2.2. Matin ja Leenan perhe
Koska kerron
paikoista, jotka kuuluivat eri kuntiin kuin nykyisin, selvennä asiaa, tai ehkä
sekoitan sitä vielä enemmän. Kuten olen aiemminkin maininnut, oli Paltamo laaja
pitäjä, vaikka siitä oli vuosisatojen saatossa lohkottu monta palaa omiksi seurakunniksi.
Siitäkin huolimatta lähes koko Oulujärven ympäristö kuului edelleen Paltamoon 1860-luvun
lopulle saakka. Ainostaan Vaalankurkun alue, kolmiomainen kiila Oulujoen suulla,
oli Muhoksen pitäjän Utajärven Niskankylää.
Kunta ja kirkko olivat käytännössä yhtä,
kunnes Keisarillinen asetus määräsi vuonna 1867, että maaseudun kunnilla piti
olla oma hallinto. Muutamaa vuotta myöhemmin kirkko sai oman itsehallinnan,
mutta sillä säilyi edelleen väestökirjanpito. Kainuussa oli useita
kappalaiskirkkoja, joista osa irtautui emäpitäjästään, osa taas jäi sen
yhteyteen, vaikka kirkon ympärille perustettiin oma kunta. Puolanka ja
Ristijärvi erosivat Hyrynsalmesta omaksi kunnaksi, mutta käsittääkseni Ristijärvi
jatkoi kappeliseurakuntana, ja sai siksi oma kirkkoherran vasta 1923.
Paltamon hallintokeskus sijaitsi aiemmin
Paltaniemellä, kauniin kuvakirkon ympärillä, mutta kaukana suurimmasta osasta
pitäjän väestöä. Tämän vuoksi Säräisniemelle oli perustettu kappeliseurakunta
ja rakennettu kirkko jo 1781. Kirkon ja kunnan erotuspäätöksen myötä Säräisniemestä
tuli oma pitäjä, kun Suomen Senaatti hyväksyi anomuksen kirkkoherrakunnasta. Enää
se ollut osa Paltamon kappeliseurakuntana, mutta sillä ei kuitenkaan ollut omaa
kirkkoherraa kuin vasta 1883. Uuteen pitäjään erotettiin osia Paltamosta, Saaresmäen,
Vuolijoen, Kukkolan, Säräisniemen ja Veneheiton kylät Oulujärven etelärannalta.
Lisäksi kuntaan liitettiin Manamansalon saari sekä Puolankaan rajoittuva alue Oulujärven
luoteisosassa eli Jaalangan ja Oterman kylät. Vaalankurkku jäi edelleen
Utajärveen ja katkaisi Säräisniemen kunnan maa-alueet kahtia, mutta vesistöjä
kulkureitteinä käyttävillä kuntalaisille sillä ei ollut merkitystä.
Ja että asiasta
saataisiin vielä sekavampi, suoritetiin Kainuussa isojako, jolloin pitäjiin muodostettiin
uusia sivukyliä. Mutta nyt mennään asioiden edelle, koska nuo asiat tapahtuivat
Paltamossa vasta seuraavilla vuosikymmenillä, joten palataanpa takaisin päin.
Entinen Säräisniemen pitäjä on nykyisin Vaalan kunta, jonka keskustaajama sijaitsee Oulujoen ja Oulujärven yhtymäkohdassa. Vaalankurkku ei siis enää kuulu Utajärveen, mutta muuten en ryhdy kuntarajoja selittämään, halukkaat löytävä tiedot netistä. Säräisniemen kirkko seisoo paikoillaan hieman hylättynä, kun kirkonkylä sai uuden vuonna 1961, mutta vanhassakin kirkossa on vielä jonkin verran toimintaa, kuten häitä. Kunnan laajeni joen vartta Oulun suuntaan, eivät eteenkään sen osan vaalalaiset miellä itseään kainuulaiseksi.
Nykyisin väki on huvennut Oulujärven rantamilla niin vähäiseksi, että Paltamon ja Ristijärven seurakunnat ovat yhdistyneet vuoden 2021 alussa, mutta en ole perehtynyt siihen mitä se käytännössä tarkoittaa. Ollaan siis palattu satojen vuosien takaiseen, mutta nyt puhutaan alueseurakunnista, eikä kappelikirkoista. Ainakin vielä kunnat jatkavat itsenäisinä, mutta viimeaikaiset tapahtumat muualla Suomessa antavat osviittaa, että yhdistyminen saattaa tapahtua noillekin kunnille, onhan väliin itsenäisenä kuntana toiminut Vuolijoki nykyisin osa Kajaania.
Säräisniemi, Vuolijoki
ja Kajaanin maalaiskunta kuuluivat Paltamon pitäjään ennen kirkon ja kunnan
erottamista toisistaan 1867. Kajaanin kaupunki oli pinta-alaltaan huomattavasti
kartan osoittamaa pienempi, ja Paltamo kehysti sitä joka puolelta. Ja sitä
paitsi Kajaani oli niin köyhä, että kaupungin ja maalaiskunnan seurakunnat
olivat Paltamon kappeliseurakuntia. Kartta ei kerro nykytilannetta, vaan se on Kainuun
maakunnan kartta vuodelta 1947, sivustolta Wikiwand.
Matin ja
Leenan lapset varttuivat aikuisiksi aikana, jolloin Kainuuta koettelivat
katovuodet toistensa perään. Surkeat sadot eivät koskettaneet ainoastaan
kainuulaisia, vaan osittain koko autononomista Suomea sekä emämaa Venäjää, ja
jopa koko maapalloa, sillä käsillä olivat pienen jääkauden lopunajat.
Neljä Mikkosen
tiheään tahtiin syntynyttä tytärtä, Liisa, Sanna Leena, Saara ja Kaisa Loviisa
ehtivät tulla maailmaan vuosikymmenten taitteessa, ennen 1830-lukua ja sen
huonoja viljasatoja. Sitten lapsilykkyyn tuli lähes kolmen vuoden tauko, ja Eeva
Tiinan syntyi vasta puolitoista vuotta katosyksyn 1832 jälkeen. Nähtävästi
nälkiintynyt Leena ei raskaaksi tai sai keskenmenon moruvuoden aikana. Saman vuosikymmenen
hännillä ehti kuitenkin vielä syntyä Kalle, perheen ainoa poika, lähemmäs viisi
vuotta edellisen siskoaan myöhemmin.
Moruvuosi ilmaisua käytettiin ympäri Suomen,
ja sen epäillään tulleen rahvaan käyttöön venäjän sanasta mor eli rutto. Sanaa
alettiin käyttää, kun joissakin Etelä-Suomen kaupungeissa levisi kolera epidemia
vuonna 1831. Kainuussa ei tiettävästi esiintynyt koleraa, joten moruvuodella
tarkoitetaan vasta seuraavaa talvea eli kadon ja lavantaudin mukanaan tuomaa
kurjuutta.
Muualla Suomessa ja
maailmalla tapahtui asioita, jotka aikanaan kantautuivat Paltamoon ja
Melalahden Vaarankylään saakka. Osa niistä sai suusta korvaan kulkiessaan
hieman uuden muodon, mutta pieni totuuden siemen lienee pysynyt mukana.
Pappikin kertoi Jumalanpalveluksessa tärkeimmistä tapatumista, eikä kirkossa
kuuluttaminen suinkaan tarkoittanut vain avioliittoon kuuluttamista, vaan
saarnastuoli oli omalla tavallaan sanomalehti lukutaidottomalle rahvaalle.
Niinpä tieto siitä, että kolme neljäsosaa Hämeenlinnan kaupungin rakennuksista hävisi savuna ilmaan Kaisan syntymän aikoihin, saavutti varmaan aikoinaan myös Mikkoset. Puukaupunkien palot olivat kuitenkin niin yleisiä, että kaukaisimpia korkeintaan päiviteltiin, olihan Häme pitkien matkojen päässä Kainuusta, lienevätkö edes tienneet missä suunnassa. Myöskään hallitsijoiden vaihtumiset eivät juurikaan puhuttaneet, ellei kyse ollut Venäjän tsaarista, mutta sellaista ei 1830-luvulla sattunut vaan sotaisaksi mainittu Nikolai I jatkoi vallassa. Ja vaikka lennätinkin patentoitiin maailmalla, ei se hetkauttanut petunkiskojaa, koska linjaa ti-taa-aparaatille ei saatu Kainuuseen vielä moneen vuosikymmeneen.
Edes monet lähemmistä tapahtumista eivät juurikaan liikuttanut Onnenmättään väkeä, kuten että Venäjän rajaa tarkastettiin idemmäksi Kainuun kohdalla. Tai kun Kajaanin piirilääkäriltä ilmestyi uusi kirja, ensimmäinen Kalevala. Mutta sato ja kato olivat ne ikuiset puheen ja huolen aiheet, joita varmaan päiviteltiin ja hirviteltiin.
Entisajan ”sanomalehti” eli saarnastuoli, josta luettiin sekä kirkolliset että maalliset kuulutukset. Paltaniemen kuvakirkon saarnastuoli on vuodelta 1760, itse kirkko on rakennettu lähes 45 vuotta aiemmin maanjäristyksessä tuhoutuneen tilalle.
Seuraavan
vuosikymmenen tiedetään olleen satoisampi, mutta se ei pelastanut Mikkosen
perheen nuorimmaista, joulukuun lopussa 1840 syntynyttä Anna Riitua, joka
menehtyi hieman alle vuoden vanhana. Leena-äiti oli pikkuisen kuollessa lähes
neljänkymmenenkuuden, joten Kalle jäi kuopukseksi. Perheen muut viisi tytärtä sekä
ainokainen poika elivät aikuisiksi.
Kirkonkirjojen virkakieli
oli edelleen ruotsi, joten Mikkosen lapset saivat kasteessa nimet Lisa, Susana Helena,
Sara, Caisa Lovisa, Eva Stina, Carl ja Anna Brita. Virallisesti kieli vaihtui
suomeen 1880-luvulla, mutta monet papit kirjoittivat nimet ruotsalaiseen asuun
vielä seuraavan vuosisadan alkupuolella.
Uudella vuosikymmenellä tapahtui muutakin, mutta
olivatko ne talonpojalle hyviä vai pahoja asioita, kaikkiin en pysy ottamaan
kantaan. Kuten rahauudistus huhtikuussa 1840, jolloin Ruotsin vallan aikainen riikintaateri
poistui ja ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi tuli Venäjän hopearupla. Suurta
merkitystä ei liene ollut sillä, että Elias Lönnrotin Kanteletar julkaistiin,
ja uusi Kalevalakin vuosikymmenen lopussa. Ne tuskin päätyivät Onnenmättään
väen luettavaksi, torppareilla lienee ollut korkeintaan virsikirja, talonpojilla
ehkä myös ”katkismus” kuten kaenuulaeset katekismusta nimittivät.
Koulutukseen pääsivät säätyläisten lapset,
ehkä joku isotilaisen talonpojan poika, mutta eivät tavallisen rahvaan jälkikasvut,
varsinkaan tytöt, joten Onnenmättäässä ei varmaan edes kohotettu harteita
sille, että Suomen trivaalikoulut lakkautettiin ja tilalle perustettiin ala- ja
yläalkeiskoulut. Kainuun talonpojista harva osasi tuolloin oikeasti lukea,
enemmän taito oli kinkereillä opittua ulkolukua, vaikka rippikoulun
suorittaminen ja samalla lupa naimisiinmenoon edellytti lukutaitoa. Kirjoittaa
rahvaasta osasi vieläkin harvempi, puumerkki kelpasi allekirjoitukseksi, jos
johonkin sellaista tarvitsi. Yleensä pappi kelpuutti, jos rippikoululainen
tunsi kirjaimet ja osasi ehkä tavata, tunsi katekismuksen, Isä Meidän rukouksen
ja Herran siunauksen sekä tärkeimmät kohdat virsikirjasta. Kaikkein tärkeintä
oli, että rippikoulun käynyt ymmärsi katkismuksen sekä rukousten sisällöt.
Jos edellä mainittuja ei osannut tai
käyttäytyi muuten jumalattomasti, jätti ehtoollisen taikka lukukinkerit väliin,
katsottiin henkilön rikkoneen kirkkokuria. Seurauksena olivat nuhtelu, sakko
tai kirkolle tehtävä työ, jalkapuu, häpeäpenkki taikka julkirippi. Pahimmin
paatuneilta kiellettiin ehtoollisella käynti tai jopa erotettiin seurakunnasta,
joka tuohon aikaan tarkoitti koko yhteisöstä poissulkemista. Jalkapuurangaistus
lopetettiin asetuksella vuonna 1848, mutta monissa seurakunnissa sen tilalle
otettiin käyttöön häpeäpenkki. Molemmat oli sijoitettu joko ulos ovenpieleen
tai kirkkoon kaikille näkyvään paikkaan, joten rangaistuksella oli sama luonne,
mutta häpeäpenkkiin ”kirkkorikollista” ei sidottu kiinni.
Hyvä tapahtuma oli,
että Utajärven Niskankylään oli perustettu Myllyrannan ruukki 1838, ja kuusi
vuotta myöhemmin apuhytti Vuolijoen Saaresjoelle. Neljän vuoden kuluttua
Paltamoon tarvittiin vielä toinen apuhytti Kiveksen Waresjoen yläjuoksulle.
Seudulla ei ollut ollut kaivos- tai malmitoimintaa sitten Hahtolan
kupariesiintymän, joka sijaitsi muutaman virstan päässä Onnenmättäästä. Kyse
oli kuparin avolouhoksesta, mutta paikkaa kutsuttiin ajan tavan mukaan Hopeakallioksi.
Kuparin wuoritoiminta oli tapahtunut todennäköisesti muutaman vuoden aikana 1780-luvun
alussa, ja louhintamäärää pidettiin merkittävänä. Nykymittapuun mukaan
esiintymä oli mitätön, kuparia saatiin 180 tonnia, eli noin kolmen nykyaikaisen
malmijunan vaunun verran.
Vaikka Hahtolan Hopeakalliossa ei ollut hopeaa,
seudulla lienee kuitenkin esiintymä, mutta missä, sitä kukaan ei tiedä. Bertta
Hietamäki kertoo kirjassaan ”Melalahden ihmisistä ja taloista”, että antinlahtelainen
Kasperi Leinonen löysi hopeaa kaivaessaan tervahaudan pohjaa maillaan. Perimätiedon
mukaan Kasperi lietsoi hopeasta puukonterän kokoisia kappaleita joista teetti
Oulussa pikarin. Kasperi ei kuitenkaan paljastanu kenellekään löytöpaikka, vaan
vei arvometallin sijaintitiedon mukanaan hautaan. Hopeapikari, jonka pohjassa
on valmistusvuosi 1857, oli vielä noin 40 vuotta sitten kajaanilaisella Elsa
Leinosella, mutta kuka nykyinen omistaja on, sitä en tiedä. Useampi taho on
tutkinut pikaria, todeten valmistusvuoden oikeaksi ja esineen oululaisen hopeasepän
tekemäksi. Siitä ei ole kiistatonta todistetta, että se olisi tehty juuri
Melalahdesta löydetystä hopeasta, mutta näin me seudun jälkeläiset tietenkin
haluamme uskoa.
Melalahden Kasperin
löydös pysyi niin salassa, että se ei aiheuttanut hopearyntäystä, kuten kultakuume
Kaliforniassa 1849. Muutamia suomalaisia tiedetään kultaryntäykseen
osallistunut, mutta vielä tuolloin kainuulaiset raukat eivät suurissa joukoin
menneet merten taa. Ehkä joku eksyi matkoillaan merenrantakaupunkiin ja otti
sieltä pestin valtamerilaivaan, mutta ei päätynyt matkoillaan Ameriikan
itärannikon kultamaille.
Wuoritoiminta Warejoen niskan teollisuuslaitoksessa
toi töitä Kivesjärven ympäristöön, vaikka se ei tietenkään vetänyt vertojaan
esimerkiksi paperitehtaalle, jollainen oli perutettu Tampereelle vuosikymmenen alussa.
Vaikka kymmenisen vuotta myöhemmin hytin sijaan ruvettiin rakentamaan masuunia,
epäilen erästä tietoa, joka väittää työläisiä olleen jopa kolmesataa. Tuo määrä
lienee ollut koko Myllyrannan ruukin työntekijämäärä, joista ehkä noin
kolmannes sai töitä Kivesjärven kylässä. Ainakaan pruukin rakennuksissa ei
henkikirjojen mukaan majaillut kovin suurta ihmisjoukkoa.
En tässä avaa raudanvalmistusta ja pruukkia
enempää, sillä olen kertonut asiasta aika seikkaperäisesti blogini kohdassa 1.1
Kiveskylä ja Kiveksen Ruukki, ja sivuan sitä myös myöhemmin.
Noin yhdentoista virstan päässä sijainnut rautahytti tuskin paljonkaan vaikutti Mikkosten elämään, sillä talossa ei ollut ylimääräisiä miehiä kyseiseen työhön. Toihan se toki sulhasehdokkaita naimattomille, ettei tarvinnut lähteä kauempaa etsimään. Taikka lieneekö pruukinrengit kiinnostaneet talon tyttäriä, vai yrittivätkö he löytää miehikseen talollisten poikia, kenties vanhempiensa tahdosta. Jos suunnitelmat lienee niin olleetkin, eivät Mikkosen tyttäret kuitenkaan kovin suuriin taloihin päässeet naimisiin.
Tilattomille, joita Suomen maaseudulla riitti, pruukki lienee ollut onnenpotku, eteenkin kun huonoimmat ajat olivat edessäpäin. Lyhyeksi onni kuitenkin jäi, sillä ruukin toiminnan katsotaan lakanneen jo vuonna 1860, mutta siitäkin lisää seuraavassa postauksessa.
Järvimalmi eli
hölmä, jota nostettiin Kivesjärven pohjasta raudaksi sulatusta varten.
Leenan
isäpuoli, 68-vuotias Heikki Kemppainen menehtyi ankaraan kuumetautiin
joulukuussa 1846. Puolisoaan yksitoista vuotta vanhempi Liisa vasta neljä
talvea myöhemmin, saavutettuaan peräti 84 vuoden iän. On totta, että iäkkäät
saadaan nykyisin pidettyä hengissä pidempään, joten moni luulee, etteivät
ihmiset ennen ylipäänsä eläneet vanhoiksi. Todellisuus vääristyy, jos
tuijotetaan vain kunkin ajan eliniän keskiarvoa. Harvassahan ne iäkkäät ennen
olivat, sillä tapaturmat, lapsivuodeaikainen sekä kulkutaudit kaatoivat kansaa,
jonka vuoksi kuolinikä oli usein alhainen. Mutta poikkeuksiakin löytyy, kuten vuonna
1861 syntynyt isoäitini isä Antti Huusko, joka eli 90 ja ½ -vuotiaaksi. Hän
ehti elää leskenä neljätoista vuotta ja haudata kahdeksan kymmenestä
lapsestaan. Kaksi eloonjäänyttäkin kuolivat viimeistään kymmenen vuotta isänsä
jälkeen, joten muita pitkäikäisiä ei suvussa ole ollut.
Vielä vuosikymmenen
viime metreillä maassamme kiersi uutinen, joka takuulla kantautui Melalahteenkin.
Talvi-iltapäivien hämäränhyssyä pidettäessä oli puheenaiheena varmaan myös sarjamurhaaja
Juhani Aataminpojasta, joka tappoi 12 ihmistä loka-marraskuun aikana 1849.
Kaikki alkoi, kun 23-vuotiasta
miestä oltiin kuljettamassa Hämeenlinnan vankilasta syyskäräjille Hauholle
hevosvarkaudesta syytettynä. Renki karkasi vartijoiltaan ja suuntasi Lammille,
jossa tappoi torpparipariskunnan kaverinsa kanssa. Sitten rikollinen taivalsi yksin
lapsuuskotiinsa Heinolaan, riitaantui isäpuolensa kanssa, tappoi tämän sekä
äitinsä ja metsään karanneet pikkusiskonsa sekä velipuolensa. Tämän jälkeen
murhaaja kulki paikoista toisiin ja tappoi matkalleen osuneita ihmisiä, milloin
mistäkin syystä.
Viiden viikon murha-ajan päätteeksi mies jäi kiinni Lammin ja Padasjoen rajalla ja aikanaan hänelle langetettiin kuolemanrangaistuksen. Keisari alensi tuomion niin että sarjamurhaaja sai 40 paria raippoja sekä elinkautisen vankeusrangaistuksen, koska kuolemantuomin käytöstä oli luovuttu. Kansa alkoi kutsua Juhania nimellä Kerpeikkari, joka on väännös ruotsin kielen mestaajaa sekä teloittajaa tarkoittavasta sanasta skarprättare. Helsinkiläiset saivat käydä Suomenlinnassa töllistelemässä miestä, sillä oli käsitys, että rangaistuksen näkeminen estää katselijoita sortumasta rikosten poluille. Juhani Aataminpojan kuolintapa ei ollut mestaus, mutta ei mies päässyt teloitusta helpommalla. Sarjamurhaaja päätti päivänsä pikkuisessa sellikopperossa käsistään ja jaloistaan seinään kahlehdittuna, joten käytännössä renki kidutettiin kuoliaaksi kahlevankeudella, josta hän ehti kärsiä puolentoista vuoden ajan.
Johan Knutsonin kivipiirros moninkertaisesta murhamiehestä Juhani Aataminpojasta, 1849. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Teemu Keskisarjan kirjasta Suomen ainoa sarjamurhaaja - Juhani Aataminpojan rikos ja rangaistus
Uuden vuosikymmenen
koittaessa Mikkosen lapset olivat toisella kymmenellä, vanhimmat tyttäret
kävivät jo kolmatta, mutta vielä ei kukaan ollut lähtenyt miehelään. 1850-luku eteni
tuoden murhetta maamme kamaralle, kun ensin Vaasassa paloi noin puolet
kaupungin rakennuksista vuonna 1952, ja samaisena vuonna Kainuussa koettiin
lievä kato. Vuotta myöhemmin alkoi Krimin sota, joka ei suoranaisesti ulottunut
Kainuuseen saakka, paitsi jos oli ruotusotilas ja sai kutsun palvelukseen.
Sillä tavalla sota
kuitenkin tuli lähelle, että siitä kirjoitettiin kuvien kera, ja vaikka sanomalehtiä
ei köyhälle rahvaalle tullutkaan, nähtiin niitä parempiosaisten pirteissä.
Sodan vaiheiden tiedonkulku oli aivan eri luokkaa kuin aiemmin, veihän lennätin
uutisen pikavauhtia maasta toiseen. Lisäksi toinen uusi keksintö, valokuva kertoi
asioita aiempaa realistisemmin, vaikka piirroksiakin lehdissä edelleen
käytettiin.
Pian sodittiin myös Pohjan- ja Suomenlahdilla,
kun englantilais-ranskalainen Itämeren laivasto teki tuhojaan koko
rannikkoalueella osana Krimin sotaa. Jotkut satamapaikat onnistuivat torjumaan
laivaston hyökkäyksen, mutta kaikki eivät siihen kyenneet ja pahimmat kahakat
koettiin Raumalla, Raahessa, Torniossa, Kokkolassa ja Oulussa, joista viimeisen
vaikutukset ulottuivat selvimmin Kainuuseen.
Ouluun englantilaiset saapuivat kesäkuun ensimmäisen
päivän iltana, varautuneena ja varovaisina, sillä ruotsalaiset olivat antaneet
ymmärtää, että kaupungissa olisi suuri linnoitus ja 12 000 venäläistä
sotilasta. Todellisuudessa kaupungissa majaili vain 28 kasakkaa, jotka olivat
paenneet paikalta levottomuuksien alkaessa, kuten myös moni muu kaupungin
asukas. Laivasto aikoi polttaa kasakoiden majoitustalot, mutta paikalliset
pelkäsivät tulen leviävän ympäröiviin rakennukseen ja saivat neuvoteltua englantilaiset
säästämään talot.
Vihollinen ei kohdistanut
sotatoimiaan suoranaisesti kaupungin asukkaita kohtaan, vaan sen tarkoituksena
oli tuhota kaikki vastustajan sotavarusteluun liittyvät. Niinpä Itämeren
laivasto hävitti seuraavana päivänä 2.6.1854 ainakin Varjakan telakan sekä
rakenteilla olevat laivat. Sitten vihollinen tyhjensi rannan varastomakasiineista
kaiken tarvitsemansa ja kärvensi muut tavarat rakennuksineen. Seuraavaksi laivasto
poltti Toppilassa Tervahovin, satamassa olleet neljä laivaa, kaikki varastoissa
olleet lankut, laudat, parrut sekä muun puutavaran. Vihoviimeiseksi vihollinen sytytti
tuleen varastot, joissa sälytettiin noin 7000 tervatynnyriä. Lopputulemana
engelsmannit tuhosivat Oulussa oman maansa omaisuutta, ja tervasataman palo
koitui englantilaisten kauppiaiden tappioksi, sillä nämä olivat tilanneet ja
maksaneet tervan.
Oulun tapahtumat
kantautuivat pian Kainuun perukoille ilman sanomalehtiäkin, soudettiinhan
rannikolle tervaa ja toisinpäin Kajaaniin tavaraa kauppiaille. Alkukesästä,
jolloin oli paras tervanvienti aika toukotöiden ja sadonkorjuun välissä, eivät tervanvetäjät
tietenkään uskaltaneet laskea Oulujokea lasteineen kaupunkiin. Parin
edellissyksyn heikko sato kuitenkin vaati tervan vientiä ja siitä saatavalla
maksulla ostettavaa viljaa. Sitä talonpojat eivät vielä voineet tietää, että
syksyllä maan anti tulisi olemaan kutakuinkin normaali ja seuraavan talven
leipä turvattu.
En usko, että koko kesän tervat jäivät
Kainuuseen odottamaan seuraavaa suvea, sillä tynnyrit keräsivät vettä pakkasten
myötä, eli laatu huononi ja samalla tili pieneni. Oulun tervaräkäri mittasi
muutoinkin jokaisesta tynnyristä kolme täyttökannua kauppiaan hyväksi, koska
tervasta mukamas erittyi vettä tarkastuksen jälkeen.
Kierreltyään ja tuhottuaan Pohjanlahden satamakaupunkien sotatarvikevarastot, Itämeren laivasto suuntasi Ahvenanmaalle, Turun Ruissaloon ja Hankoon. Ålandin taistelu suomentui Oolannin sodaksi, josta lapsuudessani lauletaan: ”Ja se Oolannin sota oli kauhia…Kun kolmella sadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla…”. Mutta tuo rallatus on hyvin voitokkaan oloinen ja se onkin siistitty versio alkuperäisestä, jossa kerrotaan, kuinka Itämeren laivasto piiritti loppukesällä 1854 keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla. Koska laivatykeillä oli pidempi kantama kuin rannikkotykeillä, laivasto voitti taistelun ja valtasi linnoituksen. Noin neljäsataa sotilasta joutui vangeiksi ja heidät vietiin Englannin Lewesiin, osa vaimojen ja lasten kanssa, missä he elivät suhteellisen mukavaa elämää vankeudesta huolimatta, mutta se on aivan oma tarinansa. Rauhansopimus solmittiin puolitoista vuotta myöhemmin, jonka jälkeen vangitut pääsivät takaisin kotimaahan, mikäli eivät olleet menehtyneet seudulla raivonneeseen tuberkuloosiin. Oletetaan, että joku sotavangeista laati laulun sanat, ja siitä on ollut ajan tavan mukaan monta hieman toisistaan poikkeavaa sanoitusta, koska ne kulkivat laulettuina seuraavalle rallattajalle, joten aikojen saatossa laivojen määräkin oli kasvanut sadalla. Rengon kunnasta löydetyn laulukirjan sanoitus on mahdollisesti vuodelta 1856. Seuraavassa otteita alkuperäisen, käsin kirjoitetun laulun sanoista:
”Vuored ja laaksod
ne kaikuivad
kuin Suomen poijat ampuivat, ja vihollista vastaan ottivad…
…Waan mitäs auttoi poikien
Kuin franskalainen ja engellesman Stormasi monen tuhannen
kans…
…Poijat ne olivat kiukkuisii
Stusarins ja hukarins maahan kaikki paiskasit
Kuudestoista päivä elokuusa
Fangiksi otti engelisman, ja poies kuljetti laivan kans
Sit poikia poies kuljetettiin
Masinan kanssa Englantiin Levesin kaupunkiin arestiin
Siell olivat poijat arestis
Vuosi ja kahdeksan kuukautta Englantin kuningan hallussa…
https://fi.wikipedia.org/wiki/Oolannin_sota_(laulu)
Alkuperäisen laulun tekijä ei kerro siitä,
kuinka laivasto räjäytti Bomarsundin linnoituksen syyskuussa, sillä hän ei
ollut sitä näkemässä, vaan jo vankina Englannissa. Linnakkeen tuhoamisen myötä
lähes koko Itämeren laivasto vetäytyi talveksi Suomen vesiltä.
Vielä seuraavana
kesänä englesmannien sotalaivat seilailivat vesillämme tykeillä tulittaen,
tuhoa kylväen ja kauhua aiheuttaen, mutta enää laivasto ei rantautunut Ouluun,
vaikka nousikin maihin Hailuodossa. Laivasto ei varmaan nähnyt tarvetta palata
Ouluun, sillä sieltä oli jo tuhottu kaikki strategisesti tärkeä.
Suomen rannikolla oli varauduttu edelliskesää paremmin vihollisen tuloon, eivätkä nämä saaneet yhtä paljon tuhoa aikaa kuin edellisenä vuonna. Muutaman mainitakseni, elokuussa Itämeren laivasto pommitti Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla 46 tunnin ajan, saamatta suurta vahinkoa aikaiseksi. Syyskuun alussa vihollinen yritti vielä maihinnousua Kokkolaan, mutta asukkaat torjuivat sen, ja vaikka joukot onnistuivat pääsemään loppukuusta Hankoon, saatiin vihollinen karkotettua, niin että vain lennättimen torni tuhoutui. Marraskuun puolivälissä laivat poistuivat Suomenlahdelta ja rauha solmittiin seuraavassa maaliskuussa.
Venäjä hävisi Krimin sodan, mutta jo ennen sitä Nikolai I sai vilustumisen seurauksena keuhkokuumeen ja menehtyi. Entisen hallitsijan muistoksi Vaasan nimi muutettiin Nikolain kaupungiksi. Seuraava keisari kruunattiin 1855, ja hän oli edistysmielinen hallitsija, joka vapautti maaorjat kuusi vuotta valtaansa tulon jälkeen. Aleksanteri II:sta pidetään myös suomenmielisenä, mutta raskaat Krimin sodan vuodet näkyivät Venäjällä varattomuutena, eivätkä suomalaiset saaneet riittävästi ruoka-apua katovuosien aikana, joka tosin ei ollut ainoa syy kansan nälänhätään.
Väkivaltainen
tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta, Robert Wilhelm Ekman, 1854,
finna.fi
Viisitoistavuotinen
katojen sarja alkoi Kainuussa ennen Oolannin sotaa, vuonna 1852, jonka jälkeen
vain muutamien vuosien sadot olivat normaaleja. Perunan viljely teki vasta
tuloaan Nälkämaahan, ainoastaan paremmat säädyt ja jotkut varakkaammat
talonpojat olivat alkaneet suuremmissa määrin kasvattaa potaatia, jonka perunarutto
tosin tuhosi monissa paikoin vuonna 1851. Melalahdessa pottua oli jo pidempään
viljellyt Leinosen Erkki, joka asui Variskylän rajamailla, Antinlahdessa, mutta
pieniä peltotilkkuja alkoi olla muillakin. Ilmeisesti Lääninhallitus oli
lähettänyt kesällä 1857 potakan siemeniä ainakin Suomussalmelle, mutta ne
olivat perillä vasta kun kesä oli jo niin pitkällä, ettei niitä kannattanut
istuttaa peltoon. Nekin harvat, jotka ehtivät saada siemenet aikaisemmin,
kertovat että kylmä pani perunan varret heti kun ne ehtivät päälle.
Kainuun tärkeimmät viljelykasvit olivat edelleen ohra ja nauris, myös hernettä kasvatettiin paljon, rukiin useat kokivat liian hallanaraksi, mutta kaskessa sitäkin viljeltiin nauriin kanssa. Nälkämaan torppari söi harvoin selvää leipää, eli pelkistä viljasta leivottua. Hyvinäkin vuosina moni otti oravalta, pistäen petäjäistä viljan sekaan, mutta katojen myötä useat talollisetkin joutuivat turvautumaan pettuun. Kaikkein köyhimpien osana oli tyytyä verileipään, joka oli haurasta, lähes mustaa leipää, jossa ei ollut oikeita jauhoja enää nimeksikään. Petun lisäksi jauhojen jatkeena käytettiin muun muassa akanoita, olkisilppua sekä jauhettua suovehkan juurta ja köyhimmät jopa hevosen lantaa, josta muulloin tehtiin yleisesti apetta lehmille talvikaudella, että kallisarvoinen heinä säästyisi hevosille.
Nimimerkki E. B. kirjoitti 4.9.1852 Oulun Wiikko-Sanomien numerossa 35, että Kiantoa eli nykyistä Suomussalmea kohtasi halla, joka näppi alkukesästä potun taimia ja vei marjojen kukat alavilla mailla. Heinäkuussa kylmä oli taas perunoiden kimpussa, palelluttaen varret niin että mukuloiden kasvu tyrehtyi, ja tupakitkin meni siinä samassa:
Eteenpäin
mentiin, vaikka leivästä teki usein tiukkaa. Väliin oli hieman parempaa, maan
anti oli suorastaan hyvä vuonna 1854, ja seuraavanakin kohtalainen, vain
kuivuus pienensi satoa. Sitten koittikin jälleen kato, josta olisi ehkä vielä
selvittykin, ellei tulevakin syksy olisi ollut huonosatoinen.
Vuonna 1858 Suomessa
otettiin käyttöön oikeanpuoleinen liikenne, ja Kainuussa uudistusta päästiin
noudattamaan heti tuoreeltaan, kun Oulujärven pohjoispuolelle rakennettiin
maantie hätäaputöinä. Tie kulki Kuluntalahden ja Niskankylän välille ohittaen
Onnenmättään vain muutaman virstan päässä, Hahtolan mäellä. Liikenne tiellä ei
liene ollut niin suurta ja nopeaa, etteikö vastaantulijaa pystynyt väistämään
kummalta puolen vain, menihän vielä viisikymmentä vuotta ennen kuin ensimmäinenkään
auto nähtiin Kainuussa. Harva mökkiläinen, torppari ja talopoika edes omisti kunnon
kärryjä. Järviä, soita ja niittyjä kuljettaessa olivat veneet, lautat ja reet
paljon monikäyttöisempiä, ja niitä oli erikokoisia ja -mallisia erilaisiin
käyttötarkoituksiin, kuten esimerkiksi kevyt kesäreki riukuhäkillä heinän
kuljetukseen.
Eteenkin leskinaisille hätäaputöihin lähteminen oli vaikeaa lapsikatraan kanssa, ja heitä pitäjät yrittivät auttaa kykyjensä mukaan. 24 huhtikuuta 1858 Oulun Wiikko-Sanomia julkaisi numerossa 17 nimimerkki R. L:n kirjoituksen, jossa kerrottiin, että Paltamossa köyhät valmistivat jäkäläjauhoja vaihtoa varten: ”Kun he tuowat kaksi leiviskää jäkälä-jauhoja, niin saavat leiwiskän kuli-jauhoja: toinen leiwiskä jäkälä-jauhoista sekoitetaan ruisjauholeiwiskän kanssa, ja toinen leiwiskä jääpi jäkälä-jauhoista waiwais-hoitoon. Mutta ei tämä jäkäläleipä kuulu ämmäin suussa maistuvan hyvälle, muka parempaa kuuluu petäjä olevan, waikka se on waletta.” Eräs lehtiartikkeli väitti, että joku akka yritti huitaista jauhopussilla, kun toiseen leiviskään oltiin lisäämässä jäkäläjauhoja. Lieneekö kiukkuinen eukko saanut taisteltua itselleen puolitoista leiviskää selvää ruisjauhoa, kun ei halunnut kahta, joista toinen olisi ollut jäkälään sekoitettua.
Köyhä rahvas oli sitä mieltä, että olki ja pettu olivat sen vuoksi parempaa jauhonjatketta, että leipä pysyi paremmin koossa eikä maku oli yhtä karvas kuin jäkäläjauhoissa. Eivät nämä köyhät ymmärtäneet, kun heille puhuttiin eri vaihtoehtojen ravintoarvoista. Proteiinista ja sen nälän pois pitävästä vaikutuksesta kukaan ei varmaan osannut vielä kertoa, joten jotkut vaihtoivat jopa teurastamaansa lihaa jauhoihin, koska oli tottunut, että leipä on se jota kuuluu syödä.
Pettuleipä, näyte, Lusto - Suomen Metsämuseo
https://finna.fi/Record/lusto.M011-173156
Ensimmäiset
Mikkosten tyttäret lähtivät kotoaan katojen keskellä. Sisarussarjan toiseksi
nuorin, 23-vuotias Kaisa Loviisa, muutti Ristijärvelle keväällä 1857, jossa nai
Antti Niilonpoika Kemppaisen, mutta vihkiajasta ei ole tietoa. Nuoripari asettui
asumaan miehen kotiin, Pihlaja Karppila 38 mäkitupaan, tai mökkiin kuten
kainuulainen sanoi. Ja jos maata oli kasvimaata suurempi pläntti, oli paikka
kainuulaisten mielestä torppa, siitäkin huolimatta, että henkikirjoittaja
merkitsi kansiensa väliin jotain muuta.
Seuraavassa tammikuussa nuoripari sai tyttären, Sara Stinan, vuoden kuluttua helmikuussa Sanna Lisan ja siitä vuosi toukokuussa Nils Misaelin. Kaisa-äiti oli alkanut juuri odottaa neljättään lastaan, Kaisa Amaliaa, kun perheen kaikki kolme pienokaista menehtyivät tuhkarokkoon, kahdeksan päivän sisällä elokuussa 1861.
Vaikka korkeaan lapsikuolleisuus oli tuttua, oli tapahtunut varmaan epätoivoisen raskas. Menetettyjä lapsia ei tietenkään voinut korvata, mutta uudet pienokaiset antoivat toivoa tulevasta. Ja jälkeläisihän taloon todellakin tuli lisää parin vuoden välein, niin että perhekoko oli pian sama kuin ennen vanhimpien lasten menetystä. Eeva Augusta, Mathilda, Paavali sekä Karl Adam olivat ehtineet syntyä ennen kuin perhe muutti vuonna 1872 Sotkamon Nuasjärven Kissasuo 54:ään. Uudessa kodissa syntyi seuraavana vuonna Brita Lena, sitä seuraavana Ida Maria ja vielä nuorimmainen parin vuoden kuluttua, jolloin äiti olikin jo 45-vuotias. Niilo-isä kuoli neljä vuotta myöhemmin ja äitikin jo 1885, jolloin kuopus Hilma Loviisa oli vasta vajaan yhdentoista. Vanhimmat lapset olivat tuolloin jo muuttaneet omilleen, mutta parin nuorimman kohtalosta en ole löytänyt tietoa.
Kainuulaisen nuorikon asu lienee ollut hyvin samanlainen kuin Magnus von Wrightin piirtämän savolaisnaisen. Kaisa Loviisa sekä muu Mikkosen tytöt ovat lähteneet miehelään tuon kaltaisissa puvuissa, jotka oli tehty kestämään vuosikymmeniä. Morsiamella oli tietenkin mukana myös kapioarkku, tai ainakin vaatevakka, ja kenties myötäjäisiksi mukaan saatu vasikka tai lammas.
Kuva finna.fi
Säräisniemi
oli vielä tuolloin Paltamon kappeliseurakunta, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa,
vaikka kirkko olikin. Herran kuuliaista kansaa oli keväästä 1846 saakka
luotsannut kappalainen Henrik Schwartzberg, joka sai lisänimen Kessu-Heikki,
kun kasvatti itse tupakkansa ja viihtyi usein renkituvassa rupattelemassa
rahvaalle.
Suurena hallavuonna
1856, vuosia kestäneen suunnittelun ja pienimuotoisen ojien kaivuun jälkeen,
teki Aleksanteri II päätöksen, että Utajärven Pelson suot kuivataan pelloiksi. Körtti-kappalainenkin
oli edistämässä hätätöiden aloittamista, kuuluihan köyhäinhoito kirkon
tehtäviin, sillä kirkko ja kunta olivat käytännössä sama asia.
Seuraavana
kesänä ryhdyttiin valloittamaan suota viljelysmaaksi, ja paikalle alkoi vaeltaa
nälkiintynyttä väkeä joka kolkalta, ensin lähistöltä ja sanan kiiriessä yhä
kauempaa, kuten Oulun seudulta ja itärajalta. Ensimmäisenä vuonna töitä tehtiin
kesäkuun alkupuolelta joulukuun loppuun, ja seuraavana keväänä jatkettiin jo
toukokuussa. Loppukesästä 1858 suota lapioi 1100 henkeä, joista osa saapui
Pesolle perheineen, niin että raskaaseen työhön osallistui myös noin 400 naista
ja lasta.
Asuinolot Pelsolla
olivat surkeat, sillä paikalle oli ehditty rakentaa vain 200 miehen
työväenkasarmi keittiöineen ja saunoineen. Rakennus oli pian ääriään myöten
täynnä, joten seudun asukkaat vuokrasivat huoneittensa lattiapintaa suon
kuokkijoille. Kun nälän heikentämät joutuivat kulkutautien, kuten lavantaudin
piinaamiksi, täytyi suurimpiin pirtteihin perustaa sairastupia. Ympäristön
asukkaat tietenkin vaurastuivat vuokrauksella ja Oulun Wiikko-Sanomat kertoikin
huhtikuussa 1858, että eräässä talossa oli otettu vuokraa 15 kopeekkaa
henkilöltä viikossa. Jos paikallinen talopoika onnistui majoittamaan viisi
ihmistä, tienasi hän lampaan hinnan viikossa.
Suon kuokkijoiden ansion
suuruudesta en ole varmaa tietoa, mutta tiettävästi sitä maksettiin osin rahana
ja osin ruokana, kuten jauhoina, sillä Pelsolle oli toimitettu venäläisiä
jauhomattoja. Ilmeisesti ruisjauhoja sisältäneet jauhomatot olivat kantikkaita,
pitkulaisia ja lituskaisia niinisäkkejä, jotka täysinä painoivat noin 147,5
kiloa. Säkin painosta käytettiin myös nimitystä kuli, joka taas on 9 puutaa eli
40 Venäjän naulaa. Usein säkit olivat saaneet kosteutta, jolloin jauhot olivat
kovettuneet paakuiksi, ja lisäksi osa oli homeessa, mutta silti sisältö
käytettiin viimeistä jauhonpölähdystä myöten.
Yleensä
hätäaputöiden palkka maksettiin kunnon eli työmäärän mukaan. Jos oli erittäin
nälkiintynyt ja heikkokuntoinen, joka ei jaksanut raataa, ei palkka riittänyt kunnolla
edes ruokaan, joten kuolleisuus oli suuri. Vainajat haudattiin Säräisniemen
kirkkomaahan joukkohautaan, mutta kuolleiden määrää ei pystytä enää selvittämään,
sillä kirkonkirjat tuhoutuivat pappilan tulipalossa. Alkuvuosina kuolleita
arvellaan kuitenkin olleen jopa satoja, myöhempinä vuosina vähemmän, jatkuihan
soiden kuivaus vuoteen 1866 saakka. Sen jälkeen, kun varavankila perustettiin 1935,
ovat Pelson soita kuokkineen sekä venäiset sotavangit, että kotoperäiset
rikolliset, niin että kaiken kaikkiaan kuivatun alueen pinta-alaa on kymmeniätuhansia
hehtaareja.
Eräästä Schwartzberg kirjeestä saa käsitystä
Pelson oloista ja palkan suuruudesta: ”Tämän tästä sortui joku kaivajasta
siihen viemäriojan viereen, jolloin akka Kovalainen, jonka kaameana työnä oli
ruumiiden vetäminen, tarttui kuolleeseen ja alkoi raahata pois. Sunnuntaisin
saatiin haudata monia kymmeniä ruumiita. Sillä aikaa toiset jatkoivat
irvokasta, hirvittävää työtään kosteiden ja myrkyllisten lemujen täyttämällä
suolla mitättömästä jauhokourallisesta.” Kirjoituksesta voi selvästi lukea,
ettei körttipappi katsonut hyvällä köyhien kärsimystä raskaan työtaakan alla
surkealla palkalla. Epäilemättä Henrik Schwartzberg muisti oman köyhän
taustansa uudistilallisen poikana ennen kuin pääsi rengiksi pappilaan. Hän
tiesi olleensa onnekas, että oli pystynyt opiskelemaan papiksi varakkaammilta
saatujen lainojen ja lahjoitusten turvin, sekä työskentelemällä kotiopettajana
opintojen ohella.
Toiselta hätätyömaalta
ovat aikalaiset kertoneet, että palkka-annoksensa saaneet nälkärauniot katselivat
kivenmurikan, jonka poistamalla maahan muodostui pienen kuopan. Nälkäiset kauhoivat
ojasta vettä koloon, kaatoivat jauhonsa sekaan ja hämmensivät sen verran, että monttuun
tekeytyi kurainen mössö, tohkero, jonka nämä onnettomat lusikoivat raakana ja
kylmänä suuhunsa. Nykypäivänä mainostetaan raakapuuron terveellisyyttä, mutta
tuon aja eväs ei ehkä ihan vastaa tämän hetken tuorepuuroa.
Oulun Wiikko-Sanomia kirjoitti keväällä 1858 siihen
tyyliin, että suonkuokkijat turhaan valittivat palkan pienuutta, josta voi
päätellä, ettei kirjoittaja itse kärsinyt nälkää. Paheksuen kirjoittaja kertoo
myös, että paikalle tuli wiinakauppias, jolta miehet ostivat päänsä täyteen.
Kenties itse ranskanviinejä nautiskeleva kirjoittaja ei halunnut ymmärtää, että
köyhä rahvas halusi edes hetkeksi unohtaa kurjuutensa juomalla itsensä
humalaan. Vaikka köyhyyttä ja huono-osaisuutta esiintyy maassamme kohtuuttoman
paljon vieläkin, enkä usko, että kukaan nykysuomalainen pystyy käsittämään
tuona ajan kärsimystä ja kurjuutta.
Toisessakin
kirjeessään Kessu-Hessu kuvaili Peson oloja: ”Nyt olen taas Pelson sairaalassa,
jossa täytyy ripittää sairaita huoneessa, jossa makaa 30 henkeä ja vähemmän.
Sitä paitsi sairaita on melkein jokaisessa talossa. Katku on tympäisevä.”
Schwartzberg kulki itseään säästelemättä rukoilemassa kuolevien luona, jonka vuoksi sai itsekin taudin. Vaikka kappalaisen elintaso lienee ollut moninkertaisesti parempi kuin rahvaan, oli Pelso myös hänen kohtalonsa, ja hän menehtyen lavantautiin marraskuussa 1857, vain yhdeksän päivää sairastettuaan. Pappivainaan nuorin lapsi oli vasta nelikuinen ja vanhin piirua vaille kahdeksantoistavuotias, joten leskelle myönnettiin tavallisuudesta pidempi armovuosi, eli aika jonka hän sai asua pappilassa ennen sen luovuttamista seuraavan kappalaisen käyttöön. Mutta Säräisniemen ja papinlesken vastukset eivät suinkaan päättyneet siihen, vaan pappila paloi kivijalkaa myöten puolitoista vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1859. Kerrotaan että köyhän kappalaisen kymmenhenkinen perhe menetti kaiken omaisuutensa, vain hopea-aterimet ehti yksi tytöistä pelastaa.
Asiaa mitenkään väheksymättä, ei papin lesken hätä ollut sen suurempi kuin rahvaan, joka menetti puolison. Vaikka mökkiläinen tai torppari, jonka koti tuhoutui palossa, olisi ehtinyt pelastaa lusikkansa, olisi se ollut puuta, eikä hopeinen, rahan arvoista tavaraa. Rahvasta varmaan auttoivat sukulaiset ja naapurit, mutta körttipapin perheelle pantiin toimeksi keräys vaatteita ja rahaa varten, niin että ruplia oli kertynyt lokakuun loppuun mennessä 1570. Summa on valtava, jos miettii nälän kourissa kituuttava tilattoman ansiota, sillä hän saattoi joutua raatamaan seitsemän vuotta tienatakseen saman verran.
Säräisniemen
pappilan pihapiiri. Kessu-Heikin pojan, rovasti Heikku Mustakallion
yksityiskohtaisen selostuksen mukaan rekonstruktioinut Isa Mustakallio. Kuva kirjasta
Henrik ja Laura Schwartzberg elämänkuvaus (Hannes Mustakallio 1958).
Lähes
päivälleen samaan aikaan, kun Säräisniemen kappalainen kuoli, muutti Mikkosen
vanhin tytär, 30-vuotias Liisa Muhoksen Utajärvelle. Uuteen pitäjään tullessa
hän oli merkitty talonpojan tyttäreksi, mutta perillä hänestä tuli piika
Niskankylän Myllyrannan pruukiin. Pari vuotta myöhemmin kylästä pois
muuttaessaan lähtijäksi olikin merkitty piika Liisa Matintytär Mikkonen.
Liisa ei ollut
mikään tytönhuitikka, vaan jo lähes 33-vuotias, kun hän otti marraskuussa 1859 muuttokirjan
Ouluun. Näyttää kuitenkin siltä, ettei hän asettunut tapulikaupunkiin, eikä hänen
tietojaan ole sen enempää Ouluun muuttaneissa kuin rippi- tai
henkikirjoissakaan. Ilmeisesti Liisa matkasikin Niskankylästä suoraan Raahen
kaupunkiin, vaikka sieltäkään hänen tietojaan ei löydy. Brahestadissa hän on
kuitenkin ollut tammikuussa 1860, sillä joitakin vuosien myöhemmin hän palasi Utajärvelle
mukanaan avioton Anna-tytär, jonka synnyinpitäjäksi on merkitty Raahe.
Vuosien 1864-1878
välillä äiti ja tytär elivät Utajärven Niskankylässä. Anna pääsi ripille
kesällä 1875, ja muutti Ouluun kolme vuotta myöhemmin. Liisa seurasi tytärtään
kaupunkiin yhdentoista vuoden kuluttua, 62-vuotiaana. Molemmat elävät muutaman
vuoden yhtä aikaa naimattomina Oulussa, mutta Anna-tytär otti muuttokirjan
Helsinkiin ollessaan 31-vuotias.
”1
kerta ripitetty salavuoteudesta” lukee Liisan kohdalla Oulun rippikirjassa. Kuten
käräjillä saatu rikostuomio, seurasi myös aviottoman lapsen saaminen
papinkirjassa mukana loppuiän, jälkimmäinen tosin vain naisilla. Yleensä lapsen
alulle panemiseen tarvittiin molempia sukupuolia, mutta mies pääsi kuin koira
veräjästä, syyllinen oli vain syntiin lankeava ja viettelevä Eeva? Aika julmaa,
että Liisan ”rikos” tuotiin esille vielä 40 vuotta tapahtuneen jälkeen. Kuten
sekin, ettei tuohon aikaan enää juurikaan käytetty sukunimen edessä merkintää
siitä kenen poika henkilö oli, mutta Annan kohdalla lukee Liisantytär, ettei
vaan pääsisi unohtumaan olevansa isätön ja synnissä siitetty. Niin kuin hän
olisi voinut siihen itse vaikuttaa. Vähänkö reilua?
Oulun papinkirjoissa on Liisan tiedot vielä 1900, mutta hänen kuolinvuottaan en ole löytänyt, vaikka olen selannut kaupungissa kuolleet vuoden 1909 lippuun saakka. Jos hänen maallinen vaelluksensa päättyi sen jälkeen, oli hän kuollessaan vähintään 82-vuotias.
Annan tiedot ovat Helsingissä sisään muuttaneiden luettelossa 1891, mutta tietoja työpaikasta tai muusta en ole vielä löytänyt. Anna Mikkonen niminen henkilö on haudattu Helsingin Malmin Kalmistotielle 1919, ja vainajalla on sama synnyinvuosi kuin Liisantyttärellä mutta kiistattomasti en voi todeta, että kyseessä on oikea henkilö. Helsinkiläiset kamppailivat juuri itsenäistyneessä Suomessa levottomassa ajassa, sisällissodan jälkimainingeissa eikä kaupungissa juurikaan ollut ruokaa, tai ainakaan sellaista johon rahvaan rahat olisivat riittäneen. En tiedä veikö nälkä Annan vai mikä oli kuolinsyy, mutta hän oli kuollessaan vähän alle kuudenkymmenen.
Näkymä Oulusta, Magnus
von Wright, 1856. Finna.fi
Vaikka Mikkosten
talosta muutettiin pois ja kuoltiinkin, tuli Wehmamäki-Onnenmättääseen myös
lisää asukkaita. Luultavasti vuonna 1856 taloon otettiin rengiksi Johan
Karppinen, joka riiasi kolmatta tytärtä, Saaraa, mutta en tiedä olivatko he heilastelleet
jo ennen pestiä. Sekin on epäselvää, saattoiko renki talon tyttären raskaaksi
ennen papin aamenta, koska kuten Sannan kohdalla, ei Saarankaan vihkimisestä
löydy aineistoa, mutta vuosi lienee ollut molemmilla siskoilla sama 1857. Vielä
tuolloin henkikirjoittaja näyttää merkinneen taloon ennen vihkimistä tulleet
kihlatut rengeiksi ja piioiksi, myöhemmin olen huomannut kirjauksen myös
morsiamesta. Joka tapauksessa Johan jäi tilalle kotivävyksi, mutta asuiko hän
saman katon alla? Vai oliko savuja kaksi, toinen Onnenmätäs, jossa Kalle sekä
naimattomat siskot, ja toinen Wehmas, jossa vanhapari oli mahdollisesti elellyt,
ja jonne Saara asettui Juhoineen? Tila kuitenkin pysyi yhtenä, eihän 1/8
mantaalia saanut jakaa pienemmiksi.
Rippikirjaan on Kalle-isännän ja Juho-vävyn
kohdalle kirjattu mylläri, mutta siitä ei ole mainintaa oliko heillä oma mylly
ja oliko käyttövoimana tuuli vai vesi. Vaarankylän puroissa oli ainakin viisi vesimyllyistä,
joten voi olla, että miehet työskentelivätkö jossain niistä. Vielä tänä päivänäkin
seudulla on pikkuinen Rinteen vesimylly, ja siinä jauhetaan viljaa
näytösluontoisesti.
Karppisten avioliitto
jäi varsin lyhyeksi, Juho ja Saara ehtivät saada syksyllä 1857 pojan, joka
kastettiin isänsä Johan-kaimaksi, mutta äiti kuoli jo vuotta myöhemmin. Kuolinsyyksi
on kirjattu ”barnsbörd” eli Saara saattoi menehtyi toisen lapsen synnytykseen
tai keskenmenoon, ottaen huomioon, että Juho-poika oli viikkoa vaille vuoden
ikäinen. Jos kyse oli synnytyksestä, oli pienokainen todennäköisesti hyvin
paljon ennenaikaiseen, sillä lapsesta tai tämän kuolemastaan ei mainita mitään.
Tosin syntyneiden ja kuolleiden luettelot tuolta ajalta ovat varsin sekavat ja
puutteelliset.
Lieneekö tyttären
menetys edesauttanut, sillä myös Leena-äidin aika tuli täyteen lokakuussa,
reilu viikko tyttären jälkeen. Kuolinsyyksi pappi on merkinnyt ”Nerffeber” eli
hermokuume, joka saattaa tarkoittaa vaikkapa lavantautia tai pilkkukuumetta.
Kun olen huomannut niin monta virheellistä merkintää pappien kirjoissa, niin
taas lähti mielikuvitus laukalle, että jos onkin kirjausvirhe tai
väärinymmärrys. Mikäli nerf- sanan loppuosa olisi -jug tai -vag, niin kyseessä
olisi heikkohermoisuus tai hermosairaus. Jos äiti saikin hermoromahduksen, kun
vasta 29-vuotias tytär sekä tämän vatsassa kasvanut lapsi menehtyivät. Aivan
yhtä hyvin äiti ja tytär saattoivat kuolla samaan kuumetautiin, sillä barnsbörd
käsittää koko lapsivuoden ajanjakson eli myös imetyksen ajan. Mutta jos Leena-äiti
todella oli noin herkkähermoinen, niin onneksi hän ei enää elänyt, kun tieto
Kaisan kolmen lapsen kohtalosta saavutti aikoinaan Melalahden. Siis jos, jos ja
jos.
Matti-isä ei elänyt
kauan leskenä, hänen aikansa tuli täyteen reilu vuosi vaimonsa jälkeen,
tammikuussa 1860. Leena kuoli noin kolme kuukautta ennen kuin täytti 62 vuotta
ja Matti eli neljää kuukautta vaille 58-vuotiaaksi eikä hänen kuolinsyytään ole
tiedossa.
Kaisan, Liisan ja Saaran aikuistumisen aikaan, talvella 1857, yritti Elias Lönnroth vielä Helsingistä käsin saada rahvasta käyttämään ravintorikkaampaa jäkälää petun sijaan. Edelleenkään kainuulaiset eivät innostuneet ehdotuksesta hätäruoasta, mutta tekivätkin jäkäläjauhoja käskystä, että saivat vaihtaa leiwiskänsä selvään jauhoon. Tämän vuoksi nälkämaalaiset pilkkasivat Kajaanin entistä piirilääkäriä, eivät toki suoraan, vaan nimittämällä seuraavaa talvea Jäkälävuodeksi.
Jäkälävuonna, maaliskuun puolivälissä 1858 oli Kainuussa muutakin ihmeteltävää kuin nälkä, kun kuu lipui maan ja auringon väliin saaden aikaan pimennyksen. Auringosta näkyi vain kultainen kehrä, kuin suuri sormus, jota varmaan kummasteltiin ja tuijotettiin silmät pilaten. Kun seuraavassa elokuussa näkyi harvinaisen paljon revontulia, mahtoi moni siunaille, että maailmankirjat oli menneet sekaisi. Mutta vasta seuraavana vuonna ne sekaisin olivatkin, kun ilmestyi Charles Darwin Lajien synty. Kirkko tietenkin kielsi Darwinin teoksen, sillä sehän riiteli Raamatun luomiskertomuksen kanssa, ja menikin todella kauan ennen kuin kirjan sisältö myönnettiin todeksi. Eivätkä kaikkein uskovaisimmat henkilöt vieläkään myönnä, ettei maailmaa luotu seitsemässä päivässä.
Huuskon Mari sai rakennuksen myötäjäisiksi kotoaan Lehtomäestä,
mistä se siirrettiin noin 1937 Warpamäkeen, nykyiseen Kiviahoon.
Seinän alaosasta voi nähdä kuinka rakennus on vilja-aitana kuivunut
ja hirret on ravistuneet suurirakoiseksi.
Vanhempien maallinen
vaellus oli päättynyt, kun tuli Kallen vuoro akoittua. Vihkipari oli ajan
mittapuun mukaan hyvin nuori, mutta heille kävikin vanhanaikaisesti, kun Kalle saattoi
Melalahden Kauppila-Mäkelän Paavon tyttären raskaaksi. Juuri 21 ikävuottaan
saavuttanut Kalle vei Briita Wilhelmina Waltasen vihille vesikesän jälkeisenä
syksynä 1860. Pappi kirjasi: ”utan skrud” eli sulhastaan puoli vuotta
nuoremmalla Miina-morsiamella ei ollut vihkipukua, mutta tällä ei välttämättä
tarkoiteta häämekkoa tai huntua, sillä ne eivät vielä olleet yleisesti rahvaan
käytössä, vaan vihille mentiin kirkkohameessa. Ilmeisesti pappi halusi tehdä
kirjauksen, sillä morsian oli silminnähden raskaana, syntyihän esikoispoika
vielä saman vuoden puolella, joulun alla, vain kolmisen kuukautta häiden
jälkeen. En tiedä pitikö Kallea patistella naimisiin, vai miksi vihkiminen
tapahtui raskauden ollessa jo pitkällä. Sen käsityksen olen saanut, että Kalle
oli aika liikkuvaa sorttia ja vähän naistennaurattajan maineessa.
Kirkonmiehen vihkipuku-kirjaus oli vanhahtava,
ja viittasi kymmenien vuosien takaiseen aikaan, eikä merkintää enää tuolloin juurikaan
näkynyt vihittävien kohdalla. Aiemmin salavuoteus oli ollut asia, josta morsiusparille
voitiin määrätä kirkollista sakkoa, mutta myöhemmin siitä vain nuhdeltiin. Ainoastaan
aviottoman lapsen tehneitä naisia ripitettiin.
Kumpikaan vanhemmista ei siis ehtinyt nähdä
ainoan poikansa avio-onnea. Vai lieko tuleva ollut auvoista, Kainuun kansa
sikisi, mutta nälkä kasvoi, kun maan anti oli liian heikko. Isännyys kuitenkin
siirtyi Kallelle, jolla oli varaa palkata kolmen renkiä sekä yksi piika. Vai
oliko se nuoren miehen rehentelyä, sillä nähtävästi tilan velat alkoivat
kasaantua. Seuraavan vuonna ei enää mennyt niin hyvin, renkejä ei enää ollut,
vain ainoastaan piika, mikä lienee ollut välttämätöntä, kun melkein kaikki työteliäät
sisaret olivat muuttaneet pois ja vaimo oli joko raskaana tai juuri synnyttänyt.
Viimeisetkin tytöt
lähtivät kotoa Matin ja Leenan kuoleman jälkeen, molemmat Kajaaniin, tai
tarkemmin sanottuna maaseurakuntaan, josta tuli myöhemmin Kajaanin maalaiskunta.
Tyttäristä nuorin Eva Stiina vihittiin lähes 28-vuotiaana tammikuussa 1862, jota
seurasi huono satoinen syksy, kuten oli pari edellistäkin ollut. Maan anti oli
ollut hyvä viimeksi edellisellä vuosikymmenellä.
Eeva löysi puolisokseen suunnilleen itsensä
ikäisen Aatamin, rengin Kajaanin kaupungista. Aatamin äiti oli kuollut pojan
ollessa parivuotias ja äitipuoli oli tehnyt pari lasta jo kuusikymppiselle
isälle. Kun Aatamin isä kuoli, ryhtyi vanhin veli pitämään tilaa, eivätkä
Aatami ja Eeva asettuneet heidän huusholliinsa. Aviopari perustivat oman
talouden ja pahimpien katovuosien ajan he elelivät Wuottolahdessa mökkiläisenä
tai loisena, mutta vuokralla kuitenkin. Myös Aatamin parikymppinen velipuoli
Leonard asusti aluksi nuorenparin kanssa.
Naapurikylään, Murtomäkeen pariskunta muutti
ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja asui kolmisen vuotta Kellomäki-nimisen
tilan mäkitupalaisena. Alkuun Adam Kontion titteli vaihtelee eri dokumenteissa
loisesta torppariin, mutta vuosien saatossa hän sai lunastettua Katajamäki 17
-tilan itselleen.
Ensimmäinen pienokainen, Kaisa Liisa syntyi
vasta lähes kuusi vuotta häiden jälkeen, juuri suurten nälkävuosin aikaan. Taas
meni lähes kolme vuotta Iivarin syntymään, ja viimein kun vauhtiin pääsi, tuli
vielä kaksi lasta lisää, ja päivänvalon näkivät Seliina sekä kuopus Aatami äidin
ollessa 43-vuotias. Ilmeisesti esikoinen kuoli pienenä, kolme muuta pienokaista
elivät aikuiseksi ja perustivat omat perheet vuosisadan vaihteen molemmin
puolin. Selina oli nähtävästi osin sokea, koska lastenkirjassa lukee: kalvo
oikeassa silmässä lapsesta.
Eeva kuoli 1888 viidenkymmenenneljän ikäisenä,
jonka jälkeen, luultavasti kuusi vuotta myöhemmin Aatami otti itselleen uuden
Eevan, Kemppaisen. Lapsia perheeseen ei enempää syntynyt, olihan uusi Eeva jo viisissäkymmenissä
vihille mennessään, ja vaimolla oli aiemmasta liitosta ainakin tytär Anna, joka
oli saman ikäinen kuin Seliina. Noin viisi vuotta ennen kuolemaansa Aatami myi
Katajamäen Tampereen kattohuopatehtaan osakeyhtiölle ja jatkoi viljelyä
lampuotina, mutta sitä en tiedä mihin tarkoitukseen kattohuopatehdas tarvitsi
tilan. Uusi Eeva kuoli 1905 ja Aatami noin viisi vuotta myöhemmin.
Viimeisenä miehelään
lähtenyt Sanna Leena joutui pois Onnenmättäästä ennen kuin löysi itselleen
puolison, mutta siitä muutosta kerron lisää vasta tuonnempana. Sanna vihittiin
karmean kadon keskellä, heinäkuussa 1867 leskimies Tuomas Moisasen kanssa. Jo
38 vuoden ikään ehtinyt nuorikko muutti Kajaanin Jormuan kylän Niemelä 15:een. Viitisen
vuotta Sannaa nuorempi Tuomas-isäntä oli jäänyt leskeksi vuotta aiemmin, kun
vasta 32-vuotias vaimo oli kuollut rinta- eli keuhkotautiin. Heiltä jäi neljä
alle kahdeksanikäistä lasta, kaksoset Matti ja Kalle, ainoa tytär Sara Greta sekä
kuopus Samuel, joka oli vasta kaksi ja puolivuotias saadessaan äitipuolen.
Sanna ja Tuomas saivat puolentoista vuoden
kuluttua yhteisen tyttären, joka kastettiin Vapuksi Tuomaan edellisen vaimon
mukaan. Reilu vuosi myöhemmin syntyi Heikki, mutta molemmat lapset kuolivat
pieninä, Vappu neljä ja puolivuotiaana, ja Heikki yhdentoista kuukauden
ikäisenä. Myös Samuli kuoli lapsena, kahdentoista vanhana.
Asuinpaikka
perheellä lienee pysynyt samana, mutta ilmeisesti isojaon myötä talon nimeksi
vaihtui Partala 9. Tuomas kuoli lähes kahdenkymmen avioliittovuoden jälkeen ja Sanna
eleli leskenä poikapuolensa taloudessa noin yhdeksän vuotta. Itse Sanna Leena
päätti maallisen vaelluksen hieman alle 78-vuotiaana helmikuussa 1906.
Kaikki Matin ja Leenan lapset perustivat perheensä
1860-luvun molemmin puolin, nälän ollessa suurimmillaan Kainuussa ja koko
maassa. Palaan myöhemmin kurjuuden aikaan, kun kerron enemmän nimenomaan
isoisäni isoisästä Kallesta, hänen vaimostaan Miinasta sekä heidän lapsistaan.
… jatkuu …
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti