Elämä ei aina hymyile

 

Lyhyenläntä lomailee

Juopottelin koko pullon kuoharia viimeisen työpäivän iltana

Aloitin juuri loman, jonka jatkoksi jään eläkkeelle 1.4.2026, joten totuttelen ajatukseen, ettei minun enää tarvitse herätä tiettyyn aikaan ja istua nurkassa päivästä toiseen. Olen tehnyt etätöitä sen jälkeen, kun korona pakotti kotiin vajaat kuusi vuotta sitten, ja työpisteeni on sijainnut keittiön nurkassa. Tai on se siinä vieläkin, täytyy purkaa piakkoin pois ja palauttaa koneet työnantajalle samalla kun käyn loppukuusta poispotkijaiskahveilla.

Sotkuista näkee, että viimeisinä työpäivinä oli kiire, otin loppukirin

Tulevaisuudessa on enemmän aikaa kirjoitella tarinoita ja tehdä sukututkimusta, mutta nyt päällimmäisenä mielessä on tuleva kengitysremontti, jonka vuoksi joudumme ensi syksynä evakkoon, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. Olen jo ryhtynyt lahjoittamaan tutuille ja laittamaan kierrätykseen sekä jopa roskiin tavaraa mitä emme tarvitse, sillä remontin koittaessa rivitaloasuntomme alakerta täytyy saada täysin tyhjäksi.
   Joku naapuri puhui kuolinsiivouksesta, mutta itse vierastan sanaa, siksi minä ”konmaritan”. Tyhjentelen keittiönkaappeja, mutta en pysty jalkavaivan vuoksi menemään piipilleen, kuten kaenuulaeset varvastamista nimittää. Huimauksen vuoksi en myöskään kiipeile tuoleille, taloustikkaille enkä edes porrasjakkaroille, joten ylähyllyille yltäminen tuottaa ongelmia. Kun alakaapit pitää purkaa pois remontin tieltä, olemme päättäneet uusia ikäloput keittiökalusteet kokonaan, ja olen pohtinut, haluanko korkeita seinäkaappeja, kun en hukkapätkänä kuitenkaan ulotu kuin parille alemmalle hyllylle.
   Konmarittaessa on tullut mieleen, miksi olen näin lyhyt, nuorempana 165,5 senttinen, josta viisi milliä on tippunut pois, välilevyt on menneet jo sen verran kasaan. Kasvoin kuitenkin pidemmäksi kuin kumpikaan vanhemmistani, tätini ja enoni, vain setä oli pidempi. Isovanhempien pituuksia en tiedä, ovat yhtä lukuun ottamatta kuolleet syntymäni aikoihin, mutta muistan äidinäidin olleen minua lyhyempi. Eivät veljenikään mitään pitkiä ole, mutta minä, ainoana tyttönä olen sisarussarjan lyhkäisin.
   Esiäitien pituutta on vaikea saada selville, ainoat joista voi löytää vinkkiä ovat vanhat valokuvat ja perimätieto. Miesten osalta on hieman toisin, venäjänvallanaikaisista kutsuntaluetteloista käy ilmi, että neljän isoukkini keskipituus oli 155 cm. Kun heidän veljien pituuksia tutkii, näyttää pari pienintä olleen senttiä vaille metriviisikymmentä ja pisin lähentelee sataa seitsemääkymmentä, mutta jää kuitenkin sentin vajaaksi. Noista 1860-luvulla ja sen jälkeen syntyneistä on vähän valokuvia, joissa nämä seisoisivat vaimon kanssa rinnatusten, joten naisten pituus jää aivan arvailuiden varaan.

Tapasin Pitkä Tanelin Kajjaanissa 2022

Kun useampi Suomen pisimmäksi mainittu mies oli sukujuuriltaan kaenuulainen, ryhdyin huvikseni tutkimaan, löytyykö heihin sukuyhteys. 1704 Paltamossa syntyneen Pitkä Tanelin kerrotaan venyneen 247,5 senttiin, mutta hänen kohdalla ajattelin heti, että ei herrasperheen poika voi kuulua minun sukuun, kun esi-vanhemmissani ei ollut kuin alempaa ”kastia”, talonpoika oli suureellisin ”titteli”. Yllätys oli, kun geni.com löysi sukuyhteyden häneen, ei siis mitään verisukulaista, vaan naimalla sukuun liitetyn, isäni isosedän vaimon Hilma Planmanin. Daniel Cajanus oli hänen isotädin miehen isosetä, eli jokseenkin kaukaista sukua Hilmallekin. Pitkä Taneli lähti jo nuorena Eurooppaan, hänen sanotaan olleen Preussin kuninkaan kaartissa ja todistettavasti hän palveli Puolan kuningasta tämän kuolemaan saakka. Sen jälkeen hän oli Englannissa mm kamaripalvelijana, mutta sai ansioita myös näyttämällä itseään teattereissa. Viimeiset vuodet hän asui Hollannissa, missä kuoli helmikuun lopussa 1749, noin 45-vuotiaana. Myös Tanelin siskon, Agnetan eli Aunon kerrotaan olleen hyvin pitkä, noin 220 senttinen, mutta siitä ei löydy juurikaan enempää tietoa.
   Sen sijaan pari muuta aikansa jättiläistä ovat kaukaisia verisukulaisia, Lauri Moilanen kuuluu samaan sukuhaaraan äitini kautta, ja Väinö Myllyrinteen sukuside tulee isäni puolelta. En siis löytänyt vastausta, miksi jäin tällaiseksi persjalkaiseksi, mutta ehkä se lohduttaa, että Myllyrinteen äiti oli viitisen senttiä minua lyhyempi ja Moilasen äiti oli ainoastaan 125 senttinen.

Omakuva: persjalkainen

Toisaalta ei ole ihme, ettei pituus periytynyt, sillä Lauri Moilanen oli minun äidinäidin isänisän isänisän siskontyttären tyttäretyttären poika, selkeämmin sanottuna minun äidinäiti oli Laurin neljäs- eli sirpaleserkku.  Vinoserkkudesta huolimatta Moilas Lassin side minun lähisukuun on todella kaukainen. Hän syntyi perheensä kuopukseksi Puolangan Aittokylässä tammikuun viidentenä 1886, ja muutti Ameriikkaan ollessaan kolmevuotias. Kaksi perheen tytärtä olivat kuolleet pienenä, joten lähtijöinä olivat hänen lisäkseen isä Lauri, äiti Anna Kaisa Pyykkönen, isoveli Heikki sekä kaksi isosiskoa Anna Liisa ja Elsa Stiina. Perhe asettui Michiganin pohjoisosaan ”Kuparisaarelle” tuhansien muiden suomalaissiirtolaisten tapaan, jotka saivat leivän kaivoksista. Suuri osa heistä työskenteli maan uumenissa, kunnes sai kasaan sen verran, että pystyi ostamaan maatilan itselleen, niin myös Moilaset, jotka perustivat farminsa Calumetiin.
   Lauri-poika kasvoi isoksi ja vieläkin isommaksi, niin että lopulta hänellä oli pituutta 251 senttiä ja tuolla pituudella hän oli aikansa pisin ihminen maailmassa. Häntä ryhdyttiin kutsumaan nimellä Big Louis, mutta kun se ei soljunut suomensukuisten suussa, oli hän heille Iso-Luwi. Toimeentulon mies otti milloin mistäkin, oli hetken aikaa kaivoksessakin, mutta työskentely matalissa käytävissä oli hänen mittaiselleen vaikeaa. Kiertävässä sirkuksessakin Lauri esiintyi, mutta ei tykännyt olla toisten töllisteltävänä, vaan palasi Houghton Countyyn ja asettui Hancockiin, missä ryhtyi joksikin aikaa kapakanpitäjäksi. Hän kuoli kyseisessä kaupungissa tuberkuloosiin syksyllä 1913, vain 27 vuoden ikäisenä, naimattomana ja niin köyhänä, että hautajaiset maksettiin julkisista varoista. Iso-Luwin pituudesta on monia tietoja, mutta se on varmaa, että hautausurakoitsijan mittauksen mukaan Lauri oli kuollessaan 246 senttinen.

Vasemmalla Lauri Moilanen ja 2 normaalimittaista miestä, oikealla Väinö Myllyrinne ja äitinsä

Ei Myllyrinteen Väinökään ollut sen läheisempää sukua, vaan hän oli isänisän sirpale- eli neljässerkku, sillä hän oli minun isänisän äidinisän isänäidin siskon tyttärentyttären tyttärenpoika. Hänen äitinsä, Anna Maria Ristontytär Keränen syntyi Paltamon Kiehimänsuun kylän Koikeronmäki 15 tilan Korpistenmäki nimisessä mäkituvassa 1880. Aikuistuttuaan hän lähti etsimään onneaan maailmalta ja muutti aluksi Hattulaan. Maria avioitui poliisikonstaapeli Nestor Myllyrinteen kanssa, jolle teki seitsemän lasta, joista Väinö oli toiseksi vanhin. Nestorin toimipaikat vaihtuivat, joten perhe muutti usein ja lapsia syntyi eri paikkakunnilla. Esikoinen, Erkki Alarik, sekä Väinö Johannes päästivät ensiparkaisunsa Helsingissä, jälkimmäinen helmikuun lopussa 1909. Siskot Aino, Aili, Tyyne ja Sylvi syntyivät Iitissä ja Elma Paltamossa, joten Väinökin asui Suomen itsenäistymisen aikoihin joitakin vuosia äitinsä synnyinpitäjässä. Vilho-kuopus näki päivänvalon Kuusankoskella, mutta perhe muutti heti sen jälkeen Merikarvialle, missä hänet merkittiin kasteen yhteydessä kirkonkirjaan.
   Väinöllä oli pituutta 220 senttiä, kun hän meni armeijaan vuonna 1929, mutta hän kasvoi vielä sen jälkeen ja yleisimmin pituudeksi on kerrottu 247 senttimetriä, vaikka hänenkin osallaan pituus vaihtelee eri lähteissä, jossakin hänet määritellään jopa 251,4 senttiseksi. Hän oli aikanaan Suomen sekä Euroopan, ja jonkin aikaa myös maailman pisin mies.
   Kuten kaksi edellä kerrottua, myös Myllyrinteen Väinö sai tuloja esittelemällä itseään. 1930-luvulla hän työskenteli sirkuksessa, jonka mukana kiersi ympäri Eurooppaa, mutta palasi Suomeen talvisodan syttyessä palvelemaan kotirintamalla mm Katajanokan miinapajassa. Sotavuosina hän ehti olla naimisissakin muutaman vuoden, mutta liitto päättyi eroon. Rauhan tultua hän asettui Järvenpäähän, missä piti pientä kanalaa, ja viimeiset elinvuotensa hän asui veljensä perheen luona Helsingissä. Erilaiset sairaudet rasittavat erityisen pitkien ihmisten elimistöä, eikä Väinökään elänyt vanhaksi, vaan kuoli huhtikuun puolivälissä 1963, vajaat puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun oli täyttänyt 54 vuotta. Väinöllä oli elämänsä aikana niin monta asuinpaikkaa, että moni kunta haluaisi omia hänet nyt jälkeenpäin.

Paltamon Pehkolanlahden Talas torpan Ananias Karppisen sukujuuret ulottuvat lähimmäs minua, ja kyseisen perheen lapset, joita oli kaikkiaan 21, olivat minun isänäidin isänäidin serkkuja. Kukaan Karppisista ei päässyt aiemmin mainittujen miesten ulkoisiin mittoihin, vaan kaikki jäivät reilusti alle kaksimetrisiksi. Yleisesti Karppiset olivat kapeakasvoisia, hoikkavartisia sekä jänteviä, ja myös osa perheen tytöistä omasi tällaisen ulkomuodon. Joukkoon mahtui ainakin pari poikaa, jotka poikkesivat sisaristaan, ja heitä lienee pidetty suurina sen vuoksi, että he olivat hyvin vantteria ja todella vahvoja, oikeita lihaskimppuja. Nämä olivat huomattavasti sen ajan kaenuulaesia pidempiä, ja heillä sanotaan olleen pitkät käsivarret sekä niin suuret kourat, että veljesten käsiä verrattiin jopa viljatuulimyllyn lapoihin.

Perheen nuorimpiin lapsiin, Ananiaan toisen vaimon synnyttämiin, kuului tammikuun kymmenes 1859 syntynyt Talas-Eera, joka toimi muun muassa tervansoutajana, markkinapoliisina ja pyhäkoulun opettajana, kun oli oppinut lukemaan suorittaessaan nuorukaisena kolmivuotisen armeijan Oulussa. Hän oli hyväluontoinen, rauhallinen mies, jolla oli pituutta noin 190 senttiä ja painoa arviolta 150 kiloa. Kirjoitustaitoisena hän toimitti kyläläisten asioita, kuten laati perukirjoja sekä velkakontrahteja, ja tuntuu hieman hassulta kuvitella pieni mustekylä miehen suureen kouraan, ja lähes uskomattomalta kuinka kaunis käsiala hänellä oli.
   Eerikki Ananiaanpoika Karppinen ei koskaan löytänyt puolisoa itselleen, vaan kuoli naimattomana kotonaan Talas-torpassa kesäkuun ensipäivinä 1903. Hänellä oli ikää ainoastaan 44 vuotta, mutta häntä ei tappanut suuri koko, vaan pilaantunut vilja, jota hän joutui edellissyksyn kadon vuoksi syömään.
   Vuonna 1839 syntynyt Patju-Heikki oli paha velipuoli ja lienee ollut samaa kokoluokkaa kuin Eera, sillä kainuun murteen patju tarkoittaa vahvaa järkälettä. Heikki Ananias tunnettiin yhtenä Kiveksen rosvoista, jotka varastelivat talollisten aitoista ja kellareista 1860-luvun alkuvuosina. Ryöstely tapahtui rantakylissä ja Oulujärvellä sekä sen saarissa, missä he veivät tervansoutajien rahat, ruoat ja viinat sekä paluumatkalla olleiden Oulun tulijaiset kuten nisujauhot, sokeritopat ja kahvipavut. Myös Wareskylän varkaiksi nimitetty roskajoukko jakoi osan saaliistaan paikalliselle köyhälistölle, etteivät nämä paljasta heitä, jonka vuoksi rötöstely pääsi jatkumaan monta vuotta. Mukana touhussa oli myös toinen Karppisveli, Samuel, mutta hänen koostaan ei ole jäänyt tietoja.
   Aikanaan rosvojoukko kuitenkin jäi kiinni, miehet kärsivät rangaistuksensa ja kuolivat pois tai rupesivat elämään siivosti. Patju-Heikin kerrotaan tulleen uskoon, ja hän avioitui utajärveläisen Heta Pieniniemen kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta ja Heikki sai torpan lisäksi tienestiä laskumiehenä luotsaten tervaveneitä Oulujoen kuohuvissa koskissa. Kuten muiden, myös Karppis Heikin elämä päättyi varhain, hän kuoli 55-vuotiaana tammikuun yhdeksäntenä 1899.
   Sattuneesta syystä en ole tavannut yhtäkään edellä mainituista, mutta Cajanuksen koko on käynyt selville näköisnukesta, joka sijaitsee Kajaanissa, hotelli Valjuksen aulassa. Myllyrinne nukke oli ennen viitostien varrella, Paltamon Kontiomäen Shellillä, jossa nykyisin sijaitsee Nesteen huoltoasema. Käsittääkseni sama Järvenpää-seuran omistama näköisnukke on kiertänyt useissa näyttelyissä ympäri Suomea.
   Niin ja Moilanen, Myllykangas ja Karppiset olivat sukua keskenään, tosin osa aika kaukaista, ja tiedä vaikka Cajanukseenkin löytyy yhteys, kun tarpeeksi porkataan.

Kuvalähteet:
juoma ja työpiste: omia kännykuvia
persjalkainen: oma kännykuva, loma joulukuussa 2015 Madeiralla, maalattu ovi vanhassa kaupungissa (hieman muunneltuna)
Cajanus: oma kännykuva, kesäkuussa 2022 hotelli Valjuksen aulassa Kajaanissa
Lauri Moilanen: Wikipedia
Väinö Myllyrinnne: facebook Kainuulaiset suvut- sukututkimusryhmä /Henry Peltomaa - 

        26. helmikuuta 2018 ”Kuva on Merikarvialta, ollut Seuralehdessä 1930-40-luvun taitteessa.”
tuulimylly: retkipaikka.fi / Vasikkasaari, Kuopio
allekirjoitus: H. W. Claudelinin kirja Talas-Eera – Kainuun voimamiesten kuningas
tervavene: finna.fi /I. K. Inha

C-rakennus on neljäs, ja jää viimeiseksi Oysin eli Pohteen rakennuksista, 

jonka suunnittelussa olen mukana.

Talo nousee tulevina vuosina kohtaan, missä oli aiemmin päivystys, paikka ympyröity punaisella.

Kuva kaapattu Ylen paikallisuutisten videosta.

Talven selkä taittuu ja sukututkimus muuttuu pian harrastuksesta työksi, sillä minulla on enää 25 työpäivää jäljellä. Vielä viime kesänä ajattelin, että jatkan osa-aikaisena Oys C-rakennuksen suunnitteluprosessissa ainakin vuoden pidempään. Mennyt syksy oli meidän perheessä todella rankka, itsellä oli vain pientä kremppaa, mutta välillä jo pelkäsin menettäväni puolison verenmyrkytykseen, joka oli seurausta luomen poistosta. Kun elämä joulun alla alkoi näyttää valoisammalta, kypsyi mielessäni päätös ryhtyä oloneuvokseksi, että ehdimme viettää myös terveitä eläkepäiviä.

Teen nämä muutamat viimeiset viikot lyhennettyä työaikaa, pidän pois saldoja, joita kertyi kiireisinä työaikoina, ja niinpä sukututkimus on jo saanut enenevän osan päivän tunneista. Olen tehnyt mielenkiintoisia löytöjä Matti Kallenpoika Mikkosen Liinu-vaimon sisarista, tai paremminkin sukuun naiduista ihmisistä.

Liinun kaksi siskoa päätyi Ameriikkaan, Michiganin Gogebic Countyn Ironwoodiin, jossa Mattikin oli toisella reissullaan. Kaisa Erika meni naimisiin kesäkuussa 1907 Iisakki Harjun kanssa, kun mies oli ehtinyt olla leskenä reilut seitsemän kuukautta, eli ihan ”laillisen ajan”.

Sen sijaan nuorempi sisko, Ida Kustaava asteli vihille Kalle Kustaa Pohjolan kanssa heinäkuussa 1901, vaikka miehellä oli vaimo Suomessa. Esteettömyyttä ei varmistettu Ameriikassa kovin tarkasti, riitti kun vakuutti olevansa vapaa.

Mitään tietoa avioerosta ei löydy, ja Lehtimäen kirkonkirjoissa Kalle on merkitty Loviisa Heikintytär Isoahon puolisoksi vielä 1920. Kalle ehti olla kaksinnaineena lähes 25 vuotta, sillä suomivaimo kuoli vasta huhtikuussa 1926. Pariskunnalle syntyi Emil poika 1887, joka oli alle vuoden vanha, kun isä nousi valtamerilaivaan. Poika kuoli puolitoistavuotiaana, joten Kalle ei liene nähnyt tätä enää lähtönsä jälkeen.

On pieni mahdollisuus, että Kalle ja Loviisa päättivät yhteisellä sopimuksella avioliiton purkamisesta, sillä tuohon aikaan oltiin aika epämuodollisia, ja moni viis veisasi kirkon mielipiteestä. Jatkan kuitenkin etsimistä, saattaahan tieto virallisesta avioerosta putkahtaa esille jossain vaiheessa.

Vuosisadan alussa avioliitto ja avioero olivat työläispiireissä keskenään sovittavia asioita. Monilla pareilla oli tapana mennä Suomessa ”omantunnon avioliittoon”, josta he ilmoittivat lehtiuutisilla. Näin tekivät ne, jotka vastustivat kirkon valtaa, mutta viranomaisten silmissä liitot olivat laittomia. Siveyspoliisit etsivät aviotta yhdessä asuvia ja siitä saattoi joutua jopa vankilaan. Siviilivihkiminen tuli mahdolliseksi vuonna 1918, jonka jälkeen omantunnon liitot vähenivät.

Joulu on taas ... tai ainakin ihan kohta

On jälleen se aika vuodesta, kun vuorokaudessa on vain kaksi pimeää vastakkain. Ylihuomenna minulla ja miehelläni on juhlan aihetta, 40-vuotis hääpäivä. Sitä piti juhlia Gran Canarialla, mutta kohtalo puuttui peliin, emmekä päässeet reissuun sairauksien vuoksi. Matkan peruminen kirpaisi, mutta enää ei harmita niin paljon, kun lehdissä kerrottiin, että saarella satoi aika rutkasti lunta 😁

   Nyt voimme kehua, että kävimme kuitenkin ulkomailla ottamassa aurinkoa, tuo outo valoilmiö näyttäytyi tänään Haaparannassa. Tosin aurinko jaksoi nousta vain hivenen horisontin yläpuolelle, ja merisumu piilotti oranssin pallon jo ennen Kemiä, joten paluumatka menikin pilvisessä säässä. Vastaantulevaa liikennettä oli aivan jatkuvana jonoa, mutta onneksi matkan varrella on paljon ohituskaistoja, eikä ”läheltä piti” ohituksia juurikaan enää ilmene. Kotiinkin ehdittiin ennen pimeän laskeutumista, vaikka montaa valoisaa tuntia ei päivää mahtunut.

   Sairasteluista huolimatta onnistuin tänäkin vuonna kirjoittamaan joulutarinan, kun olin kerrankin etuajassa, ja sain kertomuksen lähes valmiiksi jo syyskuussa. Voit lukea sen ”Joulutarina 2025” otsikon alta.

Oikein hyvää joulua ja antoisia lukuhetkiä kaikille

Hyvää kesää

Keskikesän aika lähestyy, sitä ei suinkaan ole vielä ohitettu, vaikka yötöntä yötä vietettiin juhannuksena. Moni väittää, että kesä loppuu mittumaarin eli midsummerin aikaan, mutta oikeastihan se vasta alkaa silloin.

Entiwanahaan keskikesää juhlittiin 13. heinäkuuta eli silloin kun kesälomani koittaa. Vaikka täälläkin on suvi suloinen, ei Oulussa ole ollut tänä kesänä vielä yhtään hellepäivää. Ei sillä, että niitä kaipaisin, sukututkijalle viileät sadepäivät ovat tervetulleita, aika kuluu tietokoneen ja kirjojen äärellä, juuri hain 7 kappaletta Oulun historiaa käsitteleviä kirjastosta. Kerään aineistoa seuraavan Mikkosen sisaren, Kaisa Leenan tarinaan. Ennen kuin alan työstää kertomusta Kaisasta, yritän saada äidin isän äidin eli Pyykkösten sukututkimuksen julkaisukuosiin.

Keväällä sain Mikkos Matin tarinan valmiiksi, ja se on nyt kiertänyt luettavana muutamalla hänet tunteneella. Kertomuksen työstämiseen sain suunnattoman paljon Matin tyttärentyttäreltä Saara Uromolta ja naapurilta Taisto Kostamolta sekä muilta sukulaisilta. Suuri kiitos kaikille heille!

Matin tarina on luettavissa tämän blogin kohdassa:

3-2-4 Matti Kallenpoika Mikkonen

Harkitsen jälleen vakavasti tästä blogista luopumista, sillä en saa teksteistä sellaisia kuin haluaisin. Varsinkin kuvien lisääminen on hankalaa, niitä ei saa millään keinolla näkyviin oikeanlaisena. Jos vain löydän toisen alusta julkaista tarinoita oikean näköisinä, jää tämä blogi historiaan.

null