Wanahat joulutarinat

Joululahja                                                                                2024

Istahdan hetkeksi nojatuoliin ja suoristan selän, jossa päivän askareet alkaa tuntua. Aamuvarhaisesta saakka olen ollut jalkeilla ja touhunnut kaikenlaista, vaikka tyttäreni Paula aina toppuuttelee ja kieltää rehkimästä. Tietenkin olisin voinut jättää siivoamisen hänelle ja vävylle, mutta kun molemmat on päivät töissä ja itse oloneuvoksena, niin tulipahan imuroitua ja luututtuakin, täytyyhän sitä jouluksi saada puhdasta.
   Isoa joulusiivousta talo ei tarvitse, onhan se pesty ja puunattu lattiasta kattoon muutama kuukausi aiemmin, remontin jälkeen, juuri ennen muuttoa tähän pappilaan. Tämä talo on uusi koti minulle sekä tyttären perheelle, mutta rakennus on jo vanha, vain joitakin vuosia minua nuorempi ja tuttu vuosien takaa. Aika ajoi pappiloiden tarpeellisuuden ohi jo kymmeniä vuosia sitten, papit muutti omiin taloihin ja seurakunnat myi tarpeettomat rakennukset, joten me ei suinkaan olla tämän kermankeltaiseksi rapatun talon ensimmäiset asukkaat kirkkoherran jälkeen.
   Aikoinaan pastori muutti Kiehimänsuun kylään tämän pappilan valmistumisen myötä, vaikka kirkkoa ei meillä vielä ollutkaan, vaan se sijaitsi Paltaniemellä. Herran huone saatiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin, joten Jumalanpalveluksia pidettiin suurissa pirteissä, kuten lapsuuskodin naapurissa, sekä Kristillisen Opiston salissa, joskus myös seurojentalolla, Paltalinnassa.
   Kunnanhallinto oli siirtynyt Kiehimään jo vuosikymmeniä aiemmin, ja kun kirkkokin sinne viimein valmistui, ei suurimmalla osalla pitäjän väestä ollut enää asiaa Paltaselän etelärannalle. Tosin edelleen jotkut kunnan asukkaat kulki kylän vieressä virtaavaa jokea pitkin veneillä Kajjaaniin, vaikka pohjoisrannalta kaupunkiin pääsi maantietä sekä rataa, mutta matka oli paljon pidempi, kun liki puolet Oulujärvestä piti kiertää.
   Paltaniemeläiset suivaantui kuntakeskuksen siirtymisestä Kiehimänsuun kylään siinä määrin, että heidät liitettiin Kajaanin maalaiskuntaan jo seuraavalla vuosikymmenellä. Tuolloin kappalainenkin muutti pohjoisrannalle, mutta kuvakirkko jäi paikoilleen ja pysyi edelleen Paltamon seurakunnan omistuksessa.

   Olen sitä ikäpolvea, jolla ei ole paljon muistoja Paltaniemen kirkossa käynnistä, ainoastaan hämärä mielikuva siitä, kuinka lapsena ihastelin ja ihmettelin katonrajan maalauksia. Kyseisen kylän pappiloista muistot ovat vielä vähäisemmät, vaikka siellä olen kasteenkin saanut. Tämä Kiehimän pappila on minulle tutuin ja tässä samassa talossa kävin rippikoulunkin, mutta siitä on aikaa jo puoli vuosisataa. 
   Pienen omakotitalon jälkeen rakennus tuntuu todella suurelta ja tiloja on joka lähtöön, melkein liikaa. Itäpäässä on avara keittiö, jonka jatkona suuri ruokailutila sekä olohuone, entiset pappilan salit. Lisäksi talosta löytyy puolenkymmentä kamaria, joita oli alun perin enemmän, mutta muutama pienempi on muutettu jälkikäteen kylpyhuoneiksi ja palvelijan alkovi pyykkituvaksi, vai miksi kodinhoitotilaksi sitä nykyisin nimitetään. Ullakkokerros on enimmäkseen kylmää vinttiä, mutta länsipäädyssä on lämmin osa, suuri huone ja vessa, jotka ovat vielä aika vähällä käytöllä.
   Vaikka vietän enimmän osan ajasta muun perheen parissa, on minulla yksiö, johon vetäydyn iltaisin. Minun huushollin olohuoneeseen pääsee suuresta salista ja lisäksi voin kulkea asuntoon suoraan ulkoa, olihan tämä osa taloa aikoinaan kirkkoherranvirasto sekä papin työhuone. Viimeksi mainittu pistettiin puoliksi, jotta saatiin molempia asuntoja palveleva sähkösauna ja pesuhuone, ettei aina tarvitse mennä piharakennukseen lämmittämään puukiuasta. Huoneen loppuosasta tuli minulle pieni keittiö sekä tilava alkovi, joiden välissä on ovi yhteiseen kylpyhuoneeseen, vaikka on minulla myös ihka omituinen vessa. Voin kahvitella ikätovereiden kanssa omalla puolella, ja annan tyttären sekä Seppo-vävyn olla välillä pienten poikien kanssa ihan keskenään, joten kolmen sukupolven välinen sopukin säilyy hyvin.

Pääsin eläkkeelle juuri ennen lastenlasten, kaksospoikien syntymää, ja autoin pienokaisten hoidossa niin paljon kuin pystyin. Sain kerrata Paulan vauva-ajan touhuja, ja kai minusta oli apua, kun varsinkin usein ruokaa vaatineen b-pojan yölliset heräämiset verotti vanhempien uniaikaa. Ehdotin, että kaitsen poikia, kun tytär teki paluuta töihin äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen, olinhan ehtinyt opetella lastenhoitoa uudelleen siitä saakka, kun pojat kotiutui laitokselta. Paula epäili, että kahdesta viikarista huolehtiminen käy minulle liian raskaaksi, ja lopulta päätös oli, että Jussi ja Janne pistettiin puolipäiväisesti tarhaan.
   Ratkaisu oli hyvä, kun olin koko ikäni tottunut tekemään ahkerasti askareita, enkä olisi osannut olla toimettomana. Vauhtiani ei hidastanut edes synnynnäinen sydämen läppävika, tai no, jos rehellisiä ollaan, pisti se välillä hiljentämään tahtia ja luopumaan raskaimmista hommista. Aluksi lastenkaitseminen sujuikin ongelmitta, mutta sydän alkoi oikutella vähän ennen kuin pojat täytti kaksi, jolloin heidät täytyi siirtää kokopäivätarhaan. Sydämen vika operoitiin ja nyt olen entistä ehompi, mutta Paula ei salli minun enää toimivan kuin satunnaisena lastenhoitajana, että en huhki liikaa. Edelleen pidän huushollin kunnossa sekä valmistan arkiruoat, joten riittäähän minulle tekemistä, vaikka pojat on päiväkodissa.
   Syksy ja alkutalvi on mennyt nopeasti, ja havahdun huomaamaan, että pian on kulunut vuosi sydänläpän reiän korjaamisesta. En minä leikkausta pahemmin pelännyt, jos sille tielle olisin jäänyt, olisi se ollut kohtaloni. Vaiva huomattiin sattumalta jo vuosikymmeniä sitten, ja vaikka se oli minulla aina ollut, en siitä lapsuudessa mitään tiennyt. Me kaikki sisarukset synnyttiin sotien välissä, esikoinen vuosi sisällissodasta ja kuopus reilut kolme vuotta ennen talvisodan syttymistä. Ei sairaudelleni olisi voitu tehdä mitään sen ajan lääketieteellä, ja jos sydän olisi silloin oikutellut, olisin vain päätynyt siihen joukkoon perheenjäsenistä, joiden maallinen vaellus katkesi ennenaikaisesti.
   Mietteet eksyy syvemmälle omiin sisariin ja vanhempiin, sekä siihen miten paljon kaikki on muuttunut reilut kuusikymmentäviisi vuotta kestäneen elämäni aikana. Äiti ponnisti maailmaan yhdeksän pienokaista, joista itse synnyin lapsikatraan keskivaiheilla. Kaksi ennen minua maailmaan tullutta oli jo siirtynyt Taivaanisän huomaan, mutta oli minulla kolme isosiskoa, Anni, Elsa ja Elma. Entiwanahaan sanottiin, että vauvat noukitaan saunan lavon alta, ja sieltä kannettiin lapsia meidänkin pirttiin, niin että sain kaksi pikkusiskoa, Ullan ja Emmin sekä vielä kuopusveljen.
   Kotitila oli aikoinaan lohkaistu naapurista, joka sijaitsi samalla mäellä, pellon takana. Isän vanhemmat asui edelleen emätilalla, tosin isännuus, kuten me kaenuulaeset isännyyttä kutsutaan, oli siirtymässä nuoremmalle polvelle. Vanhin, naimaton poika oli jo osin astunut remmiin, mutta hänelle sattui tapaturma juuri ennen minun syntymää. Nuori-isäntä oli käynyt asioilla Paltaniemellä, mistä lähti jäätietä kotia kohti, ja perillä ihmeteltiin miksi mies ei riisu hevostaan ja tule pirttiin. Ukki meni katsomaan ja löysi poikansa verissäpäin ja hengettömänä reestä, jonka kokenut hevonen oli vetänyt kotiin ilman ohjastusta. Jälkikäteen selvisi miehen karauttaneen kirkolta niin vauhdikkaasti, että reki oli osunut erään aitan kulmaan ja isäntä oli kolauttanut päänsä niin pahasti, että kuolo korjasi hänet.
   Ukki oli tuolloin lähemmäs seitsenkymppinen ja mummu häntä hieman nuorempi, mutta molemmat jo sen ikäisiä, että työt haluttiin jättää jälkikasvulle. Koska meillä oli jo oma tila, siirtyi isännän pesti nuorimmalle elossa olleelle pojalle, joka oli hieman aiemmin nainut äitini pikkusiskon. Niinpä heidän sikiät oli meille kaksinkertaisia serkkuja, kun isät oli veljeksiä ja äidit siskoksia.
   Vaikka meillä kaikki oli vähän uudempaa, oli naapurissa kaikki suurempaa. Siellä oli enemmän maata ja mammonaa, useampi asuinrakennus, isompi navetta, suurempi talo ja tilavampi pirtti. Nähtävästi siksi myös minun täti asui miehen ja kasvavan perheen kanssa kotitilallaan lähes kymmenen vuotta ennen kuin osti oman paikan.
   Meitä sisaria ja serkkuja kertyi vuosien saatossa kaikkiaan seitsemäntoista, joten seudulla riitti kavereita ja vipinää, vaikka osa jättikin kotimäen ennen minua. Kerran muutamat meistä pääsi kiertelevän valokuvaajan otokseen, josta teetettiin myöhemmin kopio kaikille kuvassa olleille.

Aiemmin mainitun kuopusveljen sain juuri ennen kuin täytin seitsemän ja tämä Kalle, isänsä kaima oli perheen kahdesta pojasta ainoa, joka eli aikuisikään saakka. Vuotta myöhemmin, samana päivänä, kun veljelle tuli täyteen ensimmäinen elinvuosi, vei sydäntauti meiltä isän. Myöhemmin olen miettinyt, oliko hänen sydämessä sama vika kuin minulla, kun lähti niin nuorena, alle neljänkymmenenviiden ikäisenä. Meitä lapsia oli seitsemän, joista Anni hieman alle kahdeksantoista, ei siis vielä lähellekään aikaihminen, jollaiseksi luettiin kaksikymmentäyksi täyttäneet.
   Isävainaasta tuli ensimmäinen sukulainen, jota ei tarvinnut kuljettaa Paltaniemelle vainajien varvikkoon, kun Kiehimän Siikanotkoon oli rakennettu pieni siunauskappeli ja vihitty käyttöön hautausmaa samoihin aikoihin kun tämä pappila valmistui. Arkun kuljettaminen Paltaselän taa olisi ollut todella hankalaa, sillä isä menehtyi toukokuun toisella viikolla, rospuuttoaikaan, jolloin jää ei enää kantanut eikä veneellä vielä päässyt Oulujärven yli. Hevoskärryllä Mieslahden ja Jormuan kautta olisi taivalta kertynyt kelirikkoisilla teillä kuutisenkymmentä kilometriä, nelinkertainen matka siihen mitä viitoitettua jäätietä pitkin.
   Tuolloin oli vielä tapana kokoontua vainajan kotiin, missä edesmennyt hyvästeltiin virsiä veisaten. Arkku lepäsi pukkien varassa pihalle tehdyn kuusiaitauksen keskellä, ja muistojuhla pitopöytineen pidettiin pirtissä. Varhain seuraavana aamuna arkku nostettiin hevosen taakse työkärryille, kun kylmä yö oli jäädyttänyt maantiet kantaviksi. Äiti lähti viemään miesvainaata viidentoista kilometrin matkan Siikanotkoon papin siunattavaksi, ja saattoi puolisonsa viimeiseen lepoon parin sukulaismiehen kanssa. Me sikiät jäätiin keskenään kotiin suremaan arkiaskareiden merkeissä, kun isommat meni navettatöihin ja pienemmät vahti pirtissä toisiaan.
   Työntekoon me opittiin jo varhain, joten helppo ja huoleton ei lapsuus ollut, kun maalaistalossa riitti puuhaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Koneita ei juurikaan ollut, vaan suuri osa maatöistä tehtiin edelleen käsipelissä. Toki hevonen veti rekien ja työkärryjen lisäksi niitto- sekä haravakonetta, mutta hangon avulla heinät nostettiin langalle tai haasiolle, sekä kuivumisen jälkeen latoon. Viljan puintiin oli sentään kone, kylän osuuskunnan masiina, jota petrolinkatkuinen maamoottori pyöritti.

   Sähkö ei koskaan ehtinyt saavuttaa kotitilaa, vaan lehmät lypsettiin käsin ja maitohinkit raijattiin lähteeseen jäähtymään. Kammella pyöritettävä separaattori sentään halkaisi maidon, erotteli kerman ja sintun, mikä antoi apua voin tekoon, mutta puinen pystykirnu oli samanlainen kuin vuosisatoja aiemmin, jossa reikäistä mäntää survottiin vuoroin ylös ja alas. Onneksi voita tehtiin enää vain omiin tarpeisiin, enin osa maidosta kärrättiin aamuvarhaisella hevoskyydillä Oulujärven rantaan, vuoropäivin naapurin kanssa. Laivaliikennettä ei enää ollut, vaan laiturilta tonkat jatkoi matkaa ”Iikan moottorilla” eli Huuskon sivumoottoriveneellä Kajaanin satamaan, mistä maito rahdattiin meijeriin. Myöhemmin kuljetus tehtiin rautatieaseman kautta maitojunalla, lättähatulla, jonka vaununpuolikas oli rakennettu kylmähuoneeksi, mutta se oli sodan jälkeistä aikaa.

   Ruokaa maatalossa riitti, mutta maitotili oli ainut vakituinen tulolähde, joten rahaa yritettiin haalia kasaan kaikin keinoin. Loppukesästä kerättiin marjoja ja sieniä, joita käytiin myymässä Kajaanin torilla, ja niillä markoilla meidät lapset vaatetettiin. Kevättalvella kuorittiin pajun parkkia, josta nahkurit maksoi muutaman pennin sylilliseltä, ja ne tienestit äiti antoi meidän lasten pitää itsellä.
   - Ruuvalle ei oo pakko, van työlle on, oli äidillä tapana todeta, ja vieläkin voin kuulla korvissa nuo jämäkät sanat, joita olen tainnut noudattaa koko ikäni.

   Maatalon töiden lisäksi piti selviytyä kansakoulusta, astuihan oppivelvollisuuslaki voimaan jo ennen minun syntymää. Aloitin koulutien seitsemän vanhana pientenkoulussa, joka kesti pari vuotta ja jota pidettiin kaksi viikkoa syksyllä. Sitten talvi opeteltiin kotona, vain joinakin lauantaina käytiin tenttimässä koululla, kunnes keväällä pulpettiin palattiin muutamaksi viikoksi.

   Meidän perällä ei ollut kansakoulua, ja opinahjoon kertyi matkaa seitsemän kilometriä aamuin illoin. Vaikka osan taipaleesta sai istua veneessä, oli matka ekaluokkalaiselle liian pitkä, joten me asuttiin viikot koulun viereisessä maatalossa naapurin Matti-serkun kanssa. Koska koulunkäynnin tuli olla ilmaista, maksoi kunta korvausta kortteeriperheelle, samoin miehelle, joka souti koululaisia järven yli.
   Kouluruokailu astui kuvioihin vasta sodan jälkeen, joten emäntä teki meille sekä parille muulle kortteerilapselle myös koulueväät, voileipiä sekä maitoa lasipullossa. Tosin vuosia aiemmin, useamman peräkkäisen katovuoden aikaan, Paltamossa tarjottiin ainakin köyhimmille oppilaille syötävää. Varakkaimmat kyläläiset lahjoitti perunat, ryynit ja jauhot, josta koulukeittiössä tehtiin puuroa, mutta monin paikoin keittiöitä ei ollut, jolloin tarjolla oli leipää taikka saunan padassa keitettyä velliä.
   Kiertokoulu olisi ollut meille siinä parempi, että se järjestettiin Matin kotona, kuten myös kinkerit. Mutta vähälle olisi oikea opetus seurakunnan järjestämässä kiertokoulussa jäänyt, kun suuri osa siitä oli uskonoppien ulkolukua, ja vain vähän opetettiin sisälukua, kirjoittamista ja laskemista, eikä ollenkaan muita aineita.

Olin keväällä täyttänyt kymmenen, kun Neuvostoliitto aloitti syksyllä sotatoimet Suomea vastaan. Kävin kansakoulun kolmatta luokkaa, jota pidettiin talvisyönnä, eli keskitalvella. Sota keskeytti koulunkäynnin, kun opinahjot tarvittiin muuhun käyttöön, sotamiesten majoitukseen, sotilassairaaloiksi tai evakoiden kortteeriksi. Luokkahuoneita tyhjennettiin niin kiireellä, että pulpetit sai odottaa kartanolla viikkoja ennen kuin kukaan ehti kuljettaa niitä varastoon. Ja vaikka koulu olisi jäänyt opetuskäyttöön, oli pula kansankynttilöistä, kun monet miesopettajat lähti rintamalle ja naisopettajattaret alkoi lotiksi.
   Suomea pommitettiin sodan ensipäivistä lähtien, mutta muutaman talon käsittävä kotimäki ei ollut vihollisen ensisijainen kohde. Rautatie sijaitsi vain parin kilometrin päässä ja rataverkkoa vihollinen yritti tuhota, jotenka pelkona oli, että itänaapurin pommi ei osu kohteeseen, vaan harhautuu meidän kohdalle. Välillä ryssän vakoilukoneita näkyi taivaalla, ja myös monesti Kajaania tai Kontiomäen asemaa pommittaneet laivueet jyristi meidän yli ennen kuin kääntyi itään. Ettei öljy- ja tilleylamppujen vähäinen valonkajo näkyisi viholliselle, täytyi ikkunat peittää huolellisesti pimeän aikaan.
   Omassa perheessä ei ollut sen ikäistä miesväkeä, että heitä olisi kutsuttu talvisotaan, mutta joka puolelta lähti miehiä rintamalle, ja sille tielle jäi monta naapuria, tuttavaa ja kotikylän miestä, joten suru ja murhe oli koko ajan läsnä.
   Taistelupaikoille ja rajalle oli kotitalosta matkaa vain vähän toistasataa kilometriä, joten ihmiset oli koko ajan valmiina piiloutumaan pottukuoppaan, muuta suojaa meillä ei ollut. Kaikkia vieraita kulkijoita karteltiin, sillä vihollinen tiputti laskuvarjolla desantteja vakoilemaan ja tekemään tihutöitä, julmat partisaanit ei sentään tulleet meidän seudulle asti.
   Kotimäeltä näki kauas, mutta Oulujärvelle tai sen etelärannalle katse ei kantanut, vaan Paltaselkä ja Paltaniemi jäi maaston katveeseen, samoin kuin Kajaani, jonne oli parinkymmenen kilometrin matka. Lähikaupungin pahimpana tuhon päivänä, helmikuun seitsemäntenä oli melkoinen pakkanen ja pommien jyly kantoi jäisen järvenselän yli kotimäelle pitkin päivää. Vieläkin saatan nähdä silmissäni, kuinka eteläinen taivas loimotti pimeässä illassa, kun lukuisien viholliskoneiden pommit tuhosivat Kajaania, jossa paloi tai sortui noin seitsemänkymmentä rakennusta.
   Vaikka mitään varsinaista evakointia ei oltu tehty, oli moni kajaanilainen lähtenyt maalle pakosalle, jonka ansiosta kaupungissa tuli vain muutamia kuolonuhreja. Lähes irvokasta oli, että sadat kaupunkilaiset menetti kodin sekä omaisuuden, mutta ihan vieressä seisoneet raatihuone sekä kirkko säästyi.                     

Tuo sota kesti yli ankarimman talven, marraskuun lopusta maaliskuun puoliväliin, jolloin levottomuudet loppui tilapäisesti ja koitti välirauha. Pian myös kansakoulu jatkui, ja suoritin neljännen luokan sinä keväänä. Koska opettajia ei ollut tarpeeksi, huolehti sama kansankynttilä kaikkien opetuksen ykkösluokasta kuudenteen, kahden vuosiluokan yhdistelminä, joten koulua oli lähes koko vuodenkierron ajan. Jälleen pulpeteissa istui pienimmät oppilaat alkusyksystä ja loppukeväästä, kolmos-nelosluokan oppiaika oli talvella, ja jatkokoulua käytiin kesällä, joten aloitin viitosluokan saman tien. Jatkokoulu käsitti lähinnä käytännön asioita, joten ompelin siniruutuisesta kankaasta förkkelin, ja tuo essu oli minulla käytössä vuosikausia. Minun kohdalla koulu jatkui taas seuraavana kesänä, mutta montaa viikkoa en opintietä ehtinyt kulkea, kun jatkosota syttyi juhannuksen tietämissä, ja opetus keskeytyi jälleen.
   Tuberkuloosi oli tuon ajan kansantauti, ja siksi kai siitä käytettiin useampaa nimitystä kuten, tubi, rintatauti, tuperkeli ja keuhkotauti. Meilläkin rintatauti valitettavasti vieraili, kun nuorimman siskon, Emmin maallinen vaellus päättyi keväällä, jatkosodan puolivälin tietämissä. Ikää hänellä oli vain himpun verran yli kahdeksan, eikä hän ollut sodan sekä sairauden vuoksi ehtinyt käydä koulua, mutta osasi lukea ja kirjoittaa, kun oli matkinut meitä isompia.
   Siskon kuolemaa seuranneena syksynä perhe koki ilonpilkahduksen, kun äiti meni naimisiin paikallisen vanhanpojan kanssa. Enää en jaksa muistaa milloin mies tuli meille kortteeriin, mutta kyllä hän hoiti isännän tehtäviä jo paljon ennen kuin vei äidin vihille. Hääjuhlia ei sodan vuoksi pidetty, enkä saanut enää pikkusisaria, olihan äiti papin eteen polvistuessaan jo lähempänä viittäkymmentä. Me kuviteltiin, että seuraavaksi olisi Annin vuoro avioitua, kun saman kylän nuorimies riiaili vanhinta siskoa. Toisin kävi, he ehti vain kihloihin saakka, kun itärintamalla taistellut sotamies katosi jatkosodan loppumetreillä.
   Kun yli kolme vuotta kestäneet taistelut Neuvostoliittoa vastaan viimein lakkasivat, ei levottomuudet loppuneet vielä silloinkaan. Rauhanehdot saneli, että saksalaisten piti poistua pikavauhtia Suomesta, ja kun se oli käytännössä mahdotonta, tuli aseveljistä vihollisia, joita ajettiin pohjoiseen Lapin sodassa.
   Paltamo oli eteläisin paikka, josta siltoja joutui saksalaisten hävityksen kohteeksi heti Lapin sodan alkumetreillä. Kiehimänjoen yli kulki rautasilta, jota käytti junien kanssa vuorotellen niin autot, hevospelit, polkupyörät kuin kävelijätkin. Tuon sillan viholliset räjäytti, kahteen kertaan, kun ei onnistuneet ensiyrittämällä. Saksalaiset myös miinoitti tienoon, ettei uutta siltaa saataisi nopeasti aikaiseksi, mutta eivät sentään polttaneet Kiehimänkylää, kuten naapurikuntien alueella ja siitä pohjoiseen päin.

   Isäpuoli ei koskaan joutunut rintamalle, koska häneltä löydettiin kutsunnoissa keuhkotauti. Äidin uusi onni jäi lyhyeksi, ja vähän yli viisikymppisenä hänestä tuli toistamiseen leski, kun avioaikaa oli kestänyt vain reilut kaksi vuotta. Isäpuoli menehtyi tammikuussa, aivan sota-ajan loppumetreillä, sillä lähes päivälleen kolme kuukautta myöhemmin, vapun alla, saatiin viimein oikea rauha.
   Paljon myöhemmin, äidin jo maatessa mullan alla Siikanotkossa, täytti Elsa kuusikymmentä. Me neljä jäljellä ollutta sisarusta istuttiin yhdessä iltaa, ja alettiin porukalla pohtia äidin syytä mennä sodan keskellä uusiin naimisiin, eikö riittänyt, että mies asui meillä.
   - Ei äeti ainaskaa juorujen takkie käyny vihillä, Elma sanoi: - Se ei vähhääkään välittäny mitä muut ajatteli sen touhuista.
   Me kaikki nyökyteltiin, kun oltiin samaa mieltä, Elsa vielä vahvisti asian sanomalla: - Eihän se kiirehtiny isänkään kans. Ne meni naemisiin vasta ku Anni oli kaheksankuinen.
   - Äeti taesi kyllästyö, kun lotat kävi voatimassa, että sikiät pittää lähettää Ruottiin, ehdotti Kalle, joka oli äidin naimisiin menon aikaan kuusivuotias: - Ne sotalaps puhheet loppu, tae aenahi väheni kun äeti vihittiin.
   - Van minä luulen, että ne meni papin pakkeille, ku isäpuolen ikäluokkaa alettiin kuhtuo sottaan, Elma järkeili.
   - Kae ne aatteli että äeti saapi sotaleskeneläkettä, ku eivät jatka susiparina, Elsakin pohti.
   - Voan iliman jäe kun ukko meni tubbiin eikä koatunu rintamalla, Kalle täydensi.
   - Van jospa ne voan tykkäsi toesistaan tarpeeksi paljo, ehdotin ja muut rupesi nauramaan hyväksyvästi.
Olin yksi niistä lapsista, jotka varttui sodan keskellä, täytin kuusitoista muutamien viikkojen päästä siitä, kun Lapin sota loppui. Katkonainen kansakouluaika oli minun osalta ohi ja sain päästötodistuksen, joka annettiin meille sodan aikana koulun käyneille osin tenttimällä sekä suppeammalla oppimäärällä kuin yleensä.  Ripille pääsy häämötti edessä jo samana kesänä ja elämä kulki kohti aikuisuutta.
   Viimein koitti valoisammat ajat, jolloin kotiseudulla, ja varmaan muuallakin Suomessa, puhkesi häiden suma, kun rintamalta palanneet miehet vei morsiamia vihille. Kaksi isosiskoa meni naimisiin, heistä ensin ehti Elsa, joka vihittiin Kajjaanissa jo muutama kuukausi rauhan koittamisesta, juhannuksen alla. Nuoripari lähti melkein saman tien häämatkalle, eli sisko muutti parisataa kilometriä pohjoisemmas aviomiehen mukana.
   Elma sanoi ”tahdon” saman vuoden syksyllä, jolloin hän piipahti sulhon kanssa Paltamon pappilassa, siis tässä minun nykyisessä kodissa. Molempien häitä juhlittiin kotitalossa eikä vaatimattomalla vihkipaikalla ollut merkitystä itse juhlaan tai vierasmäärään, vaan kutsu koski koko lähitienoota sekä kaukaisimpiakin sukulaisia.
   Tyypillisen hääruoan, lihakeiton tarpeet löytyi maalaistalosta, vaikka viljelijät joutui säännöstelyn vuoksi myymään elintarvikkeita halpaan hintaan kansanhuollolle. Muuta juhlaan tarvittavaa oli vaikeampaa hankkia, kun kahvia ja sokeria sai vain ostokortilla tai isolla rahalla mustasta pörssistä, enkä jaksa varmaksi muistaa oliko siskojen häissä oikeaa sumppia vai korviketta, todennäköisesti molempia. Kahvin kanssa tarjottavaksi oli lähinnä juustoleipää, jota olikin runsaasti, eihän siihen tarvittu kuin taitoa sekä maitoa, suolaa ja juustonjuoksutinta, joka kuivattiin lahtausaikaan vasikan mahasta.
   Kun alkoholikin kuului säännöstelyn piiriin, tarjosi häätalo viinaa vain ryypyn verran. Toki iloliemi virtasi juhlissa, sillä nisu oli makeutettu marjoilla ja sakkariinilla, että sokeri voitiin käyttää vahvaan kotikaljaan, jota olikin sitten useampi tynnyri. Lisäksi monella miesvieraalla oli tutun tavan mukaan oma viinapullo tai ainakin taskumatti povessa, lieneekö heidän ”miestä väkevämpi” ollut ihan laillista vai kotipolttoista.
   Myös hääpukujen tarvikkeet, kuten kankaat ja kengät, oli kortilla. Sulhaset löysi helpommin lainaksi ennen sotia käytössä olleita pukuja, ja onneksi myös moni morsian sai ainakin hunnun tai kengät aiemmin vihityiltä. Taitavat ompelijat taikoi jopa lakanakankaista sieviä hääleninkejä, ja jotkut naiset asteli papin eteen kansallispuvussa tai vähän parempi leninki yllä sekä kenties pieni hattu kutreilla.

   Kun ruoat oli syöty, kahvit juotu ja puheet pidetty, oli soittoniekan vuoro. Soittopelinä oli yleensä mandoliini, haitari tai viulu, jota pelimanni oli opetellut soittamaan korvakuulolta. Ainakin kaikki nuoremmat lähti mukaan, kun siirryttiin joukolla naapurin isoon pirttiin, olihan se yleinen paikka käydä pyörähtelemässä häävalssia. Sodan aikanakin tanssi oli sallittua häissä, mutta mitään varsinaisia huvitilaisuuksia ei saanut järjestää. Rauhan tultua haluttiin pistää jalalla koreasti niin kovasti, että Elman häitä tanssittiin yön yli, sekä seuraava päivä ja vielä toinenkin yö, niin että morsian väsähti kesken. Elma nukahti istualleen ja muutamat nuorukaiset yritti laittaa tulitikkuja hänen silmiin, että ne pysyisi auki, mutta eihän se touhu tuottanut haluttua tulosta.

Havahdun, kun eteisestä kantautuu reilun kolmen vanhojen poikien ääniä ja tajuan torkahtaneeni. Onneksi en nukkunut pidempään, sillä pistin makaronilaatikon uuniin kypsymään, että pojille on syötävää tarhapäivän jälkeen. En muista koskaan aiemmin nukahtaneeni kesken ruoanlaiton, enkä halua myöntää edes itselleni, että ikä alkaa pikkuhiljaa painaa minuakin.
   Sapuskan tekeminen on minulle tuttu laji, ja nuorempana tuli jopa hankittua hommaan koulutus, siinä samaisessa Kristillisessä Opistossa, jossa Jumalanpalveluksiakin pidettiin. Ennen eläkkeelle pääsyä ehdin hämmennellä kapustaa kunnalliskodin keittiössä pitkästi yli kolmekymmentä vuotta. Nyt ei ruokittavien määrä ole suuri, vain tytär, vävy ja heidän kaksospojat, joista vanttera Janne on todella kova syömään.
   Huomaan, että ulkona on jo aivan pimeää, kun päivä ei joulun aikaan juuri valkene, eikä pihalla seisovan kuusen sähkökynttilätkään valaise kuin nimeksi, vaikka lumikinos heijastaa valoa takaisin. Salin ainoana valonlähteenä loistaa sähkökyntteliköt ikkunoilla, jotka laitettiin, kun itsenäisyyspäivän elävät tulet oli poistettu. Napsautan valon nojatuolin viereiseen jalkalamppuun, ettei pienet silmäteräni ihmettele, kun istun pimeässä.
   - Mummu, mummu, me tehtiin koriste kuuseen, Janne intoilee, kipaisee syliin ja esittelee puunoksasta sahattua kiekkoa, johon hän on liimannut parin muovisia silmiä, puuhelmen nenäksi, pumpulia parraksi ja punaisen huovanpalan hiippalakiksi.
   - Ummu, ummu, Jussi matkii perässä ja ojentaa ohimennen oman luomuksen, mutta poika ei ehdi enempää pysähtyä minun kohdalla, vaan kiirehtii isän perässä keittiöön.
   Jussi osaa kyllä puhua, vaikka alkoikin jutella veljeään myöhemmin ja jättää edelleen useasti sanan ensimmäisen kirjaimen lausumatta. Häneen pätee hyvin vanha sanonta, että ”sanat jää jalan alle”, sillä poika on hyvin vilkas ja aina juoksemassa tai kiipeämässä jonnekin, niin että vahtijalla saisi olla silmät myös takaraivossa. Ajatuksissa käy, että oli hyvä laittaa pojat täysipäiväisesti tarhaan, en varmaan pärjäisi eläväisen Jussin kanssa viikosta toiseen.
   - Onpas nämä hienoja, kehun kuusenkoristeita, vaikka Jussin aikaansaannoksen parta on enemmänkin liimaa kuin pumpulia ja silmätkin on aikalailla eri korkeuksilla.
   Myös aina nälkäinen Janne kiirehtii keittiöön, missä Jussi kaivaa laatikosta esille aterimia, ja viskoo niitä pitkin pöytää, suurin piirtein kunkin paikalle, kun ei malta topsahdella. Vävy nostaa vuoan uunista, maistaa onko makaroni jo kypsää ja kauhoo poikien annokset lautasille jäähtymään. Janne hoputtaa isää antamaan annoksen, mutta nirsommalla Jussilla ei näytä olevan kiire syömään, vaikka ruoka tällä kertaa on hänellekin mieluisaa.
   - Syö varovasti, se on kuumaa, Seppo muistuttaa ja töräyttää kylmää ketsuppia annoksen päälle. Varoituksesta piittaamatta Janne lappaa ruokaa heti suuhunsa.
   - Uuaa, Janne vastaa, mutta kuumaa-sana ei muodostu oikein, kun poika yrittää kita ammollaan jäähdytellä suuntäyteistään. Samassa hän nielee kuuman ruoan niin että saa melkein vedet silmiin.
   - Juo kylmää maitoa, se jäähdyttää, kehotan ja poika tyhjentää puoli mukillista muutamalla kulauksella. Sitten hän lappaa ruokaa suuhunsa vauhdilla, kuin pelkäisi jonkun vievän aterian pois.
   - Hyvvää, Janne jatkaa lusikallisten välissä ja ennen kuin Seppo edes ehtii istua pöytään, ojentaa Janne tyhjän lautasen isälleen.
   - Lissää, poika vaatii ja Seppo laittaa hänelle toisen satsin.

   Katselen poikien syöntiä ja mietin, miten erilaisia he ovat sekä luonteeltaan että ulkonäöltään, mutta eivät Jussi ja Janne olekaan identtisiä. Jussi, a-poika, on aina ollut liikkeissään veljeään nopeampi, ja kiirehti maailmaan varttitunnin ennen Jannea. Jo silloin Jussi oli pitkä ja hoikka, tätä nykyä lähes hintelä, jonka kapeita kasvoja kehystää ruskeat kiharat. 
   Janne taas on lyhyempi, rotevampi ja pyöreä kasvoinen, jonka vaalea tukka on kuin syksyinen ruohotupas, kun hiukset sojottaa pääkopasta kohtisuoraan ulospäin. Ainoa yhdistävä tekijä poikien ulkonäössä on vihreät silmät, saman väriset kuin äidillään sekä minulla.
   Siinä missä Jussi pyyhältää paikasta toiseen, Janne saattaa istua kaikessa rauhassa kokoamassa palikkatornia tai selaamassa kuvakirjaa, mutta toisaalta hänestä löytyy voimaa paljon veljeään enemmän. Viimeksi sen huomasi, kun tehtiin kartanolle lumiukkoa, jonka palloja Janne pyöritti isommaksi vielä pitkään sen jälkeen, kun Jussin voimat ehtyivät. Juoksussa Janne häviää veljelle, jonka menossa vanhemmatkaan ei meinaa pysyä mukana, minusta nyt puhumattakaan.

Paula kotiutuu juuri kun olemme lopettelemassa ateriaa, ja hänen työ sanelee meidän koko joulun kulun. Illalla onkin vuorossa joulusauna, sillä tytär päivystää jouluyön Kajaanin sairaalan ensiavussa, ja yölöysi alkaa aattona, illansuussa. Virittelin jo aamulla pienet tulet pihasaunan kiukaan sekä padan alle, että pinnat vähän lämpenivät, mutta en polttanut puita liikaa, ettei löylyhuoneessa joulua odottava kuusi päässyt kuivumaan. Paulan, sekä lähinnä tiellä olevien poikien avustamana Seppo kantaa sopivasti sulaneen joulupuun suureen saliin, pois kylpijöiden tieltä, ja ryhtyy saunan lämmitykseen.
   Löylyttelyn jälkeen vetäydyn tavanomaiseen tapaan iltapalalle omalle puolelle, että voin töllöttää itselle mieluisat tv-ohjelmat, joita kaikkia ei voi katsella poikien ollessa hereillä. Tällä kertaa en kuitenkaan avaa telkkaria, vaan sytytän kynttilät piirongin päälle, isäni aikoinaan tekemän Tuomaanristin molemmille sivuille. Vanha koriste on jo hyvin hauras, joten vien yhdestä puusta vuollun ristin salin pöytään vain juhla-aterian ajaksi, muutoin pidän sen omassa huushollissa, ettei pojat vahingossa riko sitä.
   Paljon muuta ei kotitalosta minun mukaan lähtenyt, Tuomaanristin lisäksi äidin raamattu ja sen välissä olleet kolme vanhaa joulukorttia, jotka nostin esille lipaston päälle, tämän jouluisten seuraksi. Toki sain perintöosuuden ja kotitila lohkottiin, jolloin jokainen meistä sai metsää ja peltoa sekä joutomaata, Kalle hivenen muita vähemmän, koska halusi rakennukset. Tosin pihapiirillä ei ollut juurikaan isompaa arvoa, kun suurin osa tölleistä oli niin huonokuntoisia, että ne jouti purkaa pois, mutta pirtin ja yhden kamarin sekä aitat hän kunnosti ja pitää niitä kesäasuntonaan.

   Katsahdan kortteja, joiden lähettäjät kerrotaan kuvapuolella, mutta enää en aivan varmaksi muista kenelle nimet kuuluu. Yksi on lähettämätön, ja äiti oli aikoinaan vihainen sen turmelemisesta, mutta lopulta siitä tuli hänelle rakas muisto, sillä lyijykynän jälki toivottaa hyvää joulua moneen kertaan, kun Emmi kuuden vanhana opeteli kirjoittamista kortin taakse.
   Ryhdyn paketoimaan viimeiset lahjat ja huomaan vaipuvani taas mietteisiin, mutta en enää muistele sotaa. Ei myöhempikään aika ollut ruusuista, vuosi isäpuolen kuolemasta kotonani järjesteltiin jälleen hautajaisia, kun pitkään rintatautia potenut Ulla siirtyi Taivaan kotiin. Hän ehti melkein rippi-ikäiseksi, ensiehtoollinen olisi ollut edessä kesällä, mutta se jäi häneltä kokematta.
   Ei meillä muillakaan ollut suvi suloinen, vaan jälleen oli edessä muistotilaisuus ja hautaan lasku, kun heinäkuussa tuberkuloosi taltutti isosiskon, 27-vuotiaan Annin, joka vaipui ikiuneen kotitalon kamarissa. Hän oli jo pitkään aavistanut taudin koituvan kohtalokseen ja luotti pääsevänsä parempaan paikkaan, joten äiti

laittoi kuolinilmoitukseen: ”uskossa Vapahtajaansa turvaten”. Ennen poisnukkumista Anni suri vain, ettei saanut tietää sodassa kadonneen sulhonsa kohtaloa, mutta ei se selvinnyt meille pidempään eläneillekään, eikä sankarivainaja päässyt siunattuun maahan. 
   Annin hautajaisissa eräs paikallinen parantajaeukko, joka sattumoisin oli myös pikkuveljen kummi, ojensi kymmenen vanhalle Kallelle piipun ja paketin tupakkaa:
   - Poltahan poeka tupakkia, ettei tuperkeli vie sinnuohi.

   Tuolloin uskottiin vahvasti, että tupakalla on parantava vaikutus keuhkotautiin ja moneen muuhunkin, joten piipun perskeitä pistettiin tuskaisen hampaan koloon ja tupakansavua puhallettiin korvasärkyyn. Eihän tupakka oikeasti parantanut, vaikka viimeksi mainitussa se todella auttoi kipuun, mutta syy ei ollut savussa, vaan itse puhaltamisessa korvakäytävään.
   Isosiskon siirtyessä Taivaan kotiin, joutui äiti hautaamaan jo viidennen lapsensa. Itse hän menehtyi hieman alle seitsemänkymppisenä, joitakin vuosia ennen Paulan syntymää. Nykyisin ihmiset     elää vanhemmaksi, kun on konstit parantaa sairauksia, mutta oli suvussa yksi, jota ikä ei näyttänyt painavan. Naapurissa asuneen ukin maallinen vaellus päättyi vasta kun hänellä oli täynnä päivälleen yhdeksänkymmentä ja puoli vuotta. Vielä muutama kuukausi ennen poisnukkumista ukki käveli parin kilometrin matkan tyttären luo sekä takaisin, ja siitä on valokuvakin todisteena.
    Ukki joutui hautaamaan lähes kaikki jälkeläisensä, vain yksi hänen kymmenestä lapsesta eli pidempään kuin ikämies itse. Leskenäkin hän ehti olla vuosikymmeniä, sillä mummun elinaika tuli täyteen vuosi sen jälkeen, kun hän menetti yhden pojistaan, eli minun isän.
     Luonteeltaan ukki oli leppoisa, leikkisä ja huumorintajuinen, mutta osasi tarvittaessa olla myös jämäkkä isäntä. Mummun muistan lähinnä äkeänä muorina, jollaiseksi hän muuttui viimeisinä aikoinaan.
    - Mittää ne kahakätteen hönttäsöö, hän valitti ja istui penkin päässä, oven pielessä vitsa kädessään, jolla hivautteli meitä lapsia kintuille, kun menimme ulos tai sisälle: - Lämpäö männöö harakoille.
   Aikuisena tajusin, että mummu poti muistisairautta, luultavasti Alzheimerin
tautia, ja olikin viimeiset elinaikansa aivan petiin hoidettava.

Päätän lopettaa miettimästä lapsuuden aikoja ja siirrän ajatukseni tyttäreen, jonka kanssa elettiin kahden alusta saakka. Vävyn ja poikien myötä elämäni valoja on useampi, ja lastenlapset on erittäin rakkaita, mutta Paula oli ainokaiseni yli neljännesvuosisadan ja tytär on kalleinta mitä minulla on koskaan ollut.
   Virallista miestä en koskaan saanut, enkö sellaista enää huolisikaan. En halua pohtia enkö kelvannut, eikö sopivaa osunut kohdalle, vai olinko vain liian ronkeli. Omaa lasta olin toivonut vuosia ja kauan sain jälkikasvun tuloa odottaa, kävin jo pitkälle neljättäkymmentä ennen kuin uusi elämä alkoi kasvaa sydämeni alla. Tytönhupakko en siis enää ollut, kun annoin niin tapahtua, tai no, hupakko saatoin olla, mutta tyttönen en kuitenkaan. Vaikka asenteet alkoi 60-luvulla vapautua, niin kyllä pikkupaikkakunnalla monet myös paheksui, kun tein aviottoman lapsen. Silti en ole tyttären saantia koskaan katunut, miksi olisinkaan!
   Ensimmäiset kymmenkunta vuotta asuttiin kahden pienessä yksiössä, jolloin säästin jokaisen ylimääräisen pennin. Toki Paula sai kunnon vaatteet ja välineet, polkupyöränkin, mutta itseen en juurikaan tuhlannut, ja niin sain säästöön sen verran, että saatoin anoa Arava-lainaa ja ostaa kunnalta edullisen tontin kylänpinnasta.
   Ajan tavan mukaan perustukset tehtiin talkoilla, mutta hirsikinkereitä ei tarvittu, kun omassa kylässä oli uudenaikainen pientalotehdas. Palta-talon asentajat pystytti puuverhotun elementtirungon ja nosti kattoristikot paikoilleen. Rakennus saatiin säältä suojaan, kun kutsuin porukkaa kattokinkereihin ja pellit oli päivässä talon yllä.

   Kotitilan perintöosuuden puunmyynnillä tuli rahaa sen verran, että pystyin palkkaamaan kirvesmiehen joksikin aikaa, ja tietenkin sähköt sekä vesi ja viemäri piti teettää ammattilaisilla. Muut rakennuspuuhat hoidin itse niin paljon kuin pystyin, toki muutama sukulaismies kävi auttelemassa ja neuvomassa sellaista mitä en osannut.
   Aluksi uudessa talossa tuntui oudolta, kun oli moninkertaisesti tilaa ja tytär nukkui eri huoneessa, ja muutaman kerran hän hiipikin viereeni yöllä. Pian huomasin, kuinka hyvillään Paula oli, kun sai vetäytyä omaan kamariin tyttökavereiden kanssa. Itse koin, että oli suorastaan ylellistä, kun pystyi saunomaan silloin kun halusi, eikä tarvinnut vahdata kellosta, milloin oma kylpyvuoro alkaa ja loppuu.
   Vaikka moni lähti omilleen aikuisuuden myötä, ei Paula halunnut muuttaa luotani kuin opiskelun ajaksi. Vävynkin hän toi meille asumaan, mutta kun perhe rupesi kasvamaan, kävi kahden kamarin koti pieneksi. Yhdessä pohdittiin ja suunniteltiin, että tehdään laajennus, mutta tontti ei oikein antanut myöten, joten pian päätettiin panna talo myyntiin. Ostaja löytyi saman tien ja minä laitoin saadut rahat pesämunaksi seuraavaan, eikä uutta kotia tarvinnut etsiä kauan, kun löytyi tämä pappila melko keskeltä kylää.

Sain pitkään varjeltua himmeliä, jonka tein Opistoaikana, mutta lopulta se haurastui ja rispaantui murusiksi, joten ruokasalin pöydän päälle ripustettu olkikoriste on vasta joitakin vuosia vanha. Perinteinen koriste näyttää suuressa ja korkeassa tilassa pieneltä, vaikka aiemmassa kodissa himmeli tuntui suurelta, mutta ehkä siirrän tämän oman pöydän ylle ja teen seuraavaksi jouluksi isomman. Toivottavasti sopivia rukiin olkia löytyy, viimeksi se oli vaikeaa, kun nykyisin vilja korjataan paalaavalla puimakoneella.

   Aattona himmelin alla nautitaan myöhäinen aamiainen, tai brunssi, kuten nykypäivänä sanotaan. Tarjolla on graavilohi- sekä kinkkuvoileipiä ja kahvia joulutorttujen, appelsiinikuivakakun sekä pipareiden kera, joista osan ulkonäkö on aika mielenkiintoinen poikien tehtyä niiden muodon ja koristelun. Lisukkeeksi laitettiin juustotarjotin hedelmineen ja hilloineen, jolla tietenkin on myös juustoleipää, eihän Kainuussa ole yhtään juhlaa, tai aattoa ilman sitä.
   Tärkeintä aterialla on riisipuuro, jonka syöntiajankohdasta ja höysteistä meillä on erilainen käsitys vävyn kanssa. Seppo on aiemmin tottunut nauttimaan puuron voisilmällä, kanelilla ja sokerilla, juhla-aterian jälkiruoaksi. Minä ja Paula noudatetaan jo lapsuudesta tuttua tapaa syödä joulupuuro aattoaamuna kiisselin kera. Äiti nimitti sitä väskynäsopaksi, ja olihan siinä luumujakin, mutta myös muita kuivattuja sekahedelmiä. Lisukkeensa Seppo saa edelleen, mutta ajankohdasta emme Paulan kanssa tinkineet, ja vävykin on myöntänyt, että ei enää kaipaa puuroa runsaan juhlaruoan päälle.
   Aamiaisen jälkeen seuraa varsinaisen jouluaterian valmistelu sekä kuusen koristelu. Haimme sekä pihan että salin kuuset omasta metsästä, etsin ne syksyisellä puolukkareissulla valmiiksi, ja valinta oli vaikea, kun oli vuosia tottunut asettelemaan puun pienempään huoneeseen. Joulupuu on niin kookas, että ostin lisää koristeita, en ylettömästi kuitenkaan, kun en halua, että kuusi on aivan täyteen ahdettu.
   Toisin on ihmisten laita, kun moni ahtaa mahan täyteen erittäin runsaalla juhla-aterialla, joka meillä sijoittuu tänä vuonna alkuiltapäivään, vain vähän joulurauhan julistamisen jälkeen. Monissa perheissä pääruokana on keitettyjen perunoiden kaverina karjalanpaistia tai muuta lihapataa, mutta itse laitan aina kalaa, enkä edes lohta, jonka graavasin, vaan uunisiikaa. Kalkkuna kinkun tilalla olisi toki kevyempää, mutta vielä se ei ole löytänyt tietä meidän joulupöytään. Äitini sanoin lisukkeena on karotti- ja räätikkälootaa, eli porkkana- ja lanttulaatikkoa, ja kaupunkilaissyntyisen vävyn myötä tarjolla on myös maksalaatikkoa. Itse en tuolle tavalle ole vieläkään oppinut, joten ostan maksalaatikon valmiina, vaikka muut teen itse.

   Huomaan jälleen miettiväni lapsuuden jouluja, jotka olivat aivan toista kuin tällaisena yltäkylläisyyden aikana, jolloin lahjoja ostetaan aivan liikaa, ja tuohon samaan sorrun itsekin. En muista joulupukin koskaan käyneen lapsuuskodissa, mutta koulun kuusijuhlassa vieraili pumpulipartaisen naamarin taa piiloutunut ukko, joka köpytteli keppiin nojaten, yllä harmaa lammasturkki ja karvalakki syvällä päässä. Me laulettiin pukille, ja tontut jakoi jokaiselle lapselle ruskean paperipussin, jossa oli piparkakku sekä jouluinen kiiltokuva.
   Kotona porstuasta kuului aattoiltana kolinaa, ovi raottui ja yksitellen joulupaketit liukui esiin, vain rukkaseen verhottu käsi vilahti näkyvissä, kun lahjakääröt viiletti pitkin pirtin permantoa. Tai sitten äiti löysi navettareissulla vasun, jossa oli kullekin lapselle pehmeä paketti, usein jokin kujelma, villapaita tai vastaava. Ne oli mieluisia, kun kerrankin sai ihan uutta vaatetta eikä aina sisarilta perittyä.

   Kuuseen ripustettiin olkikoristeiden ja punaisten omenoiden kaveriksi paperipäällysteisiä piparminttu karamelleja tai kinuskinekkuja, niitäkin ainoastaan yksi jokaiselle sikiälle. Kuusipuuta koristivat myös aiempina jouluina syötyjen makeisten päälliset, vaikka niiden paperihapsut olivat rispaantuneet ja kiiltopaperi rypistynyt, enkelinkuvatkin hieman repeytyneet. Meidän lasten kasvaessa tuli kuuseen lisää koristeita, kun taito karttui tehdä niitä itse sekä koulussa että kotona. Yksi sellainen oli kuusta kiertävä nauha, jossa liehui paperiset siniristiliput, ja joka piteni vuosi vuodelta.
   Kynttilöitä meidän ei tarvinnut sitoa langalla kuusenoksiin, kun isä oli joskus tuonut joulumarkkinoilta viisi kynttilänpesää. Niissä valkoiset kynttilät pysyivät joulupuussa suorassa, kun rautalangan päässä roikkui vastapainona tinakello.

Syönnin päälle lähdetään sulattelemaan ruokaa ulkoilemalla, ettei runsas ateria ala korventaa syänallaa. Nousemme kahta potkuria lykkien pappilan kujaa pientä mäenkukkulaa kohden, jolla valkoiseksi rapatun kirkon kellotorni kurottelee taivasta. Tuossa kirkossa minulla on ollut tapana käydä lähes joka joulu siitä saakka, kun se sodan jälkeen valmistui. Usein Paula on ollut mukana, ja Seppokin ennen kaksosten syntymää, mutta tällä kertaa tulen olemaan perheen ainoa jouluaamun Jumalanpalveluksessa. Tytär pääsee töistä vasta kirkonmenojen alettua, ja minusta pojat on vielä liian pieniä, joten Seppo jää heidän kanssa kotiin. Mutta ei joulukirkossa yksin tarvitse olla, aina se tulee niin täyteen, ettei istumapaikkaa meinaa löytyä kaikille.

   Pyhätön vieressä on vain sankarivainajien kirkkotarha, joten jatkamme lyhyen matkan pohjoiseen kohti Siikanotkoa. Potkurit kulkevat aika hyvin vaikka onkin kirpakka pakkasilma, mutta potkutella pitää peräkkäin, kun pyörätien toinen reuna on hiekoitettu jalankulkijoille.
   Moni on poikennut haudoilla ennen meitä, ja loiva mäenrinne on kaunista kynttilämerta tummien havupuiden ja syvän sinisen taivaan alla. Pojat kintereillään Seppo paaraa kinoksessa isäni haudalle, joka on niin syvässä lumen alla, ettei sitä löydä ellei tiedä kohtaa. Kolmikko kaivaa käsillään esiin muistokiven, isän kuolinajalle tyypillisen ohuen vaalean laatan, joka tavoittelee haudan pintaa rautaisen telineen varassa. Seppo asettelee hautakynttilän muistolaatan edustalle, jonka teksti on haalistunut lähes olemattomiin.
   Vähän matkan päässä, isäpuolen haudalla kohoaa punagraniittinen, kiiltäväpintainen kivenlohkare, joka uusittiin äidin nimen kera, kun hänet laskettiin puolison vierelle. Myös siskojen viimeiset leposijat sijoittuu vanhalle puolen, Emmin on seuraavalla rivillä ja kivilaatta on samanlainen lappeelleen asetettu sekä yhtä kulunut kuin isällä. Sen sijaan kaikkein ylimpänä rinteessä, juuri ennen kirkkoon kuulumattomien aluetta, seisoo harmaaksi haalistunut pystykivi, jonka alla lepää kaksi nuorena nukkunutta siskoa. Hauta sijaitsee aivan käytävän laidassa ja kullanväriset kirjaimet erottuu vielä niin hyvin, että Janne hoksaa niissä olevan kirjoitusta ja kysyy minulta:
   - Mitä tässä lukkee?
   - Minun kahden edesmenneen siskon nimet, Anni ja Ulla, vastaan.
   - Minne ne on menny? Janne jatkaa, ja tajuan, että olisi ollut parempi, kun olisin kertonut vain nimet.
   - Taivaaseen, sanon peläten lisäkysymystä.
   Onneksi poika tyytyy vastaukseen, kääntää vain katseensa ylös pimenevään iltapäivään, joka on saanut ensimmäiset tähdet tuikkimaan. Kaksoisveljeä ei kirjaimet ja nimet kiinnosta, vaan Jussi yrittää kiivetä erään sukuhaudan isolle muistopaadelle, mutta Paula saa pojan kiinni ajoissa ja palauttaa maanpinnalle torujen kera.
   Uuden puolen kynttilämeri on tiheämpi ja sukulaisiaan muistavat sytyttävät niitä koko ajan lisää. Janne haluaa edelleen tietää kaikkien nimet, joiden haudoille pysähdymme, mutta ei esitä enempää kysymyksiä viimeisen leposijan saaneista vainajista. Onneksi poika ei vielä käsitä, että edesmenneet on kuolleita ihmisiä, ja toivottavasti hän ehtii vielä kasvaa ennen kuin joudun kertomaan hänelle asian oikean laidan.
   Myös Sepon vanhemmat saa kynttilät, samoin muutama ystävä, ja joitakin vuosia sitten menehtynyt Elma sekä tämän paljon aiemmin kuollut puoliso, joille tuikkii jo neljä tulta, yksi kultakin lapselta. Viimeistä kynttilää sytyttäessä muistan jälleen, että meistä yhdeksästä sisaruksesta on jäljellä enää kolme, minun lisäksi vain pohjoiseen asettunut Elsa, sekä Kajaanissa perheineen asuva kuopusveli Kalle, joka täyttää tulevana keväänä kuusikymmentä. Mutta eihän suku meihin lopu, kun jokaisella on jälkikasvua, nopeimmilla kolmessakin polvessa.
   Paluumatkalla en huoli kyytiä, vaan jään jälkeen kävelemään, kun muut viilettää pappilan kujaa alas potkukelkoilla. Yhtä menoa ei oman kodin kartanolle saakka passaa kiitää, vaan täytyy pysähtyä mäen puolimatkan tuntumaan, että pojat oppii varomaan risteävää tietä. Muiden mäenlaskua katsellessa pulpahtaa taas muisto pintaan, tällä kertaa vain muutaman kymmenen vuoden takaa, kun kappalainen lasketteli kaavun helmat liehuen pappilan naapuriin, pikkupappilaan. Pastori oli sairastanut lapsuudessaan polion, ja tarvitsi liikkumiseen kolmirattaisen inva-potkulaudan. Kerran mustalaispojat kyllästyi odottamaan Jumalanpalveluksen päättymistä ja pikkusiskon ripillepääsyä. Veljekset lainasi pastorin sinisen menopelin kirkon ovenpielestä, ja toinen toisella jalansijalla seisten pojat laski mäkeä monta kertaa, ennen kuin sana kiiri, ja suntio puuttui tilanteeseen.

Kotiin ehditään juuri sopivasti ennen tilausjoulupukkia, jota kaksoset ei vielä osanneet kovasti odottaa, kun eivät muista edellisvuoden jouluaattoa. Kumpikaan ei ujostele, vaan molemmat pojat istuu punanutun polvilla ja Seppo ehtii napata valokuvan ennen kuin Jussi taas kiirehtii matkaan. Lahjojakin on kertynyt melkoinen määrä, enimmäkseen kaksospojille, sekä tarpeellista että vähän tarpeettomampaa, mutta ei ihan krääsää kuitenkaan.
   Pukin lyhyen vierailun ja lahjojen avaamisen jälkeen keitän kahvit, että Paula ehtii vielä nauttia herkuista ennen kuin lähtee ajelemaan kaupunkiin työlöysiin, vai miksi työvuoroksi sitä muualla Suomessa nimitetään. Pojatkin malttavat tulla vähän syömään uusien lelujen keskeltä, mutta eivät he kauan pöydässä pysy, vaan Jannella on kiire ajelemaan Dublo junaradalla, jonka hän sai juuri valmiiksi isän kanssa. Jussi porhaltaa lelulta toiselle, ja mieleeni palaa taas mummun sanat kahakätteen hönttäsemisestä, kun poika jälleen kerran kiirehtii painamaan nappia, että paloauto alkaa ulista ja siniset valot vilkkua sen katolla.
   - Tuosta kapistuksesta saattaa mennä äänet aika pian rikki, Seppo tuumaa lakonisesti, kun auton sireeni on ujeltanut lähes taukoamatta koko meidän kahvittelun ajan.

   - Ihme että lelu saa pitää noin kovaa meteliä, vastaan enkä sano, että punainen auto on lahja minulta, sillä Jussi ihastui siihen, kun kävin poikien kanssa Leinosen Kipassa. Nimestään huolimatta Kainuun kirja- ja paperikauppa myy paljon leluja, vaikka sen myymälätila on hyvin pieni. Oikeastaan otin pojat mukaan ihan sen vuoksi, että näkisin mitä he haluavat joululahjaksi, mutta Jannen kohdalla asia ei ollut niin yksinkertainen, kun hän tutki vähän kaikkea. Lopulta päädyin pariin palapeliin, jotka ovat hieman aiempia vaikeampia, ja lisäksi ostin pojille yhteiseksi junaradan, jossa myös on ääntä, kun veturi piippaa radan päässä vaihtaessaan suuntaa takaisin, mutta onneksi sen meteli ei ole kova eikä pitkäkestoinen.
   Olen päivän aikana huomannut Sepon ja Paulan katsahtelevan toisiaan hieman eri tavoin kuin yleensä. On minulla aavistus, mutta en kysele enkä utele, toivon heidän paljastavan aikanaan mitä on tekeillä. Kahvit juotuaan Paula nousee, tulee viereeni istumaan ja kääntyy minuun päin. Kun hän laskee käden minun käsivarrelle, arvaan mitä on tulossa ennen kuin tytär sanoo:
   - Meille tulee vauva.
   - Voi ihanaa, huudahdan ja käännähdän rutistamaan häntä.
   - Paula teki aamusella testin, yhtä hymyä oleva vävy sanoo ja lisää: - Saa nähdä tuleeko yks vai kaks.
   Olen jäyhään kainuulaiseen tapaan huono näyttämään tunteita, mutta pomppaan ylös ja kierrän pöydän taakse kaulailemaan Seppoa. Vaikka vävy on alkujaan kaupunkilaispoika, on hän yhtä jäykkä ottamaan vastaan huomionosoitusta kuin minä antamaan, enkä kiusaa häntä halailemalle pidempään vaan palaan tyttären viereen.
   Kolmas tai vaikka neljäskin poika tulisi olemaan erittäin rakas, ja siksi en sano asiaa ääneen, mutta salaa mielessäni toivon, että tyttärelle tulee seuraavaksi tyttö. Haluaisin Paulan saavan kokea samanlaisen äidin ja tyttären yhteen hitsautumisen kuin meidän välillä on aina ollut. Pitkään kahden eläneinä meille muodostui hyvin avoin ja lämmin suhde, jota ei onnistunut rikkomaan edes Paulan murrosiän itsepäisyys, omat vaihdevuosien ailahtelut, eikä edes tyttären poikaystävät tai avioliitto. Meidän kahden yhteenkuuluvuus ei vaadi edes sanoja tai kosketusta, vaan ymmärrämme toisiamme pelkästä katseesta ja jopa hiljaisuudesta.
   - Tämän parempaa joululahjaa en olisi voinut saada, totean ja halaan tytärtä vielä uudelleen, tällä kertaa pidempään.
   - En minäkään, Seppo vastaa ja Paulakin sanoo: - Enkä minä.
   - Mikä muka, kuuluu ääni vierestä, kun Janne kurkkii pöydälle. Jussi porhaltaa veljen perässä ja nappaa piparkakkutähden, jonka kanssa juoksee paloautolleen, joten jälleen saamme kuulla sen ulinaa.
   - Pöh, Janne tuumaa, kun ei näe missään lahjaa.
   Poika ei ymmärrä mille me hymyillään, ja suuntaa takaisin leikkeihin, jättäen meidät myhäilemään onnesta. Veljensä tavoin hän nappaa mukaan runsaalla sokerimassalla kuorrutetun piparipossun, vaikka suklaajäljet suupielissä kielii edellisestä herkkupalasta.

Muistutan lukijoita, että tarina on fiktiivinen, vaikka sen varhaisimmat vaiheet pohjautuvat erään sukulaiseni elämään.

Kuvat:

finna.fi: Sota-ajan kuvat, kortit, joulukoristeet, Jymy-aski

Muut kuvat netistä vapaasti käytettäviltä sivustoilta sekä omasta, tuttavien ja sukulaisten kuva-arkistoista

o o o - - - o o o

 Onko koti kaukana?                                                                              Joulutarina 2023

 

Olkiluoto

Työntäyteiset viikot ovat takana ja Eera kiirehtii parakkirakennukseen, jossa hän kortteeraa jakaen pienen huoneen työkaverin kanssa. Ladattu akku odottaa sängyn alla, sillä vaikka auto on suhteellisen uusi, ei hän jätä mitään arvailun varaan, kun ulkona on pikkupakkanen.

   Eera on ollut Olkiluodossa alkukesästä saakka, kun Vesi-Pekka Oy sai maansiirtourakan alueelta, johon on nousemassa ydinvoimala. Hän tekee töitään Jariksi nimetyllä laahauskauhaisella kaivinkoneella, jota on käyttänyt lukuisilla muillakin työmailla. Vesi-Pekka on ollut Eeran työnantajana jo avioliittoa edeltäneellä ajalla, ja yritys on tarjonnut kiitettävästi työtä, vaikka kevättalvisin on usein hiljaisempaa, kun vedet ja maa jäätyvät. Firma antaakin loman kaksinkertaisena, jos sen pitää ankarimpina talvikuukausina, ja järjestely koskee yhtä lailla loman pituutta kuin sen ajalta saatavaa palkkaa. Toki Eera säästää osan lomastaan kesäksi, mutta pituudesta voi tinkiä, kun silloin perheen saattaa ottaa mukaan työmaapaikkakunnalle. Vaimo ja neljä lasta ovatkin telttailleet viikkotolkulla useana suvena ja monen työmaan lähiseudulla.

   Voi sanoa, että Vesi-Pekka osasi arvostaa paitsi työmiehiään, myös heidän vaimojaan. Muutama talvi takaperin, kun Suomessa vielä hohtivat keväthanget ja paukkuivat yöpakkaset, vietti yritys 20-vuotis juhlaansa Rhodoksella. Viikon verran lähes parisatapäinen väki, jo pidempään firmassa olleet toimihenkilöt ja duunarit puolisoineen, saivat nauttia laadukkaassa hotellissa täysihoidosta, johon sisältyi aivan kaikki mitä suuhunsa halusi pistää. Ja juhlapuheessa pomot kiittelivät erityisesti vaimoja, jotka mahdollistivat miestensä työskentelyn pitkienkin matkojen takana.

   Lisäksi työntekijät saivat suhteellisen hyvää palkkaa, jonka päälle juoksi vielä päivärahat, kun töissä oltiin kaukana kotoa. Yleensä työpäivään kertyi 12 tuntia, kuuden tunnin pätkissä, kahden viikon ajan, jonka jälkeen oli viikko vapaata. Järjestely oli niin poikkeuksellinen, että siinä oli ollut selittämistä AY-pomoille, jotka pyrkivät parantamaan työntekijöiden etuja ja halusivat, ettei kukaan tee yli kahdeksan tunnin työpäivää. Vesi-Pekan luottamusmiehet saivat pitkään vakuutella, että erikoinen työaika oli nimenomaan työntekijöiden toive. Varmuuden vuoksi oudosta työajasta tehtiin yleisestä linjasta poikkeava, erillinen sopimus työnantaja ja -tekijä liittojen kesken, ettei kukaan voisi myöhemmin kiistää asiaa.

   Nyt joulun alla vesi-pekkalaiset tekivät pidemmän työrupeaman tavanomaisen kaksiviikkoisen sijaan, että kotiin päästiin hyvissä ajoin ennen pyhiä eikä takaisin ollut kiire kuin vasta loppiaisena. Eerakin oli ollut kotona edellisen kerran paljon ennen itsenäisyyspäivää, kyseisenä pyhänä työmaa kuitenkin seisoi, olihan se sen verran tärkeä päivä. Kuluneena vuonna ei telkkarista seurattu Linnan juhlia, koko tapahtuma oli peruttu Sylvi Kekkosen kuoltua vain muutamia päiviä ennen kuin hänen olisi pitänyt olla miehensä rinnalla kättelemässä vieraita.

Rhodos

Eera asentaa akun pikaisesti konepellin alle ja vilkaisee, että renkaissa on ilmaa, vaikka hän on tarkastanut paineet pari päivää aiemmin. Sitten keula itään, Lapijokea kohden, josta hän kääntyy kasitielle, jolloin juuri laskemassa oleva aurinko jää selän taa, korkealle se ei ole joulunalusviikolla noussutkaan. Eera ei tee turhaa mutkaa pikkuiselle kirkonkylälle, vaan sivuuttaa Eurajoen sen laitamalta.

   Tänä vuonna Eeran vaimo hoitaa suurimman osan jouluostoksista kotipitäjässä, jossa on parempi valikoima kuin Eurajoen kylässä, vaikka sekin on kasvamaan päin ydinvoimalatyömaan myötä. Ei Paltamossakaan ole yhtään tavarataloa, mutta siitä huolimatta kotipitäjästä sai melkein kaikkea. Kylänraitilta löytyy lukuisia sekatavarakauppoja, sekä useita erikoismyymälöitä, joista saa muun muassa kodinkoneita, vaatteita, leluja ja kaikenlaista paperitavaraa, mutta myös rakennustarvikkeita sekä työkaluja.

   Tietenkin Eeran täytyi ostaa Maria-vaimolle jotakin, ihan jo pelkästään kiitokseksi kaikesta mitä hän teki joulun, mutta myös perheen arjen eteen. Niinpä miehellä on pieni paketti, jossa on vaimolle kaunis kultadublee kaulakello vitjoineen, joka sopii vaikka koruksi. Ehkä hän olisi saanut lahjan kotikylästä Väisäsen Kello ja Kullasta, mutta päätyi ostosmatkalle lähimpään kaupunkiin Raumalle, vaikka sekin oli vain pieni paikka, likimain Kajaanin kokoinen.

   Kolmisen vuotta aiemmin Eera oli ollut joulun alla töissä Vuosaaressa, johon rakennettiin laivatelakkaa, ja silloin käytettävissä oli Helsingin laaja myymälävalikoima. Lapsetkin olivat silloin vielä pienempiä, ja runsaasta tarjonnasta oli helppo löytää leluja, joita Kainuussa ei vielä ollut kaupan, ja Eerasta oli mukava laittaa jälkikasvulleen lahjaksi jotain erilaista kuin kaikilla naapuruston lapsilla. Mieluisimpia olivat olleet rattikelkka, muodikkaat nukenkalusteet, Lego junarata, muoviset minisukset ja suurella imukupilla pöytään kiinnitettävä siivutuslaite, joka kampea pyörittämällä viipaloi makkarat, juustot, leivät, kurkut ja mitä nyt mieleen tulee.

   Nyt leluja ei kaipaa edes nuorimmainen, juuri 11 täyttänyt Simo, ja pari vuotta vanhempi tytärkin alkaa näyttää nuoren naisen elkeitä. Esikoispoika oli jo piirua vaille aikuinen, ajeli kesäisin kevarilla ja tanssitti tyttöjä Paltalinnassa tai sivukylien työväentaloilla. Keskimmäinen poika pääsi edellisjuhannuksena ripille, mutta hän on isoveljensä vastakohta, samoilee metsissä rippilahja kameransa kanssa ja kehittää itse otoksensa tai nyhjöttää vinttikamarissa ja valvoo yöt DX-kuuntelua harrastaen. Harri on kyllä kätevä käsistään, itse hän on rakennellut kaikki laitteensa vanhoista putkiradioista, joilla kuuntelee kaukaisten maiden radiolähetyksiä ja soittaa musiikkia Radio Luxembourgista.

Ensimmäisen pysähdyksen Eera on päättänyt tehdä Porissa, sillä kotiin saakka ei tankissa olevalla bensalla pääse, ja työkaveri tiesi polttoaineen olevan kyseisen kaupungin Unionilla halvempaa kuin Eurajoella. Aiemmin ei ollut niin tarkkaa mistä bensan osti, mutta hinta on noussut pilviin. Toissakesänä litrahinta oli kalliissakin paikassa alle 70 penniä, nyt siitä saa maksaa markan ja kaksikymmentä penniä. Eikä korotuksille näytä tulevan loppua, vaikka energiakriisin alkusyy, reilun vuoden takainen Jom Kippur -sota Egyptin ja Israelin välillä, oli ollut ohi kolmessa viikossa. Rauhaa maiden välille ei vielä oltu saatu, ja muutama nuori työkaveri oli lähtenyt edistämään sitä liittymällä YK:n rauhanturvaajiin.

   Mittarilla,  jossa huoltamon  poika tankkaa autoilijan puolesta,  täytyy pulittaa vielä kaksi penniä lisää litralta, niinpä  Eera  kurvaa itsepalvelun  kohdalle.  Hän käy harvoin Unionilla,  vaikka sellainen kotikylässäkin on, toisin kuin Kesoil, jota hän tällä hetkellä suosii, koska sieltä saa keräysmerkkejä kristallilaseja varten. Joku tuttu arvosteli, että ne ovat vain ranskalaista puristekristallia, mutta Eerasta ne ovat ihan hienon näköisiä. Eera ajaa Cortinansa parkkiin, ja huomaa huoltamon olevan ammattikuskien suosiossa, sillä pihassa seisoo neljä rekkaa. Sisälle maksamaan mennessään hän päättää juoda sämpylä kahvit, että jaksaa ja pysyy paremmin valppaana pitkällä ajomatkalla. Baarin puolella on vain puolenkymmentä pöytää, ja muiden äärellä istuu useampia miehiä, vain sotapoikaa vastapäätä on vapaata. Nuorimies nostaa päätään ja vastaa myöntävästi, kun Eera tiedustelee saako tulla seuraksi.

   - Onko pitkästi lommaa, Eera kysyy harmaapukuiselta, joka on laittanut manttelinsa ja karvalakkinsa viereiselle istuimelle. Edessään hänellä on tyhjä Coca cola pullo ja puolillaan oleva lasi.

   - Joulunpyhien yli, sotapoika vastaa ja jatkaa: - Minne päin oot menossa? Pääsiskö kyytiin?

   Eera miettii muutaman sekunnin, haluaako sotilaan matkakaverikseen. Yleensä hänellä on hyviä kokemuksia liftaavista sotapojista, mutta taannoin yksi änkesi suoraan takapenkille ja rupesi nukkumaan, vaikka Eera toivoi tästä juttuseuraa pitkälle ajomatkalle.

   - Ajelen Kokkolan ja Kärsämäen kaotta Kajjaanin, ja siitäe vielä vähän matkaa, Eera vastaa ja toivoo ettei tämä solttu tuota pettymystä: - Saathan tuota tulla mukkaan, jos suunta on oekea

   - Aika pitkään samaan suuntaan mäkin. Kalajoelle.

   - Meillähän onnii sitte yhteistä matkaa Kokkolaan, Eera huomauttaa: - Van siellä ollaan vasta iltamyöhään. Mitenpä meinaat päästä etteenpäen?

   - Mulla on Kälviällä täti. Meen sinne yöksi, nuori mies keksii heti ratkaisun: - Kattoo sitten aamulla lisää.

   - Minen sitte topsahtele myötääsä. Kälviälle mennään yhellä istumalla.

   - Sinne ajaa neljässä tunnissa, jos keli on hyvä.

   Molemmat suuntaavat miestenhuoneeseen, josta sotamies selviytyy Eeraa nopeammin ja seisoo pöydän luona odottamassa.

   - Jäikö tää sulta? sotapoika osoittaa pöydällä lojuvaa kirjaa. Eera vilkaisee kantta, ja muistaa nähneensä vastikään suomeksi ilmestyneen  teoksen jossain kaupassa.

   - Minun se on, kuuluu vieras miesääni Eeran takaa: - Luulin, että pöydässä on paikka vapaana.

   - Me ollaanni lähössä, Eera vastaa ja suuntaa autolle sotilas kannoillaan. Kuskin paikalle istuttuaan hän kysyy kyytiläiseltään: - Näetkö mikä sen kirjan nimi oli?

   - Yksi lensi yli käenpesän, nuorimies sanoo kummastellen kysymystä.

   - No missäpä se käenpesä on?

   - Ei missään. Käki munii toisten pesiin.

   - Se on taskussa, Eera selventää naureskellen: - Kaenuulaeset laettaa käet taskuun. Siis kädet.

   - Enpä oo ennen kuullukkaan, sotapoikakin naurahtaa.

   - Eikö kirja kerro hullujenhuoneen porukasta, Eera tuhahtaa näkemäänsä teosta tarkoittaen: - Löyvän kyllä parempaahi luettavvaa.

   - Mä oon viime aikoina lukenu lähinnä sarjakuvia, sotilas tunnustaa: - Ja pari tupakaverin Jerry Cottonia.

   Eera ei viitsi edes sanoa, kuinka vähän hän itse lukee. Jotain suomalaisia kirjoja hän saa sukulaisilta joululahjaksi, viimeksi Päätalon Kunnan jauhot. Eera ei myöskään kerro olevansa niin hidas lukemaan, että yhdessä Iijokisarjan teoksessa häneltä kuluu lähes puoli vuotta, ja hän antaakin vaimon ahmia ne ensin. Enemmän hän tykkää novelleista, ja siksi hän on tilannut jo vuosia Kansa Taisteli -lehteä, jossa sodan käyneet miehet kertovat kokemuksistaan lyhyinä tarinoina.

Ilma on edelleen hivenen pakkasen puolella ja ajokeli hyvä, kun alla on uudet, vasta voimaan tulleiden säännösten mukaiset nastarenkaat. Enää ne eivät saa olla mitkään jääpiikit, jotka voisivat pureutua liian syvälle asfalttiin, tai öljysoraan, jolla pinnoitetaan erityisesti syrjempänä olevia teitä. Nastarattaita ei ole pakko käyttää, eikä edes talvirenkaita, mutta Eeralla ei tullut mieleenkään, etteikö hän laittaisi niitä talven tullen autonsa alle.

   Maisemaa peittää ohut lumivaippa ja sänki kuultaa viljapelloilla sen läpi. Viimeksi satanut lumi on niin kevyttä, että ilmavirta on puhaltanut sen pientareille, ja aukeilla suorilla Eera kiihdyttää nippa nappa yli satasen. Hän ei ryhdy hurjastelemaan, vaikka suurimmalla osalla Suomen teistä saa ajaa niin kovaa kuin haluaa. Nopeusrajoituksesta kertovia liikennemerkkejä on lähinnä vain kuntakeskusten lähestyessä, eikä niitä tällä reitillä ole tiheään. Yhtä harvakseltaan sijaitsevat myös kyliä valaisevat katulamput, muuten tiet ovat valottomia, eikä pimeässä tee mieli kaahata. Suurempi vauhti johtaisi vain siihen, että hän saisi ohitella hitaampia ajoneuvoja, mutta vastaantulijoitakin on siinä määrin, että ohituspaikkoja on vähän. Kuin Eeran ajatukset lukien näkyy tienposkessa auto kyljellään ja hän hiljentää vauhtia, jos joku sattuu tarvitsemaan apua.

   - Ei oo tuore, Eera toteaa, sillä autonromusta on viety renkaat vanteineen ja varmaan muutakin, kun konepelti retkottaa selällään: - Termiitithi näöttää käyneen.

Noin kaksi tuntia Porista lähdön jälkeen matka on taittunut Vikbyn kylään, jonka pohjoispuolella Valtatie 8 liittyy Helsinki-Tampere suunnalta tulevaan Valtatie 3:een.

   - Tarvontie rakennettiin viiskytäkuus, eikä sillä alakuu ollunna katuvaloja, Eera muistelee, kun valtatie muutaman minuutin ajon jälkeen muuttuu moottoritieksi. Nelikaistaisella kulkuväylällä saa päästellä 120 kilometrin tuntinopeutta, joka jäi kyseiselle kolmen kilometrin mittaiselle tienpätkälle voimaan senkin jälkeen, kun energiakriisin aikaiset nopeusrajoitus määräykset yleisesti poistettiin. Rajoituksesta huolimatta Eera ei talvikelillä kiihdytä aivan maksiminopeuteen, ajaa vain hieman lujempaa kuin aiemmin.

   - Sinähän muistat hyvin vuosiluvun, sotapoika ihmettelee, ja tuntuu tietävän Eeran puhuvan Suomen ensimmäisestä moottoritiestä.

   - En muuten muistasi, van menin naemissiin sinä kesänä.

   Vauhdikas meno loppuu lyhyeen, kun tie sukeltaa oikealle jäävän urheilukentän sekä kerrostalojen ja vasemmalla valoisana loistavan kaaren mallisen uimahallin välistä kaupungin keskustaan, ja nopeus täytyy tiputtaa viiteen kymppiin. Reitti Vaasan läpi kulkee leveää Kauppapuistikko katua pitkin, jota reunustavat eri ikäiset sekä kokoiset talot, osa niistä pieniä ja puisia, toiset suuria betonisia tai tiilistä rakennettuja, monet valkoisiksi rapattuja. Kadun keskiosassa kasvaa paririvit lehtipuita, joiden oksastot ovat näin talvella paljaita. Puut ovat vielä matalia ja vähäoksaisiakin, kenties kesä tai kaksi aiemmin uusittuja.

   Tavaratalojen valaistut ikkunat toivottavat tulevaa joulua runsaine, värikkäine lahjoineen, mutta Eera ei ehdi ajaessa niitä juurikaan vilkuilla. Liikennettä on paljon sekä autoilla että kävellen, onhan viimeinen perjantai ennen joulua. Ajoreitti kaupungin läpi on helppo, vajaan kilometrin mittainen katu päättyy toriin, jonka edustalta Eera kurvaa oikealle, Vaasanpuistikko kadulle, eli esplanadille, kuten ruotsinkielinen nimi kuuluu. Muutaman korttelin jälkeen ajoväylä kaartaa radat ylittävälle sillalle, joiden katveeseen jäävät rautatie- ja linja-autoasemat. Keskustan talot vaihtuvat teollisuuslaitoksiin sekä julkisiin rakennuksiin, sitten tien molemmin puolin levittäytyy pientalolähiöitä, joiden jälkeen kaupunki jää taa.

   Aika-ajoin Eeran ajoreitin lähistöllä putkahtelee esiin asutusta, ja koska on vasta alkuilta, eivät ihmiset ole vielä asettuneet yöpuulle. Ikkunoista kuultavan valon väri kertoo, että monessa kodissa katsotaan televisiota.

   - Taetavat katella merentakasija ohjelmija, Eera toteaakin.

   - Niin hän ne täällä ruotsinkielisellä alueella, sotamies yhtyy kuskin sanoihin.

    Tie kohti Kokkolaa on edelleen melko suoraa ja seutu tasaista, ainakin Eeran mielestä, joka on kotiseudulla tottunut, että mäki todellakin on mäki, eikä vain loivasti nouseva maasto. Vaikka reittiä nimitetään myös rantatieksi, ei meri sen varrella näy kuin muutamana vilauksena, pimeän laskettua ei sitäkään vähää. Alkuperäinen rantatie kulkikin paikoin paljon lännempänä, mutta kun liikkumista haluttiin nopeuttaa, sivuuttaa valtatie monet kylät mantereen puolelta. Samantyyppinen, taajamat ohittavien teiden kehitys on yleistä muuallakin Suomessa, vaikka Eeran kotikylässä, tuolloin vielä Kiehimä nimisessä paikassa, reitti siirtyi vähän sivummalle jo ennen kuin kylä sai kirkkonsa. Aikoinaan maantie kulki kylän keskeiseltä paikalta, Värjän lossirannasta, kauppojen lomitse Oulun suuntaan. Ei Eera sitä aikaa muista, Kiehimänjoen yli rakennettiin rautatie hänen syntymävuonnaan 1930, ja muukin liikenne siirtyi vuorottelemaan samalla sillalla. Siltavahti vaan laski maantiellä liikkuville puomit eteen, kun juna tuli. Itse rata oli saavuttanut seudun jo pari vuotta aiemmin, mutta vain joen itäpuolelle, Meteliin saakka, jossa tilapäisesti sijaitsi Kiehimänsuun kylän rautatieasema.

Eera ei tietenkään malta olla kertomatta kaivinkoneista ja ruoppaajasta, joita hän käyttää työssään. Niinpä solttupoika saa kuulla Wiljamista, Terristä, ja Jarista, jotka kaikki ovat eri kokoisia Lima-kaivinkoneita, sekä Ketju-Pekka ruopasta, jolla kaivetaan laivaväyliä syvemmiksi. Eniten hän kuitenkin kertoo suurimmista kaivureista, venäläisten tekemästä Aleksista sekä varsinkin vielä isommasta, amerikkalaisvalmisteisesta Marion 7400:sta, jollaisia Suomessa on kolme. Tuorein niistä oli Vesi-Pekalla, joka koottiin Paltamossa 1962 ja sillä Eera pääsi harjoittelemaan, kun Leppikosken vesivoimalan alapuolista maastoa muokattiin. Vaikka Marionin kauha ylsi kauas, tarvitsi se itselleen saaren, jota kaivinkone siirsi Kiehimänjoessa sitä mukaa kun työmaa eteni.

    Sotamies saa kuulla, että pari vuotta myöhemmin koneen purkamiseen meni 20 000 työtuntia ja siirtämiseen Saimaalle tarvittiin 44 junanvaunua. Eera kertoilee, että Mari on pienen kerrostalon kokoinen, painaa 600 tonnia ja puomi on 54 metriä pitkä. Vaijereiden ja kettinkien avulla sen kauhalla saattaa kahmaista 10 kuutiota maata. Hauskinta Eerasta on kertoa, että kone ”kävelee” etanan vauhtia paikasta toiseen, sadan metrin matkaan menee puolisen tuntia.

   - Miten se kävelee? sotilas kysyy väliin.

   - No konneen läpi mennee poekittaen kampiakseli ja sen päässä nivelet, jokka liikuttaa tassuja. Ne on semmoset pitkät jalakset siinä konneen sivussa, molemmin puolin. Ne nousoo yhtä aiekaa ja siirtyy toaksepäen ja sitte Mari nostaa pyllyään ja perruuttaa niijen perässä.

   - Eikö siinä oo nivelet kovilla?

   - Arvaappa vaan. Rasvari lykkejää lissää rasvaa aena kaheksan metrin kävely jäläkeen.

   - Missä ne Marit on nyt?

   - Vesi-Pekan Mari myytii Pohjolan Voemalle Iijojen työmaeta varte ja se jäläkeen se jäe outtamaa Ii Raasakkaan että Kollajan allasta ruvettaesii rakentammaan. Oulujoki yhtiön kone on Utajärvellä ja sehi uottaa uutta työmoata. Sen puomi näkkyy Oulu Kajjaanni tielle siinä Pyhänsivun kohalla, Eera selittää niin kuin sotamies tuntisi seudun ja jatkaa vielä: - Kolomannesta en tiijä muuta ku että Kemijoki yhtiö on pistäny sen myyntii.

   - Pitääpä käydä kattoon, kun sielläpäin liikkuu.

   - Tämä rantaseutu on mulle vieraampaa, Eera toteaa, kun Kokkolaan on matkaa toistakymmentä kilometriä: -Van Kokkolassa, Ykspihlajassa oon ollunna töessä. Se oli semmonen lyhy urakka, ku Outokummun sataman allasta loajennettii imuruopalla.

   - Ootko tehnyt töitä imuruopallakin, solttupoika ihmettelee, kun on Eeran puheista ymmärtänyt tämän käyttäneen vain laaha- ja kuokkakaivureita, jotka ei toimi hydrauliikalla, vaan kauha ”heitetään” puomin varassa olevalla vaijerilla eteenpäin. Sitten kauha täytetään raahaamalla sitä maata pitkin, nostetaan ylös ja kipataan sivummalla tyhjäksi.

   - Ei ku Jarilla kaevelin satamassa, Eera tarkentaa: - Van sehi pistetään proomun peälle jos puomin pittuus ei piisaa. Vuosi taesi olla kuuskymmentäneljä. Nii, nii se oli siinä välissä, kun Marilta loppu homma Kiehimäjojella eikä Saemaan kanavan työt ollunna vielä alakanu.

Juuri ennen kuin kaksikko saavuttaa valtatien ylittävän radan, alkaa tuiskuttaa lunta. Kokkolaan on viitisen kilometriä, ja kulkuväylällä riittää mutkia kaupunkiin saakka. Nopeusrajoitusmerkkikin osoittaa, että vauhtia pitää hiljentää viiteenkymppiin, eikä Eeran tee mieli ajaa kovempaa kelin, sekä vuoroin vasempaan ja takaisin oikeaan kaartelevan tien vuoksi.

   Vielä toistamiseen tie nousee rautatien ylittävälle sillalle, ja sitten ollaankin jo pienen kaupungin hiljaisilla kaduilla, joista ihmiset ovat jo siirtyneet koteihinsa, eivätkä ravintoloihin menijät vielä tungeksi kaduilla. Eera tietää useamman tien johtavan kaupungin läpi, mutta ajaa sään vuoksi tutuinta reittiä juna- ja rautatieasemien välistä itään. Sitten käännös pohjoiseen Rantakadulle, jota hän jatkaa vain parin korttelin verran ja suuntaa jälleen itään, Pitkäsillankadulle.

   - Jos Kokkola ei oo tuttu, nii täällä soapi lukkea tarkkaan kylttejä, että ossaa läpi, Eera tuumaa keskustan jäädessä taakse, kun hän kääntyy nahkatehtaan kulmalta oikeaan. Lähes saman tien hän kaartaa vasempaan jatkaen Piispanmäkeen, jossa pientaloasutuksen läpi kulkenut väylä yhtyy sataman tarpeita varten rakennettuun tiehen.

   Lumituisku lakkaa ja aura-autot ajavat vastaan puhdistettuaan kulkuväylän mennen tullen. Eera ehtii ajaa vain kymmenisen kilometriä, kun kasitie täytyy jättää Oulun suuntaan meneville. Hän kääntyy oikealle, Kantatielle 85, eikä ehdi edes kiihdyttää kunnon vauhtiin, kun ollaan jo pienessä Kälviän kylässä. Juuri kun Eera aikoo kysyä tarkempaa määränpäätä, viittoilee sotamies:

   - Pysähy tuohon ennen kirkkoa. Tätin luota on hankala osata pois, jos ei tunne tietä. Tästä ei oo pitkästi, kun mä oikasen tuosta hautausmaan läpi.

   - Mulla on vielä aeka pitkälti, Eera sanoo, kun vilkaisee matkamittaria: -Justiisa oon ohittanna puolivälin.

Eera jatkaa samaa, vasta muutama vuosi aiemmin rakennettua tietä. Heti Kälviän jälkeen on ensimmäinen taloton taival, mutta vain kymmenen kilometrin mittainen. Sitten muutaman talon valaistut ikkunat putkahtavat esiin tien molemmin puolin jonkin sivukylän lähettyvillä. Samanlainen rupeama ja Eera lähestyy Kannusta, joka on poikkeus, sillä kantatie kulkee aivan hautausmaan, kirkon ja kansakoulun vieritse, vaikka suurin osa senkin kylän asutuksesta jää sivummalle. Seuraavat kylät, Sievi ja Nivala, ovat uuden linjauksen myötä hieman kauempana tiestä, joten seudulla ei juurikaan ole katuvaloja. Edellistalvena pimeitä taipaleita oli vieläkin enemmän, kun kunnat kantoivat kortensa kekoon energiansäästötalkoiden suhteen. Vaikka valoja vaadittiin sammutettavaksi ainoastaan moottoriteiltä, pimensi moni kylä katulamppunsa, mutta vasta kymmeneltä illalla.

   Sivuun jäävien kylien vuoksi tiellä ei myöskään ole sellaisia nopeusrajoituksia, jotka vaatisivat kovin hiljaista vauhtia. Usein, kun Eeran vauhti kovenee, tulee hänelle mieleen Sammy Babitzin ”Daa da daa da”, jolla nuorimies voitti Syksyn sävelen pari vuotta aiemmin. Vaikka kyseinen kappale ei kuulu Eeran lempimusiikkiin, eivätkä laulun sanatkaan istu hänen tilanteeseen, tunkee mieleen: ”Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on”. Silloin hän muistaa hiljentää vauhtia, ettei käy kuten iskelmätähdelle, joka kuoli autokolarissa, kun liian kovaa ajanut Alfa Romeo karkasi kuljettajan käsistä jäisellä sillalla.

   Vasta Kärsämäen kohdalla pientareella seisoo nopeusrajoitusmerkki, kun Eeran ajoreitti risteää Valtatie nelosen kanssa, mutta silläkin kohtaa itse kylä sijaitsee kauempana hänen reitiltään. Eera tietää olevansa hyvin keskellä kotimaataan, keskipiste sijaitsee vain parikymmentä kilometriä Kärsämäeltä pohjoiseen. Manner-Suomen keskus on Puolangalla, 60 kilsaa pohjoisempana kuin Eeran koti, mutta eteläsuomalaiset luulevat hänen asuvan Lapissa, vaikka Housuvaaran keskipistekin on Oulunläänin puolella.

   Silloin tällöin, varsinkin kylien läheisyydessä, näkyy muitakin liikkujia, kauempana asutuksesta vastaantulijat ovat lähinnä rekkoja. Reitin varrella huomaa, että lunta on satanut enemmän kuin Länsi-Suomessa, ja tien talvikunto vaihtelee sen mukaan minkä kunnan alueella ollaan. Osa kunnossapitäjistä on poistanut lähes kaiken lumen asfalttipintaa myöten, mutta toiset ovat auranneet harvemmin, ja tielle on muodostunut polanteita.

   Vaikka kaasujalka on ollut aika raskas, on Olkiluodosta lähdöstä kulunut aikaa lähes seitsemän tuntia, kun Eera saavuttaa Pyhännän, mutta sielläkin kylä jää kauemmas hänen reitiltään. Pari rakennusta on tienposkessa, toinen niistä Unionin huoltamo, jonne poikkeavan täytyy osata kääntyä hyvissä ajoin, sillä kantatieltä ei ole kulkua bensa-asemalle. Kyseisen bensanmyyntipisteen rakennus on yhtä pikkuruinen kuin Eeran kotikylässä, erotuksena, että tämän vierellä seisoo erillinen huoltotalli sekä kioski, joka taitaa olla vieläkin pienempi kuin itse asema. Paikalliset yrittäjät eivät kuulemma saa lupaa tieliittymälle, koska lähellä on risteys, jossa Kantatie 85 leikkaa Iisalmesta Raaheen kulkevan väylän, Valtatien 19. Jostain syystä kyseistä risteystä pidetään vieläkin vaarallisempana kuin Kärsämäellä ollutta, vaikka Eera ei huomaa eroa, molemmissa hän on se, joka tulee kärkikolmion takaa ja jonka täytyy väistää.

   Eera muistaa, että lyhyen matkaa kylästä on vielä muutama talo, jonka jälkeen alkaa parinkymmenen kilometrin asumaton taival.  Häntä harmittaa, että nopeutta on vähennettävä, sillä aura-auto ei ole liikkunut seudulla viimeisen sateen jälkeen, ja tielle on kertynyt useampi sentti lunta. Ainoatakaan valonpilkahdusta ei ole näkynyt viimeiseen kymmeneen minuuttiin taipaleella, joka kulkee suolta seuraavalle, vaikka sitä ei pimeänä joulukuun yönä huomaakaan. Pientareelle aiemmin aurattua lunta on vasta vähän ja ajovalojen kiilassa näkyvä maisema on kuin valkoinen lakana, josta tieuran erottaa ainoastaan aurausviittojen ansiosta. Eeran mielessä käy, että roikkuisipa ohuissa pajunvarsissa tai riivityissä kuusennäreissä vaikka heijastimet, niin olisi helpompi havaita missä kohtaa tie kulkee.

   Hän lienee ainoa autoilija, sillä tien pinnassa ei näy renkaanjälkiä, vaikka lumisade on jo lakannut. Pitkillä suorilla hän uskaltautuu ylittämään satasen nopeuden, mutta aution taipaleen puolimatkassa tie kohoaa hiljalleen kohti loivaa kaarretta ja Eera löysää jälleen kaasua. Kunnanraja vaihtuu ja hän saapuu Kainuuseen, mutta ei ole auraaja Vuolijoen puolellakaan vielä sille yölle ajellut.

   Tie jatkuu suorana, mutta jostakin syystä hän ei kiihdytä nopeutta, vaikka kotiin on jo kiire ja unikin alkaa painaa. Yllättäen Eera huomaa, että tien pinnassa lojuu jotain ja sekunnin murto-osassa jalka on jarrulla. Hän näkee, ettei tiellä makaa ihminen tai eläin, vaan jotain pidempää. Eera tietää, ettei autoa voi ohjata silloin kun survoo rajusti jarrupoljinta, mutta ei hän oikein uskaltaisikaan kääntää rattia, sillä ojat ovat sillä kohtaa aika syvät.

   Kovasta jarrutuksesta huolimatta auto tömähtää melkoisella vauhdilla esteeseen, joka luistaa hetken renkaiden edessä, kunnes meno lakkaa. Ensimmäiseksi Eera tajuaa, ettei ole loukkaantunut, kiitos turvavöiden, jotka hän on pistänyt kiinni, vaikka se ei olekaan pakollista. Koska Ford Cortina ensirekisteröitiin pari vuotta aiemmin, eli vuoden 1971 tammikuun ensimmäisen päivän jälkeen, olivat turvavyöt etuistuimiin jo ostohetkellä. Takana matkustaville vöitä ei ole, eikä Eera ole saanut aikaiseksi niitä sinne asennuttaa.

   Eera arvaa heti mihin on osunut ja autosta noustessaan hän huomaa olleensa oikeassa: - Perkeleen tukkirekka, hän kiroaa.

   Auto on puskenut edellään sellutehtaalle matkalla olleen rekan kyydistä pudonnutta, pitkää pölliä. Kuskin puoleinen, tukkiin törmännyt eturengas on rikki, ilmat karanneet kumista ja pölykapseli lentänyt tiehensä. Eera kiertää auton toiselle puolen, eikä löydä muuta vahinkoa, onneksi tukki oli tiellä vähän vinottain, että rikkoi ainoastaan yhden pyörän. Kahden renkaan rikossa hän olisi asumattomalla taipaleella ollut totisessa pulassa, minnekään ei pääsisi ennen kuin tiellä ajaisi toinen auto, matka oli liian pitkä kävelemiseen vuoden pisimpänä talviyönä.

   Vaikka Eeraa harmittaa suunnattomasti, ei hän ole huolissaan, etteikö matka jatkuisi. Monien Suomen teiden heikkokuntoisuuden, ja ainaisten tietöistä johtuvien sorapintojen vuoksi hän on edellisviikolla tarkastanut, että vararenkaassakin on ilmaa. Sen varalle, että Cortina jättäisi tienpäälle, on Eeralla takakontissa myös bensakanisteri, jonka avulla auton saa pidettyä käynnissä ja sisätilat lämpimänä pidempäänkin. Varabensiinistä ei tietenkään ole apua, jos moottori rikkoontuu, mutta sen välttämiseksi hän yrittää pitää Fordistaan hyvää huolta.

   Eera nappaa takin sekä hansikkaat auton takaistuimelta, kiskoo ne päälleen ja kierittää pöllin tienraviin, ettei kellekään muulle satu yhtä ikävästi. Sitten esille tunkki sekä vararengas takakontista ja taskulamppu kiinni lokasuojaan näyttämään valoa renkaanvaihdolle. Mielessään hän kiittää vaimoaan, joka eräänä jouluna laittoi hänelle lahjaksi ison taskulampun, jonka katkaisijassa on kaksi voimakasta magneettia.

   - Voi helevetin helevetti, hän kiroaa, kun huomaa rikkinäistä nastarengasta irrottaessaan, että myös vanne on mutkalla.

   Sitä hän ei kylmässä ja pimeässä ryhdy tutkimaan, menikö lähes uusi talviratas pahasti rikki, vai riittääkö pelkkä sisäkumin uusiminen. Itse renkaan vaihto on niin tuttua puuhaa, että siihen ei mene kauan, mutta häntä harmittaa yhtä paljon uuden vanteen hinta, kuin viivästyskin. Eikä se jää tähän, sillä loppumatkan vauhti on pienempi, kun yksi alla olevista on kesärengas.

   Vieläkin kiukkuisena hän heittää rikkinäisen renkaan takakonttiin ja kävelee vähän matkaa taaksepäin valaisten näkymää taskulampulla. Autoa hän ei kapealla tiellä ryhdy kääntämään yhden pölykapselin takia. Pitkälle hän ei myöskään aio kävellä, mutta onneksi kapistus näkyy tienposkessa samalla kohtaa, josta pöllin laahausjäljet alkavat.

   - Uni ainaki kaikkosi silimistä, Eera naurahtaa jo, vaikka mieltä kaihertaa vieläkin.

Asumaton taival jatkuu, eikä yhtään autoa tule vastaan tai ohita häntä. Eera mietiskelee mikä sai hänet hiljentämään vauhtia paljon ennen kuin tukki ilmestyi eteen. Ei hän koskaan ole uskonut enteisiin, suojelusenkeleihin tai johdatukseen, ja pohtii, että jos hän olisi herkempi, saattaisi vaikka pamahtaa uskoon.

   Eeran ajatuksiin tulee myös, että vanha nastaratas olisi hyvä laittaa vararenkaaksi talviaikaan. Saadakseen kiukkunsa laantumaan ja ajatuksensa pois rengasrikosta, hän ryhtyy miettimään menneitä ja tulevaa joulua.

   Joulupukkiin ei kukaan lapsista ole uskonut enää vuosiin, ja tulevana jouluna lahjoja laitetaan aiempaa vähemmän, kun perheeseen hankittiin syksyllä väri-TV kymmenen vuotta vanhan mustavalkoisen tilalle, jonka kuva muuttui vinoksi laitteen lämmetessä. Ostos ei todellakaan ollut halpa, siihen olisi kulunut Eeran kuukauden palkka, mutta hän oli säästänyt päivärahojaan sitä varten.

   Rahanmeno ei loppunut siihen, vaan uutta töllötintä varten piti päivittää TV-lupa, josta joutui pulittamaan pidemmän pennin kuin mustavalkoiselle hankitusta. Eeran mielestä se on vähän väärin, kun vain osa ohjelmista on väreissä, eikä kanaviakaan ole kuin yksi. Kuuliaisesti hän kuitenkin maksoi väri-TV luvan, ettei perhe joutuisi noloon asemaan, mikäli tarkastaja tupsahtaisi paikalle. Jotain hyvää sentään on luvassa, sillä seuraavana vuonna Kainuussakin saattaa katsella TV2:ta, kun Vuokatin uusi lähetin otetaan käyttöön, mutta sitä varten pitää omalle katolle asentaa uusi antenni.

   Eräs vähän yksinkertainen naapuri kertoi välttäneensä kalliimman lupamaksun, vaikka katseli jokaisen ohjelman väreissä. Kun Eera ihmetteli, miten on mahdollista, että kaikki ovat värifilmejä, esitteli naapuri ostamansa kalvon, joka kiinnitettiin mustavalko-TV:n kuvaruutuun imukupeilla. Läpinäkyvässä muovikelmussa oli sinertävä yläreuna, keskikohta oli väriltään vihertävä ja alareuna ruskean sävyinen.

   Itse Eera katsoo lähinnä kotimaisia ohjelmia, kuten Naapurilähiötä ja Lauantaitansseja, jotka yleensä tulevat samaan aikaan, vartin yli kuusi, vuoroviikoin. Vieraskielisiä hän töllöttää harvemmin, koska on liian hidas lukemaan tekstitystä. Joitakin ulkomaisia sarjoja hän suorastaan inhoaa, koska ”yleisö” nauraa niissä katsojan puolesta, ja erityisen vastenmielisenä hän pitää ”Perhe on pahin”-ohjelmaa.

Nyt kun lapset ovat isompia, eivätkä halua enää leluja, on lahjojen laittaminen paljon vaikeampaa. Vaimo osaa vielä jotakin ostaa, mutta Eeran oli aika turha paketoida juuri mitään. Jo syksyllä Maria kertoi tilanneensa Anttilan postimyynnistä kaikenlaista, enimmäkseen vaatetta, mutta tapana on ollut laittaa muutakin tavanomaisten kerrastojen ja pyjamien lisäksi.  Vaatelahjoja vaimo ei ruvennut erittelemään, sanoi vain, että niiden lisäksi esikoinen saa ainoastaan yhden paketin, jossa on Andorran-lammas karvalakki, jota nimitetään Koivistolaiseksi. Ja vaikka Askon lahja on oikeastaan vaate, on se nuorison suuressa suosiossa, ja paljon kalliimpi kuin muun jälkikasvun paketit. Harrille Maria tilasi Black Sabbathin C-kasetin, vaikka ei itse ymmärräkään pitkäkuontaloisten räminämusiikkia. Samanlaisia rokkipoikien näköisiä ovat heidän kaksi vanhinta lastaan, ja kuopuskin on hyvää vauhtia kasvattamassa kiharoitaan, jollaiset heidän kaikki lapset omaavat. Tyttärellä onkin lyhyin tukka, kun hän kävi keväällä kampaajalla ja katkaisutti lettinsä muilta salaa. Liinu saakin piianpeilin, että hän pääsee laittamaan itseään, vaikka tytär  ei vielä meikkiä käytäkään. Kuopukselle vaimo ei onnistunut löytämään tilattavaa, vaan etsi lahjat kotikylästä. Eera oli huomannut kaupassa uusimman Aku Ankan taskukirjan, ja osti sen Simolle,  kun nuorimmainen on vielä siinä iässä,  että pakettien määrä on tärkeämpi kuin niiden rahallinen arvo.

   Näillä pitkillä automatkoilla Eeran mielessä on käynyt,  että itsellekin voisi laittaa joululahjan, autoradion,  mutta se on monestakin syystä hankkimatta. Laitteen hinnan lisäksi asiaan vaikuttaa, että taas  tulisi   uusia maksuja, kun autoradiolle täytyisi hankkia matkaradiolupa. Lisäksi ajaessa olisi hankalaa pyöritellä nuppia ja etsiä uutta radiotaajuutta, kun edellinen lakkasi kuulumasta. Eikä kanavien määrä ole suurempi kuin telkkarissa, vaikka Ylen yleisohjelman lisäksi myös rinnakkaisohjelma on saatu kuulumaan koko  maassa  vajaat kymmenen vuotta aiemmin. Kolmas vaihtoehto on ruotsinkielinen kanava, joka kuului lähinnä rannikkoseudulla.

   Nuori työkaveri suunnitteli hankkivansa Blaupunkt autoradion, jossa on myös C-kasettisoitin. Sen ansiosta radion taajuusnappia ei tarvinnut väännellä matkan aikana, mutta siinäkin piti kääntää kasettia, kun nauha loppui. Uusi rahanreikä siinäkin olisi tiedossa, kun pitäisi ostaa uutta kuunneltavaa, tosin huoltamoilla myytiin kaikenlaisia kokoelmakasetteja aika edullisesti. Tai sitten pitäisi tehdä kuten jälkikasvu, ja nauhoittaa itse radiosta, mutta niihin tahtoi aina tulla puhetta, kun juontajat alkoivat selostuksensa kappaleen soidessa.

   Eera on ajellut niin omissa ajatuksissaan, että ohittaa Otanmäen kaivoskaupungin kerrostalot lähes huomaamatta ja saapuu melkein yllättäen Vuottolahden T-risteykseen, josta kääntyy oikeaan. Vain kymmenisen minuuttia ja hän on seuraavassa, Mainuan kolmen tien risteyksessä, josta suuntaa vasempaan, Valtatie viitoselle.

   Kaasujalkaa täytyy taas kesärenkaan vuoksi hillitä, vaikka lumisten metsien sekä suo- ja peltoaukeiden läpi olisi halu päästellä kovempaa. Kajaanin eteläpuoli ei ole niin tuttu kuin kaupungista pohjoiseen päin, mutta tämänkin reitin Eera on ajanut lukemattomia kertoja ja muistaa ulkoa jokaisen kaarteen, joten osaa hiljentää niihin ajoissa. Eteenkin ensimmäinen, Mooseksenmutka Nuottijärven jälkeen on usein petollisen liukas, vaikka kaarros ei edes ole jyrkkä.

   Viimeisten kilometrien mutkaisesta ja mäkisestä maastosta huolimatta Eera on alle vartissa Kajaanin laitamilla. Tie laskeutuu ohittaen jälleen yhden lukemattomista pikkukylien kaupoista, jonka lähistöllä nököttää myös posti sekä kansakoulu, joiden jälkeen hän saavuttaa Lohtajan mutkan. Samassa hänen mieleensä tulee, että eiväthän kaikki tienvierien opinahjot enää olleet kansakouluja, vaan eri kunnissa eri aikoina tapahtuneen uudistuksen myötä suuri osa niistä oli vaihtunut peruskouluiksi. Paltamossa muutos koettiin edellisvuonna niin, että kaksi nuorinta lasta oli nyt ala-asteella. Harrin opinahjon tämänhetkistä nimitystä Eera ei edes tiedä, mutta sen hän on kuullut, että seuraavana keväänä pojan päästötodistuksessa tulee lukemaan: ”Suorittanut peruskoulun kansalaiskoulun oppimäärällä”. Esikoinen ei ehtinyt mukaan koulu-uudistukseen, kun siirtyi ennen sitä Kajaaniin ammattikouluun.

   Itse Eera on käynyt lähinnä vain elämänkoulua, ja kaivinkoneen kuljettamiseen on riittänyt parin tunnin ohjeistus. Kansakoulun päästötodistuskin jäi Eeralta aikoinaan saamatta, kun hänellä jo ennen rippi-ikää paloi halu maailmalle ja tienaamaan. Eivät auttaneet äidin maanittelut tai isän huomautukset, että hän oli pojista vanhin, ja siten oikeutettu jatkamaan maatilan pyörittämistä, vaan Eera luovutti isännän paikkansa pikkuveljelleen.

   Lukeminen on aina ollut Eeralle työlästä sekä hidasta, ja hän arveleekin sen olleen suurin syy haluttomuuteen opiskelua kohtaan. Lopulta Eera suoritti kansakoulun Kansanvalistus Seuran kirjekurssina, kun joitakin vuosia sitten tuli  vaatimus, että päästötodistus oli oltava, tai palkka jää pienemmäksi. Hän kävi koulunsa kaikessa hiljaisuudessa, lähes nelikymppisenä, kun kaikki omat lapset olivat jo aloittaneet opintiensä.

   Eeran matka kohti keskustaa kulkee kahden pientalovoittoisen asuinalueen, Purolan ja Puistolan välistä, mutta ihan ensimmäiseksi esiin putkahtaa kaksi uutta kerrostaloa, jotka kuuluvat jälkimmäiseen kaupunginosaan. Vaikka katulyhdyt valaisevat seutua, ei uusien rakennusten vaaleana hohtavaa pintaa juurikaan erota yön pimeydessä.

   Armeijanlaaksoksi kutsuttavassa notkelmassa viitostie ylittää valvotun tasoristeyksen, josta rautatie johtaa Tihisenniemeen, Kajaani Oy:n sellutehdasalueelle, jolla sijaitsee myös suuri sahalaitos. Sitten Eera saapuu kiertoliittymään, jossa väistämisvelvollisuus on ympyrään menevillä. Se on osoitettu myös kärkikolmioilla, mutta siitä huolimatta ulkopaikkakuntalaiset eivät tahdo osata ajaa siinä, kun lähes kaikkialla muualla Suomessa liikenneympyrään tulevilla on etuajo-oikeus. Seuraavaksi Eera kaartaa Gulfin huoltoaseman kulmalta oikealle, Pohjolankadulle. Se on nopeampi reitti kuin Kauppakatu, jolla saattaa olla ravintolasta lähteneitä tai nuorisoa, jotka pörräävät autoillaan edestakaisin kauppatorin ja Centrumin parkin väliä.

   - Vunkkistalo, Eera muistaa kuulleensa poliisitalon tyylisuunnan, kun ohittaa selkeälinjaisen rakennuksen, vaikka vierastaakin vaaleaa kuutiota vanhan raatihuoneen vieressä.

   Sen enempää funktionalismia edustavien rakennusten tyylistä hän ei tiedä, muistaa vain saman arkkitehdin suunnitelleen lukuisia rakennuksia Kajaaniin. Kauneimpina hän pitää Kauppakadun valkoisia taloja, joihin on tuotu eloa pyöristetyillä parvekkeilla, mutta ei Eera saa mieleensä edes arkkitehti Eino Pitkäsen nimeä, vaikka on kuullut sen lukemattomia kertoja.

   Oikealle, mäen ylärinteeseen jää uusgoottilais-kirkko, jota paikalliset sanovat nikkarityyliseksi. Eera ei kiinnitä huomiota pimeään rakennukseen, jonka edustan sankarihaudoilla ei pala kynttilöitä, seurakunta sytyttää ne vasta aattona. Yläkaupungilla on edelleen vanhoja puutaloja, vaikka kerrostalot ovat vallanneet sitäkin seutua, mutta vasemmalta Pikku-Pohjolankadulta puiset rakennukset on lähes tyystin hävinneet. Kaikkien tuhoaminen ei ole kajaanilaisten omaa ansiota, veli-venäläinen piti huolen alkutalvesta 1940 pommituksillaan, että lukuisat talot täytyi rakentaa uudelleen.

   Melkein saman tien Eeralla on vuorossa käännös vasempaan, kohti siltaa teatterin ja kauppatorin sekä vastakkaisen, matalan Ipatin tavaratalon välistä. Seuraavan korttelin kulmatalo kohoaa seitsemään kerrokseen ja Ipatti sekä sen jatkona oleva kuppila näyttävät lättäniltä siihen verrattuna. Eeran muistin mukaan vuosia on alta kymmenen, kun ravintolan paikalta purettiin puutalo, jossa Elias Lönnrot asui ollessaan Kajaanin piirilääkäri. Sen hävityksen tekivät kajaanilaiset ihan itse, siinä ei itänaapuri auttanut.

   Kapakka, jonka edustalla parveilee nuorisoa, onkin saanut ”Eliaksen kulma” -nimensä paikalla 1800-luvun alkupuoliskolla asuneen runojenkeräilijän mukaan. Eera on kuullut, että Lönnrot kuitenkin eleli Kalevalaa kootessaan talven Paltaniemen Hövelössä, samassa talossa, jota jatkettiin ja muutettiin moneen kertaan, ja jossa myös Eino Leino syntyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siihenkin rakennukseen ajanhammas puri niin pahasti, että talo jouduttiin pala kerrallaan purkamaan pois.

   Paltaniemihän oli Paltamon pitäjän kuntakeskus vielä Eeran syntymän aikaan, Kiehimästä tuli kirkonkylä vasta paljon myöhemmin. Eera oli ensimmäinen rippiryhmä, joka konfirmoitiin kesällä 1946 kylän uudessa kirkossa, jonka piti valmistua jo vuosikymmen aiemmin, mutta sota keskeytti rakennushankkeen. Samaan aikaan muuttui kylän nimikin, Kiehimä jäi historiaan, kun aseman puiseen kylttiin kirjoitettiin Paltamo. Pitäjän entisestä keskuksesta tuli sivukylä, ja papitkin siirtyivät Oulujärven taa, vaikka vanha kuvakirkko jäikin paikoilleen. Paltaniemeläiset suivaantuivat muutoksesta niin, että alue liittyi Kajaanin maalaiskuntaan seuraavalla vuosikymmenellä.

   Vasemmalla, Kajaaninjoen etelärannan tuntumassa seisoo Koivukosken voimalaitos, ja keskusta jää taa, kun kunta vaihtuu sillan keskikohdalla Kajaanin maalaiskunnaksi. Eera ryhtyy jo kaarteessa kiihdyttämään vauhtia edessä olevaa, paikoin jyrkkää mäkeä kohden. Taakse jäävät Kajaani Oy:n työntekijöiden eli yhtiöläisten suosimat asuinalueet, vasemmalle Teppanan vanhat pientalot sekä uudehkot kerrostalot ja oikealle nopeasti kasvavan Kuurnan tasakattoiset omakotitalot.

   Mäkiä oli toki jo Kajaanin eteläpuolella, mutta viimeisen 30 kilometrin matkalla niitä on kaksin verroin sekä määrässä että korkeudessa ja jyrkkyydessä. Aina tässä vaiheessa Eerasta tuntuu kuin hän olisi jo perillä, vaikka lopputaipaleeseen menee yleensä puoli tuntia, ehkä nyt hivenen pidempään. Matkaa jouduttaa hieman, että Kuluntalahdesta Jormuaan pääsee jo ajamaan aivan uutta tietä, eikä tarvitse kiertää kyseisten pikkukylien kautta kuten vielä vuosi aiemmin.

Koti tulee entistä tiiviimmin mieleen, kun Eera saavuttaa Paltamon kunnan rajan. Kun he aikoinaan Marian kanssa rakensivat talonsa, tehtiin vain alakerran huoneet käyttökuntoon. Perhekin oli silloin pienempi, tytär syntyi kamarissa muuttoa seuranneena keväänä. Vaimo oli tehnyt kaksi poikaa Kajaanissa ja oli sitä mieltä, että seuraavan kohdalla ei ole tarvetta lähteä laitokselle, riittää kun kunnankätilö tulee paikalle. Ja niin hyvinhän se sujui, että jokunen vuosi myöhemmin syntynyt kuopuskin näki päivänvalon samassa kamarissa.

   Muutaman vuoden asumisen jälkeen yläkertaan oli rakennettava kaksi huonetta, kun anoppi jäi leskeksi ja joutui pitovaikeuksien vuoksi myymään pientilan. Anoppi ei kuitenkaan elellyt vintissä kuin viitisen vuotta, kunnes muutti  kunnan vuokra-asuntoon Leporinteelle, joka oli rakennettu nimenomaan vähävaraisia vanhuksia varten. Uudet asunnot olivat enimmäkseen pieniä yksiöitä, suurimmat kaksioita, joissa asui pariskuntia, mutta kaikissa oli keittokomerot nykyaikaisine kodinkoneineen sekä kunnolliset kylpyhuoneet ja keskuslämmitys. Kun talot sijaitsivat aivan Siikanotkoksi nimetyn hautausmaan laidassa, keksi joku sanoa, että viimeisen matkan voi suorittaa vyöryttämällä vainajan rinnettä alas suoraan hautakuoppaan.

   Anopin jälkeen yläkerran huoneet olivat ensiasunto useammalle avioparille. Moni nuoripari sai lapsen, joka kolmen kuukauden iässä siirtyi sujuvasti alakertaan päivähoitoon. Kuluneena vuonna asiaan saatiin parannus ja nyt vauvat ovat yleensä puolivuotiaita, kun äidit palaavat töihin. Maria oli hoitanut vuosikausia lapsia kotona, ensin omia ja sitten vieraitten, joten olisi voinut luulla, että hän kaipasi jo töihin kodin ulkopuolelle. Mutta vaimopa suorittikin perhepäivähoitajan koulutuksen ja tarjosi nyt lastenhoitoa kunnan palkkaamana. Eikä Maria tuntunut haikailevan pois kotoa, riitti kun Eera ajelutti häntä loma-aikoina ympäri Suomea. Ja olikin todella hyvä, että vaimo viihtyi kotona, sillä muutoin uunilämmitteisen talon kanssa olisi tullut ongelmia.

   Eera tietää, että Marialla riittää touhua kotona, varmaan liiankin kanssa, mutta tämä ei koskaan valita tai moiti miestään pitkistä poissaoloista. Koska Eera ei voi olla vaimolleen enemmän avuksi, pitää hän huolen, että Marialla on kodinkoneita, kuten pölynimuri, jääkaappi ja pakastin sekä sähköliesi, ettei puuhellaan tarvitse viritellä tulia joka kerta kun laittaa ruokaa. Eikä pyykkejä varten enää joudu lämmittämään vettä saunan padassa ja pesemään pulsaattorikoneella sekä erillisellä lingolla, vaan tilalla on automaattikone, joka pesee, huuhtelee ja linkoaa. Myös sellaisen ylellisyyden kuin astianpesukoneen Eera olisi halunnut vaimolleen laittaa, mutta sille ei löytynyt keittiöstä paikkaa. Onneksi lapsetkin olivat jo niin isoja, että tiskasivat, kantoivat halkoja ja toivat pienemmät ostokset koulusta tullessaan. Eikä Marian aina tarvinnut lähteä jalkapatikassa ruokaostoksille, kun tilille ostavat asiakkaat saattoivat pyytää kylän kauppiailta tavarankuljetuksen ilman eri veloitusta, jos ostoksia ei pystynyt tuomaan pyörän tarakalla tai potkurin istuimella.

   Erittäin iso uudistus kotitalossa tapahtui, kun ulkohuusi jäi historiaan ja Eera sekä putkiasentajaksi opiskeleva Asko rakensivat sisävessan eteisen vaatekomeroon edelliskeväänä. Sen katonrajassa on nyt myös lämminvesiboileri, ettei tiskivesiä tarvitse enää kuumentaa kattilassa. Silti suuri emalikattila nököttää edelleen puuhellan reunalla, ja sähköä säästyy, kun vesi kuumenee samalla kun keittiötä lämmitetään. Tilanahtauden vuoksi vessan lämminvesivaraaja on sen verran pieni, että saunomiseen siitä ei kuumaa vettä riitä, vaan pata on edelleen käytössä.

   Uudessa vessassa on suihkukin, bidetta kuulemma nimeltään, niin luki Oraksen paketissa, mutta koko vartalon pesemiseen sitä ei ole kukaan käyttänyt. Toki tila on veden pitävä, seinät verhottiin pystyraitaisin muovitapetein ja lattia teetettiin paikan päällä lasikuituveneiden valmistajalla, mutta vessa on aivan liian ahdas kylpyhuoneeksi. Eeralla, tai oikeastaan Marialla oli ollut suunnittelemista ruutupaperille, että tilaan sai sijoitettua pytyn ja pesualtaan, joka on niin pikkuruinen, ettei molemmat kourat meinaa mahtua hanan alle yhtä aikaa.

 

   Kaikki uudet koneet vievät tietenkin sähköä, joka varsinkin energiakriisin aikaan oli kallista, ja vaikka Eera on aika nuuka, ei hän halua vaimon säästävän laitteiden käytössä. Kotona kyllä sammutellaan turhia valoja, mutta sähköä ei kulu, kun kiuas, saunavesi sekä koko talo lämpenevät puulla. Perhe on myös aina hyödyntänyt jälkilämpöä ruoanlaitossa ja vaimo pistää pottupatansa sekä karjalanpaistinsa kypsymään yhtälailla keittiön leivinuuniin kuin kamareiden pönttöuuniin, toteaa vain, että ei se vaadi kuin kolmijalan ja oikeanlaiset kypsennysastiat, ja Eera pitää huolen että sellaiset hänellä on.

   Lieneekö suurin mullistus kotitalossa ollut sisävessa, vai muutos asuintilojen suhteen. Ne olivat olleet ahtaat jo jonkin aikaa, joten vinttihuoneet otettiin omaan käyttöön, kun vuokralaiset muuttivat pois edellisvuoden syksyllä. Eniten aiemmasta tilanahtaudesta lienee kärsinyt Liinu, joka nukkui laverillaan olohuoneen nurkassa. Mutta ei pojillakaan ollut ruhtinaallisesti tilaa, kun kaikki kolme majailivat saunasiivessä, pukuhuoneen takana, entiseen halkoliiteriin rakennetussa pikkuruisessa kamarissa. Se järjestely tuli tiensä päähän, kun kuopus kasvoi ulos lastensängystään. Huone on yksinkertaisesti niin ahdas, ettei sinne mahdu pidempiä vuoteita, eikä petejä voi pistää edes päällekkäin, kun katto on matalalla.

   Ainokaisen tyttären oikeudella Liinu valtasi itselleen yläkerran rauhallisimman huoneen, peräkamarin. Eivät veljet panneet pahemmin vastaan, kun Simo sekä Harri saivat tupakeittiön, ja yhteisiin tiloihin tottuneena kolmikko piti huoneiden välistä ovea usein auki. Asko-esikoinen jäi ainoana saunakamariin, ja hänelläkin on reilusti omaa tilaa tuoda vaikka tyttökaveri huoneeseensa.

Matkaa on jäljellä enää vajaat 20 kilometriä, kun Eera saavuttaa Kylmänpuronlehdon, notkelman kahden mäen välissä hieman ennen Kontiomäkeä, jossa on jätettävä viitostie ja jatkettava Kantatie seitsenseitsemää. Alkuun niin kutsuttu Ouluntie suuntaa lähes suoraan pohjoiseen, mutta kulkuväylä kaartaa pian enemmän länttä kohti, kun Oulujärven itäisimmät osat on kierretty. Kainuun meren ylikin on suunniteltu ajoväylää, mutta Eeran reitille ylitystiellä ei olisi merkitystä, sillä se halkoisi järveä paljon lännempänä. Paltamon kirkonkylälle vaikutus saattaisi olla dramaattinen, kun taajama jäisi täysin syrjään Oulu – Kajaani reitiltä.

   Mieslahden mutkana alkavaa mäkeä laskeutuessaan Eera huomaa ilman kirkastuneen, kun kuun oikea puolikas loistaa taivaalla, joten sää lienee pakastumaan päin. Yli neljän kilometrin suoran jälkeen kotikylän laitaman ensimmäiset talot tulevat näkyviin ja katulamppurivitkin alkavat hieman ennen neljän tien risteystä, joista pääsee Meteliin ja Uuralle. Niille Eera ei käänny, vaan jatkaa kaarisiltaa Kiehimänjoen yli, jonka vierellä seisoo rautatiesilta, jolla myös autot kulkivat vielä edellisvuosikymmenen lopulla. Ratapenkan taakse jäävän Käärmeniemen ja nykyisin tyhjillään olevan vanhan talon, entisen kunnalliskodin välistä Eera suuntaa kohti neljän, hieman toisiinsa nähden vinottain sijaitsevan tien haaraan, jota nimitetään Teboilin risteykseksi vasemmassa kulmassa sijaitsevan huoltoaseman vuoksi.

   - Saapa nähä kauanko ristauksen vanaha nimi pyssyy, Eera miettii, kun vastakkaisessa nurkassa komeilee uusi Kantakievari.

   Kantaravintoloita, näitä Alkon tytäryhtiön kuppiloita oli viime vuosina alkanut ilmestyä useampia Kainuuseenkin. Kovasti ovat ajat muuttuneet Eeran nuoruudesta, kun Alkon viinakortit ovat jääneet historiaan, keskiolutta saa myös ruokakaupoista, ja naisetkin saavat mennä ravintolaan yksin tai keskenään, eikä vain herraseurassa. Eeran mielestä on menty parempaan suuntaan, kuten taitaa suurin osa kansasta ajatella.

   Kello näyttää puolta yhtä ja uuden ravintolan ikkunat loistavat valaistuina, mutta valomerkki on annettu ja kapakka alkaa juuri sulkea oviaan. Eera kaartaa sen pitkän sivun ohi ja kääntyy pois Ouluntieltä kohti kyläkeskusta. Juhlijoita seisoskelee kuppilan pihalla kyytiä vuottaen, jotkut ovat jo Unionin kulmalla taksissa, joka odottaa kolmion takana pääsyä Puolangantielle. Lähempänä asuvat ovat lähteneet talsimaan kotia kohti ja Eeran täytyy varoa tielle levittäytynyttä väkeä, kun kylätien reunoilla ei ole jalkakäytäviä, pientareilla on vain polut niillä kohdin mihin niitä mahtuu.

   Vain kerran Eera on käynyt kesällä avatussa tanssijuottolassa, jota paikalliset kutsuvat Kantokrouviksi, kun ravintolasalin sisäkattoa koristavat puiden kannot, juuret ylöspäin. Myös ulkokatolla kohoaa kantoa mallaava rakennelma, jonka ääriviivat erottuvat pimeällä sen sisäpuolella olevan valon ansiosta. Kokous- ja majoituspuoleen Eera ei ole tutustunut kuin mainoksesta, jossa kerrotaan komeasta saunaosastosta uima-altaineen sekä seitsemästä hotellihuoneesta.

   Karvalakkipuoli ei Eeraa kiinnosta, siellä kun istutaan korkeilla baarijakkaroilla, mieluummin hän pyörähtelee Marian kanssa parketilla, ja päättääkin viedä vaimon tanssimaan pyhien jälkeen, joulunahan ravintolat eivät ole auki. Eera käy vaimonsa kanssa aika usein tansseissa nykyisin, kun lapset pärjäävät illan keskenään. Vielä muutama vuosi aiemmin tuli pyörähdeltyä lähinnä omassa olohuoneessa, jos telkkarista tuli Lauantaitanssit tai joku muu tanssimusiikkiohjelma. Samalla saattoi opettaa jälkikasvulle valssia ja tangoa, humppaan huone oli liian pieni.

Tuttuja Eera ei ravintolasta poistuvien joukossa huomaa, joten hän jatkaa kylänraittia pysähtymättä ja ajaa lähes tietä hipovan Maakunnan, Maalaisliittoa kannattavien viljelijöiden osuuskaupan ohi, jota vastapäätä sijaitsee Kaino Leinosen erinomainen kirjakauppa. Tai oikeastaan se on Hyttisen piharakennuksen kohdalla, ja perheen pyörittämän K-kaupan edustalle Mikko on laittanut valoin varustetun joulukuusen. Monen joulun tienoilla vastapäisellä, vasemmistolaisten OTK:n Osulalla oli oma kuusensa, mutta lisäsiiven ja uuden postikonttorin rakentamisen myötä sille ei löydy enää paikkaa.

   - Ruususuklaata pittää hakkea, Eera muistuttaa itseään.

   Joka jouluaatto hän käy ostamassa kaikille perheenjäsenille, myös itselleen Hellaksen täytesuklaalevyn, jossa on neljä palaa kutakin makua: ananas, vadelma, appelsiini, nougat ja mansikka. Eera on hyvillään, että sitä myydään joulukuosissa, eikä hänen tarvitse ruveta käärimään joulupaketteja, riittää kun kirjoittaa kunkin saajan nimen päälle.

Suurin osa Paltamon pankki- ja kauppapalveluista sijaitsee lännempänä ja sillä suunnalla ovat myös koulut, kirjasto, urheilukenttä ja Paltalinna sekä nuorten diskotalo, vanha rakennus, jolla on valmiiksi sopiva nimi, Paukkula. Joen puolelle sijoittuvat Kotiseutumuseo ja Vaatetus sekä terveydenhuolto kuten apteekki, neuvola, lääkärit ja kunnalliskoti. Enää Eeran reitillä on pirssitolppa pikkuruisine rakennuksineen sekä Esson bensa-asema, Keräsen huoltamo ja Harjun baari. Vastakkaiselle puolen jäävät sankarihautausmaa kiviaitoineen sekä kaksi piruntorjuntalaitosta, seurakuntatalo ja kirkko. Niiden edustalla on aukio, oikeastaan iso parkkipaikka, jolla on nytkin muutama käynnissä oleva auto, nähtävästi nuorisoa, jotka ajavat ”kiimaa” kyseisen paikan ja Ouluntien liikenteenjakajan välillä. Siihen taajama oikeastaan loppuukin, jatkona ei ole paljon muuta kuin asuintaloja sekä hautausmaa.

   Katulamput loppuvat sattuvasti sähköyhtiön, Kainuun Valon toimipisteen kohdalle ja viimeinen puoli kilometriä täytyy ajaa auton etulyhtyjen varassa. Hautausmaan jälkeen erkanee hiekkatie, jota kutsutaan vanhaksi Puolangan tieksi. Oikeaa nimeä kotitiellä ei ole, vaikka sen varrella on kymmenkunta eri ikäistä ja kokoista asumusta, ja aikuisuutta tavoittelevia lapsia lähes joka talossa.

    - Ja vielä viimenen ristaus, Eera tuumaa kotiin kääntäessään, ja on hyvillään, kun pihavalo on jätetty palamaan ihan häntä varten.

   Kotiväki ei ole käynyt yöpuulle, vaan talossa valvotaan, vaikka hän on perillä tavanomaista myöhempään. Keittiön ikkunasta paistaa valot, samoin ainakin tyttärellä vintissä ja esikoisella saunakamarissa heilahtaa verho. Muut pihanpuolen ikkunat tuijottavat pimeinä, telkkarista ohjelmat on loppuneet jo jokin aika sitten, mutta jos olisi lauantai olisivat lapset varmaan vielä katsomassa Cannonia.

   Kotiväki on ahkeroinut, pihaan on kolattu laaja aukio, missä auton mahtuu hyvin kurvaamaan nokka kohti tulosuuntaa. Olkiluodossa, 650 kilometrin päässä, lunta oli juuri ja juuri näkyvän verran, täällä kinosta on kertynyt parikymmentä senttiä. Edellistalvena nietokset olivat kotipihassa jo jouluna puolimetriset, ja kevättalvella lunta tuli todella paljon lisää, mutta ei Kainuussa mitään ennätyslumia ollut, toisin kuin Etelä-Suomessa.

   - Ei oo vuojet veljeksie, Eera tuumaa, kun toissatalvena kotona oli lumetonta tammikuun puolivälissä, vain ohut kuura peitti maan.

   Hieman haikeana Eera muistaa aikaa, kun lapset odottivat isää kotiin niin innolla, että juoksivat ulkorappusille vastaan silmät väsymyksestä sikkuralla. Edes aamutohveleita eivät ennättäneet jalkaan tuikata vaan seisoivat portailla villasukissaan. Illan lapset kiehnäsivät vieressä ja kuopuksen piti päästä sängyssä isän kainaloon, josta Eera nosti hänet nukkuvana omaan vuoteeseen saadakseen aikaa myös vaimolleen.

   Jo eteisessä Eera haistaa, että vaimo on leiponut, koti tuoksuu joululaatikoilta, rasvaisilta perunoilta ja rieskalta. Pullan, pipareiden ja torttujen hajua hän ei huomaa, ne taitavat mennä uuniin vasta aatonaattona, etteivät lapset syö kaikkia ennen pyhiä. Jälkilämmölle, koko yöksi uuniin pistetään kinkku, ja karjalanpaisti pääsee kamarin pönttöuuniin aattona aamupäivällä, samoihin aikoihin, kun syödään riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Nälkäisimmät saavat tehdä kaveriksi kinkkuvoirieskan, joilla pärjää jouluateriaan, joka on illansuussa, ja niiden jälkeen seuraa sauna sekä lahjojen jako.

   Eera laskee salkkunsa keittiön oven pieleen, ja hänen mieltään lämmittää, kun kaksi nuorimmaista tormaa alakertaan, muka juotavaa hakemaan, vaikka yläkerrassakin on kylmävesihana. Jotain tehdäkseen lapset tutkivat jääkaapin sisältöä vain huomatakseen, ettei siellä ole sen parempaa, ellei halua maitoa. Enää jälkikasvu ei ryntää tutkimaan onko hänellä duunarinsalkun ulkotaskussa karamellia, mikä sekin kertoo, että jälkeläiset ovat kasvaneet isoiksi. Mutta kyllä Eera tietää pienimpien lasten tulleen keittiöön nähdäkseen, että isä tuli jälleen ehkäsenä kotiin.

   - Tein kukkoa, otatko? Maria kysyy, eikä selittele sen laadusta sen kummemmin, koska hän valmistaa paistoksen aina samalla tavalla, kuorena ruis-ohrataikina ja sisällä perunoita sekä rasvaista sianlihaa, koska pottukukko on perheen suosikki.

   - Van otan, Eera vastaa.

    Herkullista pottukukkoa ei ole enää paljon jäljellä, mutta aivan riittävästi Eeralle yöpalaksi. Vaimo kattaa astiat, nostaa viereen piimää sekä voita ja siirtää haalean paistoksen lähemmäs miehensä vakiopaikkaa, häntä itseään vastapäätä.  Nuorimmat lapset istuvat vieretysten keittiön pirttipöydän penkillä, ja yrittävät selvästi keksiä jotain sanottavaa. Poika vilkaisee kattoon ripustettua, melko karkeatekoista kynttiläkruunua, jonka Asko on valmistanut koulun puutyötunnilla

   - Laetettiin kruunu jo valamiiksi, Simo sanoo.

   - Siihen pittää ostaa uuvet kynttilät, tytär täydentää, ja Eera miettii, että Harri saisi tehdä jonkin kauniimman koristuksen sen tilalle, kun on käsistään paljon kätevämpi ja tekee pikkutarkempaa jälkeä kuin muut pojat.

   Vähän muutakin joulua on jo laitettu, vaikka kuusi odottaa edelleen liiterin nurkalla. Vaimo on ripustanut jouluverhot ja ikkunalaseihin on kiinnitetty paperista leikattuja lumihiutaleita sekä tähtiä. Osasta huomaa, että ne ovat pienten hoitolasten tekemiä, kun lopputulos ei ole kaikkein viimeistellyin. Vanhan tutun joulukalenterin pukki tuijottaa aina yhtä iloisena ja reippaana komeronpäädystä. Osa sen luukuista on repeytynyt melkein irti, mutta edelleen punanutun kädet ja jalat heiluu, kun narusta vetää. Yläpuolelle on teipattu uudempi, Apu-lehden liitteenä tullut, että hoitolapset saavat vuorollaan avata esille kuvia luukkujen takaa.

   Simo ja Liinu kuuntelevat kiinnostuneena, kun isä juttelee rengasrikosta ja kyydissä olleesta, mukavasta sotapojasta. Sitten hän kertoo asian, jota Vesi-Pekka on pyytänyt kysymään työntekijöiden perheiltä, ennen kuin he tekevät tarjouksen urakasta: - Mitäpä sanotta, jos lähetään koko perhe Kuubaan?

Jälkisanat: Kuubaan lähtöä pohdittiin Eeran perheen kanssa monelta kannalta ja tietoa maasta etsittiin lähinnä tietosanakirjoista. Toisaalta eksoottinen maa houkutteli, mutta Fidel Castron itsevaltius ja vahva side Neuvostoliittoon mietityttivät, kun sillä oli huonot välit Kuuban naapurissa sijaitseviin Yhdysvaltoihin. Lopulta perhe antoi kielteisen vastauksen, sillä lähtö olisi vaatinut todella paljon järjestelyä kotipuolessa eikä varmuutta lasten asianmukaisesta koulutuksesta saatu. Loppujen lopuksi keikalle ei löytynyt tarpeeksi halukkaita, eikä Vesi-Pekka tehnyt tarjousta urakasta, joten Havanna jäi Eeralta näkemättä. Ennen eläkkeelle siirtymistä Eera ehti tutustua vielä moniin työmaihin ja lukuisiin kuntiin Suomessa sekä työskennellä muissa Pohjoismaissa, Virossa ja Libyassa, mutta niissä perhe ei ollut mukana.

Jos jotakuta kiinnostaa nähdä miten iso laahakaivinkone käveli, niin tässä linkki sellaiseen:

https://tekniikanmaailma.fi/tama-kolossaalinen-kaveleva-kaivinkone-on-kuin-suoraan-tahtien-sota-universumista-mutta-se-on-oikeasti-neuvostoliitosta/

 

Pieni siivu Paltamon taajamaa, jonka nimi oli vuoteen 1946 saakka Kiehimä ja sitä ennen Kiehimänsuun kylä. Kuvattu kohti etelää noin 1974, oikealla pohjoisesta tuleva Puolangantie, kylänraitti kohti Kantakrouvia ja Oulujärveä sekä Kajaani – Oulu tietä.

 

Tarinan kuvat:

finna.fi

vanhat postikortit

Paavo Sarkkisen kirja: Vesi-Pekat

Jorma Komulaisen kirja: Kainuun kuvia

Helsingin Sanomat

Yle arkisto

Kainuun Museo

Vapaasti käytettävät kuvat netistä

Omat, sukulaisten ja tuttavien valokuva-arkistot

ooooooooooooo

Kullervo

Joulutarina 2022

Mopedin takarengas sutii jäisellä asfaltilla, kun Kullervo kurvailee kohti Osuuspankkia repiäkseen rahaa seinästä. Edellispäivänä satoi rännänsekaista vettä, joka yön aikana jäätyi kaljamalle, aiheuttaen oikean pääkallokelin. Hivenen keskenkäynyt kilju on kihahtanut nuoren miehen päähän, mutta ei niin pahasti, ettei Kullervo olisi omasta mielestään mopoilukuntoinen. Hän kiihdyttää lyhyeen, mutta jyrkkään ylämäkeen kunnes Solifer tavoittaa betonisen pinnan katoksesta Otto kyltin alla. Kullervon mielestä perille pääsy kaatumatta todistaa oikeaksi, että hän on ajokuntoinen, vaikka poliisi saattaisi olla asiasta eri mieltä.

   Kesällä tilapäistöissä tienatut ansiot ovat kuluneet elämiseen, ja syksyiset puolukkarahatkin hiipuneet olemattomiin. On joulukuun ensimmäinen maanantai ja Kullervo toivoo Kelan korvauksen tulleen viimein tilille, onhan hän odottanut sitä jo tovin, kun aina joku paperi on puuttunut, eikä tukipäätöstä siksi ole voitu tehdä.

   Vielä muutama viikko aiemmin miehellä oli mielekästä puuhaa, mutta metsästysseuran hirviluvat on käytetty, viimeinen naaras kaadettiin lapsuusmaisemissa Raappananmäellä. Lihat on jaettu seuran jäsenten sekä maanomistajien kesken, vain peijaiset on enää pitämättä. Metsoja, teeriä ja pyitä saisi pyydystää vielä viikon päivät mutta metsäkanalintujen kanta on niin heikko, että Kullervolla ei ole halua hävittää niitä vähäisiä mitä maastosta voisi löytyä.

 

Kullervo ei parkkeeraa ajopeliään, eikä varsinkaan sammuta, koska se on huono käynnistymään. Miehen itsensä ikäinen mopo on ajettavassa kunnossa, vaikka on kulkenut perheessä ensin isältä esikoispojalle ja siitä pikkuveljille, siirtyen aina seuraavalle edellisen tultua autoiluikään. Kun Kullervo on veljessarjan viides, on Solifer ehtinyt nähdä parhaat päivänsä vuosien varrella. Mieluummin mies ajelisi maasturillaan, mutta myös Range Rover on lähes yhtä vanha kuin Kullervo, ja isomman remontin tarpeessa, eikä Kelan rahoilla sellaista tehdä. Mopokin kaipaisi pientä laittoa, mutta mies ei ole saanut aikaiseksi kuin uudemman muovipussin rikkinäisen satulan suojaksi. Taidon puutteesta ei ole kyse, korjaileehan hän aikansa kuluksi kaikenlaista, telkkareita, radioita, stereoita ja jopa tietokoneita, mikä ei aina ole helppoa suurilla kourilla. On hän joskus pohtinut, että harrastuksesta voisi kehittää itselleen ammatin. Esteenä on vain, ettei hän ole koppeutunut lähtemään pois kotikulmilta, eikä Kainuussa ole alan koulutusta.

   Nuori mies nostaa kypärän visiirin ylös ja kurottuu satulasta vain puolittain seisovaan asentoon, kohti automaattia.

  - Kortti hahloon ja tunnusluku, mies juttelee itsekseen.

   Näytölle ilmestyy hetkeksi tilin saldo, mutta niin vähäksi aikaa, ettei Kullervo ehdi hahmottaa lukua. Onneksi aparaatti sylkee ulos lapun, josta Kullervo yrittää tulkita himmeää tekstiä räpsyvän loisteputken valossa.

   - Perhana, köyhäksi on Ossuuspankkihi käyny, kun ei ees lamput toimi, mies manaa ja pamauttaa nyrkillä automaattiin valon kohdalle, mutta siitä ei ole apua.

   Kullervo ei tahdo millään nähdä onko lapussa pelkkiä nollia, vai jokin muu luku. Sama mihin suuntaan paperia kallistaa, lumeton maisema imee kaiken valon, eivätkä tienvarren katulamppujen tuijut valaise yhtään paremmin kuin automaatin välkkyvalo.

   - On siinä ykkönen alussa, mies juttelee jälleen itselleen.

   Kullervo siirtelee pankkikuittia lähemmäs ja kauemmas, siristelee silmiään ja terästää näköään. Tilillä pitäisi hänen omien laskujensa mukaan olla vähän yli tuhat markkaa, mutta kun hän aikansa tiirailee, on hän vakuuttunut, että numeroita on viisi ennen pilkkua.

   - Jumankekka, onko ne maksanu kymppitonnin, Kullervo riemuitsee ja tunkee kortin takaisin automaattiin: - Nosto, viis sataa, hän tuumaa ja vilkuilee sitten ympärilleen, ettei kukaan vaan kuullut, mutta synkänharmaa kyläraitti on hiljainen.

 

Ajopelin takapää vingahtaa ikävästi, kun kookas mies istahtaa takaisin satulaan. Hän kääntää moponsa ajamalla suuren kaaren autojen parkkipaikalla, molemmat kengänpohjat tienpintaa hipoen, takarengas mutkissa luistellen. Tähän vuodenaikaan, kun puissa ei ole lehtiä, olisi Lepikontieltä hieno näkymä Mieslahden Honkavaaraan, jos ilma olisi kuulas. Mutta päivä on harmaatakin harmaampi, eikä kylätietä näe pitkälle, vain kauppojen nimien valaistuihin kirjaimiin saakka.

   - Maakuntaan, Kullervo tekee päätöksen kylän kahdesta elintarvikemyymälästä, ja naurahtaa kaupan vanhalle nimelle, jolla paikalliset vieläkin S-markettia kutsuvat.

   Hailakka etuvalo osoittaa Oikotielle ja sen päässä siintävään osuusliikkeeseen. Miehen mieli on aurinkoinen, eikä hän enää edes huomaa kaiken hukuttavaa pimeyttä ympärillään ennen kuin ohittaa kaupan automaattiovet. Valot suorastaan häikäisevät, kun Kullervo astuu sisälle myymälään. Ensin hän on aikeissa mennä suoraan juomahyllylle, mutta tulee ajatelleeksi, että illan mittaan voisi syödäkin jotain. Kotletit, kyljykset ja paistit suorastaan huutavat ottamaan, mutta valinta on vaikea, koska Kullervo ei oikein osaa laittaa ruokaa. Jotkin yksinkertaiset onnistuu, kuten muikkujen paisto ja keitetyt potut voin kera, sekä makaronilaatikko, jonka pikkusisko opetti kädestä pitäen.

   Kullervoa lähes viisi vuotta nuorempi Seidi on sisarussarjan kuopus, jolle veli lahjoittaa hirvenlihaa, jättäen itselleen vain säilyke- ja jauhelihoiksi sopivat osuudet. Vastineeksi sisko kutsuu Kullervon syömään päivinä, jolloin hauduttaa hirvenpaisteja suussa sulavaksi padaksi, jossa on lisänä possua mehevöittämässä kuivempaa riistalihaa. Samassa Kullervo muistaa, että sisko pitää pataansa uunissa pitkään, joten mahtaisi olla yö ennen kuin se olisi valmista. Niinpä hän päätyy kahteen HK:n plööhön, aurajuustoon ja pakastettuun ranskanperunapussiin. Ne hän osaa pistää uuniin itsekin, jos sisko ei päästä sisälle kotiinsa.

   Kullervo arvioi pullorivejä, ja miettii, että koria hän ei pysty mopon kyydissä kuljettamaan. Se kyllä mahtuisi tarakalle, mutta kuminauha-hämähäkki on unohtunut pois matkasta. Hän näkee mielessään, kuinka mopo karkaa käsistä liukkaalla tiellä, ja pullot lentävät kyydistä kaaressa räsähtäen ikävästi asfaltin pintaan. Tölkkioluet ovat paljon kalliimpia, ja miehellä menee hetki tajuta, että hänellä on varaa myös niihin. Ostoskori täyttyy lähes puolilitraisista Lahden sinisistä, jotka nimestään huolimatta valmistaa Hartwall.

   Kassahihnalle ostoksia lappaessa Kullervolle nousee mieleen vuoden takainen muisto, jossa hän yllytti Hemppaa lyömään tyhjän Lahden Erikoisolut tölkin otsaansa, kuten he olivat nähneet jenkkikomediassa tehtävän. Yllytyshullu isoveli tietenkin kokeili miten tölkki litistyy, mutta eihän siinä käynyt kuten elokuvissa. Yhdysvalloissa tölkit valmistettiin ohuesta alumiinista, joten seurauksena Hempan otsan keskellä komeili puolikuun muotoinen mustelma, kun suomalainen peltitölkki ei mennytkään kasaan.

 

Kullervo tuntee ylpeyttä itsestään, että älysi ostaa kaksi muovikassia pitääkseen Soliferin paremmin tasapainossa, ja sihauttaa sen kunniaksi ensimmäisen neuvoa antavan auki heti kaupan ulkopuolella. Nuorimies jatkaa kengänpohjien kuluttamista loivassa alamäessä, kun ”…on mopedin sarvessa mallasta…” alkaa Jaakko Teppo laulaa Kullervon pään sisällä. Hän tietää, ettei saa ärsyttävää korvamatoa loppumaan, mutta ei anna sen häiritä, vaan keskittyy pitämään ajopelin pystyssä. ”Eipä oekasta tästä ristauksesta” hän miettii vilkaisten kaljamalla olevaa polkua, ja jatkaa järven suuntaan. Kun polku jää pois laskuista, on lyhin matka kotiin viinakaupan risteyksen kautta, mutta vasta Alkon punaisen logon nähdessään mies tajuaa, että hänhän olisi voinut käydä Pitkäripaisessa keskikaljan oston sijaan.

   - Eipä tuo oo vieläkää myöhäästä, hän tuumaa itselleen.

   Alkon parkissa seisoo juuri mainitun velipojan parhaat päivänsä nähnyt Ford Transit. Kullervo ohjaa moponsa pakun viereen ja samassa velikin tulee.

   - Myöhässä nää Liisan liukkaat, ostoksensa tehnyt Hemppa tuumaa. Löksöttävät housunpuntit viimassa lepattaen ja jalat tiivisti parkkipaikan jäistä pintaa hiihdellen hän lähestyy autoaan: - Kaijan kaljamahan aikaanni oli vielä sula maa.

   - Van nyt on pimmeetä ku mörön persiissä, Kullervo vastaa.

   - Joko ne korvaukset on viimein tullu, kun tänne eksyt, sivuikkunaa auki vinttaava Liisa, Hempan vaimo kysyy.

   Mustajärvi kähisee autoradiossa ”Kersantti Karoliinaa” ja Liisa kääntää ääntä pienemmälle. Kullervo toivoo korvamatonsa vaihtuvan vaikka Popedaan, kunhan vain pam pam pam Pamela lakkaisi häiritsemästä pään sisällä.

   - Tulipa hyvinnii, ja vähä ylimäärästähi? Kullervo ei malta olla paljastamatta: - Kymppitonni oli rapsahtanu tilille.

   - Ei kae? Veli epäilee: - Van sitähä voes vaekka juhlie?

   - Ootah ku käyn ensinnä tuolla, Kullervo niksauttaa päätään Alkon suuntaan, nousee satulasta ja nykäisee edelleen käynnissä olevan kulkupelin jalaksen varaan: - Kahtokaa ette kukkaa vie moppoa ja tavaroeta.

   Kullervolla oli tarkoitus ostaa vain yksi kossupullo, mutta kun kämpille on tulossa vieraita, ottaakin hän heti kerralla kolme, ja nappaa vielä ohi mennessään mukaan yhden kuohuviinin. Kiljuhumala on onneksi jo lieventynyt, eikä kaupan pihassa nautittu olutkaan ole vielä kihahtanut pahasti hattuun, joten myyjä ei esitä vastalausetta hänen ostoksilleen.

   - Otin kauoppakassit kyytiin, Hemppa tuumaa nojaten pakun avoimeen takaoveen.

   - Saottashan nuo säilyö siellä paremmi ehkäsenä, Kullervo myöntää.

   Hän laittaa Alkon muovikassin ostostensa viereen, vaikka kunnan vuokrakasarmin yksiöön ei ole enää matkaa kuin parin kivenheiton verran. Autoradion ääni kantaa takatilaan saakka ja vuorossa on Edelmanin Peggy, jota Kullervo ryhtyy rallattamaan mielessään saadakseen Dallasin naisen pois ajatuksistaan.

   Kullervon huoneen ja keittiön kämppä on karu, huoneessa on vain välttämätön, sänky, tv, videot ja pakastearkku sekä pari rähjäistä, ikäloppua sohvaa, joiden vuoksi tila on suorastaan ahdas. Keittiössä on niin sanottu pirttikalusto, pieni pöytä sekä kaksi penkkiä, ja jopa verhot, muutenhan naapuri voisi tuijotella sisälle luhtikäytävältä. Parasta toisen kerroksen asumuksessa on maisema, joka avautuu huoneesta ja parvekkeelta etelään, valtatien ja radan yli Oulujärvelle. Nyt ei ole edes näköalaa, kun valoisa aika on olemattoman pituinen, voisi sanoa, että on vain kaksi pimeää vastakkain, ja ulkona näkyy ainoastaan tienvarren katuvalot pimeässä iltapäivässä.

   Asunnon sisustus kaipaisi rahaa sekä naisen kättä, vaikka sellaisen kuin Liisa, joka myös on jälleen vailla töitä. Hänen lähes vuoden kestänyt pesti koulun keittiöapulaisena päättyi, kun vakinainen palasi takaisin äitiyslomalta. Liisakin ansaitsisi päästä vauvavapaalle, mutta sitä ei ole hänelle suotu, vaikka hän on ollut Hempan kanssa naimisissa lähes kymmenen vuotta. Työttömyysjaksot masentavat Liisaa ja alkoholi saa usein voiton, vaikka hän tietää ajavansa sillä vain kauemmas mahdollisuutta saada pienokainen, kun adoptioviranomaiset arvioivat perheen sopivuutta.

   Heti avioliiton alkuvuosina Hempan ja Liisan pienen talon eteen pidettiin useammat hirsikinkerit, vaikka metsätöihin ei lähdettykään, vaan vanhempien männikköä pistivät sileäksi Honkarakenteen miehet, maksuksi mökkipaketista ikkunoineen ja ovineen. Paikalliset puhuivat kuitenkin hirsikinkereistä, kun olivat talkoovoimin tekemässä perustuksia, pystyttämässä kehikkoa ja laittamassa kattoa. Hemppa oli tuolloin suht hyvissä hankkeissa Midnight Sun Centerin rakennustyömaalla, mutta kun yhtiön rahavarat ehtyivät, lakkasivat miehen työt ja sen myötä loppuivat hänen rakennusrahatkin. Golfyrityksen hotellihanke jäi betonitorsoksi Metelinniemeen, mutta Hempan ja Liisan koti tuli lähes valmiiksi. Ottolapsiasiaa ei kuitenkaan edistä, että rakennukseen jäi yksi oleellinen epäkohta. Talosta puuttuu sähköliittymä, jonka vuoksi sähkövirta kulkee jatkojohdossa, joka saa alkunsa vanhempien talon eteisen pistorasiasta ja kiemurtelee reilun sadan metrin matkan pellon laidassa heidän asumukseensa.

 

Kullervo ei ehdi olla montaa minuuttia yksin, kun Hemppa ja Liisa saapuvat kauppakasseja kantaen. Liisa purkaa ostokset jääkaappiin aivan kuin olisi kotonaan. Kyselemättä Kullervo laittaa kolmeen lasiin pohjalle äidin tekemää viinimarjamehua ja vähän vettä. Kun hän korkkaa koskenkorvan ja alkaa kaataa laseihin, estelee Liisa:

   - Elä mulle nuin paljo.

   - Teeppä ite, Kullervo vastaa ja ojentaa pullon, josta Liisa liruuttaa vain ihan vähän.

   - Pittää jäähä tänne yökuntii, jos otan enämpi, hän toteaa. Samalla hän muistuttaa ohimennen miehelleen: - Elä raavi.

   Hemppa on huomaamattaan ruvennut rapsuttelemaan pohkeitaan, joissa kutittaa ärhäkkä psoriasis. Pimeyden ja kylmyyden myötä vaiva on äitynyt niin pahaksi, että sääret ovat vereslihalla, ja mies onkin joutunut sairauslomalle kunnan risusavotasta, kun ei pysty pitämään metsurin kamppeita yllään.

   - Mullon rahhaa maksaa teijän taksi, jos tulloo ikävä kottiin, Kullervo kehaisee.

   - Niihä sulla on, Hemppa läimäyttää veljeään olalle: - Meinasitko Seitille kertoa?

   - Juuvaan nämä ja mennään käymään systerillä.

   Kaksikko juo vielä toiset lasilliset ennen naapuritaloon lähtöä, mutta Liisa haluaa mieluummin oluen. Kun miehet ryhtyvät suunnittelemaan kolmatta lasillista, huomauttaa Liisa, että lienee parasta lähteä kyläilemään, mikäli haluaa että Seidi päästää heidät kotiinsa.

   Kullervo nappaa Elysée pullon mukaan, jos Seidin ovi avautuisi herkemmin sen avulla. Evääksi miehet ottavat oluet, eihän sitä tiedä vaikka ehtii tulla jano matkalla. Kaukanahan Seidi asuukin, kuuden rivitalon letkan toisessa päässä, ja jos joutuu tulemaan saman tien takaisin, tulee talsittavaa lähes puoli kilometriä. Joka toinen rakennus matkan varrella on samanlainen luhtitalo kuin Kullervon, joissa on vain yksiöitä ja kaksioita. Muissa taloissa on isommat kodit, perheasunnot, joiden huoneet sijoittuvat kahteen kerrokseen.

   Aivan kuten kolmikko oli arvellut, on Seidi epäileväinen heidän suhteensa. Sisko avaa vain keittiön tuuletusikkunan ja juttelee sen raosta tarkkaillen samalla sukulaistensa humala-astetta. Taustalta kuuluu, kuinka hänen kymmenkuinen poikansa jokeltelee televisiolle, jossa Pikkukakkonen varoittaa heikoista jäistä. Kun ulko-ovi pysyy maanittelusta huolimatta kiinni, ojentaa Kullervo siskolleen ensin kuoharipullon ja sen perään pankkiautomaatin kuitin:

   - Katoha Seidi, ku minnoon soanu kymppitonnin Kelalta. Yleensä veljet nimittävät pikkusiskoa Seitiksi, mutta kun asia on tärkeä, on parempi käyttää hänen oikeaa nimeään. Aikansa lappusta katseltuaan Seidi avaa oven ja tuumaa lakonisesti:

   - Tässä kyllä lukkoo, jotta oot saanu satatonnie.

   Kolmikko on niin pölmistynyt, etteivät he älyä ottaa askeltakaan.

   - Sissään siitä. Sebastian soapi kuolematauvin ku tulloo kylymeä, Seidi hoputtaa ja puhuu muuten Kainuun murteella, mutta ääntää poikansa nimen täydellisen oikein.

   Kolmikko tutkii kuittia eteisen loistevalaisimen alla ja niin siinä todellakin on ensin ykkönen, sitten viisi nollaa ja muutamia pennejä päälle. Kullervo käy kasvoiltaa niin valkoiseksi, että Seidi pelkää veljen pyörtyvän ja tyrkkää tämän puhelinpöydän istuimelle.

   - Nehän ei sitte oo sinun rahoja, Gulli, Seidi huomauttaa veljelleen lempinimellä, jota vain hän uskaltaa Kullervosta käyttää: - Kela on tehny pilikkuvirheen, ja ne voepi perrie rahat takasi.

   - Ei muuta ku elämä risaseks ennen sitä, Hemppa yllyttää.

   Kullervo vain jököttää kapeassa istuinvälissä, joka ihme kyllä kestää suurikokoisen miehen alla, eikä leviä liitoksistaan. Hänen päässään poukkoilevat erinäiset asiat, mutta yhtään järkevää ajatusta hän ei saa kasaan.

   - Äveriäs veljeni voesi antaa vähä rahhaa, että saesin pojjalle tuttelie ja vaeppoja, Seidi sanoo: - Keijo tulloo vasta perjantaina, se on jossae Ristijärven perukoilla tekemässä jottae taloremppaa. Ja sinä, Hemppa annat ransetin avvaemet.

   Molemmat veljet tottelevat kiltisti sisarussarjan ainoaa tyttöä, joka syntyi yli viisitoistavuotta esikoisen jälkeen. Seidi arvioi Liisan humalatilaa vetäessään kenkiä jalkaansa. Liisa huomaa hänen katseensa, ja vastaa:

   - Kyllä minä huolehin pojasta. En oo juonu ku vajjaan paukun ja vähä kaljaa, enkä ota ennää mittään ennen ku tuut takasi.

   - Minä kyllä huolehin kummipojjasta, Kullervo yhtyy keskusteluun, mutta alkaa olla jo aika humalassa. Seidi tyytyy vain tuhahtamaan hänelle vastaukseksi.

 

Seidin palatessa ostoksilta Nesteen kahvilaravintolasta hakemiensa pizzojen kanssa, istuu Liisa Sebastianin seurana lattialla leikkimässä Brion palikkalaatikolla. Miehet keskustelevat kiivaasti siitä kannattaisiko Kullervon ostaa auto, ja millainen.

   - Van, satatonnie ei riitä uutee maasturiin, Hemppa selittää.  

   - Mittää japsin riisikuppien en kyllä laeta, vaekka rahat siihe riitäsihii, Kullervo sanoo.

   - Ootko nähnynnä Suzuki-maasturin maenoksen? Hemppa nauraa pyrskähtää kysymyksen.

   - Samurai vae mikä se on, Kullervo yhtyy nauruun muistaessaan kyseisen auton mainospätkän telkkarissa.

   - Rauli meinas että se on maasturin poekanen, Hemppa hohottaa: - Sehän on ku lasten leikkiauto.

   - Ehä minä ees mahu semmoseen, Kullervo nostelee kyynäspäitään tehden itsestään vieläkin isomman oloisen: - Pittäis ottaa etupenkki poes ja ajjaa takaistumelta.

   - Sitäpaitti Kela voepi viijä auton, ku huomaavat virheesä, Seidi keskeyttää veljiensä jutustelun.

   - Pittäeskö rahat sitte heittää taevaantuulii, Kullervo huokaa.

   - Osta jottae semmosta mitä ei voe viijä, Liisa ehdottaa.

   - Niinku mitä? Kullervo tuskailee.

   - Vaekka aorinkomatka, ehdottaa Seidi, joka seisoo pizzaslaissi kädessään olohuoneen ikkunan edessä ja tuijottaa ulos nähden vain Ouluntien hailakat katulamput ja harvakseltaan ohi ajavien autojen valokiilat.

   - Saalla tonnilla saapihi melekose matkan, Liisa naurahtaa.

   - Osta mullehi matka, Hemppa ehdottaa: - Tekis psorille hyvvää maata auringossa.

   - Taekka osta meille kaekille, Seidi sanoo.

   - Joo, lähetää Kanarialle, Kullervo riemastuu.

   - Eihä meillä oo passejakkaa, Liisa huomauttaa.

   - No hommataan, Kullervo innostuu.

   Hetken kaikki ovat aivan vaiti ja miettivät houkuttelevaa ehdotusta tietäen, että oven ulkopuolella on kylmää, märkää, liukasta ja pimeää. Asunnossa on aivan hiljaista, kuuluu vain kun Sebastian imee iltavelliään tuttipullosta.

   - Lähetään, Kullervo rikkoo hiljaisuuden: - Meen sitte vaekka linnaa, jos rahat pittää pallauttaa.

   - Jos lähetään, niin otetaan äeti ja isä mukkaan, Seidi sanoo, ottaa vaunuista itkuhälyttimen ja nousee pojan kanssa yläkertaan laittaakseen tämän nukkumaan.

   - Soetetaan niille, Hemppa ehdottaa, mutta Seidi huikkaa vielä kaiteen yli:

    - Ei kun meettä käymään. Niillä mennee aekaa enneku ossaavat peättää. Soetatta sitten mulle.

   - Minä tillaan pirssin, Liisa sanoo ja pian kolmikko lähtee Seidin asunnosta.

 

Sisarusten vanhemmat, Maire ja Arvo, vastustavat ensin matkaa, mutta jo loppuillasta äiti soittaa myöntymisensä tyttärelleen. Porukalla he päättävät, että jos joku huomaa Kullervon kylpevän rahoissa, sanotaan nuorta miestä onnistaneen lotossa. He katsovat parhaaksi olla kertomatta väärin maksetuista Kela-korvauksista edes perheen kolmelle vanhimmalle pojalle, etteivät nämä vahingossa höläytä totuutta ilmoille.

   He päättävät myös kertoa ulkopuolisille uteliaille, että lähtevät joukolla juhlistamaan syntymäpäiviä Kanarialle. Eikä heidän tarvitse valehdella kuin lottovoiton verran, tuleehan Kullervolla 25 ikävuotta täyteen joulun alla ja Seidillä oli kaksikymppiset kesällä. Mairen ja Hempan pyöreät täyttyvät tulevan tammikuun alkupuolella, kun äiti täyttää kuusi- ja poika kolmekymmentä. Ja kaiken huipuksi Sebastian ensimmäinen elinvuosi täyttyy saman kuun lopulla.

   Seidi ei tohdi soittaa Keijolle, vaan haluaa jutella tämän kanssa kasvotusten, eikä puolisolla siis ole mitään aavistusta vaimon matkasuunnitelmista. Seidi kyllä saisi miehensä kiinni, onhan Keijolla kolmekiloinen kannettava NMT-puhelin, jolla saa yhteyden, vaikka kuinka syrjäiselle seudulle. Vielä mies ei ole raskinut vaihtaa juppi-vekottimeen, Mobira Cityman 900, jota myös Gorba-Nokiaksi kutsuttaan, koska vuonna 1989 Mihail Gorbatšov soitti sillä ensimmäisen julkisen, langattoman puhelun. Vielä tuolloin Moskovaan soittanut mies oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri eli kyseisen maan päämies, mutta pari vuotta myöhemmin maa muuttui jälleen Venäjäksi, jonka johtoon nousi presidentti Boris Jeltsin.

 

Seuraavana, lumisateisena päivänä miesväki parantelee kohmeloaan, mutta keskiviikkona porukka lähtee yhteistuumin Kajaaniin. Taksilla ei tällä kertaa ajella, ettei tarvitse vastailla ulkopuolisten uteliaiden kysymyksiin. Niinpä Hemppa lainaa Pentti-veljeltään matkailuauton, johon he kaikki mahtuvat. Pentillekään ei kerrota rahojen tulleen Kelalta, ja lottovoitto tuntuu uppoavan häneen. Tosin Pentin ilmeestä näkee, että tämä ajattelee Kullervon voivan käyttää varat johonkin järkevämpään kuin etelänmatkaan, mutta ääneen hän ei sitä sano.

   Porukalla he suuntaavat ensin valokuvaamoon ja sieltä poliisilaitokselle. Matkalla Seidi ehdottaa, että Kullervo nostaa lisää käteistä, jolla jokainen voi maksaa passinsa itse, etteivät viranomaiset kiinnitä heihin liikaa huomiota.

   - Van miten se Keijo, kun ei oo mukana passin haussa, Maire huolestuu.

   - Sillä on jo, ku se kuluki viime talavena Kostamuksessa, Seidi vastaa.

   - Eikö se tehny siellä jotaen kaoppoja yhen kaverin kans, Hemppa muistaa.                     

   - Minä tiijä! Seidi tiuskaisee tapansa mukaan napakasti, kun ei myönnä tietävänsä asiasta eikä halua jatkaa aiheesta.

   Passien luvataan olevan valmiina noudettaviksi viikon kuluttua, ja koko poppoo suuntaa Finnmatkojen toimistoon. Ystävällinen virkailija esittelee eri kohteita lämpimistä maista, mutta pian selviää, ettei jäljellä ole kuin yksittäisiä hajapaikkoja suoralle lennolle Kajaanista. Kahdeksan hengen ryhmälle löytyy ensimmäinen lento vasta helmikuussa.

   - Entäs Oulusta? Seidi kysyy.

   - Teneriffalle lähtee lento ensi viikon perjantaina, katsotaanpa onnistuuko sinne, virkailija sanoo: - Kyllä täältä löytyy kahdeksan paikkaa samalle lennolle.

   - Ohan hotellissa allas? Kullervo kysyy: - Että voijaan uittaa tuota ipanaa.

   - Täyshoeto? Hemppa katsahtaa kysyvästi muihin.

   - Oeshan tuo helepompaa, Maire vastaa ja muut nyökyttävät myöntymistä.

   - Hotelli on aika uusi, ja siksi melko kallis, mutta voin katsella pystyisikö sen vaihtamaan edullisempaan.

   - Paljoko se sitte kustantaa täyshoijolla jos maksan koko porukan reissut, Kullervo tökkää hotellin kuvaa esitteestä.

   - Niin kuin kaikki samaan laskuun, virkailija ällistyy, mutta pysyy hienotunteisesti vaiti, vaikka selvästi hänen tekisi mieli kysyä minne heillä on yhtäkkiä kiire.

   - Se tekisi yhteensä 21 796 markkaa, jos kaikilla on oma istuin koneessa. Vauvasta menee kaksi kolmasosaa, mikäli hänelle on istumapaikka. Maksu on vähän pienempi, vain puolet aikuisen hinnasta, jos hän matkustaa vanhemman sylissä.

   - Ei paha, Kullervo tuumaa: - Ja oma paekka pittää poijjalle olla.

   - Van onko varmasti kans hyvä? Hemppa kysyy.

   - Tietenkin voidaan katsoa parhaat mahdolliset huoneet, virkailija innostuu, kun kuulee ettei hinta tuota ongelmaa, mitä hän ei ollut arvannut asiakkaiden ulkomuodosta ja vaatetuksesta: - Aivan rannan tuntumassa on toinen. Ylimmästä kerroksesta löytyy huoneisto.

   Virkailija nappaa esitteen pöydän takana istuvien Seidin ja Kullervon edestä, selaa oikean sivun, ja kääntää takaisin matkanvaraajille. Hän kurottuu ojentamaan omat esitteet myös taaempana oleville, ja kaikkien käsissä avautuu näkymä kattohuoneistosta, jossa on valtava parveke, oma pieni uima-allas sekä näköala hiekkarannalle ja kesäisen siniselle merelle.

   - Van tämähän alakaa jo näöttää joltaen, Arvo toteaa antaen ymmärtää, että on matkustellut ennenkin, vaikka ei ole käynyt Haaparantaa kauempana.

   - Katsotaanpa oliko siinä tarpeeksi tilaa, virkailija sanoo ja näpyttelee vähän aikaa tietokonettaan, rypistää otsaansa ja tarttuu puhelinluuriin: - Tässä on jotain hämminkiä huoneluvussa, minun täytyy soittaa meidän pääpaikkaan. Neljähän huoneita piti olla?

   - Nii, neljä makkaria ja olkkari. Ja joku ruokanurkka, että poijjan safkat saapi lämpijämmään, Seidi tarkentaa, ja virkailija selvästi miettii ovatko Seidi ja Kullervo sittenkään pariskunta, ja kuka on kahdeksas henkilö, joka ei ole tullut toimistoon.

   Hetken puhelimeen puhuttuaan matkanmyyjä kääntyy asiakkaiden suuntaan, mutta jättää vielä linjan auki: - Siinä ei ole kuin kaksi makuuhuonetta, mutta käytävän vastapäätä on kahden hengen huoneita. Niistä saisi lisätilat.

   - Se voepi olla vielä parreen. Peästään mumman kans välillä huilimaan iha kahestaan, Arvo tuumaa.

   - Kahessa viikossa kyllä jo kaepaa välliin ommaa raohaa, Liisa säestää: - Me voijaan ottaa Hempan kans semmonen.

   - Kahdessa viikossa, virkailija nielaisee: - Nämä hinnat on yhdelle viikolle.

   - Ei kai sitä ny viikoksi sinne asti lähetä. Kaks pittää olla, Kullervo tuumaa: - Laskeha paljoko se sitte tekkee.

   Virkailija puhuu vielä hetken puhelimeen, nyökyttelee ja ynähtelee saamilleen vastauksille. Sitten hän näpyttelee laskintaan hieman hermostuneesti ja vastaa: - Se olisi 28 950 markkaa. Ja paluu on joulun jälkeen, 27. päivänä.

   - Van, eihän tuo oo kun vajjaan tonni enämpi per lärvi, Kullervo toteaa: - Pistetää semmonen.

   - Matkathan ne eniten maksaa, virkailija huoahtaa helpottuneena.

   - Tässä alakaa jo huikoo. Poeka on aenu joka on saanu evästä oamun jäläkeen, Kullervo tuumaa: - Pistäppä paperit kuntoon, niin me tullaan tätä kautta lähtiissä.

   - Henkilöllisyystiedot minun täytyy kuitenkin ottaa ennen sitä, matkanmyyjä hymyilee sen näköisenä, että pelkää porukan huijaavan häntä.

 

Maire kyläilee jo seuraavana päivänä poikansa Raulin perheessä kyselemässä, jos tämä olisi vaimon kanssa halukas tekemään navettahommat reissun aikana, Kullervon rahoilla maksettavaa korvausta vastaan tietenkin. Miniä on suorittanut maatalouslomittajan tutkinnon, vaikka työmaa onkin vaihtunut kolmen pojan hoitamiseen ja puolison koneyrityksen kirjanpitoon. Talvella konehommia on vähänlaisesti, ja ylimääräinen raha on tervetullutta joulun alla, joten lomittaja on löytynyt.

   Hemppa hinaa Kullervon auton huoltamolle, kun tämä ei uskalla ostaa uudempaa sen pelossa, että ylimääräiset rahat peritään takaisin. Kullervo ehdottaa maksavansa korjauksen käteisellä, eikä paikallinen yrittäjä kummeksu sitä, kun monet maalaiset eivät luota pankkiin, varsinkaan kun markkinat ovat ylikuumentuneet ja Suomen Pankki otti aivan äskettäin SKOPin haltuunsa. Kullervo tietää, että tuttu korjaaja elää lähes kädestä suuhun, ja antaa yrittäjälle sievoisen summan etumaksuksi, ettei tällä tule vaikeuksia varaosien hankinnan suhteen. Muutenkin Kullervo on nostanut isoja summia käteistä siltä varalta, että pankki sulkee tilin, jos Kela huomaa virheensä.

   Maire ja Arvo ovat tulleet Hempan kyydillä kirkolle ja Seidi suuntaa näiden kanssa Vaatetukseen ostamaan kesähepeneitä. Joulukuussa helletamineita ei ole juurikaan tarjolla, mutta uima-asut he löytävät ja päättävät hankkia muut kamppeet Kanarialta. Mielellään he olisivat kannattaneet oman paikkakunnan kauppaa, mutta toisaalta on hyvä, etteivät he kiinnitä rahoineen liikaa huomiota. Samasta syystä he kaikki eivät ryntää vaatekauppaan yhtä aikaa, vaan käyvät yksin tai kaksin, Kullervon rahoilla tämäkin.

   Seidi kertoo perjantaina kotiutuvalle Keijolle matkasuunnitelmista, ja syöttää puolisolleen lottovoittopajunköyttä Kullervon rahoista. Heti ensikeskustelussa käy ilmi, ettei Keijo pysty irrottautumaan töistään matkan ajaksi, ja vaimon sekä pojan lähdöstä meinaa kehittyä pientä riidanpoikasta. Seidi muistuttaa, että Keijo kävi edelliskesänä kalareissulla Norjassa, ja väitti vaimolleen olleensa töissä. Joku hölösuukaveri kertoi asian kotonaan, ja sana kulki Seidinkin korviin, mutta hän ei ole aiemmin paljastanut tietoaan, vaan on pantannut sitä juuri tällaisia tilanteita varten. Ensin Keijo yrittää inttää vastaan, mutta myöntää lopulta Seidin olevan oikeassa, ja pitääkseen kasvonsa, mies ei enää viitsi vastustaa vaimon ja pojan lomamatkaa.

   Luulisi, että matkaa odottavien aika kuluu hitaasti, mutta viikko livahtaa vikkelästi, on kuin aika valuisi sormien välistä. Seuraavalla viikolla porukka hakee passit ja käy samalla reissulla ostamassa pari kapsäkkiä, kun niitä ei kaikille kotikylän kaupassa riittänyt. Kun kesävaatteet päätettiin ostaa periltä, ei matkalaukkuihin ole paljon pakattavaa, vain Seidillä hieman enemmän, kun hänen täytyy ottaa Sebastianille äidinmaidon korvikkeet, vellit ja soseet. Heikolla kielitaidolla hän ei uskalla jättäytyä Teneriffan vauvanruokien varaan. Vaipat hän uskoo löytävänsä periltä, mutta matkan aikana niitäkin tarvitaan, vaikka auringon alla poika saa pyllistellä ilman.

   Kullervolla tarttuu kaupungin kaupoista kaikenlaista muutakin mukaan.

   - Pittäähän niitä joululahajoja olla, mies tuumaa, kun isä ihmettelee junarataa.

   - Sebastian on vielä liian pikkunen leikkimään tuolla, Seidi huomauttaa.

   - Ei se kummipoijjalle ookkaa, vaan mulle, Kullervo naurahtaa: - Sepelle on dulporata, jossa on patteriveturi.

   - Ei kae lahjoja oteta reissuu mukkaan, äiti kauhistelee.

   - Van, mehä voijaan viettää jouluo vaekka tännään, Kullervo tuumaa: - Sepe ei tiijä mikä päevä se oikiasti pittäis olla.

   - Paeston kinkun viime yönä, kun tiesin jotta ootta niin persoja sille, Seidi paljastaa.

   - Ja kaupoissa myyvään jo lanttulooraa, Arvo tietää.

   - Me käymme joulun viettohon, taas kuusin kynttilöin…, Hemppa alkaa laulaa baritoni äänellään, joka saattaisi pienellä koulutuksella olla esiintymiskelpoinen jopa isommille estradeille.

   - Kuusta ei kyllä laiteta, Seidi sanoo.

   - Kynttilöitä sentää voijaan polttaa, Maire toteaa.

   - Pittäiskö meijän varata Oulusta hotellihuoneet lähtöpäevän alle? Liisa kysyy.

   - Ei tarvihe, Kullervo vastaa: - Kemppane lupasi viijä tilataksillaan. Ja hakkee samate joulu jäläkeen.

 

Muutamaa päivää myöhemmin, usvaisena aamuna, puoli sukua istuu tilataksissa. Lumi on ollut maassa jo viikon verran, siitä huolimatta maisema on ankean harmaa, ja pilvet roikkuvat alhaalla. Viimeinen korkeampi kohta Kainuusta Oulun suuntaan on Kivesvaara, joka usein jakaa sään, lännessä saattaa sataa ja itäpuolella paistaa aurinko tai päinvastoin. Taksi nousee vaaran kallioleikkaukseen, joka on niin sankassa sumussa, ettei sivuseinämiä juurikaan erota.

   - Ollaan pilivessä, vaikke olla vielä ees konneessa, etupenkillä istuva Arvo huikkaa takanaan oleville.

   - Toevottavasti Oulussa on selekeempää. Eihä se konekkaa nouse, jos on nuin kauhea upetto, Seidi ehtii huolestua, mutta vaara on jälleen katkaissut säärintaman, eikä toisella puolen enää olekaan usvaista.

   Perhe saa reilun parin tunnin matkan aikana kuunnella aimoannoksen uusimpia Suomi hittejä, joihin pirssikuski vaikuttaa ihastuneen, mutta matkustajat eivät. Samat kappaleet toistuvat useaan kertaan, mutta musiikki on kuitenkin niin hiljaisella, ettei häiritse, vaikka Hallikainen hoilottaa ”Kuurankukkia”, Kirka kehottaa anelemaan ”Pyydä vain” ja Karjalainen kehuu olevansa ”Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään”. Mutta kun Anna Hanski ihmettelee jo kolmannen kerran, miksi puki kauniit vaatteet kappaleessaan ”Jos et sä soita”, niin kuljettajakin kyllästyy. Hän vaihtaa radion puolelle, mutta iskelmätarjonta jatkuu, kun Katri Helena pyytelee ”Anna mulle tähtitaivas”.

   - Nuihin sannoihin voesin yhtyä. Ei tarvihtisi olla nuin sakija taevas, Hemppa tuumaa, kun Oulussa on lumetonta ja harmaata, onneksi ei kuitenkaan sumuista.

   Porukka saapuu kentälle hyvissä ajoin, kun lentoasemalle pääsyä ei uskaltanut jättää viimetinkaan. Kahvilasta ostetaan pientä puolista, mutta matka jännittää kaikkia niin paljon, että ruoka ei juurikaan maistu, vain Sebastian nauttii täydellä antaumuksella Piltti annoksestaan. Perhe on ilmailun suhteen hyvin kokematonta, vain Hemppa ja Liisa ovat lentäneet kerran Kajaanista perheen vanhimman veljen luo pääkaupunkiseudulle.

 

Muutamaa tuntia myöhemmin he viimein ovat lentokoneessa, joka heti kentältä noustuaan sukeltaa alhaalla leijuvaan pilvikerrokseen. Kaikki ovat helpottuneita, kun lähtö ei tuntunutkaan pahalta, eikä sekään häiritse, että kone kohoaa ylemmäs melko jyrkästi. Kun nokka on noussut tarpeeksi, puhkaisee se tiensä raskaiden pilvien yläpuolelle, huikaisevaan auringonpaisteeseen ja saa unohtamaan, jos jokin tuntui epämiellyttävältä kiihdytyksen aikana.

   Kullervo nojaa enemmän kuin tyytyväisenä DC-9 istuimen selkänojaan tilavalla paikallaan. Hän on hyvillään, että matkatoimisto ei suostunut perumaan Keijolle ostettua matkaa, alensi vain vähän hintaa. Finnmatkojen myyjä oli kertoillut, kuinka koneiden istuinpaikat olivat vuosi vuodelta pienempiä, ja pidemmät miehet joutuivat kyyhöttämään koneessa polvet suussa. Virkailija oli varonut mainitsemasta Kullervon tuhtia olemusta, mutta ehdottanut kauniin sanakääntein, että suurikokoinen mies varaisi kaksi paikkaa itselleen.

   - Tää se on elämää, mies sanoo matkakumppaneilleen joitakin tunteja myöhemmin, kun kahden pilvikerroksen välistä siintää henkeäsalpaava auringonlasku.

   - Usko poes, vielä parempaa on luvassa, Maire vakuuttaa.

   Vaikka porukka ei vielä sitä tiedä, on äiti oikeassa. Perhe kokee todella antoisan lomamatkan auringon lämmössä, ja he muistelevat reissuaan vielä vuosienkin jälkeen.

 

Jälkiepisodi:

Vaikka tarina on rankalla kädellä väritetty, on siinä ainakin puolet totta, mutta kukaan ei tietenkään esiinny kertomuksessa oikealla nimellään. Tarina sijoittuu 1990-luvun alkupuolelle, jolloin Kullervo luuli saaneensa 9000 markkaa liikaa rahaa Kelalta, kunnes hänen siskonsa oikaisi, että ylimääräistä oli noin 99 000 markan verran. Rahat Kullervo pisti oitis haisemaan ja todellakin maksoi seitsenhenkisen porukan kahden viikon lomamatkan Kanarialle, josta 150 kilsan alkutaival taitettiin taksilla.

   Suurin osa reissun tehneistä henkilöistä jätti maallisen vaelluksen liian nuorena erilaisten sairauksien seurauksena. Kullervon elämäntaival päättyi 15 vuotta tapahtuman jälkeen. Rohkenen viimein julkaisemaan tarinan, kun reissun tehneistä on tänä päivänä elossa ainoastaan vauvana mukana ollut Sebastian sekä lähemmäs 90-vuoden iän saavuttanut Arvo.

   Kela ei kysellyt rahojen perään sen enempää Kullervon eläessä kuin hänen kuoltuaankaan. Jos joku virkailija joskus huomasi virheensä, lienee hän itselleen kohdistuvien seuraamusten pelossa piilotellut asian niin visusti, ettei se putkahda enää esiin.

 

 

                          - - - o o o - - -

 Briita Kaisa Wäisänen

 Joulutarina 2021
 
Sen sijaan, että Riitu keskittyisi kuuntelemaan papin liturgiaa alttarilta, tuijottaa hän kuvaa koristeellisen ympyrän sisällä. Maalaus on kaukana, aivan kirkon toisessa reunassa, pohjoisristin päädyssä, mutta hän tunnistaa kuvasta Jeesuksen, joka seisoo kuningas Herodeksen edessä, vartija vierellään. Kukkasin koristeltu punos yhdistää maalarin teoksen edeltäviin, joita Riitu ei näe paikaltaan, mutta köynös jatkuu toiseenkin suuntaan, päädyn pyöreän risti-ikkunan ali oikealla, missä Kristusta ruoskitaan. Siitä Jeesuksen kärsimykset kiertyvät myötäpäivään sivuseinälle, ohittavat saarnastuolin ja jatkuvat seuraavaan ristikirkon sakaraan.
      Maalauksia on kirkossa paljon, ja kaikki ne ovat korkealla, suurin osa siinä missä seinät kaartuvat katoksi. On niitä myös tasaiselle osuudelle, ja yksi kuvista näkyy lähes koko kirkkokansalle, vain alttarin äärellä istu-vilta se on piilossa, mutta hekin voivat silmätä  sitä saapuessaan tai lähtiessään. Pyöreä maalaus lukuisine enkeleineen on laipion keskillä, suurimman kynttiläkruunun kohdalla. Mutta tuo ei ole teoksista kookkain tai mieliinpainuvin, jollainen sijaitsee asehuoneen kautta kuljettavien pääoven yllä. Yläosan taivaallisen iha-nuuden lisäksi siinä kuvataan helvettiä ja piinaan joutuneita, pelosta huutavia, kauhistuneita naisia. Äiti on kertonut maailmaloppu-maalauksen olleen vieläkin isompi ja järkyttävämpi silloin kun hän oli nuori nainen. Kuva oli ollut niin karmiva, että naiset olivat pyörtyilleet sitä katsoessaan, ja siksi sen alaosan hirveimmät kohdat oli poistettu.
 
Lukuisat maalaukset ovat Riitulle tuttu jo entuudestaan. Tarkemmin hän pääsi katselemaan kuvia rippikou-luaikaan, kun pappi käytti luomuksia Biblian tuntemuksen opetukseen. Vaikka Riitu ei näe alttarin seudulla olevia maalauksia, hän muistaa, että Raamatun kertomuksen viimeinen kuva esittää juuri käsillä olevaa kirk-kopyhää, Kristuksen taivaaseen astumisen päivää eli helatorstaita. Siitä hänen ajatuksensa harhautuvat ko-tiin ja edelliseen sunnuntaihin, Joona-isän taikakonsteihin. Toki isä rukoili suojelusta ja leppeitä kesäilmoja Taivaan Jumalalta, mutta vanhojen tapojen mukaisesti hän pyysi hyvää satoa myös muinaisilta henkiolen-noilta. Joka kevät isä sytytti kytevän nuotion navetan edustalle ja heitteli tuleen katajan oksia sekä sammaloituneita risuja saadakseen oikein sankan ja kitkerän savun. Kirkkovirttä veisaten perhe ajoi lehmät katkun läpi laitumelle, ensi kertaa sille vuodelle.
      Ukkilla tapoja oli ollut paljon enemmän. Viimeisinä elinvuosinaan isänisä jaksoi enää harvoin lähteä kirk-koon, ja jäi usein kotiin Riitun ja Elsan kanssa. Niin oli senkin helatorstaina alla, ukin viimeisenä keväänä, kun Riitu oli neljän ja Elsa-isosisko kuuden vanha. Soihtu kädessä ukki oli köpötellyt pellonlaitaa lyhyiksi käynein askelin, pysähdellyt vainioilla ja lukenut taikojaan sekä sopotellut loitusujaan. Vaikka maa oli vielä kylmä, olivat tytöt kirmailleet isoisän jälkeen paitasillaan ja paljasjaloin, sillä nuoren ikänsä vuoksi he eivät omistaneet kenkiä.
      - Miksikä te kuletta teällä valakea käessä, oli Elsa isompana, ja muutenkin rohkeampana, udellut ukilta.
      - Nyt pijetään kanttoanpyhhie, isoisä oli nyökytellyt ja kertonut taikojen lomassa pojantyttärilleen, että rukoussunnuntain ja helatorstain välisten kanttaanpäivien olevan aikaa, jolloin hänen lapsuudenkodissaan koko talonväki kulki pellon pientareilla ja rukoili hyvää satoa.
      - Valakea piti olla kaikilla, pikkusesta sikijästä vanahaan akkaan, ukki oli selostanut.
      Isoisä oli kaivellut taskustaan pari soihtua lisää, lietsonut niihin tulet omastaan ja ojentanut lapsenlap-silleen. Karja-aidan reunaa kulkien ukki oli näyttänyt miten piti vihmoa kaljaa varpuvispilällä ja samalla rukoilla Herraa.
      - Jokkaeseen kulumaokseen ja polkuin ristauksiin pittää topsahtua, oli ukki selittänyt ja tytöt olivat matkineet tarkasti, kun isoisä oli sytytellyt tuohenkäppyröitä peltojen nurkkiin, paljaalle maalle.
      - Poessa pysy vilunkoira, hallanhenki, jäinen koura, ukki oli lausunut ja käskenyt Elsaa ja Riitua toistamaan perässä.
      Loruja lausuessaan isoisä oli kumarrellut neljään ilmansuuntaan: - Ja tälläviisii pittää pokkuroija ja sannoa: Anna äkräs naoriit kuoppii, pellonpekko kaljat tuoppii. Rukkiit varta pellervoenen, karjan elot maan emonen.
      Joitain muutakin ukki oli riimitellyt, mutta kaikki eivät olleet jääneet tyttöjen mieleen. Vuosia myöhemmin Elsa oli yrittänyt kysellä niistä äidiltään, mutta tämä oli kieltänyt palvomasta epäjumalia, vaikka osallistuikin joka kevät karjanajoon navetasta, jolloin pakanuus ja kirkonusko löyvät kättä toisilleen Vaarankylän Hal-metmäessä.
      - Mikä se äkräs on, Elsa oli vielä kysynyt ukilta.
      - Äkräs määrejää mitenkä kaalit, naoriit, pavut ja liinat ittää ja kasvaa, ukki oli selittänyt: - Van niitä on monnie muitaa. Viljoelle on omasa, otralle pellonpekko, rukkiille rongotevus ja kaoralle virrankannos. Sitte on maan, veen ja iliman emoset, ja tietenni ukko ja akka.
      Ukki oli oikeen innostunut ja kertonut myös niistä jumalolennoista jotka tekivät pahaa ihmisille, karjalle ja vainioille. Riitu vain oli silloin niin pieni, että asiat olivat vaipuneet unholaan.
      - Van huominen päevä, helatorstae on nii pyhä päevä, jotta ruohokaa ei sillon kasva, oli isoisä päättänyt kertokmuksensa ja kallistuu selälleen seinävieruspenkille, jolla oli istunut peltokierroksen jälkeen. Riitusta oli näyttänyt, että ukki oli alkanut kuorsata ennen kuin pää tavoitti pieluksen.
 
 
Riitu säikähtää omia pakanallisia ajatuksiaan, ja tuntee punastuvansa. Hän yrittää keskittyä kirkonmenoihin, mutta pian katse taas harhautuu maalauksiin. Naisten penkkiin näkyvät kuvat ovat aivan toiset kuin ne joita hän katseli lapsena perheensä kanssa, sillä kirkossa on tietty istumajärjestys. Lähinnä alttaria on paikat kirk-koherran sekä kappalaisen vaimoille ja lapsille. Seuraavaissa istuu muu parempi väki perheineen, kuten maanmittari, kunnankirjuri, opettaja, kirkkoväärti sekä lukkari. Rahvaan parhaat paikat on suurten tilojen isännillä, mutta ei Wäisäsen perhe aivan takariviin joutunut, omistihan isä maatilan vaaran kupeelta.
      Pääsiäisen ja Perttulin aikoina, kun väkeä oli enemmän kuin kirkkoon mahtui, vähäosaisimmat joutuivat kuuntelemaan kirkonmenot asehuoneen puolelta, ja juhannuksena avoimien ovien kautta pihalta. Kylmään joulumessuun köyhät raukat eivät tulleet palelemaan, sillä lämmitystä kirkossa ei ollut. Naisilla olikin tapana pukea kaikki omistamansa alushameet ylleen ja lämmittää helmanalusia hiilillä täytetyillä, rei’itetyillä peltikartioilla, pläkkilyhdyllä, kun taas miesten lämmikeet olivat usein nestemäistä.
      Vasta vähän toista vuotta aiemmin Riitu oli tullut lain ikään, ja saanut oikeuden istua naimattomien naisten penkeissä, joita vääräleuat kutsuvat naimalavoiksi. Rivit sijaitsevat eteläisestä ovesta tultaessa käy-tävän vasemmalla sivulla, vastakkaisella puolen ovat naimattomien miesten penkit, ukkolavat.
      Riitu antaa katseensa laskeutua alas maalauksista, naimattomien miesten joukkoon, ja huomaa useam-man nuorukaisen tuijottavaan suuntaansa. Kiireesti Riitu kääntää siniharmaat silmänsä pois nuorukaisista, kohti kengänkärkiään. Välillä hän silmäilee oikealle, kuten vierustoveritkin, ja toisinaan joku miehistä iskee silmää tai hymyilee tavallista leveämmin. Kerran Riitu on varma, että puolitutun viiksiniekan katse on nauliutunut juuri häneen itseensä, ja hän vastaa miehelle varovaisella hymyllä.
      Miehenpuoli ei ole enää aivan poikanen, varmaan kolmissakymmenissä jo. Nuorimies on käyneen joskus Halmetmäessä isänsä, Onnenmättään Kallen kanssa. Riitun mieltä askaruttaa Kallen lisänimi, sillä tämän torppa on Oikarilan mailla ja nimeltään Wähälä, josta kuoli emäntä reilu vuosi aiemmin. Häntä katsellut mies oli jompi kumpi perheen vanhimmista pojista, mutta etunimi ei palaudu Riitun mieleen. Aivan kaikkia kyläläisiä hän ei edes tunne, sillä vaikka Melalahti onkin vain sivukylä, on se pitäjän väkirikkaimpia. Itse hän asuu pohjoisessa, lähellä Puolangan pitäjän rajaa, ja Mikkoset aivan toisella laidalla, lännessä, Kivesjärven kylän rajamailla.
 
 
Liturgia loppuu ja pappi siirtyy virren aikana saarnastuoliin, josta hänellä on suora näkyvyys naisten penk-kiin. Riitu ei enää vilkuile sivulleen, vaan yrittää näyttää kuuliaiselta. Katse kuitenkin harhautuu ihailemaan sinisellä, kullalla ja kuvilla kruusattua puhujapönttöä. Saarnastuolin katoksen päällä on pienet, värikkäät puupatsaat ja koko komeuden yllä kuva Matteuksesta. Riitun mielessä käy, että hän ei pääsisi ripille, jos pappi nyt kysyisi, miksi evankelista juttelee enkelin kanssa. Onneksi rippikoulusta on useampi vuosi, eikä hänen tarvitse enää murehtia. Sitten Riitu muistaa, että sitä saatetaan kysyä kinkereillä ja päättää kerrata asiaa. Kotona ei tosin ole Bibliaa, joten hän toivoo, että tieto löytyy katkismuksesta.
      Saarnan jälkeen pappi lukee kuulutukset kuolleista, kastetuista ja avioliittoon aikovista. Koska Paltamon rahvaalla on heikko lukutaito, eikä kainuulaisilla ole omaa sanomalehteä, kertoo pappi myös kunnalliset kuulumiset ja tiedotteet, vaikka pitäjä ja kirkko eivät enää olekaan yksi ja sama asia.
      Ennen ehtoollista pidetään kirkonmenoissa tauko, jolloin kansa vaeltaa ulos nauttimaan eväitään ja kertomaan kuulumisiaan. Riitu kaivaa isänsä tuohikontista rieskaa ja suolamuikkuja, juomaksi ei ole kuin laihaa kaljaa, kun lehmät on vielä ummessa, eikä piimää siksi ole pystytty hapattamaan.
      Oulujärvi on usein heikossa jäässä helatorstain aikaan, niin tänäkin vuonna. Kokeneet järvenkulkijat löysivät sulia virtapaikkoja sekä laivojen avaamia väyliä, joita myötäillen kirkkoveneet pääsivät Paltaselän yli Kirkkoniemeen. Riitu kuntelee  joka kevät ja syksy käytävää keskustelua kirkon siirtämisestä järven taa, jossa suurin osa kuntalaisista asuu. Osa väestä haluaisi siirtää pohjoisrannalle nykyisen kuvakirkon, toiset taas rakentaa uuden, mutta edes paikasta ei olla yhtä mieltä. Suurimmat sivukylät, Kiehimänsuu ja Melalahti esittävät kilvan sopivia paikkoja kirkonmäeksi, mutta päätöstä ei asiasta saada aikaan, kun paltaniemeläiset sekä Neuvosenniemen ja Pehkolanlahden seudun asukkaat vastustavat.
      Einettä haukkaillen Riitu siirtyy naimattomien naiset ryhmään. Sivusilmällä hän katselee kuinka Mikkosen veljekset juttelevat kirkon kupeella, ja näkee seurassa myös kapalovauvaa kantavan vaimoihmisen. Yllättäen Riitun mieleen putkahtaa miesten nimeät. Viiksetön, vanhempi  veli on Antti, naisenpuoli hänen vaimonsa, ja pieni perhe asuu Paltaniemellä. Nuorempi on Heikki, ja taisi perhessä olla vielä muitakin. Samassa Riitu näkee naisväen joukossa serkkunsa ja hakeutuu seuraan juttelemaan. Hän ei huomaa Wähälän nuorta miestä takanaan ennen kuin tämän ääni säikäyttää hänet perinpohjaisesti:
      - Mitteepä teettä Voarankylässä iltasella?
      - Enin väki mennee Horkankallijolle, Riitu saa sävähdykseltään vastattua: - Sinne minnäe aattelin.
      - Nähhäänpä sitte siellä, tuuheaviiksinen mies sanoo ja siirtyy muiden joukossa takaisin kirkkoon veisaamaan ehtoollisvirsiä ja odottamaan vuoroaan polvistua öylätille ja viinille.
 
 
Nuorelle väelle helatorstai on hyvin merkittävä tapaamispäivä, jonka iltaa vietetään kunkin kylän keinu-mäellä, kisakalliolla tai laivalaiturilla, ja lähes kaikki Melalahden naimatomat saapuvatkin Horkankallion kyläkiikulla. Heikki vie Riitua polkan tanssiin sekä piirileikkiin paljaalla kallionlaella, ja toisinaan Riitu istuu aisakeinuun, jolle Heikki sekä muut miehet antavat vauhtia seisten valittunsa takana. Väliin miehet keinuvat keskenään ja näyttävät miten otetaan sellaiset vauhdit, että kiikku kierähtää aisansa ympäri.
      Kaljanassikat kiertävät väkijoukossa ja muutama kantikas pullokin on liikkeellä kädestä seuraavaan. Juomat aukaisevat kielenkannat ja saavat ujommatkin rupattelemaan. Heikkikin maistelee väkiviinaa, kun sitä joku tarjoaa, mutta Riitu pysyttelee kaljassa, joka sekin on juhlan kunniaksi arkista väkevämpää. Vali-tettavasti jotkut juovat rähinäviinaa, niin että syntyy tappelunnujakoita, jotka kuitenkin saadaan rauhoiteltua ilman suurempia havereita. Riitun onneksi Heikki ei kuulu tappelupukareihin, päinvastoin, mies on niitä jotka rauhoittelevat nahistelijoita.
      Illan viiletessä Horkanlammen rannalle sytytettään nuotio, jonka ääressä saattaa lämmitellä, ellei ole löytänyt parikseen vastakkaista sukupuolta, jonka syleily takasi ettei päässyt palelemaan. Aika kuluu kuin siivillä, joten pian ilta vaihtuu yöksi ja lopulta aamuksi, jolloin väen on kiirehdittävä koteihina.
      Kynnöt ja kylvät verottavat vapaa-aikaa pikkukesällä, mutta Riitu ja Heikki ehtivät tavata joka lauantai-ilta joko Horkankalliolla, Oulujärven rannassa Melalahden laivarykyllä, tai tyhjissä ladoissa, joihin nuoriso kerään-tyy sateen sattuessa.
      - Se sattaa jyvinä laarii kaekki mitä ennen mittumaaria sattaa, useampi vakuuttelee kun lato täyttyy väestä.
      - Antaa sattaa vaan, nii riittä ison kesän aikaan heinäpoutie, on yhtä yleinen lausahdus.
      Juhannuskesällä, pyhien molemmin puolin, on hieman enemmän luppoaikaa. Mutta se on vain hetken hengähdys ennen heinäntekoa, kerppujen sidontaa, marjojen keruuta ja sadonkorjuuta. Syksyä kohden toimet vaihtuvat viljanpuintiin, perunan nostoon ja teuraiden lahtaukseen, palvaukseen, suolaamiseen, makkaroiden tekoon sekä kaikenlaiseen säilömiseen.
       Vaikka työmäärä lisääntyy, eivät Riitun ja Heikin tapaamiset harvene, muuttuvat vain läheisemmiksi, kun Riitu laskee Heikin aittaansa. Hameensa alle Riitu ei Heikkiä päästä, eikä mies kovin hanakasti sitä yritäkkään. Vaikka yhteiset yöt venyvät aamun-koitteeseen saakka, makaavat he lavitsalla vieretysten, vaatteet yllään. Aika kuluu jutellen, tai enimmäkseen Heikki puhuu, kertoo kotitorpasta Wähälästä.
      - Se oli savupirtti sillo ku isä sen osti, Heikki puhelee rauhalliseen malliinsa: - Van eihä se ollunna hällä ku muutaman vuojen ku lunastin torpan ittelleni. Sillo viis vuotta takaperin.
      Riitu on huomannut, että mies on töissään ja liikkeissään nopea, mutta puheissaan verkkainen, kuten useat seudun miehet, Riitun isäkin. Juttua Heikillä kyllä piisaa, mutta tauot asioiden välillä ovat pitkiä.
      - Veropaperissa lukkoo kuulemma, jotta Wähälä on mäkitupa. Jotta niinku mökki, Heikki melkein parahtaa: - Vaekka onha tuossa tiluksie enämpi ku voan ryytimaa kartanolla.
      Riitu tietää, että Kainuun kansa sanoo torppareiksi kaikkia joilla on maa-alaa laajemmin kuin pottumaan verran. Rahvas toki ymmärtää, että mäkitupalaisella on erilaiset velvoitteet vuokranantajaa kohtaan, sillä toisin kuin torppareiden, heidän ei tarvitse tehdä taloon taksvärkkiä, vaan vuokra maksettaan rahalla ja viljalla. Mäkitupa vaan on nimityksenä vieras käsite, Kainuussa on ainoastaan mökkejä, torppia ja taloja. Ja on seudulla jopa yksi oikea kartanokin, Karolineburg Kajaaninjoen pohjoisrannalla, Linnantaus kylässä. Mutta vaikka Karoliinapuri, kuten rahvas sitä nimittää, sijaitsee aivan kaupungin kupeessa ja vaikutuspiirissä, on se Paltamon pitäjän mailla.
      - Heti alakuusa muuraotin piipun pirttiin. Aatteli, jotta jos ei oo savvuo, nii äeti ei aina yski. Van siitä nähe rintataoti vei äetin männä vuonna, Heikki kertoilee samalla kun kieputtaa Riitun ruskeaa hiuskiehkuraa, joka on karannut letiltä otsalle: - Huoneitahi laiton lissää. Van nythän tuo väki vähenöö. Antti nae Hiliman justiisa sillo ku äetistä jätti aeka, Matti kulukoo kaukanahhii savotoessa, ja kevväällä Juho otti muuttokirja Ouluu. Se oli vasta viijentoesta, van nii hinku maalimalle, että justiisa kerkesi ripille päästä.
      Riitu ei juurikaan keskeytä miehen selostusta, ajattelee vain, että tarkkaanpa Heikki kertoo torpan asioista. Hänestä vaikuttaa, että mies kuulostelee mitä talon tyttö tykkäisi mökin emännäksi ryhtymisestä.
      - Assuuha siinä vielä yks veli ja siskohi. Kaesa on melkee aekaenen, van Jooseppi kuitenni iha laps, eihä se oo ku vasta alun toesella kymmenellä.
      Väliin mies sivelee lemmittynsä poskea karhealla kädellään, ja toisinaan Riitu likistäytyy aivan miehen lähelle kuuntelemaan lisää. Paljon ei Riitun lisäkysymyksille ole tarvetta, kunhan hän vain malttaa odottaa, niin juttelu jatkuu aikanaan.
      - Ei taennu halla teilläkää tänä suvena olla riesana, Riitu kysäisee kun Heikki vaipuu ajatuksiinsa pidem-mäksi aikaa.
      - Ei ollunna halloa, hyvi kasvo otrat ja rukkiit. Kauroahi on heveoselle. Heinät vaan on aina kahtelussa. Soilta ja ojiin peintareilta oon niitelly. Kantoja jeä mehtään, kun huoneita laetettii, nii Kaesa on katko sirpillä niijehi kuppeet. Se suotii mitä kolome kantturan märehtii talavella. On siinä pari vasikkaaki, van toisen aatteli myyvä ja mullikan pisteä lahtii. Kaenuuharmaetahi on toestakymmentä, van lampaelle kelepovaa lehekset.
      - Pottuissa on kuulemma ollu taotie, van ei vissiin täällä, Riitu sanoo vielä: – On kae teillä pottumoa.
      - On pottaatie, kaalie ja nauoriita. On sillä Kaesalla jottaen muutaa ryytie. Sehä se on hoetanna ruuvat pöytää Wähälässä sen perästä ku äeti mäni huonoksi.
     Heikki pitää taas tauon puheessaan, katsoo Riitua mietteliäästi, kuin arvioiden tulisiko tämä toimeen hänen siskonsa kanssa, ja vakuuttaa lopulta: - Se Kaesa ei vielä riijoa kettää. Van minnoon sitä ihmetellynnä, ku se on nii laohkea naisenpuoli.
      Riitu ymmärtää Heikin puheesta, että mies ei osaa kovin kummoisesti lukea, mutta sen verran kuitenkin, että on ripille päässyt. Riitukaan ei osaa kirjoittaa, vaikka lukeekin aika sujuvasti. Eipä heillä ole kotona rihvelitaulua tai paperia tuhlattavaksi kirjainten opetteluun, saatikka sulkakynää ja mustetta. Sen verran Riitu on piirrellyt hiilellä tuohenpintaan, että osaa nimikirjaimensa kirjoittaa, ettei pelkkään puumerkkiin tarvitse turvautua. Harvoinhan hän joutuu allekirjoittamaan mitään, mutta jos Heikin kanssa asiat etenee kihlaukseen saakka, niin kuulutuksia haettaessa taito on tarpeellinen.
 
Päivät lyhenevät ja ilmat viilenevät talvea kohden, mutta Riitu on tottunut yöpymään aitassa niin kauan kuin veltin alla tarkenee. Perttuli on ohitettu ja kirkon kymmenykset toimitettu pappilaan. Vielä on vuorossa viimeiset lahdit ennen piikojen ja renkien römppäviikkoa.
      Riitu-äiti tietää Heikin vieraileva nukkuma-aitassa, mutta ei moiti tytärtään. Monena yönä mielitietyt nukahtavat raskaan työpäivän jälkeen, mutta onneksi äiti käy aamutuimaan kolistamassa aitan seinää, että Heikki tietää luikkia tiehensä ennen kuin Joona-isä nousee. Kylillä kyllä tiedetään heidän riiustelevan, joutuuhan Heikki jättämään hevosensa yöksi jonnekin lähistölle, josta Riitu arvelee isänkin huomanneen yöjalassa kulkijan, mutta Joonakaan ei ota asiaa puheeksi.
      - Passaako, jos tuun ens kerralla pirttiin? Heikki kysyy jättäen lauseen leijumaan selittämättä enempää.
      - Passaa, Riitu vain vastaa vaikka miehen sanat saavat aikaan outoa kihlmöintiä vatsanpohjassa.
      - Tuun sitte ku järvi kestää hevospelin, mies sanoa töksäyttää vielä, kun ei osaa kauniita korulauseita: - Jotta peästään reella pappilaan.
      Kun Heikki ei osaa liehitellä sanoilla, levittää hän silkkihuivin valittunsa syliin. Riitu ihastelee kiiltäväpintaista, pitkähapsuista liinaa, jonka siniset raidat hehkuvat kirkkaina kynttilävalon hämäryydessä. Sanomattakin Riitu tietää että huivi on kihlasilkki. Liina on juuri sama, jota hän ihasteli edellistalvena, kun laukkuryssä kävi heillä kau-pittelemassa tavaroitaan. Riitu on enemmän kuin hyvillää, että Heikki on valinnut juuri tuon kukkasin koristellun huivin eikä tavallista ruudullista, jollainen oli usealla körttimummalla.
      Heikki puhaltaa kynttilän sammuksiin, vetää Riitun tiukasti syliinsä ja upottaa kuumat huulensa naisen kaulakuoppaan. Aiemmin mies ei ole yrittänyt kovin ahnaasti päästä pidemmälle lemmenleikeissä, mutta nyt otteet ovat vaativat, mutta samalla hellät. Tällä kertaa Riitu ei vastustele, kun mies ujuttaa hameenhelmaa ylemmäs. Hän antaa Heikin mennä niin pitkälle kuin vasta aviovuoteessa kuuluisi, mutta ei tunne siitä pelkoa tai häpeää. Riitu ajattelee ettei enää ole väliä, kun virallinen kihlaus kuitenkin pian koit-taa. Hän antautuu kiihkeän halun vietäväksi, mutta toivoo kuitenkin ettei tulisi raskaaksi. Salavuoteudesta joutuu papin ripitettäväksi, ja joskus entivanhaan siitä sai sakkoakin, jonka vuoksi rahvas vieläkin keljuilee kihlaparin joutuvan maksamaan ”tervarahoja”, jos morsian on pieniin päin vihittäessä.
 
Oulujärven jäätymiseen tuntuu kuluvan iäisyys, vaikka jo kekrinä on niin kovia pakkasia, että Riitun täytyy siirtyä nukkumaan pikkusiskon viereen kamarin sivustavedettävään. Vähän luntakin sa-telee kuuraiseen maahan, mutta talvi ei ota kunnon otetta. Joka aamu ja ilta, navettatöiden lomassa, Riitu tähyää kaukana siintävälle järvelle, ja toivoo näkevänsä hevosreen ylittämässä vesistöä, mutta päivät kuluvat toistensa perään, eikä uskaliaita näy Paltaselällä.
      Riitu ei tapaa Heikkiä moneen viikkoon, ei löydä edes jälkiä, että mies olisi etsinyt häntä aitasta. Sen Riitu on oppinut Heikistä, että mies pitää sanansa eikä tule pirttiin ennen kuin järvessä on kantava jää. Silti ikävä ja pieni epäilys kalvavat hänen mieltä. Yksinäisyys ja kaipuu miehen syleilyyn tahtovat käydä sietämättömäksi. Äitikin huomaa Riitun ikäväntunteen ja hieraisee väliin lohdutukseksi hänen selkäänsä, ihan vain ohimennen, niin kuin äidillä on tapana.
      - Jouvuhan, äiti ravistaa tytärtään olkapäästä marraskuun lopulla, hyvin varhain arkiaamuna.
      Haukotellen ja tukka pörrössä Riitu nousee sän-gynlaidalle istumaan, luullen äidin tapansa mukaan kiirehtivän häntä navettaan kaveriksi. Kadehtien hän katsahtaa kymmenenvuotta nuoremman Eeva-siskon selkää sängyn toisessa reunassa.
      - Elähän ennää vetelihi, äiti hoputtaa, asettaa vesikorvon tuolille: - Pese joutuin naamasi, silimät eritoten.
      Riitu ei oikein ymmärrä mitä äiti touhottaa ja miksi tämä on noutanut aitasta hänen kirkkovaatteet, joita asettelee tuolin selkänojalle.
      - Siellä on mielusa vieras pirtissä, äiti paljastaa: - Ja puhemiehen kans.
      Enää Riitua ei tarvitse patistaa, vaan kasvot puhdistuvat pikavauhtia ja kampa uppoaan pitkään tukkaan. Ei mene kuin lyhyt tovi, kun kaksi lettiä kiertää päätä kuin seppele ja yllä on parempi hame sekä pellavapaita, jonka kaulusta koristaa reikäommelpitsi. Niin tarkkaan tehty, että Riitun silmiä kivisti iltaisin taidokkaan aherruksen jälkeen. Riitu kruunaa asunsa kihlasilkillä, jonka kietoo harteilleen, mutta joutuu solmimaan päät rinnalleen sillä hänellä ole neulakorua.
      Äiti tarkastaa hänet kynttilän valossa joka puolelta ja nyökkää hyväksyvästi. Riitu-tyttären on sanottu muistuttavan kovasti äitiään, onhan hän tämän täyskaimakin, Briita Kaisa. Kehuiksi Riitu on vertauksen ottanut, vaikka ei tiedä tarkoitetaanko sillä hänen ulkomuotoaan vaan tapojaan vai kenties molempia.
      Pirtin ovensuupenkin hämärässä istuu Heikki sekä puhemies, naapuri Erik Leinonen eli Viitaselän torpan Eera. Puhemies on jo aloittanut kehumisen ja ylistää laveasanaisesti sulhasehdokasta sekä tämän torpan uudenkarheita huoneita, vuosi takaperin valmistunutta navettaa, hyvin hoidettuja peltoja ja tervettä karjaa. Pöydällä, öljylampun valossa kiiltelee kantikas pullo, josta on kaadettu kirkasta viinaa isän edessä olevaan lasiin.
      Riitu niiaa molemmille tulijoille erikseen, ja ryhtyy kattamaan syömisiä pöytään, kun äiti kiirehtii yksi navettaan. Riitu noutaa porstuan komerosta savustettun lampaanpotkan, suolamuikkuja, rieskaa ja voita sekä juomaksi piimää ja parempaa kaljaa. Joona viittoo vieraat syömään, mutta tavan mukaan Riitu ei itse mene heidän seuraan, vaan asettuu istumaan karsinapenkille, uunin kupeeseen. Ruoka ei hermostuneelle ja rauhattomalle Riitulle maistuisikaan, tuntuu kuin hänellä olisi vatsassa suuri kivenmöhkäle. Riitu ottaa neulakinttaan tekeleen ja yrittää jatkaa yksinkertaisa käsityötä, mutta se ei etene, vaan tylppä luuneula tahtoo koko ajan mennä väärään kohtaan ja lanka kieryy solmulle väärin päin.
      Puhemiehen ei ole tapana kehuskella sulhasehdokasta silloin kun isäntä syö, joten Eera odottaa Joonan aloittavan puhumisen. Vaikka Joona on aina puheissaan hitaan rauhallinen, näyttää kuin isä kujeillaan pitkittäisi ruokailuaan, sillä äitikin ehtii jo palata navetasta ennen kuin puhetta taas tulee.
      - Sehän on isäs alakujjaan tuosta nuopurissa, talon isäntä toteaa: - Vieläe sanoovat Onnemättään Kalleksi, vaikka ei tuossa asunna vuoskymmenii.
      - Sehä kerkesi Heikkihi siinä syntyvä ennen ku siihe muutti Leinoset, puhemieskin tietää ja isäntää vilkkaampana jatkaa vielä: - Ne ei oo samoja Leinosie ku minä. Van tässä kylässä Leinosie piisaa jokkaesee töllii. Jos ei isäntä itte oo, nii vaemo tae minijä kummiinni.
      - Sehä mäni talo Kallelta sillo isojaon aekaan, ku jokkaesen piti maksaa ruunun ryöstövoutille tikitillee kaekki mitä oli verorästie ja velkoja.
      - Oli ollu paljo niitäe katovuosie. Millo oli liijan kuivaa, millo märkää, ja millo vei halla. Ja Kallella oli neljä siskoa, niille piti laettaa myötäjäesie, puhemies selittää Kallen epäonnea ja tilanmenetyksen syitä.
      - Lehemän oon Riitulle luvanna. Ja talaven heinät fölyy, Riitu-äiti kehaisee tyttärensä myötäjäisiä, josta Eera huomaa olleensa vähän varomaton sanoissaan, kun rupesi puhumaan saamisista vaikka Heikki ei ole vielä esitettyt lahjojaan morsianehdokkaalle. Juuso-isäntä ei takerru asiaan ja emäntäkin vain jatkaa: - Sa-mallaella laiton Elsalle miehelään.
      - Taloja mäni monijaalta muultahi sammaa aekaan, isäntä palaa vielä edelliseen keskusteluun: - Van sehä otti ruunu kylliin yhteisethi metät. Sitä enne sae tehä rytin taihi tervahauvan takamaelle, van se loppu isojakkoon.
      - Ees talon hirsien ei soa ennee korpimetistä ottaa, emäntäkin päivittelee.
      - Heikkikö se on isannuus Wähälässä nytten? isäntä kysyy.
      - Niin on, ollu jo viis vuotta, Eera vakuuttaa.
      - Eikö ne sillä tehny elätepaperin, kun rintatauoti vei Miina nii huonoksi? Riitu-emäntä kysyy.
      - Sillä se tehtii. Jooseppi oli sillo vasta kaheksankesänen, eikä Juhokaa paljo vanahempi. Äet halusi paperi, jotta huolehin ne rippi-ikkään, Heikki vastaa ennen puhemiestä.
      Heikki ei itsekään huomaa, ettei mainitse laisikaan siskoaan Kaisaa. Olihan tämä äidin kuollessa jo kahdeksantoista ja ripille päässyt, mutta vielä monta vuotta alaikäinen kuitenkin.
      - Van ku Miina kuoli, ni ei se Kalle jääny ennee syytingillä, Eera täydentää: - Tänä syksynä lähti Perä-pohojolaan asti savotoelle.
      Heikki asettelee morsiusehdokkaalle tarkoitetut tuomiset pöydän kulmalle, ja Riitu-emäntä menee tutkimaan lahjoja. Hän kokeilee rullapenkin puolien pyörimistä, nähdäkseen onko liike riittävän tasainen, että sitä voi käyttää lankojen kertaamiseen rukilla. Äiti mallailee raidallista hamekangasta eteenä, nähdäkseen että sitä on riittävästi, ja hipelöi hopeisia kahden markan lantteja, joita pöydällä on viisi. Viimeiseksi äiti levittelee mustaa silkkihuivia, joka on niin iso, että peittää pään lisäksi suuren osan selkää. Kun äiti kääntelee huivia valoa vasten, huomaa Riitu kankaassa hentoja, läpikuultavia kuk-kakuvioita. Emäntä nyökyttelee huomaamattaan, ja Riitu arvelee äidin olevan tyytyväinen liinan monikäyttöisyyteen, sillä huivia voi pitää kirkossa ja hautajaisissakin sekä kesällä että talvella. Liinalle pitää vain ommella alusmyssy, että silkki pysyy hyvänä vuosikymmeniä.
      Isä ja puhemies jaarittelevat vielä, vaikka ruoka-annit on korjattu pois, kahvit juotu, ja Joona maistellut tulilientä lasistaan. Isäntä tutkailee ohimennen pöydällä olevia tavaroita, mutta ei ryhdy hypistelemään niitä, vaan uskoo vaimon olleen tyytyväinen näkemäänsä. Heikki näyttää hieman hätääntyneeltä kun Joona ei kiinnitä lahjoihin enempää huomiota, ja nuortamiestä taitaa vähän pelottaa, etteivät hänen tuomisensa riitä.
      - Äet-vainaalta ei jääny kihloja eikä rintarossie, Heikki selittelee, vaikka Eeran pitäisi hoitaa puhuminen: - Van ostetaa kumpanenki kaupunnista.
      - Rieskataekinaa hukku Miinan kihlat, puhemies naurahtaa ja vilkaisee Heikkiin sen näköisenä, että tämä on mennyt asioiden edelle.
      Riitu ymmärtää, ettei Eera tarkoita kihlojen todellisuudessa joutuneen taikinan sekaan, vaan noin on ta-pana sanoa, jos sormus on huonoina aikoina jouduttu myymään viljan ostaa varten.
      Viimein puhemies kysyy ratkaisevan kysymyksen: - Miteepä se Juuso sannoo? Soatasiinko me viijä Riitu  Kajjaannin sormuskaupoelle ja siitä pappilaa.
      Juuso-isäntä raapii korvallistaan, silmäilee sitten hyväksyvästi ensin tyttärtään ja vaimoaan ennen kuin siirtää katseensa puhemieheen ja tästä vävyehdokkaaseen. Riitu odottaa henkeään pidätellen, eikä omalta hermostukseltaan huomaa katsoa jännittääkö Heikki.
      - Soatta kaet sen viijä ja jos äetiinsä tulloo, nii on kaet sillä laokkie, isä vastaa omaan tyyliinsä verkkaisesti, ja Riitu kuule kuinka Heikin suusta pääsee samanlainen helpotuksen huokaus kuin häneltä itseltään.
      Puhemies asettelee kihlaparin seisomaan vieretysten niin, että molemmat on samalla lattialankulla, ettei heistä tulisi riitaisia. Heikki tulee niin Riitun liki, että käsivarret koskettavat toisiaan. Varovasti, mutta varmasti Heikki puristaa Riitun käden oman nyrkkinsä sisälle, vaikka se ehtii olla siinä vain hetken, kun äiti rientää onnittelmaan kaksin käsin.
      Puhemies kaataa kirkasta pöydällä oleviin kahvikuppeihin, miehille lähes piripintaan, naisille tavan mukaan vähemmä. Kaikki kippaavat astiansa tyhjiksi ja Eera asettelee pullonlopun pöydälle, Joonan eteen.
      Ensi jouluna olen Wähälän emäntä, Riitu miettii. Tunne kotoa lähtemisesstä on samalla sekä haikea että ihana. Pelkoakin siinä on vähän, sillä hän ei ole edes käynyt katsomassa millaiseen torppaan on lupautunut. Mutta siitä hän on vakuuttunut, että saa rinnallee mieluisan ja rehdin miehen.
      - Pappilasta ajatta tänne yöksi, Riitu-äiti sitoo huivia kiinni leuan alta: - Minä käyn noapurissa, jotta pistävä sannaa kylille, että teällä on huomenna kihlajaeset.
 

      - Nyt joutuin rekkeen ja kihlojen ostoon, puhemies hoputtaa: - Se on ilta pitkällä enne ku ollaan käyty kaupunnissa ja papin puhheella.

Aino Karjalaisen kirjan ”Vaarankulä – meidän kylä” mukaan Joona isäntä todellakin vastasti puhemiehen esittämään kosintaan: Soatta kaet sen viijä ja jos äetiinsä tulloo, nii on kaet sillä laokkie. Vapaasti Vaarankylän murteesta suomennettuna: Saatte kai sen viedä, ja jos äitiinsä tulee, niin tytär on hyväluontoinen ja ahkera.

Valokuvat joiden tekijää ei ole merkitty kuvan alla:
karttaote: https://expo.oscapps.jyu.fi/s/vanhakartta/item/55910
tie Paltaniemellä, huivi ja rullapenkki: finna.fi
otteet Paltamon kirkonkirjoista: kuva sshy.fi
muut omia, kavereiden ja nettisivustojen, joilla vapaa julkaisuoikeus

- - - o o o - - - 

 

Augusta markkinoilla                                                                       Tarina 2020

 

Salo-laiva huusi jo kaukaa saapumistaan Melalahden rykyyn, että kaikki halukkaat varmasti huomasivat aluksen tulon. Aiemmin Salo seilasi Vaalan ja Kajaanin väliä ja kuljettaen etupäässä tavaralastia, mutta uuden Salo II valmistuttua, vanha poikkesi Oulujärven pohjoisrannan kyliinkin ja markkinapäivinä alus nouti väkeä jopa syrjäkylien laitureista.

   Laivamatka on Augustan ensimmäinen, eikä hän ole käynyt Kajaanissakaan kuin kerran aiemmin, syystalvella, vähän ennen kuin Heikki-isä lähti Ameriikkaan. Augusta oli silloin kuuden vanha, ja isän poissa ollessa hänelle on ehtinyt tulla lisää ikää saman verran, ja vähän enemmänkin. Isä ei ollut kynämiehinä, valtameren takaa oli harvakseltaan tullut kortti tai lyhyt kirje, mutta rahaa niissä ei ollut. Sen sijaan Kajaanin pankki ilmoitti lehdessä, kun isän lähettämiä tienestejä saattoi käydä nostamassa, jolloin Riitu-äiti matkasi kaupunkiin. Eihän Augusta vielä ollut edes rippukouluikäinen, joten hän sai tyytyä käynteihin Paltaniemen kirkolle kerran vuodessa, olihan matkanteko Oulujärven yli hidasta ja vaivalloista eteenkin sulan maan aikaan.

 

Alus on tulomatkalla käynyt Junttilanniemessä ja Varislahden perukassa, joten laivassa on jo lukuisia matkustajia, ja laiturilta menossa toinen mokoma monenlaisine kantamuksineen. Heilläkin on äidin kanssa kuljetettavaa enemmän kuin tarpeeksi. Kannellinen korennossa roikkuva saavi on lähes piripintaan mustikoita, emaliämpäri täynnä suomuuraimia ja pärekori kukkuroillaan vadelma- ja mesikkätuokkosia. Lisäksi molemmilla on selässään kontit, joissa useampia voipyttyjä sekä eväitä ja piimäleili. Ja tietenkin mukana on myös pläkkipeltinen, kruunattu, yhden litran mitta-astia.

   Heidän seudullaan oli ollut hyvä marjakesä, mutta äiti oli kuullut hallan vieneen mustikan ja lakan kukat ainakin Kuhmon ja Sotkamon seuduilta, joten on otollinen aika lähteä myymään marjoja, kun niistä sai vähän kovemman hinnan. Isältäkään ei ollut kuulunut rahaa aikoihin, ja käteisvarat alkoivat käydä vähiin. Ruokaa kotona kyllä riitti, onhan äidin viljelysapuna melkein aikamies, yhdeksäntoista ikäinen Kalle, veljeksistä vanhin, sekä juuri rippikoulun käynyt Jalmari.

   - Oekeenpa arvasin. Ei teältä vappaata istuinta löyvy, äiti tuumaa, laskee kantamukset ja asettelee takapuolensa saavikannelle: - Sinä voet pienempi pyllysenä istuo ämpärin kannella.

   Laiva huudattaa torveaan vielä kerran ennen kuin kulkusilta vedetään sisään ja köydet irrotetaan laiturista. Aamu on vielä varhainen, järven pinta tyyni ja ilma raikkaan viileä, kunnes laivan höyrykone pöläyttää harmaata savua niin että katku pistää nenään, kun Salo kääntää keulansa takaisin tulosuuntaan.

   Äiti alkaa pian torkkua hytin seinää vasten, joutuihan hän valvomaan lähes koko yön, kun Kielokki rupesi poikimaan varsin epätavalliseen vuodenaikaan. Nuori hieho oli ollut syksyllä karkuteillä kekriin saakka, ja joku sonni on astunut sen sillä reissulla.

   Augusta nojaa kaiteen reunaan ja miettii, oliko isän valtameren ylitys ollut samanlaista, kuin Salo-laivan matkanteko. Majestic alus isän lähettämässä kortissa oli tosin paljon isompi, mutta tämänkin vauhti on aivan toista kuin mihin tyttö on vesillä tottunut, vaikka olihan miehillä tapana kiskoa airoja kilpaa paluumatkalla, nähdäkseen minkä kylän kirkkovene on nopein. Salo sivuuttaa juuri Karhusaaresta etelään työntyvän niemenkärjen, kilpasilla olevien veneiden voittolinja, kun kirkolta tullaan vastakkaisesta suunnasta.

   Salolla oli edessään laaja Paltaselkä, joka ei kuulemma vetänyt vertojaan Ärjälle, mutta siitä Augustalla ei ollut kokemusta. Aamuinen päivä kilottaa pitkin järven pintaa niin että silmiin sattuu, ja Augusta kääntää selkänsä auringolle ryhtyen katselemaan kanssamatkustajia. Hän hoksaa monta naapuria tai muuten tuttua kasvoa, joita ei laiturin tungoksessa huomannut. Paljon on myös sellaisia, joita hän ei muista koskaan nähneensä, ei edes kotikylän kinkereillä, kierokoulussa tai kauniissa kuvakirkossa Paltaniemellä.

 

Äitikin näyttää heräilevän, kenties kahden saman kylän naisen äänekkääseen jutusteluun. Toinen on juuri äkännyt naapurin korin päältä pari vuotta vanhan sanomalehden.

   - On se tämähi tappaus, ja vielä omalla kylällä, toinen naisista päivittelee ja ryhtyy lukemaan ääneen pientä ilmoitusta:

 

  Äänessä oleva ei huomaa toisen pään heilautuksia ja silmänvilautuksia heidän suuntaan, vaan jatkaa:

   - Sillä laella mukuloeta tekköö, vaekka mies on Ameriikassa. Eikä etes yksi piisannu, vaan vielä piti toinenni pykätä. Ja vielä eri äijälle.

   - Van sehän kuoli melekeen heti se toenen, elikö se ees kuukaven päevie, silmiään nikkaillut nainen lähtee mukaan juoruiluun, mutta vilkuilee samalla Riitun suuntaan.

   - Ei eläny, van ei se Iita sitä tappanu, jos sitä meinaat, Riitu puuttuu puheeseen.

   - Ehä minä sillä, nainen ryhtyy puolustautumaan.

   - Niitä kuoloo lapsie vaekka minkä tekisi, Riitu jatkaa lakonisesti tarkoittaen omaakin pienokaistaan, kuopustaan. Augusta oli itse silloin vasta kolmen vanha, mutta muistaa hyvin perheen kaksoset, vanhempiensa kaimat, rotevan Heikin ja heiveröisen Riitu Kaisan. Myös se on iskostunut hänen mieleensä, kuinka pikkuruinen sisko lopuksi peiteltiin valkoisin lakanoin, suljettiin pärevasun sisään ja vietiin pois, vaikka pikkuinen oli ehtinyt olla heidän ilonaan vain puolisen vuotta.

   - Kuoliha se Iitan esikoinenki, vaikka Juuso ei ollukaa Ameriikassa, nainen ennättää vakuuttamaan.

   - Iitalla soatto olla enämpi lapsenkaepuu kun miehen halu, Riitu lisää ajatellen puolisonsa lisäksi vähäisiä lapsiaan, kolmea poikaa ja ainoaa elossa olevaa tytärtä.

   - Van minkä tähen se vielä toesen teki, kun jäehän sille se keskimmäenen mukula, se tyttö, toinen nainen vaan vänkää.

   - Se on kuule mahottoman pitkä aeka outtaa kuushi vuotta miestää kotiin, Riitu puuskahtaa, mutta lisää vielä varmistukseksi, etteivät väärät juorut lähde liikkeelle: - Van en silti vieraijen ukkoin perrään haekaele.

   - Niin sekä on teijän Heikkihi vielä ison veen takana? nainen sanoo vielä, mutta samassa laiva huutaa Paltaniemelle tuloa, eikä Riitu viitsi enää vastata.

   Augusta jää miettimään äidin sanomasta lapsenkaipausta. Onhan hänkin toivonut kovasti, että saisi vielä pikkusiskon. Keskenkasvuisenakin hän ymmärtää, että äiti alkaa olla liian vanha saamaan lisää lapsia. Mutta sen Augusta on päättänyt, että tekee itse monen monta tyttöä sitten kun kasvaa aikuiseksi ja löytää miehen itselleen. Ja sellaisen miehen, joka ei lähde kauas pois ja jätä häntä odottamaan. Tai ottaa ainakin mukaansa, jos matkustaa kauas.

  

Vielä on matkalla yksi ryky, Koutaniemi, jonka jälkeen ei enää menekään pitkästi, kun korkean piipun savupatsas alkaa näkyä taivaalla.

 

 

   Pian häämöttää myös tuotantolaitoksen rakennukset sekä Kajaaninjoen ylittävät härvelit. Ilmarata kuljettaa tukkinippuja varastointialueelta, joen pohjoisrannalta, Tihisenniemen sahalle ja vain muutaman vuoden toiminnassa olleelle selluloosatehtaalle. Augusta on hyvillään, että laivan kannen kate peittää näkymän ylöspäin. Hän ei halua katsella yläpuolella koukkujen varassa roikkuvia pöllejä, joiden pelkää putoavan heidän päälleen.

 

   Laitos itsessään on suuri rakennusmöhkäle, korkeampi kuin Paltaniemen tai Kajaanin kirkko. Suurin

Augustan koskaan näkemä, paitsi isän lähettämissä postikorteissa, joissa ihmiset näyttävät pieniltä talojen seinustoilla. Tehtaan alueella on monta hurjan pitkää ja korkeaa tukkipinoa, niin ettei vastakkaista päätä erota, ja

toiset mokomat niitä on joen vastarannalla. Jokiuomakin on puolillaan uittopuita, joita yritetään pitää aisoissa pitkillä puomeilla niin että laivalle jää vain kapea kulkuväylä. Valtaisat puumäärät nähdessään Augustan mielessä käy, että miksi isä ei voi kaataa puita täällä kotipuolessa, miksi hänen täytyy tehdä se Ameriikassa?

 

Sahan ja sellutehtaan jälkeen on vielä joen viimeinen mutka, ennen kuin näkyy määränpää ja rannan tuntumassa Herman Renforsin tehdas. Augusta tuijottaa taloa ihmeissään, sillä ei ole ennen käynyt tällä puolen kaupunkia. Isän kanssa he olivat liikkeellä alkutalvesta, kun järvi oli jäässä, mutta joki vielä vapaana. He kävivät ensin Paltaniemen kirkolla, isän vanhimman veljen luona ja taittoivat sitten rekimatkaa Matinmäen, Kirkkoahon ja Tuovilan kautta, Pöllyvaaran näkötornin sekä Karoliinapurin kartanon sivuitse, ja rauniolinnan saaren varaa rakennetun sillan yli kaupunkiin. Silloin isä oli käynyt näyttämässä hänelle rautatietä, höyryveturia ja junaa, tosin vain ulkoapäin. Upouutta asemarakennuksesta he olivat käyneet äimistelemässä myös sisältä, ja ihailleet ihan erityisesti kiiltäväpintaisia ruskehtavanvihreitä kaakeliuuneja, joita koristivat pihlajalehtiä ja marjaterttuja esittävät kohokuviot.

   Renforsin pitkänmallisessa, punamultaisessa tehtaassa valmistetaan kivestä hiottuja pientarvikkeita, uistimia ja muita kalastustarvikkeita sekä nahka- ja turkisasusteita. Rakennus on pikkuruinen sellutehtaaseen verrattuna, mutta paljon näyttävämmän näköinen ja varmaan ainakin yhtä iso kuin juna-asema. Laajan kuistimaisen parvekkeen alla olevat tilat ikään kuin valuvat alas rinnettä rantaa kohti ja rakennuksessa on paljon ikkunoita. Lieneekö kirkossakaan noin montaa, Augusta miettii ja päättää laskea kaikki joen suuntaiset saaden ylimpään kerrokseen viisitoista, keskimmäiseen neljätoista ja alimpaan kuusi T-muotista ruudukkoa valkoisinen pielineen.

 

Jo ennen kuin laiva on kiinnitetty laituriin, alkaa kannella kuhina. Pian sama hyörinä siirtyy laiturilla, kun kaikki yrittävät ehtiä ensimmäisenä matkaan saadakseen hyvän myyntipaikan Raatihuoneen torilta. Markkina-aikaan paikka käy armotta ahtaaksi, jonka vuoksi kaupunki on anonut maistraatilta sen siirtämistä kaakommaksi. Oulujärven suunnasta tuleville siirto olisi harmi, sillä matka pitenisi puoleentoista, nykyisen yhden virstan sijaan.

   Rannassa odottaa muutama hevonen lavarattaineen ja useampi mies käsikärryineen valmiina kuljettamaan tavaroita, maksua vastaan tietenkin. Äiti ei ole valmis maksamaan kuskaajille, joten Augusta ja Riitu pistävät kontit selkäänsä ja saavin korennon varaan, niin että toinen käsi voi pitää sitä paikollaan, toisen kantaessa koria tai ämpäriä. Samanlaisia kulkijoita on paljon ja he liittyvät kuivuudesta pölisevälle tielle muiden joukkoon nousemaan niin jyrkkää ylämäkeä, että se saa puuskuttamaan raskaan taakan alla.

   Mäen päällä seisoo oikealla uusi sairaalaa, vasemmalla mies seminaari ja suoraan edessäpäin rautatie selluloosatehtaalle sekä kaupunginlampea hipova maantie Iisalmeen. Opettajanvalmistuslaitoksen koristeelliset rakennukset jäävät aitauksen sisälle, jonka kulmalta he suuntaavat jonon mukana kohti Aleksanterinkatua ja Raatihuonetta. Augusta olisi halunnut ihailla kauniita rakennuksia tarkemmin, mutta alamäessä äiti pitää sellaista vauhtia, että tytär ei ehdi paljon katsella ympärilleen, yrittää vain pysyä tahdissa mukana.

 

Jo yötä olleet tai lähikylistä tulleet ovat ehtinyt torille ennen heitä, mutta Riitu löytää pienen sopen päre-, juuri- ja tuohiastioita myyvän miehen ja viipurinrinkeleitä kaupittelevan naisen välistä, Raatihuonetta vastapäätä, Komulaisen talon edustalta. Kumpaisellakaan aiemmin tulleista kauppiasta ei ole myyntikojua tai -pöytää, mies on levitellyt tavaransa maahan, joka onneksi on tällä kertaa kuiva, eikä liejulälly kuten sateen jäljeltä. Naisen kaupittelee rinkelivuortaan suoraan kärryiltä, jonka valjaista hevonen on irrotettu ja viety kirkon suuntaan aitaukseen, josta kaupunkilaiset vuokraavat tilaa markkinaväen vetojuhdille.

   Augustan huomio kiintyy ensimmäisenä uuteen korkeaan rakennukseen torin toisella reunalla, heitä kulmittain. Korikauppias huomaa hänen tuijotuksensa, ja toteaa:

   - Se on Sergejeffin Iivanin kaoppatalo. Teki oikian palatsin ku vanaha pytynki palo.

 

   - Vaihetaanks, rinkelinmyyjä esittää Riitulle, ja Augusta huomaa jo yhdestä sanasta, että nainen puhuu vähän saman tapaisesti kuin taloista toisiin kiertävät laukkukauppiaat. Riitu antaa mukillisen mustikoita ja saa takaisin sylillisen katkenneita rinkeleitä. Äiti pistää ne konttiinsa, mutta jättää palat itselleen ja Augustalle syötäväksi.

   - Voita ja mustikoita. Vattuja, lakkaa, mesikkää, äiti huutelee kuten muutkin myyjät.

   Augusta pysyttelee taka-alalla ja mutustelee ihanaa vehnästä, joka maistuu suuta hivelevän makoisalle, vaikka siinä ei ole edes sokeria. Samassa kohdalle pysähtyy ehkä äidin ikäinen rouvashenkilö tumman ruskeassa hameessa ja ruskea-valkoruutuisessa pitkähihaisessa puserossa, jossa on korkea pystykaulus korostamassa ylvästä ryhtiä.

   - Ostan koko astia suomuurainta, nainen sanoo hieman ruotsiksi murtaen.

   - Tarvitheeko rouva ämpärinki, Riitu kysyy, kun huomaa ettei naisella ole omaa astia.

   - Ei tarvitse, piika voi tulla hakeman marjat.

   - Augusta kyllä tuopi ne, jos rouva vaan näöttää talon, äiti viittaa tyttäreensä, joka niiaa naiselle ja tunkee rinkelinlopun taskuunsa.

   - Tyttö tule minun mukan, nainen sanoo ja antaa Riitulle kaupungin määrittämän 10 markkaa, yhden jokaista litraa kohden.

   Matka Linnankatua Brahenkadun kulmalle ei ole pitkä, vain kahden kadunvälin verran. Rouva vilkaisee, että seuraahan Augusta, kun hän astuu pihaan porttiaukon kohdalta, jonka ulkopuolen kaareen on jo haalistunut kyltti: Anna & Maria Renfors Kuvaamo. Augusta muistaa talon edelliseltä Kajaanin reissultaan, onhan se ensimmäinen sillalta noustaessa, mutta kylttiä hän ei ollut silloin huomannut. Nainen kävelee edellä koreiden kasvien reunustamaa hiekkakäytävää kyökin ovelle ja sisään. Keittiössä hän käskyttää piikaa tyhjentämään ämpärin omiin astioihin ja huuhtomaan ennen palautusta.

   - Vaivanpalkka, nainen sanoo, ojentaa hilkun, ja saa Augustan niiailemaan ja kumartelemaan runsaiden kiitosten kera. Augusta ei näe peremmälle asuntoon, mistä sieltä kuuluu ääniä, mutta puhe ei kuulosta suomen kieleltä, eikä kyllä ruotsiltakaan. Piian hääriessä tyttö silmäilee keittiön puhtaanvalkoisia seiniä ja kauniita astioita hyllyillä. Onhan huone aivan toista kuin oman kodin savun mustiksi pinttämät pinnat, mutta torpan pirtin kerrotaan alkujaan olleen sisäänlämpeävä.

   Paluumatkalla Augusta uskaltautuu hetkeksi katselemaan kaunista sisäpihan puutarhaa, ja arvelee sen olevan sallittua, kun samaa kautta kuljetaan myös valokuvaamoon. Kartanolla on lukuisia sellaisia kukkasia, joita hän ei ole ennen nähnyt, vaikka erikoisuuksia löytyy myös Paltaniemen Sutelassa. Siellä tyttö on ihaillut niitä aidan takaa, kun hänellä ei ole ollut asiaa taloon niinä harvoina kertoina, kun lumi ei ole ollut maassa hänen kirkonkylässä käydessään.

 

   Pian pääovesta tulee ulos ruudullisiin housuihin pukeutunut mies, jolla on kelallinen onkivapa olallaan. Augusta niiaa vieraan mennessä ohi, ja tämä vastaa nostaen hattuaan:

   - Guud mooning.

   Augusta muistaa, että kalastustarviketehtaan omistajalla on sama sukunimi kuin kuvaamon naisilla. Tämä on varmaan sellainen lohiloordi, joilla Herman Renfors kuulemma mainostaa Ämmänkoskea mainiona kalavetenä ja seutua muutoinkin, hän pohtii palatessaan torille.

                         

- Mie kun näin, jotta sei myit voita pytyis, ni ooksie kuullu voipaperist, rinkelinmyyjä kysyy Riitulta juuri kun Augusta palaa.

   - Mistäpä minä semmosista, Riitu toteaa.

   - Se on iha semmonen uus paper, joka on justins tarkotettu voi ja muu semmose kääreeks. Ei tarvihe pyttyi tehä ku kääräsöö vaa semmoiseen liukaspintaseen paperiin, jost ei mee rasvakaa läpi. Sitä on täälhi kaupois myynnis.

   Kauppa on käynyt hyvin Augustan poissa ollessa, ja Riitun on mielissään, että lämpimässä helposti härskiintyvät voipystit ovat löytäneet ostajansa. Niistä sai myös parhaan hinnan, 2:50 markkaa kilolta. Augusta ojentaa saamaansa 25-pennin kolikon äidille, mutta tämä torjuu sen.

   - Outappa soat muutahi palakkaa, korimyyjä sanoo ja ojentaa Augustalle pienen kaiverruksin koristellun puurasian: - Äetes on kaopitellu minun tuohikorrie immeisille joella ei oo ommaa astijaa mukana.

   - Minulle, Augusta ihmettelee eikä ensin älyä edes niiata kiitokseksi.

   - Tiijä kuulusko tuo sulle vae äeteelles, van ei taeja olla hällä semmosia oarteita kun tyttösillä, mies sanoo vielä ja vinkkaa silmää.

   - Vae aarteita, keskenkasvusella, äiti tuhahtaa, mutta ei kiellä ottavasta lahjaa ja viimein Augusta huomaa kiittää niiaten. Äiti kaivaa markan omasta kukkaroistaan ja ojentaa tyttärelleen:

   - Sinähän se oot enimmän ossuuven marjoesta kerännyhi.

   Äiti on aivan oikeassa, Augustahan se on viimepäivät metsissä tarponut ja soilla rämpinyt. Ihan mielikseen hän on marjoja poiminut, kun sato on ollut hyvä ja omaankin suuhun on voinut osan herkuista pistää.

    - Jouvuha kahtelemmaan. Minä käön sitte asijoilla kun tuut takasi, että elä ihan koko päeveä viivy.

   Augusta niiaa äidilleenkin kiitokseksi ja kiirehtii matkaan. Ensimmäisenä kohdalle osuu David Strengell Leipuri- ja Kondiittoriliike, jonka tuoksu saa veden kielelle, mutta päättäväisesti Augusta ohittaa sen. Myyntikojuja tutkaillen ja talojen ulkomuotoja katsellen Augusta kulkee Aleksanterinkatua, jota monet, eteenkin suomenmieleiset nimittävät Ylä- tai Torikaduksi varsinkin nyt kun Venäjänmaan ja autonomisen Suomen hallitsija Nikolai II, ei ole niin hyvässä huudossa kuin aiemmat tsaarit. Kulkiessaan hän huomaa monen kokoisia ja näköisiä rakennuksia, toiset upeasti maalipintaisia, selvästi aivan äskettäin rakennettuja, jotkut jo pahasti ränsistyneitä, kallistuneita, iän harmaannuttamia tönöjä.

   Kirkkokadun kulmalla hän pysähtyy lukemaan talon seinästä ilmoitustaulua, jossa kerrotaan Ihmeitten Maailma esityksestä. Elävien kuvien teatteri kiinnostaisi kovasti, mutta seuraavaan näytökseen on monta tunti aikaa, kuten hän kultasepän liikkeen kellosta näkee. Koivukoskenkadulta Augusta kääntyy rantaa kohden, minne myös on levittäytynyt myyjiä, kun tori on käynyt ahtaaksi.

 

   Koskien jyly kantautuu jo kauas ja Augusta kulkee joen äärelle saakka, vaikka kaupustelijat loppuvat jo. Nainen on pyykillä vuolaan virran rantakalliolla, mutta Augusta ei vaivaudu sinne asti, vaan katselee kuohuja veneenvetomöljältä.

   Vastakkainen ranta työntyy syvälle jokeen, mutta Augusta ei tunne nimeltä Kyynäspäänniemeä, eikä ylämpänä virrasta kohoavaa jykevä Koivukosken veneiden sulkukanavaa. Sen päällä näyttää olevan paljon väkeä ihailemassa kosken pyörteitä, ja Augustakin piipahtaa katselemassa näkymää pitkälle joen myötäisesti kulkevaa kävelysiltaa pitkin. Vain yksi tervavene on ylälussin kanavassa ja tyttö jää hetkeksi seuraamaan, että pääsee käsitykseen sulkurakennelman toiminnasta, kun on kuullut siitä usein puhuttavan. Rautatien etelään, ja myöhemmin yläkaupungin taitse Petäisenniskasta Tihisenniemeen on vienyt kulkijat kanavassa niin vähiin, että niiden purkamisesta puhutaan.

 

Augusta jatkaa Lönnrotin talon kulmalta alueelle, johon on kuullut uutta toria suunniteltavan. Väkeä näyttää aukiollakin olevan, ja heidän ylitseen pilkottaa värikäskuvioinen, suippo katto. Augusta menee katsomaan, eikä meinaa väentungoksessa päästä tarpeeksi lähelle nähdäkseen.

   - Tulkaa pyörimään karuselliin, mies kailottaa haitarin soittoa muistuttavan äänen yli: - Hilkulla pääsee pyörimään.

   Pyöreässä kapistuksessa on erilaiset eläimiä, jotka kiertävät kehää ihmisiä selässään. Joitakin puuelikoita Augusta tunnistaa kuvakirkon maalauksien mukaisiksi, mutta ei tiedä miksi niitä kaikkia kutsutaan. On joukossa ihan tavallisiakin, kuten pieni laukkaava hevonen ja reki sen perässä. Augusta katselee menoa jonkin aikaa ja harkitsee rahojaan, mutta tulee siihen tulokseen, että taas talvella pojat tekevät hoijakan Jokijärven jäälle ja siinä saa ihan ilmaiseksi vauhdin, ja vieläpä tuota kovemman. Samoin kuin isossa puukolmiokeinussa, jota nuoret miehet kiikuttavat niin kovin, että se tekee täyden ympyrän, mutta sellaiseen kyytiin hän ei ole edes halunnut.

   Augusta lähtee kulkemaan Aleksanterinkatua takaisin torin suuntaan ja miettii, kävisikö otattamassa valokuvan, mutta sitä ei saisi kuitenkaan mukaan samana päivänä. Hän haluaisi ostaa rahoillaan kenties vähän makeisiakin, mutta ensin hän haluaa itselleen jotain pysyvämpää. Kaikenlaista rihkamakauppiasta on joka kadun kulmassa, mutta missään ei ole näkynyt niin mielenkiintoista, että niihin kannattaisi tuhlata vähät roponsa.

   Vuoren kirjakaupassa hän päättää käydä, vaikka häntä jännittää kovasti sisään meno. Paikalla on kuitenkin niin paljon väkeä, että kukaan ei kiinnitä huomiota hänen epävarmuuteensa. Eräs rouva on tyttärensä kanssa ostelemassa luettavaa, ja Augusta asettuu heidän lähelleen kuullakseen kirjoista enemmän. Myyjä on juuri käsillä kaksi paksumpaa teosta, Pariton ja Pikku Heidi kertomus Alpeilta. Myyjä jopa lukee pienen pätkän molemmista kirjoista. Erityisesti jälkimmäinen tekee Augustaan vaikutuksen ja hän olisi halunnut kuulla lisää tuntureiden huipuista ja rotkoista. Kun myyjä kertoo kirjojen maksavan 2:25 kappaleelta, ymmärtää Augusta, että on etsittävä jotain edullisempaa. Niitäkin toki kuuluu olevan tarjolla, toinen myyjä esittelee 10 pennin lehtistä eräälle miehelle. Yksikään halvemmista ei kuitenkaan herätä Augustan mielenkiintoa, joten hän päättää poistua kaupasta.

 

Heti oven ulkopuolella hän törmää humalaiseen mieheen, joka tarraa kiinni käsivarresta.

   - Annapa pusu, päihtynyt ehdottaa ja työntää viinalle lemuavaa suutaan hänen kasvojaan kohden.

   Augusta yrittää rimpuilla irti, mutta mies on voimakkaampi ja litistää hänet kaupan seinää vasten

   - Jätähän tyttö rauhaan, parrakas mies ärähtää vierestä ja nykäisee tunkeilijan irti hänestä. Mies pukkaa juopunutta kauemmas: - Tyttö ei taija kaevata sinun seuraa.

   Ensin Augusta vain vilkaisee herraskaisesti pukeutunutta miestä, mutta huomaa samassa, ettei tämä ole kuitenkaan mikään suuri herra, sillä uuden näköiset vaatteet ja hivenen kallellaan oleva hattu ovat rahvaan käyttämää tyyliä. Hän aikoo kiittää miestä, mutta sanat jäävät kurkkuun ja hän saa vain niiatuksi napittaen harmaansinisiin silmiin.

   - Oletteko isä, tyttö saa lopulta kysyttyä teititellen kuten hyvin kasvatetun tyttären kuuluu.

   - Augusta. Minun pikku tyttöni, mies vastaa leveällä hymyllä tunnistaessaan hänet. Mies kaappaa tyttärensä vähän halauksen tapaisesti kainaloonsa ja katselee ympärilleen perhettään etsien: - Missä muut on, et suinkaan sinä oo yksin täällä.

   Tyttö lähtee johdattamaan isäänsä torille, jossa äiti tunnistaa miehensä jo kaukaa, juoksee tätä vastaan ja suoraan syliin. Koskaan aikaisemmin Augusta ei ole nähnyt vanhempiensa halaavan toisiaan ja ihmetys on vielä suurempi, kun isä pyörittää äitiä ympäri kuin nuorta morsianta. Lopulta hän kaappaa tyttärenkin samaan syleilyyn.

   Siihen loppuu heidän marjanmyyntinsä, eihän jäljellä enää olekaan kuin rippeet pohjalla. Heikki haluaa viedä heidät heti kahville ja paakelsille, joten Riitu antaa mustikkasaavin naapurimyyjien kaavittaviksi sillä puheella, että nämä pitävät silmällä tyhjenneitä astioita. Konttejaan hän ei sentään heille luota, vaan ottaa mukaansa.

 

Kondiittorissa, jossa on enimmäkseen hienoja rouvia, isä ostaa kaikille erilaisen leivoksen, itselle sekä äidille kahvin ja Augustalle sitruunasoodan. He tarjoilevat herkullisia leivoksia toinen toiselleen ja Riitu maistaa sittisuutaakin, mutta ei innostu limonaadin hapokkuudesta, joka tuntuu nousevan nenään.

 

   Isä ei kehuskele, mutta kertoilee vieraissa maissa näkemästään ja laivamatkastaan, sekä sanoo tulleensa Ameriikasta pikkuveljensä kanssa yhtä matkaa.

   - Juuso aikoo ottaa avioeron Iitasta, Heikki sanoo eikä Riitu ihmettele lankonsa päätöstä, ja kyllä Augustakin ymmärtää ettei Iida ole toiminut niin kuin naimisissa olevan kuuluisi.

   Asemalla veljekset olivat tavanneet Hanneksen, veljenpojan, joka asui aiemmin Paltaniemellä, mutta Antti-isän päästyä töihin sellutehtaalle, oli nuorimies muuttanut vanhemiensa kanssa Linnantaukseen, jonne reissaajat olivat vieneet matka-arkkunsa.

   - Pittää käyvä kaopoessa ennen ku laeva lähtöö, äiti huomauttaa.

   Isä ottaa esille paksun, hopeisen taskukellonsa, jonka vitjat Augusta on jo pannut merkille.

   - Vasta viijeltä se lähtöö, äiti tarkentaa, mutta ei selvästikään tunne oloaan kotoisaksi hienossa kahvilassa.

   - Lähetäänpä sitten, isä sanoo, kaivaa lompakon taskustaan ja ojentaa Augustalle hopeisen kaksimarkkasen: -    Ostapa jotain ittelles, niin me lähetään äiteen kansa kattelemaan kotiin viemiset. Nähhään sitten kirkon kuppeella.

   Vuolaiden kiitosten jälkeen Augusta suuntaa Vuoren puotiin, josta onnistuu saamaan viimeisen kappaleen Pikku Heidiä. Sitten hän kipaisee karusellin kulmalle, jossa oli nähnyt jonkun myyvän erilaisia makeisia. Ensin hän miettii hienoa rasiaa, jonka kuvista myyjä näyttää kannessa olevien hedelmien nimet:

   - Päärynä, sitruuna, persikka ja viinirypäle.

   Augusta arvelee, että peltilaatikko taitaa nostaa hintaa, eikä hän tarvitse sitä, kun hänellä on puurasia. Pitkän harkinnan jälkeen hän valitsee kymmenen Kiss-kiss karamellia sekä nekun, jotka myyjä laittaa hänelle paperipussiin. Kotipuolessakin on muutama kauppa, joten Augusta päättää säästää viimeiset hilut myöhempää tarvetta varten. Hän suuntaa kirkkoa kohden, pois kauppiaiden lähettyviltä, mutta sielläkin väkeä tuntuu riittävän. Juuri kun hän saapuu kirkkoa edeltävän laajan nurmialueen laitaan kuuluu yläkaupungin suunnasta outoa tuuttailua. Vain vilahdukselta hän ehtii nähdä Väinämöisenkatua kiitävän mustan kapistuksen. Se liikkuu hurjaa vauhtia Kajaanin puutavarayhtiöltä päin aseman suuntaan, niin että hiekka pöllyää. Augusta on niin kaukana, ettei näe menijää kunnolla, mutta arvaa laitteen olevan auto, joka on tullut kaupunkiin vain pari kuukautta aiemmin.

   - Siellä ukkoherrra ajeloo menopelillään, joku juopunut ukonrähjä sopottaa kaverilleen.

   - Van ei se Paloheimo ite ratia veivaa, kyllä sillä on kuljettaja sillä varten, toinen vastaa ja tarjoaa kaverilleen kirkasta pulloa, vaikka miehet ovat aivan kirkon kupeella.

   - Herrran pittää näöttää Näläkämoan kansalle, jotta rahalla suopi, kolmas sanoo ojentaen kättään putellia kohti päästäkseen osille.

   Augusta kiirehtii miesten ohi, etsii katsella vanhempiaan ja huomaakin heidät kirkonmäellä ruohikolla. Äiti istuu ja polttelee piippuaan, isän makoillessa pää hänen sylissään, saavi ja muut marja-astiat kasana vierellä. Augusta istuutuu heidän lähelleen ja esittelee äidin pyynnöstä ostoksiaan. Kirjan kohdalla äiti nyökkäilee tyytyväisenä, mutta Augusta pelkää hänen moittivan makeisia, mutta isä sanookin:

   - Ei oo torpparinkaa suu tuohesta.

   Isä näyttää samanlaista Monpensier peltirasiaa, jota hän itsekin katseli.

   - Van jospa sitä ei ennää kauvan oltas torpparie, äiti toteaa ja Augusta arvaa heidän puhuneen isän reissullaan tienaamista rahoista.

   - Et elävissä kuvissa käöny? isä kysyy Augustalta.

   - Ei ollunna esitystä ku vasta kohta alakaa, tyttö vastaa: - Ennää ei oo niin paljo rahhaa.

   - Mennään kaekki, keretään parraaksi ennen ku pittää hakkea arkku ja joutuo laevalle.

 

Pian he istuvat hämärässä teatterissa odottamassa ohjelman alkua ja Augusta miettii, että päivä on ollut kuin joulu konsanaan, onhan hän nähnyt ja saanut monta tavaraa sekä elämystä. Eniten joulun tuntua tuo kuitenkin se, että isä on viimein palannut kotiin.

 

     - - - o o o - - - 

Kirpakka syystalvi                                                  Joulutarina 2019

Lättähattu, jonka ainoan vaunuveturin puolikas toimii ”Hakasuon maitojunana”, hiljentää kirskuen Melalahden asemalle. Jo ennen kuin Maria ehtii aistia muutoin, kertoo kiskoauton jarrujen kirkkaana kiirivä ääni, että on pakkasaamu. Yöllinen kylmyys on jäähdyttänyt vinttihuoneet, joiden seinistä ovat purut tainneet varista alemmas, tai sitten niitä ei ole koskaan ollutkaan. Peltikuorisessa pönttöuunissa oli illalla tulet, joten kamarin puolella tarkenee, mutta itse tehty, väljä mekko tuntuvat viileiltä ihoa vasten, joten Maria vetää ylleen myös tikkurin ja jalkoihin pitkät villasukat.

   - Pakko sinun on sieltä nousta ja joutua töihin, Maria naurahtaa Mantalle, kun tämä kietoo lampaantaljaista velttiä tiiviimmin ympärilleen parisängyssä, joka vie suuren osan huoneen alasta.

   - Täällon nii holotna, reilut kahdeksan vuotta nuorempi sisar vastaa ja vetää peitettä korvilleen, vaikka pian tulisi kiire joutua kansakoululle, opettajan lapsenpiiaksi. Heikkopalkkaiseen työhön olisi ollut muitakin halukkaita, kun nuorille naisille ei juurikaan ole paikkoja maaseudulla. Toimi taisi tulla Mantalle sen vuoksi, että heidän isänsä sattui kuulumaan koulun johtokuntaan, mutta ei siskon ole tarkoitus jäädä siihen ikiajoiksi, vaan hän suorittaa konttoristin kirjekurssia. Iltaisin hän saa harjoitella koulun kirjoituskoneella, mikä on huomattava etu, kun ei ole tarvitse vuokrata tai peräti ostaa omaa.

   Maria sulkee välioven jälkeensä, ettei vähäinen lämpö karkaa kamarista, sillä keittiön puolella henki huuruaa kylmästä. Hän sytyttää tulen yksipolttimoiseen kaasukeittimeen, mutta pieni liekki ei juurikaan lämmittää. Heillä olisi lisälämmitinkin, sähkökissa, joka hankittiin käytettynä ensimmäiseen yhteiseen kotiin, mutta Kulmalassa sille ei ole käyttöä, koska taloon ei ole vedetty virtajohtoja läheisestä tolpasta. Emaliämpärin pinnassa on riitettä, jonka Maria rikkoo kauhalla, että saa vettä pannuun edellispäiväisten porojen sekaan, sillä arkena ei tuhlata kahvinpuruja vaan lisätään vähän uusia vanhojen päälle, kunnes pannu on puolillaan sakkaa.

   Marian mielessä käy, että miten sitten pärjätään, kun perheessä on pikkuinen. Paremman he haluaisivat, mutta asuntoja ei yksikertaisesti ole tarjolla, eivätkä he kesällä muuttaessaan tienneet taloa näin hataraksi. Sitä hän ei edes uskalla ajatella, että he joutuisivat asumaan kapealle tontille hiekkaisen maantien ja radan väliin pykätyn talon vintissä vielä, kun lapsi on niin iso, että juoksee omilla jaloillaan.

   Selässä vihloo ikävästi ja nilkoista turvonneiden jalkojen askeleet ovat kankeita jyrkissä rapuissa, kun Maria laskeutuu suuren vatsansa kanssa ulkoeteiseen ja vähäiseen lumeen polkeutunutta kulku-uraa kartanon perälle. Harvalautaisen huussin seinät on vuorattu kuvalehtien kansilla, ettei tuuli tuivertaisi sisään. Ei hyyskässä silti tee mieli viipyä yhtään pidempään kuin on pakko, mutta paluumatkalla pitää käydä liiterissä. Onneksi poltettavaa riittää, kun Aaro haki alkusyksystä ison rankakuorman kotoaan Kiviahosta, ja pieni pilkkeiksi halkovajan heidän puolen täyteen. Maria ei tahdo enää taipua lattianrajassa oleviin klapeihin, vaan kurottaa ylempää pinosta, jolloin vatsan seutua kiristää kummasti, kuten monena viime päivänä, mutta kivistys menee taas pian ohi.

   Manta on noussut ja kaataa puolikupillisen kahvia, että porot lähtevät nokasta. Hän säikäyttää juoman selviämään hulauttalla tummanruskean nesteen takaisin, sulkee kannen ja laittaa kahvin pannumyssyn alle laskeutumaan. Pikkusisko on tullut kaveriksi, kun Aaro on jälleen urakoissa maakunnissa. Kotiseudulla ei töitä ole tarjolla, vaan on lähdettävä. Tällä kertaa on vuorossa Kestilä, missä perataan jokea pienellä, proomun päälle sijoitetulla, vaijerikäyttöisellä ja telaketjuvetoisella puomikaivinkoneella, Hullu-Jussilla. Lähes kaikki lähitienoon pitäjät mies on kolunnut, milloin lampia kuivaamassa, toisinaan uittoväyliä ruoppaamassa ja joskus jopa voimalaitosten laskukanavia tai patoaltaita kaivamassa. On väliin pitänyt lähteä kauemmaksikin, kuten Jumiskolle ja Vihantiin, missä he asuivat puolisen vuotta heti vihkimisen jälkeen. Voimalan rakentamisesta Kiehimänjokeen on kiertänyt huhuja, ja se tulo olisi kuin veikkausvoitto, sillä kotipuolessa töitä riittäisi monelle, varmaan Aarollekin, onhan hän mies parhaassa työiässä.

   Kun Maria kumoaa pilkesylystä halkolaatikkoon, tuntee hän voimakkaamman vihlaisun vartalossaan. Hänen täytyy ottaa tukea seinästä, ettei putoaisi polvilleen kivun kirahtaessa pitkin vartta. Mantakin huomaa Marian tukalan tilan ja katselee häntä arvioiden. Manta on nähnyt toisenkin siskonsa, Miinan, samassa tilassa jo kahdesti.

   - Lähen Maakunnalle soettamaan pirssin, Manta toteaa ja häviää ovesta.

   Maria ei ehdi edes huikata, ettei osuusmyymälä ole vielä auki, vaikka kyllähän kaupanhoitaja avaa, kun jyskyttää oveen tarpeeksi kovasti. Juuri tämän vuoksi Manta on hänen luonaan, ja osaa kyllä juosta puhelimen perässä vaikka toisen mokoman, asemalle saakka. Synnytyksen etenemistä ei voi jäädä pidempään kuulostelemaan, kun laskettuaika on käsillä ja Kajaaniin matkaa lähes viisikymmentä kilometriä.

Maria yrittää juoda kahvinsa, mutta se ei maistu, vaikka vointi on jälleen lähes tavanomainen. Hän miettii, että kaikki muu, paitsi kunnon asunto, on valmiina lapsen tulla. Hän on tehnyt lukuisia liinavaatteita, neulonut monenlaista pukinetta sekä ommellut nuttuja ja potkupukuja miesten vanhojen flanellialushousujen lahkeista, joiden kangas on lähes hiutiriutu kulunut ja siksi ihanan pehmeää. Äitiyspakkauksessakin on tullut todella paljon hyödyllistä, vaikkakin hyvin valkoista, keittämisen kestävää. Täkki sentään on satuhahmoin kuvioitu, ja viltti puna-valko pilkullinen, kääntöpuolella vastakkaisin värein. Silti on jäänyt vielä kaikenlaista ostettavaa, kuten lasipulloja, niiden kumitutteja sekä tietenkin metallipihdit, joilla astiat sai nostettua kiehuvasta vedestä, sillä eihän siihen voi käyttää samoja puupihtejä kuin pyykkipadassa, jossa käytetään pesuaineena lipeää.

   Nähtävästi aikuisuuden kynnyksellä oleva sisko on juosta porhaltanut puolen kilometrin matkan kaupalle ja takaisin, koska sanat tulevat huohottaen: - Aoto – tulloo – tuota – pikkaa.

   Pian ulkoa kuuluu, kun tieltä kääntyy joku isompi ajoneuvo ja jää kartanolle moottori jyskyttäen. Maria kurkkaa ihmeissään ikkunasta, mutta saa vain vaivoin hahmotettua vihreän, avolavaisen kuormurin, sillä yksikertainen lasi on jääkukilla. Auton kummastelu jää, kun ikkunaan kurottelu saa aikaan toisen polton. Pian oveen koputetaan, ja tulija täyttää koko pienen keittiön vankalla olemuksellaan.

   - Tuota, tuttu Taksi-Iikka, Aaron kaukainen sukulainen rykäisee: - Pirssissä on vähä enämpi vikkaa, jotta jos kuskaesin sinut voortilla Kajjaaniin.

   - Jaahas, mikäpäs siinä, Maria toteaa, kun ei muutakaan osaa, sillä matkaan on päästävä, eikä kylältä löydy arkitiistaina kulkupeliksi kuin harvalukuisia traktoreita tai hevosia.

   Maria sulloo turvonneet jalkansa Aaron huopikkaisiin, kun muut eivät mahdu, ja vetää talvipompan ylleen, vaikka se menen kiinni ainoastaan ylimpien nappien kohdalta, mutta lämmittää ainakin selkäpuolta. Perätysten he kulkevat pihalle, missä taksikuski avaa hänelle vänkärin oven, mutta Maria huomaa, että iso maha on laskeutunut alemmas, eikä anna myöten kohottaa jalkaa tarpeeksi korkealle.

   - Soanko aottoa, autoilija murahtaa, nappaa Marian kevyesti syliinsä ja nostaa astinlaudalle.

   Tyytyväisenä Maria huomaa, että mies on levittänyt nahkapenkille harmaan viltin ja varannut toisen viereen peitteeksi. Manta asettelee valmiiksi pakatun laukun Marian jalkoihinsa ja tarttuu hetkeksi käteen, kai toivottaakseen onnea matkaan.

   - Soettelen sitten koululle, Maria toteaa vielä, kun Manta sulkee ovea.

Pakkaslumi helmeilee puiden lomissa, matalalta kilottavan auringon paisteessa, marraskuun alun aamussa. Auton hytissä on aika kylmä, joten viltit ovat tarpeeseen ja Maria kietoo toisen heti ympärilleen. Molempia taitaa jännittää matkan sujuminen, kun juttu ei enemmälti luista, mutta ennen kirkonkylää mies utelee kiireestä ja jatkaa ennen kuin Maria ehtii vastata:

   - Minä vaen, jotta pittääkö Kiehimässä vaehtaa pirssiin, vain kymmenisen vuotta Mariaa vanhempi Iikka käyttää kylästä vanhaa nimeä, kuten iäkkäämmät ihmiset: - Ohanse pikkuaoto kumminni nopijampi ku tämmönen rohjake.

    - Ei tarvihe vaehtaa, Maria toteaa, sillä vaikka olo on omituinen, ei kuitenkaan vielä kovin kipeä: - Eihä sitä tiijä onko auto ees vappaana.

   Paltamossa siltapuomi on alhaalla ja heidän täytyy odottaa, kunnes Ouluun suuntaava matkustajajuna on kolistellut Kiehimänjoen yli. Näkymä ratapenkereen yli etelään, Kainuun meren taakse, on tummanpuhuvan pilviverhon peitossa. Kun siltavahti nostaa esteen, on heidän vuoronsa ylittää sama, lähes uutuuttaan hohtava silta, joka on saatu nelisen vuotta aiemmin väliaikaisen tilalle, kun saksalaiset olivat Lapin sodan ensimetreillä räjäyttäneet

alkuperäisen. Kiskot kulkevat laudoituksen vaoissa, samaan tapaan kuin ylikäytävillä, mutta kun siltaa ajetaan rautatien suuntaisesti, on auton renkaat osutettava niin etteivät ne jää jumiin railoihin.

   Mariaa on aina vähän pelottanut istua junasillalla auton kyydissä, ja nytkin hänen katseensa keskittyy niin tarkasti raiteisiin, ettei hän kiinnitä huomiota alapuolella kiehivään tummaan virtaan, tai kauempana Oulujärveä peittävään jäähän, joka vielä on ohut ja enimmiltä osin kulkukelvoton. Eteenkin keskitalvella jäätiet ovat ahkerassa käytössä ja kesällä kuljetaan vesillä, vaikka Kontiomäki-Oulu rautatien tultua ei laivaliikennettä enää ole kuin puiden uitoissa. Vielä jokunen vuosi aiemmin Iikalla oli keskimoottorivene, jolla hän kuskasi maksua vastaan Kajaaniin tai Paltaniemelle, mutta kun vanha tuli tiensä päähän, ei uutta kannattanut hankkia.

   Pelkkä rata ei veneilyä vähentänyt, mutta pappila ja kunnallishallinto olivat siirtäneet toimensa Kiehimän kylään kymmeniä vuosia aiemmin, koska enin osa pitäjän asukkaista on jo pitkään elellyt Oulujärven pohjoispuolella. Uuden kuntakeskuksen nimi muuttui jatkosodan melskeessä Paltamoksi, kun järven pohjoisrannalle valmistui uusi, upea kristikunnan temppeli, jossa oli jopa keskuslämmitys, kun Paltaniemen kirkossa ei ollut lämmitystä laisinkaan. Kirkon piti valmistua jo kolmekymmenluvulla, mutta sota keskeytti rakentamisen välillä, ja herranhuone vihittiin käyttöön 1946, niin että Maria oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät ripille hieman keskeneräisessä pyhäkössä.

Kirkonkylä on jäänyt taakse, kun Meteli, seis. -tienviitta osoittaa oikealle, Metelinniemen junaseisakkeelle. Samalla kohtaa Maria tuntee kolmannen polton alkavan ja se tulee niin paljon edellisiä rajumpana, että kipu vetäisi hänet kaksin kerroin, ellei suuri maha estäisi linkkuun menoa.

   - Meijän emäntä teki enimmäestä sikijää toesta päevää, van meillä olihi kätilö kotona, Iikka kertoo ehkä enemmän itseään rauhoitellakseen: - Vaekka eihän sitä esikoesen kans arvoa paljoko mennöö aekoa.

   - Polttoja tullee niin harvaksee että ei tässä vielä hätä oo, Maria vakuuttaa, vaikkei hänellä olekaan kokemusta entuudestaan.

   Mieslahden Honkavaaran jälkeen taivas menee pilveen ja pian alkaa sataa lunta. Matkan edetessä hiutaleet muuttuvat koko ajan suuremmiksi ja tuisku sankemmaksi. Päivä ei ole edes puolessa, joten pitäisi olla valoisin aika, mutta sakea lumentulo hukuttaa näkyvyyden. Kaikkialla ympärillä on pelkkää valkoista, niin ettei tien äärilaitoja erottaisi laisinkaan, jos niihin ei olisi pistetty viitoiksi pajunvarsia tai kuusennäreitä kuten jääteillä. Kuormurin etuvalot ovat olemattomat tuikut, eikä niistä ole lumipyryssä muuta hyötyä, kuin että vastaantulevat ehkä näkevät heidät. Pyyhkijät eivät jaksa pitää tuulilasia puhtaana, vaan Iikan on pysäytettävä auto ja käytävä hinkkaamassa lunta pois. Seisahdus on lyhyt ja matkanteko jatkuu, mutta kulku on hitaudessaan lähes yhtä tuskaisaa kuin Marian supistukset, joita tulee koko ajan tiheämmin ja kipeämpinä. Ei hän usko vieläkään olevan kova kiire, vaikka toivookin ettei meno enää viivästy.

   Maasto Mieslahden ja Jormuan välillä on niin mäkistä, että se saa kuorma-auton puuskuttamaan melkoisesti vastaisissa. Yhteenkään ylämäkeen se ei sentään jää sutimaan, vaan nousee vaivalloisesti jokaiselle laelle saakka. Kainuun vaaroilla ei ole mitenkään harvinaista, että matkustajat joutuvat pukkaamaan onnikkaa jyrkissä vastaisissa, mutta onneksi sille ei tällä kertaa ole tarvetta, sillä Mariasta ei nyt olisi siihen puuhaan.

   Kuluntalahdessa sade lakkaa, eikä kuskin tarvitse enää nousta puhdistamaan lasia ulkopuolelta, mutta hytissä on koleaa, kun pakkanen alkaa kiristyä sään seljetessä. Kylmänkostea tarttuu paitsi matkalaisiin, myös ikkunoihin, jotka vetävät itsensä paksuun huuruun ja alkavat jäätyä sisäpuolelta. Iikka sulattaa itselleen näkymäaukkoja pitämällä kämmentää tuulilasissa ja kuormuri liiraa tien laidasta toiseen, kun kuljettaja kurottelee ikkunaan. Liikennettä on pyrypäivänä todella vähän, vain pari hevosta rekineen ja muutama henkilöauto sekä yksi traktori ovat tulleet vastaan koko matkalla. Yhteentörmäyksen vaara on pieni, mutta Maria pelkää, että he löytävät itsensä pian maantien ravista tai ojan pohjalta.

   Vielä muutaman kerran mies kysäisee joko on kovin hoppu, vaikka ei voisi enää tehdä mitään, jos Maria sanoisikin hädän koittaneen. Iikalla taitaa käydä mielessä sama kuin Mariallakin, että toivottavasti autoilija ei joudu kätilöksi kesken matkan.

   Teppanan alamäessä Iikka saa tosissaan painaa jarrua, ettei auton rohjake syöksy hirmuiseen vauhtiin kohti Kajaaninjokea, mutta menoa hillitsee aurattu ja hiekoitettu tienpinta. Vanha Ford rymistelee linnanraunioiden ylitse ja Linnankadun vastaista Pohjolankadulle saakka. Marian olo on sen verran tuskainen, ettei hän juurikaan huomioi Raatihuonetta, kirkkoa tai niitä lukuisia uusia taloja, jotka on rakennettu yli kuudenkymmenen talvisodan pommituksissa tuhoutuneiden tilalle.

   Kuski kääntyy oikeaan ja jatkaa lyhyen matkan Osmonkadun synnytyslaitoksen eteen. Kivun kirratessa vatsanpohjaa Maria huohottaa hetken autonistuimella, ennen kuin antaa Iikan nostaa itsensä alas hytistä. Mies saattelee hänet sisälle saakka laukku vasemmassa kainalossa ja Maria oikeassa käsipuolessa.

   - Katotaan velotus sitte ku peäsettä kottiin, mies nostaa vilttihattuaan, kääntyy lähteäkseen ja huikkaa vielä mennessään: - Tae ku Aaro tulloo urakoestaan.

   Kopposeksi esittäytyvä kätilö ottaa Marian vastaan ja ohjaa tutkimushuoneeseen. Hän tunnustelee suurta mahaa eri puolilta, kuuntelee torvella vatsapeitteiden läpi ja tutkii synnytyskanavaa, mutta ei puhu koko aikana mitään.

   - Menee vielä tovin aikaa ennen kuin vauva syntyy, kätilö toteaa viimein: - Vielä ei olisi tarvinnut tulla.

   - Tulin Melalahesta asti, Maria puuskahtaa, kun supistus taas kiristää vartaloa ja lapsivesi tulvahtaa lattialle.

   - No sitten, kätilö sanoo hyväksyvämmin: - Meillä on vain ihan täyttä. Laitetaan teille sänky käytävälle, niin voitte odotella siinä.

   Maria on tyytyväinen, että saa sentään petipaikan ja pääsee peiton alle viluisen automatkan jälkeen. Synnytyssairaala on edelleen uudenoloinen ja siisti, iältään vain hivenen nuorempi kuin Manta-sisko, joka syntyi kotona Kuuselassa juuri kun veli venäläisen moukaroidessa Kainuuta pommeillaan. Käytäväkin on lämmin, vaikka moni epäili talon kunnollisuutta, kun kosteutta pääsi rakenteisiin jo ennen valmistumista, sillä keskeneräiseen synnytyssairaalakin osui räjähde.

Kopponen käy välillä katsomassa Marian vointiaan, mutta muutoin hän saa pärjätä yksin kivistyksineen ja kurimuksineen. Menee iltapäivän puolelle ennen kuin paikka vapautuu ja hänet ohjattaan suureen synnytyssaliin, jossa viisi muuta naista kiemurtelee enemmän tai vähemmän tuskissaan. Joku huutaa ikkunan vierustalla hädissään, johon yksi kätilöistä kirahtaa:

   - Älä kilju. Et huutanu sillonkaan kun alulle pantiin.

   Kätilön sanat saavat tulevan äidin kärsimyksen vain yltymään ja parkumisen äitymään vieläkin raastavammaksi. Naapuripetiläinen kääntyy Mariaan päin ja lausahtaa:

   - Tuon oes voenu jättää sanomati. Tyttö tekköö yksenäestä mukulaa, ku joku kulukumies väkisimakasi sen.

   Vieruskaveri esittelee itsensä Moelasen Eilaksi ja nousee jaloittelemaan. Nainen nojailee etukumarassa sängynpäätyyn, mutta ehtii keinutella siinä itseään vain hetken, kun hänet ohjeistetaan takaisin vuoteeseen. Hetken perästä Eila jaloittelee taas ja sama toistuu kerrasta toiseen.

   - Ens kerran en kyllä tuu tänne hoetajaen käskytettäväks, Eila supattaa hampaiden välistä, kun Kopponen määrää hänet ties monenneko kerran petiin.

   - Onko jo mones lapsi tulossa? Maria kysyy, kun arvaa ettei naapuri synnytä ensimmäistään.

   - Kolomashan tämä. Oesin pärjännä somemmin iliman koko tätä laetosta, jos voan Mieslahessa oles kätilö tae ies lapsenpeästäjä.

   Maria ei osaa sanoa asiaan mitään. Häntä itseään kauhistuttaa ajatus, että hän olisi synnyttänyt Kulmalan kylmässä vintissä, eikä laitoksella lämpimässä.

   - Sulla taetaa olla esikoenen tulossa?

   - Ensimmäinenhän tämä, Maria myöntää ja ajattelee, että Eila taitaa olla suunnilleen saman ikäinen kuin hän,

joka oli lähes vanhapiikaiässä naimisiin mennessä.

   - Van kävin minä kerra neuvolassae, ku muuton oes jeännä äetiyspakkaos saomatta, Eila juttelee: - Hoetaja käski poltelemaan tupakkie, jotta ei tulis yhtä issoa sikijää ku aekasemmat, van en pysytyny ku se ryvitti niin kaoheasti.

   Eila nousee vuoteelle kyykkyasentoon, mutta Kopponen komentaa hänet oitis takaisin makuulleen. Nainen tottelee, mutta kun kätilö poistuu toisen odottajan luo, kapuaa Eila heti takaisin.

   - Näen ne on muuthi syntynnä, hän kuiskaa ja huohottaa hetken puristaen sängynpäädyn rautatankoa. Sitten hän päästää kumean karjaisun ja lapsi solahtaa hänen sisältään.

   - Vai niin, Kopponen vain toteaa ja vetää vuoteiden väliset verhot eteen.

   Enää Maria ei näe mitä tapahtuu, mutta kuulee kyllä lapsen parkumisen ja jälkeisten synnytyksen. Salin levottomuus sekä tuskaiset äänet ovat saaneet hänet kauhistumaan tulevaa ja kipukin tuntuu sen vuoksi voimakkaammalta. Maria niin toivoo, että vierellä olisi joku tuttu, äiti tai sisko, mutta eihän sellainen ole laitoksella tapana. Kun hän sitten saa hetken hengittää ilokaasua, laantuu pahin pelko eivätkä kivistyskään tunnu enää yhtä pahalta.

   Kahden jälkeen iltapäivällä Marian tuskailu loppuu, kun hän punnertaa ulos uuden kainuulaisen, melkein kolme ja puoli kiloisen pojan. Tuore äiti ehtii hädin tuskin nähdä ryppyisen lapsensa, kun pienokainen viedään pestäväksi. Kotvon kuluttua hänen kainaloonsa asetellaan käärön, jonka sisältä näkyvät ainoastaan kasvot. Pian alkaisi uuden opettelu, imettäminen ja vauvanhoito, mutta vielä tovin hän saa vain ihailla maailman suloisinta miehenalkua.

   Laitoksessa on ainoastaan kaksi synnyttäneiden huonetta, joista toiseen Maria siirretään kahdeksanneksi, mutta pienokaiset ovat enimmän aikaa vauvalan puolella. Heitä ei saa itse hakea vierelleen, vaan lastenhoitajat tuovat, kun katsovat ajan sopivaksi. Heti kun Maria vähän tokenee, piipahtaa hän kansliassa soittamassa Kestilän postiin, josta Aaro käy kyselemässä kuulumisia, sekä Melalahden koululle. Maria harmittaa, ettei hän sopinut miten Aaron vanhemmille ilmoitetaan, sillä Kiviahossakaan ei ole puhelinta. Hakasuon juna-asemalle voisi tietenkin soittaa, mutta sen päällikkö on niin koppava, että tuskin toimittaisi sanaa eteenpäin. Eikä perheellä juurikaan ole sinnepäin asiaa, kun talosta ei ole viemisiä maitojunaan, vaan ylimääräinen kurri juotetaan vasikalle tai possulle ja kerma kirnutaan voiksi, joka vaihdetaan Hirvosen sekatavarakaupassa milloin kahviin tai nisujauhoihin, milloin suolaan tai sokeriin. Lättähatun kyytiinkin väki nousee yleensä Päivölän seisakkeelta, jolloin matka kirkolle oli lyhyempi ja siksi myös halvempi.

Yllätys on melkoinen, kun Aaro saapuu jo seuraavana päivänä katsomaan heitä.

   - Peäsin Osulan kaopanhoetajan kyyvissä, ku sillä oli asijaa Kajjaaniin ja Joalankaan, mies selittää tuoden samanlaisen neilikkakimpun kuin Marialla oli hääkuvassa. Muutamat kukkavarret ovat valkoisia tai hennon retuliinejä, mutta enin osa hehkuu syvänpunaisena, joka on perinteisesti ollut miehekkyyden merkki, mutta saanut viime aikoina suosiota naispuolisten värinä. Marian mielessä käväisee, että onko Aaro tiedostamattaan valinnut juuri nuo kukat, mieshän on toivoneen tytärtä niin vahvasti, että hänellä on nimikin jo valmiina.

   - Ei tullut Seijaa, Maria toteaakin melkein anteeksipyytävästi.

   - Hyvä tämon, Aaro kehuu ja ottaa hoitajan tuoman kapalonyytin syliinsä: - Ehitään myö vielä tyttöhin soamaan.

   Maria ei vastaa siihen, vaan ajattelee paikat kipeinä, että ei kyllä aivan heti. Hän ei lakkaa ihmettelemästä, miksi puoliso toivoo niin kovasti tytärtä, kun yleensä miehet haluavat poikia. Mutta komeasta ulkomuodostaan huolimatta mies on muutenkin erilainen kuin useimmat Marian tuntemat, tiskaa, siivoaa ja osaa jopa keittää joitain ruokiakin, ainakin perunoita ja kananmunia.

   He jutustelevat pojan ulkonäöstä etsien sukunsa piirteitä ja löytävätkin samannäköisyyksiä. Selkein tunnus ovat pikkuisen hiukset, jotka ovat samanlaiset kuin Aaron äidillä nuorempana, kihartuvat ja punertavat. 

   - Kestilän urakka alakaa olla aevan viimesillää. Van Aapo kirjotti, jotta Paltamon kansalaeskoulun työmoalla tarvittas yks hanslankari lissää, Aaro kertoo veljen kirjeestä poikaansa heijaillen: - Eihä siinä paljo hanki, van jottae tienestie oes kumminni koko talaveksi.

   - Ohan se parempi, ku ei mittää. Pärjätään me vähemälläe, Maria toteaa ja on mielissään, että mies jää lähiseudulle ainakin talven ajaksi. Hän on lyhyen avioliiton aikana jo ehtinyt huomata, että Aarolle on levoton sielu, eikä tämä viihdy kauan samassa paikassa, vaan aina pitäisi olla matkalla jonnekin.

   - Ja onha meillä kuitenni seästöjä, jos tiukka paekka tulloo.

   Maria ei sano sitä ääneen, että ne ovat taloa varten, kun tietää ettei heillä ole vielä vuosiin varaa rakentaa.

   - Anni tulloo sulle kaveriksi niinku sovittiin. Soapi olla siihen, ku minä tuun kottiin, Aaro juttelee parikymppisestä pikkusiskostaan, joka asuu vielä kotitalossa: - Pittää laettaa kortti sille, ku me ei keretä tehä palluumatkalla mutkaa Kiviahhoon.

   - Kuuselaan meni sanan Mantan mukana, kun soitin koululle, Maria toteaa.

   - Kokkeilen kuitennii poeketa kotonas, ku se on ihan matkan varrella, Aaro lupailee.

   - Sano että muistavat käyvä lämmittämässä Kulumalan kamarie.

   - Minen jouva olemaan tämän kauvempaa, mies vilkaisee kelloaan ja laittaa lapsen äitinsä vierelle: - Van en kumminkaa oo ennää montaa viikkoa reisussa.

Maria pääsee poikansa kanssa laitokselta viikon kuluttua. Anni on saanut Aaron kortin ja tullut jo paria päivää aiemmin Kajaaniin sukulaisten luo, että on mukana paluumatkalla. Tuore isoäiti on pannut Annin mukaan myös pärevasun ja lampaantaljan, johon pikkuinen kääritään. Vankkarakenteista kopasta ei näy matkan aikana kuin nenänpää, vaikka tällä kertaa ei ollakaan kuormurikyydillä tai junalla vaan pirssillä. Vasussa pojan on hyvä olla vielä kotonakin, vaikka Maria olikin laittanut hänelle vuoteen äitiyspakkauksen laatikkoon ja vuorannut se sisältä sekä ulkoa kauniilla pikkukukkakankaalla.

   Ilman nuorta Annia asuminen Kulmalan vintissä olisi hankalaa vastasyntyneen kanssa, mutta täti pitää huolen, että kamari sekä sauna vesineen pysyvät lämpiminä, pyykit tulee pestyksi, vaipat keitetyksi ja ruokaa on tarjolla. Vastikään Mieslahden Kristillisellä kansanopistolla kotitalouskoulun käynyt Anni omaa tietoa sekä taitoa, ja aikaakin toistaiseksi, kun työt Hakasuon koulun keittiöllä alkavat vasta joulukuun alussa. Vauvojen hoidosta Annilla on vain vähän kokemusta, eikä hänellä ole vielä omaa huushollia, mutta taloustöitä hän on tottunut ikänsä tekemään, kun äitinsä kädet ovat reuman pahoin runtelemat. Kiviahosta ovat Aaronkin kotityöopit tulleet, kun hän hoiteli siskonsa apuna keittiöhommia, Aapon huolehtiessa elikoista. Maria saa täysin keskittyä vauvanhoitoon, kun Anni porhaltaa edestakaisin vesiä ja halkoja tuoden tai pyykkejä ja likaämpäriä vieden. Kyllä täti poikaakin paapoo aina kun ehtii, ja kartuttaa siinä lapsenhoitokokemusta omaa tulevaisuutta varten, vaikkei sulhosta vielä ole tietoa.

Kylmästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, neilikat kukkivat vielä, kun Aaro kotiutuu urakoistaan reilua viikkoa myöhemmin. Vaikka hän tekee kaiken auttaakseen puolisoaan, huomaa Maria miten paljon enemmän apua tomerasta Annista oli. Pian mies aloittaa työt kirkolla, jolloin hän on pois aamun maitojunan lähdöstä alkuiltaan saakka, joten Maria saa selviytyä päivät yksin pojan kanssa. Ja pärjäähän hän, vaikka ilmat kylmenevät entisestään. Poika nukkuu pidempiä unia, joten Maria ehtii hoitaa taloustöitä sillä välin. Manta piipahtaa usein työmatkalla auttelemassa, ja äitikin tuo välillä lämpimäisiä, kun on leiponut kotona Kuuselassa. Myös Aaron vanhemmat pistäytyivät rekikyydillä katsomassa pojanpoikaansa, ensimmäistä lastenlastaan, ja tuovat kermapintaisen maitopäälärin sekä hampaissa narskuvaa juustoleipää ja lihapataa.

    Kuukausi vaihtuu vuoden viimeiseen ja pakkaset kiristyvät niin, että vesi keittiön ämpärissä ei enää ole vain riitteessä, vaan jäässä. Perhe asustaa melkein pelkästään kamarissa naruilla roikkuvien vaippaharsojen ja vauvanvaatteiden keskellä. Ruokana on patoja perunasta, juureksista ja kalasta, jotka kypsyvät uunipesässä kapeassa alumiinikattilassa, sillä pönttöuuni täytyy polttaa halkoja pari kertaa päivässä, kun palomuurissa ei ole peltiä, että se varaisi lämpöä. Ruokailukin tapahtuu sängyn laidalla kököttäen ja ompelukoneen jalustaa pöytänä käyttäen, keittiössä tehdään vain se mitä on pakko.

   Juuri ennen itsenäisyyspäivää Aaro ei tulekaan tavalliseen aikaan kotiin. Maria alkaa jo huolestua tuntien kuluessa ja kuulostelee jokaista rasahdusta, kun pakkanen paukkuu nurkissa.

   - Nyt on riemun päevä vaemoseni, viimeinkin kotiin palaava Aaro lallattaa heti ovelta.

   Maria ehtii jo epäillä tämän juopotelleen, mutta viina ei tuoksahda nenään, kun mies kaappaa hänet syleilyyn ja pyöräyttää ympäri niin että ahtaan kamarin huonekalut kolisevat.

   - Mustosen muori vietiin kunnalliskottiin, Aaro iloitsee: - Pikku Moakunta on tyhyjilleen.

   - Ilonaihe ei taija olla, että muori on vanahuuvenheikko, Maria naurahtaa muistaen nuorena leskeksi jääneen kaupanhoitajan, jonka ainoat lapset, kaksospojat, kaatuivat sodassa.

   - Van ei. Myö peästään hyyryläeseksi sen tilalle.

   - Ihanko totta? Nyt hetikö?

   - Muuten vaekka justiisa, van se on aeka siivottomassa kunnossa. Onhase parhaat päeväsä nähäny, van aevan oekea hirsitalo, jotta siellä kyllä tarkenoo.

   - Ja onhan siellä sähköthi jos tarvihtee lisälämpöä.

   - Kävin tullessa ja poltin pesälliset puita, jotta näen vettääkö uunit. Kerräilin rojuja poes, vaan siellä kaevataan vettä, hiekkoa, suopoa ja kovvaa kuuroamista, Aaro pohtii: - Lauvantena voes pittää rokulipäevän, jotta saes paekat puhtaeksi.

   - Kouluo on vaen puoleen päevään. Mantahi voesi tulla sen jälestä.   

   - Aapo aeko viijä Annille sanan, jotta tulloo kaveriksi.

   - Minä pyyvän äetin kahtomaan poikaa, niin meitä on usseampi pistämään talloa kuntoon.

   - Pyhänä otetaa Kuuselasta ruuna ja Aapo tulloo Vikurin kans. Kamppeet taetaa mahtuo kahtee rekkee.

   - Kuha ei oes kovi kylymä, Maria sanoo eikä tarkoita vain kuormien kylmenemistä, vaan kotitalon hevosta Ruskoa, joka oli saanut trauman sodassa ja vauhkoontui ukkosella tai jos puut paukkuivat pakkasessa.

   Maria on niin innoissaan, ettei uni meinaa illalla tulla. Pojan tuhinaa ja miehen kuorsausta kuunnellen hän muistelee, ettei ole käynyt Pikku Maakunnalla vuosiin. Ei sen jälkeen, kun SOK lopetti piskuisen kaupan ja keskitti myynnin puolen kilometrin päähän isompaan taloon, joka oli jo alun perin rakennettu myymäläksi.

   Vanha kauppa on keskeisellä paikalla, Melalahden aseman kohdalle, tien vastakkaisella puolen. Talossa on pirtti, jossa kauppaa pidettiin, sekä kamari ja pieni keittiö. Kartanolla on vanha talli, joka oli kaupan varastona, kaivon vieressä sauna, taaempana halkovaja ja ihan pihan perällä huussi sekä tunkio. Rakennukset reunustavat kolmelta sivulta pihaa, joka on niin iso, että vaikka perunaa voi kesällä kasvattaa, ja tiedä vaikka possullekin löytyisi paikka. Talon kunnosta hän ei tiedä sen enempää kuin mitä Aaro kertoi, mutta pääasia että lämmintä tilaa on enemmän kuin yksi ahdas huone.

   Mariasta tuntuu, että joulu koitti jo etuajassa, ja hän sai ihanan lahjan, lämpöisen kodin. Edes pojan ristiäisiä hän ei ole jaksanut suunnitella, kun kaikki voima on mennyt lämpimänä pysymiseen, ettei vaan tulisi tissitautia, utaretulehusta, kuten isä sanoisi. Nyt hän voi viimein unohtaa murheet ja ryhtyä suunnittelemaan kastejuhlaa, vaikka tapaninpäiväksi.

   Kopasta alkaa kuulua kätinää, joka havahduttaa Marian ajatuksistaan ja hän nostaa pojan rinnoilleen. Jo vuosia sitten, ennen kuin he Aaron kanssa edes vielä heilastelivat, Maria kuuli pojan nimen, johon mieltyi. Hänen tekisi mieli herättää puoliso ja ehdottaa sitä, mutta ei hän kuitenkaan raaski, vaan ajattelee että ehtii sen aamullakin. Maria ihailee helppohoitoista esikoistaan ja silittelee pienokaisen untuvaista poskea. Kuin kokeillakseen miltä nimi kuulostaa, hän kuiskaa:

   - Esko Juhani.

   Poika lopettaa hetkeksi imemisen ja kääntää kasvonsa ääntä kohden. Lepattavan kynttilän valossa esikoinen suo äidilleen ensimmäisen hymynsä.

   - - - o o o - - - 

Alkuun

Ekaluokkalainen                                                                           Joulutarina  2018

Mainio on mennyt kokemaan rihmoja, jotka aniharvoin antoivat leivänjatketta, kuten pyitä tai jäniksiä, sillä metsänhoitaja potki lähes pyydykset kaikki kumoon kulkiessaan. Enin osa ansoista olikin tilaan kuulumattomilla, valtion tanhuvilla, sillä kodin tiluksiin ei kuulunut maata kuin nimeksi, ja sekin isän suosta kuokkimaa peltoa.

         Maria vahtii pikkusiskojen päiväunia ja yrittää pimenevässä illansuussa virkata äidille joululahjaksi pyöreää pannulappua langanpätkistä. Tyttö pitää yksin hämäränhyssyä, sillä nuoren ikänsä takia hänellä ei ole lupaa koskea öljylamppuun. Emännänkaapin pikkulaatikossa on taskulamppu, johon Maria voi tarvittaessa turvata, mutta tietää ettei äiti tykkää jos patteria kulutetaan turhanpäiten. Ja antaahan avoliesi vähän valoa, kun äiti on vetänyt uunin hiilet kourun kautta hellan pesään ja lisännyt lähtiessään kalikan kitumaan.

         Vaikka Maria kuinka yrittää olla nukahtamatta, saa pienen pirtin suloinen lämpö silmät lupsahtelemaan, onhan hän päivän aikana kävellyt talvipakkasessa kouluun ja takaisin hakiessaan oppilaskirjan, johon on kirjattu hänen ensimmäisen syksyn koulumenestys. Juuri ennen kuin Marian kädet hervahtavat alas unen rajalla, kuuluu ovelta vaativa koputus. Puolitoista vuotta nuorempi Miinakin havahtuu ääneen ja hieroo silmiään sivustavedettävän toisessa päässä. Maria ei ehdi vastata kolkuttajalle, kun saranat kirskahtavat ja tupaan tulvahtaa viileää ilmaa. Sen myötä sisään työntyy pulleaposkinen nuorimies, perässään laihankolkko nainen. Isompien siskojen takana päiväuniaan vetelevä Meeri-kuopus jatkaa räsynukke kainalossa tuhinaansa, välittämättä Marian opettajasta tai tämän laiskanpulskeasta aikamiespojastaan.

         - Missäs äitinne on? opettaja astelee räsymattoa pitkin ja istuutuu lupaa kyselemättä pöydän päähän kylmää pakkasilmaa turkistaan uhkuen ja huiviaan availlen. Hänen katseensa kiertää hämärää pirttiä, talon ainutta asuinhuonetta, joka on jo himmelin avulla alkanut valmistautua pian koittavaan jouluun.

         - Meni Maakunnalle, kauppamatkan ajaksi kotimieheksi jätetty kuusivuotias vastaa arasti.

         Maria silmäilee pirttiä opettajan katsetta myötäillen ja näkee saman kuin tämäkin; nurkassa ovesta oikealle sijaitsee valkoiseksi rapattu uuni, jonka pankolla säilytetään leipälapioita, kahviprännäriä, kuparipannua ja kaikenlaista muuta tarpeellista. Narulla kuivuva villasukka-vantusrivi jatkuu hiilirännin suuntaisesti koko luukunpuoleisen kyljen mitan aina hellaan saakka. Kulman takana, lieden edessä on työskentelytilaa, jonka jälkeen akkunan kohdalla könöttää pieni laudoista kyhätty kaappi ja sen sisällä piilossa peltinen pesuvati sekä muutama ruoanlaittoastia. Kaapin molemmin puolin on isohkot astiat, hellan puolella kolhiintunut, emalinen laskiämpäri ja vastakkaisella kulmalla, matalalla jakkaralla puinen kimpikorvo lähteestä noudetulle vedelle.

         Seuraavana seisoo korkea emännänkaappi kuivaruokineen, astioineen sekä lukuisine pikkutavaroineen, ja nurkassa nököttää pystykirnu sekä seinällä maitosiivilä, mutta nyt ne ovat piilossa pystyyn nostetun sängynkannen takana. Päätyseinä täyttää lasten sivustavedettävä ja sen yläpuolella pieni kaksikerroksinen hyllykkö, jolle on sijoitettu harvalukuiset kirjat, lehdet ja puulelut. Vieressä isän poikamiesaikainen renginkaappi, jossa ompelutarvikkeet sekä ylimpänä huopahattu, jonka ameriikantäti oli lähettänyt äidille rippilahjaksi.

          Kolmannen nurkan täyttää äidin kapioarkku sekä muutama seinään kiinnitetty vaatekoukku, joissa riippuivat mustat pyhävaatteet henkareissa. Risteävällä seinustalla on vanhempien levitettävä puusänky, jonka yllä heidän häälahjojaan: Tupakello punnuksineen ja vuorikylämaisemineen sekä Kajaanilaisessa kuvaamossa teetetty taulu, johon on yhdistetty molempien nuoruuskuvat, niin että se erehdyttävästi näyttää siltä kuin he olisivat olleet rinnatusten kameran edessä.

         Sängyn jälkeen on pirtin valoisin paikka, etelänpuoleinen seitsenruutuinen akkuna salusiineineen. Sen edessä seisovat pöytä, jonka kannen äiti on kääntänyt takaisin maalipinnalle saatuaan leipomukset valmiiksi, sekä kaksi jakkaraa ja selkänojallinen tuoli. Viimeisessä nurkassa tilaa vie rukki ja oven pielessä naulakko hattuhyllyineen sekä puisine koukkuineen, joissa roikkuu ulko-, navetta- ja päällysvaatteita. Vielä kalustukseen kuuluvat oviseinustalla ja pöydän ääressä penkit, josta saa kauempana asuville sukulaisille vierasvuoteen asettamalla sivustavedettävien kannet niiden varaa.

         - Joululahjoja ostamassa, opettajan poika viittaa äidin kauppareissuun, mutta Maria ei uskalla korjata, ettei heille kaupan lahjoja hommata. Äiti ompeli tai kutoo lahjoiksi jotain; pöksyt, paidan, lapaset taikka myssyn, jopa villatikkurin tai tallukkaat, jos edelliset olivat käyneet pieniksi. Kangasnukenkin saattoi lahjaksi saada, jos äidiltä oli sattunut löytymään ylimääräistä aikaa ja kangasta. Kaupan lahjan sai, jos isä toi savotasta kotiutuessaan tikkunekut, mutta usein miten rahat menivät johonkin välttämättömään, kuten lamppuöljyyn tai suolaan, jota tarvittiin erityisesti lihan, kalojen ja sieniä säilöntään.

         Yleensä isäkin laittoi jotain mitä jaksoi tehdä raskaan savottapäivän päätteeksi; puisia leluja joissa ukkelit kieppuivat alas tikapuita, tai juurista kuivattuja kuvioita, jotka sai irti toisistaan vain tietyllä, hoksottimia tarvittavalla tavalla.

         Edellisenä jouluaattona pukki oli nakannut ovenraosta Marialle kolme toistaan hienompaa lahjaa. Isän laittamasta oli paljastunut lampaan lonkkaluusta veistetty virkuukoukku, lähes samanlaisen jollaisen äiti oli saanut isältä kihlajaislahjaksi, luisen äimän lisäksi. Äidin paketti piti sisällään mummun vanhasta takista tytön kokoon kursitun talvipompan ja kaiken huipuksi suutari-ukki oli valmistanut Marian elämän ensimmäiset nahkakengät, joita hän ei saanut jalkaan sopiviksi vaikka veti nyörit tiukalle. Matalavartisiin pieksuihin piti laittaa kahdet villasukat, kun niissä oli reilusti kasvuvaraa, mutta Maria oli ylpeä kengistään, sillä ne eivät olleet kenenkään vanhat, vaan pienistä jäännöspaloista juuri pojantyttärelle varta vasten tehdyt.

Arasti Maria vilkuilee pöydän päässä, ainoassa selkänojallisessa tuolissa istuvaa opettajaa ja miettii, mitä tehdä tämän kanssa. Tyttö oli taannoin kuullut äidin ja kylään piipahtaneen mummun jutustelun opettajastaan.

         - Taas se kiertää kerjuulla, isänäiti oli todennut: - Eritoten ruokaa se haluvaa, mutta kelepasi sille halot ja saonavastathi.

         - Minnoon kuullu että se on aeka nirso, oli äiti vastannut.

         - Onhan se ranttu ja vaativa. Appiukoltas kyseli juotavaaki, ja kun ei löytyny väkevie, ni jopa kilju olis kelevannu. Van eipä meillä sitäkää ollunna.

         - Miten sitä kirkasta mäkituvassa ku ei oo häät tahi muut suuret juhlat. Van minen käsitä miksei se pijä elikoita ku kunta on kuitenni laittanu navetan.

         - Ynnä palakan ja kojin, mummu täydentää.

         -  Laettas ees kanoja.

         - Niinku muitte kylliin opettajat.

         - Teällä se ei oo käynnä, ku ei oo ollu mukuloita koulussa.

         - Van kyllä se kohta teillehi lyötäytyy, ku nuo issoimmat alottivat syksyllä.

         - Taijettii tehä virhe ku pistettiin Maria veljen mukkaan. Niin on tyttöriepu väsyny kottiin tullessa jotta pystyy nukkuu.

         - Teältähä tulloo liki kolme virstaa suuntaasa. Se on kyllä melekosen pitkä taeval tuommoselle kitukasvuselle ku Maria.

Pirtin ovi käy, Mainio rynnistää sisään ja ilmoittaa uutisensa opettajasta piittaamatta: - Pääsin reessä takasi, isä tuli kottiin ja riisuu Ruskaa.

         Miina rientää ikkunaan ja yrittää tähyillä isää, mutta näkee vain tallissa tuikkivan lasittoman lyhdyn, kitupiikin valon. Kolmen vanha Meerikin herää uniltaan, kun kuulee isän mainittavan, ja vääntäytyy istumaan. Äiti on opettanut, että pikkusisko pitää laittaa heti potalle, ettei tämä kastele flanellipöksyjään tai petiä, mutta Maria ei tiedä voiko sen tehdä opettajan nähden.

         Isä työntyy kantamuksineen sisälle pirttiin ja asettelee kontin penkille, jonka etureunassa opettajan poika kököttää, sillä istuin on hänen laajalle ahterilleen liian kapea.

         - Täällä on selvästi paistettu vehnästä, opettaja töksäyttää vaivautumatta edes tervehtimään tulijaa.

         Pirtissä tuoksuukin äidin päivällä leipoma nisu sekä vielä kypsymässä oleva rieskakuorinen pottukukko. Isä ei ensin vastaa mitään, sytyttää vain himmelin vieressä roikkuvan öljylampun. Opettajan huomion kiintyessä isään, kiskaisee Maria Meerin yöastialle sängyn korkean reunan taa.

         - En ollu vaimon leipomissie näkemässä, van ei meijän joululetikolla oo ikinä ollu liiemmälti pittuutta, isä toteaa eikä selvästikään aio antaa siivuakaan pullapitkosta. Rauhalliseen tapaansa hän jatkaa: - Kovan työn takana on ollu neki setelit, jolla valkosia jauhoja on ostettu. Viikot oon toiste nurkissa nukkunu ja kunnan halkomottisavotassa hikkoillu, ku ennen vuojenvaihetta ei oo muita urakoita tarjolla.

         - Kai sitä jotain liikenee, opettaja yrittää mairitella: - Sitä jaksaa opettaa tarmokkaammin, kun ei tarvitse ruokapuolta miettiä, ja silloin lapsetkin oppivat rivakammin.

         - Minun oppilaskirjassa lukkee, jotta pääsen toiselle heti loppijaisen jälkee, Mainio keskeyttää hieman asiattomasti, kun ei malta olla kehaisematta: - Sitte ku koulu taas alakaa, jo ennen ku kerkiän täyttää kaheksan.

         - Mutta Maria jää tätä menoa luokalleen, opettaja huomauttaa: - On niin kovapäinen, ettei opi lukemaankaan.

         - Onpa kumma, ku kotona tyttö ossaa, sekä Bibliaa että Pohjan Voimaa, isä härnää, sillä jälkimmäistä ei ole saanut painaa vanhempien vihkikesän, 1930 jälkeen, koska Lapuan liike esti vasemmistolehtien julkaisun.

         - Turhaan isäntä valehtelee, eihän Maria osaa edes kaikkia kirjaimia.

         - Johan tuo vuos takaperin tankkasi tästä puukstaavit, isä vastaa ja nostaa pöytään nuhjuisen paperipussin, jossa äiti säilyttää kuivattua nokkosta, jota lisäsi puuroihin kevättalvella estämään riisitautia: - Tyttö taitaa jo nuo vieraatki, joita ei oo ku jossai raamatun nimissä.

         Edellisjouluna pussi oli sisältänyt Pikku-Matti karamellejä, kuten päälle painettu teksti kuvan yläpuolella kertoi. Tuolloin Maria oli oppinut isän mainitsemat kirjaimet, B:n, Å:n ja G:n O-Y Merijal A-B:stä sekä Uleåborgista, vaikka ei tiennytkään mitä ne tarkoittivat.

         Maria tuntee kuinka kyyneleet polttavat silmäluomien takana ja hän nieleskelee, ettei purskahtaisi itkuun. Hänen lukukausitodistuksessaan oli vain nelosia ja viitosia, vaikka hän todellakin osaa lukea sekä raamatun vanhat ja koukeroiset, että uudemmat aakkoset, joita on uudemmissa kirjoissa ja sanomalehdissä. Mutta arkana ja ujona Maria ei saanut sanaa suustaan, kun ankara opettaja vaati lukemaan aapista, eikä tämä kärsimättömänä jaksanut odottaa vastausta, vaan siirtyi kiusaamaan seuraavaa oppilasta. Ja lisäksi kaikki näytti sumealta opettajan kirjoittaessa liitutaululle, eikä Maria saanut selvää haaleista kiemuroista, jotka vain vaivoin erottuivat vihreästä taustastaan.

Äitikin kuuluu kolisevan porstuassa, availee siellä komeroiden ovia ja viipyy ennen pirttiin astumista. Hän on varmaan huomannut opettajan sukset ovenpielessä, sillä ottaa mitään kyselemättä uunin pankolta, liinan alta kaksi ohrarieskaa ja asettaa pöydälle kerjääjän eteen.

         Opettaja tuijottaa rieskoja eikä selvästikään ole tyytyväinen saamisiinsa: - Kai sitä löytyy vähän voitakin leivänpäälliseksi.

         - Lehmä on ummessa, eikä voita oo ees ommiin tarpeisiin. Viimeset vein kaopanhoetajalle, jotta sain vastakirjan tyhjäksi, äiti vastaa, mutta jättää mainitsematta ostamansa riisiryynit ja kuivatut väskynät, joista keitetään aattoaamun puuro ja luumukiisseli, sekä karamellipussin, joka olikin ihan turhanpäivänen rahanmeno.

         Mariakin tietää, ettei äiti puhu aivan totta, onhan komerossa, suolamuikkutiinun ja puolukkapystin välissä voivakkanen, joka on lähes puolillaan. Näin joulun lähestyessä kylmän porstuan ruokakopperosta löytyy muitakin herkkuja, joista muulloin saa vain uneksia: vielä paistamista odottava lampaanlapa, savikulhollinen sianpääsylttyä, suolaveteen säilöttyä juustoleipää, joka narskui ihanasti hampaissa, ja jota myös lapset jouluna söivät oikeaan kahviin upotettuna, silloin kun eivät topanneet pullaa.

          Pettyneesti tuhahdellen opettaja sitoo huivin takaisin päähänsä ja tupisee lähtiessään: - Kylläpä se numeroissa sitten näkyy.

         Poika lyllertää perässä ulos ovesta ja toistaa äitinsä sanat: - Numeroissa näkyy.

         - Ei kai tojistusta ennää voe muuttaa? Mainio hätäilee.

         - No ei voe. Van saa nähä miten kevväällä, Marialla varsinni, isä pahoittelee.

         - Van ei mokomasta kannate huolie, äitikin sanoo, silittää Marian päälakea ja lisää: - Paneha lautasie pöytää ni peästään murkinalle.

         Isä leikkaa puukolla suuren reiän soikean leipomuksen pintaan ja pirttiin leijailee muutamasta rasvaisesta siansiivusta mehukkuuden saaneiden perunoiden tuoksu. Kun äiti lusikoi herkkua metallilautasille, viipaloi isä kuoren paloiksi kunkin eteen ja asettaa päälle läskiviipaleet, joiden reunassa voi erottaa kapean lihakaistaleen. Ennen kuin äiti koskee omaan annokseensa, hän nousee vielä pöydästä ja menee repulleen.

         - Jouluksi aattelin, van tännään on passelimpi päevä, hän asettaa pöydän keskelle ryppypintaisen, lakan värisen pallon, jollaista he eivät ennen ole nähneet: - Syyvään illemmalla, nyt on muutai ruokaa.

         - Onko tuo appelsiini, isä kysyy: - Savotassa joku mainihti maestaneesa.

         - On se, ja kaupanhoitaja tiesi sannoa, jotta se pittää kuoria niin, että kaikki valkonen lähtöö poijes.

         Rasvaisen mieliruuan yli tuoksuu vieras, mutta makea, ja samalla hieman kirpakka haju jollaista Maria ei ole koskaan ennen kokenut. Lautasella olevat perunanpalat ovat meheviä, mutta lapset lusikoivat niitä hajamielisesti vaalean okran väristä palloa tuijottaen. Etuhampaaton Maria ei edes huomaa, että joutuu järsimään kukonkuorta kulmahampaillaan, kun rautaiset eivät vielä ole puhjenneet edellisten tiputtua yläleuasta.

Ruoan jälkeen lapset tuijottavat öljylampun valossa hehkuvaa kuulaa, mutta kun äiti lähtee navettaan ja isä talliin innostuvat lapset tutkimaan appelsiiniä tarkemmin. He eivät uskalla ryhtyä kuorimaan sitä, mutta rohkenevat ottamaan okrapallon käteensä.

         Appelsiini kiertää pöydän ympäri tullen vuorollaan Mariakin kohdalle ja kämmenellä punnittavaksi. Ja toden totta okrakuula painaa paljon enemmän kuin samankokoinen omena, jonka tyttö sai kuusijuhlan lahjapussissa. Maria vie pallon aivan nenänsä alle, sulkee silmänsä ja nuuhkaisee pintaa. Raikas tuoksu johdattaa hänen ajatuksensa kesään, jolloin metsästä saattoi poimia mustikoita, pellon laidalta mansikoita sekä mesimarjoja ja suon reunasta lakkoja.

         - Aurinkokuula, Maria nousee tuolille seisomaan ja ojentaa appelsiinin aivan öljylampun tasalle. Sitten hän ryhtyy laulamaan: - No'oo onkos tullut keesä nyt talven keskelle...

         - ja laitetaankos peesä, myös pikkulinnuille, lapset laulavat aika epävireisesti, kun vanhemmat kotiutuvat askareistaan.

         Isä ryhtyy kuorimaan uutuuskuulaa äidin siivilöidessä maitotilkaa, jonka Lehmikki on heruttanut, ennen kuin menee täysin umpeen. Erikoinen tuoksu vain voimistuu, kun isä vetelee pintaa pois puukollaan. Kuoresta pirskahteleva usvainen neste kihelmöi silmissä ja saa hieraisemaan nenää. Menee aikaa ennen kuin hän saa nykerrettyä kaiken valkoisen pois, mutta lopulta hänellä on kädessään okrapallo, jonka pinta kiiltelee mehukkaana vaaleiden viivojen jakamissa lohkoissa.

         Kaikki perheen neljä lasta seuraavat tarkkana, kun isä lohkoo kuulasta kuunsirpin muotoisia palasia tummaksi pinttynein sormin. Hän asettaa kunkin eteen ensin yhden lohkon ja pian myös toisen, mutta enempää ei yhdestä hedelmästä riitä, eivätkä lapset edes huomaa, että vanhemmille jää vai viipale molemmille.

         - Eikö kukkaan tohi maistaa? äiti kysyy ja haistelee omaansa.

         - Van minä uskallan, Mainio vastaa rehvakkaasti ja haukkaa pienen palan sirpin päästä. Keltainen mehu turskahtaa ulos ja valuu pitkin hänen leukaansa, mutta poika ei siitä välitä eikä anna ilmeensä paljastaa pitikö hän appelsiinin mausta.

         Maria seuraa veljensä esimerkkiä saaden sormensakin mehuisiksi, vaikka yrittää imeä viipaleesta pursuavaa nestettä. Jälleen hampaattomuus tuottaa ongelmia ja hän joutuu laittamaan koko lohkon suuhunsa. Hedelmää on suun täydeltä, kun Maria puristaa appelsiinin palaa kielellä kitalakeen ja makustelee sisältä purkautuvaa mehua. Se on samalla kertaa makeaa, pirskahtelevaa ja hitusen kirpeääkin, eikä muistuta mitään hänen aikaisemmin maistamaansa. Puraistessa jotain kovaa osuu hampaiden väliin, eikä se maistu hyvältä, joten hän sylkäisee sen suupielestä kämmenelleen.

         - Ittääkö tämä? Maria kysyy näyttäen siementä äidilleen.

         - Ei se taija talavella jaksaa, kevväällä ehkä, äiti miettii: - Van kaupan laatikon kylessä appelsiinit roikku suuressa puussa. Ei taija ehtie yhessä kesässä tarpeeksi isoksi, ja mahtaa talaven tullen paleltuo.

         Maria miettii tuntemiaan havu- ja lehtipuita, eikä oikein ymmärrä mitä äiti tarkoittaa, kun nehän ovat pystyssä talvellakin, eivätkä lakoa kesän päätteeksi kuin heinät, kasvattavat vain keväisin uudet lehdet.

         Okrakuulan kirpakkuus puistattaa Meeri-kuopusta, mutta silti hän syö toisenkin palan lähes ahmimalle. Ainostaan hienohelma Miina, joka inhoaa navetan haju ja jopa laitumella lypsämistä, arastelee vielä lohkojensa kanssa, mutta kun Mainio yrittää napata toisen, katoaa hänenkin osuutensa omaa suuhun.

         Kun kaikki on syöty, nuuskivat lapset vielä kuoria, ja yrittävät maistaakin niitä, vaikka äiti kieltää. Kuorten maku muistuttaa vain etäisesti sisällä ollutta hedelmää. Niistä puuttuu sekä mehukkuus että makeus, mutta tuoksu on kesäinen.

         - En ennää saa näistä aurinkokuulaa, Maria pohtii, kun yrittää koota kuoren palasia takaisin pallon muotoon. Epäonnistuttuaan hän miettii vähäisiä joulukuusen koristeita, joita aikoo täydentää koulun pussissa olleilla piparkakulla ja kiiltokuvakaramellillä: - Voipiko kuoret laettaa kuuseen?

         - Saisiha nuista vähän värrie, isä pohtii: - Eikä koristeitakaa oo ylenpalttisesti.

         - Niihin voipi sittoa langat, äiti toteaa ja ottaa kaapista pienen puurasia, jossa säilyt-tää ompelutarvikkeitaan: - Van tehkäähän valamiiksi nii pistetää salusiinin siksi ku kuusi tuuvaan sissään.

         Seuraavana päivänä, kahden pimeän välissä, pilkisti aurinko sen verran akkunan ylimmistä ruuduista, että naruissa riippuvat appelsiinin kuoret hehkuivat sen kanssa kilpaa. Äiti oli ostanut Osuuskauppa Maakunnalta pussillisen Fazerin parhaita kuusenkoristeiksi, jotka olivat joulun alla löytäneet ensimmäistä kertaa tiensä Kainuunkin kauppoihin. Uusien somistuksien myötä kuoret jäävät lasiruutujen eteen joulunkin yli - vauhdittamaan kesän tuloa tuoksullaan ja hehkuvalla värillään.

Alkuun

Kotimatka                                                                              Joulutarina 2017

Juna nytkähtää rajusti ja herättää Maria plyysi-istuimelta, toisen luokan vaunusta. Niska ja koko vartalo tuntuvat jäykiltä hankalassa asennossa torkahdetun tuokion vuoksi. Hän katsoo huuruisen ikkunan suuntaan, mutta näkee ulkona vain pimeää ja ymmärtää olleensa unten mailla pidempään kuin pienen tovin. Päivä on ollut pitkä, ensin ani varhain aamulla Helsinkiin metallitehtaan kuorma-auton kyydissä, joka haki tulevan talven raaka-aineita rahtisatamasta ennen kuin meri jäätyy, vaikka jäänmurtaja Sisu pitikin laivaväyliä auki. Sitten ostoksilla puoleen päivään, jonka jälkeen kuusikauppiaiden ja joululaulukuoron ohi asemalla ja koilliseen suuntaavaan junaan.

   Lasista kuvastuu kanssamatkustajien hahmoja sekä silmälasipäinen nuori nainen, hän itse. Kahden istuttavalle penkille on ilmestynyt seuraa, ja Maria vilkaisee vaistomaisesti ylös matkatavaroidensa suuntaan, jotka vaikuttavat koskemattomilta.

  - Pakkanenko lienöö jeävyttäny vaehteet, vae mitä se ryttyyttää, tanakka, hivenen miestä väkevämmälle haiskahtava vierustoveri toteaa römeällä äänellä.

   - Missä me ollaan menossa? Maria utelee ja koskettaa kädellä etumustaan, kunnes muistaa, että kello onkin ranteessa, eikä kuten töissä hakaneulalla rintapielessä. Nyt hakaneula lukitsee läpän, etteivät matkalippu, rahapussi tai osuuskassan säästökirja pääse putoamaan taskusta.

   - Kurittajjain kukkulalla pysähyttii viimetteeks, mies vastaa.

  - Hää tarkottaa Pieksämäkkeä, selventää vastapäätä istuva, rehevä emäntä, jonka Maria arvaa olevan vieruskaverinsa puoliso: - Myö käötii tyttären pojjan ristijäisissä Mikkelissä.

   - Hälle tul nimeks Juha Olavi, isäntä jatkaa edelleen äänekkäästi, mistä huolimatta vastapäinen, Kouvolasta junaan noussut sotapoika jatkaa matkantekoa sikeässä unessa.

   - Semmonen uuvenlaenen nimihä tuo on, vaan ihan kuullostaa vanahan aekaselta, emäntä selittää.

   - Vuan eipä se nimi miestä pahenna, jos ei mies nimmee, isäntä huomauttaa ja kulauttaa muka salaa taskumatistaan. Marian vanhassa matkalaukussa, vaatteisiin käärittynä, on myös pullo, hänen ensimmäinen ostoksensa kesällä hankitulla viinakortilla. Kirkas, puoli litrainen, jonka etiketissä on latomaisema sekä teksti "valmistettu perunasta". Isälle juoman uskaltaa antaa tuomisiksi, sillä hän ottaa lähinnä lääkkeeksi, korkeintaan kahvikupillisen kerrallaan, toisin kuin Mariaa vuoden vanhempi veli, Mainio, jolle putellia ei parannut näyttää.

   - Vuan mistäpä kaakaa fröökkynä itte tulloo? isäntä utelee.

   - Kellokoskelta. Ja kotiin Kainuuseen olen matkalla.

  - Mie oattelinnii ettei se neiti piäkaupunnista oo, kun ei puhu siihe mallii, nainen sanoo hyväksyvästi.

   - Onhan se etelän puhetapa vähän tarttunut, Maria myöntää ja naurahtaa: - Mutta kyllä se taas katoaa kun kotipuoleen pääsee. Huomasin kun sisko kävi vuosi sitten, niin pian alkoi kainuun murre tunkea esille.

   - Oliko se fröökkynä töessä, vai mitä hää Kellokoskella? isäntä kysyy suoraan.

   - Töissä. Melkein kaksi vuotta olin mielisairaalassa apuhoitajan, mutta sitten sain paikan lähempää kotia, Hyrynsalmen vanhainkodista.

   - Että vaevastentalloon, isäntä toteaa.

   - Lienöökö parreen ku houruinhuone, emäntä päivittelee: - Eikö siellä oo vilimitähtiehi?

   - Muutama laulaja ja näyttelijä yritti laitoksessa päästä eroon viinan kiroista, vaan ei ne oikeita potilaita olleet, Maria vastaa: - Joku kirjailija oli pidempäänkin, mutta nimiä ei ole lupaa paljastaa.

   Isäntä rykäisee, kun alkoholi tulee mainituksi, vinkkaa vaimolleen siihen malliin, että tämän täytyy lopettaa utelut mielisairaalan potilaista ja vaihtaa puheenaihetta: - Fröökkynällä onnii rutkasti matkoo jälellä.

   - Junamatka on jo puolessa, Maria kertoo: - Mutta huomisen puolelle menee ennen kuin olen kotona asti.

   Maria miettii, kuinka hän kävelee viimeisen taipaleen pimeän metsän halki, latua pitkin, jolloin matkaa kertyy vain kilometrin verran, tai virstan kuten Puokion ukilla oli tapana sanoa. Samassa hän muistaa, ettei hiihtouraa välttämättä ole. Perheen nuorimmainen, kolmentoista vanha Manta kulkee vastakkaiseen suuntaan, Hahtolan pirttiin, missä kaksivuotinen jatkokoulu järjestetään, koska kylän uusi kansakoulu rutisee salvoksistaan suuren oppilasmäärän vuoksi.                                                                    

   Vaellettavaa kertyy melkein toinen mokoma, jos kulkee maantien piennarta. Ei sekään ole pitkä matka, mutta lyhytkin taival tuntuu kurjalta valottomassa yössä kahden ison matkalaukun ja repun kanssa.

   - Mahottomasti männöö aekoo? emäntä päivittelee: - Myö jäähään jo seuraavalla poijjes.

   - Meijjän evvääthä joutaa fröökkynölle, isäntä huomauttaa.

  - Vävyn äet pisti väkisellä piirakoeta völjyy, vaikka mie sannoin, että evästä piisovaa omastahi takkoo, emäntä kaivaa pärekoristaan voipaperikääreen.

   Nainen on selvästi tuohtunut saamistaan ruoista: - Nämä kyllä joutaa, minnen toiste tekemie kottii vie. Eivätten oo nii hyvvie ku itte tekemät.

   - Mitä minä olen velkaa, Maria ottaa ilolla vastaan rapisevan paketin.

  - Et kerrassa mittää, emäntä vähättelee. Samassa juna jo hiljentää vauhtia kohti Suonenjokea ja pariskunta tekee lähtöä: - Hyvä ku kelepovaat.

   - Tuhannesti kiitoksia ja oikein hyvää joulua teille, Maria nousee seisomaan ja kiittelee lähtijät kädestä pitäen. Pariskunta ei voi käsittää kuinka suuren palveluksen he tekivät, sillä Mariaa hävettää kertoa sinisilmäisyydestään. Hänellä oli ollut oikein konditoriasta ostettuja pikkusuolaisia, mutta hän oli jättänyt ne huolimattomasti istuimelle käydessään toiletissa. Sillä välin joku oli vohkinut limonadipullon ja paperipussin, jonka sisällä isolla hinnalla ostetut herkut olivat, eikä voroa kannattanut lähteä peräämään, kun juna vihelsi juuri Lahden asemalta.

   Enää Maria ei tohdi poistua paikaltaan, saatikka raski käydä hintavassa ravintolavaunussa, sillä uudet silmälasit, talvipalttoo ja jouluviemiset olivat keventäneet kukkaroa. Jäihän hänelle rahaa, mutta ne täytyi säästää tulevaisuutta varten, vaikka ei olekaan tietoa millainen siitä tulee. Ehkä hän löytää itselleen miehen, kuten parivuotta nuorempi sisko, tai sitten hän laittaa omaa kotia ihan itsenäisesti.

Maria pistelee hyvällä ruokahalulla kaksi maito-voista kiiltelevää karjalanpiirakkaa sekä palvilihan palan, ja muistelee edellistä joulua Impilinnassa. Meeri-sisko ei enää ollut Kellokoskella vaan hänen täytyi palata jo syksyllä kotiin auttamaan navetta- ja kotitöissä, koska äiti oli katkaissut jalkansa, ja Manta oli liian kitukasvuinen raskaimpiin hommiin. Mutta oli hoitajien asuntolassa paljon muitakin tyttöjä, jotka eivät suunnanneet kaukaisiin koteihinsa jouluviettoon, ja heidän kanssaan Maria vaihtoi pieniä lahojakin.

   Aattona Maria osallistui muiden mukana aamuiseen joulukirkkoon sairaalan omassa kappelissa, jonka jälkeen he kiersivät johtavan lääkärin sekä tämän poikien kanssa osastoilla laulamassa joululauluja. Puolelta päivin he söivät ruokalassa niin runsaan jouluaterian, että sellaisesta saattoi vain uneksia Marian lapsuudenkodissa. Hoitaja saivat ruokalipukkeita myös vapaapäivilleen, joten heidän ei tarvinnut laittaa laisinkaan ruokaa itselleen sen enempää arkena kuin pyhänäkään. Yleensä ruokalassa oli tarjolla vain korviketta, joten kahvia he keittelivät, mikäli eivät olleet ehtineet tuhlata säännöstelykorttejaan kahviloissa.

   Vaikka kotiin olikin ollut alvariinsa ikävä, oli aika apuhoitajana ollut antoisaa ja tuonut hyvän palkan lisäksi paljon uusia kokemuksia. Hoitajat piipahtivat vapaapäivinään Helsingissä, jonne pääsi näppärästi junalla Jokelan asemalta. Tuusulan kirkolla ja Kellokosken kylälläkin oli kaikenlaista; kahviloita, elokuvia ja iltamia. Tosin tanssiravintoloissa he eivät voineet tyttöporukalla käydä, koska sisään ei päässyt ilman herraseuraa.

   Olympiakesänä Maria sekä Meeri näkivät paljon eksoottisia ulkomaalaisia ja kuulivat heidän erikoista puheensorinaansa. Lainatuilla polkupyörillä he kävivät Mätäkivenmäen rinteessä katsomassa, kuinka maratoonarit kääntyivät paluumatkalle tiehen juntatun paalun kohdalta. Maria oli kuullut Emil Zátopekin voittaneen jo kaksi kultamitalia ja oudosti irvistelevää juoksijaa pidettiin ennakkosuosikki. Suomalaisten "Satupekaksi" nimeämä mies juoksi numerolla 903, mutta ei hän irvistellyt sen enempää kuin muutkaan, vaan ilme oli ihan normaali. Myöhemmin he saivat kuulla miehen voittaneen maratoninkin, mutta jäntevästä varresta huolimatta, Maria oli pettynyt nähdessään kaljuuntuvan juoksijan.

   Sairaala oli saanut paljon vapaalippuja kisoihin, joten niitä jaettiin apuhoitajillekin. Kaikki parhaat kilpailut olivat kuitenkin jo varattuja, joten he pääsivät katsomaan nyrkkeilyä ja näkivät elämänsä ensimmäisen kerran neekerin. Komea, musta poika liikkui kehässä ketterästi kuin kärppä ja hakkasin paksuilla hanskoillaan niin vikkelästi, että ottelu oli lyhyt vastustajan tuuperruttua permantoon. Sanomalehdet kirjoittivat loppuottelun jälkeen, että vasta 17-vuotias nuorukainen, Floyd Patterson tyrmäsi vastustajansa ensimmäisessä erässä alle minuutin ottelun jälkeen. Tietämättään Maria ja Meeri olivat nähneet olympiavoittajan, eivät tosin lopullista voitto-ottelua.

   Muistelut sekä lämmin ja raskaaksi käynyt ilma vaivuttavat Marian uneen ja hän herää lähempänä puoltayötä, hieman ennen Kajaania, kun ihmiset alkavat parveilla käytävällä. Vaunu tyhjenee huomattavasti, kun junasta lähtijöitä on paljon enemmän kuin tulijoita. Eräs salskea nuorimies astelee vaunussa kuin jotain etsien. Tämän olemuksessa on jotakin tuttua, mutta Maria ei ehdi tunnistaa miestä ennen kuin tämä pysähtyy hänen kohdalleen ja istahtaa vastapäiselle penkille, jonka sotapoika jätti juuri vapaaksi.

   - Van saman pitäjän piikanenhan se täällä istuu, mies sanoo.

   Maria muistaa miehen käyneen heillä joskus vuosia sitten, kun tämä oli ostanut itselleen haulikon ja myi Mainiolle vanhan luodikkonsa. Aapo oli sen nuorempi veli, Maria miettii ja muistaa: tämä oli Aaro.

   - Pitäjä on kyllä sama, mutta kylä on toinen, vaikka lähellä onkin, Maria vastaa ja miettii ettei mies voi olla oikeasti kiinnostunut hänestä, silmälasipäisestä naisesta, sillä Aaron ulkonäöllä ei liehitellä tavallista neitokaisia. Mies on melko lyhyt, mutta solakka ja harteikas. Hänen sinisenmusta tukkansa on vedetty otsalta muodin mukaisesti suurelle laineelle taaksepäin. Tuuheat ja kiiltävät hiukset ovat kuin Tauno Palolla tai Tapio Rautavaaralla, mutta ei kuitenkaan niin kuin Helsingin lättähatuilla, jotka käyttivät runsaskätisesti Suave-hiusrasvaa saadakseen kuontalonsa haluttuun asentoon, ja kuuntelivat rautalankamusiikkia.

   - Ja kottiin matkalla, niinku minnäi.  Aaro yrittää pitää puhetta yllä: - Armeijjan harmaat ovatten sitte takanapäen. Nyt vaan sitte töetä ehtimään. Etkö sinnäi ollu jossain etelässä hommissa?

   - Olin minä Kellokoskella, mutta vaihdan loppiaisen jälkeen Hyrynsalmelle vanhainkotiin, Maria kertoo.

   - Missä lienet piileskelly alakumatkan, ku minnäi tulin junnaan jo Kouvolassa? Aaro ihmettelee.

   - Tässä minä olen koko matkan istunut, tai paremminkin nukkunut.

   Jutustelu ei ehdi pidemmälle, kun jarrut kirskuvat Kontiomäen asemalle ja edessä on tavaroiden raijaaminen ulos junasta. Marian asetellessa reppua selkäänsä, nappaa Aaro matkalaukut alas.

   - Ne on raskaita, Maria sanoo ja hänen tekisi mieli kehottaa miestä varovaisuuteen upouutta pahvista kapsakkia käsitellessä, vaikka siinä onkin metalliset kulmasuojat. Kantamukset näyttävät keveiltä Aaron käsissä, vaikka ne sisältävät Marian koko maallisen omaisuuden sekä joulutuliaisia, kuten konvehtirasian kaikkien herkuksi ja Lux-saippuan sekä ikioman taskulampun pikkusiskolle. Eniten painoa lisäsivät isän putelli, viimeisillä kupongeilla hankittu kahvipapupaketti äidille sekä appelsiinit, joita sai jo Melalahden kaupastakin, mutta äiti ei niitä kalleuden vuoksi ostanut. Yhden hän oli kerran kauppareissultaan tuonut, ja siitä ainokaisesta oli perheen kaikki seitsemän henkeä saaneet maistiaiset.

   Vaihtojuna on valmiina viereisellä raiteella ja Maria kapuaa korkeat askelmat Aaron perässä. Vaunussa on puolituttuja, ihmisiä kirkolta sekä lähikylistä. Öisessä junassa on yllättävän paljon väkeä, mutta vielä löytyy vapaita istumapaikkoja. Juna on jo liikkeellä, kun pyylevä nainen puuskuttaa kantamuksineen paikalle. Kun tulija on pyllähtänyt istumaan käytävän toiselle puolen, tunnistaa Maria hänen Kivelän emännäksi ja tervehtii tätä.

   - Kuuselan Miinako se? emäntä siristelee silmiään aivan kuten Maria lapsena ja nuorena ennen kuin pääsi palkkatyöhön ja pystyi ostamaan ensimmäiset silmälasinsa. Pian emäntä huudahtaa iloisesti: - Ei kun Marjahan se. Pitkästä aekaa.

   - Van minäpä hyvinnii, Maria huomaa tutun murteen tulleen takaisin omaan puheeseen.

   - Nii sitähä minnäi, eihän se Miina voe ollakaa, kun sehän kävi vihillä ja assuu ylkäsä kanssa Pikkaralassa. Eikö niillä oo jo lapsihi. Ja Mainon vaimoki sai pikkusen vähä myöhemmi, emäntä muistaa ja Maria odottaa tämän kyselevän, että onko hänellä sulhasta, mutta nainen kääntyykin Aaroon päin.: - Van Aapoko se tämä nuor mies on?

   - Minä oon se vanhempi veljes, Aaro.

  - Työ ootta niin yhennäkösie, emäntä toteaa ja Maria miettii, että ehkä ulkonäöltä, sillä muistaa Aapon rippikoulusta. Sen vähän mitä hän kyseisiä miehiä tuntee, on hän huomannut Aaron sukkelaksi, vilkkaaksi ja eloisaksi, kun Aapo taas on ujo, juro ja nyrpeä.

   Samalla kun juna pysähtelee Mieslahdessa ja Paltamon kirkolla, kertoilee emäntä Kajaanissa käynnistään, kuinka oli vienyt jo kesällä lupaamansa villakutomukset tuttuun herrasperheeseen. Samalla hän oli toimittanut isännän pyydystämät riekot sekä muikut, joita oli säilötty suolaan pitkin syksyä. Saamillaan rahoilla hän oli ostanut jouluiloa perheelleen. Emännällä riittäisi juttua vaikka kuinka, mutta hän huomaa heidän lähenevän Melalahden asemaa ja ryhtyy keräämään tavaroitaan kasaan sanoen Marialle: - Isäntä tulloo hevosella vastaan, niin peäset meijän reessä kottiin.

   Aaro auttaa heidän kantamukset laiturille, mutta jatkaa vielä yhden asemanvälin kotiinsa. Hän toivottaa hyvät joulut ja häviää takaisin vaunuun, eikä ehdota, että he näkisivät uudelleen. Maria miettii, että komealle miehelle riittää ehkä liikaakin ottajia ja päättää unohtaa koko tapaamisen.

   Lyhyt taival asemalta Kuuselaan taittuu hetkessä reen kannoilla, eikä Maria ehdi edes palella kiristyvässä pakkayössä, mutta hänellä onkin pitkät housut, eikä lumi pääse pöllyämään reisiin kuten hameen kanssa. Kuutamoinen maisema ei olekaan niin pimeä kuin hän muisti, ja jollaiseen hän ehti etelässä tottua.

   - Isä on varmaan ajanut heiniä Repolan kautta, Maria osoittaa kulku-ura, joka jatkuu heidän pihan läpi naapuria kohden.

   - Siitäpä me piästäänni suoraa suo yli, josta mennöö talavitie, Kivelän isäntä on hyvillään, kun rekeä ei tarvitse kääntää kartanolla.

   - Kerroha terveiset, emäntä vielä huikkaa reen perälaudan yli.

   Tupaan syttyy himmeä valo, joka pian näkyy porstuan puolella, kun joku liikkuu talossa taskulampun kanssa. Maria muistaa kuinka hän katseli Helsingin Aleksanterinkadun jouluvaloja ja mietti mielessään, että kun noista saisi edes yhden kotiinsa, öljy- ja spriilamppujen tai kynttilöiden tilalle.

   Porstuan ulko-ovi aukeaa ja kapea valokiila osoittaa suoraan Mariaan, joka juuri ohittaa talon nurkkaan nojaavan kuusennäreen, jonka on tarkoitus toimittaa joulupuun virkaa muutaman päivän kuluttua.

   - Ka vanahin tytärhän se on tullunna meijän iloksi, kuuluu tuttu ääni: - Van tuuha tuppaan ja lämpöö kylymästä mualimasta, isä kehottaa ja avaa oven isommalle.

   Maria haistaa jo eteisen puolella, että äiti on laittanut illalla leivinuuniin ohrapuuron hautumaan, sillä säästää suurempaa herkkua, riisiryynejä aattoaamuksi. Arkena heillä syödään vaatimattomasti, mutta nälän poissa pitävästi, lähinnä perunaa, kalaa ja ohrarieskaa sekä riistaa, jos sitä on saatu. Jouluna on varmaan jälleen lammaspataa, johon lihat on suolattu syksyn lahdissa, sekä vehnästä, joka maistuukin erityisesti oikean kahvin kera, Maria miettii ja panee merkille, että suuri himmeli on jo ripustettu tuvan kattoon, ruokapöydän yläpuolelle.

   - Komerosta löytyy pottukukon rääppeet, äiti toteaa, arvaten vanhimman tyttärensä nälän, ja kääntää kylkeään tuvan sivustavedettävässä.

   Meeri ilmestyy kamarin ovelle ja pian Manta pyyhältää hänen ohitseen pitkässä yöpuvussaan, letit heiluen. Nuorin sisko on vielä niin lapsi, että kapsahtaa tulijan kaulaan, aikuistuttuaan hänkin varmaan jättää tavan kuten muukin perhe on tehnyt.

   - Maltahan, Maria sanoo ja kiepsauttaa kantamuksen selästään: - Siinä on sinulle, vaikkei joulu vielä olekaan.

   Hän ehtii nähdä hämmästyneen ja hivenen pettyneen ilmeen Mantan kasvoilla ennen kuin tämä ymmärtää kurkistaa nuhjuisen repun sisälle.

   - Hankin ittelle uuven takin, kun siinä on hihansuut hiutiriutu. Siitä tullee hyvä pomppa, ku sulle riittää lyhkäsempi hihanpittuus, Maria vakuuttaa: - Ostin flanellie kans, että saahaan vuorikin lämpösemmäksi.

   - Pistäkää jäniksen karvaa hihoihin, ja kaulukseen kanssa, Meeri sanoo: - Oon saanunna niitä rihmoilla pitkin syksyä ja muokannut turkitki valamiiksi.

   - Marjahan se ossaat nuo ompeluhommat, Manta kehuu, sovittaa takkia ylleen ja pyörähtelee kellomainen helma liehuen: - Tästä tullee hieno.

   - Asettukkaahan takasi pettiinne, äiti komentaa: - Ei oo monta tuntie ku saatta nousta navettaan. Sinne mahtuu äiäntä jutustella lissää.

   Kuuliaisesti tyttäret hiipivät kamarin puolelle, supattavat keskenään Marian yöpalan ajan ja ahtautuvat kaikki kolme samaan sänkyyn loppuyöksi. Koti on pieni ja sänky ahdas, kun he makaavat vuoteessa kuin suolamuikut puupystissä, mutta on Marialla hyvä olo kahden siskon välissä. Ja vaikka Maria päätti unohtaa Aaron, hiipii komea nuorimies hänen mieleensä ja jää viimeiseksi muistikuvaksi ennen unen tuloa.

Alkuun

Joulun odotus                                                                         Joulutarina 2016

Esityslavan keskiosaa hallitsee talli, joka vielä edellisviikolla kökötti näyttämön nurkassa, suojapeitteen alla. Oli onni, että olkikattoista rakennelmaa säilytettiin vuoden ajan korokkeen perukalla, eikä sitä tarvinnut raahata suuren pihan alalaidalta, kansakoulun ullakolta, jonne oli kerätty kaikenlaista joulukuvaelmassa tarvittavaa Itämaan tietäjien lasijalokivin koristelluista päähineistä kapaloituun Jeesus-vauvanukkeen.

   Kuusijuhlaa on valmisteltu koko syksy, mutta Liinun pettymykseksi hänen vanhempansa eivät päässeet katsomaan esitystä, jossa tämä ainoan kerran olivat mukana kaikki perheen lapset. Asko siirtyy syksyllä yläpihan tiilitaloon, jatkokouluun, kuten mummu opinahjoa nimitti. Perheen esikoinen jatkaa opiskelua kansalaiskoulun puolella kolme vuotta, ellei lopeta 16-vuotiaana, heti kun oppivelvollisuusikä tulee täyteen, kuten useat joilla on kiire ammattikouluun ja tienaamaan.

   Myös alakoulun oppilaat käyvät syömässä kansalaiskoulun ruokalassa, jonka viereissä liikuntasalissa vietetään nyt käsillä olevaa joulujuhlaa. Kansakoululaisten jumppatunnitkin järjestetään uudehkossa, punaisessa rakennuksessa, mikä on erityisesti Liinun mieleen, sillä samalla voi piipahtaa sisävessaa, eikä tarvitse palella alapihan ulkohuussissa.

   Kuvaelmassa vanhin veli näyttelee paimenta ja ensiluokkalainen Simo, perheestä ainoa joka aloitti opintien peruskoululaisena, on isoveljensä kaitsema lammas. Asko saa osansa vaatiman koukkupäisen sauvan rekvisiittavarastosta, mutta hänen täytyy tuoda oma pystyjuovainen kylpytakki. Myös kutreille aseteltava raitareunainen keittiöpyyhe on kotoa, kuten pään ympäri sidottava, vaaleanruskea juuttinuorakin, joka pitää päähineen paikoillaan.

   Lampaita esittävien vaatteet näkyvät vain vähän aitojen, käkkäräkarvaisten taljojen alta, jotka niin ikään löytyvät koulun vintiltä, joten riittää että ykkösluokkalaiset pukevat ylleen valkoista tai harmaata. Heidän jaloissaan haluttaisiin olevan mustaa, kuten Päivölän vanhalla pässillä, joka on ikivanhaa Kainuun harmaksen sukua, mutta toive ei toteudu, sillä suurimalla osalla on värjäämättömästä villalangasta kudotut sukat.

Ullakolle on pantu talteen myös enkelten hopeanhohtoiset sädekehät sekä kananhöyhenistä valmistetut siivet, jotka ripustetaan selkään repun tavoin. Niitä tarvitsevat sekä Liinu, joka laulaa enkelikuorossa, että häntä puolitoista vuotta vanhempi Harri, jonka rooli on Herran enkeli. Hameiksi enkeleille kelpaavat kotoa tuodut lakanat, mutta jokaisen yläosaa täyttyy peittää valkoinen pusero.

   - Käännänkö kaulukset sisään? Marianne kyselee pukuhuoneessa, yllään isoveljensä rippipaita, josta hän käärii hihoja lyhyemmiksi. Mutta Liinu ei kuuntele luokkakaveriaaan, vaan miettii onkohan Mariannen äiti sairaalassa kuten hänen omansa. Samassa hän muistaa myös reilun vuoden takaisen päivän, jolloin Marianne oli lähtenyt kesken koulun sosiaalitoimistoon sopimaan kotiavusta.

   - Kai sitä apua tarvii, kun ei oo isää ja äitikin on puolihullu, oli luokan pienikasvuisin tyttö, Lauha ilkeillyt vaikkakaan ei Mariannen kuullen.

   Ei ollut salaisuus, että Mariannen äiti oli mielisairas ja vietti hoitojaksoja Oulussa, Piirillä, jolloin perheen neljän lapsen oli pärjättävä kotona kunnan avun turvin. Mutta oli Mariannella isäkin, vanhemmat vain olivat eronneet, mikä oli Liinun kaveripiirissä ennenkuulumatonta. Marianne oli muuttanut äitinsä ja veljiensä kanssa hautausmaan kupeelle juuri ennen ensiluokan alkua, mutta hänen isänsä oli jäänyt naapuripitäjään. Juoruakat osasivat kertoa, ettei isä käynyt tapaamassa lapsiaan, mutta Liinu tiesi ettei se ollut totta. Hän oli itse nähnyt tämän kyläilevän Mariannen luona, tosin vahvassa humalassa, mikä lienee ollut ainakin osasyynä avioeroonkin.

   Ei mennyt aikaakaan kun Lauhan pilkka osui hänen omaan nilkkaansa, niin ikävää kuin se olikin. Vain muutama kuukausi lausahduksen jälkeen hänen alkoholinhuuruinen isänsä kolusi kodin läpi etsien jotain päihdyttävää. Viinanhimoissaan mies tyhjensi tärpättipullon ja päätti maallinen vaelluksensa sairasautossa matkaa Kajaanin sairaalaan. Nyt hän nukkuu ikiuntaan hautuumaan perimmäisessä kolkassa, jonne kirkkoon kuulumattomat kuopattaan, eikä kukaan saa enää vastausta sille joiko hän myrkyn tarkoituksella tai vahingossa, liotinhan myytiin samanlaisessa lasipullossa kuin kirkas alkoholi. Kolmesta puoliorvosta lapsesta huolehtiminen oli leskelle liikaa ja hän suistui miehensä poluille ruveten ryypiskelemään. Mutta noista ei kukaan ilkkunut, vaikka Lauhaa katseltiinkin säälien.

   Liinu pohtii kumman luokkakaverin perheessä asiat ovat paremmin, mutta nyt hänestä tuntuu, että hänen omassa kodissaan ne ovat kaikkein huonoimmin. Lauhaa hän ei kadehdi, vaikka tämä saikin kunnan vaateavustuksesta upouudet monot ja Liinun täytyy tyytyä veljiensä vanhoihin. Mutta Mariannelle hän on kateellinen, sillä joka päivä tämän kotona häärii kodinhoitaja. Heille ei kunnalta sellaista liiennyt vaikka äiti joutui yllättäen leikkaukseen ja isä työskentelee kaukana meren aavalla, Göteborgin edustalla, paikassa jonka Liinu osasi sijoittaa Etelä-Ruotsiin vasta kun katsoi koulun karttakirjasta.

Useampi kuorotyttö on vetänyt ylleen laamapaidan, mutta Liinun omistamat ovat vaaleanpunaisia. Oli hänellä ollut valkoisiakin, mutta ne olivat muuttuneet vihreiksi kesäpuseroiksi, joissa toistuvat hailakat, rosoreunaiset ympyrät, kuin loittonevat renkaat veden pinnassa. Yhdessä he olivat äidin kanssa saaneet kuviot aikaan, kun vetivät kankaan pussille ja sitoivat tiukan langan noin viiden sentin välein ennen kuin upottivat puserot kangasväriliemeen.

   Liinu sovitti kaikki löytämänsä valkoiset puserot, mutta ainoastaan Harrin paita oli hänelle oikean kokoinen. Veli ei kuitenkaan luopunut omastaan, sillä tarvitsi itsekin valkeaa vaatetta jouluesitykseen.

   Liinua harmittaa, ettei hän muistanut ajoissa puhua puserosta äidin kanssa. Nyt hänen on tyydyttävä äidin ompeleman juhlapaitaan, joka on kyllä erittäin kaunis, mutta sen etupuolta koristavat pienet, sinisellä langalla kirjaillut kukkaset. Liinulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pukea pusero esityksen ajaksi väärin päin, niskapuoli kaulaa vasten.

Hämärästi valaistu ja jouluiseksi koristeltu liikuntatila on saatu kaksin verroin isommaksi, kun painava kurttuverho on vedetty sivuun ruokalan ja salin väliltä. Juhla alkaa, kun musiikinopettaja soittaa kuusipuun katveessa pianoa ja hänen poikansa esittävät moniäänisesti "Heinillä härkien kaukalon".  Seuraavaksi on vuorossa toisluokkalaisten tonttuesitys ja viitosen tyttöjen itse kirjoittama runo joulupukista. Musiikkimaikka pistää jälleen sormensa koskettimille ja sali kutsuu yhteislaululla:

   - Joulupukki, joulupukki, valkoparta vanha ukki. Eikö taakka paina selkää? Käyppä tänne emme pelkää!

   Toisen säkeistön jälkeen talonmies vastaa pumpulipartaisen pahvinaamarin takaa, mutta lauluksi hänen esitystään ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan: - Kiitos, kiitos kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset.

   Karvapuoli ulos käännettyyn takkiin ja harmaaseen hiippalakkiin pukeutunut talkkari ei koskaan pääse pidemmälle, kun unohtaa sanat. Kömmähdyksestään huolimatta lapikasjalkainen ukko heilauttaa säkin selästään ja muistaa ihmeen kaupalla lausahtaa: - Täs on teille muistiaiset, pienet joulumaistiaiset.

   Tonttulakkiset kuudesluokkalaisten jakavat pukin apuna pieniä ruskeita pusseja, jonka jälkeen oppilaat lurauttavat kiitossäkeistön. Valkoparta poistuu pukuhuoneeseen ja tyhjentää loput lahjasäkistään esiintymistä odottaville. Avaamattakin Liinu arvaa pussin sisällön olevan saman kuin edellisvuosina: pipariukko sekä kova karamelli, joka on kääritty kiiltävään, jouluaiheiseen paperiin ja päätyy kotona kuusenkoristeeksi. Yleensä pussissa on myös vakuutuksen tai pankin mainosheijastin, joka onkin todella tarpeen katuvalottomalla kotimatkalla, sillä edellisten ripustuslangat ovat kiertyneet milloin minkäkin ympärille ja hakaneulat ovat antaneet periksi.

Kuvaelma, johon on sopivasti sekoitettu sekä Luukkaan että Matteuksen evankeliumeja, pääsee alkamaan, kun kertojan osan saanut Ilmari, naapurin neljästä pojasta vanhin, lausuu: - Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky.

  Josef kulkee raskaana olevan Marian kanssa näyttämön halki ja kyselee yösijaa vastaantulijoilta, mutta kaikkialla on täyttä. Kihlapari päätyvät talliin ja valot himmenevät.

   - Jouluyö, juhlayö! Päättynyt kaik on työ, heläyttää enkelijoukko ensimmäisen säkeistön.

   Taivaalle syttyvä kirkas tähti valaisee seimen ja heinille ilmestyneen Jeesus-lapsen. Penkeillä seisova kuoro laulaa pätkä Tiernapoikien laulusta: - On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on.

   Koska näytelmää on harjoiteltu hyvin ahkerasti, ja se on Liinulle tuttu myös aiemmilta vuosilta, eksyvät hänen ajatuksensa ulos juhlasalista. Hän muistelee edellistä iltapäivää, jolloin koti odotti tyhjänä. Tilanne oli hänelle ennen kokematon ja ahdistava, hivenen pelottavakin, vaikka Liinu ei mihinkään kummituksiin uskonutkaan. Useimmat kaverit pitivätkin Liinua rohkeana, koska hän ei aristellut kulkea koulumatkoillaan hautausmaan sivuitse.

   Levottomana Liinu vaelsi keittiöstä kamarin läpi toiseen, jonne on sijoitettu televisio sekä sohva, jossa isot veljet nukkuivat. Huoneet olivat kuten aina ennenkin, mutta jotenkin ne kuitenkin tuntuivat hyytäviltä. Kylmyys puistatti Liinua, vaikka yläkerran vuokralainen oli lämmittänyt pönttöuuneja, joiden peltipinnat olivat niin kuumia ettei niiden sinisiksi maalatuihin kylkiin kärsinyt nojata. Hyyryläisrouva oli pitänyt tulta myös keittiössä, hellan pesässä, joten lieden levyllä odotti suuri, oranssinpunainen emalikattila täynnä kuumaa vettä. Useat naapurit lämmittivät tiskiveden hanallisessa säiliössä, jossa se kuumeni vain jos tulta pidettiin leivinuunin puolella, mutta isä oli kyllästynyt tinaamaan iäti vuotavaa kupariastiaa ja muurannut suorakaiteen muotoisen aukon umpeen.

Lapset tapasivat syödä vanukasmaista, lohkeavaa puolukkahuttu välipalaksi koulun jälkeen, mutta Liinu ei enää löytänyt sitä keittiön nurkkakomerosta. Kun lämmintä ruokaa ei edellispäivänä ollut tarjolla, oli viileässä nurkkakomerossa säilytettävä savikulho kaavittu tyhjäksi marjamehuun keitetystä mannaryynipuurosta.

   Marjapuuron puutteessa Liinu olisi halunnut survoa kahvikuppiin kaurahiutaleita sokerin ja kylmän maidon kera, mutta he olivat aamulla lypsäneet viimeiset maitotipat muovipussista, jollaisissa juoma kaupoissa myytiin. Ruisleivästäkin oli jäljellä ainoastaan kova ja kuiva kannikka eikä aamupalaksi syötävistä nisuletikon viipaleista muruakaan. Liinun täytyi tyytyä näkkileipään, mutta eväs ei meinannut maistua yksinäisenä, vaan tahtoi juuttua kurkkuun. Lopulta se meni alas kun hän kuvitteli haukkaavansa äidin leipomaa, paksua ja tuoretta ohrarieskaa, jonka halkaisupinnalla voi suli.

   Lisää pehmeää leipää ja maitoa, sekä ehkä pätkä lauantaimakkaraa ja iso purki mansikkajogurttiakin, tulisi vasta isojen veljien mukana, kun he piipahtaisivat kotimatkalla kaupassa. Pojat kävisivät todennäköisesti Hyttisessä, josta saattoivat ostaa ruoat kirjalle, vaikka oli äiti jättänyt varalta vähän rahaakin keittiö yläkaappiin, lukolliseen vetolaatikkoon, jossa säilytettiin kaikkia tärkeitä tavaroita, kuten mökin ja veneen avaimia, pikilankaa sekä aspiriinia.

- Älkää peljätkö, suurisiipinen enkeli ilmestyy paimenille ja veljen ääni palauttaa Liinun juhlasaliin. Kuoro esittää kuvaelmassa myös taivaallista sotajoukkoa, joka kajauttaa ilmoille "Enkeli taivaan" ensimmäiset värssyt. Herran enkelin tuo suuren sanomansa ja paimenet tekevät lähtöä Betlehemiin enkelten jatkaessa laulua aina toiseksi viimeiseen säkeistöön saakka. Samaan aikaan näyttämön toisessa laidassa kulkee kolme viisasta miestä pahvikameleineen, ja paimenten lailla he osoittelevat taivaalle ilmestynyttä suurta tähteä, joka loistaa erityisen kirkkaana voimakkaan valonheittimen ansiosta.

   Liinun ajatukset karkaavat taas edelliseen päivään, jolloin Asko ja Harri kopistelivat eteisessä, mutta hän itse ihmetteli missä pikkuveli viipyi. Liinu ehti jo pelätä unohtaneensa jotain Pikkumieheksi kutsuttavan pojan vahtimiseen liittyvää, kun Simo pyyhälsi sisälle vinkkelit jalassaan, mutta pelkät sisävaatteet yllään.

   - Tapio äiti käski niille syömään, Pikkumies selitti ja viimein Liinukin muisti, että Simon oli määrä viettää iltapäivää naapurissa.

   Vaikka isossa kattilalla kymmenelle hengelle valmistettu matikkakeitto oli herkullista ja lämmitti mukavasti talvipakkasella, ei Liinu päässyt ahdistuksestaan eroon. Ei vaikka naapurin Terttu-äiti rupatteli erityisesti hänelle, porukan ainoalle tytölle.

   Vielä illansuussa, kun he sisarusten kesken kantoivat polttopuita valmiiksi kamareihin, keittiöön ja siipirakennuksen saunaan, jäyti Liinun mielessä ikävä tunne. Se ei kadonnut musta-valkotelkkarista Heikkiä ja Kaijaa katsellessa, eikä varsinkaan illalla kerrossängyn yläpetin kuumuudessa, unen tuloa odotellessa. Ei vaikka isoveljet nukkuivat vieressä, isän ja äidin parisängyssä, ettei sohvaa tarvinnut levittää, ja eteenkin ettei herkkäsieluinen Pikkumies pelkäisi öisin.

   Koskaan ennen Liinu ei ollut huomannut kuinka korvaamaton äiti oli. Hän oli aina ollut isäntyttö, vaikka kuopusveli yrittikin saada perheenpään suurimman huomion. Liinu oli vasta yhdeksän vanha, mutta ymmärsi, että isä tuntuu tärkeämmältä ainoastaan siksi, että oli vain harvoin kotona, kun tavallisesti äiti taas oli aina läsnä.

Liinu havahtuu mietteistään, kun Itämaan tietäjät saapuvat seimen äärelle. Vuoroillaan he polvistuvat vastasyntyneen eteen ja antavat lahjansa enkelten laulaessa: "Ja he riensivät uhraamaan kultaa, pyhää savua ja mirhamia, ja mirhamia."

    Ilmari kertoo vielä kuinka paimenet lähtevät ylistämään herraa ja itäisen maan viisaat miehet palasivat toisia teitä koteihinsa, ettei Herodes saisi tietää Messiaan olinpaikkaa.

   "Nyt Jumalalle kunnia" hoilaa kuoro ja kuvaelma saa huipennuksensa. Verhot sulkeutuvat ja oppilaat ampaisevat näyttämön läpi niin että tallin kuivat heinät pöllyävät nostaen ilmaan loppukesän tuoksun. Pukuhuoneissa käy kuhina, kun kaikki vaihtavat kiireesti vaatteensa ja rynnivät ruokalan puolelle, jossa on perinteiseen tapaan joulunmakuista purtavaa niin esiintyjille kuin yleisöllekin.

   Liinu istuu veljiensä vieressä riisipuurolautasta tyhjentäen ja katselee kademielellä kavereita, jotka nököttävät äitiensä kyljissä tai jopa vanhempiensa välissä.

   - Sekö on äitinnä saeraalassa, kuuluu kaukaisen sukulaisen, kuuluu Saimi-keittäjän ääni heidän selkänsä takana.

   Keittäjän lausahdus saa kyyneleet kuumottamaan Liinun silmäluomien takana ja hän saa vaivoin nyökättyä, mutta perheen esikoinen vastaa isännän elkein: - Siellähän se.

   - Minä laenaan tätä, Saimi vinkkaa silmää ja ottaa kassin, johon Asko on sullonut kotoa tuodun rekvisiitan: - Tulukee kyökin kautta ennen ku lähette.

   Sokerilla ja kanelilla hunnutetun puuron ja pipareiden syönnin sekä muutaman yhteisvoimin esitetyn joululaulun jälkeen väki alkaakin tehdä lähtöä, ja Liinu livahtaa veljien perässä keittiön.

   - Pistin puuron pänikässä saunatakin sissään, että pyssyy lämpösenä kottiin asti, Saimi sanoo, kun ojentaa kassin Askolle: - Ja on siellä vähä muutahi.

   Villasukkiin tarttuneet heinät väpättävät, kun Asko tömäyttää kantapäät yhteen. Pienemmät veljet seuraavat perässä ja Liinu niiaa kaikkien neljän sanoessa hieman eriaikaisesti: - Kiitos.

   - Eläkää esitelkö kavereille, keittäjä kuiskaa vielä kun lapset ovat jo heiluriovilla: - Ovat vuoan katteellissie.

Reilun kilometrin kotimatka valtatien piennarta sujuu joutuisasti kahdella potkukelkalla, vaikka luisto on kiristyvän pakkasen takia hivenen nihkeää. Simo ja Liinu saavat istua kyydissä alamäen, taipaleen puoliväliin saakka. Notkelma on syvimmillään hautausmaan portin kohdalla, josta nuorimmatkin pistetään talsimaan kotiin saakka.

   Suuret tukkiautot ottavat vauhtia ennen kilometrien mittaista ylämäkeä ja jokainen koulumatkalainen toivoo sattuvansa linja-autopysäkin kohdalle, kun rekat painaltavat ohitse kiinnitysketjut kilisten. Ilmavirta miltei kaataa hennoimmat kulkijat ja nostaa ilmaan piiskaavan pyörteen, jonka vuoksi kasvot täytyy suojata vantuskäsillä tai ainakin silmät ja suu sulkea tiukasti kiinni, ellei halua niiden olevan täynnä likaista lunta.

   Puolangalle matkaava postiautokin hiljentää vain hivenen, kun kuljettaja heittää langalla sidotun nipun suureen kitaan, joka sijaitsee tien vastakkaisella puolen. Asko, kuten muutkin isoimmat lapset, noutavat lehdet ja kirjeet suuresta, keltaisesta laatikosta, kun eivät halua pienempien ylittävän vaarallista kulkuväylää.

Kylmien eteisten halki kiemurtelee vaalea, kohmeinen muovikääre. Kun sisimmän porstuan komerosta pistää esiin hyyryläisrouvan housuntakamus, arvaavat lapset ettei veden juoksutus keittiön hanasta saunan pataan ole sujunut ongelmitta.

   - Taasko on ilmat karannu? Asko kysyy, vaikka näkee, kuinka rouva viuhtoo polkupyöränpumpun mäntää edestakaisin.

   - Kyllä tämä tästä, hyyryläinen lausahtaa jatkaen työtään punaisen vesipumpun parissa.

   Vuokralaiset ovat niin avuliaita, että Liinusta tuntuu välillä kuin he olisivat samaa perhettä. Hän ymmärtää, että ilman vinttiasukkaita ja muutamia hyviä naapureita he eivät pärjäisi ilman äitiä tai isää, kun vähälukuiset sukulaisetkin ovat autottomia ja asuvat sen verran etäällä, etteivät pysty heitä auttamaan.

   - Kuhan ei kiristäisi pakkasta, ettei putket jäävy, rouva manaa suoristaessaan selkänsä.

 - Pitää jättää lamppuun valo, niin se lämmittää, Simo tietää pikkuvanhasti ja osoittaa metallikehikkoa, joka roikkuu johdon päässä pumppukopin kattoon ripustetusta koukusta.

   - Hyvä kun muistutit, yläkerran äiti toteaa ja vilkaisee häikäisevää hehkulamppua.

   Vesiletkun verran raollaan oleva ovi jäähdyttää keittiötä, joten hyyryläisrouva on sytyttänyt tulen lieden sijasta hellanuuniin, sillä se pitää lämmön paremmin ja pidempään. Tuli ritisee vielä pesässä, kun Asko tutkii kassin sisältöä. Valkoisen riisiherkun lisäksi sieltä paljastuu iso nivasta voipaperiin käärittyjä, rukiisia kinkkuvoileipiä, lukuisa määrä pipareita ja appelsiini heille jokaiselle.

   - Syyvään tämä, kun se on vielä lämmintä, Asko ehdottaa ja nostaa alumiinipäälärin pöytään, vaikkei heillä oikeastaan ole vielä nälkä: - Leivät ja muut säilyy pitempään.

   Riisipuuro on aattoaamun ruokaa, jonka syöminen saa Liinun pohtimaan millainen joulu heille tulee, jos äiti ei pääse kotiin ennen pyhiä. Kuusen isä tietenkin hakee ja lapset voivat sen koristella. Lapsuuskodissaan isä on joutunut opettelemaan keittiötöitä, joita hänen reuman runtelema äitinsä ei itse pystynyt tekemään, joten Liinu arvelee isän osaavan keittää puuron ja paistaa kinkun. Mökillä isä kokee verkot sekä katiskat ja savustaa saaliin, joten Liinu olettaa hänen taitavan myös tapaninpäivänä syötävän kalan kypsennyksen. Varmaan isä joka jouluiseen tapaan rientää kauppaan juuri ennen sulkemisaikaa ja ostaa kuusi ruususuklaalevyä, joita ei paketoi, vaan kirjoittaa perheenjäsenten nimet suoraan jouluisiin tehtaankääreisiin.

   Mutta entä kaikki muu? Sekahedelmäsoppa puuron kanssa, porkkana- ja lanttulaatikot sekä rosolli tai ruskeakastike kinkun seuraksi? Entäpä tähtitortut, pullat ja piparit?

   Liinu säikähtää ajatuksiaan, häpeää omaa itsekkyyttään ja katsahtaa veljiinsä toivoen etteivät nämä arvaa hänen pohdintojaan. Miten saatoin ajatella vain joulun herkkuja, Liinu moittii itseään: Enkö miettinyt ollenkaan miltä äidistä tuntuu viettää joulu yksi sairaalassa?

   Samassa Liinu muistaa kuinka isän työpaikan pienkone oli syöksynyt mereen edellisenä keväänä ja kaikki kyydissä olleet olivat kuolleet. Entä jos isää kuljettava lentokonekin putoaa? Viettävätkö lapset joulun surren keskenään?

   Liinu nieleskelee itkuaan ja koettaa kääntää ajatukset pois ikävästä. Hän häpeää omia kyyneleitäänkin ja yrittää pitää ne veljiltä salassa, vaikka suolaiset vesivanat karkailevat poskille. Siskonsa huolia huomaamatta pojat lusikoivat hieman haalistunutta puuroa, mutta Liinun ruokahalu on kadonnut murehtimisen myötä ja hän siirtelee pehmeitä riisinjyviä lautasen reunalta toiselle.

   - Haluatko tulla minun kans saunaan, vai meetkö veljies mukkaan? vinttivuokralainen kysyy, kun tulee käärimään letkua takaisin siipirakennukseen.

   - Minä käyn yksi, Liinu kiirehtii vastaamaan.

   Yleensä hän saunoo äidin kanssa ja pikkuvelikin on mukana jos isä ei ole kotona. Peseytyminen isoveljien tai vieraan naisen seurassa ei tunnu hänestä yhtään luontevalta.

   - No minä meen ensin pojan kans, yläkerran äiti toteaa: - Tuu sen jälkeen, niin laitan sulle veet valmiiksi, ettet polta itteäs. Ukko-kulta käypi sitten vihonviimesenä.

   Rouva osoittaa loppulauseen pojille, sillä viimeisen kylpijän täytyy talvisaikaan kaataa ylijääneet vedet pois, etteivät ne jäädy ja halkaise pataa tai saavia. Hyyryläinen kohennellen vielä uuneja ja muistuttaa: - Minä pistän pellit pienemmälle. Pankaa kiinni ennen yötä.

Itsekseen saunominen on Liinulle ihan uutta, eikä hän oikein onnistu heittämään vettä kiukaalle saakka, vaan lähes jokainen kauhallinen läsähtää suuren löylyhuoneen lattialle. Shampookin on vaikea saada pois pitkistä hiuksista, vaikka hän kuinka valelee kauhalla vettä tuuheaan tukkaansa.

   Yksinäinen saunakokemus on saanut Liinun sen verran tolaltaan, että hän unohtaa, ettei saunanporstuan ovenkahvaa sovi talvella koskettaa kostealla kädellä, vaan pitää käyttää kylpytakin hihaa. Pakkasen huurruttama rautaripa tarttuu Liinun kämmennahkaan, mutta ihoa siihen ei sentään jää, kun hän riuhtaisee käden irti ja juoksee kirkkaanpunaiset tohvelit vilkkuen keittiöön.

   - Laitoitko lisää puita kiukaan alle? Harri kysyy vaikka arvaa varmaan, ettei Liinu osaa avata metallista luukkua polttamatta sormiaan.

   - En, hän vastaa nolona.

   - Ei Liinu niin kauan ollu, että tuli ois sammunu, Asko lohduttaa siskoa ja hoputtaa veljiä löylyyn.

   Yleensä keskiviikko- ja lauantai-iltojen rutiiniin kuuluu, että Asko asettelee neljä korkeaa ja kapeaa juomalasia pöydän reunalle, pallokuviot kohdakkain, jotta saa saunalimonadin nestepinnat helpommin samaan tasoon. Tällä kertaa kellariportaikosta ei löydykään auringonkeltaista, litran vetoisesta lasipulloa, vaan Liinun täytyy tyytyä kirpakkaan punaviinimarjamehuun. Juuri kun hän laimentaa juomaa vedellä, kaartaa tontille auto, jonka etuvalot piirtävät portinpielen koivujen lehdettömät oksat keittiön seiniin. Mehu on vähällä kaatua, kun Liinu kiirehtii pihanpuoleisen kamarin ikkunaan katsomaan.

   Ulko-oven päällä oleva himmeä lamppu luo kelmeää valoa, jonka turvin Liinu erottaa auton Angliaksi sen juustohöylämäisen takalasin ansiosta. Väriä hän ei hämärässä erota, mutta huomaa tutunoloisen miehen nousevan kuljettajan paikalta. Kun Liinu tihrustaa verhonraosta oikein tarkkaan, on hän varma, että hahmo on isän. Saunatakkisillaan hän juoksee ulkoeteiseen, avaa oven säpistä ja kiirehtii rappusille nähdäkseen parahiksi, miten isä avaa matkustajan oven ja auttaa äidin ulos autosta.

   Kaikki murheet kaikkoavat Liinun mielestä, eikä hän malta odottaa että vanhemmat ehtivät sisälle, vaan riuhtaisee saunanporstuan oven auki.

   - Äiti ja isä tuli, Liinu karjaisee niin kovaa kuin jaksaa eikä itsekään huomaa, että mainitsi äidin ensimmäiseksi, tärkeimmäksi.

   Menee vain muutama sekunti kun kaikki kolme veljeä seisovat  Liinun vierellä ja nostelevat vikkelästi jalkojaan lumisilla rappusilla, kirpakassa talvi-illassa. Siinä he ottavat vanhempansa riemulla vastaan, kun höyryävät ilman rihman kiertämää kirkkaan  tähtitaivaan ja räiskyvien revontulien kertoessa että joulu saa jälleen tulla.

Alkuun

Joulutarina 2015

Hämärä vaanii jo taivaanrannassa, sillä vuoden lyhimpänä päivänä on vain kaksi pimeää vastakkain. Ajankohtaan nähden huomattavan korkea nietos valaisee kuitenkin maisemaa, kun Maria tunkee kenkiensä kärjet mäystimien alle. Kiireesti hän sivakoi lumiukon ja kauralyhteen välistä umpihankeen, johon leveät metsäsukset uppoavat ainoastaan vasta sataneen vitilumen verran.

   Maria hiihtää pienen aukean yli, johon on tulevana suvena tarkoitus istuttaa perunaa. Edelliskesänä ei liiennyt aikaa minkäänlaiseen viljelyyn, sillä vaakalautainen talo täytyi saada asuttavaan kuntoon. Yhä maalipintaa vailla olevan rakennus ei ole likimainkaan valmis edes sisältä, mutta sään pitävä se on ja riittävän suuri pienelle perheelle. He ovat eläneet paljon ahtaamminkin, joten mahtuvat mainiosti keittiön sekä kamarin käsittävään asuntoon, jonka saunakin on löylyteltävässä kunnossa. Toisen kamarin ja vinttihuoneet ehtii tehdä myöhemminkin, mutta sähköt Maria haluaisi ennen seuraavaa talvea, että ei tarvitsisi sotkea öljylamppujen tai kynttilöiden kanssa.

Sankan sekametsän reunassa kasvaa matala näre, joka ei ole sen enempää komea kuin tuuheakaan. Kauempaa Maria ei ehdi joulupuuta etsiä, kun poikia ei voi jättää pitkäksi aikaa kahden, vaikka nämä päiväunilla ovatkin. Etenkin kesällä kolme täyttänyt Asko on vikkelä kintuistaan ja ehtii paikasta toiseen muutamassa tuokiossa. Vähän toisella vuodella oleva Harri on rauhallisempi, mutta matkii veljeään ja yrittää keretä kaikkeen isomman perässä.

   Enimmät lumet karisevat alas, kun Maria ravistelee pientä puuta sauvalla. Edelleen suksilla seisten hän taittuu kaksinkerroin ja kurottaa kuusenalkua kohden. Epämukavassa asennossa hän pitää vasemmalla kädellä kiinni latvasta oikean sahatessa pihkapuun tyveä. Vatsan seutu painuu hankalasti kasaan ja hän tuntee ensimmäisen liikahduksen, mutta ei lopeta työtä kesken, sillä on päättänyt kaataa kuusen ilman, että tarpoo umpihangessa. Ohut runko katkeaa jättäen kinoksen keskelle pikkuruisen kannontyngän. Voitonriemuisena Maria suoristaa selkänsä ja tuntee samassa uuden muljahduksen sydämensä alla.

   - Rauhoituhan, Maria toteaa ja sipaisee lapasen peittämällä kädellä uutta tulokasta, jonka odotus on puolivälissä. Keväällä, kun koivut puskevat hiirenkorviaan, kasvaa perhe viisihenkiseksi.

   Tyttöä hän kolmannestaan toivoo ja sellaista on ennustajan taitoja omaava anoppi hänelle lupaillutkin. Aaro-puoliso puhui tyttärestä jo Askon odotuksen aikana, vaikka hänen äitinsä päinvastaista ensimmäisestä lapsenlapsestaan povasi. Nimikin miehellä olisi tytölle ollut, mutta Seijan varasti pikkupeikko, Marian siskon tytär, jonka musta ja tuuhea piikkitukka kasvaa pystysuoraan ulos päänahasta. Kaikki muut suvun lapset kantavat äitiensä tavoin kiharaisia, vaaleita hiuksia, mutta nelikuinen Seija on perinyt isänsä ulkomuodon hiuksia myöten. Aaronkin suortuvat ovat lähes sinisenmustat, mutta jostakin syystä tummatukkaisten isien piirteet siirtyvät heikosti jälkikasvulle.

Maria roikottaa karahkaa kädenmitan päässä ja mittailee katseellaan muotopuolta närettä, jossa kasvaa harvakseltaan oksia ja niukanlaisesti neulasia.

   - Kai tätä kuuseksi voi nimittää, hän huokaa.

   Joku naapurin isommista lapsista oli näyttänyt Askolle koulussa tekemäänsä lippusiimaa, ja jo samana iltana äiti sai olla esikoisensa kaverina värittämässä sinivalkoisia ristilippuja joulupuuta varten. Täytyyhän siis olla kuusi, kun on koristekin.

   Siksakki takaisin tulosuuntaa käy hitaasti pitkillä suksilla, eikä Maria voi juurikaan käyttää sauvakoita apuna, kun vasemmassa kädessä on kuusennäre ja oikeassa saha. Heti talon suuntaan kääntyessään hän näkee Askon ulkoportailla sukkasillaan.

   - Mene sisälle, minä tulen jo, Maria huutaa, mutta poika laskeutuu värjöttelemään porrashavuille.

Maria nostaa pihkapuun siipirakennuksen saunaan, vastapäätä ruskearuosteista kiuasmöhkälettä ja mustapintaista vesipataa. Viileässä näre ehtii sulattaa lumipukunsa aatoksi, jolloin tyven voi upottaa ruskeaan, vedellä täytettyyn rapakaljapulloon ja nostaa seisomaan pirttipöydän päähän, ikkunan eteen.

   Kai kuusi komistuu, kun sen kuorruttaa koristeilla, jotka Aaro oli tuonut käydessään edellisen kerran kotona. Pistää latvaan kultatähden, kiertää ympärille hopeanauhaa ja kiinnittää pari pidikettä kynttilöille. Montaa tuikkivaa tulta ei kannata laittaa, sillä hennot oksat kantavat huonosti, mutta muutaman kiiltopaperipäällisen karamellin voisi koristeeksi ripustaa.

   - Millon se joulupukki tulee? Asko mankuu ja kipristelee varpaitaan villasukkien sisällä kylmällä betonilattialla. Esikoinen ei oikein tiedä mitä odottaa, kun edellisaattona pukki nakkeli lahjat mummolan ovenraosta.

   - Huomenillalla. Ja isä tulee jo aamulla, Maria vastaa.

   - Isä tulee, pojan ilme kirkastuu ja Maria huomaa tämän olevan enemmän innoissaan Aarosta kuin joulupukista.

   Maria kuulee saunaan saakka kuinka nuorempi poika huutaa kamarin pinnasängyssä. Harri on ehtinyt lirauttaa vaippaan ja ulostekin tuoksahtaa, kun Maria ei ole ollut nostamassa nuorimmaista potalle heti pojan herättyä. Äiti kastaa pyyhkeen laitaa suuressa emalikattilassa, jossa on aina vettä lämpenemässä puuhellan reunalla. Hän pyyhkäisee takamuksen puhtaaksi, taittelee kuivan harson pyllyn peitoksi ja villapöksyt pitämään sitä paikallaan. Käytetyn vaipan hän kopistelee likaämpärin yllä, hieraisee pintaan saippuaa ja huuhtelee haalealla vedellä ennen kuin heittää pyykkikattilaan odottamaan keittämistä.

   - Minä tahon ulos, Asko ilmoittaa.

   - No alahan itse pukea, äiti hoputtaa ja oitis esikoinen tuikkaa jalkansa huopikkaisiin. Maria solmii Askon karvalakin nauhat ja yrittää kiskoa pieneksi käyvän villapuseron hihoja pidemmiksi. Vanttuissa on onneksi vartta niin etteivät ranteet jää paljaiksi.

   - Me tullaan perässä, kun Harri on vähän syönyt, Maria lisää.

   - Ei se syö vähän. Se syö hiiirmusen paaaljon, Asko näyttää suurta määrää levittelemällä käsiään ja tottahan esikoinen puhuu. Pienempi pojista on hieman pulska ja ahmii enemmän kuin isoveljensä.

   Huomenna on onneksi mies katsomassa poikien perään, että saan laittaa joulun herkut rauhassa pöytään, Maria ajattelee ja tietää ettei puoliso malta aamulla nukkua pitkään, vaikka tulee kotiin vasta pikkutunteilla. Luulisi Aaroakin joskus väsyttävän, Maria miettii lusikoidessaan Harrin suuhun kylmää puolukkahuttua, jota ei ole ehtinyt vispata lappapuuroksi.

   Jälleen ovat miehet tehneet töitä pari viikkoa putkeen, mutta leipä on otettava silloin kun sitä saa ja sieltä missä sitä on tarjolla. Kohta on taas tanner kovassa roudassa ja vedet niin jäässä ettei vahvinkaan kaivinkone pysty maansiirtoon. Pitkän rupeaman päätteeksi miehet ajavat yötä myöten koteihinsa joulun viettoon. Aaro pääsee sentään naapurustossa asuvan työkaverin kyytiin, eikä hänen tarvitse jyskyttää junalla toiselta puolen Suomea. Onneksi on Mossen täysi miehiä valvomassa ettei kuljettaja nukahda ratin taa, kun ajajaakaan ei voi vaihtaa, sillä ainoastaan auton omistajalla on ajokortti.

- Äiti tuu autta, kuuluu itkuinen valitus metsänreunasta.

    Asko on ottanut talon ainoat sukset ja hiihtänyt äitinsä tekemää latua aukean yli, mutta ei saa painavia sivakoita käännettyä. Maria pohtii hetken ja sitoo Harrin kaulahuivillaan potkukelkkaan. Hän lähtee paaraamaan vanhempaa poikaa kohden ja yrittää olla kuulematta pihan täyttävää, sydäntä raastavaa parkumista, kun nuorempi veljes purkaa kiukkuaan.

   Toinen märisee pihassa ja toinen hangessa, Maria tuskailee ja tuntee kuinka hikipisarat juoksevat alas selkärangan vakoa. Ääneen hän ei sano mitään, mutta sadattelee mielessään, että joutui kuitenkin kahlaamaan nietoksessa nivusia myöten. Jalassa on onneksi sentään pitkät housut, joista hänen mieleensä johtuu rippikoulu ja tyttönen, joka oli sauvonut kirkolle kymmenien kilometrien takaa hiihtohousuissa.

   - Minä en opeta Herran sanaa naiselle, joka kulkee housuissa, pappi oli kivahtanut. Alahuuli väpättäen tyttö oli lähtenyt lykkimään takaisin kotiinsa, eikä häntä enää sinä talvena näkynyt sen enempää pappilassa kuin kesällä ripilläkään.

   Marian tekisi mieli moittia Askoa, mutta eihän ole pikkuisen syy, jos sukset ovat liian isot ja painavat. Toivottavasti Aaro on ostanut esikoiselle lastensukset joululahjaksi, Maria miettii. Olihan siitä ollut puhetta, mutta mitään ei oltu sovittu eikä enää saa sanaa, kun ei ole puhelinta.

   Maria vahtii poikia silmäkulmalla, samalla kun vie halkosylyksiä sisälle taloon ja raahaa laskisankoa keittiöstä tunkiolle, huusin taa, jonne kapea polanne johtaa. Huomenna saa Aaro kantaa polttopuut ja nostaa vedet, Maria päättää, vaikka tietää ettei miestä tarvitse siihen kehottaa. Uurashan hänen puolisonsa on ja tekee paljon enemmän naisten hommia kuin monet muut miehet. On kotonaan oppinut, kun reuman runtelema äiti ei ole enää vuosiin pystynyt tekemään juuri mitään. Vielä kotitalossa asuessaan Aaro touhusi tuvassa ja hänen veljensä hoiti eläimet, kun talon ainoa tytär kävi vasta kansakoulua. Tilalta ei toimitettu koskaan maitoa meijeriin saakka, vaan ylimääräisestä kirnuttiin markkinoilla myytävää voita, mutta senkään valmistamiseen eivät anoppi ryhmyiset sormet enää pystyneet.

   - Saat kirnupiimät palkaksi, anoppi houkutteli usein Mariaa, kun tiesi miniän pitävän raikkaasta juomasta, mutta ei ilennyt suoraan käskeä työntekoon. Mielellään Maria kirnusi ja auttoi kaikessa muussakin minkä pystyi, saivathan he Aaron kotoa polttopuita sekä kananmunia. Perunat, lantut ja porkkanat tulivat vastaavasti Marian kotitalosta, ainakin vielä nyt kun omia ei ehtinyt kasvattaa. Puolukkatiinun Maria sentään sai täytettyä tonttia rajaavasta metsiköstä, kun otti pojat mukaan syömään ylikypsiä mustikoita.

   Mariaa harmitti, että hän näki talvella harvoin omia tai Aaron sukulaisia, vaikka olihan appi edellisviikolla ajellut kirkkoreellä kylille ja tuonut heille palvattua lampaanlihaa jouluksi. Kesäisin anoppikin liikkui yksin kieseillä, jos vain pojat tai puoliso valjastivat ruunan kärryjen eteen, mutta pakkasilla kädet ovat liian jäykät ohjastamaan hevosta.

   Kauniina kesäpäivinä Maria polki mielellään pyörällä anoppilaan, vaikka hiekkatietaivalta on parikymmentä kilometriä ja matkanteko vaappuvaa kahden pojan painosta. Harri istui ohjaustankoon pujotetussa lastenistuimessa ja Askolla oli paikka samanlaisessa rautalankakehikossa tarakalla. Aaro ei rakentamiselta ehtinyt mukaan, eikä Mariakaan pääse enää tulevana kesänä heinäntekoon, kun uusi vauva on silloin vasta parikuinen. Ei hän edellissuvenakaan juuri niitylle ehtinyt, kun appi, lanko ja käly urakoivat heiniä seipäille. Marian kontolla olivat ruokapuoli sekä lehmät ja huonosta kunnostaan huolimatta anoppi katsoi lasten perään, mutta kolmisin heitä ei voinut jättää.

   - Pylly eellä, anoppi muistutti helmoissa kiehnäävää Askoa, joka osasi itse kivuta mummun polville.  Harriakin hän saattoi pidellä hetken aikaa, mutta vain jos joku nosti pojan hänen syliinsä.

Päivä on ollut täynnä tekemistä ja vatsakin painaa jo hieman, vaikka on vasta pieni kumpu. Maria peittelee pojat peteihin kamarissa, jonka maalaamatta jäänyt lautalattia tuoksuu rakennuspuulle ja uudelle kuten koko talo. Iltasatua Maria ei ehdi eikä jaksa pienokaisilleen lukea vaikka Asko sitä kinuaa.

   - Ei äiti nää kynttilänvalossa, Maria selittää syyksi. Hänen vahvat silmälasinsa ovatkin käyneet riittämättömiksi, mutta hän jättää mainitsematta, että osaa poikien ainoan lastenkirjan, Meidän Mirrin ulkoa.

   - Laula sitten, Asko vaatii.

   Maria kohentelee puita peltipintaisen pönttöuunin pesässä ja hyräilee rauhallista joululaulua, kun ei muista Metrotyttöjen ja Henry Theelin levyttämän Valkean joulun sanoja kokonaan, sillä sitä ei puolison savikiekkokokoelmasta löydy. Samalla hän ripustaa harsoja kuivumaan uunia kiertävään naruun ja pienentelee peltejä, mutta ei vielä sulje niitä kokonaan, koska hiillos ei ole täysin hiipunut.

   Pojat rauhoittuvat vilttiensä alle ja Maria siirtyy kynttilöineen keittiöön. Hän seisahtuu ikkunan äärelle ja vilkaisee ulos lasin läpi, johon Asko on leikannut paperisia lumihiutaleita. Aurinko on aikaa sitten laskenut ja kuukin vasta kasvattaa ensimmäistä neljännestään, mutta tähdet loistavat kirkkaina saaden lumen hohtamaan vaaleata valoa.

    Maria sulkee verhot, vaihtaa tulen keittiön kattokoukun öljylamppuun ja päättää pysyä hereillä kunnes Aaro tulee. Taskulamppu ja sanko käsissään hän suuntaa eteiseen ja sivuovesta kellarin portaikkoon, jonka seiniä kiertävät ruokahyllyt. Alas laskeutuessaan hän tuoksuttelee joulupaistoksia; lihapataa, lanttu- ja porkkanalaatikoita sekä poikien kanssa leivottuja piparipossuja ja nisulapsia, joiden rusinat päätyivät suurimmaksi osaksi Askon ja Harrin suihin. Syvemmällä kellarissa ei haise juhla vaan nenään pistää kosteus, perunalaarin multa ja porkkanakehikon hiekka. Maria asettelee taskulampun hillohyllyn reunalle, kun nostaa vettä kaivosta ja varoo läikyttämästä raahatessaan painavaa ämpäriä keittiöön, kaatoaltaan kupeelle.

   Maria kuulostelee, että pojat varmasti nukkuvat ennen kuin levittelee pirttipöydälle viimeiset lahjat; punaisella ja harmaalla kuvioidun tikkurin Askolle ja samoista langoista neulotut lapaset sekä myssyn Harrille. Aaron villasukatkin ovat saaneet samanväriset kirkkaat raidat varsiinsa. Tähtikuvioista paperia riittää ainoastaan poikien lahjoihin ja puoliso saa tyytyä punaisella villalangalla solmittuun vaaleaan käärepaperiin, jota kauppias kietoo ostosten ympärille monta ylimääräistä kerrosta, että siitä piisaa lasten piirustuksiin ja askarteluun.

   Penkillä istuminen on saanut Marian selän väsyneeksi ja jäykäksi. Hän nousee venytellen ylös ja vie lahjat piiloon eteisen komeroon. Kiskotellen hän kävelee kamariin sulkemaan uuninpeltejä ja nostaa puuropadan hautumaan arinalle, sillä keittiön leivinuuni ei ole lämmin, kun hän on ruokaa laittaessaan polttanut puita ainoastaan hellan pesässä. Saatuaan päivän viimeiset työt tehtyä, hän vilkaisee tuhisten nukkuvia poikia ja silittää hiljaa pikkuisten untuvaisia poskia. Voinhan itsekin vähän oikaista, hän ajattelee leukojaan revitellen ja suoristuu selälleen hetekalle, mutta päättää vakaasti valvoa ja odottaa puolison kotiutumista.

    Jäiset tiet huolettavat Mariaa ja hän toivoo, että auton pyörien kumeihin saataisiin luisumista estävät piikit, kuten hevosenkengissäkin on, mutta vielä kukaan ei ole keksinyt sellaisia talvirenkaisiin laittaa. Huone on kuuma ja niin ramaiseva, että Marian silmät painuvat vaivihkaa kiinni ja pian hän vaipuu levottomaan, odotusta täynnä olevaan uneen.

   Aamuyön tunneilla Maria havahtuu, kun Aaron viileä vartalo painautuu hänen selkäänsä ja miehen kädet kiertyvät suojelevasti vatsan ympärille. Uunista tunkee ilmoille ihana riisipuuron tuoksu ja mielessään Maria jo maistaa voisilmäisen aattoaamueineen, jonka pinnalle on ripotellun sokeria ja kanelin.

   Perhe on koossa, joten Maria voi levollisin mielin jatkaa kesken jäänyttä untaan ja nousta joulun viettoon vasta kun pojat heräilevät.

--oo--

Alkuun

Joulutarina 2014
Joulusauna                                                                                        

Liinu on elänyt jo monen monta joulua, reilusti yli viisikymmentä, ja muistelee niitä mielellään. Kaikki ne eivät ole yhtä kirkkaina pääkopan sisällä, mutta menneitä tuulahduksia tunkee esiin eteenkin saunan hiljaisuudessa. Siksi kai Liinu muistaa erityisen hyvin  joulusaunat, pahat ja hyvät. Vaikka ei hän ole aivan varma onko jokaisessa muisteloissa joulu, vai vain joku talvinen keskiviikko taikka lauantai, kun lapsuuden löylyttelyt sekoittuvat toisiinsa.

   Joulun muisteloissa Liinun silmiin nousee huurteinen näky, kun kuusi suli kotitalon saunassa pyhien alla. Sieraimiin tunkee kypsyvän lihan tuoksun, joka nousi aattoyönä leivinuunista leijaillen olohuoneen laverille saakka. Suu maistaa aattoaamun valkoisen, voisilmäisen herkun, jonka päälle toisilla on tapan sirotella sokeria ja kanelia. Kehokin kihelmöi muistoista samaan tapaan jollaisen lapsi tunsi, kun jännitys kävi lähes sietämättömäksi ennen joulupukin saapumista. Ja mieli muistaa arvoitukselliset paketit, varaston nurkkaan lahjavasuun kätketyt kauniit kääreet, joita pienet sormet kävivät salaa hypistelemässä.

Liinun ensimmäinen saunamuisto on kotitalon alkuperäinen kiuas, korkea ja pelottava möhkäleen, joka luukku avattuna pöläytti höyrypilven ruskeasta kidastaan, kun vesi tavoitti kuumat kivet. Hän muistaa myös metallisen ovenkahvan kylmässä porstuassa, johon kylpykostea käsi tarttui pakkasella. Eikä unhoon ole painunut vuokratalon valkoinen klinkkerilattia kellarisaunassa, hiilivaraston vieressä, josta isä oli tappanut kissan kokoisen rotan. Vähemmän hauska muisto sijoittuu kotitaloon, johon perhe palasi isän työkomennuksen jälkeen. Siinä vedetään jähmeää vesiletkua keittiöstä, eteisten läpi siipirakennukseen ja pataan, kun kylmillään olevaan saunaan ei voinut asentaa vesijohtoa. Saunan kuumuuden aiheuttama janonkin tulee Liinun mieleen, ja sekin kuinka vanhin veli lirutti omenalimonadia isosta pullosta neljään korkeaan lasiin, joiden kukkakuviot auttoivat kaatamaan jokaisen sisaruksen astiaan saman verran.

Aikuisikä on luonnollisesti tuoreempina Liinun mielessä. Hän muistaa ensimmäisen yhteisen joulun avopuolison kanssa, vieraassa lähiössä, kaukana synnyinkodista. Mutta paremmin hänen ajatuksiinsa tulee seuraava, jolloin aattosauna lämpeni uuden vuokrakodin kellarissa.

   Saunavuoroaan odottaen Liinu katseli räntäistä katua neljännen kerroksen ikkunasta. Aikaa kuluttaakseen hän seurasi joulupukkeja, jotka toisiaan väistellen kiirehtivät lähiökodeista toisiin. Hän ehti nähdä aika monta, kun havahtui sinisiin vilkkuvaloihin, jotka välkehtivät kilvan värikkäiden jouluvalojen rinnalla. Johtoauto kaarsi mutkan takaa ja pysähtyi kerrostalojen väliselle nurmikolle, joka sai vain haaveilla valkoisesta vaipasta. Päällikön farmaria seurasi tikasauto ja neljä paloautoa sireenit ulvoen. Viimeisenä huohotti punainen säiliöauto tankki vettä pullollaan. Nuo kaikki seitsemän parkkeerasivat Liinun ikkunan alle ja sylkivät sisuksistaan miehiä ja letkuja.

   - Ne tuli tänne, Liinu huusi Arnolle viereiseen huoneeseen.

   - Mä lähden kattoon, puoliso vastasi.

   Vielä tuolloin ei televisiossa valistettu miten toimitaan tulipalon sattuessa. Huimapäisen nuorenmiehen aivot eivät varoittaneet vaarasta yhtään sen enempää kuin hänen nuorikkonsakaan. Järjen vastaisesti Arno suuntasi portaikkoon, vaikka olisi nimenomaan pitänyt pysyä asunnossa.

- Tänään ei sitten saunota, savunkatkuisesta käytävästä palannut Arno kertoi: - Meni kiuas uusiksi. Joku oli laittanu muoviämpärin kiville.

   - Eihän siellä tänään ole kukaan vielä kylpenyt? Liinu ihmetteli: - Meillä on ensimmäinen vuoro.

   - Liekö siivoojalta jääny. Kiuashan menee kauko-ohjattuna päälle.

   - Lasketaan sitten noita pukkeja, Liinu tuumasi pettyneenä ja katseli alas, missä hiippalakkisia valkopartoja seurasi rivissä kuinka palomiehet pakkaantuivat takaisin autoihin ja poistuvat paikalta saunatilat ja rappukäytävän tuuletettuaan.

  

Väliin mahtui monia erilaisia jouluja puolison ja lapsuudenperheen kanssa. Oli risteilyhäämatkajoulu ja puolison sairaalassa viettämä joulu, josta selvittiin säikähdyksellä. Myös hautausmaalla kameran jäädyttänyt joulu, kun lunta oli lähes metri ja pakkasta yli 40, sekä Lapissa, vaatimattomassa mökissä vietetty joulu. Oli myös useita joulua, jolloin kotitalon vintissä kulutettiin aikaa kokoamalla tuhansia osia sisältäviä palapelejä tai pelattiin lautapelejä sukulaisten kanssa.

   Koskaan enää Liinu ei tavoittanut sitä tunnelmallista lapsenjoulua, ennen kuin hän viimein saa oman pienokaisen. Saunassa tytär ei sentään syntynyt, eikä edes jouluna, vaan valitsee maailmaantulopäiväkseen keväisen karnevaalijuhlan, vapun.

   Joulusauna ei tuntunut muutamaan vuoteen niin tärkeältä kun pienen lapsen joulunodotus toi oikeanlaisen juhlan tunnelman. Räntäsateet tai rikkoutuneet kuusenlamput eivät onnistuneet pilaamaan Liinun fiilistelyä, mutta tytärkin kasvoi ja alkoi epäillä joulupukin olemassaoloa. Sitä oikeaa juhlaa täytyi taas ruveta luomaan ja Liinu muisti jälleen joulusaunat.

Vuokrakolmiossa ei ollut omaa saunaa, mutta taloyhtiön löylyhuone oli suuri ja kelvolliset. Kuin tilauksesta aatto sattui Liinun saunavuoropäivälle ja tunnelmaa luodakseen hän vei pukuhuoneeseen sähkökynttelikön sekä männynoksia. Löylyttely tuntui mukavalta ja Liinu jäi miettimään missä voisi kylpeä seuraavana jouluna.

   Lähes vuosi vierähti, kun Liinu huomasi että aatto sattui päivälle, jolloin ei ollut kenenkään saunavuoro. Hän pyysi isännöitsijältä, että kiuas pistettäisiin lämpiämään ja lupauksen saatuaan teippasi vuorolistan saunan oveen, valiten tietenkin itse ensin sopivimman ajan.

   Aattona Liinu pakkasi saunatarvikkeet hyvissä ajoin valmiiksi ja ryhtyi perheen kanssa nauttimaan jouluateriaa, kun ovikello soi yllättäen.

   - Joulupukki on eksynyt, ehdotti tytär, kun Arno suuntasi ovelle.

   - Pukuhuoneessa on tulva, Liinu kuuli naapuri äänen keittiöön saakka: - Joku oli jättänyt ikkunan auki. Putki on jäätynyt ja haljennut.

   - Että se siitä saunasta, Liinu huokasi näreissään.

   Samassa hän sai ajatuksen ja huikkasi kenkiä jalkoihinsa kiskoen: - Mä käyn katsoo onko toisessa saunassa vapaita aikoja.

   Kiireesti Liinu liukasteli pihojen poikki, mutta kaikki saunavuorot olivat varattuja ja pettymys aikaisempaakin suurempi.

   - Taidan seisoa suihkussa ja hieroa vastalla selkää, Liinu tuhisi.

Seuraavassa helmikuussa oli karkausvuoden takia 29 päivää ja taas jouluaatto sattui samalle viikonpäivälle. Jälleen oli mahdollisuus joulusaunaan ja Liinu seurasi saunarakennusta koko edellisen viikon, ettei kukaan vain unohtaisi ikkunoita auki. Toistamiseen hän koristeli pukuhuoneen sähkökynttilöin sekä havuin ja odotti koivuvasta valmiina aattoiltaa. Taas ovikello keskeytti kinkunsyönnin ja jälleen oli naapurilla asiaa: - Käytiin vain suihkussa, kun kiuas ei ollut päällä.

   Kiinteistöhuollon mies sai kuunnella korvat punaisina Liinun soittaessa kiukkuisen puhelun. Hyvä että hän ehti laskea luurin, kun pakettiauto jo seisoi saunarakennuksen edessä, mutta liian myöhään Liinun kannalta. Kiuas ei ehtinyt lämmittää suurta saunaa tarpeeksi kuumaksi.

    Toisessa saunassa oli viimeinen vuoro vapaana, mutta tytär ei enää ollut tarpeeksi pirteä löylyttelemään. Niinpä Liinu vastoi yksin pikkuisen jäädessä kuuntelemaan uutta kirjaa, josta isä luki hänelle iltasatua.

Kaikkien iloksi Liinun pikkuveli oli löytänyt uuden perheen ja kutsui siskon porukoineen viettämään joulua juuri ostettuun omakotitaloon, jossa oli peräti kaksi saunaa. Kellarissa uusi sähköllä toimiva ja piharakennuksessa vanha klapeilla lämpenevä, joten joulusaunaa ei voisi pilata edes sähkökatkos.

   Koko joulukuun oli paukkunut kova pakkanen, eikä veli ollut päässyt pesemään pihasaunaa. Keli oli aatoksi lauhtunut, mutta lauteiden kuuraaminen ei houkutellut juhla-ateriaan valmistautuvia, joten yhteistuumin päätettiin tyytyä sähkökiukaaseen. Jo hyvissä ajoin kiuas pihisi kiviään kuumentaen ja kattilahuoneen Arimaxiin syötettiin reilusti pilkkeitä, että lämmintä vettä riittäisi isommallekin porukalle.

   Jouluateria tuotti vähän pulmia, kun uudella vaimolla oli toisenlaiset tavat kuin Liinulla, mutta sekään ei turmellut tunnelmaa. Kaikki viisi lasta olivat jo niin isoja, ettei heitä tarvinnut kehottaa huuhtelemaan astioita syönnin jälkeen.

   - Höh? serkuksista nuorin sanoi kun hanasta ei tullutkaan vettä.

   - Mitä, mitä? uusi vaimo pihisi ja lähti pihalle vetämään hermosavut, mutta palasi lähes samoilta jaloilta takaisi: - Vesilaitoksen auto ajoi ohi. Mä käyn kattomassa mikä mättää.

   Miehet kiirehtivät hänen peräänsä ja lapsetkin survoivat jo kenkiä jalkoihinsa. Liinu jäi korjaamaan ruokia pöydästä ja asettelemaan likaisia astioita koneeseen odottamaan juoksevan veden paluuta.

   - Kadun päässä on suihkulähde, vanhin pojista julisti kun palasi takaisin.

   - Arimaxiin ei saa enää laittaa puita, veli varoitteli: - Muuten vesi kiehuu ja säiliö pamahtaa.

   - Ei sitten saunotakaan tänään, Arno totesi.

   - No, eipä ole uutta, Liina vastasi.

   Samassa ulko-oveen koputettiin ja portailla seisoi nöyrän näköinen vesilaitoksen mies: - Meidän piti katkaista vedentulo kokonaan ennen kuin se tulvii asuntojen kellareihin. Pidetään nyt puoli tuntia auki, niin voitte täyttää astiat.

   - Onko se poikki koko Purolasta? Uusi vaimo kysyi.

   - Vain tämä kadun pätkä ja tuo risteävä, vesimies vastasi.

   - Ja koskahan vettä taas saadaan?

   - Kyllä se menee pyhien yli. Siihen asti avataan venttiili päivittäin, että saatte astiat täyteen.

   - Sikiöt pissille, veli komensi jälkeläisiä: - Kohta ei vedetä vessaa.

   Pian joka ainoa kannu, kulho ja kattila keittiössä sekä kanisteri, ämpäri ja vati pesuhuoneessa oli täynnä vettä. Veli kaivoi kertakäyttökupit esille ja tussasi niihin jokaisen nimen, ettei tiskiä tulisi lisää.

   - Joka käy kakalla, hakee itse huuhteluvettä kellarista, veli tähdensi.

   - Ajeltaisiin vaikka heti kotia, mutta on maisteltu liikaa joulujuomia, Liinu sanoi.

   - Mutta heti aamulla häippästään, Arnokin lupasi: - Ja mä voin hädän tullen hilipasta tuohon huoltamon vessaan.

   - Se on auki vasta aamulla, veljen uusi vaimo huomautti.

   - Ainoa kerta kun mulla on vanhanaikaista pihahuussia ikävä, Liinu sanoi.

Joulupäivän iltana, kun Liinun perhe oli jo kotona, piippasi hänen kännynsä. Veljen viestissä luki: "Lähettiin mummolaan evakkoon ja vietiin anoppi mökille pakoon. Sikiöillä on oksennustauti."

Joulut alkoivat taas tuntua tylsiltä, kun tytär kasvoi ja lapsenmielisyys katosi. Liinu ehdotti, että he viettäisivät seuraavan joulun kylpylässä.

   - Ootko varma, että siellä riittää vettä, tytär lohkaisi.

   - Jospa jossain altaassa saa varpaansa kasteltua, Liinu naurahti.

   - Entäpä jos sähkö menee poikki, Arnokin vinoili ja hyräili Juicen Puhelupylvään henkistä elämää.

   - Taas se muistuttaa mun isästä, Liinu selvensi tyttärelle. - Sun ukki oli kaivinkoneenkuljettaja ja laulussa sanotaan "Piuhan maahan kaivamien tuskin ratkaisee. Rasvanäppi kaivurikuski kuuman linjan katkaisee".

   - Katkasiko se?

   - No ei, mutta sun isistä on hauska ajatella että ukki oli rasvanäppi, Liinu kertoo tyttärelle, joka ei koskaan ehtinyt nähdä äitinsä isää.

Kylpylässä Liinulle riitti vettä suuren altaan mitalta, kun vieraat viettivät mieluummin aikaa ravintolan puolella. Suurin osa valoista oli sammutettu ja altaan reunaa kaunistivat sadat kynttilät, kun Liinu nautti yksinäisestä märkähölökästä miehen ja tyttären lilluessa poreissa. Saunojakin oli kolme erilaista, mutta niissäkin Liinun perheenjäsenet olivat ainoat löylyttelijät. 

   Se oikea joulutunnelma jäi vähän vaisuksi, vaikka pukkikin vieraili aulabaarissa lahjoja jakamassa. Ei tuntunut kylpyläjoulukaan Liinulle sopivalta ja hän alkoi haaveilla ihan omasta, tai no ehkä todellisuudessa pankin, saunasta.

   Vielä seuraavan joulun hän vietti vuokra-asunnossaan, vaikka uusi koti oli jo ostettu, sillä muuttamaan Liinun perhe pääsi vasta kevättalvella. Kiireen keskellä hän kuurasi lauteet sekä pesuhuoneen, jonka jälkeen kiuas onkin lämmennyt joka toinen päivä.

   Joulun alla Liinu halusi pestä saunan vieläkin perusteellisemmin, mutta kipeä jalka haittasi lauteiden alla konttaamista. Jo pitkälle murrosikään kasvanut tytär halusi auttaa äitiään ja lupautui lattianpesijäksi heti kun joululoma alkaisi.

   - Täällä on liian pimeää, tytär valitti kumautettuaan päänsä alalavoon.

   - Otetaan tämä pois, niin tulee enemmän valoa, Liinu sanoi ja irrotti puisen ritilän valaisimen edestä: - Oho. Täältähän puuttuu lasinen kupu.

   - Onneksi ei ole osunut vettä, puoliso sanoi.

   - Miksi? Tytär kysyi.

   - Kuuma hehkulamppu olisi räsähtänyt rikki, Liinu selitti: - Sirpaleita olisi varmaan lentänyt ympäri saunaa.

   - Ei kyllä enää lähdetä rautakauppaan tai sähköliikkeeseen, Arno sanoi: - Pitää pärjätä pyhän yli ilman suojakupua.

   - Mutta minähän saunon vaikka pimeässä, Liinu totesi ja kaiveli esiin kynttilöitä.

   - Ei olis ongelmaa, jos ovessa olisi lasi, puoliso huomautti ja mittaili jo aukon kokoa katseellaan.

   Siitä lähtien Liinu on löylytellyt jouluaattoisin kynttilöiden valossa, joita hän on sijoitellut pesuhuoneen lasiselle peilihyllylle sekä lyhdyssä ja metallitarjottimella kiukaan viereen lattialle, sillä ylempänä löyly tukahduttaa liekit.

   Kesälle tuoksuva koivuvasta, kiireetön ilta ja kynttilöiden tunnelmallinen loiste vievät hänet lapsuuden muistoihin ja siihen suureen kotitalon saunaan, jonka lattiakaivo piti pakkasilla sulattaa kuumalla vedellä.

--oo--

Alkuun

Joulutarina 2013

Jouluenkeli

Olen saanut nukkua lähes vuoden. Se on ollut hyväksi tällaiselle vanhalle ja raihnaiselle. Pitkän levon jälkeen jaksan hymyillä viikon tai pari.

   Alkuperäisestä, vaaleanpunaisesta mekosta ei ole enää mitään jäljellä. Tuon mustapilkkuisen ihanuuden on aika syönyt aivan hiutiriutu. Kenkäni ovat hävinneet, enkä ole nähnyt niitä vuosiin. Talven varalle kudotut villavaatteet on annettu enemmän tarvitsevalle. Omistin joskus samanlaisen kukkakuvioisen flanelli yöpaidan kuin minua paijannut pikkutyttö, mutta sekin on joutunut hukkaan. Keinuvan vuoteenikin joku astui rikki jo vuosikymmeniä sitten.

Mutta olin minäkin joskus uusi ja ehyt. Silloin ei silmä vielä repsottanut, mustekynän jäljet kertoneet pojankoltiaisen anatomian opeista eikä puukonjäljet vartalossa miehenalun ajattelemattomuudesta.

Seisoin tomerasti omilla jaloillani, joissa kiiltelivät valkoiset muovikengät. Vastapäisen hyllyn täyttivät lauta- ja palapelit. Afrikan tähteä oli runsaammin kuin muita, olihan se vuodesta toiseen kestosuosikki.

Oli arki-ilta eikä kaupassa ollut ruuhkaa. Toisin oli lauantai aamupäivisin kun lapset täyttivät hyllyvälit. Ihastuksissaan tytöt nostelivat meidät syliinsä ja kiikuttivat vanhempiensa nähtäväksi.

   - Minä tahtoisin tämän, he sanoivat ojentaen meitä aikuisia kohden.

   - Sinun pitää kirjoittaa joulupukille, he saivat vastaukseksi.

   Mies pysähtyi juuri kohdalleni. Hän näytti kiireiseltä, oli varmaan piipahtanut töistä tullessa. Hän näytti juuri sellaiselta, jonka kotona alle kouluikäinen tytär toivottaa: ”Aja hiljaa, isi nyt vain, niin sitten illalla leikitään”. Poikiakin hänellä täytyi olla, sillä kainalossa oli Tarzan kirja ja kädessä pieni laatikko, jonka kylkeen oli liimattu vihreän tykin kuva.

Yritin saada poskeni hehkumaan punaisempana ja väläytin kauneimman hymyni, kun huomasin miehen mittailevan hyllyriviä. Mekon helman pitsejäkin suoristaisin, jos vain kyynärpääni taipuisivat. Hänen katseensa siirtyi välillä vierelläni seisovaan ruskeaverikköön, jonka kengät olivat mustat ja valkopilkkuisen mekon pohja oranssi.

- Tyttö tykkää ”Puhelinlangoista” ja Teija Sopasesta, kuulin miehen ajattelevan: - Vaalea sen olla pitää.

  Mies valitsi minut, mutta pysähtyi vielä ennen kassalle menoa. Kädet varattuina hän työnteli kolmirattaista edestakaisin jalkaterällään saaden valkoiset polkimet pyörimään punaisen pyörän molemmin puolin.

- Tästä kuopus pitäisi, mutta on se aika kallis, mies pohti ja jätti pyörän paikoilleen: - Ja iso muiden lahjoihin verrattuna. Pitää miettiä vielä.

Myyjätär kääri minut tähtikuvioiseen paperiin: - Punaista vai kullanväristä nauhaa? hän kysyi.

   - Kultaista, mies vastasi.

Seuraavat viikot vietin pyykkivasussa. Tuoksuista päätellen se oli sijoitettu kylmälle ullakolle. Vierelleni ja päälleni kertyi jouluisen paperin peittämiä kääröjä. Osa niistä oli pehmeitä ja osa kovia eivätkä suurimmat edes mahtuneet koppaan. Välillä joku kävi ravistelemassa minua niin, että jämäkät kiharat olivat mennä epäjärjestykseen.

- Siinä ei lue sinun nimeä, pienen pojan ääni kuiskasi. Hän on koulussa ensimmäisellä ja oppinut aivan vasta lukemaan.

   Minut sysättiin syrjään: - Tässäpä on, isomman itsevarma ääni vastaa.

   - Älä avaa sitä. Isä huomaa, hätäili pienempi.

   - Kurkkaan vain vähän nurkasta. Etkä sitten kieli.

   Jossain kolahti ovi ja pojat katosivat silmänräpäyksessä.

   Kului vielä muutama kylmä yö kunnes varastoon kolisteltiin sisälle.

- Vie sinä tämä vasu, niin minä tuon nuo isommat, mies sanoi ja tunnistin äänen. Hän oli sama joka valitsi minut kaupan hyllyltä.

   Askeleet tömisivät ja keppiä kopisteltiin.

   - Onko täällä kilttejä lapsia, toinen mies kysyi möreästi.

   - On, kuului monen pienen suusta yhtä aikaa.

   Olin niin jännittynyt, etten muista pukin vierailusta kuin jouluruokien tuoksun, lasten laulaman ”Joulupuu on rakennettu” ja riemunkiljahdukset. Lähes kaikki paketit olivat hävinneet ympäriltäni kun viimein tuli minun vuoroni.

   - Kiitos, lapsen ääni sanoi ja polvet koukistuivat niiaukseen. Nauhaa revittiin ja kynnet rapsuttivat teippiä paperin reunasta. Kääre antoi periksi. Kynttilöiden loisteessa katsoin

muovikalvon läpi pienen tytön vihreänruskeisiin silmiin. Jo ennen laatikon avaamista hän käänsi minut selälleen.

- Katsokaa, hän riemuitsi kun siniset silmäni menevät kiinni ja auki tummat ripset värähdellen.

   Tyttö kiskoi minut paketin sisältä ja rutisti rintaansa vasten. Hän silitti vaaleita hiuksiani jotka olivat yhtä tuuheat ja kiharaiset kuin hänen omansa.

   - Mikä sille tulee nimeksi, äiti kysyi.

   - Katri-Helena, tyttö vastasi empimättä ajatellen joka ilta televisiossa näkyvää juontajaa. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että hän sekoitti Letkajenkan laulajan ja kuuluttajan, jonka hiukset olivat aivan samannäköiset kuin minulla.

Pieni tyttö ei enää ole pieni tyttö, mutta jouluisin lapsuus muistuu hänen mieleensä. Jälleen hän asettelee enkelit piirongin päälle. Vuosi vuodelta on seuraan ilmestynyt uusia ja entistä upeampia. Muutama on kullalla koristeltua posliinia. Joidenkin siivet ovat oikeita sulkia, toisen hehkuvat valoisina väriä vaihtaen.

Paljaine varpaineni en tunne itseäni muiden veroiseksi vaikka ylläni on nyt pitkä, valkoinen satiinimekko, selkääni koristavat pahvista sekä pitsistä kootut siivet ja vaaleat kutrini saavat jälleen hopeisena välkehtivän kimallenauhan. Silti aikuiseksi kasvanut tyttö asettelee minut kaikkein keskimmäiseksi, kunniapaikalle.   

Alkuun