2.4 Kalle - lesken elämää

 

2.4. Kalle - lesken elämää

 

Tämä on jatkoa 2.3. Kallen ja Miinan perhe -osiolle, ja tässä kerron nimenomaan Kallen elämästä Miina-vaimon kuoleman jälkeen, vuodesta 1889 eteenpäin. Perheen lasten aikuistuminen mainitsen vain pienin viittauksin, sillä heistä jokainen saa aikanaan oman, erillisen kertomuksensa.

 

Paltamo-facebook: Katja Niskanen, 6. joulukuuta 2021 aamulla klo 04.32

 

Vuosisadan lopulla elettiin Suomen heräämisen aikaa, jolloin poliitikkojen ohella myös eri alojen taiteilijat ryhtyivät puolustamaan autonomista maatamme. Kuvataiteilijoilla se rupesi näkymään kansallisromantiikkana ja kirjailijoilla suomenkielisenä tuotantona, mikä johti kiistoihin siitä kumpikin kielistämme oli oikea tai parempi, suomi vai ruotsi.

   Monet venäläiset pitivät Suomen tulli-, raha- ja postilaitoksia liiaksi itsenäisyyteen viittaavina, olihan meillä omat markat ja postimerkit. Venäjä esitti 1889, että itsenäisesti toimivat laitokset yhdistetään isäntämaan laitoksiin, mutta Suomen Senaatti vastusti ehdotusta valtio-oikeudellisilla perusteilla. Senaatti vastasi, että esitys loukkaa Suomen autonomista asemaa ja perustuslakia. Senaatin näkemys suututti keisarin, ja lepytelläkseen hallitsijaa, ryhtyi Suomen ministerivaltiosihteeri C. Ehrnrooth pikaisesti valmistelemaan postien yhdistämistä, että vain pienempi paha toteutuisi. Kesäkuussa hallitsija Aleksanteri III allekirjoitti postimanifestin, joka määräsi, että Suomen posti tuli yhdistää ja alistaa Venäjän alaisuuteen. Tuon tapahtuman myötä katsottiin routakauden alkaneen Suomessa, sillä postin menetys oli alkusysäys venäläistää suomalaiset, kuten muutkin Venäjän vähemmistökansat.

   Kansamme tunsi kuitenkin saaneensa erävoiton, kun tulli- ja rahalaitoksia ei pystytty yhdistämään teknisten hankaluuksien ja suomalaisten jarrutuksen vuoksi, eikä postimanifestikaan aluksi vaikuttanut käytännössä mihinkään. Työtä jatkoivat samat työntekijät ja vanhat postimerkit pysyivät voimassa kelvaten edelleen maamme sisäisessä postiliikenteessä, vaikka niiden rinnalle tulivat venäläiset merkit seuraavana vuonna.

Erämaa

 

Kalle Mikkoseen eivät postiasiat paljon vaikuttaneet, hänelle tuskin tuli usein kirjeitä. Kallen suruvuosi tuli täyteen 1890-luvun alkaessa, oikeastaan kaksinkertaisesti, koska kirkko hyväksyi miehen suruajaksi puolet siitä kuin naisen. Leskeys oli ainoa aika, jolloin naiset saivat päättää omista asioistaan ja rahoistaan, joten ne joiden toimeentulo oli hyvä, eivät varmaan pistäneet pahakseen kaksinkertaista, vuoden kestävää suruaikaa, jolloin ei tarvinnut hätistellä kosijoita pois. Mutta sellaisia olivat lähinnä varakkaat leskirouvat, harvalla mökin muijalla tai torpan emännällä oli muuta mahdollisuutta kuin etsiä itselleen ja lapsilleen uusi elättäjä, ettei joutunut pistämään jälkikasvuaan huutokauppaan ja ruotilaiseksi.

   Uusi vuosikymmen toi Mikkosille mukanaan iloisia asioita, kun Kallesta tuli keväällä ukki. Pojista vanhin, Paltaniemellä elelevä Antti oli mennyt vuotta aiemmin naimisiin Hilma Planmanin kanssa, ja Juho Heikki syntyi huhtikuun alussa 1890. Jostain syystä kyseinen etunimiyhdistelmä kääntyy nimeksi Hannes. Nähtävästi se johtui siitä, että Juho on väännös nimestä Johan, joka taas on lyhennös Johanneksesta, josta käyttöön on otettu vain loppuosa. Sivumennen sanoen nimet Johannes, Johan ja Josef ovat tuottaneet minulle suunnattomia vaikeuksia sukututkimusta tehdessä. Koskaan ei tiedä mitä nimenväännöstä kukakin on käyttänyt, ja lisäksi viranomaisilla on ollut niistä omat versionsa.

   Wähälän lapset varttuivat ja sisarussarjan toiseksi nuorin, Johan karisti Paltamon tomut jaloistaan vain viikko sen jälkeen, kun hänestä tuli ensimmäistä kertaa setä. Nuorimies lienee kaivannut leveämmän leivän ääreen, eihän Paltamossa ollut kouluttamattomalle tarjolla kuin lähinnä raskaita osa-aikatöitä. Nuorukainen valui kuin vesi Oulujokea myötävirtaan ja päätyi Ouluun, vaikka hän ei ollut vielä kuuttatoistakaan ja rippikoulukin oli käymättä.

   Heikillä oli edelleen elätettävänä pikkuveli Jooseppi, ja Wähälässä asui myös Kaisa Leena, joka saavuttaisi seuraavana vuonna ”lain iän” eli hänestä tulisi täysi-ikäinen, joka tuolloin tarkoitti 21-vuoden ikää. Perheen ainoana tyttönä hän lienee pyörittänyt huushollia siihen saakka, kunnes torppa sai uuden emännän. Rippikirjan mukaan myös kahdenkymmenenkolmen ikäinen Matti asui Wähälässä. Saattoi olla, että hän kulki kauempanakin töissä, kuten keväisin uitoissa ja talvisin savotoissa, mutta ei ollut vielä nähnyt syytä muuttaa kirjojaan muualle.

   Vilja-anti oli Kainuussa syksyllä kohtalainen, mikä ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä hallan lisäksi sadon saattoi tuhota edellistalven pakkaset lumettomaan aikaan, myöhäinen kevät, liian märkä tai kuiva kesä taikka ankara tuuli sekä raju sade.

   Kajaanissa oli omat murheensa lokakuussa, kun tulipalo vei Herman Renforsilta tuotantolaitoksen, jonka mies oli perustenut Tulliniemeen, vanhaan oluttehtaaseen parikymmentä vuotta aiemmin. Fabrikööri oli vuosien saatossa laajentanut uistintehtaan toimintaa, joten tuotantolaitos valmisti myös turkistuotteita, ja kivihiomo pienesineitä, mutta kaikki osastot tuhoutuivat palossa. Kaupungin ainoa tehdas lienee ollut hyvin vakuutettu, sillä tulipalo ei hidastanut Renforsin tahtia, vaan jo seuraavana vuonna, ennen kuin uusi teollisuuslaitos valmistui Kajaaniin, perusti fabrikööri tuotteilleen myymälän Helsinkiin.

   Melalahdesta ei kuljettu kaupunkiin päivätöihin, kestihän yhdensuuntainen venematka kauniissa kelissä rivakaltakin soutajalta lähemmäs kuusi tunti. Yrjö ja Koitto laivat kuljettivat rahtia sekä matkustajia Oulujärvellä, mutta päivittäiseen työmatkaan niistä ei ollut, sillä alukset seilasivat toisena päivänä Vaalan kurkkuun ja palasi seuraavana Kajaaniin. Paatit eivätkä poikenneet kurssista, kuin niihin sivukylien rykyihin, jotka sattuivat reitin varrelle.

   Tehdaspalo ei suoranaisesti koskettanut melalahtelaisia, eikä loppuvuosi tuonut seudulle sanottavammin muutakaan pahaa. Wähälässä sen sijaan tapahtui pelkkää hyvää, sillä torppa sai uuden emännän, kun Heikki toi joulukuun puolivälissä kotiin 23-vuotiaan nuorikkonsa. Riitu-Kaisaksi tai Riituksi kutsuttu Briita Kaisa Wäisänen oli Melalahden kylän pohjoislaidalta, Vaarankylän Halmetmäen Joonan toiseksi vanhin tytär.

Niittomiehet

 

Aleksanteri III kurmuutti suomalaisia vielä joulukuussa, kun hän ei vahvistanut säätyvaltiopäivien hyväksymää Suomen rikoslakia, koska jotkut kohdat poikkesivat Venäjän rikoslain periaatteista ja aiemmista käytännöistä. Keisarin menettely herätti suurta huolta suomalaisissa, sillä Venäjällä oli samoihin aikoihin ilmestynyt muun muassa Ordinin laatimia kirjallisia hyökkäyksiä Suomen autonomiaa vastaan. Ordin väitti Aleksanteri I aikoinaan antaman ”keisarin vakuutuksen” olleen pelkkä fraasi, jolla ei ollut valtio-opillisesti sitovaa merkitystä. Myöhempinä aikoina suomalaiset lainoppineet ovat kertoneet Ordinin olleen oikeassa, lakipykälien mukaan Venäjän hallitsija oli vapaa muuttamaan Suomen asemaa oman tahtonsa mukaan.

   Säätyvaltiopäivät saivat vuoden 1891 alussa käsiteltäväkseen rikoslain muuttamisen esityksen pohjalta, johon venäläiset lakiasiantuntijat olivat pistäneet ”punakynä merkintänsä”. Tästä säätyjen puhemiehet nostivat esille huolen Suomen tulevaisuudesta, johon Aleksanteri III otti kantaa maaliskuussa lähetetyllä rauhoitusreskriptiksi nimetyllä käskykirjeellä, jossa hän korosti hyväntahtoisuuttaan ja luottamustaan Suomea ja sen kansaa kohtaan. Kirjeessä vakuutettiin, että huolta herättäneisiin toimiin oli ryhdytty pelkästään Suomen ja Venäjän lähentämiseksi. Toisaalta siinä mainittiin, että maiden lakien yhdenmukaisuuden puute aiheutti väärinkäsityksiä, ja että suomalaisten toivottiin ymmärtävän oman etunsa olevan maiden välisten siteiden lujittaminen. Käskykirjeeseen oli kauniisiin korulauseisiin piilotettu sanoma, että keisari halusi yhtenäistää Suomen lait samanlaisiksi kuin Venäjän lait.

   Kun kato koitti syksyn 1891 myötä, oli rahvaan taas turvauduttava pettuun. Maassamme ei perustettu hoitohuoneita aiempien nälkävuosien tapaan, koska ne oli havaittu taudinpesiksi. Kainuussakin noita kuolemaloukkoja oli ollut monessa pitäjässä, mutta Paltamossa ei ollut edellistenkään katojen aikaan hoitohuoneita eli paikkoja johon kaikkein köyhimmät kerättiin tekemään jotain puhdetyötä laihalla ruokapalkalla. Sen sijaan viljaa vastaan saattoi tehdä kotona käsitöitä kuten kehrätä hamppua, kutoa kalaverkkoja tai valmistaa pärekoreja, voipystejä, haravia, kelkkoja taikka muuta vastaavaa. Tällä kertaa samanlainen malli omaksuttiin muuallakin Suomessa. Senaatti teki myös aikamoisen poikkeuksen edellisiin nälkävuosiin verrattuna, ja antoi luvan jakaa ruokaa kaikkein heikompiosaisille ilman vastiketta, etteivät nämä lähtisi kerjuulle ympäri kyliä.

   Katovuodet kiihdyttivät Ameriikkaan muuttoa, jonne Kainuustakin alkoi virrata väkeä. Pohjanmaa oli edelleen poismuuttorikkainta aluetta, mutta moni Suomussalmella ja Hyrynsalmella kadon kokenut torppari myi omaisuutensa, maksoi kuuliaisesti veronsa ja lunasti laivaliput koko perheelle. Lähtö tapahtui pääsääntöisesti seuraavan vuoden puolella, ja rapakon taa suuntasi melkoinen joukko myös muualta Ylä-Kainuusta sekä Koillismaalta. Kainuusta oli lähtijöitä jonkin verran myös Venäjälle, lähinnä Viipuriin, sekä Suomen kaupunkeihin, joissa oli teollisuutta.

   Yhdysvallat tiukensi maahan saapuvien kuntoisuutta ja matkustajien oli saavuttava tammikuun 1892 alusta alkaen Ellis Island saarelle, jossa lääkärin syynättiin hyvin tarkasti. tulija terveyden Jotkut joutuivat lähtemään takaisin, vaikkapa vain, jos silmät rähmivät tai hänellä oli jokin ruumiinvamma. Moni perhe erkaantui kahdeksi, kun toinen vanhemmista palasi Suomeen jälkikasvun kanssa, joita ei päästetty maahan, ja toinen jatkoi tienaamaan uudelle mantereelle, ehkä joku isommista lapsista mukanaan.

   Wähälässä väki väheni, kun Kaisa Leena muutti Utajärvelle piikomaan tammikuun lopussa 1892. Mahtoiko lähdön syynä olla edellissyksyn kato, oliko pirtissä liikaa ruokittavia? Kunnathan kyllä järjestivät hätätyötä, mutta kaikki eivät olleen yhtä mieltä siitä, millaista työtä annettiin ja kenelle. Joku ”Tietoa haluava” kirjoitti 23.3 .1892 Kaiku-lehden yleisöosastoon, mutta ”Nöyrä kysymys” julkaistiin vasta kaksi ja puoli viikkoa myöhemmin. Paltamon paikallishätäaputoimikunnan puheenjohtaja laati vastauksen jo pari päivää myöhemmin, mutta tiedon kulku Ouluun oli niin hidasta, että kirjoitus julkaistiin 20.4 ilmestyneessä numerossa 56. Kainuussa ei ollut omaa sanomalehteä, ja kun oululainen Kaiku viimein saavutti paltamolaiset lukijat, oli varmaan jo toukokuu, ja asia puitu sekä tiedotettu pitäjän sisällä paljon aiemmin. Kajaanin lennättimen kautta toki pystyttiin jo nopeampaan tiedonvaihtoon, mutta morsettamalla lähetettävät viestit olivat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä, eivät lehtiartikkelin mittaisia. Telefooni yhtiön kaupunki sai vasta kuusi vuotta myöhemmin.

   Kirkon- ja henkikirjassa mäkitupa kulki jo Hautala-nimellä, toisin kuin suvun omissa papereissa. Torpassa asui neljä henkeä: Heikki, vaimo Briita, lois Kalle ja yksi poika eli Jooseppi. Matti löytyy kylän irtolaisista, kuten oli tapana merkitä sellaiset täysi-ikäiset torpanpojat, joilla ei ollut vakituista työtä, vaikka nämä asuisivatkin edelleen lapsuudenkodissaan. Kesäkuun puolivälissä Wähälässä oli taas viisi henkeä, kun Heikin ja Riitun esikoinen Kalle Johannes syntyi tasapainottamaan torpan väkimäärää.

Kalle oli ollut Miina-vaimon kuollessa vähän alle viisikymppinen, ja koki varmaan olevansa mies parhaassa iässä. Vaikka Miinan, Kallen ja Heikin keskinäisessä sopimuksessa sanotaan, että poika elättää vanhempansa näiden loppuiän, ei Kalle enää jäänyt syytingille, vaan kulki talvisin tukkitöissä kuten Mattikin. Lienevätkö jo tuolloin olleet talvet savotoissa Ylä-Kainuussa tai jopa vieläkin pohjoisempana, mutta Kalle nähtävästi palasi välillä Melalahteen, kenties Wähäläänkin, jossa saattoi autella ruokapalkalla sadonkorjuussa, sillä silloin kaikki kynnelle kykenevät otettiin mukaan.

   Talvella 1892-93 oli kovia pakkasia ja luntakin paikon hyvin paljon, mikä hankaloitti metsätöitä, kuten muutakin liikkumista. Kevät kuitenkin koitti ajallaan, tosin kesästä tuli aika sateinen, mutta lämmin. Sateet eivät hidastanut viljan kasvua, mutta heinäntekoa märkyys kuitenkin haittasivat. Syksyn anti oli Paltamossa suhteellisen hyvä, toisin kuin Ylä-Kainuussa sekä monissa Lapin ja Perämeren rannikon pitäjissä, joissa halla tärveli osan sadosta, mutta missään ei kaikista viljoista tullut täydellinen kato.

   Lieneekö Kalle savottareissuillaan löytänyt elämäänsä uuden naisen, paltaniemeläisen Stina Gustavan. Kustaava oli Mikko Oikarisen ja Vappu Liuskin tammikuussa 1856 syntynyt tytär, mutta ei hän enää mikään tyttönen ollut, vaan Juho Sivosen leski. Kustaava oli lapseton, vaikka oli ollut naimisissa lähes kaksitoista vuotta, ja jäänyt leskeksi nelisen vuotta aiemmin, samana vuonna kuin Kalle. Voikin olla, että he löysivät lohtua toisistaan, kun tiesivät millaista puolisonsa menettäneen yksinäisyys oli.

   Pari haki kuulutukset marraskuun alussa 1892 ja vihittiin viisi kuukautta myöhemmin, lankalauantaina.  Kalleen verrattuna morsian oli sananmukaisesti nuorikko. Kustaava oli yli kuusitoista vuotta sulhasta nuorempi, vasta 37-vuotias, nainen kukkeimmillaan, joten lapsia parille voisi hyvinkin tulla. ”Nuoripari” asettui asumaan Wähälään, ja rippikirjaan Kalle on merkitty torpan isännäksi, vaikka hänet olisi kuulunut kirjata syytinkiukoksi, tilahan oli toiseksi vanhimman pojan, Heikin.

   Saman vuoden maaliskuussa Kaisa Leena siirtyi pykälän verran länteen, kun hän muutti Utajärveltä Muhokselle. Hän pysyi edelleen naimattomana ja työskenteli piikana. Elokuussa Heikki vapautui elättämästä Jooseppia, kun tälle tuli kuusitoista ikävuotta täyteen, mutta Wähälään nuorukainen jäi kuitenkin edelleen asumaan, eikä sännännyt suin päin maailmalle kuten isoveli Johan.

   Syksyn sato oli Paltamossa, no jos nyt ei aivan erinomainen, niin normaalia parempi kuitenkin, sillä siemenviljaa oli saatu kylvöaikaan riittävästi. Toisin oli Ylä-Kainuussa ja Koillismaalla, jossa kato kävi jälleen. Talvikin käynnistyi Paltamossa ihan oikea-aikaisesti, ja Oulujärvi jäätyi joulukuussa kantavaksi kulkea kylillä ja kaupungissa.

   Lieneekö Matti piipahtanut kotonaan samalla kun haki muuttokirjan Paltamosta Kemijärven kauppalaan syyskuussa 1893, vai mahtoivatko asiat hoitua pappien kirjeenvaihdolla. Matti lienee ollut savotoissa Perä-Pohjolassa jo pidemmän aikaa, ja kirjojen siirtäminen pitäjästä toiseen johtui siitä, että hän oli löytänyt itselleen morsiamen. 26-vuotias Matti vihittiin jouluaattona Kemijärven Kummunkylässä, Jyvälän asunnossa. Vaimo oli hänen itsensä ikäisen, kemijärveläisen Liinun eli Briita Oliine Kumpulan kanssa.

Tukkinuotiolla

 

Helmikuussa 1894 Kaisa Leena lipui taas Oulujokivartta alaspäin, lähemmäs Perämerta. Muuton syy Oulun maaseurakuntaan lienee ollut Heikki Paakkari, joka oli kenties jo kihlannut Kaisa Leenan. Mikkoset myös lisääntyivät, kun Matin Liinu-vaimo synnytti Kemijärvellä huhtikuun alussa perheen esikoisen, Hilda Marian.

   Sadot olivat kohtalaisia eivätkä muutkaan murheet kiusanneet perheitä sanottavammin, mutta tiesivätkö Kalle ja muualla asuvat lapset toistensa asioista, sillä kovin kirjoitustaitoista perhe ei ollut. Kaikki osasivat ainakin jonkin verran lukea, mutta osa jälkikasvusta opettelin kirjoittamaan vasta kotoa lähdettyään, Kalle-isä ei luultavasti koskaan.

   Kaisa Leena Mikkonen ja Heikki Paakkari vihittiin Oulunsuun Värtössä marraskuun ensimmäisenä, vain muutama päivä aiemmin, jolloin Venäjänmaan tsaari Aleksanteri III kuoli palatsissaan Krimillä. Alle 50-vuotiaana menehtyneen hallitsijan kuolinsyy oli munuaissairaus joka luultavasti auteutui kymmenisen vuotta aiemmin Borkissa sattunut junaonnettomuus. Junaturmassa kuoli parikymmentä ihmistä ja ainakin saman verran loukkaantui, ei kuitenkaan kukaan hallitsijaperheestä. Tsaarin kerrotaan kannatelleen vaunun kattoa harteillaan saadakseen perheensä turvaan, ja tämän raskaan ponnistuksen vuoksi hänelle kehittyi myöhemmin kuolemaan johtanut sairaus. Seuraava hallitsija oli 26-vuotias Nikolai II, joka vanhimpana poikana peri vallan isäänsä jälkeen.

   Kalle ja Kustaava elelivät muutaman vuoden Wähälässä, kunnes heidät merkittiin vuoden 1895 henkikirjaan Melalahden irtolaisia. Tämä lienee johtunut siitä, että he eivät asuneet torpassa enää vakituisesti, kun hankkivat elantonsa savotoista, Kalle tukkijätkänä ja Kustaava keittäjänä. Kun pariskunnan irtolaisuusaika alkoi, oli Kalle jo viidenkymmenenkuuden, mutta lapsia heille ei ollut siunaantunut, vaikka Kustaavalla ikää ei ollut vielä neljääkymmentäkään.

   Tukkitöillä saatu elanto oli tiukassa. Työ oli kylmää ja raskasta korkeiden nietosten armoilla keskellä korpea. Palkkakaan ei ollut kovin häävi, ottaen huomioon, että sillä piti elää myös pitkälle seuraavaan syksyyn, vain uittohommat toivat lisätuloja alkukesään, ehkä sadonkorjuuta loppusuvesta. Metsätyöläisten asumukset olivat surkeita, kuorimattomista tukeista salvottuja parakkeja, joissa miehet nukkuivat vieretysten leveillä lavereilla. Kerrotaan, että tuon ajan tukkikämpissä tarkeni, vaikka permanto oli maata ja tilaa lämmitti joku kiukaan tapainen kivikasa. Myös kavereita riitti, joista kaikista ei saanut juttuseuraan, kun kaikenlaista elävää kulki tukkijätkien iholla, hiuksissa ja vaatteissa, kiusaten eteenkin öisin, kun väsyneet olisivat tarvinneet unta. Päivän metsässä lumesta ja hiestä kastuneet kamppeet kuivattiin saman tilan orsilla, missä kaikki muukin eläminen tapahtui. Välillä ilma oli niin sakeaa, että silmiä kirveli ja ovi piti aamuyöstä pistää joksikin aikaa selälleen, etteivät miehet olisi tukehtuneet hapen puutteeseen.

   Irtolaiset Kalle ja Kustaava suuntasivat monen muun tavoin savotoille Perä-Pohjolaan. Kalle kulki päivät pöllimetsässä ja Kustaava keitteli ruoat kämppä-äijille. Savottakymppi ei tietenkään tarponut päiviä metsässä, vaan teki osan töistään kirjoituspöydän ääressä tukkikämpillä, jossa hänellä oli usein oma rakennus, tai ainakin erillinen huone. Tuolla kertaa työnjohtajana toimi Juho Torvinen, jolla rupesi muukin kuin vain juttu luistamaan Kustaavan kanssa. Pian ei vaimo enää viettänytkään öitä puolisonsa kanssa, vaan Kustaava lämmitti kympin sänkyä siinä määrin, että heidän katsottiin elävän yhteiselämää. Niin oli Juho vallannut Kustaavan Kallelta, joka ei jäänyt katselemaan pettäjien peliä, vaan palasi kotiseudulle.

 

Tukkikämppä Kainuussa 1900-luvun alkupuolella

 

Poikkean kertomaan vähän Melalahden Jokijärven rannalla olevasta Järvelästä, koska se nivoutuu monilla tavoin Mikkosen suvun tarinaan. Vuonna 1828 syntyneen Isak Huusko eli lapsuutensa ja nuoruutensa vähäosaisena, mutta oli erittäin työteliäs ja sen vuoksi aikuisena hyvin toimeentuleva. Hän nai kolmikymppisenä Kajaanin Linnantauskylän Tuovilan talon tyttären Sanna Greta Karppisen. Tarkemmin sanottuna Sanna oli Pehkolanalhden Mannilan jälkeläinen, eli Kiveksen rosvojen Karppiset olivat hänen serkkujaan, samoin rehellisempi veli, markkinapoliisi Talas-Eera.

   Iisakki asettui asumaan itseään lähes yhdeksän vuotta nuoremman vaimonsa kanssa Melalahden Asikkalaan ja ryhtyi mylläriksi. Pari sai kuudessa vuodessa neljä poikaa: Johanneksen, Andersin, Adolfin ja Isakin, joista esikoinen menehtyi pienenä. Isojaon aikoihin perhe muutti uudistilalle, Jokijärven mäkitupaan, jossa Sanna kuoli jo maaliskuussa 1869 kuopuksen ollessa hivenen alle kolmen vanha.

   Kolme elossa olevaa poikaa tarvitsivat kaitsijaa, olihan vanhin vasta seitsemänvuotias. Eipä Iikka auttanut kuin palkata piika, ja sellaiseksi löytyi saman kylän Greta Kaisa Oikarinen. Pari vuotta nuorta naista ihasteltuaan Iisakki saatteli piikansa papin eteen ja nai lähes puolet itseään nuoremman morsiamen. Perheeseen syntyi lisää poikia, ensin Josef eli Juuso puolentoista avioliittovuoden jälkeen, ja vielä reilut neljä vuotta myöhemmin, tammikuun lopulla 1877, kaksoset Kalle ja Jaakko. Ikävä kyllä pojat jäivät tuolloin äidittömäksi, sillä Sanna kuoli ”lapsen kipuun” eli synnytykseen.

   Jälleen Iikka palkkasi taloon piian, tällä kertaa naapurista, Oikarilasta, joka tunnettiin ennen isojakoa Asikkalana. Piika Briita Leinonen yritti hoitaa äidittömiä kaksosia, mutta ei hän rintamaidoksi pystynyt muuttumaan. Lieneekö väärä ravinto saattanut pienet tuonelaan, vai olivatko heikkoja jo alkujaan, sillä molemmat kuolivat pieninä, Kalle todennäköisesti heti äitinsä jälkeen ja Jaakko vähän toisella vuodella.

   Vanhin elossa oleva poika, Antti alkoi aikuistuvat ja oli heinäkuussa 1879 melkein kahdeksantoista, kun Isak nai taas piikansa, jolloin Riitusta tuli hänen kolmas vaimonsa. Vaikka nuorikko oli lähes kolmekymppinen, oli parilla ikäeroa yli kaksikymmentä vuotta. Ja vanhaan tapaansa Iisakka oli ahkera muullekin kuin työlle, niin että perhe kasvoi jälleen. Iisakki oli ottanut Riitun kanssa varaslähtöä, ja perheen ainoa tytär, Ida Kustaava syntyi seitsemän kuukautta häiden jälkeen helmikuussa 1880. Muutaman pojankin pariskunta vielä sai, kun Johannes tuli maailmaan kaksi ja puoli vuotta siskonsa jälkeen, ja vielä lopuksi Heikki viisi ja puoli vuotta veljeään myöhemmin.

   Antti nai Lehtomäen ainoan lapsen, Reeta Kaisa Leinosen keväällä 1885 ja nuoripari asui aluksi Järvelässä. Kun Lehtomäen vanhalla isännällä alkoi ikä painaa, lunasti Iikka tilan vanhemmalle pojalleen Antille, mutta myös Aatu asettui samaan taloon. Aikanaan Antin nuorin tytär, minun isoäitini, nai Mikkosen, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

   Melalahti kärsi useana vuonna kuivuudesta, hallasta tai molemmista 1880- ja 1890-luvuilla, eikä Järvelän tila kukoistanut toivotulla tavalla, jolloin Iikalla rupesivat voimat loppumaan rankan raatamisen jälkeen. Iisakki oli saanut kasvatettua tilan pinta-alan lähes 190 hehtaariin, kun päätti jäädä syytingille maaliskuussa 1893. Hän piti itsellään tilan puolikkaan ja ”myi” toisen puolen Järvelästä pojalleen Juusolle, eli teki keskimmäisen lapsensa kanssa luovutuspaperin eläte-kontrahtia vastaan.

   Kauan ei Iisakki ehtinyt nauttia eläkepäivistä, vaan kuoli verenmyrkytykseen toukokuussa 1895. Hän jätti jälkeensä paitsi maallista mammonaa, myös lesken ja isänsä ahkeran elämäntavan perineet lapset, kuusi poikaa ja yhden tyttären. Antilla oli jo viisi lasta ja Aatullakin kolme, ja molemmat asuivat perheineen Lehtomäellä. Iikka-poika oli mennyt savotoille pohjoiseen ja ottanut muuttokirjan Rovaniemelle samana vuonna 1888, kun perheen Heikki-kuopus syntyi. Järvelässä asuivat vain Iikan Riitu-leski, sekä tämän kanssa saadut lapset, sekä nuori-isäntä Juuso, joka vei syksyllä vihille Hannilan Augusta Korhosen.

   Iikka oli tehnyt testamentin Riitun hyväksi päivää ennen heidän vihkimistään, ja uusinut sitä samana päivänä kuin luovutti tilan puolikkaan Juusolle. Uudessa paperissa kaiken hänen omaisuutensa peri Riitu sekä tämän kanssa tehnyt lapset. Niin Riitu lapsineen sai rahaa yli 640 markkaa sekä muuta omaisuutta lähes 1600 markan arvosta, ja Juuson puolikas oli tietenkin saman arvoinen. Pesäkirjassa on hauskaa paitsi itse luettelo jokaista hauveastiaa, pikku kirjaa, tikku paitaa ja potellia myöten, myös Juuson eli Joosefin nimi, joka on kirjoitettu muotoon Jauseb.

   Ainoa tytär Ida lähti Ouluun puolitoista vuotta isänsä kuoleman jälkeen, kuusitoista kesäisenä, yhtä kiireellä kuin Kallen Johan-poika vuosia aiemmin, eli suorittamatta rippikoulua. Idan asettuessa Ouluun, oli Mikkosen Johan ehtinyt jo jatkaa matkaa Tampereelle, ja sieltä morsiamensa Edla Lehtimäen kanssa Vaasaan, jossa syntyi tytär Lyyli Mathilda kesäkuussa 1895. Kyseinen vuosi oli Mikkosille lapsirikas, sillä Kaisa Leenalle syntyi Johan Henrikin Oulujoella kaksi päivää Lyyliä myöhemmin, ja Heikin Riitu Kaisa oli saanut toisen pojan Melalahdessa huhtikuun alussa.

Ote Isak Huuskon pesäkirjasta vuodelta 1895

 

Vaikka Kalle oli palannut Melalahteen yksin, löytyy vaimo Kustaava henkikirjoissa hänen jäljestään koska he olivat edelleen naimisissa. Myös rippikirjassa nimi kummittelee Kallen seurassa siitäkin huolimatta, että Kustaavalla ei ole yhtään merkintää ehtoollisella käynnistä, eikä hän luultavasti koskaan palannut Paltamoon.

   Kallella ei ollut enää kunnon vaimoa, mutta ei myöskään vakinaista työtä tai asuinpaikkaa, vaan hän lienee majaillut Wähälässä tai jonkun tuttavan ison pirtin nurkassa. Järvelässä oli suuri talo, jossa majoittui renkien ja piikojen lisäksi kaikenlaista ruotimummoa, irtolaista ja kumminkaimaa, joista yksi saattoi olla Kalle. Entiwanahaan kun oli tapana, että talolliset huolehtivat vanhoista ja vaivaisista, jos heillä ei ollut perhettä.

   Huuskon Juusolla rupesi perhe kasvavaan, kun Augusta pyöräytti esikoispojan joulukuun alussa. Pariskunta ehti olla naimisissa vain muutaman kuukauden ennen Toivo Aleksanteri syntymää, sillä isän kuolema lienee jarruttanut Juuson ja Augustan pääsyä vihillä aikaisemmin. Eikä rahvas pitänyt tiineenä naimista paheksuttavana, heille kihlaus oli edelleen yhtä sitova sopimus kuin papin aamen. Monesti morsian muutti sulhasen kotiin kun kihlajaiset oli juhlittu, mutta henkikirjoissa heidät merkittiin piioiksi.

   Mikkosen Kalle iski silmänsä Järvelän Riitu-leskeen, ja halusi perustaa tämän kanssa oman huushollin, mutta naimisiin menoa hidasti eräs yksityiskohta, eli Kustaava, jonka aviopuoliso Kalle edelleen oli. Avioero ei ollut mikään ”läpihuutojuttu” eteenkin, kun Kustaava ei ollut saapuvilla syytettäväksi aviorikoksesta. Tai sitten Kallea hävetti, että vaimo oli ollut hänelle uskoton, ja hän pelkäsi joutuvansa itse naurunalaiseksi, jos ero käsiteltäisiin pettämisen perusteella. Lisäksi uskottomuuteen olisi tarvittu silminnäkijöitä, joita saattoi olla vaikea löytää käräjille lausuntoa antamaan, olivathan nämä pohjoisessa metsätöitä tekeviä lentojätkiä.

   Joka tapauksessa Kalle pani eron Kustaavasta vireille Kihlakunnanoikeudessa lokakuussa 1897. Tuolloin Kalle sai luvan peräänkuuluttaa vaimoaan takaisin kotiin julkisella kuulutuksella, ja jos tämä ei saapuisi, voisi tuomioistuin myöntää eron. Torppari Mikkonen sai neuvon, että pöytäkirjan otteen lähettämällä hän voi anoa virka-apua läänin Kuvernööriltä, mutta Kalle taisi tarvita auttavaa kättä siihenkin, että sai postitettua asiakirjan eteenpäin.

   Kesti vuoden ennen kuin Kuvernööri oli saanut virka-apunsa siihen malliin, että kuulutus voitiin julkaista, mutta yhäkin Kainuussa jouduttiin lukemaan muualla painettuja aviiseista, kun seudulla ei vieläkään ilmestynyt yhtään sanomalehteä. Saarnastuoli oli edelleenkin varmin tapa tiedottaa asioista, ja niin 6. sekä 13. päivinä marraskuuta 1898 kaikissa Kajaanin kihlakunnan kirkoissa kuultiin seuraava kuulutus:

 

Koska teksti on huonolaatuinen, niin tässä sama uudelleen:

”Kuulutus

Torppari Kalle Mikkosen Paltamon pitäjän Melalahden kylästä, täällä tekemäni hakemuksen johdosta sekä sanotun pitäjän ja ympäri Kajaanin maaseurakunnan käräjäkunnan Kihlakunnanoikeuden tämän lokakuun 19 päivänä julistaman päätöksen mukaan kehotetaan täten Kalle Mikkosen vaimoa Kustaava Oikarista, avioeron uhalla, yön ja vuoden kuluessa sen jälkeen, kun tämä kuulutus on julkaistu Kajaanin kihlakunnan kaikissa kirkoissa, avioelämään Kalle Mikkosen kanssa saapumaan. Oulun lääninkansliassa lokakuun 25 päivänä 1898.”

Kerron hieman seudusta, jolla Kalle ja Riitu elivät. Paikka oli väkirikas Paltamon Melalahti, ja sekä Kallen aiemmin omistama Wähälä, että Juuso Huuskon Järvelä sijaitsivat aivan kylän länsi laidalla, molempien tilukset hipoivat Kivesjärven kylän rajaa, joka toki oli samaa pitäjää. Noiden kahden talon välinen matka oli vain vähän toista virstaa, ja viiden kilometrin sisälle mahtui osa Warisniemen kylää, Melalahtea ja Kiveskylää, joten asioita hoidettiin ja kylässä kuljettiin monen sivukylän alueella. Matka ei ollut pidempi myöskään Melajoelle, joka keräsi vaaroilta valuvat vedet Nahkapuron ja Jokijärven kautta ja purki ne Oulujärven Melalahteen, josta kyläkin oli saanut nimensä. Lyhyt oli matka myös Kivesvaaralle ja vielä lyhyempi Warisjoelle, josta Kivesjärvi laski vetensä Varislahteen, joka oli pieni osa laajaa ”Kainuun merta”, kuten monet nimittävät Suomen viidenneksi suurinta järveä.

   Parin laivan lisäksi Oulujärvellä seilasi paljon tervansoutajia, osa heistä talonpoikia, toiset Näälmannin palkkaamia, jotka kuljettivat Kiehimänsuuhun perustetun tervanostopaikan, Snellmanin kauppahuoneen mustaa kultaa Ouluun. Tervaveneet nostivat purjeensa oikeansuuntaisen tuulen sattuessa ja viilettivät ilman lihasvoimaa suurten aavojen yli. Veneet matkasivat lähempänä rantoja ja saarien lomitse ja välttelivät Ärjänselkän ylittämistä, olihan se niin laaja, että sen keskeltä ei rantoja näy.

   Tervaveneiden purjeet olivat kauhtuneen rusehtavia ja läikikkäitä, mutta myös eräs huvivene hohtavine valkopurjeineen ratsasti aallonharjoilla. Kyseessä oli tietenkin maanmittari Lönnbohmin pieni paatti ja seilaajana poika, joka aikuistuttuaan luovuttivat purtensa seuraavalle nuoremmalle veljelleen, joita perheessä oli esikoisen jälkeen seitsemän. Viimeiseksi veneen peri Eino, josta kasvoi maankuulu kirjailija.

   Nuori Eino Leino yhytti Kajaanissa Pekka Halosen ja hänen juuri vihityn vaimonsa Maijan. Taidemaalari etsi kesäksi paikkaa, missä voisi maalata, ja Leino sai Halosen vakuuttumaan, että tämän kannattaa suunnata Kivesjärven maisemiin, olihan runoilija itse sangen ihastunut Hotellinkosken ruukin raunioihin. Niin taiteilija vietti suloisen suven 1895 Wirpelässä, missä hän luonnosteli ”Vainolaisia vastaan” teoksen, sekä ikuisti vaimonsa maalaukseen ”Neiet niemien nenässä”.

   Nuori runoilija toimi Halosten postipoikana, toimitti sanomalehdet ja vieraili heillä vähintään kerran viikossa. Eino sai houkutelluksi Pekan retkelle Kivesvaaralle ja muuhunkin ympäristöön siinä määrin, että Maija-vaimo valitti kirjeissään sisarelleen, kuinka hänen miehensä aika menee seurusteluun runoilijapojan kanssa eivätkä maalaukset edisty.

Vainolaisia vastaan

 

Oulujärveltä, Varisjokisuulta lähti tiepahainen joen eteläpuolta kohti yläjuoksun myllyä ja Taipaleen tilaa. Puolimatkassa, Warisjoen rannassa, Hotellinkankaalla olivat myös ruukinraunioita. Pruukin alasajon jälkeen 1860-luvulla olivat Kiveksen rosvot repineet keskeneräisen masuunin raudoituksia ja vierittäneet kiviä jokeen. Vuoden 1893 pruukin omistajalla, Åkerblomilla ei ollut käyttöä jokitörmän majoitus- ja päärakennuksille, sillä hänellä oli lisäksi Taipaleen tilan patruunantalo. Niinpä hän myi suuren pytingin, jonka puolikas oli riittävän tilava isonkin tilan tarpeisiin. Molempien puolikkaiden kohtaloa en tiedä, mutta toisen osti Juuso Korhonen Varisniemen Hannilasta, josta tuli oli tuhonnut aikaisemman asuinrakennuksen. Siis saman Hannilan, jonka Augusta-tytär nai Huuskon Juuson.

   Tie oli aikoinaan tehty pruukin tarpeisiin ja edelleenkin kyläläisten ahkerassa käytössä, sillä joki oli kapeutensa ja kivikkoisuutensa vuoksi hankalakulkuinen veneellä. Tukinuitto siinä kuitenkin onnistui keväisin, korkean veden aikaan, paitsi sadesuvena 1898, jolloin vesi oli tulvakorkeudessa koko kesän ja veneiden alle riitti vettä puroissakin. Rantalepikot olivat veden valtaamia, niin että kalaa pyydystettiin rysillä metsistä, puidenlomasta. Moni viljelijä kärsi seuraavana talvena elikoiden eväiden puutteesta, koska suurin osa heinistä kerättiin yleensä rantaniityiltä, jotka olivat tulvan alla.

   Varislahdesta lähti toinenkin, hivenen polkua avarampi, parhain paikoin kärrytien levyinen kulkuväylä. Polku kulki luoteeseen joen pohjoispuolta, mutta se mutkitteli kauempana uomasta, ja poukkoili mökiltä seuraavalle. Parisen kilometriä pellonreunoja kulkien se saavutti Kivesjärven kylän Warpamäen mäkituvan, josta kulkuväylä jatkui kylätielle, joka idässä johti Melalahteen ja lännessä Varisjoen myllylle, sekä Kivesjärven rantaan ja emätilalle Taipaleeseen, joka oli tehtaanomistaja Viktor Åkerblomin hallussa. Tehtailla tarkoitettiin lakkautettuja rautaruukkeja, olihan kyseinen herra haalinut itselleen ainakin Kurimon, Ämmän, Myllyrannan sekä Kiveksen raudantuotantolaitokset. Kenties hänen oli ollut haaveena käynnistää rautatehtaat uudelleen, mutta ainoakaan niistä ei ollut toiminnassa. Lumma, kuten paikalliset sanoivat, ei asunut Kiveskylässä, vaan vihkimättömän vaimon Amanda Raappanan kanssa Utajärven Ahmalan talossa, nykyisen Vaalan keskustan tuntumassa, johon vaimoke synnytti hänelle viisi jälkeläistä.

Kevättulva

 

Vaikka tehtaat eivät tuottaneet, eleli Lumma leveästi sekä keikarimaisesti, ja hänellä oli vakituinen huone Oulun Seurahuoneella. Tuloja Lummalle tuli Vaalassa sijainneesta kaupasta, jota hänen veljensä hoiti, sekä tukinuitosta, jota tehtiin hänen nimissään Oulun sahoille. Lisäksi hänellä oli pehtoorien hoitamaa maataloutta ainakin Ahmalassa ja Taipaleessa, joista jälkimmäisessä lampuoti Gustaf Nykänen huolehti rakennuksista ja viljelyksistä.

   Kun vasta vähän yli viisikymppinen Lumma kuoli syksyllä 1895, asutti Taipaleen tilan Warpamäen mäkitupaa seitsemänhenkinen perhe, emäntänä Kaisa Waltanen, joka oli Kallen ensimmäisen vaimon veljentytär. Kaisalla ja hänen miehellään Kalle Kemppaisella oli yhdentoista vanha tytär sekä neljä tätä nuorempaa poikaa, pienin kolmevuotias. Seuraavassa huhtikuussa emäntä synnytti kuudennen lapsensa Warpamäessä baarmuskan avustamana. Tytär oli niin heiveröinen, että isä antoi hänelle hätäkasteen lapsenpäästäjän läsnä ollessa, mutta pikkuinen Anna Kaisa ei elänyt edes seuraavaan päivään. Oli todella hyvä, että synnytyksellä ja hätäkasteella oli ulkopuolinen todistaja, tässä tapauksessa lapsimuori, ettei äiti joutunut syytteeseen lapsenmurhasta. Varsinkin kun Kalle-isä menehtyi pari kuukautta myöhemmin vatsasyöpään, niin että pian olisivat saattaneet lähteä liikkeelle juorut, ettei pahasti sairaan isän perhe ehkä ollut toivonut lisäsuuta ruokittavaksi.

   Kaisa-leski sinnitteli jonkin aikaa Warpamäen mökissä viiden pienen lapsen kanssa, samaan aikaan kun emätila Taipaleen omisti Viktor Åkerblomin konkurssipesä. Nykänen oli edelleen tilanhoitajana, mutta ei suonut armoa mäkitupalaisille. Kun Kaisa ei pystynyt yksin hoitamaan viljelyksiä, eikä siksi selvinnyt vuokranmaksusta, oli perheen lähdettävä mökistä. Ainakin osa lapsista päätyivät ruotilaisiksi, vanhin ehkä jo pikkupiiaksi jollekin talolliselle.

   Vuoden 1897 henkikirjoissa Taipale oli Viktor Åkerblomin perikunnan omistuksessa, ja nähtävästi konkurssi oli rauennut, kun omaisuutta saatiin myytyä ja velat maksettua. Kyseisen vuoden syksyllä Taipaleen ostivat eteläsuomalaiset neidit Karin Brunow, Sigrid Lagerborg sekä Annie ja Mary Furuhjelm edulliseen 12500 markan hintaan. Heillä oli suunnitelma majoittaa kesäisin tilan päärakennukseen englantilaisia lohiloordeja, joita fabrikööri Renfors sai houkuteltua Kainuuseen kalastamaan. Muutaman kesänä hanke onnistuikin, mutta sitten neidit rupesivat löytämään puolisoita itselleen, eikä matka kauas Kainuuseen enää ollut kaikille mahdollinen. Tilan hoitoa jatkoi aluksi lampuoti Nykänen, mutta muutaman vuoden kuluttua hänen paikalleen astui Moilanen. Seuraavalla vuosisadalla Sigrid lunasti Taipaleen muilta osakkailta miehensä tuomari Elis Furuhjelmin kanssa, jonka jälkeen se oli vuosikymmeniä perheen kesäpaikkana ja nähtävästi edelleen suvun omistuksessa.

 

Louhi 03.10.1897 NO 115

 

Warpamäki lienee ollut Kemppaisten jälkeen jonkin aikaa tyhjillään, mutta miten edellä kerrottu liittyy tähän tarinaan. No, paikasta tuli Kalle Mikkonen koti, kun hän teki suullisen kontrahdin mäkituvan asumis- ja viljelyoikeuksista mahdollisesti jo alkuvuodesta 1898. Sigrid Furuhjelmin muistelmien mukaan torppareiden ja mökkiläisten sopimukset käytiin vahvistamassa kirjallisiksi Kajaanissa samaisena tai seuraavana kesänä.

   Myös Järvelässä tapahtui, kun holhoja Johan Korhonen laittoi syyskuussa oululaiseen Kaiku-lehteen ilmoituksen vapaaehtoisesta huutokaupasta, jonka mukaan marraskuussa olisi myynnissä Iisakki Huuskon perikunnan osuus eli puolikas Järvelän 1/8 manttaalin perintötilasta. Kuinka lienee, oliko Järvelän huutokaupassa paljon vai vähän ostajia, kun Oulujärven olosuhteet olivat huonot. Vesi oli edelleen korkealla ja järvi vain paikoin jäässä, ja senkin rikkoivat kovat tuulet, jotka tekivät myös railoja ja kasasivat korkeita jääteli kasoja saarien rannoille.

   Kalle teki korkeimman huudon ja sai tilanpuolikkaan itselleen 2000 markan hintaan. Mistä Kallella oli noin paljon rahaa, tuskin mistään koko summaan, olihan hän juuri hankkinut Warpamäen mäkituvan omistukseensa. Kalle lienee ottanut lainaa, kenties joltain talollisilta, ainakin Antinlahden rikkaan Leinosen kerrotaan myöntäneen luottoa kalliilla korolla. Ja olihan Kajjaanissa kaksikin rahalaitosta, 1860 perustettu Paltamon säästöpankki sekä nelisen vuotta toiminnassa ollut Kansallis-Osake-Pankin haarakonttori. Mahdollista oli myös, ettei rahaa varsinaisesti liikkunut vaan Kalle maksoi osuuden sillä minkä Riitu ja lapset saivat myynnistä. Silloin Riitun on täytynyt luottaa Kalleen todella paljon, tai hän on teettänyt velkakirjan.

   Lähes päivälleen samaan aikaan, kun Kalle huusi itselleen tilan puolikkaan, kuulutettiin Kainuun kirkoissa Kustavaa palaamaan kotiin. Kalle ja Riitu varmaan toivoivat hartaasti, ettei vanha vaimo tule takaisin sotkemaan hänen suunnitelmiaan.

Kaiku 28.09.1898 NO 110

 

Nikolai Bobrikov nimitettiin elokuussa 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Hän kutsui Suomea rajamaaksi puheessaan Suomen senaatille, eikä tunnustanut maamme erityisasemaa valtiona. Suomen kansa ymmärsi tästä loukkaavasta puheesta, että maamme autonomista asemaa oltiin hävittämässä ja suomalaisia venäläistämässä. Samana päivänä 15.2.1899, kun Kainuun ensimmäinen sanomalehden numero ilmestyi Kajaanissa, antoi Nikolai II Helmikuun manifestin, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää. Manifestia pidettiin valtiokaappauksena ja senaatti teki alamaisen vetoomuksen Nikolai II:lle, jossa se ilmaisi manifestin olevan Suomen perustuslakien vastainen. Myös säädyt lähettivät oman vetoomuksensa, mutta tsaari ei ottanut niitä vastaan, vaan sen sijaan Bobrikov aloitti yhtenäistämistoimet.

   Kenraalikuvernööri Bobrikov oli kertonut ulkomaan lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä Helmikuun manifestiin. Suuri adressi kertoi kuitenkin ihan toista, sillä sen allekirjoitti yli puoli miljoonaa suomalaista ja nimet kerättiin parissa viikossa lähinnä ylioppilaiden toimesta, jota hiihtivät kylästä kylään listojen kanssa. Suuri adressi toimitettiin Nikolai II:lle kuukausi manifestin jälkeen, mutta tsaari ei ottanut sitä vastaan, kuten ei myöskään vähän myöhemmin kerättyä kulttuuriadressia, johon taiteilijapiirit olivat hankkineet allekirjoituksia.

   Venäläistämispolitiikka pääsi täyteen vauhtiin ja ensimmäisen sortokauden katsotaan alkaneen noista tapahtumista. Baltian maat olivat menettäneet erityisasemansa 1870-luvun aikana, ja Suomen pelättiin olevan seuraava, joka alistetaan totaalisesti Venäjän valtaan.

   Suomen sanomalehdet olivat tiukan sensuurin alla Bobrikovin valtakauden aikaan. Mitään poliittisia asioita ei saanut julkaista ilman kenraalikuvernöörin suostumusta, mutta eiväthän suomalaiset häntä totelleet. Sanomalehtiä takavarikoitiin, lakkautettiin ja päätoimittajia erotettiin tämän tästä, mutta aina tuli tilalle uusia. Jo ensimmäisenä vuonna kenraalikuvernööri antoi lehdille lähemmäs viisikymmentä varoitusta ja seuraavan viiden vuoden aikana noin 500 painoestettä. Samalla ajanjaksolla Bobrikov lakkautti pysyvästi 26 ja määräaikaisesti 46 sanomalehtiä.

Pilakuva Bobrikovista

 

Melalahden Warpamäessä oli omat, pienemmät mutta Kallelle ja Riitulle hyvin merkittävät murheensa, kun he odottivat ja pelkäsivät Kustaavan palaavan kotiinkuulutusten seurauksena. Seuraavat, vuoden 1899 henkikirjat ovat Kallen osalta mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin Warpamäen Kalle-isännälle on ilmestynyt uusi ammatti, puuseppä, eikä mylläri kuten joskus vuosikymmeniä aiemmin. Lisäksi Järvelän kohdalla Kalle Mikkonen mainitaan: osakas, ”tässä ei asuva”, koska hän asusteli Riitun kanssa Warpamäessä. Aikaisemmin irtolaiseksi nimetyllä Kallella oli nyt kaksi kotia!

   Mutta siinä ei ollut kaikki, huvittavaa asiassa on, että hänellä oli kaksi ”vaimoa”. Papereihin on merkitty, että Kallen kanssa Warpamäessä asui vaimo Kustaava, joka ei liene koskaan käynytkään kyseisessä mökissä. Samaisessa paikassa eleli myös uusi elämänkumppani, jonka kohdalla luki häveliäisyyden vuoksi: piika, leski Briita Huusko. Riitun Heikki-poika asui myös Warpamäessä, mutta Johannes on jäänyt Järvelään. Viljelikö hän Kallen puolesta tämän osuutta Järvelässä? Tosin hänellä oli ikää vasta kuusitoista, mutta työteliäänä Huuskona se oli ihan mahdollista. Tai sitten vasta vuotta aiemmin ripille päässyttä nuorukaista ei kiinnostanut asua uuden isäpuolen kanssa, vaan hän viihtyi paremmin velipuolen luona.

   Syksyllä kihlakunnanoikeus käsitteli taas Kallen ja Kustaavan avioeroa, ja totesi kotiinkuulutusten tehdyn asianmukaisesti. Kalle oli saanut käräjille myös pari todistajaa, joista Heikki Klemetti vakuutti, että Kustaava on ollut pois kotoa neljä vuotta eikä sitä ole vielä kuulunut. Jaakko Leinonen taas kertoi, että Kustaava ei ole käynyt kolmeen tai neljään vuoteen kotiseudullaan. Oikeus antoi 23. marraskuuta 1899 päätöksen Kustaavan ja Kallen avioliiton purkamisesta, mutta vieläkään mies ei voinut mennä naimisiin Riitun kanssa. Kallen täytyi toimittaa oikeuden pöytäkirja ja päätöksen ote Tuomiokaputuliin avioerokirjan saamiseksi.

   Huuskon Juuso harmitteli jonkun vuoden, ettei ollut pystynyt huutokaupassa ostamaan koko Järvelän tilaa itselleen. Hän tarjosi Kallelle luultavasti vuonna 1899 samaa summaa millä tämä oli lunastanut osakkuutensa tilasta, mutta Kallepa ei tyytynytkään siihen, vaan pyysi 3000 markkaa. Hampaitaan kiristellen Juuso myi metsää voidakseen lunastaa Kalle puolikkaan, ja oli tälle niin katkera, että kirjoitti kymmeniä vuosia myöhemmin, vanhana ukkona asiasta vihkoonsa jälkipolvien luettavaksi.

   Mutta ei Juuso aivan kokonaan köyhtynyt siitä, että osti Kallen ulos Järvelästä, sillä hän rakensi samana vuonna tilalleen uuden asuinrakennuksen, jossa oli viisi huonetta. Rakentaminen ei tuolloin ollut niin kallista kuin nykyisin, mutta markkojakin tarvittiin muun muassa nauloihin, akkunoiden laseihin ja heloihin, hellalevyihin ja uunien luukkuihin sekä ammattimiesten, kuten muurarin palkkoihin. Suurin osa rakennustarvikkeista vaati kuitenkin vain työkaluja, metsää sekä suunnattomasti työtä. Juusollahan oli taitoa akkunan pokien ja ovienkin tekoon, olihan hän tehnyt aiemmin huonekalujakin.

   Piipun sekä uunien, tai muurien, kuten ennen sanottiin, vuolukivet melalahtelaiset saivat kylän yhteismaalta Matalansuolta, mistä niitä lohkottiin talvella nuotioiden avulla ja kuljetettiin rekikelillä rakennuspaikalle. Sementtiä täytyi myös ostaa muuraamista varten, mutta aiemmin, savupirttien aikaan, sitäkään ei tarvittu, vaan kivet ladottiin uuniksi, tilkittiin savella ja savu kiemurteli ulos puista lakeistorvea pitkin. Melalahden seudulla oli tapana muurata pirtin uunin eteen kouru, joka jatkui yleensä tulisijan nurkan taakse. Kourun toiseen päähän, sinne kulma taa laitettiin levy hellanrenkaineen, joka muodosti keittopaikan, johon puut syötettiin kourun kautta, jota pitkin myös hiilet vedettiin uunista hellaan. Tapa oli siitä hyvä, että siinä säästi hellan luukkujen verran, mutta myös turvallinen, kun lapset eivät päässeet polttamaan itseään tulisiin luukkuihin. Kun piippu muurattiin suoraan muurin päälle, ei kiviä tarinnut lohkoa niin paljon, ja säästyihän siinäkin sementtiä, samoin kuin perustuksissa, joiden virkaa ajoivat suuret kivet, joita seudulla riitti.

   Paltamossa oli myös tapana pitää hirsikinkereitä niille, joilla oli talohanke käsillä. Hirsikinkerit tarkoittivat, että isännät lahjoittivat ja toivat tukkeja, kukin halunsa ja varallisuutensa mukaan. Mutta hirsikinkerit tarkoittivat myös talkoita, joissa puut kaadetiin talonrakentajan omasta metsästä sekä tukkien veistämistä piilukirveillä ja hirsikehikko kasaamista kyläläisten voimin.

   Perhe muutti uuteen kotiin syksyllä, mutta he ehtivät asua siinä vain puolitoista kuukautta, kun talo tuhoutui tulipalossa jouluaaton aattona. Vanhaa, huonokuntoista taloa ei onneksi oltu purettu, joten perheellä oli paikka missä asua seuraavaan syksyyn, jolloin palaneet tilalle saatiin rakennettua uusi.

Pirtin muuri kuten uuni-hella yhdistelmää ennen nimitettiin. Kulman takana hella, jossa kipinäsuojana taivutettu pellinpala. Uuni on ehtinyt hieman kärsiä lähes 90-vuotisen olemassaolonsa aikana.

 

Uusi vuosisata 1900 alkoi maanantaipäivänä, mutta helmikuun 24. ei ollut karkauspäivä, kuten normaalisti kuului olla neljällä jaollisina vuosina. Myös vuosisadan kahden ensimmäisen luvun täytyy olla neljällä jaollinen, että kalenteri saadaan tällä hiehosäädöllä pysymään oikeassa ajassa.

   Kallen ja Riitun vuosisata vaihtui susiparina, mutta kaivattu päivä oli kukon askele verran lähempänä ilman karkauspäivää.  Verottajaa varten laadittavat henkikirjat päivitettiin aina vuoden alussa, ja avioero Kustaavasta oli maallisen tuomioistuimen silmissä lainvoimainen edellisen vuoden puolella, joten henkikirjoittajakin uskalsi jo laittaa Riitun titteliksi morsian, ilman että Kallea voitiin syyttää kaksinnaimisesta.

   Lopulta kauan odotettu vahvistus tuli Warpamäkeen: ”Tuomiokapitulit purkaneet päätöksellään 20/3 1900 Kalle Mikkosen avioliiton Kustaava Oikarisen kanssa ja julistanut esteettömäksi uuteen avioliittoon.” Pari otti ensimmäiset kuulutukset neljä päivää myöhemmin, mutta eihän tuolloin riittänyt yksi kerta, vaan kunkin parin avioliittokuulutus luettiin kirkossa kolmesti, peräkkäisenä sunnuntaina.

   Voisi melkein sanoa, että vuosisadan rakkaustarina sai täyttymyksensä, kun Kalle vei Riitun vihille 14. huhtikuuta 1900, jälleen lankalauantaina, kuten edellisenkin vaimon kanssa. Tällä kertaa syy oli yksinkertaisesti se, että vihille mentiin heti kun se oli mahdollista, mutta juhlapyhien seutuvilla oli muutenkin tapana mennä naimisiin, sillä silloin kirkossa käytiin joka tapauksessa. Ei ennen, ainakaan toisen tai kolmannen avioliiton solmimisen vuoksi taivallettu asioikseen järven yli Paltaniemelle. Vaikka häitä olisi vihkimisen jälkeen kotipuolessa juhlittu kuinka antaumuksella, riitti että sitä ennen piipahdettiin ohimennen pappilassa. Papit suorittivat vihkimisiä myös kinkereillä, mutta kastamiseen tuo tapahtuma oli vieläkin yleisempi.

   Papin aamenen aikaan Kallella oli ikää jo vähän yli kuudenkymmenen ja Riitullakin tuli viisikymmentä täyteen seuraavana kesänä, mistä johtuen pariskunnalle ei siunaantunut yhteisiä lapsia. Riitulle avioliitto oli toinen, ja hän meni toistamiseen naimisiin miehen kanssa, jolle avioliitto oli kolmas, siis aikoinaan Huuskon Iikka ja tällä kertaa Mikkosen Kalle.

   Kallen nuorinkin lapsi Karl Josef, eli Jooseppi oli saavuttanut täysi-ikäisyyden rajapyykin pari vuotta aiemmin. Käytän tässä kertomuksessa hänestä nimeä Jooseppi, vaikka hän kutsui itseään myös nimellä Juuso, mutta silloin hän saattaa sekoittua tarinan toisiin henkilöihin. Kuopus oli löytänyt noin kolme vuotta itseään vanhemman morsiamen, ja pari oli ottanut ensimmäiset kuulutukset jo edellisen vuoden puolella. Jooseppi vihittiin kuitenkin Iida Tuomaantytär Pikkaraisen kanssa vasta kuusi päivää Riitua ja Kallea myöhemmin. Isä ja poika Mikkonen pääsivät tanssimaan häitään niin, että Kalle aloitti häähumun pääsiäisenä, ja hyvä kun ne juhlat olivat loppuneet, oli jo seuraavat vuorossa, häitähän saatettiin entisaikaan juhlia monta päivää. Jooseppi ja Iida asuivat aluksi jonkun nurkissa, mutta pääsivät pian hyyryläisiksi Järvelään. Saattaa olla, että Jooseppi maksoi vuokraa työllä, jota tilalla riitti. Savotat lienevät olleet Joosepinkin pääasiallinen tulonlähde.

   Kustaava oli muutaman vuoden yli neljänkymmenen, kun avioero astui voimaan. Menikö hän joskus vihille Juho Torvisen, tai jonkun muun kanssa, siitä ei ole löytynyt dokumenttia. Ainakaan sinä aikana, jonka Kustaava vielä kummitteli Paltamon pitäjän rippi- ja henkikirjoissa, hän ei hakenut kuulutuksia. Vaikka Kustaava oli asunut Perä-Pohjolassa jo toistakymmentä vuotta, hän muutti Kemijärvelle virallisesti vasta lokakuussa 1902, ja määränpään muuttokirjassa hänen tittelinsä on ”erotettu vaimo”

Ote Paltamon kirkonkirjasa, vihityt 1900

Ei ollut nuorenparin leipä leveää Warpamäessä, kun jo vihkivuonna halla vei seuraavan kesän sadon. Esimerkiksi Mieslahdessa oli 27.8 vastaisen yönä niin ankara pakkanen, että viljan tähkät ja maa olivat vahvassa kuurassa. Seuraavan päivän satoi vettä, joka yöllä jäätyi niin että aamulla kaikki oli aivan umpijäässä.

   Suomalaisten elämä ei yleensäkään ollut ruusuista vuosisadan alussa. En tässä tarinassa mene syvälle yksityiskohtiin maamme oloista ensimmäisen sortokauden aikana, mutta kerron joitakin asioita, että lukija ymmärtää millaisessa oloissa kansamme eli.

   Kesäkuun 20. Nikolai II allekirjoitti Kielimanifestin, joka oli virallisesti nimeltään ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja venäjänkielen käytäntöön ottamisesta asiain käsittelyssä eräissä Suomen Suuriruhtinaanmaan hallintovirastoissa”. Suomea ruvettiin muuttamaan venäjänkieliseksi, eli oli tarkoitus, ettei suomea tai ruotsia voisi käyttää hallinnossa tai oikeuslaitoksessa kymmenen vuoden kuluttua.

   Kaupunkien tuli muuttaa katukylttinsä niin, että ylimpänä oli kadunnimi venäjäksi kyrillisillä kirjaimilla, ja vasta sitten suomeksi ja ruotsiksi sen mukaan kumpaa kieltä seudulla puhuttiin enemmän. Määräys koski tietenkin muitakin opasteita kuten torien ja rakennusten nimiä sekä teiden viittoja ja niin edelleen.

   Elokuussa omat postimerkkimme eivät enää kelvanneet, vaan lähetyksiin tuli liimata venäläiset merkit. Suomessa kasvoi kapinahenki, ja Akseli Gallen-Kallelan surumerkit tulivat myyntiin samana päivänä, jolloin vanhat merkit poistuivat käytöstä. Suomalaiset liimailivat surumerkkejä kuoriinsa venäläisten postimerkkien viereen ja Karl Fazer painatti makeispapereihinsa suomalaisten postimerkkien kuvia protestiksi niiden lakkauttamiselle. Mutta ei mennyt kauan, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov kielsi kaikkien poliittiseen merkitykseen viittaavien kuvien käytön postilähetyksissä, ja hyvin pian missään julkaisuissa.

   Lähes koko sen ajan minkä Suomi oli ollut Venäjän vallan alla, oli maahamme sijoitettuna santarmeja, joiden tehtävä oli urkkia ja saada selville ketkä liittyivät valtiolliseen vastarintaa taikka loukkasivat venäläisiä tai Venäjää. Vuosisadan vaihteessa santarmien määrä nousi vajaasta sadasta noin kahteen sataan, ja he saivat vapaasti kysellä ihmisten passeja, mutta toiminta rajoittui pääsääntöisesti suuriin kaupunkeihin, satamiin ja rautateille. Santarmiston toiminta ei kuitenkaan ollut kovin tehokasta, sillä sitä rajoittivat ympäristön huono tuntemus, kielivaikeudet ja kansalaisten luottamuksen puute, eli ilmiantajia oli vähän.

Surumerkki

 

Ikä alkoi jo painaa savottoja kulkenutta, justeerin ja kirveen kanssa raatanutta Kallea. Henkikirjassa 1901, kun hänellä oli ikää 62-vuotta, Warpamäen isännäksi merkittiin Riitun vanhempi poika Juho. Virallisesti Juho oli Johannes, mutta häntä kutsuttiin Hannekseksi, tosin hän esiintyy edellä mainittujen lisäksi myös nimillä Johan ja Juha. Hannes oli nuori isännäksi, ikää vasta yhdeksäntoista, mutta kuten olen jo maininnut, olivat Huuskot työteliästä väkeä. Myös Heikki asui Warpamäessä ja varmaan auttoikin mökin töissä, vaikka hän ei ollut vielä edes rippikouluikäinen, vaan vasta kolmentoista. Nykyisinhän rippikoulu käydään lähes poikkeuksetta viidentoista vanhana, mutta tuolloin yleensä vuotta tai paria myöhemmin.

   Kallen kohdalla henkikirja sanoo hänen olevan eläke puuseppä, mutta sitä verokirja ei kerro vieläkö hän pystyi veistopuuhiin. Kuinka paljon hänellä oli taitoa, sitä en osaa sanoa. Kenties hän valmisti huonekalujakin, mihin viittaa, että niitä on myöhemmin huutokaupassa tarjolla, kuten myös puuastioita.

   Puun työstämiseen näyttää suvussamme olevan taipumusta, saihan Kallen pojanpoika Heikki viimeisinä vuosinaan vähän ansiota reenjalasten, länkein ja luokkien valmistuksesta. Pojanpojanpoika eli setäni Eino kävi nuorena veistokoulua, ja valmisti muun muassa astiakaapin, jossa on puiset ritilät sekä sanireen. Seuraava polvi jatkoi perinnettä, ja pojanpojan pojanpoika eli vanhempi veljeni, valmistui puusepäksi ja koristemaalariksi 1980-luvulla, jonka jälkeen hän restauroi Turun Mikaelin kirkkoa. Tuorein puutöitä tekevä on tyttäreni, joka opiskeli peruskoulussa teknisiä töitä tekstiilin sijaan. Siitä kertyi taitoa valmistaa puusta cosplay-harrastuksen rekvisiitaksi monimutkaisia, mielikuvituksellisia aseita, joiden esikuvina ovat tietokonepelit ja piirretyt elokuvat.

Samantyypinen sanireki, jollaisen Eino Mikkonen teki veistokoulussa

 

Maa halkeili kuivuutta alkukesästä 1901 ja oli niin ennätyskuuma, että myöhempinä aikoina siitä puhuttiin ”se suuri poutakesä”, jonka veroisia on koettu seuraavan kerran vasta 2000-luvulla. Suven olosuhteet tarkoittivat, etteivät viljat ja heinät kasvaneet kunnolla, vaan ”paloivat karrelle” ja sato oli surkea. Se oli kuitenkin vasta alkua, kun paljon pahempi kato koetteli koko Suomea kahtena seuraavana vuonna.

   Elämä kituutteli eteenpäin, kunnes Melalahden ja Kiveskylän seutua alkoi vaivata Ameriikan kuume. Sanomalehdet mainostivat matkoja ja lähes jokaisessa kaupungissa oli asiamies, joka vakuutti töitä löytyvän rapakon takaa. Joitakin lähtijöitä oli ollut jo edellisellä vuosisadalla, mutta Venäjän vallan kiristyminen sai monet nuoret etsimään leveämpää leipää rapakon takaa. Usea nuorimies lähti välttääkseen joutumasta sotimaan Venäjän puolesta, sillä kyseisenä vuonna Suomen armeija sulautettiin Venäjän armeijaan. Kutsuntaikäiset järjesti myös lakkoja, eli he eivät saapuneet kutsuntatilaisuuksiin, eikä niitä aina pystytty edes järjestämään, kun toimijoiksi määrätyt lääkärit ja papit olivat myös lakossa. Muut syyt lähteä olivat katovuodet, ja toive rikastua, sekä ehkä se ratkaisevin, jota ei pidä unohtaa eli seikkailunhalu.

   Vuosisadan lopussa ja seuraavan alussa matkanteko oli vielä vähän vaikeaa, sillä jollain konstilla oli hankkiuduttava rannikolle, eikä Kainuuseen ollut kunnon maanteitä eikä rautatietä. Useat lähtivät talvella, että pystyivät oikaisemaan jäisten soiden ja vesistöjen yli suksilla tai jonkun reellä kulkevan kyydissä. Lähtösuuntahan ei ollut Ouluun vaan etelään, koska passi piti hankkia Kuopion lääninhallitukselta.

   Entiwanahaan ei pitkien matkojen hiihtäminen ollut mitenkään tavatonta. Suurin osa Paltamosta Perä-Pohjolaan suunnanneista tukkilaisista hiihti tuon yli 250 kilometrin matkan. Myös Pohjois-Savosta hiihdettiin Lappiin metsätöihin, joten sinne mentiin jäädäkseen tai ainakin useammaksi vuodeksi, ei sieltä joka kevät palattu synnyinseuduille. Sitä en osaa sanoa, kuinka kauan hiihtäjillä meni aikaa matkaan, sillä he saattoivat viettää useammankin päivän jossain pirtissä, jos sattui niin paha lumituisku, ettei eteensä nähnyt. Oli toki jonkin verran niitäkin, jotka lähtivät metsätöihin hevosen kanssa, mutta eläimelle täytyi olla mukanaan myös talven heinät.

Talvinen iltarusko

 

Mikkosen suvun ensimmäinen Ameriikan matkaaja oli Kemijärvellä avioitunut Matti, joka lähti elokuussa 1902. Isä Kalle ei sitä välttämättä tiennyt, kun sen enempää isä kuin poikakaan eivät osanneet kirjoittaa niin paljoa, että olisivat voineet käydä kirjeenvaihtoa keskenään. Tärkeille asioille löytyi joku kirjoitustaitoinen, joka raapusti viestin, jos joku läheinen kuoli. Muuten sana kulki esimerkiksi savottalaisten, ja myöhemmin rapakon takaa palanneiden mukana, mutta viestin perille meno saattoi viedä kuukausia, jopa vuosia.

   Seuraavaksi matkaan lähtivät Kallen nuorin poika Jooseppi ja Riitun tytär Ida, joka oli asunut naimattomana Oulussa jo yli kuusi vuotta. He lienevät pitäneet toisiaan sisarpuolina, ja tavallaan sitä olivatkin, kun heidän vanhempansa olivat naimisissa keskenään. Ehkä Joosepin vaimokaan ei siksi pistänyt pahakseen, että hänen miehensä lähti reissuun nuoren naisen, toisen Iitan kanssa.

   Jooseppi ja hänen Iidansa olivat saaneet marraskuussa 1901 heiveröisen tyttären, Kaisa Aukustan, joka kuoli hätäkastettuna parin viikon ikäisenä. Vaikka lapsia ei ollut, ei vaimo lähtenyt miehensä mukaan, tosin lapsia ei pidetty esteenä matkaan lähdölle, eikä myöskään raskautta, syntyihän lapsia laivamatkallakin. En tiedä millainen maksu lasten matkasta meni, sylivauvasta tuskin mitään, mutta aikuisen hinta oli vuosisadan alussa noin 180 markkaa. Suomessa työmiehen päiväpalkka oli tuolloin noin 3 markkaa, joten matkaan kului monen kuukauden palkka kokonaisuudessaan. Moni mies teki velkaa matkalippua varten, ja usea nainen jäi kotiin odottamaan puolison paluuta. Tapana olikin, että mies meni tienaamaan ja lähetti rahaa, jolla perhe saattoi tulla perässä, tai elää kotipuolessa, kun kaikki eivät olleet halukkaita jättämään kotiseutuaan.

   Sisarpuolet astuivat Polaris-laivaan Hangossa huhtikuun alussa 1903, ja seilasivat Englantiin Hulliin, josta matkasivat junalla Liverpooliin. Sieltä matka jatkui Celtic-valtamerialuksella, ja rapakon takana New Yorkin Ellis Islannissa he olivat kuusitoista päivää Suomesta lähdön jälkeen. Vielä oli jatkettava noin 1400 kilometrin matka junalla Hancockiin Michiganiin.

   Vähän vanhemmatkin rohkaistuivat hankkimaan rahaa rapakon takaa, ja seuraava mainari oli Heikki Mikkonen. Hän lähti matkalle Fitchgurgiin ikämiehenä, 43-vuotiaana, kolmen muun enemmän tai vähemmän sukulaisen kanssa. Kotiin Wähälään jäi odottamaan vaimo ja neljä lasta, iältään kolmen ja kolmentoista välillä, joiden avulla Riitu-Kaisan täytyi pitää torppa viljeltynä.

   Kerron Riitun lasten Ameriikan matkoista sen mitä olen onnistunut kaivamaan esille ja jätän Mikkosten matkaselostukset myöhempiin tarinoihin. Mainitsen enää vain, että myös Johan kävi rapakon takana noin 1905-07, vain Antti ja Kaisa Leena pysyivät ikänsä Suomen kamaralla.

   Kuten niin useat suomalaisnaiset, myös Ida työskenteli uudessa maassa todennäköisesti piikana eli palvelijana. Moni paikallinen halusi ahkeran suomalaisen sisäkön ja useat heistä etenivät vuosien saatossa taloudenhoitajiksi. Osa opetteli englannin kielen, mutta toiset eivät sitä koskaan omaksuneet, kuin juuri sen verran että ymmärsivät emäntänsä käskyt. Nämä puhuivat pääasiassa suomea tai fingelskaa, joka oli noiden kahden kielen sekoitus.

   Ameriikansuomalaiset menivät harvoin naimisiin paikallisten kanssa, mieluummin he solmivat avioliittoja keskenään, mutta moni nainen pysyi naimattomana koko ikänsä. Ainakaan suomesta tulleista miehistä ei ollut pulaa, menihän heitä rapakon taa monikertaisesti naisiin verrattuna. Usein naiset käyttivät rahaa itseensä ja säästivät vanhuutta varten, voidakseen viettää leppoisan loppuelämän, kun voimat ehtyivät työntekoon, sillä eläkettähän ei vielä tuolloin tunnettu. Kenties haaveissa oli viettää vanhuus jossain mukavassa lepokodissa, mutta ne olivat kalliita, harva sai säästettyä niin paljon, että pystyi asumaan ylellisesti.

   Idan ollessa Ameriikassa oli Suomessa koettu Venäjän kiristynyt ote, joka johti lopulta Bobrikovin murhaan kesäkuun puolivälissä 1904. Bobrikovin kuolema rikkoi myytin, että suomalaiset olisivat olleet tyytyväisiä Venäjän hallintoon, kuten kenraalikuvernööri oli antanut tiedoksi maailman lehdistölle.

   Suomen levottomat olot sekä pelko rintamalle joutumisesta kiihdyttivät nuorten miesten lähtöä Ameriikkaan, olihan Venäjä sodassa Japania vastaan helmikuusta 1904 alkaen. Joitakin paltamolaisiakin joutui pitkälle marssille Mantšuriaa, mutta heistä kukaan ei tiettävästi menettänyt henkeään taisteluissa.

   Suurlakko ja erinäiset tapahtumat, joita en ryhdy tässä avaamaan, johtivat vallankumoukseen Venäjällä. Nikolai II pysyi edelleen vallassa, mutta antoi julistuksen, jossa keisari viimein myöntyi peruskansalaisoikeuksien tunnustamiseen, joka salli poliittiset puolueet ja äänioikeuden. Lokakuun manifestina tunnettu julistus merkitsi itsevaltiudesta luopumista ja perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä.

   Lakot, levottomuudet ja muiden maiden, varsinkin USA:n diplomaattinen painostus johtivat Venäjän ja Japanin rauhansopimukseen, jossa jälkimmäinen sai Sahalinin saaren eteläosan sekä herruuden Koreassa ja Mantšuriassa. Syksyllä paltamolaiset palasivat Koillis-Aasiasta muiden suomalaissotilaan tavoin, samalla tavalla kuin olivat Mantšuriaan menneetkin, eli marssien. Matkaa taitaa kertyä suuntaansa jotain 7000 kilometriä, joten askellettavaa riitti, vaan paljonko lienee mennyt aikaa.

   Myös Suomessa lakkoiltiin, mutta vasta kun Suurlakko Venäjällä on vaimentunut. Meillä lakko oli suomalaisten yhteinen kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan, mutta myös keskenään käytyä sisäpoliittista valtataistelua. Lakko edesauttoi yhteiskuntamme muuttumiseen parlamentaariseen suuntaan, jonka myötä Suomessa toteutui yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Suomi sai myös oikeuden eduskunnan perustaminen, vaikkakin korkein poliittinen valta jäi edelleen keisarille ja Venäjän keskushallinnolle.

Postikortti, Hancock 1900-luvun alussa

 

Mahtoiko Ida olla oppinut uuden maan kieltä niin paljon, että pystyi seuraamaan maailmantapahtumia englanninkielisistä sanomalehdistä. Vai lukiko hän kenties Suomen ja Venäjän tapahtumista suomenkielisistä aviiseistä, joita rapakon takanakin ilmestyi.

   Ida oli elänyt Hancockissa naimattomana kolme vuotta, kun veli, Heikki Huusko nousi Etruria-laivaan Liverpoolissa maaliskuun lopulla 1906. Matkaseurana Heikillä oli pari muuta kotiseudun miestä, Matti Leinonen Varisniemestä Mäkelästä, joka oli Mutouden mäkitupa, sekä talollisen poika Eemeli Moilanen Melalahden Pietolasta. Kolmikko oli nuorta porukkaa, Heikki täytti yhdeksäntoista viikko perille pääsyn jälkeen, Eemelillä tulisi kesällä täyteen kaksikymmentä, ja Matti oli piirua vaille kahdenkymmenen yhden. Kaikki kolme olivat perheittensä nuorimpia poikia, joille ei riittänyt kotipuolessa maata viljeltäväksi. Työmahdollisuudet kotiseudulla olivat vähäiset, jos onnistui saamaan ympärivuotisen työn, oli se todennäköisesti rengin pesti.

   Heikki saapui Michiganiin Houghtoniin mainariksi johonkin seudun kaivoksista, joista louhittiin pääasiallisesti kuparia, mutta myös hiiltä, hopeaa ja kultaa. Houghtonin erotti Hancockista Keweenaw Waterway niminen kanava, ja vastaavasti kaupunkeja yhdisti upouusi kääntösilta, joka salli laivojen kulun joessa. Vuoden verran oli jouduttu käyttämään tilapäistä ponttonisiltaan, sillä höyrylaiva oli törmännyt ensimmäiseen siltaan, ja tuhonnut sen käyttökelvottomaksi.

   Kaupungit sijaitsivat Yläjärveen pistävällä niemellä, jonka kanava ja siitä laajentuva järvi, Portage Lake jakoivat kahteen osaa, niin että Hancokin puoleinen osa on oikeasti saari. Suomalaiset kutsuivat aluetta Kuparisaareksi, mutta tarkoittivat sillä koko niemimaata, siis myös Houghtonin puolta.

   Hancokissa oli evankelisluterilaisen kirkon lisäksi 1896 perustettu koulu, Suomi College, sillä asuihan niemimaalla paljon suomalaisia, osa heistä jo 1800-luvulla menneitä. Kaupungissa eleli muun muassa Puolangan Aittokylästä lähtenyt Lauri Moilanen eli Big-Louie, suomalaisittain Iso-Luwi. Ujolla nuorella miehellä oli pituutta lähes kaksi ja puoli metriä, ja juuri pituutensa vuoksi hän näytti hoikalta, vaikka painoi noin 180 kiloa. Hän oli ollut töissä kaivoksessa, mutta lähti pois, koska kaivoskäytävät olivat hänelle liian ahtaita. Jonkin aikaa hän esiintyi sirkuksessa, mutta ei tykännyt olla ihmisten töllisteltävänä. Myöskään baarimikon homma Franklin Streetin ja Tezcuco Streetin kulmauksessa sijainneessa saluunassa ei sopinut hiljaiselle miehelle, ja niin hän palasi kotitilalleen äitinsä avuksi, kun hänen isänsä kuoli. Iso-Luwi ehti olla lyhyen aikaa rauhantuomarinakin, mutta pian kaikki työt jäivät, kun hän sairastui aivokalvon tuberkuloosiin. Hän kuoli syksyllä 1913, vasta 27 vuoden ikäisenä, naimattomana sekä rahattomana, joten yhteiskunta maksoi hänen viimeisen matkansa.

   Vielä tänäkin päivänä kolmanneksella Hancockin asukaista on suomalaiset sukujuuret, ja voit piipahtaa vaikka kuppilaan jonka nimi on Kaleva cafe bakery, jossa tarjoilija tervehtii sinua suomeksi. Lounaan voit tilata suomenkieliseltä listalta ja kuunnella kun naapuripöydässä puhutaan suomea, tai ainakin fingelskaa.

Suomi Gollage Hancockissa noin 1920

 

Ei kohtalo Ameriikassa ollut aina hohdokas, jos edes sinne pääsi ilman laivan uppoamista, joita sattui lukuisia jo ennen Titanicin kohtalokasta neitsytmatkaa. Maihinnousu oli tarkkaan säädeltyä, takaisin oli käännyttävä, jos esimerkiksi oli ollut lähtömaassa poliittisesti aktiivinen tai ei läpäissyt Ellis Islandin lääkärintarkastusta. Useat Houghtonin piirikunnan kaivoksille mielineet matkustivat Kanadan kautta, sillä Suuret järvet, jonka niemimaa Kuparisaari oli, sijaitsevat Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla, jolla maahantulijaa ei syynätty yhtä tarkasti kuin New Yorksissa

   Perillä suomalaisia menehtyi kaivosonnettomuuksissa, ja litistyi kuoliaaksi valtavia punapuita kaataessaan. Myös tehtaissa työskentely oli yhtä vaarallisia töitä kuin Suomessa, kun tuohon aikaan turvallisuuteen ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Kohtaloksi saattoi koitua myös junan alle jääminen, sillä osa Ameriikkaan menneistä teki kausityötä vaeltaen pakasta toiseen, varsinkin länsirannikolla sadonkorjuun perässä. Vähiä rahoja ei ollut tapana tuhlata matkalippuun, vaan tavarajunien vaunuihin hypättiin vauhdissa, siinä aina onnistumatta, tai pudottiin vaunun katolta, jossa matkaa taitettiin kesäisin.

   Myös työttömyys vaivasi siirtolaisia lama-aikoina, ja osa ajautui sen vuoksi junapummiksi, jotka elivät lähinnä kerjäämällä ja ruokapalkalla. Huonoja työoloja vastaan lakkoiltiin, joka johti joidenkin suomalaisten joutumisen mustalle listalle, eikä heille annettu töitä, vaikka niitä olisi ollut. Naisten asema oli parempi, heille riitti yleensä aina jotakin huushollityötä, joihin monesti sisältyi ateria, ja palkkaakin tuli ainakin sen verran, että he pystyivät maksamaan vuokran.

   Nähtävästi Ida Kustaava oli ottanut Hancockissa käyttöönsä sukunimen Huuskonen. Tuon niminen, saman ikäinen henkilö menehtyi keuhkotautiin 26-vuotiaana kesäkuun lopulla, vain vajaat kolme kuukautta sen jälkeen, kun Heikki-veli saapui seudulle. Idan kuolintodistusta ei ole löytynyt, mutta hänen poismenostaan kerrottiin vuoden 1907 Raittiuskansan kalenterissa, jossa julkaistiin muistokirjoituksia kuolleista amerikansuomalaista. En tiedä lähetettiinkö vanhaan kotimaahan virallinen tieto kuolleista, jos ei, niin sana kulki Heikin lähettämänä tietona tai jonkun Suomeen palanneen kautta, ja tavoitti aikanaan Warpamäen pirtin ja Riitu-äidin.

   Huuskon Heikki työskenteli kuutisen vuotta kaivoksella, minkä seurauksena hänkin sairastui rintatautiin. On vaikea sanoa, oliko sairaus tuperkelia, asbestoosi vai pölykeuhko, tai edes mikään noista, sillä tuohon aikaan lukemattomia sairauksia sanottiin keuhkotaudiksi, joista tuberkuloosi oli yleisin. Heikki palasi Melalahteen vuoden 1912 tietämillä, juuri ennen kuin lakkoilut kiihtyivät Michiganin kaivoksilla. Viimeiset kuukautensa Heikki asui velipuolensa Juuson huushollissa, ja nuoren miehen elinpäivät tulivat täyteen 25-vuotiaana toukokuun lopulla 1913.

   Ida ja Heikki Huusko olivat perheettömiä kuollessaan, tosin asia ei ole aivan varma, enkä puhu nyt Heikistä, sillä miehillä saattoi olla jälkikasvia hänen itsensäkään lapsista tietämättä. Ennen Ameriikkaan lähtöä, keväällä 1899 on Oulun kirkonkirjassa merkintä, että Ida muutti Liminkaan. Tieto uuteen pitäjään tulosta löytyy, samoin sieltä lähtö, joka tapahtui yllättävän pian. Ida asui vain reilut kolme kuukautta Limingassa ja palasi Ouluun. Mikä lieneekään ollut lähdön ja pikaisen paluun syy? Väkisinkin tulee mieleen, että hän oli raskaana, ja kävi tekemässä aviottoman lapsen, jonka antoi pois. Edellä mainittu on vain arvelua, eikä sille löydy varmistusta, sillä yhdessäkään Limingan kirkonkirjassa ei mainita Ida Huusko nimistä äitiä. Tieto jää tulevaisuudessakin pimentoon, ellei selviä joskus joidenkin sukututkijoiden DNA-testien myötä.

   Riitulla oli elossa vielä yksi lapsi, Hannes, joka löysi morsiamen ja avioitui itselleen puolitoista vuotta nuoremman Aina Serafia kanssa huhtikuisena sunnuntaina 1907.  Viija oli Jaakko Oikarisen ja Saara Honkasen tytär Melalahden Repolan mäkituvasta, joka sijaitsi Jutkolan mailla.

  Perheen lapsiluku rupesi pian kasvamaan, vanhin tytär Riitu Armida syntyi jo elokuussa, kirkonkirjan mukaan Järvelässä, missä he nähtävästi asuivat, vaikka henkikirja sijoittaa heidät Warpamäkeen. Asumisjärjestely lienee ollut järkevä, sillä Warpamäen asuinrakennus oli pieni, kun taas Järvelässä oli tilaa, vaikka Juuso piti siellä myös kauppapuotia.

Millainen mahtoi olla Juuso Huuskon kaupan valikoima, ei ainakaan kaikilta osin kuvan kaltainen, sillä Hellaksen makeistehdas perustettiin 1916, siis vasta sen jälkeen, kun Juuso oli lopettanut kauppiashommat

 

Suomen yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit pidettiin 15.-16. maaliskuuta 1907, mutta kainuulaisille tärkeä asia tapahtui jo viikkoa aiemmin, kun Kajaanin puutavara osakeyhtiön perustamiskokous pidettiin Riihimäellä. Samana vuonna toimintansa aloitti tehtaan saha, kolmen vuoden kuluttua sellutehdas, siitä yhdeksän vuotta eteenpäin paperitehdas ja vielä viisi vuotta myöhemmin puutyötehdas.

   Äänioikeus vaaleissa oli hyvin kattava, suurin osa 24-vuotta täyttäneistä sai äänestää, eikä varallisuus vaikuttanut kuten ennen. Vain harvat ryhmät jäivät ilman äänioikeutta, kuten ne jotka olivat holhouksen alla tai vakinaisessa vaivaishoidossa, ja jotka olivat menettäneet kansalaisluottamuksen. Ilman äänioikeutta oli myös henkilö, joka oli tuomittu irtolaisuudesta kolmen edellisen vuoden aikana, mutta tällä tarkoitettiin lähinnä huonomaineisia, ojennuslaitoksissa olleita, ei sellaisia jotka olivat irtolaisia osavuotisen työn vuoksi, sillä he eivät joutuneet irtolaisuudestaan tuomiolle.

   Mahtoivatko Kalle ja Riitu käydä vetämässä punaisen viivan mieleisen ehdokkaan kohdalle lakanan kokoiseen paperiin, jossa oli koko vaalipiirin ehdokkaiden nimet. Oman äänen tärkeyden merkitys lienee ollut kiinni siitä millaisia agitaattoreita seudulla liikkui. Nuorempi polvi oli todennäköisesti innokkaampaa äänestämään, olihan heillä tulevaisuus vasta edessä, ja paremman lukutaidon myötä helpompi löytää mieleisen ehdokkaan nimi valtavasta paperista.

   Suurimmaksi puolueeksi eduskuntaan nousi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, joka sai 40 prosenttia paikoista. Lisäksi kansanedustajiksi tuli valittua henkilöitä viidestä muusta puolueesta, paikkamäärien mukaisessa järjestyksessä: Suomalainen puolue, Nuorsuomalainen Puolue, Ruotsalainen kansanpuolue, Maalaisliitto ja Suomen Kristillinen Työväen Liitto.

   Kallen ja Riitun elämä jatkui Warpamäessä, vaikka punainen viiva olisi jäänyt vetämättä. Heillä oli säästöjä Järvelän myynnistä, niin että ainakin parina vuonna pariskunnalla oli varaa pitää myös piikaa. Vuonna 1905 heillä oli apuna Anna Tuomaantytär Leinonen, joka oli Kallen ensimmäisen vaimon siskon, Stiina Leenan tytär. Kuusi vuotta myöhemmin piikana oli Reeta Juhontytär Tervonen, mäkituvan tytär Kivesjärven Poronsaaresta. Ja vaikka tila oli vain mäkitupa, antoi se leivän Kallelle ja Riitulle heidän avioliittonsa ajan. Pellot olivat kivisiä, mutta viljavia, joista todisteena pihapiirissä on riihi, ja sen takaa lähtevä kiviaita. Mikäli seinähirteen kaiverrettu vuosilukuun on uskomista, on riihi rakennettu 1913, ellei se sitten ole sitäkin vanhempi.

Riihen seinässä vuosiluku Kallen isanuuden ajalta, kuten kaenuulaenen sanoisi, sekä ”laite” ja kolot puutappeja varten, joiden avulla luokki taivutettiin

 

Kevät 1908 alkoi Kajaanissa murheellisissa merkeissä, kun Ämmäkosken kupeella sijainnut, kaupungin omistama vesimylly paloi perustuksiaan myöten, ja mukana meni myllyssä olleet toistasataa hehtolitraa viljaa. Mutta ei muuallakaan Suomessa mennyt hyvin, sillä Venäjän pääministeriksi tuli Pjotr Stolypinin, joka piti kiihkoisan puheen Venäjän valtakunnanduumassa toukokuussa. Puheessaan hän korosti, että Venäjän hallitus pyrki kukistaa kaikki vallankumoukselliset pyrkimykset. Pääministeri totesi myös, että yhteisvaltakunnallisen lainsäädäntö ei edellytä Suomen eduskunnan hyväksymistä. Stolypinin toimien myötä maatamme hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta, kun aikaisemman suomalainen ministerivaltiosihteeri oli esitellyt Suomea koskevat lakiasiat Venäjän keisarille. Edellä mainitut tarkoittivat toisen sortokauden alkaneen.

   Pari vuotta myöhemmin annettiin laki, joka käytännössä riisti lähes kaiken lainsäädäntövallan Suomen senaatilta ja eduskunnalta. Vielä pari vuotta eteenpäin hallitsija vahvisti yhdenvertaisuuslain jolloin Venäjän kansalaisille tuli Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, ja mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa.

   Samana vuonna 1912 säädettiin laki valtakunnanlainsäädännöstä, ja kun Venäjän duuma hyväksyi sen kesäkuussa, huudahti kiihkovenäläinen poliitikko Vladimir Puriškevitš: "Finis Finlandiae” eli Suomen loppu. Ei ihme, että asia sai Paasikiven toteamaan, että laki hävitti Suomen valtiollisen oikeusjärjestyksen.

   Seuraavan vuoden elokuussa Nikolai II vahvisti päätöksen, jolla Suomen puolella olleet Kivennavan ja Uudenkirkon kunnat siirretään Venäjän Pietarin kuvernementtiin. Alueilla oli runsaasti venäläisten huviloita, mitä pidettiin eräänä perusteena päätökselle, jonka toteutus kuitenkin viivästyi protestien takia, ja lopulta hautautui, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi.

   Venäjän ote Suomea kohtaan kiristyi, kun keisari alisti luotsilaitoksen Venäjän keisarikunnan meriministeriölle, jonka seurauksena useat suomalaiset luotsit erosivat ja heidän tilalleen nimitettiin venäläisiä. Lokakuussa Suomen senaattiin nimitettiin ensimmäiset syntyperältään venäläiset jäsenet, eli yhdenvertaisuuslaki rupesi täyttämään venäläisten toiveet, kun pääsy virkoihin Suomessa alkoi toteutua.

   Nikolai II hajotti eduskunnan jo vuoden päästä ensimmäisistä vaaleista. Eduskunta oli saanut epäluottamuslauseen, kun se arvosteli Suomen valtiollisia oloja senaatille, josta seurasi Venäjän duuma tekemä välikysymys. Edessä oli uudet vaalit, mutta pian hallitsija hajotti taas eduskunnan, ja tätä jatkui vuoro toisensa perään, niin että vuonna 1913 Suomessa oli jo viidennet eduskuntavaalit. Samalla kansa kiinnostus äänestämiseen hiipui, puolet suomalaisista alkoi uskoa, ettei vaaliuurnalla käynnistä ollut mitään hyötyä.

Huvila Kivennapa Raivola

 

Kajjaanin kaopunki rupesi pikkuhiljaa vilkastumaan, kun se oli saanut vuoteen 1910 mennessä rautatien, sahan ja sellutehtaan sekä yleisen sairaalan. Ensimmäiset automobiilikin oli huristellut ympäri Kainuun hiekkaisia teitä käyden useammalla paikkakunnalla. Kajaani puutavara Osakeyhtiön laivojen lisäksi seilasi matkustaja-aluksia Kajaanista itään ja länteen, Sotkamon vesistöihin ja Oulujärven reiteille.

   Kevättalvi 1912 oli erittäin kylmä, ja Suomen siihenastisen mittaushistorian alin lukema saatiin Sodankylästä helmikuun alussa, kun pakkanen paukkui 49 miinusasteessa. Kuusamo sai oman ennätyksenä, kun huhtikuun kylmin lukema mitattiin kuluneen kuun 2. päivänä, jolloin oli 36 pakkasastetta. Kolmetoista päivää myöhemmin Titanic törmäsi jäävuoreen Pohjois-Atlantilla, upposi ja vei kuolemaan 1517 henkilöä, vain 706 pelastui. Suomalaisten onneksi edustustomme laivalla oli pieni, ainoastaan 63 henkilöä, mutta heistäkin pelastui vain joka kolmas.

   Paltamon sivukylille perutettiin maamies seuroja, jotka hankkivat uusia laitteita osuustoimintaperiaatteella, mutta Kallen terveys rupesi reistailemaan, eikä hän lähtenyt mukaan toimintaan. Hannes ei asunut Warpamäessä, mutta nähtävästi hoiti paikan viljelykset, niin että mäkituvan kontrahti emätila Taipaleeseen pysyi voimassa. Eikä Järvelän ja Warpamäen välillä kulkeminen ollut edes työlästä, rekikelillä matkaa oli vain vajaat kolme kilometriä.

   Kalle ja Riitu tekivät kesällä 1912 keskenään testamentin, ettei omaisuutta jaeta ennen kuin molemmista jättää aika. Pari vuotta myöhemmin pariskunta päätti myydä Warpamäen irtaimistoineen Hannekselle. Käytännössä kauppahinta lienee suoritettu syytinkisopimuksella, eli Hannes lupautui huolehtimaan vanhuksista ja hoitaa heidät kunniallisesti hautaan saakka.

   Jos oli talvi ollut kylmä, oli kesä kuuma mutta lyhyt. Ylä-Kainuussa ja Lapissa ei vilja ollut vielä paikoin tuuleentunut, kun lunta ja pakkasta tuli jo elokuun lopulla. Lokakuun alussa Suomen yli kulki lumimyrsky parin päivän aikana. Lunta satoi suuria määriä eteläistä Suomea myöten ja Kainuussa nietosta kertyi paikoin puoli metriä yhdessä päivässä.

   Seuraavana kesänä käynnistyi ketjureaktio, jonka seurauksena alkoi suuri sota eli maailmansota, lisänimen ”ensimmäinen” se sai vasta toisen maailmansodan myötä. Alun perin oli kyse paikallisesta kriisistä Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä, kun Bosnia liittyi Itävalta-Unkariin ja Bosnian kiihkoserbit olivat halunneet liittyä Serbiaan. Tämän seurauksena serbialainen terroristijärjestö Musta käsi murhasi Itävalta-Unkariin kruununprinssin sekä hänen vaimonsa 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Tämän jälkeen Itävalta-Unkari asetti Serbialle ehtoja, joihin Serbia ei voinut myöntyä, ja kuukautta myöhemmin Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle.

   Venäjä oli Serbian liittolainen, kun taas Saksa tuki Itävalta-Unkaria. Kun Venäjä suoritti liikekannallepanon pari päivää myöhemmin Serbian tukemiseksi, tulkitsi Saksa sen uhaksi ja julisti Venäjälle sodan elokuun 1. päivä. Saksa ei kuitenkaan uskaltanut lähettää joukkojaan Venäjälle, sillä sen olisi pitänyt ensin eliminoida arkkivihollinen Ranska, joka oli Venäjän liittolainen. Saksa oli sitä mieltä, että Venäjän liikekannallepano oli hidas, joten se päätti iskeä ensin Ranskaan. Saksa oli suunnitellut lyövänsä naapurinsa kuudessa viikossa, mutta että hyökkäys onnistuisi, täytyi Saksan kiertää vahvasti linnoitettu naapurin raja, ja hyökätä Ranskaan Belgian kautta. Elokuussa valtava saksalainen sotilasjoukko marssi puolueettomaan Belgiaan ja alkoi sananmukaisesti raiskata ja murhata. Tämä antoi Isolle-Britannialle syyn liittyä sotaan Ranskan puolelle, vaikka todellinen vaikutin oli halu pysäyttää Saksan vahvistuminen Euroopassa, ja varsinkin Pohjanmeren satamien pitäminen vapaana, mikä oli Britannian ulkomaankauppaa varten erittäin tärkeää.

   Paikallinen Itävalta-Unkarin ja Serbian välinen selkkaus johti siihen, että sotaan joutui mukaan yhä enemmän valtioita. Lopulta Euroopan valtiot Saksa, Ranska ja Britannia julistivat sotia toisilleen, eikä mennyt kuin hetki kun Japani liittyi Britannian ja Ranskan rinnalle. Italia pysyi aluksi puolueettomana, mutta liittyi joukkoon seuraavana keväänä Saksan puolelle. Vuotta myöhemmin sodassa Saksaa vastaan olivat Portugali, Romania sekä Kreikka, ja huhtikuuta 1917 mukaan liittyi myös Yhdysvallat. Koska elettiin siirtomaa-aikaa, käytiin sotaa maailmanlaajuisesti muun muassa Tyynellä merellä, Afrikassa ja Lähi-Idässä.

   Sota ei koskaan ole kaunis, mutta ensimmäinen maailmansota oli kauhistuttava kemiallisten aseiden vuoksi. Suuressa sodassa käytettyjä taistelukaasuja olivat ainakin fosgeeni, sinappikaasu, kloropikriini ja syanidikaasu. Näitä kemiallisia aseita, tässä tapauksessa klooria oli tarkoitus tehdä myös Kajaanissa. Suomen senaatti sai Venäjän Tykistöhallitukselta tehtäväksi etsiä syrjäinen paikka, joka löytyi Tihisenniemestä, Kajaanin puutavara Osakeyhtiön kupeelta. Klooritehtaan rakentaminen varmisti puutavarayhtiölle rahoituksen Ämmäkosken voimalaitokseen. Voimalan myötä Kajaani kaupunki sai valaistuksen, eikä sen tarvinnut enää tyytyä puutavarayhtiön tuottamaan sähköön, jonka virta katkeili tämän tästä.

   Klooritehdasta alettiin rakentaa 1916, eivätkä kaasutehtaan tuotteet koskaan ehtinet sodankäyntiin, mutta monien kajaanilaisten keuhkoja karkailevat kaasut ehtivät pilata. Kaikki elävä kuoli tehtaan ympäristöstä, niin eläimet kuin kasvitkin, ja ainoa hyvä puoli lienee ollut, ettei seudulla elänyt myöskään hiiriä tai muita vahinkoa aiheuttavia jyrsijöitä. Ennen ei ollut niin tärkeää, että työläiset tai heidän perheensä pysyivät hengissä, pääasia että rahaa kilisi osakkaiden laareihin. Jos joku pullikoi vastaan, hänet erotettiin ja tilalle tehdas sai pian uuden, kun Kainuun nuoria miehiä vaivasi työttömyys.

   Suomella ei ollut tuolloin omaa armeijaa, mutta Venäjän keisarikunnan armeijassa oli suomalaisia upseereja, joista osa osallistui sotaan. Upseerin ura oli monelle houkutteleva, koska koulutus kesti vain neljä kuukautta ja takasi varman leivän, ellei sattunut kaatumaan taistelussa. Lisäksi suomalaisia vapaaehtoisia liittyi paljon Saksan, mutta myös muiden maiden sotavoimiin niin, että maailmansotaan osallistui useampi tuhat suomalaissotilas.

                         

Kaasunaamarit kaikille

 

1800-luvun puolella oli Helsingissä liikkunut hevosvetoisa raitiovaunuja, mutta tammikuun 26. päivä 1915, aloitti sähköraitiovaunu säännöllisen linjan. Helsinkiläiset iloitsivat, kun se kolisteli ensimmäisen kerran Erottajan ja Munkkiniemen väliä talvisena päivänä, mutta Kiveskylässä ei eletty yhtä mukavissa merkeissä, sillä Kalle Matinpoika Mikkosen elinpäivät tulivat tuona tiistaina täyteen.

   Huuskon Hannes ei ollut joutunut olemaan kauan Kallen elätevelvollinen, vain vajaan vuoden verran. Mylläri Mikkosen poismuutto Vaarankylästä oli tapahtunut yli puoli vuosisataa aiemmin, mutta sitkeässä pysyi nuoruudessa saatu nimi, Onnenmättään Kalle. Perimätiedon mukaan nimi kulki Kallen mukana 75-vuotiaaksi, hänen elämänsä loppuun saakka.

Kajaanin Lehti no 11 29.01.1915

Kuten kuolinilmoitus kertoo, jäi Kallea kaipaamaan Riitun lisäksi viisi poikaa sekä tytär, ja vaikeista ja köyhistäkin ajoista huolimatta hän oli menettänyt vain yhden lapsistaan, kaimansa Kallen, tämän hukkuessa noin viiden vanhana. Lapset olivat tehneet hänelle yli kaksikymmentä lastenlasta, joista osa oli kuollut pienenä. Vaikka vanhin lapsenlapsi, Hannes oli jo lähes 25-vuotias, ei Kalle ennättänyt näkemään seuraavaa sukupolvea, vaan ensimmäinen lapsenlapsenlapsi syntyi vajaat kaksi vuotta myöhemmin.

   Kajaanin Lehden etusivulla, kuolinilmoituksen yläpuolella, lupasi Lennar Lagerlöf pitempiaikaista työtä Taivalkoskella paperipuiden valmistuksessa, muuta Kallen sahaamiset oli sahattu. Hienostelevasta tekstistä huolimatta Kainuun känsäkourat tuskin erehtyivät luulemaan, että työ on jotain muuta kuin savotta tukkijätkälle.

   Hautausmaa sijaitsi edelleen Paltaniemellä, joten hautajaiset kestivät koko päivän. Ensin vainaja hyvästeltiin kotipihalla, irtokuusien ympäröimällä paikalla, johon avoin arkku oli aseteltu pukkien varaan. Kun aika koitti, nostettiin arkku rekeen ja osa vieraista lähti saattamaan vainajaa haudan lepoon, muut jäivät taloon valmistelemaan hautajaistarjoilua, jota varten heillä oli ruokatuomisia kunkin varallisuuden mukaan. Enin osa Paltaniemelle menneistä oli miehiä, jotka ryypiskelivät viinaa lämpimikseen ja kaivoivat haudan, tai sitten omaiset olivat käyneet lapiohommissa jo aiemmin. Pappi kävi siunaamassa vainajan haudalla ja yhdessä veisattiin virsi, yleensä lukkarin johdolla, jonka jälkeen palattiin surutaloon. Pappi lähti mukaan vain merkittävien ihmisten peijaisiin, ei enää 1900-luvulla edes viinaryyppyjen toivossa, kuten kappalainen Wilanderin aikaan. Perillä veisattiin virsiä, joku saattoi pitää vähän puhetta, ja sitten syötiin. Ruokana oli yleensä lihakeittoa, ruisleipää ja rieskaa, voita, piimää ja kaljaa. Monilla oli omat ruoka-astiatkin mukana, kun harvassa taloudessa niitä riitti kaikille vieraille. Ukot kävivät välillä ryypyllä pihalla ja jälleen veisattiin virsiä sen aikaa, kun akkaväki sai kahvit pöytään emäntien tuomien juustoleipien ja nisuviipaleiden kanssa. Lopuksi oli vielä virsi, jonka jälkeen vieraat alkoivat lähteä.

   Henkikirja kertoo, että Riitu eli eläke-leskenä Warpamäkeen Kallen kuoleman jälkeen, ja dokumentti väittää, että se oli myös Hanneksen ja perheen asuinpaikka. En täysin luota tietoon, että Huuskot olisivat muuttaneet lyhyeksi ajaksi Warpamäen mökkiin. Miksi siihen olisi ollut aihetta, jos tuohonkin saakka olivat asuneet Järvelässä.

   Lapsia Huuskoille oli Järvelässä elelyn aikana syntynyt parin vuoden välein, joten jälkikasvua oli kolme lisää, Hilma Serefiina, Johannes Iisak ja Heikki, mutta vanhimman pojan perhe oli joutunut hautaamaan puolitoistavuotiaana, vain vajaa kaksi viikkoa aiemmin kuin ameriikanmatkaaja Heikki Huuskon. Perheen viideskin lapsi, Lauri Ilmari syntyi kesällä 1915.

   Kuolema korjasi pois Riitun vain reilut seitsemän kuukautta Kallen jälkeen. En ole löytänyt hänen kuolinsyystään tai viitteitä siitä oliko hän sairastellut ennen kuolemaansa, mutta Riitun elinpäivät loppuivat, kun ikää oli vasta 65 vuotta. Kainuun Leinoset 1 -kirja väittää, että Riitu kuoli Järvelässä, ei siis Warpamäessä. Tämä voisi viitata sairasteluun, jonka vuoksi Riitu ei enää pärjännyt yksin Warpamäessä. Samoin se, että Riitu kenties aavisteli oman lopun lähestyvän, kun hän laati Kallen kuolinilmoituksen muistovärssyä: ”Olkaamme valmiit vaan! Myös mekin täältä korjataan.”

   Kallen jälkeen on tehty perukirja, mutta tuota dokumenttia en ole nähnyt. Sen sijaan monet asiat käyvät ilmi Riitun jälkeen laadituista pesäkirjasta ja kuolinpesän jaosta, joissa on maininnat Riitun ja Kallen keskinäisestä testamentista, sekä kauppakirjan päiväys, jolla Hannes osti Warpamäen. Koska Hannes oli äitinsä Riitun puolelta ainoa perijä, sai hän suurimman osan rahallisesta omaisuudesta reilut 200 markkaa, kun taas Kallen osuus jaettiin kuuden lapsen kesken. Muuta omaisuutta vainajalle ei sen lisäksi ollutkaan kuin ainoastaan vaatteita, lakanoita ja pyyheliinoja, sillä kaikki muu oli myyty Hannekselle joitakin vuosia aiemmin.

   Jo seuraavana keväänä, maaliskuussa oli Warpamäessä myytävänä kaikenlaista irtaimistoa huutokaupalla poismuuton takia. Kauas Hannes Huuskon ei perheineen lähtenyt, vain puolisen peninkulmaa koilliseen, Melalahden Oikarilankylään. Todennäköisesti Hannes käytti Riitu-äidin hänelle perinnöksi jättämät käteisvarat sekä huutokaupasta saamat rahat ostaakseen perheelleen tilan, olihan Warpamäki vain mäkitupa. Voihan olla, että Hannes olisi halunnut ostaa Warpamäen, mutta torpparilaki oli vielä ollut voimassa.

   Oikarilankylässä Huuskon Hannes sai paratiisinsa, kun antoi uudelle paikalle nimeksi Eeteni siis Eden, taikka Etteeni kuten paikalliset sanovat. Siellä perhe kasvoi vielä kahdella pojalla, Arvo Joosepilla ja Johan Jaakopilla.

Kajaanin lehti 01.03.1916 NO 25

Oliko Kallen ja Riitun suhde vuosisadan rakkaustarina, kaipasiko vaimo miestään niin, että menehtyi suruun jo saman vuoden syksyllä? Naimisissa he ehtiväthän olla melkein viisitoista vuotta, ja jotain syvällistä siinä suhteessa täytyi olla, että Kalle näki vaivan hakea avioeron Kultaavasta päästäkseen vihille Riitun kanssa. Nykylääketiede on pystynyt todistamaan sen, minkä menneisyyden ihmiset ovat tienneet kautta aikojen; sydänsuruun voi kuolla.

   Kallen ja Riitun elinpäivät päättyivät, mutta heidän elämänsä jatkuivat seuraavissa sukupolvissa. Myös Warpamäen sen hetkiset vaiheet tulivat sukumme osalta päätökseen, kun Hannes myi irtaimiston, mökkihän kuului emätilan omistajalle, joten se ei ollut kaupan. Seuraavana vuonna mäkitupaa ei mainita henkikirjoissa laisinkaan, eikä mökissä asu ketään. Vasta 1920 Warpamäki saa uudet asukkaat, lois Matti Tervosen, kivulloisen Sofia-vaimon sekä heidän kaksi tyttöään.

   Mutta ei Mikkosten elämä Warpamäessä vielä täysin loppunutkaan. Tarina alkoi uudelleen noin parikymmentä vuotta myöhemmin, sillä isäni vanhemmat ostivat osan entisestä mäkituvasta. Paikka sai uuden nimen, Kiviaho, mutta sen asukkaiden elämä on aivan toinen kertomus.

Riihi on rakennettu aikana jolloin Kalle asui Warpamäessä. Vasemmalla hevosen luokin tekoon käytetty ”laite”. Ikkunasta näkyy Eino-setäni tekemät terassin ritiläaidat.

Kuvat, joiden yhteydess ei ole mainintaa sen omistuksesta, omasta ja sukulaisten kuva-arkistosta, ilmaisilta sivustoilta sekä finna.fi, SSHY,  bukowskis.com, commons.wikimedia.org, arthur.io, https://digi.kansalliskirjasto.fi

Pekka Halosen taulut:

Erämaa 1899

Niittomiehet 1891

Tukkinuotiolla

Vainolaisia vastaan 1896

Kevättulva 1895

Talvinen rusko

Alkuun