen, Janne saattaa istua kaikessa rauhassa kokoamassa palikkatornia tai selaamassa kuvakirjaa, mutta toisaalta hänestä löytyy voimaa paljon veljeään enemmän. Viimeksi sen huomasi, kun tehtiin kartanolle lumiukkoa, jonka palloja Janne pyöritti isommaksi vielä pitkään sen jälkeen, kun Jussin voimat ehtyivät. Juoksussa Janne häviää veljelle, jonka menossa vanhemmatkaan ei meinaa pysyä mukana, minusta nyt puhumattakaan.

Paula kotiutuu juuri kun olemme lopettelemassa ateriaa, ja hänen työ sanelee meidän koko joulun kulun. Illalla onkin vuorossa joulusauna, sillä tytär päivystää jouluyön Kajaanin sairaalan ensiavussa, ja yölöysi alkaa aattona, illansuussa. Virittelin jo aamulla pienet tulet pihasaunan kiukaan sekä padan alle, että pinnat vähän lämpenivät, mutta en polttanut puita liikaa, ettei löylyhuoneessa joulua odottava kuusi päässyt kuivumaan. Paulan, sekä lähinnä tiellä olevien poikien avustamana Seppo kantaa sopivasti sulaneen joulupuun suureen saliin, pois kylpijöiden tieltä, ja ryhtyy saunan lämmitykseen.
   Löylyttelyn jälkeen vetäydyn tavanomaiseen tapaan iltapalalle omalle puolelle, että voin töllöttää itselle mieluisat tv-ohjelmat, joita kaikkia ei voi katsella poikien ollessa hereillä. Tällä kertaa en kuitenkaan avaa telkkaria, vaan sytytän kynttilät piirongin päälle, isäni aikoinaan tekemän Tuomaanristin molemmille sivuille. Vanha koriste on jo hyvin hauras, joten vien yhdestä puusta vuollun ristin salin pöytään vain juhla-aterian ajaksi, muutoin pidän sen omassa huushollissa, ettei pojat vahingossa riko sitä.
   Paljon muuta ei kotitalosta minun mukaan lähtenyt, Tuomaanristin lisäksi äidin raamattu ja sen välissä olleet kolme vanhaa joulukorttia, jotka nostin esille lipaston päälle, tämän jouluisten seuraksi. Toki sain perintöosuuden ja kotitila lohkottiin, jolloin jokainen meistä sai metsää ja peltoa sekä joutomaata, Kalle hivenen muita vähemmän, koska halusi rakennukset. Tosin pihapiirillä ei ollut juurikaan isompaa arvoa, kun suurin osa tölleistä oli niin huonokuntoisia, että ne jouti purkaa pois, mutta pirtin ja yhden kamarin sekä aitat hän kunnosti ja pitää niitä kesäasuntonaan.

   Katsahdan kortteja, joiden lähettäjät kerrotaan kuvapuolella, mutta enää en aivan varmaksi muista kenelle nimet kuuluu. Yksi on lähettämätön, ja äiti oli aikoinaan vihainen sen turmelemisesta, mutta lopulta siitä tuli hänelle rakas muisto, sillä lyijykynän jälki toivottaa hyvää joulua moneen kertaan, kun Emmi kuuden vanhana opeteli kirjoittamista kortin taakse.
   Ryhdyn paketoimaan viimeiset lahjat ja huomaan vaipuvani taas mietteisiin, mutta en enää muistele sotaa. Ei myöhempikään aika ollut ruusuista, vuosi isäpuolen kuolemasta kotonani järjesteltiin jälleen hautajaisia, kun pitkään rintatautia potenut Ulla siirtyi Taivaan kotiin. Hän ehti melkein rippi-ikäiseksi, ensiehtoollinen olisi ollut edessä kesällä, mutta se jäi häneltä kokematta.
   Ei meillä muillakaan ollut suvi suloinen, vaan jälleen oli edessä muistotilaisuus ja hautaan lasku, kun heinäkuussa tuberkuloosi taltutti isosiskon, 27-vuotiaan Annin, joka vaipui ikiuneen kotitalon kamarissa. Hän oli jo pitkään aavistanut taudin koituvan kohtalokseen ja luotti pääsevänsä parempaan paikkaan, joten äiti

laittoi kuolinilmoitukseen: ”uskossa Vapahtajaansa turvaten”. Ennen poisnukkumista Anni suri vain, ettei saanut tietää sodassa kadonneen sulhonsa kohtaloa, mutta ei se selvinnyt meille pidempään eläneillekään, eikä sankarivainaja päässyt siunattuun maahan. 
   Annin hautajaisissa eräs paikallinen parantajaeukko, joka sattumoisin oli myös pikkuveljen kummi, ojensi kymmenen vanhalle Kallelle piipun ja paketin tupakkaa:
   - Poltahan poeka tupakkia, ettei tuperkeli vie sinnuohi.

   Tuolloin uskottiin vahvasti, että tupakalla on parantava vaikutus keuhkotautiin ja moneen muuhunkin, joten piipun perskeitä pistettiin tuskaisen hampaan koloon ja tupakansavua puhallettiin korvasärkyyn. Eihän tupakka oikeasti parantanut, vaikka viimeksi mainitussa se todella auttoi kipuun, mutta syy ei ollut savussa, vaan itse puhaltamisessa korvakäytävään.
   Isosiskon siirtyessä Taivaan kotiin, joutui äiti hautaamaan jo viidennen lapsensa. Itse hän menehtyi hieman alle seitsemänkymppisenä, joitakin vuosia ennen Paulan syntymää. Nykyisin ihmiset     elää vanhemmaksi, kun on konstit parantaa sairauksia, mutta oli suvussa yksi, jota ikä ei näyttänyt painavan. Naapurissa asuneen ukin maallinen vaellus päättyi vasta kun hänellä oli täynnä päivälleen yhdeksänkymmentä ja puoli vuotta. Vielä muutama kuukausi ennen poisnukkumista ukki käveli parin kilometrin matkan tyttären luo sekä takaisin, ja siitä on valokuvakin todisteena.
    Ukki joutui hautaamaan lähes kaikki jälkeläisensä, vain yksi hänen kymmenestä lapsesta eli pidempään kuin ikämies itse. Leskenäkin hän ehti olla vuosikymmeniä, sillä mummun elinaika tuli täyteen vuosi sen jälkeen, kun hän menetti yhden pojistaan, eli minun isän.
     Luonteeltaan ukki oli leppoisa, leikkisä ja huumorintajuinen, mutta osasi tarvittaessa olla myös jämäkkä isäntä. Mummun muistan lähinnä äkeänä muorina, jollaiseksi hän muuttui viimeisinä aikoinaan.
    - Mittää ne kahakätteen hönttäsöö, hän valitti ja istui penkin päässä, oven pielessä vitsa kädessään, jolla hivautteli meitä lapsia kintuille, kun menimme ulos tai sisälle: - Lämpäö männöö harakoille.
   Aikuisena tajusin, että mummu poti muistisairautta, luultavasti Alzheimerin
tautia, ja olikin viimeiset elinaikansa aivan petiin hoidettava.

Päätän lopettaa miettimästä lapsuuden aikoja ja siirrän ajatukseni tyttäreen, jonka kanssa elettiin kahden alusta saakka. Vävyn ja poikien myötä elämäni valoja on useampi, ja lastenlapset on erittäin rakkaita, mutta Paula oli ainokaiseni yli neljännesvuosisadan ja tytär on kalleinta mitä minulla on koskaan ollut.
   Virallista miestä en koskaan saanut, enkö sellaista enää huolisikaan. En halua pohtia enkö kelvannut, eikö sopivaa osunut kohdalle, vai olinko vain liian ronkeli. Omaa lasta olin toivonut vuosia ja kauan sain jälkikasvun tuloa odottaa, kävin jo pitkälle neljättäkymmentä ennen kuin uusi elämä alkoi kasvaa sydämeni alla. Tytönhupakko en siis enää ollut, kun annoin niin tapahtua, tai no, hupakko saatoin olla, mutta tyttönen en kuitenkaan. Vaikka asenteet alkoi 60-luvulla vapautua, niin kyllä pikkupaikkakunnalla monet myös paheksui, kun tein aviottoman lapsen. Silti en ole tyttären saantia koskaan katunut, miksi olisinkaan!
   Ensimmäiset kymmenkunta vuotta asuttiin kahden pienessä yksiössä, jolloin säästin jokaisen ylimääräisen pennin. Toki Paula sai kunnon vaatteet ja välineet, polkupyöränkin, mutta itseen en juurikaan tuhlannut, ja niin sain säästöön sen verran, että saatoin anoa Arava-lainaa ja ostaa kunnalta edullisen tontin kylänpinnasta.
   Ajan tavan mukaan perustukset tehtiin talkoilla, mutta hirsikinkereitä ei tarvittu, kun omassa kylässä oli uudenaikainen pientalotehdas. Palta-talon asentajat pystytti puuverhotun elementtirungon ja nosti kattoristikot paikoilleen. Rakennus saatiin säältä suojaan, kun kutsuin porukkaa kattokinkereihin ja pellit oli päivässä talon yllä.

   Kotitilan perintöosuuden puunmyynnillä tuli rahaa sen verran, että pystyin palkkaamaan kirvesmiehen joksikin aikaa, ja tietenkin sähköt sekä vesi ja viemäri piti teettää ammattilaisilla. Muut rakennuspuuhat hoidin itse niin paljon kuin pystyin, toki muutama sukulaismies kävi auttelemassa ja neuvomassa sellaista mitä en osannut.
   Aluksi uudessa talossa tuntui oudolta, kun oli moninkertaisesti tilaa ja tytär nukkui eri huoneessa, ja muutaman kerran hän hiipikin viereeni yöllä. Pian huomasin, kuinka hyvillään Paula oli, kun sai vetäytyä omaan kamariin tyttökavereiden kanssa. Itse koin, että oli suorastaan ylellistä, kun pystyi saunomaan silloin kun halusi, eikä tarvinnut vahdata kellosta, milloin oma kylpyvuoro alkaa ja loppuu.
   Vaikka moni lähti omilleen aikuisuuden myötä, ei Paula halunnut muuttaa luotani kuin opiskelun ajaksi. Vävynkin hän toi meille asumaan, mutta kun perhe rupesi kasvamaan, kävi kahden kamarin koti pieneksi. Yhdessä pohdittiin ja suunniteltiin, että tehdään laajennus, mutta tontti ei oikein antanut myöten, joten pian päätettiin panna talo myyntiin. Ostaja löytyi saman tien ja minä laitoin saadut rahat pesämunaksi seuraavaan, eikä uutta kotia tarvinnut etsiä kauan, kun löytyi tämä pappila melko keskeltä kylää.

Sain pitkään varjeltua himmeliä, jonka tein Opistoaikana, mutta lopulta se haurastui ja rispaantui murusiksi, joten ruokasalin pöydän päälle ripustettu olkikoriste on vasta joitakin vuosia vanha. Perinteinen koriste näyttää suuressa ja korkeassa tilassa pieneltä, vaikka aiemmassa kodissa himmeli tuntui suurelta, mutta ehkä siirrän tämän oman pöydän ylle ja teen seuraavaksi jouluksi isomman. Toivottavasti sopivia rukiin olkia löytyy, viimeksi se oli vaikeaa, kun nykyisin vilja korjataan paalaavalla puimakoneella.

   Aattona himmelin alla nautitaan myöhäinen aamiainen, tai brunssi, kuten nykypäivänä sanotaan. Tarjolla on graavilohi- sekä kinkkuvoileipiä ja kahvia joulutorttujen, appelsiinikuivakakun sekä pipareiden kera, joista osan ulkonäkö on aika mielenkiintoinen poikien tehtyä niiden muodon ja koristelun. Lisukkeeksi laitettiin juustotarjotin hedelmineen ja hilloineen, jolla tietenkin on myös juustoleipää, eihän Kainuussa ole yhtään juhlaa, tai aattoa ilman sitä.
   Tärkeintä aterialla on riisipuuro, jonka syöntiajankohdasta ja höysteistä meillä on erilainen käsitys vävyn kanssa. Seppo on aiemmin tottunut nauttimaan puuron voisilmällä, kanelilla ja sokerilla, juhla-aterian jälkiruoaksi. Minä ja Paula noudatetaan jo lapsuudesta tuttua tapaa syödä joulupuuro aattoaamuna kiisselin kera. Äiti nimitti sitä väskynäsopaksi, ja olihan siinä luumujakin, mutta myös muita kuivattuja sekahedelmiä. Lisukkeensa Seppo saa edelleen, mutta ajankohdasta emme Paulan kanssa tinkineet, ja vävykin on myöntänyt, että ei enää kaipaa puuroa runsaan juhlaruoan päälle.
   Aamiaisen jälkeen seuraa varsinaisen jouluaterian valmistelu sekä kuusen koristelu. Haimme sekä pihan että salin kuuset omasta metsästä, etsin ne syksyisellä puolukkareissulla valmiiksi, ja valinta oli vaikea, kun oli vuosia tottunut asettelemaan puun pienempään huoneeseen. Joulupuu on niin kookas, että ostin lisää koristeita, en ylettömästi kuitenkaan, kun en halua, että kuusi on aivan täyteen ahdettu.
   Toisin on ihmisten laita, kun moni ahtaa mahan täyteen erittäin runsaalla juhla-aterialla, joka meillä sijoittuu tänä vuonna alkuiltapäivään, vain vähän joulurauhan julistamisen jälkeen. Monissa perheissä pääruokana on keitettyjen perunoiden kaverina karjalanpaistia tai muuta lihapataa, mutta itse laitan aina kalaa, enkä edes lohta, jonka graavasin, vaan uunisiikaa. Kalkkuna kinkun tilalla olisi toki kevyempää, mutta vielä se ei ole löytänyt tietä meidän joulupöytään. Äitini sanoin lisukkeena on karotti- ja räätikkälootaa, eli porkkana- ja lanttulaatikkoa, ja kaupunkilaissyntyisen vävyn myötä tarjolla on myös maksalaatikkoa. Itse en tuolle tavalle ole vieläkään oppinut, joten ostan maksalaatikon valmiina, vaikka muut teen itse.

   Huomaan jälleen miettiväni lapsuuden jouluja, jotka olivat aivan toista kuin tällaisena yltäkylläisyyden aikana, jolloin lahjoja ostetaan aivan liikaa, ja tuohon samaan sorrun itsekin. En muista joulupukin koskaan käyneen lapsuuskodissa, mutta koulun kuusijuhlassa vieraili pumpulipartaisen naamarin taa piiloutunut ukko, joka köpytteli keppiin nojaten, yllä harmaa lammasturkki ja karvalakki syvällä päässä. Me laulettiin pukille, ja tontut jakoi jokaiselle lapselle ruskean paperipussin, jossa oli piparkakku sekä jouluinen kiiltokuva.
   Kotona porstuasta kuului aattoiltana kolinaa, ovi raottui ja yksitellen joulupaketit liukui esiin, vain rukkaseen verhottu käsi vilahti näkyvissä, kun lahjakääröt viiletti pitkin pirtin permantoa. Tai sitten äiti löysi navettareissulla vasun, jossa oli kullekin lapselle pehmeä paketti, usein jokin kujelma, villapaita tai vastaava. Ne oli mieluisia, kun kerrankin sai ihan uutta vaatetta eikä aina sisarilta perittyä.

   Kuuseen ripustettiin olkikoristeiden ja punaisten omenoiden kaveriksi paperipäällysteisiä piparminttu karamelleja tai kinuskinekkuja, niitäkin ainoastaan yksi jokaiselle sikiälle. Kuusipuuta koristivat myös aiempina jouluina syötyjen makeisten päälliset, vaikka niiden paperihapsut olivat rispaantuneet ja kiiltopaperi rypistynyt, enkelinkuvatkin hieman repeytyneet. Meidän lasten kasvaessa tuli kuuseen lisää koristeita, kun taito karttui tehdä niitä itse sekä koulussa että kotona. Yksi sellainen oli kuusta kiertävä nauha, jossa liehui paperiset siniristiliput, ja joka piteni vuosi vuodelta.
   Kynttilöitä meidän ei tarvinnut sitoa langalla kuusenoksiin, kun isä oli joskus tuonut joulumarkkinoilta viisi kynttilänpesää. Niissä valkoiset kynttilät pysyivät joulupuussa suorassa, kun rautalangan päässä roikkui vastapainona tinakello.

Syönnin päälle lähdetään sulattelemaan ruokaa ulkoilemalla, ettei runsas ateria ala korventaa syänallaa. Nousemme kahta potkuria lykkien pappilan kujaa pientä mäenkukkulaa kohden, jolla valkoiseksi rapatun kirkon kellotorni kurottelee taivasta. Tuossa kirkossa minulla on ollut tapana käydä lähes joka joulu siitä saakka, kun se sodan jälkeen valmistui. Usein Paula on ollut mukana, ja Seppokin ennen kaksosten syntymää, mutta tällä kertaa tulen olemaan perheen ainoa jouluaamun Jumalanpalveluksessa. Tytär pääsee töistä vasta kirkonmenojen alettua, ja minusta pojat on vielä liian pieniä, joten Seppo jää heidän kanssa kotiin. Mutta ei joulukirkossa yksin tarvitse olla, aina se tulee niin täyteen, ettei istumapaikkaa meinaa löytyä kaikille.

   Pyhätön vieressä on vain sankarivainajien kirkkotarha, joten jatkamme lyhyen matkan pohjoiseen kohti Siikanotkoa. Potkurit kulkevat aika hyvin vaikka onkin kirpakka pakkasilma, mutta potkutella pitää peräkkäin, kun pyörätien toinen reuna on hiekoitettu jalankulkijoille.
   Moni on poikennut haudoilla ennen meitä, ja loiva mäenrinne on kaunista kynttilämerta tummien havupuiden ja syvän sinisen taivaan alla. Pojat kintereillään Seppo paaraa kinoksessa isäni haudalle, joka on niin syvässä lumen alla, ettei sitä löydä ellei tiedä kohtaa. Kolmikko kaivaa käsillään esiin muistokiven, isän kuolinajalle tyypillisen ohuen vaalean laatan, joka tavoittelee haudan pintaa rautaisen telineen varassa. Seppo asettelee hautakynttilän muistolaatan edustalle, jonka teksti on haalistunut lähes olemattomiin.
   Vähän matkan päässä, isäpuolen haudalla kohoaa punagraniittinen, kiiltäväpintainen kivenlohkare, joka uusittiin äidin nimen kera, kun hänet laskettiin puolison vierelle. Myös siskojen viimeiset leposijat sijoittuu vanhalle puolen, Emmin on seuraavalla rivillä ja kivilaatta on samanlainen lappeelleen asetettu sekä yhtä kulunut kuin isällä. Sen sijaan kaikkein ylimpänä rinteessä, juuri ennen kirkkoon kuulumattomien aluetta, seisoo harmaaksi haalistunut pystykivi, jonka alla lepää kaksi nuorena nukkunutta siskoa. Hauta sijaitsee aivan käytävän laidassa ja kullanväriset kirjaimet erottuu vielä niin hyvin, että Janne hoksaa niissä olevan kirjoitusta ja kysyy minulta:
   - Mitä tässä lukkee?
   - Minun kahden edesmenneen siskon nimet, Anni ja Ulla, vastaan.
   - Minne ne on menny? Janne jatkaa, ja tajuan, että olisi ollut parempi, kun olisin kertonut vain nimet.
   - Taivaaseen, sanon peläten lisäkysymystä.
   Onneksi poika tyytyy vastaukseen, kääntää vain katseensa ylös pimenevään iltapäivään, joka on saanut ensimmäiset tähdet tuikkimaan. Kaksoisveljeä ei kirjaimet ja nimet kiinnosta, vaan Jussi yrittää kiivetä erään sukuhaudan isolle muistopaadelle, mutta Paula saa pojan kiinni ajoissa ja palauttaa maanpinnalle torujen kera.
   Uuden puolen kynttilämeri on tiheämpi ja sukulaisiaan muistavat sytyttävät niitä koko ajan lisää. Janne haluaa edelleen tietää kaikkien nimet, joiden haudoille pysähdymme, mutta ei esitä enempää kysymyksiä viimeisen leposijan saaneista vainajista. Onneksi poika ei vielä käsitä, että edesmenneet on kuolleita ihmisiä, ja toivottavasti hän ehtii vielä kasvaa ennen kuin joudun kertomaan hänelle asian oikean laidan.
   Myös Sepon vanhemmat saa kynttilät, samoin muutama ystävä, ja joitakin vuosia sitten menehtynyt Elma sekä tämän paljon aiemmin kuollut puoliso, joille tuikkii jo neljä tulta, yksi kultakin lapselta. Viimeistä kynttilää sytyttäessä muistan jälleen, että meistä yhdeksästä sisaruksesta on jäljellä enää kolme, minun lisäksi vain pohjoiseen asettunut Elsa, sekä Kajaanissa perheineen asuva kuopusveli Kalle, joka täyttää tulevana keväänä kuusikymmentä. Mutta eihän suku meihin lopu, kun jokaisella on jälkikasvua, nopeimmilla kolmessakin polvessa.
   Paluumatkalla en huoli kyytiä, vaan jään jälkeen kävelemään, kun muut viilettää pappilan kujaa alas potkukelkoilla. Yhtä menoa ei oman kodin kartanolle saakka passaa kiitää, vaan täytyy pysähtyä mäen puolimatkan tuntumaan, että pojat oppii varomaan risteävää tietä. Muiden mäenlaskua katsellessa pulpahtaa taas muisto pintaan, tällä kertaa vain muutaman kymmenen vuoden takaa, kun kappalainen lasketteli kaavun helmat liehuen pappilan naapuriin, pikkupappilaan. Pastori oli sairastanut lapsuudessaan polion, ja tarvitsi liikkumiseen kolmirattaisen inva-potkulaudan. Kerran mustalaispojat kyllästyi odottamaan Jumalanpalveluksen päättymistä ja pikkusiskon ripillepääsyä. Veljekset lainasi pastorin sinisen menopelin kirkon ovenpielestä, ja toinen toisella jalansijalla seisten pojat laski mäkeä monta kertaa, ennen kuin sana kiiri, ja suntio puuttui tilanteeseen.

Kotiin ehditään juuri sopivasti ennen tilausjoulupukkia, jota kaksoset ei vielä osanneet kovasti odottaa, kun eivät muista edellisvuoden jouluaattoa. Kumpikaan ei ujostele, vaan molemmat pojat istuu punanutun polvilla ja Seppo ehtii napata valokuvan ennen kuin Jussi taas kiirehtii matkaan. Lahjojakin on kertynyt melkoinen määrä, enimmäkseen kaksospojille, sekä tarpeellista että vähän tarpeettomampaa, mutta ei ihan krääsää kuitenkaan.
   Pukin lyhyen vierailun ja lahjojen avaamisen jälkeen keitän kahvit, että Paula ehtii vielä nauttia herkuista ennen kuin lähtee ajelemaan kaupunkiin työlöysiin, vai miksi työvuoroksi sitä muualla Suomessa nimitetään. Pojatkin malttavat tulla vähän syömään uusien lelujen keskeltä, mutta eivät he kauan pöydässä pysy, vaan Jannella on kiire ajelemaan Dublo junaradalla, jonka hän sai juuri valmiiksi isän kanssa. Jussi porhaltaa lelulta toiselle, ja mieleeni palaa taas mummun sanat kahakätteen hönttäsemisestä, kun poika jälleen kerran kiirehtii painamaan nappia, että paloauto alkaa ulista ja siniset valot vilkkua sen katolla.
   - Tuosta kapistuksesta saattaa mennä äänet aika pian rikki, Seppo tuumaa lakonisesti, kun auton sireeni on ujeltanut lähes taukoamatta koko meidän kahvittelun ajan.

   - Ihme että lelu saa pitää noin kovaa meteliä, vastaan enkä sano, että punainen auto on lahja minulta, sillä Jussi ihastui siihen, kun kävin poikien kanssa Leinosen Kipassa. Nimestään huolimatta Kainuun kirja- ja paperikauppa myy paljon leluja, vaikka sen myymälätila on hyvin pieni. Oikeastaan otin pojat mukaan ihan sen vuoksi, että näkisin mitä he haluavat joululahjaksi, mutta Jannen kohdalla asia ei ollut niin yksinkertainen, kun hän tutki vähän kaikkea. Lopulta päädyin pariin palapeliin, jotka ovat hieman aiempia vaikeampia, ja lisäksi ostin pojille yhteiseksi junaradan, jossa myös on ääntä, kun veturi piippaa radan päässä vaihtaessaan suuntaa takaisin, mutta onneksi sen meteli ei ole kova eikä pitkäkestoinen.
   Olen päivän aikana huomannut Sepon ja Paulan katsahtelevan toisiaan hieman eri tavoin kuin yleensä. On minulla aavistus, mutta en kysele enkä utele, toivon heidän paljastavan aikanaan mitä on tekeillä. Kahvit juotuaan Paula nousee, tulee viereeni istumaan ja kääntyy minuun päin. Kun hän laskee käden minun käsivarrelle, arvaan mitä on tulossa ennen kuin tytär sanoo:
   - Meille tulee vauva.
   - Voi ihanaa, huudahdan ja käännähdän rutistamaan häntä.
   - Paula teki aamusella testin, yhtä hymyä oleva vävy sanoo ja lisää: - Saa nähdä tuleeko yks vai kaks.
   Olen jäyhään kainuulaiseen tapaan huono näyttämään tunteita, mutta pomppaan ylös ja kierrän pöydän taakse kaulailemaan Seppoa. Vaikka vävy on alkujaan kaupunkilaispoika, on hän yhtä jäykkä ottamaan vastaan huomionosoitusta kuin minä antamaan, enkä kiusaa häntä halailemalle pidempään vaan palaan tyttären viereen.
   Kolmas tai vaikka neljäskin poika tulisi olemaan erittäin rakas, ja siksi en sano asiaa ääneen, mutta salaa mielessäni toivon, että tyttärelle tulee seuraavaksi tyttö. Haluaisin Paulan saavan kokea samanlaisen äidin ja tyttären yhteen hitsautumisen kuin meidän välillä on aina ollut. Pitkään kahden eläneinä meille muodostui hyvin avoin ja lämmin suhde, jota ei onnistunut rikkomaan edes Paulan murrosiän itsepäisyys, omat vaihdevuosien ailahtelut, eikä edes tyttären poikaystävät tai avioliitto. Meidän kahden yhteenkuuluvuus ei vaadi edes sanoja tai kosketusta, vaan ymmärrämme toisiamme pelkästä katseesta ja jopa hiljaisuudesta.
   - Tämän parempaa joululahjaa en olisi voinut saada, totean ja halaan tytärtä vielä uudelleen, tällä kertaa pidempään.
   - En minäkään, Seppo vastaa ja Paulakin sanoo: - Enkä minä.
   - Mikä muka, kuuluu ääni vierestä, kun Janne kurkkii pöydälle. Jussi porhaltaa veljen perässä ja nappaa piparkakkutähden, jonka kanssa juoksee paloautolleen, joten jälleen saamme kuulla sen ulinaa.
   - Pöh, Janne tuumaa, kun ei näe missään lahjaa.
   Poika ei ymmärrä mille me hymyillään, ja suuntaa takaisin leikkeihin, jättäen meidät myhäilemään onnesta. Veljensä tavoin hän nappaa mukaan runsaalla sokerimassalla kuorrutetun piparipossun, vaikka suklaajäljet suupielissä kielii edellisestä herkkupalasta.

Muistutan lukijoita, että tarina on fiktiivinen, vaikka sen varhaisimmat vaiheet pohjautuvat erään sukulaiseni elämään.

 

Kuvat:

finna.fi: Sota-ajan kuvat, kortit, joulukoristeet, Jymy-aski

Muut kuvat netistä vapaasti käytettäviltä sivustoilta sekä omasta, tuttavien ja sukulaisten kuva-arkistoista

Alkuun