3.2.2b Heikki Kallenpoika Mikkonen

 Heikki Kallenpoika Mikkonen vuodesta 1905 

 

Tammikuun viimepäivinä valoa on vielä vähän Kainuussa

Kuten aiemmassa tarinassa kerroin, suuntasi Mikkosen Heikki matkaan tammikuun lopulla 1905 Aleksanteri Tervosen, Juuso Pikkaraisen ja Antti Heikkisen kanssa. Suomessa elettiin ensimmäistä sortokautta, jota oli kestänyt lähes kuusi vuotta. Venäjä yritti alistaa kaiken Suomea koskevan päätösvallan itselleen, mutta se vain kiihdytti kansallismielisyyttä maassamme. Selvimmin se oli tullut esille edelliskesänä, kun Eugen Schauman oli ampunut Kuvernööri Nikolai Bobrikovin Helsingissä. Miesten lähdön aikaan alkoivat levottomuudet myös Venäjällä, ensin edellisjoulukuun laajoina lakkoina ja sitten Verisunnuntain seurauksena, jolloin tsaarin sotilaat ampuivat rauhanomaisia mielenosoittajia Talvipalatsin edustalla.

   Ennen lähtöä miesten täytyi hakea Paltaniemen pappilasta virkatodistus, jonka jokainen näyttää noutaneen vähän eri päivinä. Lisäksi nimismieheltä pyydettiin esteettömyystodistus, jota tarvittiin silloinkin, kun lähdettiin töihin toiselle paikkakunnalle, kuten pohjoisen savotoille. Papinkirjassahan kerrottiin muun muassa siviilisääty, rokotukset, rippikoulun suoritus, luku- ja kirjoitustaito, sekä onko naisella aviottomia lapsia. Nimismiehen todistuksen tärkein sanoma oli, löytyykö henkilön taustalta maksamattomia verorästejä tai tuomioistuimen käsittelemiä rikoksia.

   Ameriikkaan oli myytävänä eri hintaisia lippuja, riippuen siitä millaisen matkamukavuuden halusi. Ensimmäisen luokan matka oli luonnollisesti kallein ja kolmas luokka halvin. Lisäksi matkalipun hintaan vaikutti se, kuinka paljon oli itse valmis tekemään reissun eteen, vai antoiko Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön tehtäväksi hankkia passit sekä juna- ja laivaliput, jolloin vaadittavat asiakirjat toimitettiin jo viikkoa ennen lähtöä Kajaanin kansakoululla toimineeseen konttoriin.

   Papinkirjan päiväyksistä voi kuitenkin päätellä, että nelikko matkusti hyvin omatoimisesti, sillä osa haki paperin vasta muutama päivä ennen passin anomista. Kai he luottivat osaavansa, olihan heillä mukanaan Atlantin ylittänyt Antti, joka saattoi osata jonkun sanan englantia tai ainakin fingliskaa, jossa oli englanninkieltä muistuttavia sanoja.

   Papin ja nimismiehen juttusilla he saattoivat käydä hevosen vetämällä reellä, mutta varsinaisen lähdön aikaan piti pyytää joku kyytimieheksi, tai talsia jäisen Oulujärven yli Kajaaniin. Koska juna lähti aamulla vähän ennen yhdeksää, oli miesten yövyttävä Kajaanissa. Rautatieasemalla he eivät ainakaan nukkuneet, sillä sieltä väki ajettiin illalla ulos ja  ovet suljettiin yöksi, mutta majapaikka lienee löytynyt jonkun tutun tai sukulaisen luota.

   Niin nelikko nousi aamulla junaan, joka lienee ollut ensi kerta muiden kuin Antin kohdalla, mutta tuskin hänkään kyseistä reittiä oli ennen kulkenut. Edelliskerralla Antti lienee mennyt Oulun kautta, mutta jatkuiko matka sieltä junalla vai laivalla, ei ole tiedossa. Varmaa ei edes ole, tekikö hän ensimmäisen reissun omalla vai veljensä nimellä.

   Kuopiossa miehet jäivät postijunasta kolmen aikaan iltapäivällä ja menivät lääninhallitukseen saadakseen passinsa. Siitä ei ole tietoa kirjoitettiinko kuvernöörin-passit saman tien, vai pitikö niitä odotella, mutta niiden päiväys on perjantai 27. tammikuuta ja hinta oli 5 markkaa 32 penniä kappaleelta. Sinänsä hauskaa, että paltamolaiset kuuluivat Oulun lääniin, mutta saattoivat hakea passinsa naapurimaakunnasta, ilmeisesti riitti, että tuodut asiakirjat olivat kunnossa.

Kuopion Lääninhallitus

   Kuopiossa miehet yöpyivät jossain kievarissa tai muussa halvassa majapaikassa, reppu päänalusena, että vähä omaisuus pysyi tallessa. Kuopiosta matka jatkui seuraavana päivänä joko aamulla hieman ennen kuutta tai iltapäivällä puoli neljän aikaan, joten miehet ehtivät katsella vähän kaupunkia. Todennäköisesti he lähtivät Kuopiosta iltapäivällä, sillä siitä oli paremmat jatkoyhteydet.

   Tuon ajan junassa oli aika mahdoton nukkua istuallaan, sillä päivävaunujen penkkien selkänojat ulottuivat vain lapaluiden tienoolle. Junista löytyi kuitenkin eritasoisia makuuvaunuja, joiden parhaissa hyteissä oli kohokuvioisella linoleumilla verhoillut seinät, paksut verhot ja tietenkin pehmeät, ”schagilla” eli plyysillä päällystetyt istuimet sekä niistä saatavat vuoteet, ja niihin lakanat, peitot ja tyynyt. Ykkös- ja kakkosluokan tilat olivat muuten samanlaisia, mutta jälkimmäiset olivat kuudelle hengelle ja ensimmäiset kolmelle, ja sellaisen makuuhytin saattoi lunastaa kokonaan itselleen.

   Kolmannen luokan makuuvaunujen kaikki sisäpinnat olivat puuta, eikä niissä ollut sen enempää verhoja kuin pehmusteita. Vaunut oli jaettu neljän hengen looseihin, joita yhdessä, ovin toisistaan erotetussa osastossa oli kaksi, neljä tai kuusi. Ne eivät olleet mitenkään intiimejä, sillä omaan osastoon päästäkseen oli kuljettava keskellä olevaa käytävää, josta näki jokaiseen loosiin, joissa ei ollut edes verhoa näkösuojana. Tosin ei niissä riisuuduttu, enintään palttoo otettiin pois ja pantiin selän alle, mikäli tuli kuuma. Jokaisessa loosissa oli neljä puista istumapaikkaa, joiden selkänojat saattoi kääntää yksitellen makuulaveriksi, jolloin joko kaikki tai osa matkustajista pystyi istumaan tai makaamaan saman aikaisesti.

   Kaikkien makuuvaunujen keskiosassa oli korotus, ”lanteri” jonka sivuilla olevat ikkunat toivat ylhäältä valoa sisätiloihin. Vaunuissa oli myös ilmalämmitys ja kaasuvalo sekä toiletit molemmissa päissä, eli pytty josta reikä radalle. Mikäli matkan aikana aikoi haukata jotain, mukana oli oltava eväät, sillä ravintolavaunuja ei vielä tuolloin ollut.

   Miehet lienevät valinneet kolmannen luokan makuuvaunuloosin, josta jokainen joutui pulittamaan kahden markan lisämaksun. Hinta oli kallis, sillä jos sitä vertasi kievarin yhteiskamarissa yöpymiseen, maksoi lavitsapaikka ilman patjoja ja peittoja 40 penniä, mutta jos halusi että huone lämmitettiin, piti pulittaa 10 penniä lisää.

Vuonna 1898 käyttöön otetut makuuvaunut

 

Matkareitillä ei ollut paljon nähtävää, sillä tammikuun lopun päivät olivat lyhyitä. Ainoa isompi paikka radan varrella oli Mikkeli, mutta sen kohdalla juna oli iltayhdeksältä, eikä kaupunkeja valaistu kuten nykyisin, vaikka sähköä jo käytettiinkin katuvaloissa. Luultavasti miehet näkivät Mikkelistä vain asemarakennuksen, jonka seiniin oli naulattu lautoja vinottain ja ikkunoiden pielilaudat olivat koristeleikattuja, että kookas rakennus näyttäisi vieläkin kauniimmalta.

   Oletan miesten matkustaneen makuuvaunussa, sillä silloin heidän ei tarvinnut vaihtaa junaa Kouvolassa, minne se saapui yhden jälkeen aamuyöllä. Jos nelikko olisi lähtenyt Kuopiosta aamujunalla, olisi heillä illalla ollut tuntien odottelu Kouvolasta eteenpäin. Yöjunan pysähdys kesti noin puolitoista tuntia, jolloin Kuopiosta tulleet makuuvaunut liitettiin Pietari – Helsinki junan jatkoksi.

   Vaikka aikaa olisi vähän ollutkin, miehet tuskin lähtivät pikkupaikkakunnan asemaa kauemmas aamuyön pimeinä tunteina. Asemalle pääsi sisälle, mutta lieneekö siellä edes ollut kuppilaa tuolloin, ainakaan aikatauluihin ei ole merkitty aterimien kuvia. Kerrotaan, että Kouvolassa junaan saattoi nousta joku paikallinen myymään voileipiä ja piimää sekä kahvia tai jotain muuta pikkupurtavaa, vaikka asemilla oli usein taulu, jossa sanottiin, ettei laiturille saanut yöaikaan mennä ilman erillistä lupaa tai matkalippua.

   Kouvolasta juna kolkutteli länteen pysähdellen pienillä paikkakunnilla, kuten Lahdessa ja Riihimäellä, jotka yön pimeydessä tuskin erottuivat maisemasta. Matka taittui yhdellä kertaa Hyvinkään asemalle, jonne saavuttiin samaan aikaan valkenevan aamun kanssa.

Kouvolan rautatieasema, ikäjärjestyksessä toinen, nykyisin paikalla on jo kolmas

 

Seuraavaa etappia nimitettiin Hyvinkääksi, mutta se tarkoitti oikeastaan vain asemaa, sillä kaupunkia, eikä edes kauppalaa ollut vielä, vaan asemarakennus sijaitsi Nurmijärven kunnan laidassa. Paikkaa ei voi nimittää Hyvinkään kyläksikään, sillä sen niminen sivukylä sijaitsi noin neljä kilometriä lounaaseen rautatieasemalta. Asemakylä oli alkanut vilkastua siirtolaisiksi lähtevien sekä lähistölle perustettujen tehtaiden ansiosta, ja paikan väestö asui kahden kunnan alueella. Hausjärven ja samalla Hämeen ja Uudenmaan läänien raja kulki vain puoli kilometriä asemalta koilliseen, tuolla kohtaa sunnilleen Helsinki-Hämeenlinna radan suuntaisesti. Juuri ja juuri Hausjärven puolella Erkylän kylässä, sijaitsivat muun muassa Yhtyneiden villatehtaiden rakennukset ja asuinkasarmit, sekä Hyvinkään Sanatoorio eli Parantola, jonka tarkoituksena oli suoda hoitoa "heikkorintaisille ja hermopotilaille”, siis varakkaammalle väelle, rahvaan rahat eivät olisi moiseen ylellisyyteen riittäneet.                                     

Hyvinkään rautatieaseman pihan puoli

   Hyvinkäällä täytyi jäädä pois Helsinkiin jatkavasta junasta ja vaihtaa Hankoon suuntaavaan. Kiivaimpina muuttovuosina oli myös yövyttävä siirtolaismajatalossa, kun paikat 150 kilometrin päässä Hangossa olivat täynnä. Saattaa olla, että Heikki tapasi  myös veljensä Juhon, joka oli muuttanut perheineen nelisen vuotta aiemmin Hausjärven Erkylään, siis kunnan rajan taa, toimiakseen mekaanikkona villatehtaalla.

   Aikaa sukulaisvierailulle oli niukasti, sillä Hangossa oli ehdittävä käydä lääkärintarkastuksessa, jonka Suomen Höyrylaiva Oy järjesti. Vaikka syynistä piti maksaa 10 markkaa, oli se hyvä järjestely, ettei matkaan lähtenyt turhaan, jos sairasti sellaista tautia, jonka perusteella passitettiin takaisin valtameren ylityksen jälkeen. Kaikki Suomesta lähtijät myös rokotettiin, ettei pääsy Ameriikkaan estyisi sen vuoksi.

   Kajaanista Hankoon oli mennyt aikaa kaksi vuorokautta ja kuusi tuntia, mikäli miehet olivat matkanneet edellä kerrotulla tavalla. Junamatkaa oli takana 800 kilometriä, ja siitä oli saanut pulittaa 17 markkaa 30 penniä henkilöltä, lisäksi tietenkin maksut yöpymisistä ja syömisistä, vaikka tuossa vaiheessa mukana saattoi vielä olla ruokaa kotoa, kuten kainuulaista pottu- tai lanttukukkoa, jotka olivat mitä parhaita matkaeväitä.

   Keskiviikkona, helmikuun ensimmäisenä, miehet nousivat Arcturus-alukseen tiketillä, joka perille Ameriikkaan saakka oli maksanut 207 markkaa ja 15 penniä. Aluksella oli 80 ensimmäisen ja 185 kolmannen luokan vuodepaikkaa, mutta kyseisellä matkalla ainoastaan alimman hinnan maksaneita siirtolaisia, ja heitäkin vain 74, joten ruuhkaa laivalla ei ollut. Arcturus kuljetti myös rahtia ja kyydissä oli yli 9000 kiloa suomalaista voita.

   Laiva erkani laiturista neljän aikaan iltapäivällä eivätkä miehet varmaan pitkään viihtyneet hyisellä kannella, vaan hakeutuivat sisätiloihin. Kolmannen luokan lippu ei oikeuttanut välitäkin hyttiin, vaan miesten oli mentävä yhteistilaan, jonka täyttivät kolmikerroksiset sängyt, joissa sentään oli patjat, tyynyt ja viltit. Kulkukäytävät sänkyjen välillä olivat tilavat, mutta vuodepaikat yläpuolen petipaikkaan niin matalat, ettei mies pystynyt istumaan niillä, joten väki kerääntyi  käytävien seinävierien penkeille tai tupakkasalonkiin, josta myös löytyi istumapaikkoja, koska matkustajia oli vähän.

   Saattoi olla, että miehillä oli vielä eväitä jäljellä, antoivathan lehdissä kirjoitetut matkaohjeet ymmärtää, että mukaan kannatti ottaa ruisleipää ja palvilihaa, sillä Hangon laivoilla ateriat tarjottiin ainoastaan paremman luokan lipun lunastaneille, erillistä maksua vastaan. Nähtävästi aluksissa ei ollut niin suuria keittiöitä, että ruokaa olisi voitu tehdä kaikille. Alkoholia Hangon siirtolaislaivoilla ei saanut nauttia, ja ruoan kanssa tarjottava olutkin oli vain vähän kotikaljaa vahvempaa.

   Seuraavana aamuna laiva oli Kööpenhaminassa, jonne ei liene matkustajia jäänyt, mutta neljäsosa voista pääsi maihin, toisin kuin siirtolaiset, joita ei päästetty edes laiturille, etteivät nämä eksy joukosta. Arcturus jatkoi pienen pysähdyksen jälkeen Pohjanmerelle ja sunnuntaina alus ankkuroitui Englannin itärannikolle, Humberin suistoon, Hull nimisen kaupungin suojaisaan satamaan, jonne loput voitkin päätyivät.

Arcturus laiva Victoria Docksissa, Hullissa

   Parinsadan kilometrin matka Englannin halki Hullista Liverpooliin taittui puolessa päivässä, mutta lähtöä joutui monesti odottamaan, sillä juna lastattiin ympäri Eurooppaa saapuneilla siirtolaisilla, jonka vuoksi vaunuja saattoi olla jopa 17, joista neljä viimeistä matkatavaroita varten.

   Liverpoolissa nelikko majoitettiin sataman lähelle halpaan matkustajakotiin, saman tyyppiseen kuin Suomessa esimerkiksi Hangossa ja Hyvinkäällä, joissa yövyttiin suurissa saleissa olkipatjalla kerrossängyssä. Miesten täytyi kuluttaa länsirannikolla muutama päivä, sillä laiva Atlantin yli lähti vasta keskiviikkona, helmikuun kahdeksantena. Saattaa olla, että he uskaltautuivat kaupungillekin, vaikka heitä varoitettiin pitkin matkaa, että taskuvarkaat veivät omaisuuden ja kaupustelijat huijasivat siirtolaisia.

   Lääkärintarkastuksia tehtiin myös ennen valtamerialukseen nousua, sillä laivayhtiöt olivat velvollisia kuljettamaan Yhdysvaltojen tullissa palautettavaksi määrätyt henkilöt takaisin, eivätkä nämä saaneet periä maksua siitä. Kolmannen luokan matkustajat kuljetettiin pienemmillä aluksilla laivoille yleensä jo lähtöä edeltävänä päivänä, ainakin mikäli alukseen oli tulossa paljon siirtolaisia. Lähtöpäivänä alus piipahti satamassa, jossa siihen ahdattiin rahtia sekä paremman luokan matkustajia.

   Muutama vuosi aiemmin kunnostettu White Star Linen RMS Majestic ei ollut mikään pieni purtilo, vaan suuri valtamerialus, jossa oli 1490 matkustuspaikkaa kolmessa eri luokassa. Nelikon matkaliput kattoivat mantereiden ylityksen tietenkin halvimmassa ja alimmassa kategoriassa. Joidenkin tietojen mukaan osa matkasta maksettiin lapioimalla hiiliä höyrykattiloihin, mutta sille en ole löytänyt vahvistusta ja tieto lienee jälkipolvien kuvitelmaa, sillä siirtolaisten kulku oli junaan astumisesta saakka ollut hyvin organisoitua ja ennalta suunniteltua, asiamiesten ohjaamaa, eikä siihen sisältynyt mahdollisuutta neuvotella työskentelystä laivalla, sillä kieliä taitamattomina miehet tuskin pystyivät siihen itse.

   Kolmannen luokan lippu oikeutti petipaikkaan, mutta yleensä se tarkoitti nelikon osalla yhtä suurta tilaa, jossa jälleen yövyttiin rautaisissa kerrossängyissä, jotka oli pultattu kiinni lattiaan. Makuusaleja oli erikseen yksin matkustaville naisille sekä miehille, ja jonkin verran oli myös hyttejä, mutta niihin sijoitettiin yleensä perheitä. Ateria tarjottiin kolme kertaa päivässä, aamulla, päivällä sekä illalla ja valtamerilaivoilla ruoka sisältyi matkan hintaan. Yleisesti ottaen ateriat olivat ihan hyviä, joskin osa ruoista saattoi olla outoja kainuulaisten suuhun, mutta kyllä niillä hengissä pysyi.

   Aikaa kulutettiin rupattelemalla muiden samankielisten kanssa ja töllistelemällä vieraita kieliä puhuvia, olihan samassa suuressa salissa paljon lähtijöitä monista maista, sillä tuolloin siirtolaisuus oli runsasta muun muassa italiasta ja Itä-Euroopasta. Valtaosa irlantilaisista, englantilaisista ja saksalaisista oli muuttanut jo edellisvuosisadan puolella. Myös kortin peluu oli suosittua ajanvietettä, ja jos vain joukosta löytyi jokin soittopeli, pistettiin pystyyn tanssit, joihin osallistui väkeä kansalaisuuteen katsomatta.

   Jos aallokko oli kova, ei matkanteko mennyt yhtä suotuisissa merkeissä, vaan suuri osa ihmisistä poti merisairautta. Pahoinvoivat ihmiset oksentelivat lattioille, jotka olivat pian vaarallisen liukkaita, ja moni teloi itsensä, mutta onneksi laivalla oli lääkäri sekä pari sairaanhoitajaa, jotka pystyivät paikkaamaan ja kipsaamaan.

   Heikki ei suinkaan ollut ensimmäinen Mikkosen sisarussarjasta, jotka astuivat Ameriikan maaperälle, vaan kaksi pikkuveljeä matkasi rapakon taa ennen häntä. Suomesta lähti siirtolaisia eniten vuonna 1902, ja heidän joukossaan oli Heikkiä viisi vuotta nuorempi Matti, joka oli asettunut edellisvuosisadan lopulla Kemijärvelle. Matti lähti matkaan elokuussa määränpäänään Brantwood Wisconsinissa, ja kotiin jäi odottamaan Liinu-vaimo sekä neljä lasta.

   Seuraavaksi lähti Mikkosen Kallen nuorimmainen, Kalle Jooseppi, joka astui Hangossa laivaan huhtikuussa 1903. Häntä jäi ikävöimään vain Ida-vaimo, mutta ei yhtään lasta, sillä he olivat menettäneet ainoan pienokaisensa parin viikon ikäisenä noin puolitoista vuotta aiemmin.

   Heikki oli siis vasta kolmas lähtijä, ja Kalle Joosepin lähdöstä hän oli tietoinen, sillä tämä asui naapurissa, Järvelässä Huuskon Juuson hyyryläisenä. Mutta se ei ole selvillä tiesikö hän Matin menneen Brantwoodiin, kun jälkipolville ei ole jäänyt mitään merkkejä kirjeitse käydyistä yhteyksistä. Sana Matin matkasta saattoi tietenkin tulla tukkimiesten mukana, jotka kulkivat Paltamosta Perä-Pohjolan savotoille.

Majestic Liverpoolin satamalaiturissa

 

Suotuisalla säällä Royal Mail Ship -luokan alus pystyi ylittämään Atlantin viidessä ja puolessa vuorokaudessa, mutta kyseinen matka kesti pidempään taittuen kahdeksassa päivässä, lieneekö matkantekoa hidastaneet jäävuoret, joita kellui reitillä talvisaikaan. Vapaudenpatsas tervehti hyisessä helmikuun säässä neljän paltamolaismiehen ryhmää, joka odotti New Yorkin edustalle ankkuroidulla laivalla, että heidät kuljetetaan pienemmällä aluksella Ellis Island saarelle. Muutaman kilometrin päässä näkyi Manhattan valtavan korkeine taloineen ja lukemattomine laitureineen, joiden edustalla sekä valtamerialusten ympärillä parveili pienempiä lauttoja, niistä monet siipiratasaluksia.

   Lääkäri nousi laivalle ja tarkasti pintapuolisesti ensimmäisen ja toisen luokan matkustajat, jonka jälkeen heidät kuljetettiin suoraan rautatieasemalle ilman että heidän täytyi käydä läpi perusteellista maahantuloselvitystä. Sen sijaan kolmannen luokan matkustajilla odotusta saattoi kestää joskus jopa seuraavaan päivään, mutta lopulta heidätkin noudettiin ihmisiä täyteen ahdetuilla lautoilla.

Manhattan 1900-luvun ensivuosina

   Kun Ellis Islandille päästiin, oli vastassa matkatavarahalli, josta toisen kerroksen suureen salin täytyi nousta jyrkkiä portaita, joiden askelmat olivat eri korkuisia. Samalla tulijoiden liikkeitä tarkasteltiin, jotta nähtäisiin, oliko jollakin vaikeuksia kivuta ylöspäin esimerkiksi ruumiinvamman tai huonon näön vuoksi, taikka hengästyivätkö nämä noustessaan, mikä kieli huonon yleiskunnon lisäksi muun muassa sydän- ja keuhkosairauksista. Jos tässä six-second physical” testissä ilmeni jotain, sai henkilö liidulla piirretyn merkin takkiinsa. Jos tulijalle piirrettiin X, täytyi siirtolaisen mielenterveys tarkastaa, mutta jos kirjain oli ympyrän sisällä, määriteltiin hänet hulluksi ja hänet määrättiin palautettavien joukkoon, samoin kuin B saaneet, jotka olivat niin huonokuntoisia, etteivät meinanneet päästä portaita ylös.

   Matka jatkui jonossa lääkärin eteen, joka tarkasti varsinkin silmät, sillä tuon ajan vaarillisimpina tauteina pidettiin herkästi tarttuvaa trakoomaa, jota Suomessa kutsuttiin myös silmäpaskoksi. Trakooma johti ajan myötä näön sumentumiseen ja lopulta sokeuteen, mutta nykyisin sitä voidaan hoitaa antibiooteilla. Ellis Islandilla trakoomaa sairastavan takkiin merkittiin CT ja hänet passitettiin takaisin lähtömaahan. Erilaisia merkintöjä oli yli viisitoista, kuten sidekalvotulehdus, struuma, keuhkot, seniili, ontuminen ja raskaus, joiden merkit tulivat yleensä sanan ensimmäisistä kirjaimista englannin kielen tai lääketieteellisen nimen mukaisesti.

   Nähtävästi kaikki neljä miestä todettiin terveiksi ja he siirtyivät jonon mukana yhteen rekisteröintihallin metallikarsinaan, joissa istuttiin penkeillä odottamassa seuraavaa vaihetta, kuulustelua omalla äidinkielellä. Tutkinta käsitti kymmeniä kysymyksiä esimerkiksi syntyperästä, perhesuhteista, rikoksista, määränpäästä ja paljonko oli rahaa mukana. Miehet saivat numeroidun maihinnousukortin, jossa kehotettiin myös suomen kielellä laittamaan se näkyvälle paikalle esimerkiksi takin napinläpeen kiinnitettynä.

   Sitten saavuttiin suuren salin toiseen päähän, josta haarautui kolme käytävää. Merkinnän takkiinsa saaneet ohjattiin alas keskikäytävää, josta matka jatkui joko lisätutkimuksiin, saaren sairaalaan tai takaisin kotimaahan. Etelään tai länteen menijät  saivat laskeutua alakertaan oikeanpuoleista portaikkoa, pohjoiseen tai itään suuntaavat vasemmanpuoleisia portaita. Alakerrassa vastassa oli rahanvaihtopiste, jossa suomalaissiirtolaiset vaihtoivat markkansa dollareihin sekä rautateiden lipputoimisto ja myös posti, josta saattoi lähettää terveiset kotimaahan, että Ameriikkaan oli päästy. Vielä näidenkin kohdalla oli ohjeistajia, jotka neuvoivat oikean junalipun ostamisessa.

   Seuraavaksi siirryttiin odottamaan lauttavuoroa, joka kuljetti tulijat kilometrin matka New Jerseyn rautatieasemalle tai hivenen kauemmas Manhattanin eteläkärkeen. Suurin osa suomalaisista oli menossa Michiganiin, Wisconsiniin, Minnesotaan tai pidemmälle länteen, ja heidän reittinsä kulki ensimmäisen vaihtoehdon kautta. Paltamolaisnelikko lienee kuitenkin mennyt jälkimmäiseen, eli New Yorkin puolelle koska junareitti Massachusettsiin kulki Yhdysvaltain itärannikkoa ja New Jersey oli Hudsonjoen länsipuolella eikä sen alle oltu vielä kaivettu junatunnelia.

New York city kevättalvella 1905

   Jos suut eivät olleet vielä aiemmin loksahtaneet auki, tapahtui se viimeistään Manhattanin kaduilla, valtavien kerrostalojen edessä, joiden korkuisia miehet eivät siihen mennessä olleet nähneet. Kuuluisaa Empire State Buildingiä ei vielä ollut, mutta monia muita pilvenpiirtäjiä, muun muassa Beekman Hotel and Residences, jonka tornien korkeimmat pyramidikärjet kohosivat yli 200 metrin korkeuteen. Rakennuksen huippu oli yli kolme kertaa korkeammalla kuin Kivesvaaran laki, jos sitä katsoi Kivesjärven rannasta, joten miehillä ei ollut mitään aiempaa vertailukohtaa. Useat suomalaissiirtolaiset olivat olleet rakentamassa noita taivaanraapijoita, sillä seudulla oli käsitys, että vain he ja intiaanit pystyivät työskentelemään korkeuksiin kohoavien kapeiden teräskehikoiden päällä.

   Matkaa Manhattanin eteläosan rantalaiturien lähistöltä oli mahdollista taittaa edellissyksynä käyttöön otetulla metrolla, mutta sen reitti ei ulottunut tarpeeksi pitkälle pohjoiseen. Todennäköisesti miehet matkasivat ”elevated trainilla” paikallisjunalla, joka kulki korotetulla rautatiellä. Muun liikenteen yläpuolella kulkevista vaunuista pääsi hyvin näkemään kaupunkia, joka tosin oli lumivaipan alla.

   Manhattania halkoi useampi 14-15 kilometrin mittainen, siis koko saaren pituinen korotettu rautatie. Radat jatkuivat pohjoisessa Harlem joen yli, jossa ne yhtyivät rautatieasemiin, joista saattoi jatkaa matkaa koillista kohti. Korotetulla radalla matkustaminen saattoi olla hieman pelottavaakin, eikä syyttä, seuraavana syksynä juna syöksyi alas Yhdeksännellä Avenuella jolloin turmassa kuoli 13 ja 48 loukkaantui vakavasti.

Elevated train  New York Cityssä

 

Juna puksutteli Yhdysvaltain itärannikon kaupunkien läpi koilliseen ja kulkupeliä saattoi joutua vaihtamaan matkalla monta kertaa, koska rautatiet olivat eri yhtiöiden omistuksessa. Rannikkorataa pitkin jatkettiin Stoningtoniin, josta rautatie kaartoi pohjoisen suuntaan kohti Kingstonia ja todennäköisesti seuraavaksi suunnattiin Providencen ja Attleboron läpi Mansfieldiin. Reitti eteni Walpoleen ja Framinghamiin, josta rata kaartui luoteeseen kohti Marlboro Junctionia, jonka jälkeen matka suuntasi pienen pätkän lähes tulosuuntaan, kohti lounasta. Northborossa suunta vaihtui pohjoiseen, saavutti Pratts Junctionin ja jatkui edelleen Fitchburgiin, jonne oli noin 380 kilometriä New Yorkista. Matka ei siis ollut kovin pitkä, vain vajaat puolet siitä, mitä Kajaanista Hankoon, ja mukana kulki siirtolaisasiamies, tai joka auttoi uuden junalipun ostossa ja kirjoitti seuraavan etapin nimen lapulle. Matkareitti;

   On myös Mahdollista, että Fitchburgiin pyrkijät vaihtoivat New Yorkissa pienempään laivaan, joka kuljetti heidät Stoningtoniin tai Bostoniin. Molemmista taival taittui eteenpäin raiteilla, jolloin ensimmäisen reitin kohdalla junamatka puolittui, ja toisen osalle sen pituudeksi jäi vain kolmasosa. Toisaalta miesten olisi kannattanut tulla valtamerilaivalla Bostoniin, mikäli he halusivat lyhentää junamatkaa.

   Noin neljän miljoonan asukkaan New Yorkin jälkeen Fitchburg oli pieni kaupunki, mutta sielläkin kaduilla kulkivat raitiovaunut ja autot. Asukkaita oli noin 35 000, mutta paltamolaisen silmissä sekin oli paljon, kun Kajaanissa asui ainoastaan 1600 henkeä ja Kuopiossakin vain noin 13 000.

   Fitchburgissa miehet majoittuivat osoitteessa 116 Mount Vernon Street, John Kovalaisen ja hänen Ida-vaimonsa luo. Maahantulopapereista käy ilmi, että Aleksi Tervonen ilmoitti hänet serkukseen, kolme muuta miestä ystäväkseen. Juho Kovalaisen Kaisa-äiti ja Aleksin Mikko-isä olivat molemmat Mikko Tervon Säräisniemen Manamansalon Tervola-Mattilassa syntyneitä lapsia, siis sisaruksia. Perheen sukunimi oli Tervo, kun he muuttivat 1869 Kivesjärvelle, mutta se sai ajan myötä -nen päätteen.

Talo 116 Mount Vernon Streetillä, Fitchburgin koillisosassa, on sama kuin Kovalaisten siinä asuessa, mutta kokenut lukuisia muutoksia vuosien saatossa.

   John eli Juho Mikael oli syntynyt 1880 Paltamon Warisniemen Karppilassa, kivesjärveläisten Antti Kovalaisen ja edellä mainitun Kaisa Tervon esikoisena. Antti-isä meni suorittamaan asepalvelusta Ouluun, kun poika oli alle kaksivuotias, ja äidin vatsassa kasvoi toinen lapsi, joka syntyi seuraavana vuonna, mutta kuoli jo kolmen kuukauden ikäisenä. Sattuneesta syystä sisaria ei syntynyt moneen vuoteen, kestihän varusmiesaika kolme vuotta, eikä sieltä usein päästy niin pitkille lomille, että siinä olisi ehtinyt Paltamoon ja takaisin. Antti jäi armeijan palvelukseen aliupseeriksi, joten äiti ja melkein seitsemänvuotias poika muuttivat Ouluun hänen luokseen. Juhon ollessa kahdentoista, nelilapsiseksi kasvanut perhe muutti Säräisniemelle, kun isä sai sieltä poliisikonstaapelin viran.

   Kun Juho meni kesäkuussa 1902 naimisiin Ida Maria Lämsän kanssa, oli hänellä neljä veljeä lisää, joista nuorin vasta puolitoistavuotias. Heinäkuun lopulla Juho oli jo Yhdysvaltain itärannikolla Bostonissa, josta suuntasi Fitchburgiin, jonne vaimo seurasi häntä neljä kuukautta myöhemmin, joulukuun alussa. Pariskunta sai kyseisessä kaupungissa kaksi tytärtä ja monen muun amerikansuomalaisen tapaan myös Juho kävi perheen kanssa välillä vanhassa kotimaassa.

   John pystyi asioimaan englannin kielellä ja suuntasi aina synnyinmaasta takaisin rapakon taa, missä hän valitettavasti kuoli jo joulukuussa 1929. Englantia osaamaton vaimo sekä tyttäret palasivat Säräisniemelle, jossa Ida kuoli elettyään yli 30 vuotta leskenä, mutta Vieno-tytär muutti myöhemmin takaisin Ameriikkaan.

Fitchburgin kaupunki katsottuna Rollstone Hilliltä. Kovalaisten koti pitkästä, tummanpunakattoisesta ja kermanvärisestä koulurakennuksesta oikealle, mutta tarkkaa sijaintia en osannut kuvasta selvittää:

 

Kovalaisen luo oli noihin aikoihin menossa muitakin paltamolaisia, kuten Yrjö Oikarinen, joka astui Hangossa laivaan viikko nelikon jälkeen. Yrjö oli muuttanut joitakin vuosia aiemmin Kivesjärven Kovalaan vanhempiensa ja kaksoisveljensä kanssa, eli hän tunsi aikaisemmin seudulta lähteneitä. Todennäköisesti John Kovalainen piti vaimonsa kanssa täysihoitolaa suomalaisille siirtolaisille, ja saattaa olla, että hän itse oli myös jonkinlainen työnvälittäjä, joka osasi opastaa matkalle uusiin kaupunkeihin, vaikka se ei liene hänen varsinainen työ ollutkaan.

   Myös jo aiemmin mainittu Tervosen Katri, Aleksin pikkusisko suuntasi veljensä perässä Fitchburgiin Kovalaisen osoitteeseen. Minua jäi askarruttamaan, miksi Katri lähti vain kuukautta myöhemmin kuin veljensä, eikä hänen kanssaan. Heräsikö halu lähteä, kun Aleksi oli mennyt, vai yrittikö hän päästä matkaan samaan aikaan siinä onnistumatta. Pitikö seitsemäntoistakesäisen anella kotoa lupaa sekä rahaa, vai eikö hän saanut tarvittavia papereita, sillä kuten jo kerroin piti passia varten hakea pappilasta virkatodistus ja nimismieheltä esteettömyystodistus. On mahdollista, että pappi ei suostunut kirjoittamaan todistusta, koska Katrilla oli vielä rippikoulu käymättä eikä huoltaja ollut lähdössä mukaan.

   Kun aikani tutkin huomasin, että ensimmäisellä kerralla Katri matkusti isosiskonsa Elsa Riitun nimellä, petkuttaen ainakin Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön asiamiestä, Kuopion lääninhallitusta, Hangon lääkäriä ja sataman henkilökuntaa sekä maahanmuuttoviranomaisia New Yorkin Ellis Islandilla. Sinänsä toisen henkilön passilla matkustaminen oli helppoa, jos oli samaa sukupuolta ja suunnilleen saman ikäinen, sillä passeissa ei vielä tuolloin ollut asiakirjan haltijan valokuvaa, sitä ruvettiin vaatimaan vasta ensimmäisen maailmansodan myötä, etteivät vakoojat pääsisi matkustamaan. Asetus astui Suomessa voimaan elokuussa 1919, ja koski aluksi esteettömyystodistusta, jonka tuli olla kuvalla varustettu. Todennäköisesti Elsa hankki tarvittavat asiakirjat Katrille, vaikka vallesmanni ei ehkä olisi siskoksia ulkonäöltä erottanut, eikä luultavasti pappikaan ihan jokaista laumansa jäsentä naamasta tuntenut, vaikka nämä kirkossa sekä kinkereillä kulkivatkin.

   Katri sai Ameriikassa uskonnollisen herätyksen sekä opiskeli hierojaksi. Hän kävi kotonaan 1912 ja hankki ennen paluutaan passin omalla nimellään. Seuraavan kerran hän kävi 1920, jolloin hän houkutteli mukaansa babistikirkon evankelistan Helena Halisen, joka oli käynyt usein julistamassa sanaa Melalahdessa, ja samaa tehtävää hän jatkoi rapakon takana ystävättärensä kanssa. Vielä 1950 Kathryn Tervonen vietti kesän Melalahden ja Kivesjärven seudulla, ja järjesteli siskontytön lähtöä opiskelemaan yliopistoon Yhdysvaltoihin, kuten Elsan tytär Bertta Hietamäki kertoo kirjassaan ”Melalahden ihmisistä ja taloista”. Valtameren taa kotiutuneet veljet olivat jo tuolloin kuolleet, Iivari kyseisen vuoden alussa ja Aleksi 1938, Katri itse menehtyi Länsi-Seattlessa, Washingtonin osavaltiossa vuonna 1968. Bertta palasi Suomeen parin Amerikanvuoden jälkeen ja eli pitkän elämän kuollen elokuussa 2021, 98-vuotiaan.

   Hietamäen kirjasta käy myös ilmi, että se oli nimenomaan Katri, joka matkusti Ameriikkaan 1905, eikä hänen siskonsa. Elsa itse ei koskaan käynyt rapakon takana, vaan opiskeli vuoden verran karjanhoitoa Hirvaskoskella säästöjen ja perintöosuutensa turvin. Elsa palasi pää täynnä tietoa Kivesjärven Mustolaan vajaa vuosi ennen Katrin lähtöä, mutta oli enemmän kiinnostunut lehmistä ja maataloudesta kuin vieraista maista.

Heikki toinen vasemmalta. Lienevätkö muut miehet työkavereita tai saman boortihaussin asukkaita. Kuva on väritetty myöhemmin

 

En ole onnistunut selvittämään tekikö Heikki työtä Massachusettsin piirikunnassa. Suurin osa amerikansuomalaisista miehistä työskenteli kaivoksella tai metsätöissä, mutta myös kalanjalostuslaitoksissa, tehtaissa ja yrittäjinä pyörittämässä muun muassa kauppoja, kuppiloita ja saunoja. Jotkut työllistyivät lähinnä aiemmin tulleiden suomalaisten maatiloille, mutta eteenkin hedelmäseuduilla heitä oli muidenkin palveluksessa. Useiden poikamiesten, mutta myös monien perheineen muuttaneiden tavoitteena oli saada oma maatila, ja monet tekivätkin raskasta sekä vaarallista kaivostyötä hankkiakseen rahaa farmin perustamiseen.

   Fitchburgin lähistöllä ei ollut kaivoksia, vain yksi avolouhos, josta lohkottiin kiveä, mutta paikkakunnalla oli monenlaisia tehtaita, joissa tehtiin ainakin lankarullia, lankoja, kankaita ja aseita. Kaupungissa toimi myös paperitehdas, joka tarvitsi puuta sellumassan tekoon, joten lähistöltä löytyi metsätöitä.

   Ahkerimmat siirtolaiset tekivät talvet metsätöitä ja kun savotat sulkeutuivat keväällä, siirtyivät he avolouhos kaivoksiin, jotka eivät toimineet talvella. Metsätyömiehet eli fingliskaksi lokarit asuivat talven tukkikämpissä metsän keskellä, samaan tapaan kuin Lapin savotoille lähteneet tukkijätkät, joille myös oli oma amerikansuomalainen nimitys, lumperijäkki. Fingliskan sanat juonsivat englannin kielestä, vaikka joskus alkuperää oli vaikea hahmottaa, mutta toisissa se kuului selkeästi, kuten sanoissa lokari, joka juontaa logger sanasta, ja lumperijäkki, joka tulee sanasta lumberjack.

   Kun ilman perhettä tullut siirtolainen löysi työn sekä vuoteen vuokrahuoneessa, oli ensimmäisiä ostoksia arkku, jota käytettiin omaisuuden säilyttämiseen, koska sen sai lukkoon. Saattaa olla, että paltamolaismiehillä oli työpaikat tiedossa jo Suomesta lähtiessä, mutta asia oli pidettävä visusti salassa, eikä mukaan sopinut ottaa papereita, jotka viittaisi siihen, että miehet olisivat jo valmiiksi värvättyjä. Yhdysvaltojen lainsäädäntö vaati, että jokaisella oli mahdollisuus tarjota työtä uudelle siirtolaiselle, ja sehän ei toteutunut, jos työpaikasta oli jo sovittu. Joitakin jopa palautettiin lähtömaahan, mikäli tämä kertoi tullissa tulevasta työnantajasta tai hallusta löytyi esimerkiksi kirje, jossa työpaikasta kerrottiin.

   Neljän miehen tiet erkanivat jossain vaiheessa, enkä ole ryhtynyt selvittämään tarkemmin mitä muille tapahtui seuraavina Amerikanvuosina. Antti Heikkinen palasi Kivesjärvelle viimeistään kevättalvella 1908 ja Juuso Pikkarainen syksyllä 1907. Saattaa olla, että Juuso lähti seuraavana vuonna uudelleen ja vaimo sekä poika seurasivat muutamaa vuotta myöhemmin. Pikkaraiset palasivat Suomeen viimeistään 1916, ja kuten olen jo maininnut Tervosen veljekset kuolivat Yhdysvalloissa.

   Joka tapauksessa Heikki astui jossain vaiheessa junaan vähän pidemmälle matkalle, ja sai nököttää vaunussa yli kahden tuhannen kilometrin verran, mikäli suunta oli suoraan viimeiseen asuinpaikkaan. Ei hän tosin tehnyt koko matkaa yhdellä istumalla, sillä junanvaihtoja lienee ollut useita. Esimerkiksi Chicagossa toimi hevosvetoinen siirtobussi, joka vei idästä tulleita siirtolaisia oikealle asemalle ja opasti Kuparisaarelle lähtevään junaan.

   Jää arvailujen varaan menikö Heikki suoraan Michiganiin, vai liikkuiko hän Ameriikassa ollessaan muuallakin. Eräästä ukkini albumista löytyy otos kaadetusta jättiläispunapuusta, ilman selitystä siitä kuka sen on ottanut tai milloin ja missä. Kyseisiä puita kasvaa Kaliforniassa, mutta kuva ei todista, että Heikki olisi käynyt siellä, sillä otos saattaa olla mainoskuva, joita painettiin kotimaahan lähetettäviksi ja ihmeteltäviksi.

Vanha valokuva ukkini albumissa, kaadettu punapuu ja kaksi tuntematonta lokaria

 

Yhdysvalloissa tehtiin väestönlaskenta kymmenen vuoden välein ja dokumentti vuodelta 1910 kertoo, että viimeiset Ameriikan aikansa Heikki eli Michiganin osavaltiossa, Keweenawin niemimaalla Trimountain nimisessä kaivoskylässä. Etunimi on vaihtunut Henryksi, joka oli lähellä hänelle kasteen yhteydessä kirkonkirjaan merkittyä Henrik nimeä. Yhdysvalloissakaan ei näytä olleen niin nuukaa oliko syntymäaika merkitty ihan oikein, ja Heikilläkin vuosi oli vähän sinnepäin. Muut tiedot täsmäävät prikulleen, kuten että hän oli ollut naimisissa 20 vuotta ja tullut Ameriikkaan 1905.

   Kyseinen asuinpaikka oli yksi village osana Adams Townshipiä, joka sijaitsi Hancockin ja Houghtonin kaupunkien eteläpuolella, Houghtonin piirikunnassa eli kauntissa - kuten amerikansuomalaiset sanoivat. Copper Range Mines niminen kaivosyhtiö perusti Trimountainin 1899, mutta itse kylä ei vielä tuolloin saanut alkuaan, vaan työväki kuljetettiin junalla aiemmin rakennetuista kylistä. Kaivosmiehet kulkivat varsinkin Atlantic Minesta, jossa kaivos jouduttiin sulkemaan 1904, kun luolistoissa ilmeni ongelmia, ”ilmaräjähdyksiä”, joista osa tuntui pinnalla maanjäristyksinä. Kaivoksen kuilut ja käytävät vajosivat parin vuoden ajan, kunnes tilanne rauhoittui, mutta kaivosluolastot olivat ”vetäytyneet sisään” niin paljon, ettei niitä voinut enää turvallisesti käyttää.

   Kerrottakoon, että Yhdysvalloissa lähes jokainen piirikunta on jaettu neliömäisiin, townshipeiksi nimitettäviin osiin, joita voi olla useita saman alueen sisällä. Yksi township on kuusi kertaa kuusi mailia, ja se käsittää 36 osaisen ruudukkon, jossa yhden ruudun nimitys on section, jonka mitat ovat maili kertaa maili ja pinta-ala on eekkereinä 640. Näin yhden townshipin alaksi muodostuu 36 neliömailia ja yksi section on 259 hehtaarin suuruinen eli noin 1,6 kilometriä kanttiinsa. Yhden townshipin sivut ovat siis 9,6 kilometrin mittaiset ja pinta-ala noin 93,2 neliökilometriä. Townshipin section-ruudut on numeroitu 1-36, ja näiden tietojen pohjalta jokaisen henkilön asuinpaikalle ja rakennukselle saadaan määriteltyä tarkka sijainti, jota käytetään apuna muun muassa väestönlaskennassa. Mahtaakohan kukaan ymmärtää mitään edellä olevasta selostuksesta 😊

   Portage Waterwayn etelärannasta lounaaseen laskeutuva Adams Township käsitti seuraavat villaget eli kylät tai kauppalat: Atlantic, South Range, Baltic, Trimountain, Painesdale sekä pikkuruinen Seeberville. Kaivosyhteisöt sijaitsivat aivan vieretysten, ja välimatka seuraavaan oli puolesta kolmeen kilometriin, ja osa niistä kasvoi yhteen vuosien kuluessa.

   Myös Toivola niminen kyläyhteisö kuului Adams Townshipiin, mutta se sijaitsi hieman kauempana, noin 9 kilometriä Trimountainista lounaaseen, eikä se ollut kaivoskylä, vaan eli maataloudesta. Ensimmäiset suomalaiset, siis Toivolan ensimmäiset asukkaat olivat saapuneet jo 1800-luvun puolella, kun paikalle perustettiin metsätyöleiri. Kun metsät oli hakattu, lunastivat suomalaiset maan omaa farmia varten ja pian seudulle muutti muitakin, jotka olivat saaneet tarpeekseen kaivostyöstä.

Keweenawin niemimaa Michiganissa, ja Trimountainin sijainti alueella. Vasemmassa yläkulmassa osa Houghton Toenshipiä

    Samanlaisia pieniä, ja vähän suurempiakin, kaivoskyliä oli enemmän Portage-järven ja Portage Waterway joen pohjoispuolella, alueella, jota nimitettiin Kuparisaareksi, ja jossa sijaitsivat varhaisemmat kaivokset. Kyseinen joki erotti toisistaan etelän puolella sijainneen Houghtonin ja pohjoisrannan Hancockin kaupungit, joita yhdisti Portage Lake Lift Bridge nimellä tunnettu silta. Kuten monissa muissakin kaivosyhdyskunnissa, myös Hancockissa sijaitsi Finntown, suomalaiskaupunginosa, josta löytyi kaikki tarvittavat palvelut suomen kielellä aina kaupoista kuvaamoihin, saunasta sairaalaan ja hierojasta hammaslääkäriin. Niemimaan ensimmäinen, jo edellisvuosisadalla syntynyt Finntown oli Calametissä, parikymmentä kilometriä Hancockista koilliseen.

   Mitä enemmän koilliseen, kohti Keweenaw niemen kärkeä mentiin, sitä lähempää maanpintaa kuparia löytyi, mutta esiintymät alkoivat ehtyä. Kuparia olikin aluksi louhittu nimenomaan Portage Waterway joen pohjoispuolelta ja kyseiselle alueelle oli suunnannut joukoittain aiemmin Suomesta saapuneita siirtolaisia, joista monet olivat jo siirtyneet ”kannon munittajiksi” eli he olivat hankkineet puista paljaaksi hakattua maata, johon raivasivat farminsa.

   Trimountainissa malmisuonen sijainti oli niin syvällä, että kuiluista täytyi tehdä huomattavasti aiempia jyrkempiä, ja kuljetushissit veivät työläiset maan uumeniin 70 asteen kulmassa. Niemimaan aikaisemmissa kuparikaivoksissa käytettiin laitetta nimeltä mancar, joissa miehet istuivat pitkässä vaunussa, kuin porrastetussa katsomossa, mutta Adams Townshipin alueella maan uumeniin laskeuduttiin kaksikerroksisella henkilönostimella, joissa miehet seisoivat. Molemmissa hisseissä käytettiin apuna vastapainoperiaatetta, eli alhaalta tuotiin rinnakkaisella kuljettimella täysiä malmivaunuja ylös, ja kun sen kuorma purettiin, lähti henkilökuljetin laskeutumaan alas. Kyyti alaspäin oli melkein vapaata pudotusta, joka saattoi saada ensikertalaisella kurat housuun.

Kaksi erilaista henkilökuljetushissiä, vasemmalla mancar ja oikealla double mancar

   Seudun syvin kaivoskuilu, Champion Mine Painesdalessa, ylsi 5500 jalkaan eli 1675 metriin, siis yli puolentoista kilometrin syvyyteen ennen kuin se suljettiin vuonna 1967. Aivan noissa luvuissa ei oltu vielä Heikin alueella olon aikana, Trimountainin neljästä kuilusta matalin oli 970 jalkaa, korkein noin 1600 jalkaa, ja yhteensä ne tuottivat noin 144 miljoonaa kiloa jalostettua kuparia koko elinkaarensa aikana, joka oli noin kolmekymmentä vuotta.

Trimountainin kaivostyöläisiä Shaft House 1:n edustalla. Taustalla häämöttää kylän kolme muuta kaivosta

 

Kaivoksia oli jokaisen alueen villagen kyljessä, niiden vuoksihan kylät olivat syntyneet. Parhaimmissa oli neljä kaivosta malmisuonen suuntaisessa jonossa, näin myös Trimountainissa. Heikin tullessa kylään, oli Copper Range Mines rakentanut Trimountainiin ruutukaavan mukaiset kadut, hiekkaiset tosin, ja talot, joissa työväki asui vuokralla.

Trimountain luultavasti kaivosten suunnasta kuvattuna

   Heikin asuessa Trimountainissa oli villagen asukasluku noin 1700, josta viitisen sataa oli suomalaisia, mutta luku kasvoi myöhemmin. Muiden Adams Townshipin kaivosyhteisöjen asukasmäärät vaihtelivat 500 ja 3000 välillä. Kaikissa kylissä oli ihmeen paljon palveluja, kuten posti, putka, suutari, räätäli, kauppoja, kouluja, kuppiloita sekä useampia kirkkoja, lähes jokaiselle uskontokunnalle omansa. Parhaissa kylissä myös lääkäri, sairaala, kelloseppä, kirjasto, valokuvaamo, yleinen sauna sekä eri kieliryhmien haaleja, eräänlaisia seurantaloja. Pankki tai pieni sivukonttori oli pakko olla joka kylässä, sillä palkka maksettiin shekkeinä. Trimountainissa toimi Copper Rangen sairaalakin, mutta suomenkielistä hoitoa saadakseen täytyi matkustaa Hancockiin, tosin paikallisessa hospitaalissa saattoi puhua suomea keittäjän sekä ruokalahenkilökunnan kanssa.

Iso Boardinghouse. Metodisti kirkko. Puplic school. Copper Rangen sairaala ja hoitajien asuntola

   Suomalaiset nimittivät Trimountainin eteläpuolella sijainnutta Painesdalea kauppalaksi, olihan se hieman muita isompi, varsinkin kun Seeberville kasvoi kiinni siihen. Kylässä sijaitsi myös High School ja kaivostoiminta jatkui pidempään kuin naapurikylissä. Tie kylien välillä oli mutkainen, mäkinen, hiekkainen ja pölisevä, mutta rautatie oli suositumpi kulkuväylä, sillä malmijunien lisäksi reitillä kulki raitiovaunun tapainen, yksivaunuinen kiskobussi monta kertaa päivässä. Rata lähti Houghtonista ja mutkitteli jokaisen kaivoksen ja kylän kautta jatkuen niemimaan suuntaisena pitkälle lounaaseen, missä haarautui lopulta Lake Superior järven rantaan pienessä Ontonagon kylässä.

Kuva Seebervillestä, josta saa hyvän käsityksen siitä millaisia kaivoskylien asumukset olivat

   Itse Trimountainin kylä sijaitsi noin 15 kilometriä Lake Superior järven itäosasta, ja parikymmentä kilsaa saman järven länsiosasta, Keweenaw Bay lahdesta. Houghton-Hancock kaksoiskaupunkiin oli matkaa kymmenkunta kilometriä. Kylä oli laakson rinteillä, ja saanut nimensä kolme huippuisesta vuoresta, jotka kohosivat kaakossa yli 200 metrin korkeuteen kyseisen järven vedenpintaan nähden. Länsipuolella ei ollut kaivoksia, mutta sieltä löytyi korkeimmat kohdat, South Rangen vieressä nimetön vuoren huippu oli yli 270 metriä järvestä, ja siitä viitisen kilometriä etelään sijaitsi sitäkin 40 metriä korkeampi Tolonen Hill.

Trimountain kaivosaluetta

   Kanadan Hudsoninlahteen oli matkaa noin 450 kilometriä, ja se oli lähin merenranta, josta laskien Trimountainilla oli korkeutta lähes 400 metriä. Kanadan rajaan oli kylästä lähimmillään matkaa vain vähän toistasataa kilsaa eli alle 185 mailia, kuten jenkit itse sanoisivat. Monet Keweenawin niemimaalle asettuneet siirtolaiset tulivatkin Kanadan kautta, koska laivamatka oli käsittääkseni halvempi ja sen jälkeinen junakyyti oli monta sataa kilometriä lyhyempi.

   Sinä aikana, jolloin Heikki eli Trimountainissa, rakensivat suomalaiset paikkakunnalle oman, pienen kirkon, jossa South Rangessa asuva pastori Otto Kaarto kävi pitämässä jumalanpalveluksia sekä vihkimässä kihlapareja ja kastamassa lapsia. Evankelis-Luterilaisessa kirkossa järjestettiin myös pyhä- sekä kesäkoulua ja suomalaisten raittiusseuralla oli myös kylässä oma talonsa, Kylwäjä Hall.

    Kaivoskaupunkeihin oli ennen suomalaisvalloitusta tullut muun muassa saksalaisia, irlantilaisia ja englantilaisia sekä suunnaton määrä italialaisia, mutta pian koko Adams Townshipin aluetta hallitsivat finländerit, ja tänä päivänä lähes puolet seudun asukkaista on heidän jälkeläisiään. Alueella on edelleen suomenkielisiä paikannimiä, kuten Onnela, Liminga, Sisu ja Tapiola. Seudulla on myös hauskoja kieliyhdistelmiä kuten Tolonen Hill ja Koski Lake sekä Holappa Farm, josta kuljetettiin maitoa hevoskärryillä kylän asukkaille.

   Trimountainin italialaisilla oli oma yhteisö kaivosalueen ja rautatien takana kaakkoon laskeutuvassa laaksossa, jolla on vanhoissa kartoissa nimi Italy ja sieltä voi vieläkin löytää villiintyneitä viiniköynnöksiä ja kukkia. Alue sijaitsi rautatieaseman vieressä, vajaan kilometrin villagen eteläreunasta, mutta siellä ei ollut kuin kymmenkunta taloa. Toki italialaisia asusti myös itse kantakylässä, ja heillä oli sairaalan lähellä kauppa sekä kuppila. Muista kansallisuuksista kannattaa mainita, että kaivosten toiminnan aikaan seudulla oli pieni määrä norjalaisia ja ruotsalaisia sekä paljon Itä-Euroopan eri maista saapuneita kuten slovakialaisia, puolalaisia, unkarilaisia ja kroatialaisia.

Jonossa kaikki Trimountainin neljä kaivosrakennusta eli Shaft housea

 

Heikin asuinpaikkana oli täysihoitola, boardinghouse, jollaisia suomalaiset nimittivät poorditaloksi tai poortihaussiksi. Jotkut sanoivat paikkaa myös poikataloksi, mutta se tarkoitti oikeastaan sellaista asumusta, jonka miehet olivat itse perustaneet osuustoiminta periaatteella, ja joihin he palkkasivat keittäjän sekä siivoojan.

   Poortitaloja oli monen tasoisia, mutta suomalaisten suosimissa asuminen maksoi noin 22 dollaria kuukaudessa ja se piti sisällään ruoan sekä yöpaikan siivouksineen ja vuoteen petivaatteineen, mutta omaa huonetta ei ollut, vaan miehet majoittuivat joko kahteen pienempään tai yhteen isoon Kamarin. Ainakin osassa taloista miehet jakoivat myös sängyn, niin että yövuorolainen nukkui siinä päivällä ja aamukiuhtissa oleva yöllä.

   Täysihoito piti sisällään myös pyykkihuollon ja tarjosi töihin mukaan otettavat eväät. Usein lounaspystissä oli vettä tai kotikaljaa, italialaislähtöisillä jopa viiniä, sekä edellispäivänä valmistettu Pasty. Kypsä paistos nostettiin paistamisen jälkeen lieden yläpuolella oleviin ”lämpökaappeihin”, joiden ansiosta eväs ei ehtinyt aivan kylmäksi ennen lounasaikaa, mutta tuskin se huoneenlämpöä kuumempaa oli.

Poordihaussi Seebervillessä

   Ruoasta ei poortitaloissa säästelty, ennen töihin lähtöä miehet söivät muun muassa perunoita, karjalanpaistia tai läskisoossia sekä puuroa, leipää, viiliä, hilloa, voita, pekonia, kananmunia ja siivutettua lihaa, kukin oman mieltymyksen ja ruokahalun mukaan. Kahvia ja nisua oli tietenkin myös tarjolla, eikä kenenkään annoksen runsautta katsottu pahalla. Samanlainen ruokatarjoilu odotti töistä palaavia, joten nälässä ei kenenkään tarvinnut olla.

   Lounasruoka eli Pasty oli suuren pasteijan tapainen, puolikuun muotoinen paistos, jossa vehnäkuoren sisään leivottiin pienittyjä perunoita sekä sipulia ja erilaisia juureksia, kuten lanttua ja porkkanaa. Lisäksi tietenkin suolaa sekä rasvaista lihaa, jopa laardia. Paistos, tai ainakin sen sisältö saattoi tuoda kainuulaismiehen mieleen pottu-lihakukon, vaikka kuori ei ollut tuttu rukiinen, tai ruis-ohra taikinaan leivottu ja muotokin oli toinen. Eväsastiana toimi kannellinen ”metalliämpäri”, jossa oli alla iso säiliö juomalle ja sen päällä pienempi osa Pastya varten. Lounasboxi oli hieman kuin Suomen armeijan pakki, mutta isompi ja pyöreä tai soikea.

   Vaikka myöhempinä aikoina oli käsitys, että suomalaiset toivat paistoksen mallin Ameriikkaan, oli Pasty oikeasti tullut Englannista, Cornwallista, kun seudun tinakaivostyöläiset lähtivät siirtolaisiksi omien kaivosten ehdyttyä. Kaivostyö oli erittäin raskasta, joten todella tuhti paistos oli erinomainen eväs ja se oli helppo syödä kaivoksen uumenissa, sillä sieltä ei noustu vuoron aikana maan pinnalle. Käsienpesu oli louhitussa luolastossa mahdotonta, joten Pastyä pideltiin siitä kohdasta, josta paistos oli suljettu, siis missä taikinaa oli moninkertaisesti. Englantilaisten tavan mukaan kuivahko reuna nakattiinkin yleensä pois, vaikka sille ei kuparikaivoksessa ollut samaa syytä kuin oli ollut tinaa louhittaessa, jolloin oli jouduttu käsittelemään arsenikkia, paljain käsin.                                                                         

Hella-uuni ja ”lämpökaapit”. Pasty sekä sen kuljetusastia, eväsämpäri

   Alla tyypillisen 1½ kerroksisen kaivosmiehen kodin tai boortihaussin piirustukset. Trimountainin perustalon ulkomitat olivat noin 4,1 x 6,6 ja siipiosa 3,8 x 3,8 + lumihuone 1,7 x 2,7. Mikäli vinttikamarin portaiden vierillä ei ollut kerrossänkyjä, ei ullakkokerrokseen mahtunut yhdeksää vuodetta, eli eri kiuhtissa olevat nukkuivat  sängyissä vuorotellen:

Kaivoskylien talot oli yleensä tehty hirsistä ja myöhemmin niiden ulkopintaan kiinnitettiin laudoitus taikka päre- tai paanupinnoitus. Rakennuksia siirrettiin paikasta toiseen ja näin oli myös Trimountainin kohdalla, jonne taloja oli tuotu Atlantic Minesta, koska sama yhtiö omisti kaivokset molemmissa kylissä. Villagen perustamisesta kerrotaan, että kaivosjohtaja seisoi kukkulan laella, levitteli käsiään alla näkyvää rinnettä kohden ja sanoi: ”Tähän me se tehdään”, tarkoittaen että kaivoskylä tulee rakentaa kyseiseen paikkaan, mutta ei hän toki itse tehnyt asialle muuta kuin allekirjoitti tarvittavat paperit.

   Lienevätkö talot olleet talvella kylmiä, kun jokaisessa huoneessa ei ollut tulisijaa, eikä jenkeissä harrastettu lämpöä varaavia, muurattuja uuneja, vaan valurautaisia helloja ja kaminoita. Seudulla oli kuitenkin ihan täysi talvi, jolloin lunta saattoi kertyä huomattavasti enemmän kuin kotipuolessa. Myös pakkaset, kuten kesän helteetkin ylsivät aivan samoihin lukemiin kuin Kainuussa. Kumpuileva seutu muistutti Kainuulaista vaaramaisemaa, tosin metsiä oli huomattavasti enemmän, eikä jokaisessa mäenrinteessä ollut taloa peltoaukeineen.

   Työläistaloja oli eri kokoisia, mutta lähes kaikissa oli 3-4 huonetta, joista alakerrassa kaksi, toinen niistä keittiö. Useimmat talot olivat 1½ kerroksisia, jolloin ylhäällä oli yksi koko talon kokoinen, vinokattoinen tila, tai vintti oli jaettu kahdeksi huoneeksi. Kylässä oli myös suurempia taloja, joiden alakerrassa huoneita oli 4-5, tai sellaisia joissa oli ylhäällä lähes täysikorkuiset huoneet ja ullakko vasta 2½ kerroksen korkeudessa. Tällaiset oli usein jo alun perin suunniteltu kahden tai neljän perheen käyttöön, tai sitten ne olivat pikkupomojen asumuksia.

   Vanhempiin taloihin kaivosyhtiö oli rakentanut myöhemmin matalan, viistokattoisen lisäosan tai parikin, joista oli ovi ulos. Jos se sijoittui rakennuksen takaosaan, saattoi se olla huone, tai pelkkä porstua eli ”snow room”. Jos varsinainen ulko-ovi oli muualla, voitiin pieniä lumihuoneita tehdä myös talon etuosaan tai sivulle, jolloin se muistutti suomalaisista maalaistaloista tuttua harjakattoista eteiskuistia. Myöhemmin eteisiä ryhdyttiin tekemään jo pystytysvaiheessa, ja yhtiö rakensi myös T-muotoisia taloja, joiden siivessä oli 1-3 huonetta lisää.

   Useimpien talojen alla oli talouskellari, ja perheet kasvattivat läheisillä pelloilla perunaa sekä juureksia ja kasviksia, italialaislähtöiset jopa viiniköynnöksiä, vaikka talvet saattoivat olla ankaria. Vuokra oli halpa, noin pari dollaria kuukaudessa, ja se sisälsi polttopuut, jotka sai kaataa yhtiön metsästä, mutta klapeiksi työstäminen oli tehtävä itse. Koska vuokra oli pieni, ei kaivosyhtiöiltä löytynyt halua kunnostaa taloja, vaan se jäi usein asukkaan huoleksi.

   Rakennuksissa oli juokseva vesi, tai vesijohto oli ainakin talon nurkalle vesipostin tapaan, mutta ei tietenkään vesiklosettia, saatikka kylpyhuonetta. Peseytymistä varten oli suuri puinen tai metallinen soikko, joka tuotiin keittiöön, mutta joihinkin kyliin yhtiö oli rakentanut yhteiskäyttöön tarkoitetun paatruuman, ja suomalaiset tietenkin kyhäsivät saunan heti kun se oli mahdollista. Sähköjäkään työläisten taloissa ei vielä tuolloin ollut, vaikka vieressä olevalla kaivoksella kulki sähkölinjat.

Taloa siirretään Atlantic Minesta Trimountainiin

 

Hiekkainen Divinsion Street halkaisi Trimountainin pohjois-länsi puolitse, ja kiemurteli mäkistä maastoa Houghtonista, ohittaen muun muassa South Rangen, ja jatkui Painesdalin läpi Toivolan suuntaan. Heikin majoituspaikka oli Autioiden ylläpitämässä poortitalossa, jonka perhe oli vuokrannut kaivosyhtiöltä, ja joka sijaitsi kylän pohjoislaitamilla, Seventh Avenuen varrella noin kymmenen muun talon kanssa. Kyseinen tie erkani Divinsion Streetiltä suunnilleen suomalaista kirkkoa vastapäätä ja talorypäs sijoittui aivan kulkuväylän alkupäähän, eikä sen jälkeen ollutkaan muuta kuin mäkistä metsää ja aukkohakkuita.

   Vaikka suomalaisten asumuksia oli pitkin kylää, sijoittui enin osa niistä Divinsion Streetin molemmin puolin. Tien varrella oli jo edellä mainittu kirkko sekä jokunen kauppa, ainakin John Heikkisen makeispuoti, luultavasti myös Haali. Myös kielisten – kuten suomalaiset nimittivät muita kuin suomea puhuvia siirtolaisia – kaupoissa oli ainakin yksi suomea puhuva myyjä. Yleensä nämä olivat siirtolaisten jälkikasvua, nuorukaisia, jotka olivat suorittaneet Public Schoolin, mutta eivät olleet innokkaita jatkamaan opiskelua High Schoolissa, mutta eivät myöskään halunneet töihin kaivokseen.

Aution perhe

   Poortitalosta oli matkaa kaivoksille reilu kilometri ja sairaalaan hieman vähemmän. Koko kylän asutus oli sijoittunut alalle, joka oli alle kilometri kanttiinsa, jos Italyn locationia ei laskettu mukaan. Vaikka naapurustossa asui pääasiassa suomalaisia, oli Autioitten poortihaussia vastapäätä talo, jota kansoittivat kroatit ja slovagit.

   Autioiden T-mallinen talo sijaitsi loivassa mäenrinteessä ja pihan perällä oli hyvänkokoinen ulkorakennus. Perhe asui tietenkin samassa talossa, ja koska näyttää, että alakerrassa oli kolme huonetta, olivat ne todennäköisesti kitseni, maatruuma ja petiruuma, vaikka englantia taitamaton Mary-emäntä varmaan sanoi keittiö, ruokasali ja kamari. Viimeksi mainittu oli Autioitten omassa käytössä, ja perheeseen kuului kuusi henkeä: isäntä Nestor ja poortitalosta huolehtiva vaimo, suomalaiselta nimeltään Maria, sekä heidän alle seitsemänvuotiaat lapsensa Anni, Aili, Nestori ja Juho, eli  Annie, Ailie ja Nestor sekä vajaan vuoden vanha John-vauva, joka ei ollut vielä syntynyt kun edellissivun valokuva on otettu. Emännän apuna hääri piika Hilma Korhonen, jolle oletettavasti oli sänky keittiössä.

   Heikki oli asukkaista vanhin ja hänen ohellaan talon täysihoidosta nautti kahdeksan alle kolmikymppistä suomalaismiestä: Set Korhonen, William Oja, Henry Lehto, Vaino Tikkanen, Aron Waala, Basi Viidanen, Peter Audio sekä Peter Pitkanen. Koko yläkerta, joka käsitti huoneen tai kaksi, oli heidän käytössään, ja alakerran ruokasali oli pikemminkin pirtti, joka toimi kaikkien asukkaiden yleisenä oleskelutilana.

   Aution poortihaussin kaikki asukkaat olivat suomalaissiirtolaisia, lähtöisin eri puolelta maatamme, mutta kaikkien taustaa en toki pystynyt selvittämään. Aution Nestor ja vaimonsa Maria Sofia Jutila olivat Ylivieskan Ojakylästä, jonne he palasivat lapsineen 1912, jossa Maria kuoli jo kuusi vuotta myöhemmin. Peter Autio oli Nestorin pikkuveli, joka myöskin palasi kotiseudulle, mutta en tiedä milloin.

Poortitalon pihalle oli tapana laittaa lankku tai pölli, jolla miehet istuskelivat jutellen ja tupakoiden

   Korhosen Set oli Paltamon Wariskylän Hietalahden talosta, jossa hänen isänsä Tuomas oli elellyt Heikki Karppisen kanssa-asujana. Kirkonkirjassa hänen etunimensä oli Seth, mutta kainuulaiset sanoivat Setti. Hänen isänsä kuoli syyskuussa 1906, noin kolme kuukautta sen jälkeen, kun Setti oli lähtenyt Ameriikkaan, ja naimaton isoveli Matti otti tilan hoitaakseen. Taloon jäi vielä tuolloin asumaan Tuomaan toinen vaimo Anna Valpuri Kemppainen ja Matin sisaret, 24-vuotias Kalle Jaakko sekä tätä nuoremmat Hilma, Ida Wilhelmiina, Aina Johanna ja seitsemän vanha kuopus Erkki.

   Neljä vanhinta tytärtä oli jo lähtenyt omille teilleen, naimisiin, Kajaaniin ja Ouluun sekä Hilma Ameriikkaan. Hän tuli Suomesta Trimountainiin neljä vuotta veljensä jälkeen, ja pääsi Autiolle piiaksi, tai palvelijaksi kuten tuolloin piti jo sanoa.

   Kolme vuotta myöhemmin sisarukset saivat Paltamosta tiedon, että kotitalon väelle on sattunut murhenäytelmä. Kesäkuun puolivälissä oli parkkilastissa ollut soutuvene lähtenyt kotirannasta kymmenen kilometrin päähän Kajaaniin. Mukana olivat äiti Anna Valpuri, nuorin veli sekä noin kaksikymmenvuotias Amanda, joka lienee ollut Hietalan piika taikka Setin ja Hilman veljen Matin tai Kallen morsian. Hietalahdessa huolestuttiin jo päivällä, kun kova tuuli virisi, ja kun matkalaisia ei näkynyt palaavaksi seuraavan päivän aikanakaan, lähti talonväki etsimään heitä. Koutaniemen rannasta löytyi tuttu soutuvene kumollaan, josta etsijät arvasivat myrskytuulen yllättäneen järven ylittäjät. Anna Valpuri löytyi lähistöltä hukkuneena, vajaan viidentoista ikäinen Erkki pari päivää myöhemmin saman kohtalon kokeneena. Edellä mainittu Manta, jonka sukunimeä en onnistunut selvittämään, löydettiin vasta syyskuun alussa Ärjänselän takaa Vuolijoen Käkilahden rannasta.

   Kumpikaan siirtolaissisaruksista ei palannut asumaan Paltamoon, eikä siellä olisi enää ollut kotia mihin asettua, kun vanhemmat olivat kuolleet ja vanhapoika Matti isännöi Hietalahtea. Setti jäi nähtävästi Ameriikkaan, mutta Hilma kävi vielä katsomassa kotitaloaan, jonka pirtti oli suuri ja siksi suosittu raittiusiltojen, opintokerhojen ja nuorisoseuran toiminnan järjestämiseen. Syksyllä 1920 Hilma otti Paltamosta muuttokirjan Helsinkiin, jonne Aina sisko oli mennyt nelisen vuotta aiemmin.

Vasemmanpuolesen radan oikella puolen Trimountainin rautatieasema

 

Kaikki Aution poortitalon miehet, Nestor-isäntä mukaan lukien, työskentelivät kuparikaivoksessa. Osa kaivostyöntekijöistä oli varsinaisia malminlouhijoita, jotka porasivat ja räjäyttivät dynamiitilla kalliota kuilun peräseinältä. Heidän ilmaporansa olivat niin painavia, että niitä käytettiin kahden miehen voimin, ja porauskohtaan pruutattiin vettä letkuja pitkin, sillä ne kuumenivat muutoin liikaa.

   Osa taas oli trammereita, Heikki heidän joukossaan, jotka lastasivat, työnsivät ja kippasivat malmivaunuja. He ”pussasivat oorikaaraa railia myöten”  eli pukkasivat malmivaunua kiskoja pitkin nostokuilujen ja louhittavan paikan välillä.

Myös puffy boyt työskentelivät hyvin lämpimissä ja kosteissa kaivoskäytävissä, samoin työnjohtajat, mutta ylemmät herrat istuivat pöytiensä takana maanpinnan ovviisissa eli officessa, toimistossa. Puffy boyt olivat nuoria, joiden voimat eivät vielä riittäneet varsinaiseen kaivostyöhön, joten he hoitivat koneita, joilla malmivaunut nostettiin maanpinnalle.

Trimountainin pohjoisosa, Finntown. Sininen Aution poortitalo, valkoinen vesisäiliö, vihreä suomi-kirkko, violetti public school. Kaivokset ja sairaala sijaitsivat kylän eteläosassa, eivätkä näy kartalla.

    Trammereiksi saatettiin sanoa sellaisiakin, jotka tekivät monenlaisia aputöitä, joista kaikki ei tapahtunut kuiluissa. Maanpinnalla työskentelivät myös muun muassa ne, jotka täyttivät ja työnsivät polttopuukärryjä, käyttivät nostolaitteita ja olivat kivenmurskaamossa. Lisäksi olivat timmerit, joiden tehtävä oli uusien rakennusten teko sekä kuilujen kattojen tukeminen pölleillä, jolloin hekin joutuivat laskeutumaan kaivoksiin.

   Hivenen muita kaivosmiehiä ylempiarvoisia olivat paasit, jotka johtivat pieniä työporukoita ja neuvoivat uusia tulokkaita. Englannin kielen työkaveria tarkoittava partner muuttui sanaksi paasi, joka on edelleen käytössä suomalaisilla telakoilla, tarkoittaen työparin kokeneempaa laivanrakentajaa. Kaivoksissa suomalaispaasi oli uransa huipulla, sillä sen ylemmäksi, kuten  työnjohtajiksi, he etenivät vain harvoin. Alla kaksi trammeria pussaa oorikaaroja:

   Hyvän kuvan trammerin tehtävästä saa Heikki Luoman romanista Kuparitaivas: ”Ohtonen rupesi heittelemään kiviä vaunuun. Minä aioin heitellä toiseen, joka oli siinä vieressä, mutta se kielsi ja sanoi, ettei sitä pirukaan nostaisi kiskoille täydessä lastissa. Systeemi oli sellainen, että toinen työntäisi kaaran hissikuilulle ja toinen öysäisi sillä aikaa toisen vaunun täyteen … Ohtonen sanoi, että lykättäisiin se yhdessä kuilulle jotta minä oppisin tyhjennyksen. Puskimme yhdessä puolijuoksua ja vaunua piti melkein pidätellä menemästä liian lujaa. Oivalsin, että käytävä oli ajettu laskemaan loivasti kuilulle päin … Ohtonen näytti miten kaaran lukitusmekanismi toimi. Vaunu keikkasi pystyyn ja tyhjensi oorilastin luiskaa myöten hissilaatikkoon.”

   Jos olosuhteet ja työskentely 1900-luvun alun kuparikaivoksessa kiinnostavat enemmänkin, kannattaa lukea kyseinen kirja, sillä se perustuu hyvin pitkälti tositapahtumiin. Romanissa kerrotaan myös siitä, miten työnantajapuoli suhtautui, kun kaivosmiehet vaativat lisää palkkaa sekä turvallisuustoimia ja lakkoilivat sen johdosta. En kerro tapahtuneista sen enempää, että en paljasta kirjan loppuhuipentumaa.

Copper Range Railroad Trimountain kaivosten kohdalla

   Monet työtaistelut vaativat ihmishenkiä ja surmaajasta riippumatta olivat uhrit aina työläisiä. Syyllisiä olivat yleensä kaivosyhtiöiden paikalle kutsuma kansalliskaarti, mutta välillä myös amerikansuomalaiset sosialistit. Yhteistä kaikille työnselkkauksissa tapahtuneille kuolemille oli, että työnantajapuolen katsottiin toimineen lain puitteissa, eivätkä he saaneet minkäänlaisia rangaistuksia. Vastaavasti työntekijäpuolen kahinoitsijat pistettiin vankilaan, eikä töitä saanut yksikään sellainen siirtolainen, joka kuului ammattiliittoon ja lakkoili. Monet tällaiset olivat niitä miehiä, jotka ”katosivat” Ameriikkaan. Alla kaaran kippaus:

   Kaikki kaivoksissa tapahtuvat tehtävät olivat erittäin raskaita ja onnettomuuksia sattui usein, kuolemaan johtaviakin keskimäärin yksi viikossa Keweenawin niemimaalla, joten saamme olla onnellisia, että Heikki palasi kotiin. Monet joutuivat allekirjoittamaan kontrahdin, että eivät vaadi kaivosyhtiöltä mitään työtapaturman sattuessa. Tämän vuoksi suomalaiset olivat perustaneet koko Yhdysvallat kattavan sairauskassan, jonka nimi oli ”Kaleva Loukkaus ja Sairastus-Apu-Seura”, joihin työläiset maksoivat noin 25 senttiä viikossa.

   Kuoleman kohdatessa kaivosyhtiön asiamies toi leskelle asunnon irtisanomislapun jo ennen kuin vainaja oli saatettu maanpoveen. Leski ja lapset saivat asua kaivosyhtiön talossa enää vain kuusi viikkoa, sitten heidät häädettiin pois, että asuntoon saatiin uusi kaivosperhe. Leskeneläkkeitä ei Ameriikassa tunnettu, ja enimmäkseen kotona ollut vaimo ei usein osannut englantia, sillä kaikki elämä oli ollut suomenkielisten ympäröimää, joten moni leski suuntasi lapsineen takaisin Suomeen. Suomalaisilla oli myös hautauskassa, jonka maksu oli samaa luokkaa kuin sairauskassan, mutta eteenkin poikamiehet osallistuivat yleensä vain jälkimmäiseen, sillä olettivat varojensa riittävän kuluihin, mitä kirkkomaahan kuoppaamisesta tuli.

   Kaivosyhtiön lääkärillä käynti maksoi dollarin, ja hinta oli sama työläismiehelle ja perheen jäsenille. Sairastelu saattoi kuitenkin johtaa kaivosmiehen taloudellisiin vaikeuksiin, kuten jos sairastui itse, eikä ollut hankkinut vakuutusta ja jäi tyhjän päälle. Rahat hupenivat myös äkkiä, mikäli lapsen taikka vaimon tauti vaati sairaalahoitoa. Jos perheen rahat eivät riittäneet seuraavaan tilipäivään saakka, saattoi yhtiöltä pyytää kottia. Mikäli paikkakunnan sekatavarakauppa oli kaivosyhtiön ylläpitämä, ei ennakkoa annettu dollareina, vaan sitä varten oli painettu omaa valuuttaa, jolla pystyi maksamaan ainoastaan yhtiön myymälässä. Jos kuitenkin tarvitsi oikeaa käteistä, saattoi yhtiön setelin myydä toiselle henkilölle, mutta siitä ei saanut samaa summaa kuin sen arvo oli, vaan ostaja käytti tilaisuutta hyväksi ja maksoi siitä vähemmän. Oma valuutta oli yleisempää hiilikaivoksilla, eikä sitä käyttänyt kuin muutama Kuparisaaren kaivosyhtiö.

Alla Trimountain 1900-luvun alkuvuosina. Kuva on otettu Division Streetin pohjoispuolelta, todennäköisesti vesisäiliön jalustan tikapuilta, joka oli ihan lähellä Aution poortitaloa. Heikin kortteeri jää juuri ja juuri kuvan ulkopuolelle, mutta etualalla oikealla osin näkyvä katonlape oli todennäköisesti Aution piharakennus. Puun vasemmalla puolen pilkistää katto toisen talon takaa ja se lienee vielä hirsipinnalla oleva suomalainen kirkko. Lippu liehuu koulun tornissa, Metodistikirkko jää sen taakse piiloon. Kaikkein kauimmaisena oikealla hoitajien asuntola sekä sairaala:

Työtä tehtiin 10 tuntia päivässä, kahdessa vuorossa, johon sisältyi yksi ruokatauko kaivoksen uumenissa. Palkka raskaasta ja vaarallisesta työstä oli muutama sentti alle puolentoista dollarin päivässä eli 34 kuukaudessa, mikäli pysyi urakkatahdissa. Trammerin piti saada kipattua 30 oorikaaraa työvuorossa eli kiuhtissa, joka tulee sanasta shift. Kaikki eivät siihen pystyneet, sillä täysiä vaunuja vaadittiin sama määrä, vaikka olisi työskennellyt perimmäisessä nurkassa kuiluun nähden. Jos täyden määrän onnistui kippaamaan kiuhtin aikana, sai ylimääräisistä oorilasteista muutaman kymmensenttisen lisää.

   Kaikkein kovakuntoisimmat sekä porarit ansaitsivat jopa 59 dollaria, joten heillä enin osa ei kulunut  täysihoitoon. Monilla suomalaisilla riitti rahaa kotiin lähetettäväksi, sekä valokuviin ja kellojen sekä tamineiden ostoon. Uudet kengät sekä puku liiveineen oli tapana hankkia lähes ensi tilassa, olivathan ne halvempia kuin Suomessa. Vieressä palkkashekki, jolla Trimountain kaivosyhtiö on maksanut kuukauden palkan eli 32,40 dollaria  jollekin Jacobille 23. marraskuuta 1907.

   Useat käyttivät tuohon aikaan lierihattua,  mutta kuperakoppainen päähine, knalli oli muotia, ja  sellainen  keikkui  monen  siirtolaisen  päässä. Naisten hatut olivat suuria sekä komeita, ja kerrotaan, että valokuvaamoissa oli noita luomuksia siltä varalta, ettei asiakas ollut vielä ehtinyt ostaa omaa. Sama koski myös miesten päähineitä sekä pukuja,  joten ei ole varmaa oliko Heikilläkään ryhmäkuvassa päässä oma hattu vai valokuvaamosta lainattu knalli.

   Työssä miehet käyttivät toisenlaista päähinettä, kypärää, joka oli paksua nahkaa, eikä suojannut kuin pikkuisilta kiviltä. Suurempien lohkareiden tippuessa tai louhoksen katon sortuessa ei kovemmastakaan kypärästä olisi ollut mitään hyötyä. Kypärän, jonka sisällä käytettiin puuvillamyssyä, tärkein tehtävä oli, että siihen sai kiinnitettyä karbidilampun, joihin kaivosmiesten valot olivat 1900-luvun alussa alkaneet vaihtua aiempien talikynttilöiden sijaan.

   Tekniikka oli jo kehittynyt sen verran, että kaivoksen uumenissa oli jonkin verran sähkövaloa, mutta johdot oli vedetty ainoastaan pääkäytäville, louhintakohdat valaistiin edelleen otsalampuilla. Kypärät työntekijät ostivat kaivosyhtiöltä, samoin luultavasti työvaatteet, siis denimkankaisen takin ja housut, koska kokohaalareita ei vielä tuolloin käytetty. Samasta puodista hankittiin myös talikynttilät sekä karbidilamput, jälkimmäisen hinta oli pari dollaria, niin että nekin rahat palautuivat kaivosyhtiölle.

   Poorditalojen emännät eivät pitäneet siitä, että likaisia kamppeita tuotiin heidän huoneisiinsa, ja työvaatteita säilytettiinkin kaivosyhtiön sosiaalitiloissa, jonka nimi, paikkakunnasta riippuen, oli Change House tai Dry House. Jokaisen kaivoksen yhteydessä sijainneissa pukuhuonerakennuksissa oli puolitoista metriä leveät käytävät, joiden varsilla jopa 300 komeroa sisältävät kaappirivit, ja niiden edessä penkki. Aivan kuten tämän päivän sosiaalitiloissa, sillä erolla, että koko rakennuksen kaikki pinnat, seinät, katot ja lattiat olivat puuta. Myös penkkien ja noin 450x500 komeroiden materiaalina oli puu, kun se nykyisin on metalli. Peseytymistä varten oli oma huone, jonka seinävieriä kiersivät kaukalot, siis pitkät, yhtenäiset pesualtaat, joista työmiehet kauhoivat käsillään vettä päälleen, mutta minkäänlaista WC-tilaa ei rakennuksessa ollut.

   Lähes jokainen kaivostyöläisperhe piti täysihoitolaa, ja nekin, jotka eivät niin tehneet, asuivat taloa useamman perheen voimin, ellei oma sakki ollut niin suuri, ettei muita mahtunut. Kylän asukkaissa vilahteli tuttuja sukunimiä, muutamia mainitakseni Juntunen, Kantola, Manninen, Huotari, Paatela, Kiiskinen, Matero, Siltala ja Karppinen. Väestönlaskennassa on myös nimiä Lehti, Kangas, Koski sekä Mäki, joka yleensä kirjoitettiin muotoon Maki, eikä noista voinut tietää olivatko ne olleet alkujaan kaksiosaisia, jotka oli lyhennetty, että amerikkalaiset osaisivat lausua ne. Oli myös sellaisia, jotka olivat vaihtaneet sukunimensä paikalliseen asuun kuten Hill sekä Rock, ja virheellisesti luullaan, että viranomaiset muuttivat nimiä Ellis Islandilla, mutta se ei pidä paikkaansa, korkeintaan alkuperäinen nimi kirjoitettiin siellä väärin.                 

   Englantilaislähtöiset pitivät itseään parempana väkenä, koska he osasivat paikallisen kielen ja olivat useimmiten lähtöisin kotimaansa kaivosalueilta, jonka vuoksi he käsityksensä mukaan omasivat aiempaa kokemusta alalta. He toimivatkin usein työnjohtajina ja heidän käytössään oli yleensä isommat asuintalot. Niissä saattoi olla vesiklosetti sekä sähköt, mutta niin suuria pomoja he eivät olleet, että heillä olisi ollut paatruuma , bathroom. Kylpyhuoneita oli vain muutamassa villagen talossa, joissa asuivat suurimmat pamput, opettajat, kauppiaat ja muut silmäätekevät. Näiden talot olivat muutoinkin aivan erilaisia, monimuotoisia ja avaria, eivät samanlaisia laatikoita kuin työläiskodit.

   Muut kansallisuudet vieroksuivat englantilaisia, jonka vuoksi heidän asuntonsa sijaitsivat usein vähän etäämmällä muista, esimerkiksi kirkon ja kauppojen toisella puolen. Kaikkein suurimmat pomot asuivat korkeammalla mäen rinteessä, ja Painesdalessa heidän asuinalueensa sai nimen ”Snob Hill”.

Etualalla Painesdalen kaivosmiesten perheiden pottupeltoja, taustalla yksi alueen vesisäiliöistä

 

Siitä mitä kaivostyöläiset tekivät vapaa-ajallaan, ei ole juurikaan löytynyt tietoa, vaan kaikkialla kerrotaan lähinnä niin sanotun paremman väen harrastuksista. Vai tekivätkö mainarit ja trammerit mitään, kun raatoivat kymmenen tuntia kuutena päivänä viikossa, joten ainoa vapaa saattoi mennä ihan vaan levähtämiseen.

   Kymmentuntinen työpäivä ei Heikki-torpparille liene ollut mitenkään harvinainen, kun kotona maata viljellessä työtä paiskittiin kesällä auringon noususta sen laskuun, varsinkin jos joutui tekemään taksvärkkiä torpan omistajalle. Tosin syystalvella kotipuolessa sai tehdä lyhyempää päivää, kun valoisaa aikaa oli vähän.

   Suomalaisilla oli haali lähes joka kylässä, joten nuorempi väki varmaan kävi tansseissa ja muissa huvitilaisuuksissa, kuten näytelmäiltamissa ja konserteissa. Perheet ja pariskunnat saattoivat käydä picneekillä Superior järven länsirannalla, Freda Parkissa, jonne Copper Range Railroad järjesti noin 50 sentin hintaisen junakuljetuksen joka kesäsunnuntai. Vähempivaraisilta tämä ilo loppui, kun yksityisautoilu lisääntyi 1910-luvulta lähtien, ja junamatkat lakkautettiin kannattamattomina. 

Trimountain Store, eli supermarket ja sen edessä ”linja-auto”

   Suomalaissiirtolaiset perustivat orkestereita, soittokuntia sekä urheiluseuroja ja - joukkueita. Osalla miehistä oli tietenkin viina ja korttipeli paheet, kun nämä ajattelivat, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Humalat saattoivat johtaa tappeluihin, mutta käsittääkseni Heikki oli ollut siivo ihminen jo Suomessa, joten tuskin hän ryhtyi kyseisiin touhuihin Ameriikassakaan. Todennäköisemmin hän osallistui Jumalanpalveluksiin, silloin kun sellainen paikkakunnalla oli, sillä vaikka kirkkoja oli paljon, ei suomenkielisiä pappeja riittänyt kaikkiin. Pappien puutteessa hartaustilaisuuksia ja seuroja pidettiin myös maallikkosaarnaajien voimin.

   Naapurikylässä, South Rangessa piipahdettiin usein ja kaksoiskaupungissakin silloin tällöin. Hancockin Finntownista löytyi paljon suomalaisten ylläpitämiä palveluita, joita ei pikkukylissä ollut, kuten kelloseppiä, kirjakauppoja, lakimiehiä ja niin edelleen. Italialaiset olivat vallanneet parturialan, mutta kaupungista löytyi myös suomalaisia Parran Wuolimoja kuten liikkeitä nimitettiin. Monet hankkivatkin uuden puvun, tai ainakin kävivät parturissa ennen photograph studioon menoa, ja kyllä Heikkikin näyttää siltä, että on käyttänyt kyseisiä palveluita ennen valokuvan ottamista.

   Hancockissa toimi myös Suomi-Opisto niille, jotka halusivat sivistää itseään. Parhaiten opinahjosta saa käsityksen, kun sen toimintaperiaatetta vertaa Suomen Kristillisiin Kansanopistoihin, eli opetus oli suunnattu aikuisille, joilla oli jo jonkinlainen luku sekä kirjoitustaito, ja koulun ilmapiiri oli uskonnollinen. Alla olevassa kuvassa Heikistä ei ollut tekstiä missä se on otettu, mutta vertailu muiden valokuviin kertoo kuvaajan olleen suomalainen G.A. Silfven Studio, Hancock:

   Kenties Heikki piipahti Hancockissa myös kuppilassa. Ei siksi, että hän olisi kaivannut väkijuomia, vaan katsomassa vähän yli kaksikymppistä ”suomalaisjättiläistä”, sillä 254 senttisellä Big-Louiella oli jonkin aikaa oma saluuna kaupungissa. Kaukana kotoa olleelle Heikille kyseinen Lauri Moilanen tuntui melkein naapurin pojalta, olihan hän syntynyt Puolangan Aittokylässä, vaikkakin muuttanut jo pikkupoikana vanhempiensa mukana Ameriikkaan.

   Varmaan vapaalla luettiin myös suomenkielisiä sanomalehtiä, joissa oli uutisia Suomesta ja Amerikasta sekä muualta maailmasta. Hancockissa ilmestyi evankelisluterilaisen Suomi-Synodin toimittama Amerikan Suometar sekä sosialistinen Työmies, joiden toimittajat ja kannattajat nokittelivat jatkuvasti toisilleen. Molemmille riitti lukijoita, eivätkä ne suinkaan olleet ainoita sanomalehtiä, mutta lähimpänä ilmestyneitä. Suomi-Synodi julkaisi myös Paimen-Sanomat lehteä, mutta siinä ei juurikaan ollut uutisia, vaan vain kirkollisia tiedotteita sekä Herran sanaa. Sosialistit taas painoivat Soihtu-lehteä, jossa kirjoitettiin paatoksella siitä, kuinka työnantaja riistää kaivosmiehiä.

   Evankelisluterilainen kirkko, eli Suomi-Synodi ei ollut mitenkään yhtenäinen tai hyvin organisoitu, mutta sillä oli eniten kannattajia, vaikka seudulla toimi useita muitakin suomalaisia kirkkokuntia. Monet suomalaiset mieltyivät Metodistien toimintaan, sillä se oli huomattavasti vapaamuotoisempi sekä avarakatseisempi kuin muut, eteenkin kun sitä vertasi lestadiolaisiin, joita niemimaan pohjoisosaan oli muuttanut edellisvuosisadalla.

   Varsinkin raittiusliikkeiden toiminta oli hyvin aktiivista, mutta niin oli myös ammattiliittojen, jossa oli mukana paljon kaivostyöläisiä, jotka yrittivät saada parempaa palkkaa ja inhimillisempiä työoloja. Asialla eivät suinkaan olleet pelkästään suomalaiset, vaikka niin on välillä annettu ymmärtää. Kaikki siirtolaiset, jotka työskentelivät kaivoksissa, yrittivät saada parannusta aikaan, tosin suomalaiset olivat rohkeampia aloittamaan lakon, elleivät olot parantuneet. Lakot olivat yleensä kaivoskohtaisia, vaikka ammattiliitot yrittivät saada aikaan valtakunnallisia sopimuksia.

Trimountainin kolme kukkulaa jostain kylän länsipuolelta kuvattuna

 

Samoihin aikoihin, vuonna 1906, kun Keweenawin Rocklandin kaivoksessa oli työnselkkaus, lakkoilivat Laukon torpparit Suomessa, Tampereen kupeella, Vesilahdessa ja Tottijärvellä. Torppareiden keväällä alkanut mielenilmaus oli tavallaan jatkoa vuoden 1905 suurlakolle, joka oli ollut edellisvuoden puolella, loka marraskuussa. Laukon kartanon torpparit yrittivät saada kohtuutta vapaaherra, paroni Herman Standertskjöld-Nordenstamin vaatimuksiin, jotka kasvoivat vuosi vuodelta, sillä kirjallisia sopimuksia hän ei suostunut tekemään.

   Aikalaiset ovat kuvanneet kartanonherraa autoritääriseksi ja etäiseksi, koska hän ei osannut laisinkaan suomea. Wikipedian mukaan kansanedustaja ja senaattori Kairamo sanoi paronista seuraavaa: "Itsepäinen, mahtipontinen, vieraskielinen, epäkansallinen, turhanpäiväisesti ylvästelevä ja ylimielinen aatelisherra, joka ei ole, eikä tahdo, eikä voikaan olla minkäänlaisessa persoonallisessa suhteessa alustalaistensa kanssa.” Kairamo tuskin liioitteli, sillä kartanonherran vaatimuksesta alustalaisten oli kuljettava lakki kourassa, jos nämä ohittivat talon ikkunat tai sen kuistin, vaikka paikalla ei olisi ollut ketään. Paroni oli noudattanut omia ”hyveitään” myös silloin, kun oli valinnut Laukon kartanon tilanhoitajaksi pehtoorin, joka oli pikkumainen ja ärhentelevä.

   Laukon torpparin vuosivuokra oli erilaisten ruokaraaka-aineiden lisäksi lähes 40 markkaa rahaa sekä yli 190 hevostyöpäivää. Kartanolle hevosen kera työtä tekevälle torpanisännälle jäi omien viljelysten hoitoon reilusti alle puolet vuoden arkipäivistä.        

   Aivan kuten Ameriikan kaivoksissa, ei Laukossakaan suostuttu käymään neuvotteluja alaisten kanssa. Kun torpparit eivät antaneet periksi, vaan jatkoivat lakkoaan, ryhtyi paroni toimeenpanemaan häätöjä, joille oli saanut siunauksen kihlakunnanoikeuden päätöksellä. Häädöt tapahtuivat seuraavan talven aikana, ja kodittomaksi joutui noin 500 ihmistä, ja torppien uunit sekä ikkunat rikottiin, etteivät nämä voisi palata niihin.

   Toin tämän tapahtumasarjan esille kertoakseni, että suuren rapakon molemmin puolin toisille työtätekevien olot eivät aina olleet mitä parhaita. Heikkikin oli kotimaassa torppari, mutta Kainuussa ei ollut suuria kartanoita, eikä sen vuoksi omavaltaisia kartanonherroja, vaan kotipuolessa emätilojen isännät ja torpparit elivät aika samankaltaista elämää. Myös kyseiset tapahtumat lienevät vaikuttaneet Väinö Linnan teksteihin ”Täällä pohjantähden alla” trilogiassa.

Häädetty torppariperhe Laukossa

 

Kun miehet lähtivät rapakon taa, jatkui elämä Paltamossa, mutta vaimojen kohtalo ei liene ollut helppo. Riitu Kaisankin oli vastattava yksin torpasta sekä neljästä lapsesta, joista vanhin, Kalle täytti vasta kolmetoista seuraavana kesänä. Missään ei näy viitteitä, että muu perhe olisi tehnyt lähtöä Ameriikkaan, nähtävästi pariskunta oli päättänyt, että Heikki menee tienaamaan ja palaa Melalahteen taaloja taskuissaan. Koko porukan lähteminen ei olisi ollut helppoa, kun jonkun piti hoitaa Wähälää, mikäli tarkoitus ei ollut muuttaa Ameriikkaan pysyvästi. Jos torpan kontrahdista ei luopunut, tuli nurkkaraha maksaa isännälle, Leinolan Matti Leinoselle, ja ilman tämän lupaa Mikkoset eivät voineet vuokrata tilaa kolmannelle osapuolelle. En ole löytänyt mistään dokumentista mainintaa, että Wähälän väeltä olisi vaadittu taksvärkin tekemistä isäntätilalle, Kainuussa sellaisten merkinnät on yleensä vain kruununtorppareilla.

   Matka oli aika kallis, eikä Heikki seilannut väliä edestakaisin kuten monet tekivät, vaan pisti mieluummin nekin rahat talteen. Perheen matkustamista valtameren yli ei kiihdyttänyt Venäjän armeijaan joutuminen, sillä Wähälän pojat olivat vielä niin nuoria, ettei se ollut ajankohtaista. Vain pari kuukautta Heikin lähdön jälkeen suomalaisten asevelvollisuus lakkautettiin, niin ettei sen pelkoa tullut myöhemminkään.

   Lieneekö Wähälänkin pellot annettu vuokralle isännän poissa ollessa, vai pärjäsikö Riitu Kaisa keskenkasvuisten poikiensa avulla, olivathan kainuulaiset ja suomalaiset naiset sitkeitä ja periksiantamattomia, eli heistä löytyi sisua. Edellissyksynä oli varmaan kylvetty ruista ja ohraa, joten ne täytyi tulevana kesänä korjata, vaikka uutta ei olisikaan peltoon pistetty. Heinää perheen oli pakko viljellä, sillä lehmiä, lampaita ja hevosta ei kannattanut noin vain hävittää, jos ne olivat hyviksi havaittuja. Enää heinää ei kerätty ainoastaan luonnonkasvuisilta luhdilta, soilta ja purojen varsilta, vaan lisäksi parempisatoista timoteitä kylvettiin peltoon.

   Eurooppaa koettelivat erilaiset lakot toistensa perään vuonna 1905. Ranskassa saatiin heinäkuun alussa yhdeksäntuntinen työpäivä kaivostyöntekijöille, mutta vajaa kaksi kuukautta myöhemmin Puolaan jouduttiin julistamaan sotatila vastaavanlaisen lakkoilun vuoksi.

   Venäjä hävisi Japania vastaan käymänsä sodan raskain miestappioin, kaatuneita, kadonneita ja haavoittuneita oli yhteensä noin 125 000. Rauha solmittiin syyskuun alussa Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin välityksellä. Venäläiset olivat edelleen tyytymättömiä Nikolai II:n toimintaan, ja kansa koki, että tsaari oli johtanut miehensä turhiin kuolemiin sodassa. Hallitsijaa vastaan lakkoiltiin, jotka johtivat siihen, että Nikolai II antoi lokakuun lopussa manifestin, jolla hänen itsevaltiutensa päättyi, mutta kruunusta hän ei vielä luopunut. Samaan aikaan alkoi viikon kestänyt suurlakko Suomessa, ja marraskuun alussa tuli maatamme koskeva manifesti, jolla kumottiin kuusi ja puoli vuotta aiemmin annettu Helmikuun manifesti. Suomen kenraalikuvernöörin diktaattorivaltuudet lakkautettiin ja eduskuntalaitoksen uudistaminen käynnistyi, joten ensimmäisen sortokauden katsottiin päättyneen.

   Kotikonnuilla kinasteltiin, ja väliin käytiin hyvinkin ärhäkkää kiistaa Paltamon kunnanhallinon sekä kirkon paikasta. Kiivaimmat itäosan asukkaat suunnittelivat omaa seurakuntaa paltaniemeläisten kanssa, jos pyhättö siirretään järven selän pohjoispuolelle. Paltaniemen kirkossa halusivat käydä paitsi kyseisen kylän asukkaat, myös Kivesjärvellä, Warisniemessä ja Pehkolanlahdessa asuvat sekä osa melalahtelaisista, mutta Kuopion tuomiokapituli ei lämmennyt ajatukselle seurakunnan jakamisesta.

   Pitkällisen nokittelun jälkeen kuntahallinto saatiin viimein sille puolen Oulujärven, jossa suurin osa väestä asui. Kuntakokous pidettiin huhtikuussa 1906 Kiehimässä, Joenniemen talossa, mutta myöhemmin paikaksi vakiintui Värjän torppa, joka sijaitsi todella keskeisellä paikalla Kiehimänjoen lossirannassa.

   Wähälään rupesi pikkuhiljaa tulemaan dollareita Ameriikasta, mutta siitä ei ole tietoa, milloin ensimmäinen rahalähetys saavutti Melalahden. Yleistä oli, että pieniä summia pistettiin tulemaan kirjeen mukana, mutta isommat erät lähetettiin rahalaitosten kautta.

   Joulun jälkeen, kun Heikin lähdöstä oli kulunut lähes 3 vuotta, oli Kaikuja Kajaanista lehdessä ilmoitus, että Briita Kaisa Mikkonen voi noutaa saataviaan ”näytettäviä trattoja vastaan”. Tratta oli jonkinlainen velkakirja, jonka Heikki lähetti vaimolleen, kun oli tallentanut rahat pankkiin Yhdysvalloissa, ja jota näyttämällä vaimo saattoi nostaa rahaa Kajaanin Kansallis-Osake-pankista. Pankit tietenkin perivät maksun palvelusta, mutta rahat sai markkoina. Yhtä lailla kirjeissä lähetetyt dollarit aiheuttivat reissun Kajaaniin, kun dollarit piti vaihtaa markoiksi.

Jonkun kaivosmiehen palkkashekki - Rahaa Ameriikasta

   Lieneekö edellä mainittu ajankohta ollut se, jolloin Suomeen jäänyt perhe kävi Kajaanissa valokuvissa. Saattaa olla, että Heikki oli pyytänyt lähettämään otokset, että näkisi millaisiksi lapset olivat kasvaneet. Varsinkin isompien poikien vaatteet viittaavat siihen, että kuva on otettu talvella, näkyyhän Kallen saappaanvarsista villasukat, ja lasten iät näyttävät hyvin sopivan vuodenvaihteeseen 1907 - 08, jolloin Kalle oli 15, Jalmari lähes 13, Augusta 9 ja Heikki kuusi.

Maria Augusta, Heikki Leonard ja Riitu Kaisa, Pekka Jalmari ja Kalle Johannes

Kiehimänsuun kylästä alkoi tulla uusi kuntakeskus, ja vuonna 1907 Paltamon toinen kansakoulu sai viimein oman rakennuksen Kiehimänvaaran kupeelle, opetus tosin alkoi vuokratiloissa jo edellissyksynä. Kirkko pysyi edelleen Paltaniemellä, vaikka jossain vaiheessa rannassa oli jo proomu, jolla kuvakirkko aiottiin uittaa Paltaselän yli.

   Samana syksynä Melalahden Hahtolassa pidettiin varsinainen yhtiökokous Paltamo-Melalahden Osuuskassan perustamiseksi, mutta jo sitä ennen isännät olivat pitäneet useamman kokouksen asian edistämiseksi. Mukana näyttää olleen tuttuja miehiä, kuten Järvelän Juuso Huusko, Lehtomäen Antti Huusko ja Warpamäen Kalle Mikkonen sekä muita seudun isäntiä, jotka jo maamiesseuran vuoksi kokoontuivat useamman kerran vuodessa. Tuon jälkeen kyläläisten ei tarvinnut matkustaa järven yli Kajaaniin tallettamaan rahojaan tai hakemaan lainaa, vaan lähin pankkilaitos toimi edellä mainitussa Hahtolassa.

    Kiehimän kansakoulun alku oli ollut hankala, eikä kylälle meinannut löytyä pätevää opettajaa, eteenkin kun palkka oli surkea ja kunnanvaltuuston äijät sitä mieltä, että valittavan tuli olla seminaarin käynyt mies. Sinänsä miesopettajan vaade on ymmärrettävä, kun kouluun otettiin 50 oppilasta, jotka olivat iältään 7 - 16 vuotiaita, joten isännät pelkäsivät, ettei naisopettaja pysty pitämään laumaa kurissa.

   Kiehimän koulun vaikeudet eivät säikäyttäneet naapurikyläläisiä, vaan Mieslahteen ja Melalahteen alettiin puuhata omia opinahjoja. Valtiovalta oli suosiollinen uusien kansakoulujen suhteen, ja myönsi auliisti avustuksia, jos vain tarvittavat edellytykset täyttyivät, joita olivat muun muassa sopivat tilat koulun pitämiseen. Myös kunnan harteille jäi maksettavaa, ja niihin haettiin rahoitusta erilaisten järjestöjen ja säätiöiden avustuksista sekä lukukausimaksuista.

   Juho Leinonen oli vastikään rakentanut Moilalan pihapiiriin vanhan päärakennuksen lisäksi uuden talon, josta Paltamon kunta vuokrasi huoneita Melalahden kansakoulua varten kesällä 1909. Leinonen, joka siirtyi vaimoineen ja lapsineen vanhalle puolelle, pyysi Moilalan hyyryhuoneista 300 markan vuosivuokraa, mikä oli erittäin halpa hinta. Samaan aikaan kunta joutui pulittamaan Mieslahden Pääkkölän, suunnilleen samanlaisista tiloista yli kaksinkertaisen hinnan. Eräs K. K. valittikin tästä sanomalehdessä, jossa hän moitti muutoinkin uusien kansakoulujen perustamista, se kun tiesi kuntalaisille verojen korotusta.

   Moilalasta luokkahuoneeksi vuokratun pirtin lisäksi tilat käsittivät myös opettajan asunnon, eli kaksi kamaria sekä porstuan, joka toimi keittiönä, koska sinne oli sijoitettu hella. Pulpettien valmistus sekä lämmityshalkojen teko annettiin huutokaupassa sille, joka tekisi työn pienintä rahavaadetta vastaan. Kuten tiedetään halvin ei aina ole paras, ja niinpä pulpetit eivät aluksi täyttäneet vaatimuksia, sillä jotkin niiden osista oli valmistettu raakalaudasta, ja paikallinen timpuri joutui korjaamaan tekosiaan.                       

   Kesällä opettajaksi valittiin kuusjärveläinen Juho Konttinen, ja koulu alkoi pienten lasten opetuksella 23.8.1909. Lukukausimaksuksi oli määrätty yksi markka ja kahdeksan lasta sai siitäkin vapautuksen köyhyyden takia. Lisäksi vähävaraisille jaettiin stipendejä, että nämä pystyivät hankkimaan kunnolliset jalkineet ja vaatteet, sillä eihän koulua voinut pelkässä paitaresussa käydä. Vaikka koulu saatiin lähemmäs, oli Melalahti-Kivesjärvi-Warisniemi alue niin laaja, että osa oppilaista joutui asumaan sukulaisten ja tuttujen pirtinloukossa Isokylässä, kuten paikalliset nimittivät Oulun maantien ja laivalaiturin välistä aluetta, vaikka se on joissakin kirkonkirjoissa nimetty Rantakyläksi.

   Heikki Leonard Mikkonen lienee aloittanut Melalahden kansakoulussa ensimmäisten lasten joukossa, olihan hän täyttänyt kahdeksan paria kuukautta ennen kuin Pienten Koulusta ilmoitettiin sanomalehdessä. Yksitoistavuotias Maria Augustakin olisi ollut vielä sopivan ikäinen kansakouluun, mutta tyttöjen opetusta ei pidetty niin tärkeänä, mitä hän on aikuisena harmitellut. Wähälän vanhemmat pojat olivat kiertokoulunsa käyneet ja alkoivat olla rippi-iässä, joten he eivät enää liene olleet innokkaita kuluttamaan housuntakamusta pulpeteissa, joissa istui enimmäkseen alle kymmenen vanhoja lapsia.

   Vaikka Wähälä oli Melalahdesta Lehtomäelle ja Kivesjärvelle kulkevien teiden vieressä, ja siksi hyvin keskeisellä paikalla, oli se syrjässä Rantakylään verrattuna. Koulumatkaa Leunardille kertyi yhteen suuntaan noin seitsemän kilometriä, ja hänen tyttärensä tiesi kertoa, että hänen isänsä majoittui ainakin osan ajasta Rantakylässä, mutta enää tytär ei muista missä talossa.

   Moilalasta oli laivarantaan kilometrin matka, jonka varrella, aivan rannan tuntumassa oli myös Juuso Huuskon kauppa. Matka pysyi samana, kun kansakoulu sai omat rakennukset, tontille, jonka nimi oli Päivärinta, jonne oli rannasta melkoinen ylämäki, kun nousua oli kilometrin matkalla yli 40 metriä, vastaavasti alamäkeen sai suksilla kunnon liu’un, jos koti sattui olemaan alarinteellä.

Nauris ja taskunauris, joista ensimmäinen kaipaa vain vesipesua, mutta jälkimmäinen korjausta kellosepältä, perusteellista puhdistusta sekä parempia kellonperiä. Painava kello on nykyisin tätini hallussa, ja vasta nähtyäni sen ymmärsin, miksi puhutaan taskunauriista:

Heikki missasi reissunsa aikana Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit maaliskuussa 1907, mutta Riitu Kaisalla niissä oli mahdollisuus äänestää, olihan maamme naiset saaneet äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena koko maailmassa. Sitä käyttikö Wähälän torpan emäntä oikeuttaan, ei tietenkään pysty enää todentamaan.

   Jos suomalaiset luulivat Lokakuun manifestin tuoneen maallemme omaa päätäntävaltaa, siinä he erehtyivät. Eduskunta kyllä saatiin, mutta Nikolai II hajotti sen kerta toisensa jälkeen. Toisen sortokauden katsottiin alkaneen 1908, vaikka ajanjakson nimitys annettiin vasta myöhemmin, sen ollessa käsillä puhuttiin routavuosista.

   Pari vuotta aiemmin Venäjän pääministeriksi tuli Pjotr Stolypin, joka ryhtyi toteuttamaan ”Suomen asian esitysjärjestystä”, jonka jälkeen maatamme koskevat lakiasiat hoidettiin Venäjän ministerineuvoston kautta. Pari vuotta myöhemmin annettiin vielä laki, joka käytännössä riisti lähes kaiken lainsäädäntövallan Suomen eduskunnalta ja senaatilta.

   Jokaiseen Suomen kaupunkiin asetettiin venäläissotilaita ja miliisit valvoivat yleistä järjestystä. Enin osa venäläisistä käyttäytyi asiallisesti, eikä esimerkiksi Kajaanissa ollut ongelmia, mutta yleinen ilmapiiri ei ollut kovin suotuisa. Venäläiset värväsivät ilmiantajia, niin että naapurit alkoivat kytätä toistensa tekemisiä. Suomenmielisiä pidätettiin kuulusteltaviksi, osa heistä lähtikin maanpakoon Ruotsiin tai kauemmaksi.

   Marraskuussa 1908 kuoli Joona Wäisänen, Riitu Kaisan isä. 71 vuoden iän saavuttanut mies oli sairastellut jo pidempään ja ollut erittäin kivulloinen, jopa niin, että kirkonkirjaan merkittiin kuolinsyyksi ”kitui”. Kuolinilmoituksessa suremaan jäivät kaksi poikaa ja kolme tytärtä, mutta leskeä ei mainita. Ajan tavan mukaan ilmoitukseen kirjattiin ne, jotka olivat laittaneet sen lehteen.

Kuolinilmoitus Kaikuja Kajaanista lehdessä

   Halmetmäki oli jo aikoja sitten jaettu kolmeen osaan, joista yhtä asui Joonan Pekka-veljen Erkki-poika perheineen, toisen osan, Hetevainion omisti Kymmene Aktiebolag. Viimeinen osa, Väisälä kuului toiselle Joonan veljelle, Paavo-sepälle, joka oli 1903 nainut Reeta Kaisa Leinosen Itkonmäestä. Joona oli asunut viimeksi mainitussa ja heidän talouteensa jäi myös eläkeleski Britha Kaisa asumaan.

Voisiko oheinen valokuva olla otettu Ameriikassa, kun Heikki täytti 50-vuotta?

 

Heikki palasi Suomeen noihin aikoihin, muistitiedon mukaan hän oli reissussa kuusi vuotta, mutta tarkkaa aikaa hänen kotiin tulolleen ei ole löytynyt. Hänen passinsa oli voimassa viisi vuotta, mutta sen vanhentuminen ei haitannut tai estänyt paluuta. En osaa sanoa vaikuttiko asia Ameriikassa oleskeluun.

   Jotkin viitteet puhuvat sukupolvelta seuraavalle kulkeneen tiedon puolesta, kuten huhtikuun 1911 henkikirja, jossa Heikki on merkitty Hautalan asukkaaksi ja paikassa eleleväksi. Edellisvuonna hänet on merkitty Ameriikassa olevaksi, ja samaa kertoo myös aiemmin mainittu Adams Townshipin väestönlaskenta.

   Toinen vihje paluuajasta on Kajaanin Kansallis-Osake-Pankin ilmoitus Kaikuja Kajaanista lehdessä 15.09.1910: ”Rahaa Ameriikasta on tullut … esitettäviä trattoja vastaan Heikki Mikkoselle …”. Tratat oli osoitettu nimenomaan Heikille, eikä kuten aikaisemmat, joissa rahantuloilmoitukset olivat Riitu Kaisalle. Siis vain Heikki itse sai nostaa rahat, kun esitti tratat.

   Todennäköisesti Heikki palasi kotiin vuoden 1910 lopulla, joten hän oli reissussa arviolta 5 vuotta ja 8-10 kuukautta. Suvussa kulkeva tieto tukee edellä mainittuja, sillä jos hän oli matkallaan melkein kuusi vuotta, saattoi ”melkein” jäädä ajan myötä pois ihmisten puheista.

   Tietoa siitä miten paljon, puolin ja toisin pidettiin yhteyttä, ei tiedetä, sillä kirjeitä tai kortteja ei ole jälkipolville säilynyt. Joitakin Ameriikassa otettuja, nimettömiä valokuvia löytyi sukulaisten hallusta sekä matka-arkusta, jonka olemassaolo tuli hänen lapsenlapsenlapsilleen yllätyksenä joitakin vuosia sitten, mutta siitä lisää tarinan lopussa.

   Kotona odottanut perhe oli vielä kasassa, kun Heikki palasi reissultaan, eikä vaimo ollut lyöttäytynyt yhteen toisen miehen kanssa. Jos Heikki kotiutui edellä mainittuun aikaan, alkoivat vanhimat pojat olla aikuisia, Kalle oli täyttänyt kesällä kahdeksantoista ja Pekalle tuli seuraavana keväänä täyteen kuusitoista. Nuorimmatkin lapset olivat aivan toista kuin isän lähtiessä, Leunard-pojan 9-vuotissyntymäpäivä oli ollut kesäkuun alkupuolella, ja Augustalla oli tullut kaksitoista täyteen viikkoa myöhemmin.

   Kuopuksella mahtoi olla aika hatara kuva isästään, olihan hän ollut niin pieni, alle nelivuotias tämän lähtiessä. Valokuvia isästä kuitenkin oli, joten pojalla oli jonkinlainen käsitys tämän ulkonäöstä, vaikka varmasti mies oli vuosien myötä muuttunut, täyttihän Heikki 50 vuotta kesällä 1910. Lieneekö mies juhlistanut puolen vuosisadan täyttymistä Trimountainissa, vai halusiko hän mieluummin pitää elinvuotensa salassa, olihan hän ollut väestönlaskennassakin lähes kolme vuotta todellista ikäänsä nuorempi.

   Heikki ei tosiaankaan palannut tyhjin käsin, kuten tarinan edetessä käy ilmi, oli taaloja kertynyt ihan mukavasti. Miehen liivin taskussa komeili hopeanauris, melkein pari senttiä paksu taskukello ja siihen hopeiset vitjat. Lisäksi hän oli ostanut suuren kuvaraamatun kotiin tuomisiksi, mutta mitä muuta, vähemmän arvokasta ameriikanarkku sisälsi, on vain arvailujen varassa.

   Kaikilla miehillä ei suinkaan mennyt yhtä hyvin rapakon takana, vaan monet päätyivät kerjäläisiksi, varkaiksi ja kiertolaisiksi eli ”junapummeiksi” joilla ei ollut varaa palata kotimaahan. Eivätkä he ilenneet tulla velaksi, koska pelkäsivät ilkkumista, kun mammonaa ei ollut kertynyt.

Yllä oleva perheraamattu antaa hyvän kuvan kuvaraamatun koosta, jonka Heikki toi Ameriikasta.

 

Kuten kerroin oli Suomi, sekä Venäjän asenne maatamme kohtaan muuttunut sinä aikana, kun Heikki oli Ameriikassa. Myös Kainuu ja Melalahtikin olivat saaneet uudistuksia tuolla välin. Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö oli perustettu vuonna 1907, ja se antoi toimeentuloa kaupungissa, mutta myös muualla Kainuussa laajenneiden metsätöiden sekä kuljetusten, kuten uiton ansiosta. Aluksi yrityksen toiminta pyöri vain sahana, mutta ennen Heikin paluuta myös sellutehtaana.

   Kajaani oli edelleen pieni paikkakunta, mutta väkiluku oli kasvanut 2850 henkeen, maalaiskunnan puolellakin useammalla sadalla. Myös Paltamossa väki oli lisääntynyt jonkin verran, osin koska yhtiöllä työskenteleviä asui Kajaanin maalaiskunnan rajan takana Uusikylässä.

   Ensimmäiset autotkin oli Kainuussa nähty, mutta vielä kukaan ei ollut hankkinut menopeliä, vaan Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön fabrikööri Paavo Paloheimon Cadillac saapui kaupunkiin 20. kesäkuuta 1911. Vain viikkoa myöhemmin Kajaaniin tuli toinenkin auto, jonka hevosajuri Laitinen hankki vuokra-ajoa varten.

   Uusien tuulien myötä kaskeaminen sekä tervanpoltto olivat loppuneet Kainuussa lähes kokonaan, ja maanviljelijät keskittyivät entistä enemmän karjanhoitoon muuttaen viljavainiot heinäpelloiksi. Ja kuten jo kerroin oli Melalahteen perustettu koulu ja osuuskassa sekä ainakin pari kauppaa.

   Wäisälän nuorimmainen, lähes 34-vuotias Eeva Liisa muutti miniäksi Kukkolan taloon Tyrnävälle vuodenvaihteessa 1911 - 12, joten kaikki Riitu Kaisan sisaret olivat löytäneet paikkansa maailmasta. 45-vuotias sulhanen, Juho Juhonpoika Kukkola, viljeli tilaa isännän titteliä kantaneen, yli viisikymppisen vanhapoikaveljensä kanssa. Käytännössä Eeva sai emännän paikan, sillä vanhaisäntäpariskunnalla oli ikää lähemmäs kahdeksankymmentä vuotta. Nuorenparin esikoinen syntyi puolentoista vuoden kuluttua, ja myöhemmin he saivat vielä kaksi poikaa sekä tyttären.

   Pari vuotta paluunsa jälkeen Heikki päätti lunastaa Wähälän itselleen ja vaimolleen 1200 markalla, käyttäen ostoon niitä rahoja, joita oli rapakon takana tienannut. Leinolan emätilan Matti Leinonen oli kuollut, ja myyjänä olivat  leski Anna Kaisa Leinonen sekä aikuiset lapset, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Maata kauppaan sisältyi hieman enemmän kuin torpassa oli ollut, kun Leinolasta lohkaistiin mukaan peltoa, mutta tilan pinta-alaa en ole selvittänyt. Kauppakirja päivättiin 15. syyskuuta 1913, mutta kesti vuosia ennen kuin asianmukaiset lohkomiset ja lainhuudot oli hoidettu loppuun saakka. Käytän tästä eteenpäin Wähälästä nimitystä Hautala, sillä isäntäväki käytti sitä ja sillä nimellä se on myös henki- ja kirkonkirjoissa.

   Samaan aikaan kun Venäjän ote Suomea kohtaan kiristyi, kansamme kiinnostus eduskuntavaaleihin hiipui. Kun Nikolai II hajotti eduskunnan toisensa jälkeen, eivät kansanedustajat päässeet tekemään päätöksiä, joten moni koki äänestämisen turhaksi. Heikillä oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus käyttää äänioikeuttaan viimeistään elokuun alussa 1913, ellei hän ollut ehtinyt edellisiin vaaleihin tammikuun alussa, kaksi ja puoli vuotta aiemmin.

   Uusi kansanedustusto saikin jatkaa ennätysajan, lähes kolme vuotta, kun hallitsijan huomio oli muualla, sillä maailmansota syttyi heinäkuun lopulla 1914 ja pari päivää myöhemmin Venäjä aloitti yleisen liikekannallepanon. Suomalaisia ei tuohon sotaan osallistunut kuin vapaaehtoisina, eivätkä he suinkaan kaikki puolustaneet Venäjää vaan osa taisteli Saksan joukoissa. Sodan alkamisesta huolimatta löytyi tsaarilta aikaa säätää Suomeen yhdenvertaisuuslaki, joka seuraavien vuosien myötä tarkoitti, että kaikkiin maassamme vapautuviin virkoihin valittiin venäläinen.

Leunardin kirjoitusharjoitus nelosluokalta

 

Elintarvikkeiden hinta alkoi nousta Suomessa heti kun Saksan keisarikunta julisti sodan Venäjälle elokuun alussa 1914. Maamme pystyi tuottamaan vain kaksi kolmasosaa tarvitsemastaan viljasta, joten Suomessa oltiin riippuvaisia Venäjän tuonnista, joiden kuljetukset lakkasivat lähes kokonaan sodan myötä. Onneksemme varastot olivat melko täynnä parin hyvän satovuoden jälkeen oman tuotannon, mutta myös ulkomailta ostetun viljan vuoksi. Kerrankin päättäjät olivat olleet kaukonäköisiä, ja ostaneet viljaa ennen sotatilaa, kun tullikorotuksista oli kuulunut huhuja.

   Edellä mainittu ei kuitenkaan tuonut pitkäkestoista helpotusta, vaan pian eduskunta joutui määräämään rajahinnat sokerille ja kahville, koska maamme ei itse tuottanut niitä laisinkaan. Myöhemmin maksimihinta määrättiin muun muassa perunalle, viljoille ja maitotuotteille, joiden suuruuden kuvernöörit määrittivät lääneittäin.

   Heikin Kalle-isä siirtyi ajasta iäisyyteen Kiveskylän Warpamäessä, aivan Hautalan naapurissa, tammikuussa 1915 ja hänen kolmas vaimonsa Riitu saman vuoden syyskuussa. Pariskunnan torppa ei enää heidän kuolemien aikaan ollut Mikkosten omistuksessa, vaan he olivat myyneet sen vaimon Hannes pojalle, joka oli syntynyt Riitun avioliitosta Iisakki Huuskon kanssa. Myynti oli tapahtunut syytinkisopimuksena, eläkeperiaatteella, jossa ostaja lupasi myyjälle, että elättää, huolehtii ja saattaa pariskunnan kunniallisesti hautaan.

   Mutta murheiden keskellä oli myös ilonpilkahduksia, kun Hautalan Kalle Heikinpoika kihlasi Kiveskylän Rahulan Nanni Aapontytär Leinosen. Juuri kaksikymmentä täyttäneen morsiamen ja lähes neljä vuotta vanhemman sulhasen häitä tanssittiin seuraavan vuoden tammikuun lopussa. Nuoripari asui ensi alkuun Hautalassa, ja perheen esikoinen, joka sai kasteessa nimen Kaisa Maria, syntyi marraskuun puolivälissä.

Ote Mäkelän kauppakirjasta

   Kuukautta aiemmin, lokakuun alkupuolella, Heikki ja Riitu ostivat nuorenparin asuttavaksi ja viljeltäväksi vajaat 14 hehtaaria käsittävän Mäkelän rakennuksineen Kivesvaaran lounaisrinteeltä Heikki ja Henriikka Härköseltä. Suvussamme on aina puhuttu, että Mäkelä ostettiin Hautalan isännän Ameriikan reissulla tienatuilla taaloilla, joten ihan turhaan ei perhe joutunut olemaan Heikistä erossa vuosikausia.

   Myyjäpariskunta oli muuttanut Kivesvaaralle loppuvuodesta 1912, sitä ennen he olivat asuneet Ristijärvellä. Henriikka, syntysukujaan Kemppainen, oli Aholan Jaakko Mäkäräisen lapseton leski ja hänet oli vihitty paltamolaissyntyisen Heikki Härkösen kanssa vuosisadan vaihteessa, jolloin morsiamella oli ikää lähes viisikymmentä, eikä lapsia syntynyt uudestakaan liitosta.

   Vanhalle parille jäi vuoden asumisoikeus Mäkelään, jotta he ehtisivät löytää uuden asuinpaikan itselleen, mutta viljely ja metsänkäyttö siirtyivät Mikkosten haltuun. Alkuvuodesta 1917, henkikirjan laadinnan aikaan Kalle, Nanni sekä pikkuinen Kaisa asuivat vielä Hautalassa. He lienevät päässeet muuttamaan reilun viiden kilometrin päähän omaan huusholliin kyseisen vuoden aikana, tarkempaa tietoa ajankohdasta ei ole, mutta nähtävästi viimeistään marraskuussa, kun Härkösten asumisoikeusaika loppui. Seuraavan vuoden henkikirja kertoo myös loisleski Henriikka Kemppaisen asuvan Mäkelässä, mutta en tiedä onko kirjaus väärä, vai asuivatko Mikkoset ja Härköset talossa yhtä aikaa syystalven 1917 sekä seuraavan kevättalven aikana.

   Jossain vaiheessa Härkösen pariskunnan täytyi luovuttaa talo Mikkosille, ja he siirtyivät Melalahden puolelle Isoahoon, joka lienee ollut Raappananmäen suunnalla. Talosta annettiin huoneita vuokralle sekä peltoa viljeltäväksi, ja Härkösten lisäksi arentisopimus oli Lauri ja Hilda Kemppaisella, jotka asuivat talossa poikansa kanssa, sekä Juho Emil ja Iida Suutarilla, joiden perheeseen kuului kaksi poikaa sekä tytär. Paikan omisti Ab Uleå Oy, jolla kuten muillakin metsäyhtiöillä, oli Kainuussa suuria maa-alueita hallussaan, sillä moni tila oli joutunut voudin vasaran alle. Osa isännistä välttyi pakkohuutokaupalta myymällä metsäalat, että selvisi veroveloista huonojen satojen jälkeen.

   Myös Mäkelän sekä torpan isäntätilan, Wiitalan maat oli ennen yhtiön omaisuutta, ei tosin Uleån vaan Kauppahuone J.W. Snellman Gsonin. Ilmeisesti Mäkelä oli toisen niminen ennen kuin Näälmanni myi paikan Härkösille tammikuussa 1913, sillä tuolla nimellä sitä ei ole henki- ja kirkonkirjoissa. Mahdollisesti paikka oli Wähämäki, sillä sen niminen Wiitalan torppa katosi vuosisadan alkuvuosina.

   Pariskunnan muuttotiedon Isoahoon vahvistaa Kajaanin Kaikuja lehden juttu 26.1.1918, jossa kerrotaan Heikki Härkösen hirttäneen itsensä omassa kodissaan, edellä mainitussa talossa Raappananmäessä. Lehtijuttu kertoo, että suremaan jäi leski, mutta ei syytä sille miksi mies päätti päivänsä, ja jää vain arvailujen varaan vaikuttiko tilasta luopuminen miehen kuolemaan 55-vuoden iässä.

Hautalan Mikkoset noin vuonna 1916. Vasemmalta edessä Heikki, Riitu Kaisa ja Maria Augusta, takana Heikki Leonard, Pekka Jalmari ja Kalle Johannes

 

Alkuvuodesta 1916 elintarvikkeiden säännöstely johti siihen, että monet tuotteet, kuten sokeri ja kahvi menivät kortille, eikä niitä meinannut edes saada Suomeen  maailmansodan vuoksi. Myöhemmin säännöstelyn piiriin joutuivat myös maitotuotteet ja liha. Seuraavana kesänä tuli voimaan laki, joka mahdollisti elintarvikkeiden pakko-otot viljelijöiltä, mutta myös rehut, polttoaineet, vaatetavara, paperi sekä välttämättömät teollisuustuotteet olivat lunastuslistalla. Tuotteiden haltija velvoitettiin ilmoittamaan, paljonko hänellä oli pyydettyä tavaraa, ja hän sai pakkolunastetuista tarvikkeista enintään rajahinnan verran korvausta.

   Kesällä 1916 olivat jälleen eduskuntavaalit, kuten niiden sääntömääräisesti kuuluikin olla. Vaikka edellisistä oli vain hieman alle kolme vuotta, pidettiin varsinaiset vaalit neljän vuoden sykleissä. Sosialidemokraatit saivat murskaenemmistön, peräti 103 kansanedustajaa. Tosin eduskunta kokoontui ensikerran vasta seuraavan vuoden huhtikuussa ja ennenaikaiset vaalit koittivat seuraavana syksynä, niin että Suomen eduskunta toimi tuolloin kaikkien aikojen lyhyimmän ajan, hieman alle seitsemän kuukautta.

   Tervahovia Kiehimässä pitänyt Kauppahuone J. W. Snellman Gson oli hankkinut edellisvuosisadalla omistukseensa muun muassa Kivesjärven Rahulan. Näälmanni oli tarjonnut tilaa vuokralle lehti-ilmoituksella 1890, ja hyyrylle saapui Nanni Leinosen isä perheineen, jonka kanssa tehtiin arentikontrahti. Varsinkin puista puhtaaksi kaluttuja maita, tai sellaisia tiloja, joissa ei ollut laisinkaan metsänpohjaa, vaan pelkkää peltoa, oli noihin aikoihin vuokrattavana tai myytävänä pitkin Kainuuta. Aika pian Näälmanni suostui myymään Rahulan Aapolle, ja vanhin poika, August Aleksander varmaan haaveili jatkavansa isännyyttä isänsä jälkeen.

   Aapon ensimmäinen vaimo, Sofia Kustaava Huotari oli kuollut alkuvuodesta 1907, perheen lapsista nuorimman ollessa vajaan viiden kuukauden ikäinen ja edellä mainittu, vanhin lapsi, jota Kustiksi kutsuttiin, 12-vuotias. Leskimies löysi itselleen pian uuden vaimon, Maria Helena Leinosen, mutta liitto oli lyhyt, kaksi poikaa synnytettyään, hän kuoli sydäntautiin marraskuussa 1912. Puhemiehillä oli tapana etsiä uusi vaimo leskeksi jääneille, joten kolmannen vaimon Aapo otti kesällä 1916, ja Eeva Stiina Karjalainen muutti Rahulaan kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. Uusin vaimo sai pojan saman vuoden marraskuussa, mutta kuoli itse rintatulehduksen aiheuttamaan kuumeeseen pienokaisen ollessa alle kolmikuinen.

   Noihin aikoihin oli kulunut vuosi siitä, kun Kallen Nanni-vaimo muutti miehelään, ja Maria Augusta siirtyi vuorostaan Rahulaan, kihlatun ominaisuudessa. Käytännössä hän oli lapsenpiika äidittömille pienokaisille, eteenkin Arne-vauvalle. Kustaa ja Augusta vihittiin vain pari kuukautta Aapon kolmannen vaimon kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1917. Augusta -morsian oli tuolloin alle yhdeksäntoista, Kusti-sulhanen 22-vuotias ja he jäivät vanhan isännän kanssa pyörittämään taloutta Rahulaan. Talossa asui monen ikäistä jälkikasvua, Aapon lapsia kolmesta avioliitosta sekä viimeisen vaimon mukanaan tuoma, ilmeisesti avioton tytär, joten väkeä oli kaikkiaan 11 henkeä.

  Taloudellinen alamäki sekä maailmansodan miestappiot johtivat mellakointiin ja lakkoiluun Venäjällä. Seurauksena Nikolai II syöstiin vallasta maaliskuussa 1917, ja seuraavassa marraskuussa emämaa koki bolsevikkien vallankaappauksen. Tapahtuma tunnetaan nimellä ”Lokakuun Vallankumous”, koska isäntämaassa noudatettiin juliaanista kalenteria. Suomen kansa heräsi vaatimaan omaa, Venäjästä riippumatonta valtiota, joka saatiinkin vielä samana vuonna, joten Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun kuudentena.

   Itsenäistymisestä huolimatta maassamme oli levotonta ja ristiriitaista, kun työväenluokka vaati itselleen parempia oloja, ja radikaaleimmat halusivat muuttaa Suomen kommunistiseksi valtioksi, samanlaiseksi kuin bolsevikkien Venäjä. Kesä oli ollut kuiva ja kuuma, mikä oli verottanut viljasatoa, heinänkasvu oli sitäkin heikompi, ja vähästäkin osa pakkolunastettiin, josta saatava korvaus oli mitättömän pieni. Toimenpide oli kuitenkin välttämätön, sillä Etelä-Suomen kaupungeissa oli todellinen nälänhätä, työläisten rahat eivät riittäneet ruoan hankintaan mustasta pörssistä, eikä sitä yksinkertaisesti saanut muualta. Suomi tuotti vain osan tarvitsemastaan viljasta, kun maajussit olivat entistä enemmän painottaneet karjan- ja nimenomaan maidon, eli sitä myötä voin tuotantoon. Kajaanissakin oli pula elintarvikkeista, ja monissa Kainuun pitäjissä tilattomat saivat kiskoa itselleen pettua kunnan metsistä.

   Kustin ja Maria Augustan ensimmäinen lapsi syntyi rauhattomaan aikaan, tammikuun alussa 1918, ja sai kasteessa nimen Katri Sofia. Maamme asiat olivat kärjistyneet talven aikana niin, että tammikuun lopulla Suomessa olivat vastakkain valkoisten ja punaisten aseistetut joukot. Kusti osallistui aktiivisesti suojeluskunnan, siis valkoisten toimintaan ja Rahula olikin Kivesjärven kylän ”päämaja”. Augusta ja pikkuinen Katri jäivät Rahulaan pelkäämään tulevaa, kun Kusti lähti loppukuusta sotimaan, vaikka oli hän varmaan jo aiemmin ollut poissa kotoa, sotaharjoituksissa, joita järjestettiin ainakin Kajaanissa.

   Sota on aina kamala asia, mutta sisällissota vielä kamalampi, kun saman perheen väkeä saattaa taistella vastakkaisilla puolilla. Paltamossa, eikä juuri muuallakaan Kainuussa sodittu, mutta useita lähti taisteluihin etelämmäksi. Suurimpana syynä siihen, ettei Kajaanissa taisteltu, oli kilpavarustelu, eli vastapuolen luultiin olevan paremmin aseistettu kuin nämä olivat. Todellisuudessa kummallakin puolella oli Kainuussa todella vähän aseita.

   Valkoisten valtaa pelänneitä punaisia pyrki pääsemään rajan yli Venäjälle, joista osa tosin palasi jo huhtikuussa.  Punaisten joukkoihin ei juurikaan pakkovärvätty miehiä, vaan taistelijat olivat vapaaehtoisia. Tai kuolleita, sillä punaiset katsoivat valkoisiksi sellaiset, jotka eivät astuneet heidän joukkoihinsa, ja silloin liipasinsormi oli turhan herkkä.

   Myös suojeluskunnat värväsivät joukkoihinsa vapaaehtoisia, mutta kun tämä ei tuottanut tarpeeksi tulosta, määräsi senaatti yleisen asevelvollisuuden voimaan 18. helmikuuta. Kaikkien 18-39 vuotiaiden tuli ilmoittautua paikalliselle suojeluskunnalle, ja monilla paikkakunnilla ne jotka kieltäytyivät lähtemästä sotaan, katsottiin punaisiksi ja teloitettiin.

   Aluksi punaiset olivat niskanpäällä Etelä-Suomessa, ja teloittivat epäasiallisesti monia valkoisia, mutta kuten varmaan tiedätte, päättyi sota keväällä valkoisten voittoon. Moni punaisten puolella taistellut joutui vankilaan tai teloitettiin, osa ihan syystä, mutta monet kostoksi kaikkia punaisia kohtaan.

   Hautalan Mikkosten vanhempiveljespolvi välttyi kutsunnoilta, kuopus Kalle Jooseppi täpärästi, kun oli täyttänyt 40 edelliselokuussa. Nuoremmassa polvessa oli kutsuntaikäisiä, joten Kallen ja Pekka Jalmarin täytyi ilmoittautua suojeluskunnalle, mutta Leunard oli vielä liian nuori, hänelle tuli kesäkuussa täyteen 17 ikävuotta.

   Vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset olivat olleet aika omavaltaisia, ja saattoivat lähteä välillä lyhyelle lomalle kotiin, mutta kun armeija perustettiin, muuttui kuri sotilaalliseksi, eivätkä valkoiset kenties olisi voittaneet ilman sitä. En ole kuullut, että yksikään Heikki Mikkosen kolmesta pojasta olisi ollut kansalaissodassa. Punaisten puolella heitä ei ainakaan ollut, sillä silloin nimet nousisivat esiin rangaistuksen saaneiden myötä. Näyttää siltä, ettei Melalahti-Kiveskylä seudulta ollut sodassa mukana muita sukulaisia kuin Kusti-vävy.

Lapsia ja naisia taisteli sodan molemmilla puolilla

 

Vuoden 1919 ensipäivänä Mäkelään syntyi tytär, jonka nimeksi tuli Martta Sofia, eli Heikillä ja Riitu Kaisalla oli jo toinen Sofia niminen lapsenlapsi. Tytöt olivat keskenään kaksinkertaisia serkkuja, olivathan Maria Augusta ja Kalle sisaruksia, samoin kuin Kusti ja Nanni.

   Itsenäisen Suomen puolustusvoimien katsotaan saaneen alkunsa sisällissodan aikana tapahtuneiden kutsuntojen myötä, josta tuli perusta armeijalle. Seuraavana vuonna voimaan astui yleinen asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia suomalaismiehiä lukuun ottamatta papistoa ja punakaartilaisia. Myös Pekka Jalmari kutsuttiin armeijaan, jonka hän oheisen valokuvan perusteella suoritti 1919 Vaasassa, jossa toimi tuolloin kolme joukko-osastoa.

   Jalmarilla oli heila odottamassa kotipuolessa, sillä kyseisen tammikuun alussa suoritettuun henkikirjaan Hautalaan on kirjattu morsian Iida Sofia Pekantytär ja yllätys, yllätys, hänkin oli Leinonen. Vaikka kirkko yritti painottaa papin aamenen merkitystä, piti kansa edelleenkin kihlausta avioliittoa tärkeämpänä, jonka jälkeen raskauttakaan ei pidetty pahana. Oli hyvin yleistä, että kihlattu morsian muutti sulhasen kotiin paljon ennen vihkimistä. Kaikki eivät edes viitsineet ruveta järjestämään häitä ennen kuin lapsi teki tuloaan ja kihlajaisia juhlittiin vähintäänkin yhtä isosti kuin häitä.

   Melalahtea ei syyttä sanota Leinosten kyläksi, kuulun itsekin tuohon porukkaan äitini kautta. Kuitenkaan Leinos-isovanhempani ja Viija eivät olleet läheistä sukua Rahulan väelle, vaan yhteiset esi-isät löytyvät lukuisten sukupolvien takaa, kuten minun ja Viijaksi kutsutun Sofiankin sukulaissuhde.

   Viija oli avioliittoon astuessaan lähes 23-vuotias, Jalmari pari vuotta vanhempi. Morsian ei kuitenkaan ollut melalahtelainen, vaan tuli Kiehimänsuun kylästä. Tarkemmin sanottuna pari kilometriä kylältä pohjoiseen, Myhkyri 13 Mattilan tilan Pekkala-mäkituvasta, ja hänen äitinsä oli Anna Maria Heikki-Ananiaantytär Waltanen, joka taas oli Jalmarin isänäidin Miinan veli, eli pariskunta oli keskenään pikkuserkkuja.

Pekka Jalmari ja Iida Sofia

   Jalmarin sotapalvelus lienee vaikuttanut asiaan, että pariskunnan esikoispoika Eino Matias ehti syntyä 11 päivää ennen kuin vanhemmat vihittiin helmikuun lopulla 1920. Häät lienevätkin olleet pienehköt, niitä tuskin tanssittiin monta päivää.

   Myös Viijan äiti oli raskaana samaan aikaan vanhimman tyttärensä kanssa, ja hän teki pojan toukokuussa, täytettyään juuri 45 vuotta. Leinosen perheen nuorimmainen, Viijan pikkuveli, sai myöskin nimekseen Eino Matias, mutta sukunimi heillä kuitenkin oli eri.

   Perhekoko kasvoi tuona vuonna myös Rahulassa, kun Kusti ja Augusta saivat heinäkuun lopulla toisen tyttären. En löytänyt varmistusta tiedolle, onko kyseessä kirjausvirhe, vai oliko vastasyntyneen sukupuolessa epäselvyyttä, sillä rippikirjaan on kirjattu poika Kusti Johannes, joka on vedetty yli ja yläpuolella lukee Kirsti Johanna, sekä vielä erikseen ”on tyttö”.

Ote Paltamon rippikirjasta

   Aina välillä syntyy pienokaisia, joiden sukuelimet eivät ole kehittyneet oikein, vaan saattaa esimerkiksi näyttää, että vastasyntyneellä on penis, vaikka tämä on tyttö. Joskus vie jopa vuosia ennen kuin asia varmistuu, mutta Kirstin kohdalla sukupuoli lienee selvinnyt aika pian, sillä rippikirja päättyy vuoteen 1920 ja korjaus on tehty siihen. Nykypäivänä biologinen sukupuoli pystytään selvittämään muustakin kuin ulkoisista merkeistä, ja pienokaiselle suoritetaan heti lisätutkimuksia, ettei kyseessä ole hengenvaarallinen, hoitoa vaativa sairaus. Jos Kirsti Johannalla oli vauvana sukuelimissään ulkoinen poikkeavuus, hän ei kuitenkaan siihen kuollut, vaan sai aikanaan terveitä lapsia ja eli pitkälle 2000-luvulle.

   Saman vuoden 1920 syksyllä Hautalasta annettiin kolmas julkinen ja moitteeton lainhuutotodistus. Sovitusti Heikki maksoi viimeisen 300 markan erän kauppahinnasta myyjille, Oikarilan Leinosille 13. maaliskuuta 1921, jonka jälkeen tila rekisterinumerolla 16/8 oli virallisesti Mikkosten oma.

Vasen kuva: Pekka Jalmari sotilasasussa Vaasassa kuvattuna. Oikea kuva: Vasemmalla tuntematon sotilas ja oikealla Heikki Leunard, joiden kuvauspaikaksi on varmistunut Käkisalmen valokuvaamo

 

Leunard kävi kansakoulun loppuun, pääsi ripille ja kasvoi aikuiseksi, mutta ei vielä perustanut perhettä, vaan asui edelleen Hautalassa. Hänestä tuli uuden pienokaisen setä tai eno lähes joka vuosi, niin että saavutettuaan täysi-ikäisyyden kesällä 1922, hänen sisarillaan oli kaikkiaan kuusi lasta ja saman vuoden syksyllä syntyi seitsemäs, kun Jalmari ja Viija saivat toisen pojan, Vilhon.

   Armeijaan mentiin tuon ajan mukaan 21-vuotiaana, tai vieläkin iäkkäämpänä, ja vanhan valokuvan perusteella Leunard suoritti asepalveluksen ennen vuotta 1927 Laatokan rannalla, Käkisalmessa, jossa oli ollut varuskunta jo Venäjän vallan aikaan. Todennäköisesti hän kuului Savon Jääkärirykmenttiin, sillä asepuku ei viittaa toiseen vaihtoehtoon, Merivoimiin.

   Leunardilla oli tuolloin jo katsottuna morsian, naapurin Lehtomäen nuorin lapsi Anna Maria Antintytär Huusko, mutta naimisiinmenoa kihlapari ei kiirehtinyt. Mariksi kutsutun talontyttären setä, Aatu Huusko oli asunut perheineen Lehtomäessä, mutta muutti noihin aikoihin Rahulaan. Hänen keskimmäinen poikansa Veerus oli nainut Leinosen Aapon tyttären Eeva Kaisan jouluna 1920, ja Aapo myi Rahulan heille, eikä Kustille, kuten tämä ehkä oli toivonut. Nähtävästi kaikki Aapon alaikäiset lapset jäivät Rahulaan, ja 23-vuotias Veerus sekä vasta juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut Eeva ottivat vastuulleen jälkikasvun, johon kuului heidän esikoispojan lisäksi neljä yli kymmenvuotiasta sekä kuuden vanha Arne-kuopus.

   Kun Rahulaan tuli uusi isäntä, joutuivat Kusti ja Augusta lähtemään toiseen asuinpaikkaan. He tarvitsivat rahaa kodin perustamiseen, sillä heillä ei ollut oikeastaan mitään irtainta omaisuutta kuten huonekaluja tai astioita. Peti- ja vuodevaatteita sekä pöytä- ja pyyheliinoja Augusta lienee sentään tehnyt kapioiksi ennen naimisiin menoa. Helmikuussa 1922 Augusta sai osansa Hautalasta ennakkoperintönä, joka oli suuruudeltaan 1000 markkaa. Lisäksi hän sai vielä kahtena seuraavana vuonna 500, joten koko perintöosuudeksi muodostui 2000 markkaa, jota enempää hän lupautui olemaan vaatimatta myöhemmin.

  Augustalle, Kustille ja heidän kahdelle tyttärelleen löytyi uusi koti jonkun lesken luota Paltaniemeltä. Kustilla oli Rahulasta lähtiessä hevonen, lieneekö ollut itse hankittu, vai antoiko isä sen hänelle perintöosuutena, sitä en tiedä. Tila oli ollut isän nimissä, ja hänellä oli oikeus myydä se haluamalleen henkilölle ilman että muut lapset saisivat talosta jotain.

   Augusta lienee saanut jo myötäjäisinä lehmän Hautalasta, ja tuon pienen omaisuuden kanssa perhe matkasi talvella Oulujärven jäällä, Paltaselän yli vastarannalle. Vaikka kunnallishallinto oli jo siirtynyt Kiehimänsuuhun, oli Paltaniemi tuolloin edelleen kirkonkylä, ja Kusti sai työpaikakseen renginpestin pappilasta. Augusta sai lisätienestiä lehmästään, kun paistoi maidosta juustoleipiä ja myi niitä paikallisille.

   Aapo itse muutti Säräisniemen pitäjään joulukuussa 1922, ja tarkempi asuinpaikka lienee ollut Rokuan seudulla, josta osa kuului kyseiseen pitäjään, nykyiseen Vaalaan ja osat Muhokseen sekä Utajärveen. Muistitieto kertoo Aapon lähteneen Kivesjärveltä mennäkseen naimisiin rokualaisen, ison talon lesken kanssa, mutta tarinalle löytyy vain puolittainen totuus, se että mies vei Liisa Emelia Kukkohovin vihille.

   Emma Kukkohovi meni naimisiin tammikuussa 1903 Juho Kukkosen kanssa, jota kutsuttiin Janneksi. He asuivat miehen vanhempien huushollissa Muhoksen Kylmälänkylän Keskiaho-Raution talossa, josta isäntä omisti neljäsosan. Pariskunta sai kaksi poikaa, Iisakin 1905 ja Juho Viktorin pari vuotta myöhemmin, jonka jälkeen Janne lähti suuren rapakon taa tienaamaan taaloja.

   Kun Ameriikasta ei vuosiin kuulunut mitään, päätti Emma erota miehestään, mikä ei ehkä ollut appivanhempien mieleen, joiden luona hän edelleen asui poikiensa kanssa. Hän pääsi palvelijaksi alkuvuodesta 1915 hoitamaan käsikäyttöistä kirnua, joka lienee ollut kammesta pyöritettävä kapistus Kylmälänkylän Yhtiömeijerissä, jonka nimeämä asunto kuului toimeen. Työpaikassa lienee eniten houkuttanut juuri kortteeri, joka oli maksuton, kuten myös valo ja lämpö, joten hän saattoi muuttaa pois anoppilasta luultavasti pojat mukanaan, jotka olivat tuolloin yhdeksän ja seitsemänvuotiaat. Työ ja asunto olivat kuitenkin tilapäisiä, sillä yhtiö etsi toimeen oikeaa meijerskaa, ja jo seuraavana vuonna alalle koulutuksen saanut henkilö löytyi ja Emma siirtyi piiaksi Kankaalaan.

   Heti anoppilasta lähdettyään Emma laittoi peräänkuulutusilmoituksen kahteen sanomalehteen, jotka olivat Kaleva 13.2.1915 sekä Suomalainen Wirallinen Lehti pari päivää myöhemmin, sillä ne olivat edellytys saada ero kateissa olevasta aviomiehestä. Vuoden kuluttua tuomioistuin käsitteli asian, tuomitsi pariskunnan avioeroon, ja alkuvuodesta 1916 Emma oli vapaa etsimään uuden puolison.

   Janne oli yksi niistä monista aviomiehistä, jotka katosivat Ameriikkaan, mutta poikamiehiä oli vieläkin enemmän teillä tietämättömillä, eikä kaikkien kohtalo selvinnyt koskaan. Virallisesti Janne Kukkonen julistettiin kuolleeksi syksyllä 1923, todennäköisesti omien vanhempiensa aloitteesta. Aapo lienee ehtinyt viedä Emman vihille jo ennen Jannen kuolleeksi julistusta, mutta rikkaaksi Emmaa, vähän yli nelikymppistä elävän leskeä ei voi väittää, sillä ennen toista avioliittoaan hänet oli luokiteltu henkikirjassa Kylmälänkylän loisvaimojen joukkoon.

Edellä mainittu vuosi toi surua Hautalaan, kun Väisälässä eläkeleskenä elänyt Britha Kaisa Väisänen omaa sukua Möttönen kuoli 1923 toukokuussa. Mikkosen Riitu Kaisa oli äitinsä kaima, kuten oli ollut myös hänen puolivuotiaana menehtynyt tyttärensä. Vanhin näistä kuoli vanhuuteen, ja oli saanut elää todella iäkkääksi saavuttaen yli 83 vuotta ja seitsemän kuukautta. Kyseisenä aikana naisten kuoliniän keskiarvo oli noin 50 vuotta, mutta tuohan ei oikeasti kerro sitä miten vanhaksi vanhukset elivät, koska esimerkiksi lapsikuolleisuus sekä lapsivuodekuolemat olivat hyvin yleisiä ja veivät nuoriakin naisia hautaan, mikä alensi eliniän laskennallista keskiarvoa.

   Viime vuodet Britha Kaisa muori oli elänyt poikansa Paavon ja tämän Reeta Kaisa vaimon huushollissa, jotka jäivät Väisälän viimeisiksi Väisäsiksi. Pariskunta oli lapseton, mutta samaan sukuun tila kuitenkin jäi, kun Elsan ja Antin Hilma-tyttären poika, Nuuti Kalevi Pylvänäinen muutti heille 15-kesäisenä rengiksi 40-luvun puolivälissä. Paavo myi Väisälän toukokuun alussa 1950 siskontyttären pojalle, vasta 19-vuotiaalle Kaleville. Kauppasumma kuitattiin eläkesopimuksella, jossa nuorukainen lupasi elättää, huolehtia ja kunniallisesti hautaan saattaa isäntäparin. Paavon kohdalla elättäminen jäi lyhyeen, vain muutamaan viikkoon, kun tämä menehtyi hieman alle 70-vuotiaana. Viikko tästä Kalevi toi taloon nuorikkonsa, Aune Heikkisen Vaarankylän Alatalosta, joten Väisälässä oli hautajaiset ja häät viikon sisällä. Vanhaemäntä Reeta Kaisa eli heidän kasvavassa perheessään vielä 11 vuotta.

   Elsa Heikkiselle äidin kuolema ja sitä seurannut aika oli lähes pelkkää surua. Ensin se kosketti todella läheltä, kun hänen Antti-puolisonsa menehtyi tammikuussa kotonaan Uutelassa vajaan 54 vuoden ikäisenä, vain kahdeksan kuukautta Elsan äidin kuoleman jälkeen. Tarkempaa tietoa kuolinsyystä ei löytynyt kuin kuolinilmoituksessa mainittu hivuttava tauti. Kirkonkirjassa kuolinsyyn kohdalla lukee tuntematon, joten vaihtoehtoja on monia, esimerkiksi syöpä tai keuhkotauti.

   Antin ja Elsan nuorimmainen, aikuiseksi kasvanut Emil oli ollut reilut neljä vuotta naimisissa Kaisa Haatajan kanssa. Heidän esikoisensa, Antti hänkin, seurasi isoisää tuonenmaille maaliskuussa vajaan kolmen vuoden vanhana, ja toukokuussa menehtyi Matti-kuopus ainoastaan 10 kuukauden ikäisenä. Molemmat pienokaiset kuolivat tulirokkoon, ja vielä lähes päivälleen Elsan puolison kuolemasta menehtyi Eemelin Kaisa-vaimo keuhkotautiin 27-vuotiaana, joten Eemeli menetti koko perheensä.

   Myöhemmin Eemeli löysi uuden onnen ja nai Kivesjärven kansakoulun opettajan, Iida Vappu Oulasvaaran, jonka kanssa sai kaksi poikaa sekä kaksi tytärtä. Hän opiskeli itsekin jonkin verran Kajaanin seminaarissa voidakseen hoitaa muun muassa poikien liikunta- ja veistotunnit.

Leunard, Eero ja Mari Lehtomäellä syystalvesta 1930

 

Elokuussa 1925 Jalmari ja Leunard ostivat yhdessä Uleå Osakeyhtiöltä Juurakkosuo nimisen maapläntin Jokijärven suunnasta, joka käsitti lähinnä peltoa. Muutaman vuoden kuluttua Hautalan lähipellot menivät kahtia, kun rautatielle tehtiin linjaus tilan maiden poikki. Korvauksia pakkolunastetusta maasta piti kuitenkin odottaa useampi vuosi senkin jälkeen, kun junat halkoivat tiluksia.

   Vakituiset junavuorot Kontiomäen ja Oulun välillä alkoivat vuonna 1930, kun Kiehimänjoen yli saatiin silta, mutta kaikenlaista liikennettä radalla oli jo sitä ennen. Pari vuotta sen jälkeen Leunard myi oman osuutensa Juurikkasuosta Jalmarille 3000 markalla, jonka veli sai suorittaa kolmessa erässä, viimeisen seuraavan vuoden joulukuussa, mutta ilmeisesti pikkuveli sai odottaa koko kauppasumman täyttymistä viitisen vuotta.

   Vahvistamaton muistitieto kertoo myös, että Leunardin ja Marin kihlaus kesti seitsemän vuotta. Naimisiin he menivät marraskuussa 1929, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Isäni Eero Jooseppi syntyi toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä Lehtomäessä, jossa pariskunta asui avioliittonsa alkuvuodet.

   Kainuun Sanomat oli ryhtynyt monen muun sanomalehden tavoin ilmoittamaan, jos seudulla asuvat täyttivät pyöreitä tai pariskunnille tuli täyteen aviovuosia kultahäiden verran. Elokuussa 1932 tällainen ilmoitus oli Heikki Mikkosesta, jonka syntymäkuukausi sattui tällä kertaa oikeaan. Hänen kerrottiin saavuttavan 70 ikävuottaan 10. päivä, joten Heikille saatiin jo kolmas eri syntymäaika. Aikaisemmat vaihtoehdot olivat neljäs helmikuuta tai elokuuta ja nyt vielä 10.8, joka lienee se oikea, koska hän ei vaatinut korjausta lehteen. Heikki oli siis saanut passinsa ja käynyt Ameriikassa aivan väärällä syntymäajalla, vuosi sentään oli oikea, vaikka se Trimountainin väestönlaskennassa olikin eri.

   Paljon ei vuosia Heikki-isällä ollut enää jäljellä, sillä hänen maallinen vaellus päättyi jo reilu vuosi myöhemmin, 18. joulukuuta 1933. Hautalan isännän kuolinsyyksi on merkitty ”kasvi”, mutta sen tarkempaa tietoa asiasta ei ole, kuin että hän siirtyi ajasta iäisyyteen Kajaanin Yleisessä Sairaalassa. Kiehimänsuun kylään oli edellisenä vuonna päätetty perustaa hautausmaa, mutta sitä ei ehditty vihkiä käyttöön ennen Heikin kuolemaa, ja niin hänet siunattiin haudanlepoon Paltaniemelle.

Heikki Mikkosen kuoltua tehtiin perinnönjako, jossa ositettiin Hautala ja Mäkelä, joiden kauppakirjat olivat hänen allekirjoittamiaan. Koska elettiin jo tasa-arvoista aikaa omaisuuden ja perinnön suhteen, merkitsi se, että Riitu Kaisa omisti puolet jäämistöstä, vaikka Heikki oli ostanut Hautalan ennen heidän avioliittoaan. Jakokirjassa vanhalle emännälle kirjattiin ¾ osuus Hautalasta, loput Jalmarille. Kalle ja Leunard saivat Mäkelän, joka meni heille tasan puoliksi.

   Irtaimistosta tehtiin erillinen jakokirja niin että molempiin taloihin jäivät ne eläimet, jotka niissä olivat olleet ja samaa periaatetta noudatettiin pitkälti myös tarve- ja huonekalujen sekä astioiden ja petivaatteiden suhteen. Poikkeuksen tekivät karja ja tavarat, jotka määriteltiin kuuluvaksi Leunardin perintöosuuteen, johon sisältyi muun muassa Ameriikasta tuotu hopeinen taskukello. Vitjat jäivät lesken osuuteen, samoin matka-arkku, mutta kuvaraamattua jakokirjassa ei mainita. Myöskään virsikirjaa tai katkismusta ei ole paperiin kirjattu, lienevätkö unohtuneet, vai eikö pyhille kirjoille ollut tapana määrittää hintaa, sillä muut tavarat on lueteltu hyvin tarkkaan jokaista pataa ja kiulua myöten.

   Perimätieto kertoi, että Heikki olisi piilottanut taskunauriin vitjat Hautalan pirtin permannon alle. Eivät nykyiset omistajat niitä sieltä kuitenkaan löytäneet, kun uusivat lattiavasoja, vaikka heillä oli metallinpaljastin apunaan. Koska kellonperät olivat Heikin kuoleman jälkeen mukana perinnönjaossa, lienee piilottaminen huhupuhe ja vitjoille on saattanut käydä kuten monen emännän kihloille, jotka hukkui taikinatiinuun, eli myytiin rahanpuutteessa.

   Riitu Kaisa myi aika pian oman osuutensa Hautalasta Jalmarille ja Viijalle eläkesopimusta vastaan, jossa nuorempi isäntäpari lupasi hänelle elinikäisen ylläpidon. Kontrahtiin kirjattiin, että Riitu Kaisalla oli oikeus elää isäntäväen perheenjäsenenä ja syödä samaa ruokaa heidän kanssaan. Niin halutessaan hän sai tehdä itse ruokansa, jonka vuoksi uunin käytön oikeus kirjattiin sopimukseen. Eläkeläisen käyttöön tuli antaa yksi kamari sekä valmiiksi pilkotut klapit sen lämmitykseen. Hänet täytyi tietenkin myös vaatettaa, ja hänellä oli oikeus sanoa sopimus irti, mikäli ei ollut tyytyväinen saamaansa kohteluun.

   Maria Augusta ei ollut enää jaossa mukana, koska hän oli saanut perintöosuutensa siinä vaiheessa, kun joutui lähtemään Rahulasta Paltaniemelle, jossa he asuivat noin viidestä kahdeksaan vuotta. Leinosen perhe kasvoi Iida Saara Maria tyttärellä kevättalvesta 1923, mutta hän menehtyi juuri vuoden täytettyään ”hampaitten tekoon”, kuten yksi myöhemmin syntyneistä sisarista ilmaisi asian. Kuolleittenkirja kertoo tytön kuolinsyyksi kouristuksen, lieneekö ollut jonkin lastentaudin aiheuttama.

   Pari vuotta myöhemmin syntyi neljäs lapsi, ensimmäinen poika, Kalevi Aleksanteri, ja kaksi ja puoli vuotta tämän jälkeen toinen, Eino Johannes. Edelliskevät ennen Einon syntymää oli ollut surun täyttämä, kun perheen esikoinen menehtyi yhdeksänvuotiaana vatsakalvon tulehdukseen. Hän oli mennyt muiden lasten kanssa kevätpäivänä leikkimään savenottopaikalle, vaikka asiasta oli kielletty. Tytön jalat tahtoivat tarttua kiinni saviliejuun, ja itseään irti tempoillessaan jokin revähti vatsassa. Maha tuli suunnattoman kipeäksi ja hänet vietiin Kajaanin yleiseen sairaalaan, mutta hän kuoli muutaman päivän kuluttua.

   Saattaa olla, ettei Paltaniemen pappilassa enää tarvittu renkiä, kun viljelykset oli vuokrattu pois, ja kirkkoherran muutto Kiehimään lähestyi, joten Leinosen Kustin oli löydettävä uusi työpaikka itselleen. Perhe muutti Tuovilankylän Syrjälään ennen kesää 1930, koskapa Osvald Taisto Ilmari syntyi juhannuksen alla Kajaanin maalaiskunnassa. 

   Kustille löytyi uusi työ eläintenhoitajana Suvenniemen eläintieteellisellä asemalla, jonka saksalainen tohtori Fredrik ”Fritz” Wilhelm Remmler oli perustanut insinööriveljensä Hansin kanssa Kuluntalahteen vuonna 1928. Toiminta siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin Syrjälään, joten ajankohta saattaa olla se, jolloin Leinoset muuttivat tilalle. Paikalliset kutsuivat sitä Tuovilan eläintarhaksi, koska siellä saattoi käydä katsomassa kotimaisten luonnonotusten lisäksi eksoottisia eläimiä, joita oli eri aikoina erilaisia. Syrjälässä saattoi nähdä hyvinkin kaukaa tuotuja eläimiä kuten leopardin, gepardin, gorillan, kengurun ja strutsin, mutta ei montakaan noista yhtä aikaa, vaan uusien tullessa edelliset siirtyivät eteenpäin muihin Euroopan eläintarhoihin.                

   Remmler ilmoitteli lehdissä ostavansa villieläimiä, ja opasti kainuulaisia niiden pyydystämisessä elävinä, voidakseen välittää niitä ulkomaille. Myös Augusta auttoi erinäisissä eläintieteellisen aseman töissä, huolehtien ainakin karhunpennusta, jota Fritz usein kävelytti Kajaanin kaduilla talutushihnassa kuin koiraa.

   Leinoset asuivat tilalla kamarin ja keittiön käsittävässä asunnossa, jossa perhe kasvoi vielä kolmella tytöllä ja kahdella pojalla, niin, että Augusta synnytti kaikkiaan 11 lasta. Augusta jäi leskeksi jo 1954, kun kuopus oli vasta yhdentoista, mutta se ja ikioman kodin rakentaminen puolison menehtymisen jälkeen ovat toinen tarina.

 Augusta ja Kusti

 

1930-luku oli vaikeaa aikaa, lama sekä työttömyys olivat iskeneet koko maailmaan New Yorkin pörssiromahduksen jälkeen, Suomessakin yritys ja maatila toisensa perään ajautui maksuvaikeuksiin ja ulosottoon. Hautalakin oli sanomalehtien pakkohuutokauppalistalla keväällä 1934, mutta ei koko tilan osalta, vaan kunnallisverorästien ynnä muiden vastaavien vuoksi ulosmitattavaksi määrättiin hevonen ja lehmä.

   Nähtävästi ulosotto ei toteutunut ainakaan molempien eläinten osalta, vaan verovelkaa vähennettiin voudin järjestämällä heinähuutokaupalla. Varmaan perikunta teki kaikkensa, että hevosta ei viety, koska ilman ei maatila käytännössä tullut toimeen, sillä meni vielä vuosia ennen kuin koneet korvasivat sen täysin. Myös tulevina vuosina heinää myytiin Hautalassa huutokaupalla, nähtävästi se riitti verojen maksuun, sillä myöhempiä voudin ulosottoja ei tilaan kohdistunut.

   Riitu Kaisa Wäisänen eli leskenä lähes kolme vuotta ja kohtasi tiensä pään 6. marraskuuta 1936. Hänen  syntymävuottaan ei koskaan korjattu, joten pappi merkitsi Riitu Kaisan kuolleittenkirjaan lähemmäs 70-vuotiaaksi, mutta todellisuudessa hänellä oli ikää 68 vuotta ja 7 kuukautta. Riitu Kaisa menehtyi kotonaan Hautalassa, kirkonkirjan mukaan vanhuuteen, mutta muisti tiedon mukaan hänellä oli jotain sairautta, todennäköisesti aivoperäistä, joka vaikutti loppuaikana asioiden muistamiseen ja ymmärtämiseen.

   Tätini kertoi vanhemmiltaan kuulemansa tarinan, että Riitu Kaisa oli saanut muutama viikko ennen kuolemaansa kyydin Mäkelään, josta hän palasi noin viiden ja puolen kilometrin matkan jalkaisin. Sekä Mäkelässä, että myös Hautalassa tiedettiin, että Leunard ja Mari olivat saaneet kolmannen lapsen, ja Lehtomäellä syntynyt tyttö oli tuolloin pariviikkoinen. Mumma ei kuitenkaan poikennut katsomaan pienokaista, vaikka käveli talon pihan poikki, josta kulki lyhin tie vanhimman pojan luota kotiin Hautalaan. Ihmiset puhuivat ihmeissään jälkeenpäin, että miksi Riitu Kaisa ei käynyt katsastamassa uusinta lapsenlasta, kunnes paljastui, että hän ei ollut enää kunnossa kulkiessaan tuttua reittiä talojen välillä.

   Riitu Kaisa ei päässyt miehensä viereen haudanlepoon, kun perhe ei ollut lunastanut sukuhautapaikkaa Paltaniemeltä, tärkeimpänä pidettiin, että vainaja pääsi siunattuun maahan. Sukuhaudan ostaminen ei ollut tuolloin tavanomaista, niitä hankkivat vain varakkaat, eikä edes monet suuren tilan omistajat. Sen sijaan Riitu Kaisa siunattiin uudessa kappelissa ja haudattiin Kiehimän, nykyisen Paltamon uudelle hautausmaalle, joka oli otettu käyttöön lähes päivälleen vuotta aiemmin. Kirkkoherra ja pappilakin oli saatu kylälle kesällä, mutta itse kirkko valmistui vasta 1946, kun toinen maailmansota viivästytti rakentamista. Ennen kirkon valmistumista jumalanpalveluksia pidettiin muun muassa Melalahden Lehtomäen ja muiden isojen talojen pirtissä, Paltalinna-seurojentalolla sekä Mieslahden opistolla, jonne oli valmistunut sali tarkoitusta varten marraskuussa 1936.

   Nykyisin alle seitsemänkymppistä ei pidetä vanhuksena, onhan moni tuossa iässä vielä työelämässä mukana, mutta suomalaisten elinikä onkin noussut huomattavasti. Ja nuorena hän kuoli siihenkin verrattuna, että hänen äitinsä oli elänyt reilusti yli kahdeksankymppiseksi. Tosin saattaa olla, että tyttären syntymäajankohdalla oli vaikutusta asiaan, tulihan hän maailmaan, kun Suomessa elettiin Suurten Nälkävuosien viimeistä talvea ja hänen äidillään on voinut olla pulaa ruoasta.

   Riitu Kaisa ehti saada ennen kuolemaansa 26 lapsenlasta, ja heistä vanhimmalla, elossa olevalla, oli ikää 20-vuotta. Vielä viisi syntyi hänen poismenonsa jälkeen, joten kaiken kaikkiaan lastenlasten luku nousi 31:een, viimeiset 40-luvulla, jolloin myös ensimmäiset lapsenlapsenlapset tulivat maailmaan.

 

Leunard ryhtyi isänsä kuoleman jälkeen jälleen käyttämään Heikki nimeä, vaikka Kallella sekä Jalmarilla oli saman niminen poika. Heikit eivät kuitenkaan asuneet samassa talossa, vaan Jalmarin poika Hautalassa ja Kallen Mäkelässä, eikä hänestä käytetty edellä mainittua nimeä, koska ensimmäinen nimi oli Juho, ja kyseinen nimiyhdistelmä vääntyi ainakin meidän suvussa Hannekseksi. Eikä paikalliset puhuneet ihmisistä heidän sukunimellään, vaan talon nimen mukaan, niin että Leunard oli Kiviahon Heikki.

   Heikki ja Mari saivat Lehtomäellä toisen pojan reilu vuosi esikoisen jälkeen. Talo oli iso, mutta siinä asui paljon väkeä, Marin perheen lisäksi hänen vanhempansa ja nuori isäntä Jussi vaimonsa sekä kolmen lapsensa kanssa. Asukkaita oli ainakin 11 henkeä, ja Mikkosen perhe alkoi kaivata omaa kotia.

   Taloasiaa edistääkseen Heikki myi perintöosuutensa Mäkelästä Kallelle marraskuussa 1934. Kauppahinnaksi sovittiin 4000 markkaa, jonka Kalle sai suorittaa viidessä erässä, ensimmäinen 200 markan maksu suoritettiin kaupan yhteydessä ja viimeinen koittaisi huhtikuussa 1938. Myös Jalmarilta tuli rahaa, kun hän maksoi Heikille lokakuussa 1935 viimeisen 1100 markan erän Juurikkasuosta. Jalmari ja Viija kiinnittivät Hautalan saadakseen 20 000 markan lainan hieman ennen Riitu Kaisan kuolemaa, lieneekö edellä kerrottu vaikuttanut asiaan.

   Haluttu paikka Lehtomäen Mikkosten omaksi kodiksi oli Warpamäki, se sama torppa, jossa Heikki ukki, Kalle Mikkonen oli asunut viimeiset elinvuotensa. Kallen ja Riitun jälkeen paikka oli ollut autiona viitisen vuotta, kunnes Matti Tervosen perhe muutti siihen noin 1919, mutta ilmeisesti he eivät asuneet taloa montaa vuotta.

   Nähtävästi Heikki lähestyi asiassa Sigrid Furuhjelmia, joka saapui kesäisin Hakasuolle ja vietti perheineen lomaa omistamallaan Taipaleen tilalla.  Asessorska ei kuitenkaan omistanut Taipaletta yksin, olihan se aikoinaan hankittu neljän helsinkiläisneidin kesken, silloin kun Sigrid vielä oli Lagerborg. Carin Brunow oli luopunut omasta osuudestaan heti alkumetreillä, ja Mary Furuhjelm kuollut 1911, mutta hänen siskonsa Annie omisti edelleen osan tilasta. Kaksi viimeksi mainittua olivat Sigridin kälyjä, hänen puolisonsa siskoja, mutta Elis veli oli itse jo kuollut. Punaiset surmasivat hänen Otto veljensä sekä hänet, Urjalan Honkolan kartanon patruunan, sisällissodan aikaan.

   Väitetään, että veljekset sekä heidän suomea osaamaton Hampus isänsä olivat Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla” trilogiassa surmatun Magnus-paronin esikuvia, olihan Linnan äiti työskennellyt Honkolan kartanossa, kuten hän itsekin, mutta vasta reilusti kansalaissodan jälkeen. Kerrotaan, että kartanon vanha patruuna oli kyllä edistänyt palkollistensa ja torppareittensa asioita rakentamalla muun muassa kansakoulun, mutta hän vaati alamaisiaan polvistumaan eteensä, silloin harvoin kun hän alentui puhuttelemaan heitä. Seuraava polvi ei enää moista vaatinut, mutta sai maksaa isänsä pahat teot sodan aikana.

   Taipaleesta oli jo aiemmin lohkottu palasia, kun torpparit halusivat tilat omistukseensa sekä muun muassa postitoimistoa varten. Maalliskuun 1934 jaossa Annie-käly sai Warpamäen, ja Sigrid Taipaleen, josta lahjoitti jo seuraavana vuonna maa-alueen kalanviljelyslaitosta varten. Annien piti hakea tässä välissä lainhuuto, joka sai lainvoiman seuraavana vuonna. Vasta tämän jälkeen tilasta voitiin tehdä kauppakirja, mutta sekin otti aikansa, sillä Annie sairasteli. Lopulta Annie teki Sigridille valtakirjan, että tämä sai hoitaa asiaa koskevat paperit ja suorittaa allekirjoituksen hänen puolestaan, ja niin viimein 27.3.1937 Heikki sai lyödä kaupat lukkoon. Kauppahinta oli 20 000 markkaa ja sen Heikki maksoi kolmessa osassa, kaupan yhteydessä 8000, loput tasaerissä kahtena seuraavana tammikuuna. Maan arvo näyttää nousseen melkoisesti kymmenen vuoden aikana, sillä Mäkelästä oli maksettu vain 3300 markkaa, eikä Kiviahon pinta-ala ollut kuin noin 5 hehtaaria isompi.

  Annie Furuhjelm

   Toimittaja, kirjailija, naisasianainen ja entinen kansanedustaja Annie Furuhjelm, ei ehtinyt nauttia saamistaan rahoista, vaan kuoli saman vuoden kesällä, 17. heinäkuuta. Annie oli ollut yksi niistä aktiivisista henkilöistä, joka teki töitä sen eteen, että Suomen eduskunnan syntyaikoina äänioikeus koski myös naisia. Hänen testamenttinsa nojalla Elisin ja Sigridin poika, varatuomari Nils Furuhjelm hoiti lainhuutoa koskevan asiakirjan, sen jälkeen, kun Heikki oli suorittanut viimeisen maksuerän tammikuussa 1939.

   Kauppaa koskenut tila oli Kiveskylän puolella, mutta vain noin parin kilometrin päässä Lehtomäestä ja suunnilleen saman matkaa Hautalasta. Koska kauppa ei koskenut radan eteläpuoleista aluetta, jäi Warpamäki nimi sille, ja lohkaistulle noin 19 hehtaarin alalle piti valita uusi. Paikan kivisyyden vuoksi Mari keksi, että tilan nimi on Kiviaho.

   Kiviahon päärakennus oli kaupantekoaikaan sama, jonka ensimmäinen torppari Matti Leinonen oli rakentanut todennäköisesti 1860-luvulla. Talossa oli ehtinyt asua monta isäntää ja hyyryläistä, viimeksi vuokralaisena oli ollut radanrakentaja Nyströmin perhe, mutta he muuttivat pois rautatien valmistuttua 1930. Tuosta saakka asumattomana olleen rakennuksen kunto alkoi olla heikko.

   Tarkennuksena aikaisempaan kerron, että vanhemman Heikki Mikkosen pesänjaosta ukkini sai Mäkelässä olleita eläimiä, Lemmikki nimisen lehmän, ruunan ja valkoisen lampaan. Hautalasta hänen osuuteensa kuului tyynyjä, lakanoita, pari velttiä sekä kärryt ja taskukello. Kaikki muu irtain omaisuus jäi niihin kahteen taloon, joissa ne olivat olleetkin, eikä Riitu Kaisan jälkeen ollut kiinteää tai irtainta jaettavaa, sillä hän oli myynyt Hautalan Jalmarille, mutta rahaa häneltä lienee hieman jäänyt.

   Marin myötäjäisiin kuului ainakin Lehtomäen vanha vesimylly, josta tuli vilja-aitta Kiviahoon. Hän sai myös lehmän ja muutaman lampaan, sekä joitakin huonekaluja, joista yksi oli korkea kaappi, jonka yläosassa oli lasiruutuiset ovet. Se oli jo taloon tuotaessa huonokuntoinen, joten päätyi jossain vaiheessa liiterin nurkkaan, jonne lahosi lopullisesti.

   Mari sai myös lapsuudenkotinsa metsästä hirret uuteen taloon, ja jo ennen kuin tilakaupat Kiviahosta oli lyöty lukkoon, pidettiin Lehtomäessä hirsikinkerit uutta asuinrakennusta varten. Vanha mörskä purettiin pois ja Mikkoset pystyttivät sen tilalle uuden, johon pääsivät muuttamaan vielä kevään 1937 aikana. Myös Lehtomäkeen kuulunut niittypalsta Juurikkapurolta siirtyi seuraavana kesänä Marin omistukseen, ja siitä on kauppakirjakin hänen vanhemmiltaan Antti ja Reeta Huuskolta, mutta perimätiedon mukaan sen maksu kuitattiin ennakkoperintönä. Kyseisen, erillään muusta tilasta olleen maapläntin myötä Kiviahon pinta-alaksi muodostui noin 24 hehtaaria.

   Kiviahon pariskunta oli perustanut perheen ja laittanut oman kodin huomattavasti vanhempana kuin kummankaan sisaret. Heikki oli tilan oston aikaan 35-vuotias ja Mari kolme vuotta nuorempi, pojat vajaan kuusi- ja seitsemänvuotiaita. Myös lapsia Heikki ja Mari saivat huomattavasti sisariaan vähemmän, vain kolme, jotka kaikki ehtivät syntyä Lehtomäessä, kun tytär tuli maailmaan kaupantekoa edeltäneenä syksynä. Hänet kannettiin peittoon käärittynä uuteen, pirtin, kamarin, ruokahuoneen ja porstuakuistin käsittävään kotiin puolen vuoden iässä. Tai kuten Marin veljen poika, Heikki Huusko eli Lehto-Hessi, vastaavan asian myöhempinä aikoina ilmaisi: ” Siinä riemunrippeitä lakananmutkassa viijään”.

   Alla Mikkosia ja Leinosia Kiviahon portailla kesällä 1938, kun Augusta vieraili sisariensa luona Kivesjärven kylässä ja Melalahdessa. Takana vasemmalta Heikki Leunard, sylissään kuopustytär. Vieressä Mari, jonka polvilla Liisa. Oikealla Augusta, jolla sylissä edellisjoulukuussa syntynyt poika. Edessä vasemmalta Eino, yksi Augustan nuoremmista tytöistä sekä isäni Eero:

Kalle viljeli Nanninsa kanssa Mäkelää Kivesvaaran etelärinteellä ja kasvatti perhettään siinä sivussa. Kahden tyttären jälkeen perheeseen syntyi maaliskuussa 1921 poika, Juho Henrikki eli Hannes. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin vuorossa oli jälleen tytär, Iida Vappu Marjatta, jonka elämäntaival päättyi kuumeeseen jo puolentoista vuoden iässä. Lapset saivat seuraavana keväänä uuden pikkusiskon, Nanni Elsan, jota kutsuttiin toisella nimellään, ja häntä myöhemmin vielä kaksi pikkuveljeä sekä kuopussiskon maaliskuun viimeisenä 1936.

   Mäkelään syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta, mutta vielä yksi menetys sattui, kun Hannes kaatui 22-vuotiaana jatkosodassa juhannuksen jälkeen 1943 Ontojoella. Aikanaan Mäkelä jäi toiseksi nuorimmalle pojalle, Yrjö Aleksanterille ja tämän perheelle.

   Alla kesällä 1930 Mäkelän pirtin ikkunan alla. Vasemmalta Martta, Hannes, Kalle, Elsa, Nanni sylissään Yrjö ja reunimmaisena Kaisa. Iida on kuollut viitisen vuotta aiemmin, eikä kaksi nuorimmaiset poika ja tytär ole vielä kuvan otto aikaan syntyneet:

 

Jalmari sekä hänen Viija-vaimonsa jäivät viljelemään Hautalaa, ja heidänkin vainioille tuli vielä lisää lapsia, kun kahden pojan jälkeen syntyi tytär Elma Maria helmikuussa 1925. Kolmisen vuotta myöhemmin näki Kalle Jaakko päivänvalon, mutta hänen taipaleensa oli todella lyhyt, sillä hän kuoli hinkuun kolmen kuukauden ikäisenä. Mutta ei lapsiluku jäänyt vielä siihenkään, vaan seuraavana kesänä Viija synnytti  Anni Johannan, jolle ei myöskään annettu paljon elinpäiviä, vaan hän menehtyi täytettyään juuri neljä vuotta.

   Ennen pienen tyttären kuolemaa oli perheeseen syntynyt Heikki Taisto Jalmari, josta tuli aikanaan Hautalan isäntä. Hänkin sai vielä pikkusiskon elokuussa 1938 sekä pikkuveljen helmikuussa 1940. Näistä nuorimmista kuopuspoika oli vahva elämään, mutta Ulla Kaarina menehtyi keuhkokuumeeseen hieman alle yhdeksänkuisena. Kaiken kaikkiaan Jalmari ja Viija saivat siis yhdeksän lasta, kuusi poikaa ja kolme tyttöä.

Alla kuva, joka otettu Hautalassa kesällä 1940. Takana Eino ja Elma. Edessä vasemmalta Jussi, Jalmari, Viija sylissään kuopuspoika ja vieressä Heikki. Kuvan ottamisen aikaan Kalle, Anni sekä Ulla ovat ehtineet kuolla, ja Vilho asuu Laatikkalassa, josta lisää hivenen myöhempänä:

En yleensä juurikaan kirjoita seuraavasta sukupolvesta, koska en ole kysellyt lupia vielä elossa olevilta. Edellä olevan kuvan vuoksi, ja koska Vilhon tarina on vähän erikoinen, täytyy se kertoa. Ja Vilhon kuolemastakin on kulunut jo niin kauan, ettei kertomus voi loukata ketään.

   Varislahden Laatikkalan torpan isäntä, kipriukko Juuso Laatikainen oli kuollut sydänvikaan toukokuussa 1932. Lisänimen hän oli saanut siitä, että oli taitava nikkari, vaikka pääasiassa elanto tuli maanviljelystä ja kalastuksesta. Jälkimmäistä hän ei tehnyt työkseen, pyydysti kalaa lähinnä omiksi tarpeikseen, mutta oli siinä niin taitava, että jaettavaa riitti naapureillekin, jotka antoivat vastapalvelukseksi kenties rieskan, lihakimpaleen tai juustoleivän.

   Kipriukolta jäi vähän alle viisikymppinen vaimo, Liisa Sofia, mutta lapsia heille ei ollut siunaantunut. Leski-Viija eleli ensin yksin, mutta huomasi pian, ettei hän pärjännyt ilman miehenpuolta, ja Laatikkalaan tuli avuksi joku Kemppainen Kivesjärveltä, nähtävästi vaimon kera, mutta he eivät pysyneet talossa montaa vuotta.

   Niinpä Viija sitten hiihteli eräänä talvipäivänä Varislahden jään yli Melalahden puolelle. Hän saapui Hautalaan, jossa aikansa kahvia juotuaan ja rupateltuaan kaimansa kanssa, esitti asiansa: ”Van ku teällä on niin monta sikijää, ni eikö yks miehenalaku liikenisi ottopojjaksi Loatikkallaan”. No ei Hautalassakaan montaa sen ikäistä poikaa ollut, että heistä olisi ollut avuksi talon töihin, vain Eino ja Vilho alkoivat olla miehenmitoissa, pienemmät olivat vasta taaperoita, nuorimmat eivät liene vielä olleet syntyneetkään. Ehkä viidentoista kieppeillä ollut Vilho lupautui Viijan ottopojaksi ja siirtyi asumaan Variskylän Laatikkalaan. Nähtävästi asiasta ei tehty adoptiopapereita, Vilho pysyi Mikkosena, ja emäntä teki testamentin, että Laatikkala jäi hänelle aikanaan, kun Viijasta aika jätti.

   Vaikka Vilho nuorempana riiaili tyttöjä, ei hän löytänyt itselleen vaimoa, vaan kuoli vanhana poikana keväällä 1969, jonka jälkeen sisaret perivät Laatikkalan. Elma otti kesäasunnokseen talon sekä vähän pihamaata ympärille, ja Jussille lohkaistiin tontti kesämökkiä varten, molemmat kauniilta mäennyppylältä veden äärellä. Loput maat myytiin Hannilan Korhosille, ja muut sisaret saivat osuutensa rahana, ellei Vilholla ollut testamenttia tehdä toisin, mutta siitä minulla ei ole tietoa.

Vilho pikkupoikana, kun vielä asui Hautalassa. Hevonen on  tuntematon

 

Heikin Ameriikasta tuoman arkun löytyminen on sen verran ihana tarina, että se täytyy kertoa. Ilman kyseistä ”aarrearkkua” en tätäkään kertomusta olisi tässä muodossa koskaan saanut kirjoitettua. Jätin arkun tarinan tähän loppuun ihan vain sen vuoksi, ettei jokaisen sukupolven kertomus pääty jonkun kuolemaan.

   Kuten olen kertonut Heikin ja Riitu Kaisan jälkeen Hautalaa jäi viljelemään toiseksi vanhin poika, Pekka Jalmari vaimonsa Iida Sofia Leinosen kanssa, ja osa tilasta kuului sisarussarjan nuorimmalle pojalle. Heidän jälkeen tila siirtyi yhdeksästä lapsesta keskivaiheilla syntyneelle Heikki Taisto Jalmarille ja hänen kivesjärveläiselle vaimolleen Liisa Haatajalle, jotka rakensivat pihapiiriin uuden asuintalon ja navetan sekä muita nykyisessä karjanhoidossa tarvittavia rakennuksia.

   Jossain vaiheessa sisarussarjan kuopukselle lohkaistiin tontti, joka sisälsi vanhan talon, aitan sekä vähän maata pottupeltoa varten. Tontilla oli kaksi aittaa vieretysten, mutta ilmeisesti toinen niistä kuului Jalmarille. Vanhan talon nykyiset haltijat kutsuvat lohkaistua osuutta tilan alkuperäisen nimen mukaan Wähäläksi, erotuksena emätilasta ja uudemmasta talosta, Hautalasta.

   Heikki Taisto Jalmari sai Liisansa kanssa yhden lapsen, pojan, joka jatkoi aikanaan Hautalan isäntänä. Jossain vaiheessa hän siirsi Wähälän puolella olleen aittansa emätilan maille. Ainoa poika meni aikanaan naimisiin, sai vaimonsa kanssa kaksi poikaa, ja jatkoi maitotilan pitoa. Isäntä nukkui pois 2011, aivan liian nuorena, vain hieman yli viisikymppisenä. Lypsykarjan hoitoa jatkoivat leski sekä kaksi aikuista poikaa, etupäässä heistä nuorempi.

   Hautalan isännän kuolemasta ei ehtinyt kulua kovinkaan montaa vuotta, kun tilan asuinrakennus paloi perustuksia myöten sillä välin, kun väki oli lypsyllä. Palo sai alkunsa asuintalon keskuslämmityshuoneesta, mutta ei levinnyt muihin rakennuksiin, jotka säästyivät tulelta. Vaikka talonväki tai karja eivät vahingoittuneet, oli tulipalo perheelle kauhea koettelemus, jäihän heille vain yllään olleet navettavaatteet, kaikki muu henkilökohtainen irtaimisto tuhoutui palossa. Perhe jatkoi maitotilan töitä vielä jonkin aikaa Paltamon kirkonkylältä käsin, mutta se kävi raskaaksi, joten he päättivät lopettaa karjanpidon ja pistivät tilan myyntiin.            

   Hautalan navetta sekä muut talousrakennukset olivat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi uudeksi omistajaksi valikoitui henkilö, joka tarvitsi tilat ja laitumet hevosilleen. Kaupat tehtyään hevosyrittäjä tutki tarkasti kaikki rakennukset ja löysi vanhasta aitasta, siis siitä Wähälän puolelta siirretystä, ameriikanarkun, joka sisälsi suvun vanhoja valokuvia ja asiakirjoja. Mikkosen suku olisi tietenkin mielellään ottanut arkun itselleen, mutta uusi omistaja halusi pitää sen. Arkku kuului hänelle, enkä moiti häntä siitä, ettei sukumme saanut sitä, sillä hän oli niin ystävällinen, että lahjoitti sisällön Wähälää kesäpaikkana pitäville.

   Näin Mikkosen suvulle palautuivat kaikkein tärkeimmät, jopa yli 140 vuotta vanhat asiakirjat, varhaisimmat vuodelta 1881. Mukana tulivat myös valokuvat, joista pari Heikistä South Rangessa tai Hancockissa otettuja. Kuvien joukossa on muita samalla seudulla kuvattuja suomalaisia, joista olen onnistunut selvittämään vasta muutaman, kuten Aution perheen, josta aiemmin tässä tarinassa.

Arkku siinä kunnossa kuin se oli löydettäessä - Aika ja hiiret ovat nakertaneet arkun sisustaa

 

Trimountain noin 1908:

Alla Trimountain kylän ilmakuva vuodelta 1938. Kaivokset eivät enää olleet toiminnassa, yksi kuilutaloista on jo purettu. Autioiden poortihaussi sinisen ympyrän sisällä. Keltaisen ristin kohdalla suomalainen kirkko, siitä lounaaseen pieniä kauppoja sekä kuppiloita. Niitä mahdollisesti myös tien varressa, joka mutkittelee kylän kohdalla johtaen seuraaviin kyliin, etelässä Painesdaleen ja pohjoisessa South Rangeen. Luterilaisesta kirkosta kaakkoon koulu sekä sen vieressä Metodisti kirkko. Punaisessa kohdassa Store, hieman isompi kauppa ja lähistöllä kahvila. Vihreän ympyrän sisällä sairaala ja hoitajien asuntola. Kaivos sekä rautatie ja niihin liittyvät rakennukset kartan alareunassa:

Osa Adams Townshipiä 2023 - Trimountain vasemmalla - South Range oikealla – kuvaussuunta idästä länteen:

Google Earth 2023. Talo, jossa Heikki asui, on edelleen olemassa, tosin pieniä laajennuksia kokeneena. Risti suomalaisen kirkon paikalla. Tien nimi oli Seventh Avenue, vaihtui myöhemmin Country Streetiksi, ja nykyisin se on Tower Road:

Trimountain 2023, kuvaussuunta kylän länsilaidalta kohti koillista, kaukana vasemmalla siintää Portage Lake:

Yllä olevan kuvan ulkopuolella, vasemmalla sijaitsee Division Street (M26) ja sen takana Autioiden poordihaussi. Samalla suunnalla olivat molemmat kirkot ja koulu, mutta ne on purettu pois, kuten Store, jonka kohdalla punainen ruksi. Sairaala oli äärilaidassa oikealla, jossa nyt metsää. Harmaat kukkulat ovat kaivosjätettä, murskattua kiveä.

   Kuvan etualalla isompia taloja, joista osassa asui useampi perhe, mutta ovat nykyisin yhden ruokakunnan käytössä. Osa noista taloista on tehty alun perin ”oikeiksi” täysihoitoloiksi, joissa asukkaille oli 1-2 hengen huoneet ja ikiomat sängyt.

   Enin osa kylän taloista on samoja, jotka rakennettiin kaivosmiehiä varten. Niihin on tehty laajennuksia moneen suuntaan ja kellareista löytyy keskuslämmityksen polttimoita sekä vesisäiliöitä. Monia taloja on purettu pois, kun väki on kaikonnut töiden perässä muualle, mutta myös muutamia uudehkoja rakennuksia kylästä löytyy. Koska taloja on vähemmän, on tontteja laajennettu 1½ tai kaksinkertaisiksi ja niille on ilmestynyt jopa asuintaloa isompia autotalleja sekä muita halleja.

Google-kartta 2023, jossa näkyy Adams Townshipin alue. Trimountain village ympyröity vaaleansinisellä:

Kuvien lähteet:

Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelma: Kuopion Lääninhallitus

Sanomalehtileikkeet, digi.kansalliskirjasto.fi: Suomen Teollisuuslehti no 5 - 1.3.1898, Kaikuja Kajaanista no 151 - 28.12.1907, Kajaanin Lehti no 131 - 18.11.1908, Kajaanin Lehti no 93 - 16.8.1909, Kaleva no 36 - 13.02.1915

Postikortit: Arcturus laivasta Victoria Docksissa, Hullissa; S.S.Majestic Liverpoolin satamalaiturilla, Manhattan, Fitchburg Rollstonelta

Kuvat New Yorkista: The New York Puplic Library Digital Collections, Geographic Guide New York Historical Maps, Library of Congress

Työväen arkisto: Häädetty perhe Laukossa, lapsi- ja naissotilaat 1918

Wikipedia: Lapsisotilaat

Finna.fi: Kouvolan asema, Hyvinkään asema pihan puolelta

SSHY/Kirkonkirjat: Ote Paltamon rippikirjasta 1910-1920

Google Street View ja Google Earth: Fitchburg 116 Mount Vernon Street ja Trimountain

Vanhat valokuvat kaivoksista ja niiden taloista yms sekä Adams Townshipin maisemat ja kartat: Copper Range Railroad & Copper Country Historical Page, A Photo History of Baraga County, Michigan Technological University Archives and Copper Country Historical Collections, Upper Penisula Digital Network, Pasty Center - Copper Country Reflections, University of Wisconsin UWMilwaukee Libraries, Mindat.org

Muut kartat: The National Geologic Map Databace, Historic Map Works, Old Maps Oneline, Digital Commonwealth Massachussets Collections Online

Talon pohjapiirrokset ja julkisivut piirretty omin käsin Upper Penisula Digital Network sinikopioiden sekä valokuvien pohjalta

Suomen Sukututkimusseura /hautakivet: Aapo Leinonen & Liisa Kukkohovi /Muhos, Riitu Mikkonen /Paltamo

Adams Townshipin ilmakuvat vuodelta 2023: Upper Penisula Realtors ja Remax Realtor

Muut kuvat omasta tai suvun kokoelmista ja ilmaissivustoilta sekä yksityisistä lähteistä, jotka ovat antaneet julkaisuluvan, mutta eivät halua nimeään julkisuuteen

 Alkuun