Joulutarina 2025

 

Liinun matka Matin luo

 

1. Nykypäivän Kemijärvi. Vastarannan vaaramaisemaa kuvattuna kaupunkitaajaman seudulta koilliseen

Saima heräili Liinun huivinmutkassa, jolla äiti oli sitonut nuorimmaisensa rintapuolelle, että saattoi kantaa reppua selässään. Liinu arveli, että tyttärellä alkoi pian olla nälkä, mutta matkaan oli jouduttava, eikä hän ehtinyt ryhtyä imettämään kuopusta. Saima oli tottunut siihen, ettei kaikki tapahtunut samassa hetkessä, ja vaikka tyttö saattoi vähän kitistä, oli hän onneksi niin hyväluontoinen, että rupesi todella harvoin parkumaan.

   Liinu touhusi matkatavaroita Kummunkylän rannassa Heikkilän veneeseen, missä Katri-sisko otti nyssyköitä vastaan, ja asetteli kokkaan, jossa jo kyyhötti pari pienempää lasta, Iida sekä Kalle. Vanhin poika, Jussi istui jo toisella keskituhdolla ja seuraavaksi äiti kehotti Kaijaa astumaan veneeseen.

   Ei heillä paljon tavaraa ollut, vain sen verran minkä pystyi kerralla kantamaan mukanaan. Katrin selässä kulki eväskontti sekä käsipuolessa nahkalaukku, Liinulla oli tuohinen käsväsky sekä oikea, kaupasta ostettu reppu. Puoliso, Matti oli neuvonut, ettei matkaan kannattanut lähteä lakanasta solmittu vaatenyytti mukanaan, sillä se oli taskuvarkaille ja huijareille merkki, että kulkijat olivat kokemattomia maalaisia, joiden omaisuus oli helppo ryövätä.

   Kapsäkkien puutteessa Liinu oli kyhännyt isän vanhasta sarkatakista lapsille kunkin koon mukaisen olkalaukun, jonka etuläpän saattoi sulkea napilla. Myös nuorin poika, kolmen vanha Kalle oli halunnut oman, ja hänen pieni kassi sisälsi vain isän nikkaroiman lelun, puuhevosen sekä villapuseron, jota ei tarvinnut päälle lämpimänä alkukesän päivänä. Isompien kasseissa kulki kunkin maallinen omaisuus, lähinnä vähäinen määrä vaihtovaatteita sekä jokin pieni kapistus, jotka olivat isän edelliseltä reissulta tuomia, Kaijalla pikkuinen soittorasia, Jussilla moniosainen linkkuveitsi ja Iidalla kangasnukke, jonka pää oli kovaa guttaperkkaa. Kaija oli sujauttanut omaan laukkuunsa myös puuvartisen tuohipallon, jonka sisällä helisivät pienet kivet. Isä oli tehnyt sen esikoiselle kaksitoistavuotta aiemmin, jonka jälkeen helistin oli ilostuttanut vauvaiässä heitä jokaista ja nyt oli Saiman vuoro.

   Vähän heillä oli ollut mistä ottaa mukaansa, vaatimattomaan torppaan ei mahtunut ylimääräistä, eikä karkeatekoisia huonekaluja kannattanut rahdata matkojen päähän. Liinu oli myynyt heidän kotinsa emätilan isännälle, mutta pellot olivat jääneet vanhemmille, joiden harmaa mökki seisoi samalla kartanolla, Kostamovaaran länsilaidalla. Samankokoinen pirtin ja kamarin käsittävä asumus sijaitsi lähes nurkittain Liinun torppaan nähden ja siinä asuivat hänen isän sekä äidin lisäksi 35-vuotias Manta-sisko, joka vähämielisyydestään huolimatta pystyi tekemään taloustöitä.

   Torpan ostanut isäntä aikoi ottaa hyyryläiseksi jonkun savottaperheen, ja oli siksi lunastanut myös Liinun huonekalut, petivaatteet sekä taloustavarat, joista vain muutamia metalliastioita oli pakattu mukaan. Sellainen omaisuus, jota ei voinut jättää torppaan, eikä kannattanut pakata matkatavaroiden joukkoon, oli kiikutettu sukulaisille naapuriin.

    Edellistalvena torpassa oli ollut tavallista enemmän tilaa ja vähemmän väkeä, vaikka luettiin mukaan syystalvella syntynyt Saima, jota varten kätkyt oli laskettu pirtin lattialle ylisiltä. Siitä oli lähes päivälleen vuosi aikaa, kun perheenisä oli palannut takaisin Ameriikkaan ja vienyt esikoistyttären, Hildan mukanaan. Matti oli jättänyt perheen kuudetta lasta odottaneen Liinun pärjäämään omillaan, mutta se oli tuttua jo edelliseltä reissulta sekä talvilta, jotka mies oli viettänyt Perä-Pohjolan metsätyömailla. Juuri savotoiden vuoksi Matti oli aikoinaan kulkeutunut Kainuusta Kemijärvelle, ja valloittanut Liinun sydämen sanavalmiudellaan sekä ahkeruudellaan.

   Matkatavarat saatiin paikoilleen, joten Liinu nosti Saiman Katrille, kannatteli oman pyhähameensa helmoja ja pukkasi jalallaan veneen irti rannasta samalla kun hyppäsi itse matkaan. Perää pitävä Heikkilä työnsi venettä melallaan kauemmas rantakivistä, kun Liinu istui toiselle keskituhdolle Kaijan viereen. Hän ryhtyi antamaan rintaa kuopukselle, joten piirua vaille kymmenen vanha Jussi joutui Katrin kaveriksi näyttämään soutajan taitojaan. Imettäessään Liinu tähysi vielä viimeisen kerran Kostamojärven ja peltoaukeiden yli vaaran rinteelle, vaikka kaukana häämöttävää kotitorppaa oli jo hankala erottaa.

   Kymmenen virstan päästä, tai kilometrin, kuten armon vuonna 1906 tuli sanoa, ohitettiin kirkonkylä, mutta ei poikettu rantaan. Vastavirtaan puuskutti uittoyhtiön Alku, höyryvoimalla kulkeva paatti, joka oli matkalla noutamaan seuraavaa tukkipuulauttaa. Kemijoki Yhtiöllä sekä parilla muullakin puutavarayrityksellä oli muutamia aluksia, mutta matkustajalaivoja ei seudulla liikennöinyt, ellei kirkkoherra Heikelin pientä purjepurtta laskettu sellaiseksi.

   Soutajien reitillä järvi kasvoi koko ajan laajemmaksi vesistöksi kohti Luusuaa, josta Kemijoki jälleen muuttui kapeammaksi uomaksi. Vaikka oltiin vielä aika lähellä kotikontuja, oli seutu lapsille täysin uutta ja vierasta, eivätkä Katri ja Liinukaan olleet aiemmin kulkeneet jokea Rovaniemelle, vaan olivat hiihtäneet tieuraa.

   Molemmat naiset tarttuivat airoihin, kun matkavauhti kiihtyi virran mukana, ja piti osata soutaa pitkää ja kapeaa jokivenettä juuri Heikkilän ohjeiden mukaan. Heikkilä oli nuorempana ollut rahdinsoutaja, mutta naisilla ei ollut riittävästi taitoa eikä heistä ollut apua hurjimpien koskien laskuun, joten kaikki kävelivät rantapolkua pahimpien kohtien ohi. He jarruttivat myötävirran viemäksi pyrkinyttä venettä köysillä sekä ohjasivat pitkillä sauvoimilla, ettei se päässyt hakkautumaan rantakiviin. Ikäkin alkoi jo painaa Heikkilää, eikä hän tehnyt enää kuin satunnaisia venematkoja naapurikylään, mutta kyllä hän ainakin kerran kesässä toimitti kostamolaisten asioita pitkän listan mukaan, vaikka Kemijärven kirkoltakin sai jo melkein kaikkea mitä ihminen arjessaan tarvitsi.

2. Tukkipuiden uittoa Kemijoen Vanttauskosken niskassa

   Puun uittoja väistellen matkalaiset saapuivat myöhään iltapäivällä Rovaniemelle, joka oli vain hivenen isompi kyläpahanen kuin Kemijärvi, mutta oli siellä useampia kauppoja, joihin kuljetettiin sekä kotoperäistä että kaukomailta tuotua tavaraa lähinnä Kemistä. Matkalaiset soutivat veneensä kirkon puoleiselle rannalle, lähelle tuttua taloa, jossa kostamolaisilla oli tapana yöpyä naapuripitäjässä käydessään.

   Heikkilä oli talonväelle hyvinkin tuttu, mutta eivät he muistaneet Katria saatikka Liinua, jonka edellisestä käynnistä oli toistakymmentä vuotta. Silloin Liinu ja Matti olivat hiihtäneet keväthangilla ostamaan kihloja, ja morsian oli saanut ajan tavan mukaisen silkkihuivin sekä kultaisen rinkulan. Myöhemmin, jouluisena vihkipäivänä hän oli riisunut kihlasormuksen, ja Matti oli pujottanut sen papin edessä uudelleen hänen sormeen. Liinu käytti edelleen mustaa, kohokuvioitua liinaa kirkkosilkkinä, mutta sormus ei enää kiillellyt vasemmassa nimettömässä. Se oli hukkunut jo vuosia sitten leipätaikinaan, kuten oli tapana sanoa, kun kihlat joutui rahanpuutteessa vaihtamaan jauhosäkkiin.

   - Kumpi tullee kyselemmään kyytiä? Heikkilä osoitti sanansa Liinulle ja Katrille, kun teki itse lähtöä ostoksille.

   - Mie kerkiän paremmin, Katri vastasi katsahtaen Liinuun, joka juuri luuttusi lätäkköä pirtin lattialta, jolle kläppitoolissa, pelkässä paidassa seisseeltä Saimalta oli päässyt lirahtamaan.

3. Reikärahi eli kläppitooli, entisajan lapsenvahti, jossa pienokainen seisoi

 tai roikkui kainaloiden varassa

 

Seuraavan päivän koittaessa, aamuvarhaisella emäntä keitteli ohraryynipuuroa, jota tarjosi kulkijoille piimän kera. Aikuiset saivat myös kupin kahvia, mutta lapsille emäntä tarjosi maitoa emalimukista.

   - Saisko maitua mukkaanki, Liinu kysyi, kun kotoa otettu oli kulunut jo ensipäivänä.

   Hän ojensi kahta tyhjää lasipulloa sekä hopea markkaa, olihan hänellä nyt rahaa, kun torppa oli myyty, samoin ainoa lehmä, josta luopuminen oli ollut Liinulle vaikeaa. Seteleitä varten Liinu oli ommellut paitansa sisään pussin, mutta roposia hän piti hameen ja röijyn taskuissa. Oli Liinulla kukkarokin, mutta se sisälsi ainoastaan pikkuhiluja, aina yhden pennin lantista kahdenkymmenen pennin kolikkoon. Hän säilytti hilukukkaroa pienessä tuohilaukussa, joka roikkui pitkässä nauhassa olkapäällä tai kaulassa. Käsistään kätevä puoliso oli taiteillut käsväskyn kihlalahjaksi, ja siinä kulkivat myös aapinen, katkismus ja virsikirjat sekä tupakkamassi ja piippu.

   Majapaikan isäntäväki ei voinut vaatia mitään maksua, koska heillä ei ollut kievarioikeuksia. Kulkijoilla oli tapana jättää vähintään kymmenen penniä siitä, että saivat kallistaa päänsä pirtin seinävieriä kiertäville lavitsoille ja hörpätä aamulla palan painikkeeksi kupin kahvia, joka kalleutensa vuoksi oli juuri se mistä emäntä toivoi saavansa jonkinlaisen korvauksen.

   - Aina sitä kläpeille sen verran, emäntä totesi ja pisti rahan talteen esiliinansa taskuun.

   Emäntä lorutti maitoa matkalaisten pulloihin ja oli niin hyvillään markasta, että kaatoi lisää sumppia naisten kuppeihin ja nosti vielä pöytään voivakan sekä suolamuikkupytyn. Jotta maito pysyisi pidempään viileänä, eikä happanisi, sujautti Liinu pullot märkiin villasukkiin ja asetteli eväskonttiin, pläkkiastioiden sekä rieskojen kaveriksi. Lisäksi kontissa oli orsikuivia ruisleipiä sekä savustettu lampaanlapa, jotka he olivat ajatelleet laivamatkalle. Matti oli sanonut, että valtamerialuksella sai kolme ateriaa päivässä, mutta leivät olivat melkein kuin nisua ja osa ruoista oudon makuisia. Ateriat pitivät kyllä nälän loitolla, eikä Atlantin ylitys vaatinut omia eväitä, ellei viikon aikana halunnut jotain tutumpaa syötävää. Lasten takia ruokaa kannatti kuitenkin varata, sitä tarvittiin eteenkin laivakyydille Hangosta Hulliin sekä kaikille junamatkoille ja asemilla odotteluun.

4. Rovaniemen juhannusmarkkinat Maantiekadulla 1900-luvun alussa

 

Kyyti korkeareunaisilla hevoskärryillä oli paljon hitaampaa kuin edellispäivän matka, mutta he eivät onnistuneet saamaan venekyytiä tuolle taipaleelle. Rovaniemeltä etelään päin maisemat olivat uusia myös Liinulle ja Katrille, mutta eivät metsätaipaleet juurikaan eronneet toisistaan. Nähtävää oli vain kylien kohdilla, joissa täytyi pysähdellä lepuuttamaan hevosta, mutta muillekin teki hyvää syödä eväitä ja päästä välillä pois kovalta kärrynpohjalta, jonka ainoa pehmike olivat matkalaisten omat reput. Myös pahimmissa vastaisissa naiset ja isommat lapset hyppäsivät kuskin tavoin kävelemään, että hevonen jaksoi paremmin ja taivaltajien puutuneet paikat saivat liikettä.

   Maantiellä oli paljon kulkijoita molempiin suuntiin, enimmäkseen samanlaisia hevosen tai parin vetämiä tavarakärryjä, joiden pollet pysyivät tutulla kulkuväylällä, mutta silloin tällöin eläimet olivat keskitiellä turvat vastakkain, kun monet rahdinajajat nuokkuivat puoliunessa eivätkä aina seuranneet matkan etenemistä. Vaaratilanteitakin sattui, kun vastaan osuivat nopeakulkuiset kiesit, joilla kuskattiin kievarikyytiläisiä.

   - Erräänä päivänä tuli vastaan kolomenneljättä kärryä, ajuri totesi. Kun naiset epäilivät, oliko ajopelejä todella voinut olla kolmekymmentäkolme, ryhtyivät lapset laskemaan muita kulkijoita, mutta sekosivat pian luvuissaan.

   Keskipäivän tietämillä pysähdyttiin välietappiin, jossa vaihdettiin hevosta ja illansuussa saavuttiin puolimatkan krouviin. Siellä syötiin päivällä keitettyjä perunoita, jotka kievariemäntä paistoi ryynimakkaroiden kanssa, ja lisäksi tarjolla oli suolakalaa, leipää, voita, maitoa ja piimää.

   Ajuri nukkui pirtin lavitsalla, mutta naiset yöpyivät kamarissa, missä mahduttivat koko pesueen kahteen sänkyyn. Kahden aikuisen ja viiden lapsen seurue joutui pulittamaan yösijasta kaksi markkaa, yhden molemmasta aikuisesta, mutta se oli vuoteen hinta, joten heidän ei tarvinnut maksaa lapsista, koska petejä ei ollut enempää. Naiset pukkasivat sängyt yhteen, laittoivat lapset keskelle, nukkuivat itse reunoilla ja Jussi jalkopäässä poikittain.

   Koska kievareissa täytyi maksaa kynttilöistä, oli heillä mukana taskulamppu, mutta pohjoisen yöt olivat juhannuksen alla niin valoisia, ettei sitä tarvittu. Sängyn alta löytyi posliinipotta, mikä oli helpotus pienempien lasten kanssa, kun näitä ei tarvinnut juoksuttaa nurkan taa tai huussiin.

   Aamiainen oli edellisiltaisen aterian kaltainen, vain makkaran tilalla oli keitettyjä kananmunia ja perunat olivat vaihtuneet kaurapuuroon. Ruoka maksettiin jokaisesta ateriasta ja se perittiin kaikilta, lapsiltakin puolikas hinta, paitsi Saimalta, kun tämä söi vain äitinsä lautaselta muussattua pottua ja sekä muutakin mitä vanhemmat pehmittivät ensin omassa suussaan. Kahvista piti pulittaa vielä erikseen 10 penniä kupilta, joten lähtiessään Liinu laski kievarinemännän käteen kaikkiaan 10 markkaa ja kaksikymmentä penniä, mikä tuntui suurelta summalta, kun oli tottunut ainaiseen nuukuuteen.

   Heti alkumatkasta laskeuduttiin Kähkösen suvannon rantaan, josta lautta kuljetti heidät Kemijoen itäpuolelle. Muuten kesäinen päivä oli edellisen kaltainen, vain metsät, mäet, pellot ja talot vaihtuivat toisiin reitillä, joka taittui jokivartta, välillä aivan lähellä uomaa, mutta paikoin niin kaukana, ettei vettä näkynyt.

5. Lautta Kähkölän suvannossa

   Illansuussa kostamolaiset saapuivat matkanvarren ensimmäiseen kaupunkiin, josta reissaajat olivat vain kuulleet, kukaan heistä ei ollut ennen käynyt Kemissä.                       

   - Tässon Kemin keskipiste, ajuri sanoi ja osoitti tolppaa, joka seisoi neljän hiekkatien risteyksessä. Samassa mies viittoili vasemmalle, pylvään takana näkyvää rakennusta kohden, jonka suuntaan hän ohjasti hevostaan ja kertoi:

- Tuo on kaupungintalo, jota toiset sannoo Lukuhuoneentaloksi.

   - Tuossa lukkee Kemin Yhteiskoulu, Jussi huomautti ja osoitti kilpeä ovenpielessä, jota kohden Iidakin katseli silmiään siristellen, vaikka ei vielä tuntenut kirjaimia.

   - No on siinä sehi, ajuri myönsi ja viittoili Yrjönkatua alamäkeen: - Lyseo tuli lukusalliin, ku kirjasto männä vuonna palasi tuonne Penttilään.

    Vaalea kaupungintalo oli todella näyttävän näköinen ja sen harjalla oli pieni torni, jonka alapuolella kellonviisarit kertoivat oikean ajan. Niska kenossa he tuijottivat neljässä kerroksessa olevia ikkunoita, joista suurimmat, koristeelliset kaari-ikkunat olivat paljon korkeampia kuin Kemijärven kirkossa, joita Liinu oli siihen saakka pitänyt maailman isoimpina.

6. Postikortti Kemin Kaupungintalosta Yrjönkadulla. Rakennus tuhoutui tulipalossa 1931, 

eikä kadunnimeäkään enää ole, vaan nykyisin kyseisen kohdan osoite on Sauvosaarenkatu 16

   Ajuri kääntyi seuraavastakin risteyksestä vasemmalle ja kärryt kulkivat korttelin matkan, kun käännyttiin toistamiseen vasempaan. Hevonen nousi hiljalleen ylämäkeen, kun kuski viittoili oikealle ja esitteli:

   - Tässon meijän uusi kirkko, vaikka naiset olisivat arvanneet sen muutenkin, ainakin risteistä, joita oli monen suippokaton huipulla. Monenlaisia muotoja omaava vaalea talo oli tyyliltään uusgotiikan ja kansallisromantiikan sekoitus, mutta sitä kuski ei osannut naisille selittää, vaan jatkoi: - Vasta jokusen vuojen vanaha.

    - Onpa korkiat akkunat, vielä suuremmat kun siinä eellisessä, Katri totesi ja Liinu huomasi Iidan jälleen siristelevän silmiään nähdäkseen paremmin. ”Iita taitasi tarvita klasit”, Liinu mietti aikomatta niitä kuitenkaan laittaa, ei sellainen ollut rahvaalla tapana, ei ainakaan pienelle lapselle, olihan tytär vasta alle kuuden vanha. Jokainen sai hankkia omat silmälasinsa aikanaan, sitten kun aikuisuus koitti, pääsi töihin ja alkoi tienata.

   Jälleen lähdettiin laskeutumaan alamäkeen, sijaitsihan kirkko kaupungin korkeimmalla kohdalla, kuten yleensä oli tapana. Kun rahdinajaja kääntyi taas kadunkulmasta vasempaan, tajusi Liinu tämän tehneen ylimääräisen kierroksen, että voisi kehuskella kauniilla kaupungintalolla sekä kirkolla.

   Vaikka Kemijärvellä ja Rovaniemellä oli suuriakin taloja, täytyi naisten myöntää, että Kemin komeat rakennukset löivät heidät ällikällä. Enempää he eivät ehtineet Kemiä katsella, vaan kuski jätti heidät pienen matkustajakodin eteen, mistä kostamolaiset ottivat huoneen kolmanneksi matkayöksi. Kun sen kertaisessa majapaikassa ei ollut tarjolla syötävää, mutustivat matkalaiset omia eväitä iltapalaksi huoneessa, jonka katosta roikkui nuora, ja sen päässä killui lasipallo. Lapsia kiellettiin ankarasti koskemasta ovenpielessä sijainneeseen katkaisijaan, joka oli niin ylhäällä, että ainoastaan Jussi ja Kaija olisivat ulottuneet kiertämään nappulaa.

   - Sähköön voipi kuolla ku salaman iskuun, Katri pelotteli tottelevaisiksi isoimmatkin lapset, joiden olisi tehnyt mieli kokeilla. Sen verran utelias Katrikin oli, että uskaltautui ennen maatapanoa pyörittämään nuppia. Kaikki näkivät ensikertaa sähkövalon, mutta ei se päässyt oikeuksiinsa, kun ulkona oli valoisaa läpi yön.

   Aamulla rautatieaseman edustalla kävi jo kuhina, kun ajurit toivat junaan lastattavia kuormiaan vaunusillalle. Liinu ja Katri eivät ensikertalaisina tienneet, että pilettien myynti alkoi vasta tunti ennen junan kulkua, mutta lippuluukku oli auki, koska etelän juna oli juuri tulossa. Myynnissä oli ainoastaan II ja III luokan tikettejä, kun parhaalle, I luokalle ei näin pohjoisessa ollut kysyntää, ja Liinu osti halvimmat piletit Ouluun.

   Pian alkoi etelästä kuulua kiskojen kalketta ja näkyi harmaa pilvi, jonka alla puhkui höyryveturi. Tornioon suuntaava juna vihellytti pilliään ja pysähtyi asemalaiturin kohdalle jarrut kirskuen. ”Tuommosen hirvityksen kyytiinkö met jouvutaan”, Liinu ajatteli, mutta ei sanonut ääneen, kun pienimmät piiloutuivat peloissaan hänen hameenhelmoihin.

   Aikataulun mukaan kesti lähes puolitoista tuntia ennen kuin heidän junansa saapuisi pohjoisen suunnasta, joten seurue siirtyi puurolle asemaravintolaan, mistä he onnistuivat ostamaan maitoa myös omiin lasipulloihin. Asemalla oli ainoastaan II luokan ruokapaikka, sitä naiset eivät tienneet, että parempi ravintola oli lakkautettu tarpeettomana vain muutama vuosi sen jälkeen, kun rata valmistui Kemiin. Koko maasta ei löytynyt laisinkaan III-luokan rautatieruokaloita, kun niillekään ei riittänyt asiakkaita, vaan köyhimmät söivät yleensä omia eväitä.

   Junaa odotellessa naiset ehtivät poltella piipulliset asemalaiturin penkillä istuskellen, kun kumpainenkaan ei tykännyt tuprutella sisätiloissa, vaikka se oli yleisempi tapa, varsinkin miesväellä. Sauhuteltuaan he kopsuttelivat piiput tyhjiksi sylkykuppiin, joita oli miesten pureskelemien mällien vuoksi täytynyt sijoittaa odotustilan lisäksi myös porraspieliin, rakennuksen ulkopuolelle, että aseman seutu pysyisi siistinä.

   Kun juna viimein puksutteli pohjoisesta, nousivat he hieman arastellen vaunuun, jossa ei ollut paljon väkeä. Selkänojat erottivat istuimet seuraavista samanlaisista, ja he löysivät pian paikan, missä kaksi vastakkaista puupenkkiä oli vapaana. Kun istuimet oli kahdelle aikuiselle mitoitettuja, mahtui heidän seitsenhenkinen porukka penkeille mainiosti.

   Matkanteko oli tasaista sekä nopeaa hevoskyytiin verrattuna ja maisemat vilistivät vinhaa vauhtia ikkunan takana. Silti sadan kilometrin Oulun taipaleeseen kului kolme tuntia, sillä juna topsahteli asemilla, joita oli kymmenen tai viidentoista virstan välein, ja lähes jokaisella pysähdyksellä veturiin lisättiin vettä sekä polttopuita, pitkiä koivuhalkoja.

7. Oulun kirkon tornista Tuiran suuntaan kesällä 1908, etualalla Lääninhallitus

Oulun aseman edusta oli vilkkaampi kuin Kemin, väkeä tuli ja meni, hevoset vetivät kuormia, ihmiset työnsivät käsikärryjä ja ajoipa joku polkupyörälläkin. Asemaa vastapäätä alkoi puutalojen rivistöt, mutta rakennukset olivat sen verran matalia, että naiset näkivät kirkon tornin, ja olivat kuulleet Lääninhallituksen sijaitsevan sen lähettyvillä. Mitä lähemmäs Herran huonetta he kulkivat, sitä vauraammalta talot näyttivät ja kadutkin oli päällystetty kivenmurikoilla, samoin talojen vierillä olevat jalkakäytävät.

   Korkeita, komeita ja koristeellisia taloja oli joka puolella ja naisten täytyi kysyä ohikulkijalta mikä noista upeista rakennuksista oli Lääninhallitus. Kävi ilmi, että se oli seudun suurin, valtava pytinki, joka kalpeni kokonsa puolesta vain viereiselle kirkolle. Pitkä rakennus oli suurimmalta osin vaaleaksi rapattua pintaa ja ikkunoita oli neljässä kerroksessa, ylimmässä ja alimmassa matalat, mutta nekin paljon suurempia kuin heidän torpan vaatimattoman pienet lasiaukot. Suurimmat, kahden keskikerroksen ikkunat eivät ehkä vetäneet vertojaan Kemissä nähdyille, mutta niitä oli huomattavasti enemmän. Jussi rupesi laskemaan yhdessä rivissä olevia ikkunoita ja asteli kivetyksellä päällystettyä kadunviertä talon päästä päähän.

   - Seitsemäntoista, poika ilmoitti, kun palasi muiden luo, jotka miettivät mitä portaita heidän tulisi nousta, kun jalkakäytävältä johti neljät rappuset kolmelle ovelle. Onneksi yhden pielessä oli messinkikyltti: ”Lääninhallitus”, ja lapset sekä matkatavarat mukanaan naiset astuivat sisälle konttuuriin, missä virkailijat seisoivat pitkän tiskin takana. Heidän tuli esittää Kemijärven nimismiehen laatima sisämaan matkapassi, joka kertoi hakijan olevan esteetön vaihtamaan paikkakuntaa, eli tämä ei ollut jättänyt esimerkiksi veroja maksamatta kotipitäjässä. Lisäksi he luovuttivat kirkkoherran kirjoittaman virkatodistuksen, jossa kerrottiin nimen lisäksi muun muassa syntymäaika ja -paikka sekä siviilisääty, ja samat tiedot lapsista. Paperia nimitettiin myös mainetodistukseksi, sillä asiakirjassa kerrottiin rikokset ja siveetön elämä, mutta Liinulle ja Katrille ei oltu kirjattu mitään kyseiseen kohtaan.

   Maksu täytyi suorittaa etukäteen ja sen suuruus oli sidoksissa hakijan toimeentuloluokkaan, joten naisen passi oli lähes markan halvempi kuin työläismiehen, ja vastaavasti esimerkiksi agronomi, lääkäri tai ylioppilas joutui pulittamaan omastaan melkein kaksi markkaa edellistä enemmän. Saatuaan molemmilta naisilta rahaa parin voikilon hinnan verran eli 4 markkaa ja 36 penniä, virkailija merkitsi heidät suureen kirjaan sekä kertoi, että ulkomaanpassit voi noutaa seuraavan aamupäivän aikana, ennen kuin juna lähti kohti etelää.

   Kyselemällä torin rannasta löytyi Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön edustaja E. Wincelmann, joka ei ollut vaivautunut laittamaan lehti-ilmoitukseen osoitetta. Kun Matti ei voinut tietää etukäteen saisivatko he torpan myytyä, oli hän maksanut kaikkien piletit Ameriikasta käsin, myös Katrin, joka palauttaisi oman osuutensa perillä tienaamastaan palkasta. Tiketit kattoivat laivalippujen lisäksi myös III luokan junamatkat Hankoon sekä yöpymisen siirtolaishotellissa. Liinu ei aivan ymmärtänyt miten, mutta kuulemma valuutta siirtyi maasta toiseen pankkien välityksellä, ja varmistukset saattoi lähettää lennättimellä, tai telefoonilla, mutta ei hän sitäkään käsittänyt miten puhe voi kulkea rautalankaa pitkin. Ennen tätä matkaa he olivat nähneet puhelinkojeen vain lehtimainoksissa, kun Kemijärvelle ei vielä oltu vedetty linjaa, jolla sai yhteyden muualle maailmaan.

   Matti oli jo toista kertaa Ameriikassa ja Liinu muisti elävästi ensimmäisen lähdön, kun mies oli tullut tavallista aiemmin kotiin savotasta. Puoliso oli heittänyt reppunsa vaimon eteen ja tuumannut:

   - Laetappa puhas paeta völjyyn, nii lähen Ameriikkaan.

   - Nuku ny hyvä mies ees yön yli, Liinu oli toppuutellut, eikä Matti ollut lähtenyt aivan siltä seisomalta, vaikka oli tekemisissään hyvinkin nopeatoiminen, jopa äkkipikainen.

   Ensikerralla puoliso oli mennyt Liinun pikkuveljen, Abram Kumpulan luokse Wisconsin pohjoisosaan. Lanko oli ryhtynyt Ameriikassa käyttämään nimeä Abe Matson ja hän asui suomalaissyntyisen vaimonsa ja kasvavan lapsilaumansa kanssa radan varressa, Brantwood nimisessä pikkukylässä. Tuolla seudulla oli suuria metsätyöleirejä, joissa Matti oli useamman vuoden lumperijäkkinä eli metsätyömiehenä.

   Tällä toisella reissullaan puoliso paiski hommia reilun sadan mailin päässä, Michiganin puolella, ja sielläkin oli sukulaisia, Liinun pikkusisko. Idasta oli tullut Pohjola, kun myöskin hän oli nainut Ameriikassa suomalaissiirtolaisen. Ida asui Gogebic Countyssa, Bessemerin Eteläkylässä parin Kallen kera, siis puolisonsa ja heidän vuoden vanhan poikansa kanssa. Vaikka seudulla sijaitsi rautakaivosten jono, ympäröi sitä laajat metsäalueet, joten sielläkin Matti oli lokari, joka asui enimmän osan ajasta Loggin Campissä eli metsätyöleirissä.

   Samaiselle Upper Peninsulan seudulle kostamolaisseurue oli matkalla, ja perillä Liinu näkisi jälleen myös 12-vuotiaan Hildan. Tämä oli jo kiinni työnsyrjässä, Bayn talossa, viiden mailin päässä Idan luota, Ironwood nimisessä kaksoiskaupungissa, joka jatkui Wisconsinin puolella Hurleyna.

   Suomalaislähtöisen porvarisperheen sukunimi oli alkujaan Lahti, mutta jossain vaiheessa he olivat kääntäneet nimensä englanninkieliseksi Bayksi. Perheen isä oli kuollut joitakin vuosia aiemmin, ja kemijärveläissyntyinen leski, Erika Kostamo tarvitsi hoitoapua suuren lapsikatraan kaitsemiseen, joten Hilda pääsi heille pikkupiiaksi.

   Lukuisat kemijärveläiset olivat joutuneet lähtemään työn perässä muihin maihin jo vuosikymmenien ajan. Liinukin oli syntynyt Pohjois-Norjan Vesisaaressa 1867, jonne vanhemmat olivat lähteneet kalastamaan, kun kato koetteli kotipuolta useana vuonna peräkkäin. Perhe palasi Ruijasta Kemijärvelle muutaman vuoden päästä, joten kaikki Liinun sisaret olivat syntyneet Suomessa. Katrin ja Liinun lähdettyä kotikonnuille jäisi äidin ja isän lisäksi enää vain Manta, jolla ei kehitysvammaisena ollut mahdollisuutta päästä koskaan sisarten luo Ameriikkaan, sillä Lännen Kultalaan ei huolittu kuin terveitä.

8. Ironwood Michigan Suffolk Street n 1906

 

Matkalaisten seuraava yö kului edellisen tapaisessa majoituksessa, mutta oululaismajatalossa ei ollut huussia pihan perällä, vaan uudenaikainen vesiklosetti. Naiset olivat kuulleet posliinisesta wc-istuimesta ja yläpuolelle sijoitetusta vesisäiliöstä, mutta lapset katselivat kummissaan, kun ketjusta nykäisy sai veden syöksymään altaaseen, josta jätökset katosivat kuin itsestään.

   Aamiaisella ruislimput hupenivat yhdettömiin eikä maitoakaan enää jäänyt, joten he suuntasivat koko porukalla torille ja kauppahalliin, mistä sai hyvin täydennystä eväskonttiin. Seuraavaksi matkalaiset kiirehtivät Lääninhallitukseen, ja naureskelivat sen ulkopuolella, kun eivät olleet edellispäivänä huomanneet kattokoristeen kookkaita kirjaimia, joihin venäläistämistoimet eivät olleet ehtineet vaikuttaa, vaan talon nimi oli vain suomeksi ja ruotsiksi.

   Virkailija luovutti heille monisivuiset matkustusasiakirjat, joiden valmiiksi painetut tekstit olivat kolmella eri tavalla, perinteisten suomen ja ruotsin lisäksi vielä isäntämaan kielellä eli venäjäksi, ja heidän tiedot oli kirjoitettu kauniilla käsialalla suomenkielisen painatuksen perään. Molemmat naiset saivat oman passin, ja Liinun asiakirjaan oli merkitty kaikki lapset sekä maininta, että tämä matkusti sisarensa kanssa. Valokuvaa tai muuta tunnistustietoa ei passissa ollut, vaan ainoastaan lähtömaa, syntymäaika sekä sukupuoli antoivat viitteitä heidän ulkonäöstään, joten ei ihme, että jotkut menivät vieraisiin maihin toisen henkilön matkustusasiakirjoilla.

   Laivayhtiön asiamies odotti heitä asemalla ja luovutti liput, joilla he pääsisivät Hyvinkäälle, ja junapiletit oikeuttivat neljän hengen loosiin, jonka istuimet saattoi kääntää makuulavitsaksi. Alas jäi vielä pari istumapaikkaa, kun naiset konduktöörin neuvoilla onnistuivat avaamaan puolet yläpetistä, minne lapset kiipesivät paria pienintä lukuun ottamatta.

   Vaunun kaikki pinnat olivat puuta tai lasia, eikä mitään pehmusteita ollut, ei edes verhoja ikkunoissa. Keskikäytävän vastapuolella oli samanlainen loosi, eikä sinne ollut mitään näkösuojaa. Nuo kaksi loosia muodostivat aivan vaunun keskelle oman osaston, joka sentään oli erotettu ovilla molempiin suuntiin, mutta ovilasi antoi esteettömän näkyvyyden, joten maata asettuessa ei kannattanut riisua kuin ulkovaatteet.

   Perheille tarkoitettu keskiosasto oli suunniteltu niin, ettei toilettiin tarvinnut kulkea sen läpi, sillä käymälöitä oli kaksi, yksi vaunun molemmissa päissä, juuri ennen vaunusiltaa. Vesijohtoon tottumattomina heillä oli ihmeteltävää, kun toiletissa oli allas ja pieni hana sekä lappu, ettei vettä saanut juoda. Jokaisesta vaunuosastosta löytyi juomavettä seinätelineestä, jossa oli yksi lasi sekä kannu, johon vaihdettiin puhdas vesi päivittäin.

   Vaikka lapset olivat nähneet samanlaisen käymälän edellispäivänä, pelotti heitä edelleen, kun ratapölkyt vilistivät reiässä. Liinua hirvitti vielä enemmän, kun hän pelkäsi pudottavansa Saiman aukosta radalle, sillä hänellä oli tapana pissattaa tyttö astian yllä, että matkaa varten tehdyt rätit riittäisivät pidempään. Onneksi konduktööri kertoi, että pesualtaan alta löytyi potta, joka oli kiinteä osa kaapin kippiovea.                                                                                    9. Junan vaunu

   Saima sekä Kalle vaipuivat jo alkumatkasta päiväunille, ja ikkunasta katselu alkoi pian kyllästyttää vanhempia lapsia. Liinu antoi Jussille aapisen ja kehotti vanhinta poikaa opettamaan Iidaa sekä Kaijaa, joka tosin osasi lähes yhtä lailla lukea, oli oppinut seuraamalla, kun isosisko ja -veli olivat tavanneet ääneen. Jussi päätyi pitämään sisarilleen koulua oikein toden teolla ja tenttasi katekismuksen oppeja samoin kuin opettaja oli kuulustellut häneltä koulunpenkillä. tosin monet asiat olivat hänellä itselläänkin opettelussa, kun Jussi oli käynyt vain pari jaksoa kirkon ylläpitämää kiertokoulua. Kansakouluun hän ei ollut päässyt, kun lähin sijaitsi Särkikankaalla, minne oli kymmenisen kilometriä matkaa jokea ja teitä pitkin, eikä perheellä ollut varaa maksaa majoitusta.

   - Elä tuommosia kysele, Katri torui Jussia, joka olisi selvästi halunnut päteä osaamisellaan: - Kläpit oppii nuita vasta koulussa tai kinkereillä.

   - Veisatkaa vaikka virsiä, Liinu sanoi sillä tiesi lasten tuntevan monia värssyjä sekä kirkon virsikirjasta että Siionin virsistä, joita hän itse lauloi kotona ja lestadiolaisten seuroissa, vaikka ei varsinaisesti kyseiseen lahkoon kuulunut, mutta osallistui tapahtumiin, mikäli ne sattui olemaan naapurissa.

 Kolmikko rupesi laulamaan ”Ystävä sä lapsien”, joka oli tytöille tuttu pyhäkoulusta, kun muuta opetusta he eivät vielä olleet saaneet. Kiertokoulu olisi ollut kahdeksanvuotiaalla Kaijalla edessä seuraavana talvena, mutta hänen opintiet tulisivat olemaan Ameriikassa erilaiset.

10. Junan vaunu

Juna saavutti Seinäjoen puoli kymmeneltä illalla ja seisoi puolitoista tuntia, joten Katri kiirehti asemaravintolaan. Hän onnistui ostamaan II-luokan myyntitiskiltä kaalipiirakoita ja makkaravoileipiä sekä täyttämään tyhjentyneet pullot maidolla. Syötyään jälkikasvu rauhoittui nukkumaan ja naisetkin torkkuivat aamuseitsemään, jolloin juna saapui Tampereelle. Myös lapset heräilivät, ja tönivät toisiaan, kun näkivät ikkunan läpi ensikertaa automobiilin, joka käydä ruksutti asemarakennuksen päässä. Junan tuoma mies kiirehti kyytiin ja koppalakkinen kuljettaja käänteli kummallisen näköistä vipua saadakseen renkaat kääntymään, eikä se ollut lainkaan samanlainen ratas, jollaisia he olivat nähneet automobiilien mainoskuvissa.

   Seurue saapui Hyvinkään asemalle lähes vuorokauden junamatkan jälkeen, sunnuntaina ennen puolta päivää. Vastassa oleva agentti ilmoitti heille, sekä kymmenille muille, että kaikkien Ameriikkaan aikovien täytyi jäädä kyseiseen kylään yöksi tai pariksi, koska Hangon siirtolaishotelli oli aivan täynnä. Sitten asiamies käski seuraamaan ja johdatti laumansa aseman taakse, missä sijaitsi Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön kaksikerroksinen majatalo, jossa majoitus oli kuin toisinto edellisistä, huoneet olivat pieniä, kerrossängyt metallia ja yksi vesiklosetti palveli koko kerroksen asukkaita.

   Kun agentti kävi aamulla ilmoittamassa, että Hankoon ei vielä mahtunut, tuli Liinun mieleen, että hänen lanko, Juho asui Hyvinkäällä. Liinu päätti lähteä kyläilemään, vaikka hänellä ei ollut osoitetta eikä hän tuntenut koko miestä, mutta olihan tämä kuitenkin sukulainen, Matin pikkuveli. Katri tuli mukaan, samoin Kalle ja Saima, mutta muut jäivät seudun lasten kanssa ihailemaan automobiilia, jolla joku oli tullut kylälle. Kulkupelin ympärillä hyöri moni aikuinenkin, sillä autot olivat vielä todella harvinaisia, koko maasta niitä löytyi ainoastaan kourallinen, ehkä vähän toista. Myös Liinu ja Katri asettelivat askeleensa niin, että ohittivat mustana kiiltelevän automobiilin mahdollisimman läheltä, ja huomasivat kyseisessä menopelissä pyöreän ohjauslaitteen, eikä sellaista vipua kuin Tampereella.

11. Hyvinkään Villatehtaan työläiskasarmeja 1920-luvulla

   Naiset suuntasivat rautatien itäpuolelle, koska Liinu muisti langon olevan töissä Villatehtaalla ja asuvan sen lähistöllä. Liinu pani merkille, että aseman seudulla oli näkynyt vanhempia taloja, mutta radan takana rakennukset olivat ryhdikkäitä ja hyväkuntoisia. Juholla oli tapana kirjoittaa pitkiä kirjeitä veljilleen, niin myös   viisi vuotta aiemmin, kun hän oli muuttanut Hyvinkäälle. Juho oli kertonut preivissä, että kyseinen kylä oli syntynyt rautatien sekä aseman rakentamisen myötä. Tuolloin maata piinasivat suuret nälkävuodet, josta oli nelisenkymmentä vuotta, ja rata tehtiin hätäaputöinä, mitättömällä ruokapalkalla. Vasta kun Villatehdas perustettiin neljännesvuosisata myöhemmin, alkoi kylä kasvaa toden teolla ja sai myös herrasväen parantolan, Hyvinkään Sanatoorin. Paikka ei siltikään ollut edes kirkonkylä, vaan seurakunnan tilaisuudet järjestettiin edelleen rukoushuoneella.

   Kookas punatiilinen tehdasrakennus näkyi melko pian hiekkatien oikealla puolen, ja sitä vastapäätä sijaitsivat ensimmäiset työläiskasarmit. Kyselemällä he löysivät oikean puutalon, jonka useat ulko-ovet johdattivat porstuaan, jossa vuorostaan oli neljä ovea asumuksiin. Jokaisessa ovessa oli numerolaatta ja saamansa ohjeen mukaan he koputtivat kahdeksikon kohdalle, jolloin ovenrakoon ilmestyi nuorehko mies, mutta kysymyksen kuultuaan tämä tokaisi: - Ne on Ameriikassa.                                       

 12. Hyvinkään rukoushuone

   Mies veti oven äkäisesti kiinni, mutta viereisestä hellahuoneesta juuri eteiseen tullut nainen puhkesi puhumaan: - Juho meni jo vuosi takaperin, mutta Olga ei ollu muuttamisesta niin innossaan. Puoli vuotta se kuhnaili, mutta vei lopulta Lyylin Pirkkalaan mummalleen. Vasta sitten se lähti itte.

   - Eikö tyttö päässy mukkaan? Liinu ihmetteli.

   - Kasvattilapseksi Olga sitä sano, ja taisi sen mukaan tyttöä kohellakki, nainen tiesi ja jatkoi: - Postoniin sano Olga menevänsä. Ja sieltä Vitspurkkiin missä Juho on tehtaas töissä, ihan niinku oli täälläki.

   Naisen sanoista Liinu muisti, että pariskunnalle ei ollut siunaantunut yhteisiä lapsia, ja tytön oli synnyttänyt Juhon ensimmäinen morsian, joka kuoli pikkuisen ollessa alle kolmikuinen. ”Sen tähenkö Olga piti Lyyliä huonosti, kun se ei saanu omaa kläppiä”, Liinu pohti.

   - Kävi Juhon luona muitaki Ameriikan matkalaisia, toiset mennessään ja toiset tullessaan, nainen kertoili ja lisäsi: - Juhon veljiä ne kuulemma oli.

   - Miun mies oli yksi kävijä. Matti on toista kertaa Ameriikassa ja met olemma kans menossa, Liinu sanoi, kiitti naista ja kääntyi lähteäkseen.

   - Tietäneekö Matti, jotta Juho on Ameriikassa, Liinu totesi Katrille: - Semmosta preiviä ei Kostamoon oo tullu.

   - Kuinka kaukana Vitspurkki lienee Ironvuutista, Katri pohti.

   - Ameriikka on nii iso, Liinu vastasi ja mietti näkemäänsä maailman karttaa. Hän tiesi määränpään olevan Suurten järvien länsiosan seudulla, mutta ei hän osannut sijoittaa Fitchburgia Massachusettsin osavaltioon. Eikä hän, kuten ei suurin osa muistakaan siirtolaisista ajatellut, että Yhdysvallat ja Kanada olivat eri valtioita, vaan heille kaikki Atlantin takana oli yhtä ja samaa, valtavaa Ameriikkaa.

13. Hanko: Vasemmalla laivakonttorin pääty, oikealla pankki ja kujan päässä pilkistää 

siirtolaishotellin seinä. Yksikään rakennus ei enää toimi alkuperäisessä käytössä

Hyvinkään maitopuodit sekä paakarit erilaisine leipineen ja piirakoineen ehtivät tulla heille tutuiksi muutaman kylässä vietetyn päivän aikana, vaikka aseman ruokalasta saattoi ostaa lihasoppaa kerran päivässä. Tiistaina, hieman ennen puoltapäivää he pääsivät jatkamaan matkaa Hankoon ja junassa Liinu huomasi, että heidän perhe oli poikkeus, suurin osa Amerikkaan aikovista oli nuoria, jonkin verran naisia, mutta enimmäkseen miehiä. Pieneen rannikkokaupunkiin he saapuivat kolmelta iltapäivällä ja jälleen vastassa oli asiamies, joka hoilotti asemalla isoon ääneen ja moneen kertaan: - Amerikkaan menijät tänne.

   Pilvitaivaan alla mies johdatti laumansa korttelin verran radanvarsikatua tulosuuntaan ja kääntyi lehmusten reunustamalle Bulevardille, mitä kuljettiin suunnilleen sama matka. Puutalojen joukosta erottui punatiilinen rakennus, jonka valkoisten seinäkoristeiden välissä luki ”FÖRENINGS BANKEN i Finland” sekä ikkunan alapuolella ”SUOMEN YHDYSPANKKI”, ja agentti kääntyi kapeaan solaan heti sen jälkeen. Pihan perällä seisoi kookas talo, jonka alaosa oli punaista tiiltä ja yläkerran vaaleassa puuseinässä komeili kyltti: ”EMIGRANTHOTELL, SIIRTOLAISHOTELLI”. Väki pakkautui odotussaliin, jossa agentti korotti jälleen äänensä ja viittoili pöydän takana olevaa virkailijaa kohden:

   - Lääkärintarkastuksen hinta on 50 penniä kultakin.

   Joku väkijoukosta nurisi, että hän ei kyllä syydä rahaa joka risauksesta, jolle vierustoveri selitti, että laivayhtiön piti tuoda ilman maksua takaisin sellaiset, jotka eivät läpäisseet lääkärintarkastusta Ameriikan tullissa. Agentti kuuli keskustelun ja selvensi asiaa niin että kaikki varmaan ymmärsivät:

   - Hullin laivaan pääsee vaan ne, jotka tohtori hyväksyy.

   Ei auttanut kuin lunastaa syynilippu ja odottaa vuoroaan viereiseen saliin, jonne otettiin ensin perheelliset, joten Katri ja Liinu sekä lapsikatras pääsivät ensimmäisenä sisälle. Tohtori oli selkeästi ruotsia äidinkielenään puhuva, mutta viittoilusta Katri ymmärsi, että hänen täytyy kävellä edestakaisin samalla kun mies tarkkaili askellusta nähdäkseen, ettei hän ollut vammainen. Seuraavaksi lääkäri kuunteli keuhkot, kurkisti suuhun sekä tutki silmät. Sama toistui heidän jokaisen kohdalla ja kaikki meni hyvin, mitä nyt Saima rupesi parkumaan, kun hänenkin silmäluomet käännettiin nurin koukkutyökalulla, joka muistutti metallilusikkaa, jonka kärki oli mutkalla. Viimeisenä oli vuorossa Iida, jonka kohdalla tohtori huomasi tytön silmien punoittavan ja rähmivän, ja paneutui tutkimaan tarkemmin.

14. Silmäluomen koukkutyökalu

   - Mike teme? tohtori kysyi ääntäen sanat ruotsalaisittain. Hän osoitti kynällä valkoista purjetta maalauksesta, joka roikkui seinällä. Ujostellen ja silmiään siristellen Iida tuijotti taulua, mutta ei osannut vastata, koska ei tuntenut laivoja, eikä ymmärtänyt, että suomeksi lääkärin kysymys kuuluisi: ”Mikä tämä”. Kiireinen tohtori ei jäänyt odottelemaan mahdollista vastausta, vaan teki nopean diagnoosin, että Iidan oireet johtui trakoomasta, jota kutsuttiin kansankielellä silmäpaskoksi.

   Tohtori huusi jotain ruotsiksi salin perällä olevalle kirjurille, joka löi Iidan syynilippuun punaisen leiman: ”HYLÄTTY”. Ovella hoitaja pysäytti heidät ja sanoi sääli katseessaan, ettei trakoomaan ollut kunnollista lääkettä, eikä se siksi paranisi koskaan, mutta sen hän jätti kertomatta, että sairaus johti yleensä sokeutumiseen. Aulassa Liinu näytti Oulussa saamaansa pilettiä agentille, joka sanoi, että lippuasiat pitää mennä selvittämään laivakonttoriin, joka sijaitsi pihan toisella puolen.                   

 15. Lähtijöitä siirtolaishotellin odotusaulassa

   Liinun pääkopassa risteili lukemattomia ajatuksia eikä niistä meinannut tulla tolkkua, mutta viimein hänen tajuntaan iski, ettei Iida pääsisi koskaan Amerikkaan. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tekisi kuin Olga ja veisi tytön ukin sekä muorin riesaksi, joten Iidan tuomio tarkoitti, ettei Liinukaan pääsisi Atlantin yli ja miehensä luo. Liinua alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän haukkoisi henkeä saamatta ilmaa, joten hän säntäsi lähes paniikissa kartanolle. Lapsikatras sekä Katri seurasivat hänen kintereillään pihalle, missä taivas oli revennyt vesisateeksi. Vain hetkeä aiemmin punatiilet ja vaaleat lautarakenteet olivat näyttäneet kauniilta, mutta nyt nuo märät pinnat harmaantuivat, ja pian pihapiiriä ympäröivät talot olivat hänen silmissään kuin rumia, likaisenmustia muureja.

   - Mie voin ottaa Jussin ja Kaijan mukkaan, Katri esitti samalla kun nappasi Saiman Liinun sylistä, ojensi Kaijalle ja hätisti lapset sisään paattikonttuurin ovesta, pois sateesta.

   - Mitä se hyövää, Liinu totesi, ja oli niin ajatuksissaan, että ei edes tajunnut kastuvansa, mutta ei vastustellut, kun sisko johdatti häntä sisälle. Katri odotti pitkän tovin, kun Liinu käveli aulassa edestakaisin ja pohti tilannetta.

   - Met palataan kottiin, Liinu sanoi lopulta, vaikka ei tiennyt saisivatko he torpan takaisin. Pettymys paistoi Jussin kasvoilta, mutta Liinu ei pyörtänyt päätöstään, vaan jatkoi: - Iitaa ei passaa jättää yksinää kotipuoleen vielä kymmenee vuoteen. Mie oon sillo viiskymppinen enkä tiijä halluunko lähtä ennää.

   Katrikin huomasi Jussin pettyneen ilmeen ja sanoi: - Palataan kottiin. Jokkaisen soppii mennä kunha aikastuu.

   - Sie oot aikaimmeinen, Liinu huomautti: - Ei siulle oo Kemijärvellä mittään hyvvää. Sie jatkat Ameriikkaan.

   Aluksi Katri vastusteli, vaikka tajusi itsekin, että hän saisi Kemijärvellä ainoastaan satunnaisia piianpaikkoja, jotka toisivat niukan toimeentulon. Yhtään varteenotettavaa miehenpuolta hän ei ollut kotipuolesta löytänyt, vaikka oli jo yli kolmenkymmenen, joten sellaista tuskin tulisi vastaan myöhemminkään.

   Laivakonttorissa Liinun ja lasten matkaliput lunastettiin takaisin, ja hän sai Matin niihin käyttämät rahat mukaansa. Katrille annettiin oikea laivapiletti sekä kaavake, johon hänen täytyi kirjoittaa tietoja itsestään jo samana päivänä, mikäli aikoi Polaris-laivaan, joka lastattiin siirtolaisilla, sekä Iso-Britanniaan myydyllä voilla. Englannin länsirannikolle, Hulliin satamakaupunkiin matkaavan aluksen oli määrä irrota laiturista seuraavana päivänä, illansuussa, ja Katrin täytyi hoitaa lähtöön liittyvät asiat kuntoon ennen sitä.

   Katri jonotti pankissa saadakseen lunastettua ”maahantulo vekselin”, kun täysin varatonta ei päästetty valtamerialukseen. Ellis Islandilla hän voisi vaihtaa vekselin taas rahaksi, pariksikymmeneksi Ameriikan dollariksi. Seuraavaksi Katri ryhtyi täyttämään lomaketta, jossa tiedusteltiin muun muassa nimeä, ikää, ammattia, lähtöpaikkaa ja määränpäätä sekä perillä vastaanottavaa henkilöä. Hän osasi kyllä sujuvasti lukea kinkereillä saatujen oppien turvin, mutta kyseisissä tilaisuuksissa ei opetettu kirjoittamista, joten kynän käyttö oli Katrille aika vierasta ja kirjoitustaito joutui koetukselle, kun hän tuhrusti vastauksia plankettiin.

   Liinusta tuntui, että hänen ajatukset olivat yhtä puuroa ja meni aikansa, ennen kuin hän osasi päättää mitä Katri saisi mukaansa ja mitä hän itse veisi takaisin Kostamoon. Lopulta Liinu tuli siihen tulokseen, että oli sama millaisessa nyytissä he kuljettaisivat tavaransa kotipuoleen, joten hän tyhjensi reppunsa Katrin vaatteille ja tavaroille. Liinu sitoi toisen hameensa pussiksi, sulloi varavaatteet sen sisään ja antoi myös kontin sekä suurimman osan eväistä siskolleen. Katrin matkalippu sisälsi neljä samanlaista, nauhalla varustettua pilettiä, joista hän kiinnitti yhden takin nappiin ja muut matkatavaroihinsa, myös pieneen nahkalaukkuun, vaikka aikoi pitää sitä visusti kaulassaan koko matkan ajan.

16. Hanko ”Boulewarden”

   Agentilta Liinu kuuli, että mikäli he halusivat seuraavana päivänä Hyvinkäältä lähtevään pohjoisen junaan, matkaan täytyi joutua jo samana iltana puoli kymmeneltä tai aamulla puoli neljältä. Liinu valitsi iltajunan, jolloin he voisivat nukkua vaunussa ja Hyvinkäällä jäisi aamulla vaihtoaikaa tunnin verran. Hän tahtoi kiireesti pois Hangosta, mutta ei sanonut pikkusiskolle ääneen, että ei kestänyt ajatusta, kuinka heiluttaisi hyvästejä laiturilla, kun Katri suuntaisi kohti Ameriikan Kultamaata.

   Katri otti siirtolaishotellin kolmekerroksisesta sängystä petipaikan, ja sai vuoteen kokonaan itselleen ensimmäisen kerran matkan aikana, mutta huoneen hän jakoi yhdentoista tuntemattoman naisen kanssa. Kun hän palasi odotusaulaan, mutustivat lapset nisuviipaleita, joita vahtimestarin vaimo myi, eikä hotellista voinut ostaa pullan lisäksi kuin kahvia, sillä talossa ei ollut ravintolaa tai ruokalaa. Tapahtumat olivat vieneet ruokahalun naisilta, joten nämä tyytyivät pelkkään sumppikupilliseen.

   Kun tihkusateinen päivä kallistui iltaa kohden, lähti Katri saattamaan palaajia rautatieasemalle. Lukuisat lehmukset ulottuivat koko Bulevardin matkalle, mutta vettä tippuvat lehtipuut näkyivät vain muutamaan seuraavaan, kun sankka usva peitti koko kaupungin. Sumusade kasteli seurueen päällysvaatteet, eikä ihastuttava Hanko suostunut näyttämään heille kauniita kasvojaan. Nähtävästi kaupungin päättäjät eivät halunneet tuhlata, eivätkä nähneet aiheelliseksi sytyttää katulamppuja kesällä, vaan he saivat talsia pimeässä kuraista katua samaan suuntaan, josta olivat aiemmin tulleet. Kotipuolessa he olivat tottuneet auringon pysyvän horisontin yläpuolella kuukauden päivät, joten keskikesän pimeys oli heidän mielestä outoa.

   - Pittääkö kaivaa taskulamppu essiin, kun täällon näin pimijää, totesi harvasanaiseksi käynyt Liinu.

   - Ihan kummaa, ku mittumaari on vajjaan viikon päästä, Katri vastasi, eikä jutustelua syntynyt enempää.

    Asemalaiturilla Katri kyynelehti sekä halaili ja lapset itkivät vuolaasti noustessaan iltajunaan, paitsi Jussi, joka vain kiristeli leukaperiään. Liinun mieli oli vähintään yhtä harmaa kuin tummuva ilta ja hänenkin olisi tehnyt mieli huutaa sekä parkua, mutta sen sijaan hän oli luonnottoman rauhallinen ja kovetti itsensä, ettei päästäisi kyyneltäkään, kun ei halunnut näyttää lapsille kuinka pettynyt oli.

                                                                                                             

 17. Juna Hyvinkään asemalla

Sää ei yön aikana parantunut, vaan edelleen tihuutti vettä, kun Hyvinkää heräili harmaaseen aamuun. Palaajia varten ei ollut agentteja neuvomassa ja johdattamassa oikeaan junaan, mutta osasi Liinu itsekin ostaa piletit paluumatkalle.  Lipunmyyjä vihjaisi, ettei pohjoisen juna pysähtelisi kuin lyhyitä aikoja, joten hän jätti lapset keskenään asemahalliin, kun kiirehti ostamaan syötävää pikkukylän vähäisistä puodeista. Juuri ennen kahdeksaa apaattinen joukko nousi vaunuun, jonka ikkunoita kovemmaksi yltynyt sade rummutti.

   Ketään ei kiinnostanut näkyikö ulkona jotain katseltavaa, vaan kaikki nuokkuivat allapäin ja Jussi suorastaan murjotti. Jussille oli katkera paikka, että perhe joutui palaamaan takaisin, sillä hän arvasi päätyvänsä kylän poikien kiusan kohteeksi. Nuoresta iästään huolimatta Jussi oli rehvastelija, ja iva olisi hänen omaa syytään, kun oli ennen lähtöä leuhkinut Kostamusperän kosseille kuinka hän matkustaisi valtameren taa suurella laivalla ja pääsisi Ameriikkaan.

   Pilvisellä Tampereella oltiin hieman ennen puolta päivää ja pysähdys kesti puoli tuntia, mutta Liinu ei uskaltautunut vaunusiltaa kauemmas, kun pelkäsi myöhästyvänsä kyydistä. Vaikka kaikki kaupustelu oli aseman seudulla yleensä kiellettyä, ilmestyi junan viereen kaksi nuorta naista, jotka myivät nisuleetaviipaleita sekä kuumaa kahvia.

   Hyvinkäältä hankittuja eväitä oli vielä jäljellä, mutta Liinu osti pullaa sekä kolme mukillista kahvia. Hän kaatoi Jussin ja Kaijan pläkkikipot puolilleen, vaikka yleensä lasten sallittiin aloittaa kahvin juonti vasta ripille päästyään. Muiden mukeihin Liinu lirutti juomaa vain pohjan peiton verran sekä maitoa kaksinkertaisen määrän, ja antoi siivut vehnästä kehottaen jälkikasvua toppaamaan. Sitten hän ryhtyi itse nauttimaan kahvista, jonka makuun kaikki pääsivät, kun lusikoivat pullamössöä suuhunsa, eikä Saimaakaan jätetty ilman.

   Kahvi sai Kaijan ja varsinkin Jussin tuntemaan itsensä isommaksi, melkein aikuiseksi, eikä poika enää murjottanut vaan ryhtyi kyselemään muilta mitä kaikkea uutta he olivat nähneet matkallaan. Selvästi Jussi keräsi kokemuksia muistiinsa voidakseen kerskailla niillä kotipuolessa ja saadakseen ehkä niin hiljennettyä naapurin poikien pilkan.

   Ankean harmaa päivä sai lapset tarmottomiksi ja koko joukko väsähti yöunille jo alkuillasta. Aamuvarhaisella Liinu havahtui, kun sade oli kokonaan väistynyt ja aurinko paistoi suoraan silmiin. Myös Saima heräsi ja Liinu yritti antaa tälle rintaa, mutta tyttö kiemurteli, puisteli päätään ja puhkesi lopulta itkemään. Pahaa aavistaen Liinu puristeli rintojaan ja totesi puoliääneen: - Mie oon ummessa, ku kanttura talavella.

   Hän oli viimeiset ajat hermoillut niin paljon, että maidontulo oli ehtynyt, eikä pullossakaan ollut enää kuin tilkka pohjalla. Liinu leikkasi siivun kauraleipää, josta söi itse kuoret ja muussasi pehmeämmän osan maitoon, että se oli sopivampaa seitsenkuisen Saiman suuhun, minne oli puhjennut vasta etuhampaat, kaksi ylös ja saman verran alas. Kun tyttö oli syönyt viimeisen lusikallisen toppaleipää, antoi Liinu kuopuksen käteen reikäleivän palan, jota Saima rupesi järsimään ja imeskelemään.

   Juuri silloin juna pysähtyi asemalle, jonka kyltissä luki Kilpua, ja Liinu muisteli, että paikasta oli pari tuntia Ouluun, josta matka jatkuisi lyhyen pysähdyksen jälkeen Kemiin. Kotimatkasta oli takana likimain kaksikolmasosaa, joka pani Liinu miettimään: ”Mikä kiirus tässä ennää on. Voitasiin vaikka viettää päivä Oulussa”. Hän pysäytti ohi kulkevan konduktöörin ja näytti tikettiään:

   - Päästäänkö met tällä piletillä huomenissa Kemmiin, jos jämmä tännään Ouluun?

   - Kyllä se käy, junavirkailija vastasi ja jatkoi: - Menette vain lipunmyyntiin heti kun jäätte junasta. Myöhemmin piletin vaihtoa ei voi tehdä.

18. Oulun Pakkahuoneenkatu: vasemmalla Palokunnanpuisto, toinen talo oikealla VPK ja 

vaalea rakennus kauempana Työväentalo, joka tuhoutui jatkosodan pommituksissa 1944

 

Oulun asemalla Liinu sai päällekirjoitetut tiketit ja olisi halunnut viedä lapset puurolle, mutta asemaravintola ei ollut vielä aamuviideltä auki. Hän arveli, että torimyyjät pystyttivät kojunsa aikaisin, joten seurue otti suunnan rantaan, missä työläiset olivat jo hankkimassa eväitä matkalla tehtaisiin. Liinu ehti jo ostaa rieskaa, makkaraa ja maitoa, kun huomasi yhdessä kojussa tuohiropposia, joissa oli ruispuolukkapuuroa, ja mukaan lähti pari tuokkosta lasten suurta herkkua.

   Perhe asettui syömään eväitään laivalaiturin rantaportaille, lähelle aittarykelmää, lähes tullikamarin edustalle. Puisia rappusia riitti melkein koko rannan pituudelta, ja ne jatkuivat vielä satama-altaan toisella puolen missä sijaitsivat pakkahuone sekä muutama aitta, ja viimeiset askelmat ulottuivat lähes sinne saakka, missä kaupungin läpi virtaava puro laski vetensä mereen.

   Liinu seurasi Oulun edustalla seilaavia, erikokoisia sekä -näköisiä aluksia, joista rautarunkoiset tupruttelivat tummia savupilviä ja puiset pullistelivat purjeitaan tuulessa, mutta pienimmät liikkuivat perinteisellä lihasvoimalla, soutamalla. ”Aava valtameri jäi näkemättä”, Liinu mietti katsellessaan vesistöä, joka ei tuolla kohtaa avautunut suureksi ulapaksi, vaan näkymä päättyi vastakkaisiin rantoihin aivan lähietäisyydellä. Pilvien peittämässä Hangossa meri oli näkynyt vieläkin vähemmän, kun harmaan vesimassan saattoi juuri ja juuri havaita kapeana kaistaleena Bulevardin kaakkoispäässä.

   He ehtivät istuskella rappusilla pitkän tovin ja Liinu täytteli jo piippuaan, kun lähistöltä kantautui hyvin kaunista laulua: - Oi lennä, lennä pääskynen; tuo riemu rintaan ihmisten; ja kanna tuuli kaipauksein iltapilvellein.

   Komean ja kantavan äänen omaava laulajapoika oli pieni, laiha ja resuinen, tuskin Jussia vanhempi.

   - Miten nuin pienestä pojasta voi lähteä nuin komia ääni, Liinu ihmetteli. Hän kuuli erittäin harvoin muuta kuin uskonnollista musiikkia, sillä Kostamossa ei kellään vielä ollut gramofonia, ja häitä, joissa pelimanni soitti, oli harvakseltaan.

   Poika heilutteli ylösalaisin olevaa lippalakin reuhkaa lantin toivossa, ja lauloi monen säkeistön verran, kunnes pääsi viimeiseen riimiin, joka oli samanlainen kuin laulun alku. Liinu kaivoi kukkarosta kaksikymmenpennisen, että Kaisa voisi viedä lantin laulajalle, mutta poika ehti huomata toripoliisin ja pinkaisi piiloon varastoaittojen väliin. Pönäkkä virkavallan edustaja asteli pitkin rantalaituria ja pysähtyi Liinun katraan kohdalle.

   - Millä asialla, poliisi tiedusteli sinisen takin kullanvärinen nappirivipari kiillellen.

   - Kotimatkalla, Liinu vastasi: - Huomenissa jatketaan junakyyvillä Kemmiin.

   - Junat lähtee rautatieasemalta, toripoliisi huomautti ja komensi käskevällä äänellä: - Täällä ei saa olleilla. Olokaa hyvät ja hajjaantukkaa.

   Liinulla ei tullut mieleenkään ryhtyä inttämään vastaan suomalaiselle virkavallalle, venäläisistä santarmeista puhumattakaan, joita myös näkyi sankoin joukoin Oulun katukuvassa, kuten monella muullakin paikkakunnalla. Kun lapset sekä kantamukset oli koottu kasaan, lähti seurue ylittämään toriaukeaa, jolloin Liinu huomasi laulajapojan kadunkulmassa. Hän suuntasi tätä kohden ja ojensi resupekalle varaamansa lantin, joka riittäisi vaikka pehmeään ruisreikäleipään, muutamaan suolasilakkaan ja pullolliseen maitoa. Poika koppasi lippalakin päästään, pokkasi kiitokset kantapäitään kalauttaen sekä kumartaen, ja kiirehti paikalta ennen kuin toripoliisi ilmestyisi jälleen. Mennessään hän rallatti matkalaisille: - Pois, pois viipyköön; Murhe päivät meiltä; Pois, pois pysyköön; Itku ilon teiltä.

   - Packhusgatan, Jussi tavaili kolmikielisestä katukyltistä, kun pesue lähti nousemaan talorivistöjen reunustamaa loivaa ylämäkeä.

   - Pakkahuoneenkatu, Kaijakin näytti taitonsa keskimmäisen rivin kohdalta, mutta ylimpään, venäläisten kirjainten tekstiin ei kummankaan lukutaito riittänyt. Tarkkasilmäisenä he olivat huomanneet, että joidenkin kaupunkien kadunnimet oli ilmoitettu kolmella kielellä, mutta esimerkiksi Kemissä vain suomeksi ja venäjäksi. Nyt hän keksi ratkaisun ja julisti muillekin: - Täällä puhutaan ruottia ja venäjää eikä vaan suomea.

   Liinu havaitsi kaupungin rakennusten olevan enimmäkseen yksi- tai kaksikerroksisia puutaloja, mutta siellä täällä taivasta kurotteli neli-, tai lähes viisikerroksinen kivitalo. Joissakin luki kaupan tai pankin nimi, ja vaikka monen rakennuksen käyttötarkoitus jäi epäselväksi, oli niitä mukava ihastella. Liinu tiesi heidän näyttävän maalaisilta töllistellessään kruusattujen talojen ulkomuotoa niska kenossa, mutta ei välittänyt kaupunkilaisten ylenkatseista ja tirskunnasta. Nähdessään jälleen sivullaan koristeellisen talon korkeine suippotorneineen, ihmetteli Liinu, kuinka vähän oli kiinnittänyt kaupunkiin huomiota viikon takaisella pysähdyksellä: ”Taisin olla Ameriikan lummoissa”.

   Kuljettuaan monen monta katua edestakaisin, he ajautuivat lähemmäs rautatietä, joka oli selvästi työläiskaupunginosaa, jossa talojen maalipinnat olivat rapistuneet ja osa rakennuksista kaipasi muutakin korjaamista. Tuon alueen kadut olivat kuoppaisia hiekkakujia, ja talojen sisäpihoissa parveili laumoittain lapsia.

   Jatkaessaan jälleen rannan suuntaan, kiinnitti Liinun huomion korkea kivirakennus, jonka kilpi kertoi paikan olevan Työväentalo, ja sen alakerrassa sijaitsi kansankeittiö. Siellä saattoi ruokailla edullisemmin kuin ravintoloissa, ja perhe pääsi maistamaan tuntematonta ruokaa, rössypottua. Sekä Liinu että lapset söivät hyvällä ruokahalulla perunoista, sipulista ja veripaltusta valmistettua keittoa, jossa oli myös palvattua siankylkeä. Saimalle Liinu muussasi perunoita omalla lautasella, mutta antoi tytölle myös pieniä nokareita verikampsua, että kuopuksenkin vatsa tuli täyteen.

   Kylläisinä he jatkoivat taas kävelyä, ja ylittivät kaupunkia halkovan puron kohdalla risteyksen, jonka kyltti kertoi tien olevan Pieni-Uusikatu. Liinu muisti heidän kulkeneen aiemmin samasta paikasta, mutta toisesta kulmasta, ja tällä kertaa he suuntasivat korttelin kokoiselle alueelle, jossa kasvoi koivuja, pensaita sekä nurmikkoa, ja jonka kulmalla oli kyltti: ”Palokunnanpuisto”. Kivettyreunainen purouoma halkaisi puiston kahdeksi kolmioksi ja sen toisessa laidassa seisoi kuusikulmainen, puuleikkauksin koristeltu huvimaja ja sen sisällä lemunaati koju, kuten kopin ikkunanpielessä oleva teksti kertoi. Perhe ei asettunut katoksen sisälle, vaan limonadikioskin kupeella olleelle penkille, missä Liinu sytytti piippunsa.                                         

19. Oulun Kirkkokatu 1900-1904 välillä, oikealla Seurahuone

   Pian pistettiin taas jalkaa toisen eteen ja ylitettiin Iso-Uusikatu, jonka jälkeenkin puisto jatkui ja reitti johdatti heidät valtavan kokoisen ja upean näköisen pytingin eteen. Liinu oli nähnyt eräällä naapurilla postikortin, jonka takateksti kertoi sen olevan Seurahuone eli Societetshus, jota paikalliset kutsuivat Susiteetiksi. Jo seuraavalla kadulla oli vastassa jälleen korkea ja koristeellinen talo, jota piti ihastella, vaikka yksi kyltti kertoi sen olevan hieman ikäväntuntuisen toripolliisin sekä muiden lainvartijoiden toimipiste.

   Vaikka Oulussa oli kotiseutuun verrattuna hyvin tasaista, nousi maasto jyrkästi kohti ensimmäisen Oulujoen väylän ylittävää siltaa, jonka pielessä nökötti siltavahdin mökki. Saaren vasemmanpuoleisessa rannassa seisoi rivi varastoaittoja ja ylempänä maastossa tähtitorni, mutta eivät he yrittäneet sisälle observatorioon, ihailivat vain ulkoa sen korkeuksiin kurottelevaa tornia. Tien toisella puolen oli kylpylaitos, jossa oululaiset kävivät saunomassa, ja vaikka koko seurue olisi ollut peseytymisen tarpeessa, ei Liinu johdattanut jälkikasvua maksulliseen pesupaikkaan.

   Jussi halusi vielä seuraavalle sillalle, sillä se oli ensimmäinen raudasta rakennettu, johon he pääsivät tutustumaan tarkemmin, muut olivat kiitäneet ohi heidän istuessa junassa. Sillalta saattoi hyvin ihailla alla virtaavan Merikosken kuohuja ja paikallisten rakentamia lohipatoja. Yksi laskumiehen ohjaama tervavenekin keikkui kosken kuohuissa, vaikka niiden aika rupesi olemaan tervan heikon kysynnän vuoksi ohi, kun laivat oli alettu rakentaa raudasta.

   Palatessa maisemat piirtyivät toisesta suunnasta ja viimeiseltä sillalta avautui näkymä lehtimetsäalueelle, jonka takaa häämötti lukuisia savupiippuja. Aivan vastarannan tuntumassa seisoi kaksi kookasta, monimuotoista puutaloa, mutta toisen alaosa jäi puiden katveeseen eikä siitä erottunut paljon muuta kuin loiva ja laaja kate. Se oli lähes vastakohta etummaiselle, jonka jyrkkä katto polveili monenlaisessa kulmassa ja kaaressa, joista osa kohosi torniksi saakka. Talon ikkunanpieliä, räystäslautoja, harjaa sekä kuisteja koristivat lukuisat erilaiset puuleikkaukset.

   - Tuo on ihan ku piparkakkutalo Hanno ja Kerttu savusta, Kaija huokaili.

   - Mistä sie semmosen tiijät, Liinu ihmetteli.

   - Pappilan Jenny-fröökynä näytti pyhäkoulussa jostai kirjasta, Jussi vastasi.

 20. Villa Pakola / Ainola

 

Liinu yritti jälkikasvuineen sisälle Tuomiokirkkoon, mutta ovet olivat lukossa, eikä Herran huone sallinut lasten tulla tykönsä. Niinpä Liinu lähti luotsaamaan pesuettaan Kirkkokatua niin pitkälle, että katulamppujen rivistöt loppuivat ja seudulla rupesi näkymään kaupunkilaisten heinäpeltoja. Liinu löysi etsimänsä, halvan majatalon, jonka mainoksen hän oli huomannut ilmoitustaulussa Työväentalon kupeella. Majoitus oli yhtä kelvollinen kuin kalliimmatkin paikat, vaikka sähkövaloa ei ollut ja huusi sijaitsi pihan perällä, mutta niinhän asiat oli kotipuolessakin.

   Koko päivän liikkeellä ollut perhe levähteli huoneessa Kallen sekä Saiman päiväunien ajan, ja taisivat isommatkin vähän torkahtaa, eikä nukahtaminen ollut kaukana Liinullakaan, kun hän oikaisi hetkeksi sängylle. Hän ei oikein luottanut ovessa olleeseen lukkoon, ja majatalonpitäjä oli ilmoittanut, että avain piti luovuttaa hänelle, jos lähti ulos. Liinu piilotti suuren osan tavaroista petivaatteiden alle, mutta kaiken arvokkaamman he pistivät reppuun ja ottivat mukaan.

    Rössypottu oli pitänyt nälän hyvin loitolla, mutta kaikilla alkoi olla taas nälkä, joten Liinu johdatti jälkikasvunsa takaisin kaupungille ja Antellin kahvilaan. Liinu lupasi tilata jokaiselle sen, mitä tämä halusi ja lapset osoittelivat innoissaan herkkuja, joita pitkä tiski notkui. Nuori myyjätär, jonka tummaa työleninkiä suojasi vitivalkoinen förkkeli, vastaili lasten esittämiin kysymyksiin, kun nämä utelivat miltä mikäkin leivonnainen maistui.

   - Otetaan jokkainen eri, ja makustellaan muilta, Kaija keksi ja kaikki olivat samaa mieltä.

   Samanlaiseen esiliinaan sekä hiuksia kehystävään hilkkaan sonnustautunut palvelijatar kattoi heille pöydän. Pian se notkui toinen toistaan ihanampien paakkelsien lisäksi kahvia, mansikkamehua sekä pullon sitruunasoodaa. Pienimmät hieman vieroksuivat limonadin pirtsakkaa poreilua, mutta kaikki sitä halusivat kokeilla, ainakin vähän.

   Sulassa sovussa lapset jakoivat toistensa makupaloja, ja kehuivat kilvan omia sekä sisarten leivoksia. Saimaa varten oli pikkupulla, mutta Liinu antoi tämän, kuten muunkin jälkikasvun maistaa omaa valintaansa, myyjättären suosittelemaa Omenahyvettä, jossa oli marenkikuorrutus. Kyseisen omenatäytekakun kera oli vaniljakastiketta, johon hän kastoi nisun paloja ennen kuin pisti kuopuksen suuhun, että pienimmänkin päivästä tulisi makea.

   Lähtiessään Liinu tilasi suolaistakin, lihapiirakoita sekä pari leipää, mutta sortui vielä ostamaan pumppernikkeleitä, jotka säilyisivät hyvin loppumatkaa ajatellen. Viimeisiä ostoksia tehdessään hän kuuli naapuripöydässä juteltavan Letkunpuistosta, ja arvasi sen tarkoittavan Palokunnanpuistoa, käyttiväthän palomiehet letkuja sammutustöissä. Sitten puhujien keskustelu kääntyi toiseen puistoon, jota sanottiin Hupisaariksi, ja Liinu uteli myyjältä missä paikka sijaitsi.

   - Kulette vaan tämän Kirkkokavun päähän, myyjä viittoi suuntaa kädellään: - Siitä Lääninhallituksen takkaa lähtee silta.

   Puisto oli helppo löytää, sillan valkoiseksi maalatut kaidepuut tulivat mäen alla näkyviin, kun he olivat ohittaneet Lääninhallituksen. Iida ei muistanut paljonkaan aamulla kuulemastaan laulusta, mutta se ei tuntunut tyttöä haittaavan, kun hän hyppeli sillalle ja rallatti kerta toisensa perään:

  - Lennä, lennä pääskynen. Lennä, lennä pääskynen. Lennä, lennä pääskynen…

   Jo sillalta he näkivät piparkakkutalolle johtavan portin, mutta eivät tohtineet mennä pihalle, vaan ihastelivat kauempaa puiden katveesta pilkistelevää rakennusta. Lyhyen kävelymatkan jälkeen tuli näkyville rannassa oleva laajakattoinen talo, jonka kartanolla leikki lukuisia lapsia sekä näiden kaitsijoita. Jälkikasvu olisi halunnut mennä mukaan, mutta piha oli aidattu, mistä Liinu arvasi paikan olevan lastenseimi, eikä voinut päästää omaa katrastaan joukon jatkoksi. Onneksi vastaan tuli pian aitaamaton hiekkakenttä, jossa lapset pääsivät hauskuuttamaan itseään riippukeinussa, jalalla pukattavassa karusellissa sekä vastakkain istuttavassa lautakiikussa.

   Kuin herrasväki konsaan he käyskentelivät puistoalueella, jonka laajuutta eivät olleet osanneet arvata. Kukkaistutusten ja pensaiden reunustamat hiekkakäytävät johdattivat heidät silloille ja aina vain seuraavaan saareen, jossa saattoi istahtaa penkille tai huvimajaan, joita puistossa oli useampia, mutta lasiseinäiseen paviljonkiin he eivät rohjenneet yrittää sisälle.          

21. Veljekset Åström Oy:n valimo ja työpaja Oulun Myllytullissa ennen vuotta 1913

   Edellä kirmailleet Jussi ja Kaija löysivät myös näkötornin, jonka rappuset johdattivat heidät puiden yläpuolelle, mistä oli näkymä Lääninsairaalan alueen yli rautasillalle, jonka he ylittäisivät seuraavana päivänä. Oulujoen vastarannallakin näytti olevan asutusta, paikoin pienempiä taloja ryppäissä sekä siellä täällä jokin isompi rakennus. Kun he kääntyilivät tornissa moneen suuntaan, huomasivat he useita paikkoja, joita olivat nähneet kuluneen päivän aikana, vaikka itse kaupunki jäikin kirkonmäen taakse piiloon.

   Puistoalue jatkui vielä jonkin matkaa koillista kohti, mutta sairaalan portista he eivät astuneet sisään, vaan pyörähtivät takaisin ja palasivat hieman toista reittiä. Tie kulki lähempää lukuisia erilaisia rakennuksia, joiden korkeat piiput tupruttivat savua taivaalle, ja niiden tarvitsemat polttopuupinot jatkuivat lähes silmänkantamattomiin. Useat talot olivat puisia ja vanhoja, mutta muutamat, hieman suuremmat punatiilipintaisia ja uusia, jotka paljastuivat Åströmin nahkatehtaaksi erilaisine pajoineen.

    Puistoa halkoi monihaarainen vesistö, jossa oli useampia patoja ja josta osa oli kivetty kanavaksi. Yhden äärellä oli punamultainen lautatalo ja sen läheisyydessä koristeellinen kivirakennus, jonka kohdalla Jussi pinkaisi katsomaan patorakenteita lähempää ja jäi juttelemaan sillalla seisoneen miehen kanssa.

   - Oululaiset saapi pavosta sähköä, Jussi kertoi palattuaan, mutta oli itsekin epätietoinen, miten se tapahtui, vaikka jatkoikin muka asiantuntevana: - Net tekkee sitä veestä ja höyrystäki tuossa talossa, joka on pykätty pystyyn kaks vuotta takaperin.

   - Eikö Oulussa oo ollu sähköä sitä ennen? Liinu ihmetteli, kun oli kuullut muuta.

   - Niillä oli ennen Kiikelissä semmonen, joka kävi pelekällä höyryllä, Jussi yritti toistaa mieheltä kuulemaansa. Muut eivät tietenkään voineet huomata Jussin pientä virhettä, sillä kukaan heistä ei tuntenut tekniikkaa, eikä tiennyt, että laitos tuotti vedestä höyryä, jonka turbiini muutti sähköksi, mutta varsinainen polttoaine olivat suuret koivuhalot.

   Lasten mainitsema satu piparkakkutalosta jäi kaihertamaan Liinun mieltä, joten hän vei heidät vielä kirjakauppaan, josta nämä saivat valita yhden yhteisen kirjan. Jälkikasvu teki valintaa pitkään, jonka aikana Liinu katseli leluja, eteenkin kuutiopalapeliä, josta sai kuusi eri kuvaa, kun käänteli paperipintaisia puupalikoita. Vaikka joulu oli vasta puolen vuoden kuluttua, olisi hän halunnut hankkia pelin yhteiseksi lahjaksi, mutta tuntui, että hän oli käyttänyt jo aivan liikaa rahaa. Palapelin kuvista hänen mieleen tulivat muutamat kotiin tulleet postikortit. ”Jos vaikka Jussi sahhaisi palikat, niin tuon tapasen vois tehä ite”, hän ajatteli ja osti kuusi halpaa, eläinaiheista korttia, vaikka niistä saikin pienemmän palapelin kuin myynnissä ollut.

   Viisaasti jälkikasvu päätyi kahden markan hintaiseen Tarulinna teokseen, joka oli tosin aika kallis, mutta olihan siinä yli sata sivua. Hannoa ja Kerttua ei teoksessa ollut, vaan se sisälsi 18 suomalaista satua sekä piirroskuvan lähes jokaisen kertomuksen alussa, joten siinä oli katseltavaa pienimmillekin.

22. Näkymä kirkon tornista Linnan- ja Raatinsaaren yli, kohti Hietasaarta

 

Aamulla noustiin varhain ja kiirehdittiin viipymättä asemalle, kun juna lähti Oulusta jo hieman yli viiden. He pääsivät pistämään murua rinnan alle vasta viimeisen junamatkan alettua, ja mutustivat edellispäivänä ostettua jästileipää, kuten oululaiset hiivaleipää nimittivät. Kun he saapuivat Kemiin hieman ennen kahdeksaa, paimensi Liinu laumansa asemaravintolaan runsaammalle aamueineelle, jonka jälkeen lähdettiin kyselemään kyytiä. Kaikki Rovaniemen rahdinajajat olivat kuitenkin jo sille aamulle lähteneet, ja he saivat kuljetuksen vain Korrois kylään asti. Sieltä eteenpäin oli tarjolla ainoastaan kievarikyyti, jonka Liinu maksoi ainoastaan Alapaakkolaan saakka, kun epäili ajopelin sopivuutta.

   Kiesien vauhti oli hurjan kova ja hiekka vaan pöllysi pilvenä heidän takanaan, kun kilometrit viuhuivat ohi. Liinu huomasi heti, että ajopeli oli heille liian pieni, jonka vuoksi hän pelkäsi koko lyhyen taipaleen ajan jonkun lapsista tippuvan kärryiltä minä hetkenä hyvänsä. Kun maksettu osuus loppui, päätti Liinu heidän jatkavan jalan siinä toivossa, että joku noukkisi porukan isompien kärryjen kyytiin.

   Kun kolmivuotias väsähti heittämään jalkaa toisen eteen, antoi Liinu omat kantamuksensa Jussille sekä Kaijalle ja nosti Kallen hartioilleen. Siinä talsiessaan pölyävää hiekkatietä, kaksi nuorinta lasta taakkanaan, Liinun mielessä kävi, että olisi toista, jos Kemijärvelle tai edes Rovaniemelle pääsisi junalla. Vaikka Liinu sai silloin tällöin sanomalehden luettavakseen, oli hän tietämätön, että rautatietä ryhdyttiin rakentamaan Kemin Laurilasta pohjoiseen päin hyvinkin pian, jo tulevassa tammikuussa, ja rata avattiin liikenteelle sitä mukaa kun se saavutti seuraavan suuremman asemapaikan. Kolmen vuoden kuluttua, syksyllä 1909, rautatie oli valmis Rovaniemelle saakka, mutta jatkoa Kemijärvelle he joutuivat odottamaan vielä vuosikymmeniä.

   Väliin seurue poikkesi levähtämään ja ostamaan syötävää kohdalle sattuneista taloista, ja kun Liinu kertoi maksavansa kyyditsemisestä, suostui moni isäntä valjastamaan hevosensa kärryjen eteen tai pisti renkinsä soutamaan heidät seuraavaan kylään. Seurue ei suoriutunut taipaleesta samalla vauhdilla kuin menomatkalla, vaan he joutuivat yöpymään kievarissa kaksi kertaa.

   Rovaniemen majapaikan isäntäpariskunta oli hölmistynyt, kun lähes sama pesue, joka oli lähtenyt melkein kaksi viikkoa aiemmin viimeisiä hyvästejä jättäen, saapuikin takaisin maatapanoaikaan. Emäntä päivitteli ja isäntä surkutteli siihen malliin, ettei yöpymään tullut kemijärveläinen rahdinajajakaan päässyt unten maille. Liinun kannalta oli hyvä, ettei nuorimies vielä nukkunut, sillä tämä oli lähdössä varhain seuraavana aamuna takaisin kotipitäjään. Ajuri lupasi, että kuormassa oli vielä tilaa yhdelle naisihmiselle sekä viidelle lapselle, eikä maksukaan olisi suuri, kun oltiin sentään saman pitäjän väkeä.

   Vaikka maasto oli hyvin mäkistä, sujui matkapäivä joutuisasti, sillä kuskilla oli taipaleen varrella kaksi paikkaa, missä hän vaihtoi hevosta. Toki matkanteko tuntui takalistossa, sillä tie oli melkoisen kuoppainen sekä kivinen, ja mies piti aikamoista vauhtia yllä, kun halusi ehtiä illaksi muiden nuorten joukkoon, olihan juhannusaatto.

   - Saapa nähä, loppuuko miun rahtiajot, kun meinaavat laittaa automobiilin tälle välille, ajuri tuumasi matkan viimeisen kolmanneksen aikana, kun he kävelivät hevosen rinnalla pitkää ja korkeaa vastaista kohti Niskavaaran lakea.

3. Rovaniemi-Kemijärvi maantie ennen vuotta 1918

   - Enpä oo kuulukkaan, Liinu vastasi ja jatkoi: - Kukkaan tuo semmosta aikoo?

   - No siinä on tämä kemijärveläinen Kalliosalmen Kalle ja toisena joku kemiläinen Jämsä. Aikovatten kulettaa immeisiä ja tavaroita molempiin kotipaikkoin välillä. Lehessä luki viime viikolla, että ovatten anoneet luppaa Kuvernööriltä.

   - Ootko nähny automobiilia? Jussi puuttui innokkaana aikuisten keskusteluun.

   - Enpä oo nähäny. Ei niitä taija olla vielä näin pohjosessa.

   - Mie näin montaki, Jussi kehui, ja puhui melkein totta, sillä oli nähnyt Hangossa kolmannenkin auton, kun se viiletti vauhdilla heidän ohi.

   - Mahtaako semmoset masiinat kestää näin huonolla tiellä, Liinu sanoi, eikä antanut pojan ruveta kehumaan kokemallaan, sen tämä ehtisi tehdä kotikonnuilla vielä moneen kertaan. Sen sijaan Liinu jatkoi: - Ja eikö ne mee ravviin kun vauhti on kova ja tie näin kapia.

   - No se ois miun työn pelastus, nuorukainen virnisti.

   Seuraavana kesänä useat lehdet kirjoittelivat, että testiajo Kemin ja Kemijärven välillä ei antanut hyvää tulosta, vaan upouusi, juuri Ameriikasta tuotu Ford Model K Touring teki tenän paluumatkalla. Vuoroliikenne ei siis toteutunut tuolloin, vaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin, joten nuorimies sai vielä pitkään ajaa rahtia kylien välillä.

24. Näkymä Särkiselältä kohti Kemijärven kirkonkylää ennen vuotta 1918

 

Liinua harmitti, ettei ollut Rovaniemellä ehtinyt ostaa ryynejä, jauhoja ja kahvipapuja. Hänellä ei ollut enää mitään evästä kotiin vietäväksi, eikä vanhemmilla olisi ylimääräistä varalla, kun eivät osanneet odottaa heitä takaisin. Ruokatarpeet pitäisi hankkia kirkolta jo samana päivänä, kun seuraava oli juhannus, eikä puodit pitäneet oviaan auki kuin vasta kirkonmenojen jälkeen.

   - Huomennissa ois juhannuskirkko, Liinu pohti ääneen. Hän ajatteli, ettei heidän ollut järkevää saapua iltamyöhällä Kostamoon, kun kotipuolessa ei ollut muuta paikkaa kuin muorin mökki, mihin päänsä kallistaa.

   - Vaan mahtaa olla kaikki pirtit kylänpinnassa täynnä väkkeä, Liinu jatkoi: Ei taija löytyä tillaa tämmöselle sakille.

   - Meitin aitasta voipi löytyä, rahdinajaja sanoi: - Miun kotitorppa on tuossa Särkiselän kuppeella.

   - Aitta soppii näin mittumaarina, Liinu innostui.

   - Ajetaan kahtomaan mitä leskiäiti sannoo, ajuri tuumasi. Hän ohjasti hevosen sopivasti kohdalle sattuneesta risteyksestä, ja kylpypuhdas emäntä nousi juuri saunapolkua, kun poika ajoi kartanolle. Pienessä torpassa ei ollut kirkkovieraita, joten vaateaitta oli vapaana.

   - Saunaki olis lämmin, jos kelepaa, emäntä esitti: - Löylyä piisaa, mutta vettä pittää viijä lissää.

   - Mie vien mennessä, ajuri lupasi ja jatkoi: - Käyn pikaseen pesulla, mutta saunomaan en kerkiä.

   - Jos mie keittelen pottuvellie sillä välin, emäntä sanoi.

   - Keittele matkalaisille, mie en ehi vellillekkään, poika vastasi, laski tuomansa kahvipussin pöydälle ja nappasi vierestä rieskan palan: - Nakkaan kuorman kauppiaalle ja jään sille reissulle. Tuskin tuun yöksi kottiin.

   - Mie maksan kyllä. Saunasta ja evväästä ja pieluksesta, Liinu vakuutti ja oli enemmän kuin mielissään, että he pääsivät pesulle.

   Perunakeitto odotti valmiina, kun he palasivat saunasta, ja syönnin aikana emäntä päivitteli Liinun kertomusta Hangossa käynnistä. Vaikka Liinu oli ajatellut, ettei häpeän vuoksi haluaisi puhua vastoinkäymisistä kenellekään, ei se lopulta ollutkaan niin vaikeaa. Kun hän oli vuodattanut surkean reissun vaiheet yöpymispaikassa Rovaniemellä, rahdinajajalle matkalla ja torpan emännälle Kemijärvellä, oli puhuminen tehnyt oman olon jotenkin kevyemmäksi.

   Vaikka mökissä ei nautittu leveää leipää, keitteli torpan emäntä aamulla heille ruispuuroa, jota syötiin viilin kera. Muori sääli heitä niin, ettei meinannut millään huolia maksua, mutta Liinu laittoi markan puoliväkisin emännän käteen saaden tämän kiittelemään niiausten kera.

25. Kirkkokansaa Kemijärvellä, lähetysjuhlat kesällä 1907

    Katrastaan paimentaen Liinu käveli kirkolle samaa matkaa emännän kanssa. Enää hänellä ei ollut kova kiire, kotipuoleen he joutuisivat iltaan mennessä, kun olisivat hoitaneet ostokset, sillä puodit eivät pitäneet oviaan auki kuin vasta kirkonmenojen jälkeen. Muutakin kirkkokansaa oli liikkeellä tien täydeltä ja Herranhuoneen edustalla parveili väkeä hyvissä ajoin ennen Jumalanpalveluksen alkamista. Liinu huomasi monet tutut kasvot, joista useampi kostamolainen tuli tervehtimään sekä päivittelemään heidän kohtaloaan. Hän näki muiden joukossa emätilan isännän, ja toivoi, että tämä ei olisi ehtinyt ottaa vuokralaisia torppaan. Liinu päätti mennä tämän puheille vasta kirkonmenojen jälkeen, mutta isäntä hoksasi heidät ja tuli tervehtimään.

   - Eikös teijän pitäsi olla valtamerilaivassa tai peräti jo Ameriikassa, mies sanoi eikä Liinu huomannut, että tämän puheessa olisi ollut ivaa, ei isäntä ollut sitä tyyppiä, joka nautti toisten vastoinkäymisistä.

   - Met ei päästy laivaan, Liinu vastasi, kertoi jälleen koko jutun ja sanoi lopuksi: - Katri kuitenni lähti.

   - Torpassa ei vielä oo hyyryläisiä. Halluut varmaan kotisi takasi? isäntä totesi: - Soppihan se, sammaan hintaan.

   - Ja Ruskon, Liinu henkäisi tarkoittaen muuten valkoista lapinlehmäänsä, jolla oli ruskeat korvat.

   - Ja kantturan, mies naurahti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä asian vahvistamiseksi.

   - Katotaan Kostamossa vieläkö miulla on tarpeeksi rahhaa jälellä, Liinu ehätti vielä selittämään, kun vastasi kaksin käsin miehen kättelyyn: - Matti lähettää lissää, kun Katri viepi sanan.

   - Matti on sanasa mittanen mies, isäntä tuumasi eikä asiasta tarvinnut puhua sen enempää.

   Liinu liikuttui isännän sanoista ja tuttujen osaaottavista reaktioista niin, että hänelle tuli vedet silmiin. Hän sananmukaisesti tunsi tulleensa kotiin ja omiensa joukkoon.

26. Kemijärven kirkonkylää ennen vuotta 1908. Kauppakuja, nykyinen Annaliisankatu

 27. Ivernia-laiva

Muutaman viikon päästä Liinulle tuli Bostonissa postitettu kortti, jossa oli Ivernia-laivan kuva, ja johon oli raapustettu: ”Mie oon ny Ameriikassa. Kohta meen junnaan se viepi Iita siskon tykö” ja allekirjoituksena vain: ”Katri”.

   Liinun ja lasten elämä palasi pian entisiin uomiinsa, luonnonheinää niitettiin ja lehtikerppuja solmittiin Ruskolle talven varaksi. Marjoja kerättiin sekä syötäväksi että myyntiin, ja perunoita sekä lanttuja saatiin hyvin, sillä he olivat lähtiessä istuttaneet niitä saman peltoalan verran kuin yleensä, että vanhuksilla olisi syötävää heidän poissa ollessa.

   Syksy riipi lehdet puista, talvi tuprutti maan valkoiseksi ja järvet alkoivat jäätyä, mutta Ameriikasta ei Katrin kortin jälkeen kuulunut mitään, kukaan ei muistanut heitä kirjeillään. Joka päivä Liinu odotti, että saisi jonkin sanan Matilta, vaikka ei puoliso aikaisemminkaan ollut ahkera preivin kirjoittaja. Enemmän Matti oli toiminnan mies, joka teki päätöksensä pikaisesti ja tuli paikalle ennalta ilmoittamatta.

   Emätilan isäntä ei onneksi ollut vielä vaatinut puuttuvaa summaa torpan lunastuksesta, mutta ne vähät rahat, jotka Liinu oli pitänyt itsellään, alkoivat loppua, eikä niistä riittänyt mitään ylimääräistä joulun laittamiseen. Perusruoasta ei sentään ollut pulaa, lehmä lypsi vielä, eikä ollut mennyt umpeen, ja maakuopassa riitti perunoita sekä lanttuja. Syksyllä ostetuissa säkeissä oli edelleen jauhoja leipiin sekä ryynejä puuroihin ja tiinuissa riitti suolakalaa sekä puolukkasurvosta.

   Liinu liimasi kuuteen osaan leikkaamansa postikortit ja Jussi sahasi sopivan kokoiset palikat palapeliä varten, mutta ei siitä tullut aivan sellaista kuin he olisivat toivoneet. Liinua harmitti, ettei käsistään kätevä Matti ollut auttamassa, kun hänellä ei ollut varaa ostaa mitään parempaa vinkkuraisen palapelin tilalle.

28. Revontulet eli pohjanpalo eli taivaantulet

   Elettiin jo joulukuun alkupuolta, kun iltahämärän laskeuduttua alkoi naapurin koira haukkua ja torpan pihalta kuului askelten ääniä. Liinu ja lapset pitivät hämäränhyssyä ja söivät iltasta, kun ovi tempaistiin auki ilman koputteluja ja joku astui pirttiin, jota valaisi vain ulkona leiskuvat pohjanpalot ja piisissä hehkuva hiillos, ettei lamppuöljyä kuluisi. Hetken kaikki tuijottivat tulijaa, jonka ulkomuoto oli jotenkin omituinen, sitten Liinu huomasi tämän valuvan solkenaan vettä pirtin permannolle.

   - Isä, Kaija avasi ensimmäisenä suunsa hieman epäröivällä äänellä.

   - Matti, Liinukin havahtui.

   - Minäpä hyvinnii, mies vastasi ja ryhtyi riisumaan märkää, täpötäyttä reppuaan sekä takkiaan.

   - Miten sie oot ihan märkä? Jussi kysyi.

   - Samperi, ku putosin järveen, Matti kirvasi: - Pitäshän minun tuntea seuvut, van taevaalle voan kahtelin ja revontullie ihimettelin, enkä hoksannu virtapaekkaa.

   - Herra isä, Liinu parahti.

   - Ei tässä ennää mittään, Matti rauhoitteli: - Oli puukko tuppivyössä. Iskin sen jeän reonaan. Pitihä siinä porkata aieka laiella, van peäsin kuitenni kovalle jeälle.

   - Riisu ny hyvä mies märät pois, Liinu touhotti, vaikka mies teki juuri niin: - Menikö pohjaan mittää?

   - Kaekki oli repussa, katelkaa sieltä kuivumaan, sanoi Matti, joka ei ollut koskaan hankkinut ameriikanarkkua, kuten hyvin monet kotimaahan palanneet. Hänen koko reissuomaisuus kulki repussa, koska nopeatoiminen mies ei pitänyt siitä, että tavaroiden kuljettaminen hidasti kotimatkaa valtameren takaa Kostamon kylään.

   - Kaffepavut kyllä säilyy pyhhiin asti, Liinu totesi, kun avasi ensimmäisen, vettyneen paperipussin.

   - Onni kun en ostanu jaohoja taekka sokurie. Niille oes käöny huonosti, Matti lisäsi, kun vaimo tyhjenteli seuraavien pussien sisällöt astioihin.

   - Met taijamma saaha joulun etukättee, ku nuista rusinoista pittää tehä soppaa ja riisistä puuroa aika pikaseen.

   - Tuollon Hiltan ja Katrin preivit. Mahtaako olla ennää puukstaavit tallessa, Matti aprikoi ja osoitti repun etupuolella olevaa taskua: - Van voenhan minä kertoa kuulumissie.

   Lapset touhusivat isän käskyjä totellen, asettelivat saappaat uuninpankolle ja väänsivät vaatteita kuiviksi laskiämpärin yllä, sitä mukaa kun mies pudotteli tamineita päältään. Liinu touhusi etsimään pyyhettä sekä kuivaa vaatetta, mutta ei löytänyt miehelle sopivaa kuin flanellisen alusvaatekerran ja villasukat. Kaija avasi kirjeet, jotka oli kirjoitettu lyijykynällä, eikä teksti ollut täysin liuennut, joten sanoja saattoi lukea sieltä täältä.

   - Katri-täti kirjottaa jostai Iisakista, Kaija sanoi, mutta ei saanut seuraavasta lauseesta selvää, vaikka Jussi oli sytyttänyt öljylampun.

   - Nii, Katri löysi yhen mukavan olosen miehen, Harjun Iisakin. Ne rupesi kulukemaan yksissä, vaikka sillä oli vaemo Kaohajoella, Matti vastasi vaimonsa kysyvään katseeseen.

   - Sus siunakkoon, Liinu parahti.

   - Oli kuulemma tievossa, että eukko ei elä pitkään. Silloli keuhkotaoti, ja sen tähen se ei ees yrittäny Ameriikkaan, Matti kertoili: - Siitä taetaa olla kuukauven päevät ku se vaemo kuoli.

   Kaija yritti lukea Hildan kirjettä, mutta se oli vettynyt vielä enemmän, joten hän tyytyi irrottelemaan sivut toisistaan, levitteli ne kuivumaan ja kysyi isältään, mitä isosiskolle kuului.

   - Eipä sille Hiltalle kummenpoa ku ennenkää. Siellä se on lapsenpiikana Lahen talossa. Kävin kysymässä lähtöökö se mukkaan. Oli sillä ikävä teittie, van ei se halunnu takasi. Aeko käyvä potokraavissa ja pistää kuvan preivin välliin.

   - Parempi sen siellä on, Liinukin myönsi, pyyhki salaa silmäkulmiaan ja mietti: ”Eipä oo Mattiin tarttunu Ameriikan puhheenparsi. Yhtä levijää kainuuta se puhhuu ku sillo aikanaan, tänne savotoille tullessa.”

   Iida nosti repusta metalliputken ja asetti sen pöydälle isänsä eteen. Matti oli ajatellut esineestä yhteistä joululahjaa lapsille, mutta ei viitsinyt pistää sitä enää piiloon, vaikka jälkikasvu ei tiennytkään laitteen tarkoitusta. Mies poisti korkin ja ojensi kapistuksen takaisin Iidalle, osoitti reikää sen päässä ja sanoi: - Katopa lamppuo sen lävitte.

 29. Kaleidoskooppi

   Matti neuvoi, miten kaleidoskoopin leveämpää päätä pyöritettiin, jolloin värikkäät lasinpalat vaihtoivat paikkaa ja muodostivat peilien avulla aina uudenlaisen kuvion vekottimen sisälle. Silmät hämmästyksestä ymmyrkäisenä Iida ojensi vempaimen Kallelle, jonka jälkeen kaleidoskooppi kiersi monta kierrosta lapselta toiselle.

   Jussi löysi repusta vielä yhden paperipussin, jossa oli kovia, kiiltopaperiin kiedottuja hedelmäkaramelleja. Hän ryhtyi avaamaan jokaisen kääreen, asetteli makeiset pöydälle ja yritti suoristaa kosteita papereita siinä toivossa, että voisi kietoa ne takaisin, koska arveli isän tarkoittaneen kompiaiset joulukuusen koristeeksi.

   - Syökää poes, minä haen kaopasta jouluksi uusie. Samatten riisie ja rusinoeta, Matti lupasi ja pohti ääneen:

 - Oeskoha jollae noapurilla palvilammasta?

   - Varmaa löytyy, jos on rahhaa, Liinu arveli.

    Matti oli saanut vaatteet yltään ja riisui viimeistä, ihoaan vasten ollutta kangasliiviä, jonka hän ojensi Liinulle: - Rahhaa on, jos soahan nämä kuivaksi.

   Liinu sujautti kätensä liivin ensimmäiseen taskuun ja veti sieltä esille tukun märkiä seteleitä. Toisessa ja kolmannessa oli samanlainen nippu ja Liinu ryhtyi oitis irrottamaan rahoja ennen kuin ne kuivuisivat kiinni toisiinsa. Lapset riensivät auttamaan, kun äiti asetteli seteleitä uunin kyljessä olevalle narulle, jossa yleensä kuivattiin lapasia. Kaija käänteli yhtä paperirahaa, jossa oli paljon vieraita sanoja, eikä hän hoksannut niiden olevan ruotsinkielisiä.

   - Suomen Pankki, Kaija löysi tekstiä, jonka ymmärsi, ja jatkoi: -Sata markkaa kullassa.

   - Vaehon Hangossa Suomen rahhaan, Matti tuumasi: - Vaekka Katri kerto, jotta teälläe on Seästöpankki.

   - Esteri-kamreeri pittää sitä auki vaan kerran viikossa, Liinu sanoi tarkoittaen toista kirkkoherra Heikelin siskoista, joka toimi kylän ensimmäisen pankin johtajana.

   Alusvaatteissa ja paksu villahuivi harteillaan Matti kaappasi kuopuksen reikärahista syliinsä, vaikka tytär oli katsellut häntä koko ajan kulmiensa alta. Saima ei tuntenut vierasta miestä, eiväthän he olleet nähneet toisiaan aiemmin.

   - Vae tämä se on Saemi, mies tuumasi ja lennätti tytärtä ympäri pientä pirttiä.

   Matti sai Saiman unohtamaan ujostelun ja pian tämä jo nauraa kihersi isänsä käsivarsilla. Kalle oli ollut parivuotias, kun isä lähti, joten hänkin vierasti Mattia ja suupielet meinasivat vääntyä itkuun, kun mies istuutui uunineduspenkille ja koppasi pojan toiselle polvelleen. Ujous kuitenkin hävisi, kun muut lapset kerääntyivät kiehnäämään isänsä kylkeen.

   Liinu katseli perhettä hyvillään, mutta mietti samalla: ”Mahtaako tuo malttaa jäähä kottiin”. Pieni kaiherrus kiersi Liinun ajatuksissa, että Matti saattaisi lähteä vielä kolmannen kerran ylittämään Atlanttia. Häntä lohdutti kuitenkin tieto, että puoliso olisi kotona ainakin tulevan joulun yli.

 30. Sata markkaa

31. Kemijärveläinen torppa, jonka maisema on hyvin saman tapainen, kuin Liinun ja Matin kartanolta.

 

Jälkisanat

Tarina on fiktiota, mutta perustuu hyvin vahvasti ukkini sedän perheen tositapahtumiin, joten kaikki kertomuksen ”isot asiat” ovat faktaa.

   Halutessaan Matti Kallenpoika Mikkosen sekä hänen vaimonsa Liinu Kumpulan elämästä voi lukea lisää alla olevasta linkistä. Niille, joita sukututkimustarinat eivät kiinnosta, paljastan sen verran, että Iida ei sokeutunut, eli hän ei todennäköisesti sairastanu trakoomaa, vaan lääkäri teki Hangossa väärän diagnoosin.

https://annaliisamalinen.blogspot.com/p/324-matti-kallenpoika-mikkonen.html

 

Kuvalähteet:

1. Nykypäivän Kemijärvi - wikipedia

2. Vanttauskosken niska Kemijoessa - finna.fi Larsson (myöh. Sammallahti), Hildur

3. Kläppitooli eli reikärahi - finna.fi, Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat

4. Rovaniemen juhannusmarkkinat - finna.fi, Lapin maakuntamuseo

5. Kähkösen lossi - E. T. Nyholm, Geologian tutkimuskesk. 1899, Vanhat kuvat no 81

6. Kemin Kaupungintalosta -postikortti

7. Oulun kirkon tornista Tuiran suuntaan 1908 - wikipedia

8. Ironwood Michigan Suffolk Street n 1906 -postikortti

9. ja 10. Junan vaunu - Suomen Teollisuuslehti 01.03.1898 no 5

11. Yhdistyneet Villatehtaat, työläiskasarmi - finna.fi, Hyvinkään kaupunginmuseon Aulis Saviahon kokoelma

12. Hyvinkään rukoushuone - taika/finna.fi, Hyvinkään kaupunginmuseon / Valvillan tehdasmuseon valokuvakokoelma

13. Hanko, Suomen Yhdyspankki - A-lehdet /Kotona

14. Silmäluomen koukkutyökalu - Berner Medical

15. Siirtolaishotellin aulassa - Hangon museo /Tarinapankki

16. Hanko ”Boulewarden” -postikortti

17. Juna Hyvinkään asemalla - finna.fi, Suomen Rautatiemuseon valokuvakokoelma

18. Pakkahuoneenkatua 1903-1911 välillä -postikortti

19. Kirkkokatu 1900-1904 välillä -postikortti

20. Villa Ainola /Pakola - Seepiakettu        

21. Veljekset Åström Oy:n valimo ja työpaja - Bröder Åström Aktiebolag -kirja

22. Kirkon tornista kohti Hietasaarta - Pohjois-Pohjanmaan museo

23. Rovaniemi-Kemijärvi maantie - finna.fi, Lapin maakuntamuseo/ Heikel

24. Särkiselältä kohti Kemijärveä - finna.fi, Lapin maakuntamuseo/ Heikel (kuva väritetty myöh)

25. Kirkkokansaa - finna.fi, Lapin maakuntamuseo/ Heikel

26. Kemijärven kirkonkylää - finna.fi, Lapin maakuntamuseo/ Heikel

27.  Ivernia-laiva - wikipedia

28. Revontulet - oma kuva-arkisto

29. Kaleidoskooppi - finna.fi, Satakunnan Museo/ Jusélius-kokoelma

30. Sata markkaa – oma arkisto, seteli oli ommeltu isänisän takin saumaan

31. Torppa - finna.fi, Lapin maakuntamuseo/ Heikel

Kaikki valokuvat, jotka on ottanut kirkkoherra Matti Heikel (muutti ), on kuvattu ennen syyskuuta 1918. Vuonna 1908 nimensä Heikinheimoksi vaihtanut leskirovasti kuoli yllättäen 30.8.1918 sydänhalvaukseen vajaan 56 vuoden iässä.

 

Alkuun