1.1. Kiveskylä ja Kiveksen Ruukki

Waresjoen niska on Kivesjärven kaakkoisosassa, kohdassa jossa lukee Taipale. 

Jokisuu Oulujärven puolella on Varislahti.

Kartta on ote isommasta kartasta:https://expo.oscapps.jyu.fi/s/vanhakartta/item/55910

Kartan tuottaja: www.vanhakartta.fi, Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto,

Heikki Rantatupa historialliset kartat,

Suomen yleiskartta 1866-1873, Karta öfver Finland : Sektionen D4 : sydöstra delen af Uleåborgs län med norra delen af Kuopio län, Tekijä Gyldén, C. W.

Lähde: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175487

Kivesjärven kylä eli Kiveskylä sijaitsi Paltamon pitäjässä, laajalla alueelle Oulujärven Paltaselän pohjoisrannalla. Nykyisin samalla alueella sijaitsevat Kivesjärven kylän lisäksi mm Hakasuo, Variskylä, Pehkolanlahti, Kiveslahti, Petäjälahti, Kivesvaara ja Kongasjoki, mutta aivan tarkkaan en osaa 1800-luvun Kiveskylän kokonaisuutta määrittää, enkä tiedä missä kylien rajat sijaitsivat, varsinkin kun isojaon edetessä rajamaastoissa olleita tiloja siirrettiin kylistä toiseen. Koko alue kuului kuitenkin pitäjään, jonka keskuspaikka ja kirkko sijaitsivat vielä tuolloin ”Kainuun meren” etelärannalla, Paltaniemellä. Nykyisin Paltaniemi kuuluu Kajaaniin, vaikka siellä sijaitseva kuvakirkko on edelleen Paltamon seurakunnan omistuksessa. Ja että asia olisi vielä epäselvempi, pitäjän nykyinen keskustaajama sijaitsee Oulujärven pohjoisrannalla, entisessä Kiehimän (tai Kiehimänsuun) kylässä, joka sai nimekseen Paltamo vuonna 1942, uuden kirkon rakennushankeen myötä. Tähän asiaan palaan varmaan myöhemmin, mutta en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa, jonka Hannu Romppainen on kirjoittanut 2019: ”Kiehimästä Paltamoksi”.

   Kivesjärven kylä on edelleenkin olemassa, tosin väestöltään vähenneenä, mutta vielä hengissä kituuttavana. Nykyinen kylä käsittää lähinnä järven pohjoislaidan ja sitä halkoo Kontiomäki-Oulu rautatie sekä valtatie 22, paikoitellen aivan rinnatusten. Maantie on kulkenut osan matkaa samoilla kohdin jo 1800-luvulla. Moni kylän läpi kulkeva saattaa luulla etelän puolelle jäävää vesistöä Oulujärveksi, mutta se onkin Kivesjärvi, joka sijaitsee suurempansa kainalossa.

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että kylän, vaaran, järven, lahden ja niemen nimissä olevilla kiveksillä ei ole tekemistä miesten suvunjatkamisen kanssa. Ei vaikka paikalliset myivätkin 1990 -luvulla matkamuistoksi Kivesvaara-logolla varustettuja avaimenperiä, nahkaisia pusseja, joiden sisällä oli pumpulia sekä Kivesjärven kiviä. Kylän nimen kiveksillä tarkoitetaan ennen yleisesti käytössä olleita verkonpainoja, siis tuohikääröjä, joiden sisällä on kivi. Jo esihistoriallisella ajalla verkonkutoja sitoi verkon alapaulaan kivekset, sillä ne olivat huomattavasti helpompia ja nopeampia valmistaa kuin kivi, johon täytyi kovertaa reikä, että sen saattoi kiinnittää painoksi.

.

Yläpuolella wanahat kivekset eli nuotan tai verkon paino. 

Malleja on ollut yhtä monta kuin tekijää, tässä muutamia: 

Vasemmalla kiven ympärille tuohisiisnasta pujotettu verkko (K8067:4).

Keskellä litteähkö kivi on reunustettu tuohikääreellä, jossa on ripustuslenkki (KE556).

Oikealla kotelo kivelle on tuominiveellä ommeltu halkipäisestä tuohilevystä (KE557).

Kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat, www.finna.fi.

Suluissa inventaarionrot ja linkki kyseiseen kuvaan.

Alapuolella 90-luvun matkamuisto-avaimenperä-kivekset

   Kyläläisiä harhautettiin suurilla lupauksilla vielä 1990-luvulla, kuten reilu vuosisata aikaisemminkin. Kivesvaaralle perustettiin laskettelukeskus, jonka konkurssin yhteydessä tapahtui pahanlainen huijaus, kun kauppaan kuulumattomat lasketteluhissit purettiin ja siirrettiin pois. Paikka rakennuksineen oli pitkään lähes käyttämättömänä, mutta onneksi vaaralle on saatu jälleen toimintaa, kun Homasen pariskunta (Arja ja Vesa) avasi Jättiläisenmaa majoitus- ja ravintolapalvelut reilut kymmenen vuotta sitten. Kivesvaaran päällä kannattaakin käydä esimerkiksi aamiaisella, yöpymässä ”linnunpöntössä” tai vain ihailemassa maisemaa, joka avautuu Kivesjärven yli Oulujärvelle, vaikka tie perille onkin osin kurjassa kunnossa. Mutta tervejalkaisillehan se ei ole ongelma, sillä perille voi patikoida, ja sieltä voi jatkaa pidemmällekin opastettuja vaellusreittejä pitkin. Laelta löytyy myös esteetön polku, jota voi kulkea jalkaisin tai pyörätuolin kanssa, sekä kivipuisto, jonka opastauluissa on tarinaa lapsille ja taruihin uskoville.

   Ja jos joku haluaa ajatella paikannimet kaksimielisesti, niin Paltamosta löytyy Melalahti, -joki ja -kylä, Pikku- ja Iso-Melanen lammet, josta jälkimmäisen rannalla on paljon kesämökkejä, kolmen niiden nimet ovat Kippis, Kulaus ja Rapula. Lisäksi kunnasta löytyy Hevonperse, useampi Paskalampi sekä Oulujärvestä useammat Mulkkusaaret: Iso-, Keski-, Pikku-, Ala- ja Ylä-Mulkku. Näistä kaikista voi jokainen itse pohtia mikä niiden nimien alkuperäinen merkitys on ollut.

Wanahat tarinat kertovat, että Kivesvaaran luolissa on muinoin asunut jättiläisiä eli meteleitä, jotka liittyvät myös alhaalla avautuvan Kivesjärven syntyyn. Metelistä tuli mieleeni toinen Homasen pariskunta (Eija ja Tapani), joilla on Meteli Seis -lelumuseo Paltamon taajamassa. Entiwanahaan Paltamon siltojen jälkeen (Kajjaanin suuntaan) oli tienviitta oikealle: Meteli, seis. Elikkä oikealta löytyi junien pysähdyspaikka, eli seisake. Paikan nimi oli Meteli ja seisake oli lyhennetty muotoon seis. Monista muista seisakkeista poiketen, paikalla oli rakennus, joka toimi rautatien valmistuttua Kiehimän asemana siihen saakka, kunnes yhdistetty rauta- ja maantiesilta Kiehimänjoen yli valmistui 1929.

Jättiläinen eli jätti eli meteli eli jatuli

Mutta palataanpas takaisin harhapoluilta.

   Tarinan mukaan jättiläiselle tuli kerran tarve matkata etelään, mutta Oulujärven laajaa selkää ei metelikään kyennyt ylittämään. Niinpä jätti kauhaisi mahtavalla kourallaan Kivesvaaran kupeesta valtavan maakaistaleen ja nakkasi sen keskelle Oulujärveä. Kaistaletta pitkin meteli lompsi Oulujärven poikki. Jättiläisen jälkeensä jättämä kuoppa täytyi vedellä; näin syntyi Kivesjärvi. Kertomusten mukaan saman kokoinen ja saman muotoinen maakaistale puolestaan tunnetaan Oulujärven suurimpana saarena, Salona elikäs Manamansalona. Kouraisulla ei lähtenyt kaikki maa-aines mukaan, joten saaressa kerrotaan olevan yhtä monta lampea kuin järvessä on saarta eli keanuulaesittaen Salossa on “seihtemän seitentä lampie” ja Kivesjärvessä vastaavasti “seihtemän seitentä soarta”. Seitsemän seitsemättäkymmentä on yhtä kuin 67, siis seitsemän ennen seitsemääkymmentä. Samaan tapaan kuin vieläkin jotkut sanovat kellon käyvän kuutta, kun viisari on ylittänyt viiden.

   Tarinasta on kerrottu monia eri versioita, joista eräässä saaret ja lammet muodostuivat raivopäisen pirun ja talikon avulla, mutta minusta taru metelistä on mukavampi.

Näkymä Kivesvaaralta Kivesjärvelle ja sen takana siintävälle Oulujärvelle. 

Paikan päältä katsottuna huomattavasti hienompi kuin kuvassa.

   Kiveskylä kauneuden ovat panneet merkille myös taiteilijat, mainittakoon tässä muutama. Paltamon oman runoilijan, Eino Leinon tiedetään viettäneen kesiään seudulla, ja hän on kirjoittanut siitä sekä runoja että tarinoita. Sanotaan että Kivesjärven vaaramaisemat tulivat läpi elämän Eino Leinon teoksiin.

   Leinon kehujen innoittaman myös taidemaalari Pekka Halonen vietti kesän 1895 Kivesjärven rannalla, Virpelässä, tuoreen vaimonsa kanssa. Pariisin Maailmannäyttelyssä 1900 esillä ollut öljyväriteos Neiet niemen nenissä on luonnosteltu Kivesjärven Virpelänniemessä. Kalevalahenkinen maalaus esittää Halosen vaimoa Maijaa, joka nojaa Jääsken kansallispukuun pukeutuneena mäntyä vasten ja katselee läheistä järveä. Virpelän rantakalliot ovat mukana myös Halosen maalauksissa Vainolaisia vastaan sekä Syysmaisema Kivesjärveltä.

                     

      Neiet niemen nenissä                                                        Vainolaisia vastaan

Kuva: Wikimedia Commons                                           Kuva: Wikimedia Commons

Vielä 1800-luvun alkupuolellakin Kivesjärven kylän talot olivat laajalla alueella, vain siellä täällä sijaitsi muutama vähäpätöinen taloryväs. Suomen tultua osaksi Venäjän Keisarikuntaa vesiteiden rakentamisesta ja kunnostamisesta tuli tärkeä työkohde Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa, kun valtiovallan taholla tehtiin suunnitelmia liikenneongelmien ratkaisemiseksi. Tavoitteisiin kuului myös koskien perkaamista ja kohentamista parempien kulkuyhteyksien saamiseksi meren äärelle, että esimerkiksi tervan vienti saataisiin tehostettua, mutta oletettiin liikkumisen lisääntyvän myös emämaan, idän suuntaan.

   Noin kolme kilometrin mittainen Varisjoki yhdistää Kivesjärven Oulujärveen laskien Juurikkaselältä Varislahteen. Aivan 1800-luvun alussa jokea ei vielä ollut, vaan varsinainen laskuväylä järvien välillä sijaitsi Alanteenlahdesta Alanteejokea Oulujärven Kiveslahteen. Varisjoen paikalla virtasi vain pieni puropahanen, jossa saattoi uittaa veneitä Taivallampeen ja sen kautta Varislahteen. Lampi oli hieman ennen joentapaisen puoliväliä ja sen lasku-uomassa sijaitsivat usean talollisen myllyt.

   Kivesjärvestä Taivallampeen johtanutta veneiden uittokanavaakin alettiin perata vuonna 1812 (toisten tietolähteiden mukaan vuosi olisi ollut 1816). Kaivuu-urakka kuitenkin ryöstäytyi työmiesten käsistä johtaen tulvaan, joka vei mennessään lammen sekä talollisten myllyt. Järvien väliin muodostunut Varisjoki pudottautui 12 metriä alaspäin Oulunjärveen seitsemän kosken kautta, jotka ovat yläjuoksulta myötävirtaan kerrottuna: Niskakoski, Ruukinmyllykoski eli Kiveskoski, Kotakoski, Taivallampi (lammen jäänteet eli vain vähäinen suvanto), Hotellinkoski, Myllykoski, Kitrokoski ja Koivukoski. Kivesjärven vedenpinta laski pari metriä, niin että vielä tänäkin päivänä kalliorannoissa voi erottaa vanhan vedenpinnan korkeuden, jos vai osaa katsoa. Aikaisempi laskujoki Alanteenlahden perukasta kuivui lähes olemattomaksi, jolloin ainoaksi kunnon laskujoeksi jäi Varisjoen uoma.
   Tämän päivän kulkijalle kerrottakoon, että Hakasuon myllyltä lähtee opastettu, vajaat 6 km pitkä kotiseutupolku, joka johtaa Hotellinkoskelle, Mannilanmäelle ja Kivesjärven rannan kautta takaisin lähtöpaikkaan.

Vaikka Suomi kuului Venäjään, sai rautaa ja malmia edelleen tuoda Ruotsista, mutta teollisuus ryhtyi etsimään vaihtoehtoja tuontimalmille. 1830-luvulla valtio alkoi tukea voimakkaasti rautateollisuutta, ja takasi rautayrityksen perustajalle 20 vuoden verovapauden sekä reilusti korotonta lainaa. Jos suo- tai järvimalmia löytyi, tarvittiin alkuhuuman aikaan lupa ainoastaan maaherralta, tässä tapauksessa Robert Wilhelm Lagerborilta, että sai perustaa harkkohyttejä ja niiden yhteyteen enintään 20 leiviskän eli 170 kilon painoisia vasaroita. Malmia löytyi maastosta eri puolelta autonomista Suomenmaata, mutta monin paikoin suo- ja järvimalmi olivat vaivattomammin saatavissa kuin kallioperästä louhittava.

   Lieneekö edellä mainittu olleen syynä, että oululainen lääninkamreeri, kollegioasessori Carl Gustaf Bergbom oli perustanut Utajärven Niskan kylään (nykyisen Vaalan puolelle) Myllyrannan ruukin. Hänen itsensä kerrotaan sanoneen syyksi: ”auttaa Oulujokivarren köyhää väestöä, jonka suruihin ja vaivoihin hän oli ottanut osaa”. Kannustimena saattoi olla myös hänen appensa, raahelainen rautateollisuusyrittäjä ja kauppias Zachris Franzén, joka ehdotti varallisuuden kartuttamista raudan valmistuksella, sillä tämä itse omisti kolme rautaruukkia: Vieremällä Salahmin, Iisalmessa Jyrkän ja Pyhäjärvellä Vesikosken ruukit. Joka tapauksessa kamreeri valitsi ruukin paikan huonosti, sillä talvisin suppo esti rautahytin käytön. Laitos joutui kamppailemaan talousvaikeuksien kanssa, kun kunnollista hiiltä ei tahtonut alueelta saada eikä rautakaan ei ollut laadukkaimmasta päästä.

   Kamreeri Bergbom ratkaisi ongelman perustamalla Myllyrannan tueksi apuhyttejä, joista ensimmäisen 1844 Wuolijoen Saaresjoelle, mutta sen toiminta lakkautettiin jo 1855, sillä siellä valmistettu rauta oli haurasta kylmässä ja valmiiden harkkojen kuljetus Myllyrannan ruukkiin oli hankalaa. Toinen apuhytti perustettiin 1848 Paltamon Waresjoelle, jossa järvimalmin ja hiilen saanti oli varmempaa. Lisäksi Kivesjärvestä löydetty malmi eli hölmä (kaenuulaesittaen hölömä) oli vähemmän rikkipitoista eikä sitä vaivannut kylmähauraus.

   Suunnitelmat oli tehnyt vuorimekaanikko Ahlström ja kaksipiippuinen harkkohytti valmistui Waresjoen ylimpään koskeen rakennusmestari Strömbergin toimesta. Kiveskosken harkkohytti otettiin käyttöön 1852 ja valmistetut rautaharkot kuljetettiin Myllyrannan ruukin kankipajalle jatkojalostusta varten. Kesällä harkot kuljetettiin hevospeleillä tai veneillä Varislahteen ja sieltä Paaso -purjealuksella Niskan kylään. Talvisin koko matka tehtiin hevoskyydillä Kivesjärven ja Liminpuron kautta, jonka suolle kerrotaan jonkin lastin kaatuneen ja raudan jääneen.

   Viimeksi mainittuun sain vastikään lisäselvyyttä melalahtelaiselta Esa Karppiselta, jonka isä Iikka Vihtori Karppinen oli kertonut valuharkoista. Rautaharkot on löydetty 1920-luvulla Alenteenjoen maastosta, josta tuossa hieman aiemmin olen kertonut. Kyläläiset ovat noutaneet möhkäleet kukin omiin tarpeisiinsa, ja muutama niistä on pystytty jäljittämään, niin että Hakasuon myllyllä on nykyisin nähtävän yksi rautaharkko.

Yritän seuraavaksi kuvailla malmin nostoa ja työstöä raudaksi, mutta minulla ei ole varmaa tietoa, miten se tehtiin Varisjoella, sillä olen löytänyt asiasta ristiriitaisia tietoja. Siksi alla oleva selostus on yleinen kuvaus siitä, millaisia rautahytit ja niiden käyttö oli Suomessa useimmiten.

   Malmin sulatus raudaksi vaati paikalle ammattimiehen, masuunimestarin, jonka työn tuloksena rauta erotettiin sulattamalla hölömästä. Mestarilla oli apunaan seppiä, mutta heidän toimenkuvansa ei ollut samanlainen kuin nykyisin rautasepällä käsitetään, vaan he omasivat tietoa ja taitoa malmin käsittelystä ja sulatuksesta rautaharkoiksi. Lisäksi oli apumiehiä, joita tavallisesti sanottiin ruukinrengeiksi.

   Raudan esiintymispaikkoja etsittiin eteenkin matalista salmista piikkipäisellä kepillä. Kivesjärven pohjasta rautamalmia nostettiin ainakin Hangonsaaren ja Pirtosaaren välistä tukeviin, tuuman eli noin 2,5 senttimetrin vahvuisista laudoista tehtyihin, noin viiden sylen pituisiin ja toista syltä leveisiin eli noin 9x2 metrisiin veneisiin, jotka oli ankkuroitu paikoilleen. Samalla lautalla oli useampia miehiä tai naisia, jotka seisovat ja haroivat järven pohjaa pitkiin puuvarsiin kiinnitetyillä reikärautakauhoilla. Malmikokkareet olivat kooltaan isosta kolikoista nyrkinkokoisiin, ja kun lastia oli saatu riittävästi, soudettiin vene Varisjoen niskaan, missä malmi purettiin kasoiksi rannalle ja kuljetettiin hevosilla hytille. Myös Vaarainjoelta ja Kongasjoelta nostettiin hölömää Variskosken hytin tarpeisiin.

   Ensin järvestä nostetusta materiaalista eroteltiin mahdollisesti mukana tulleet kivet ja hölömämöykyt huuhdeltiin. Tämä saatettiin mahdollisesti tehdä jo hölömän kasauspaikoilla. Sen jälkeen paakut pasutetiin rautalevyjen päällä, eli ne poltettiin halkojen seassa, jolloin niistä paloi pois multa sekä liika ruoste, ja malmi suli kokkareiksi. Pasutettu malmi puhdistetiin ja rikottiin varta vasten tehdyssä ruuhessa, jolloin rauta-aines kerääntyi pinnalle ja ruoste pohjalle, josta se varistettiin vähitellen pois.

Mahdollinen malmin puhdistukseen 

tarkoitettu vesiruuhi nykyisessä kunnossaan

   Tämän jälkeen malmi sulatettiin harkkohytissä, joka tehtiin kivestä muuraamalla, ja pohjalle tampattiin tiivis multakerros. Hytti oli ala- ja yläosistaan leveämpi, mutta keskeltä läpimittainen vain kolmen korttelin eli vajaat puoli metriä. Rakennelma oli siis neliskanttisen tiimalasin muotoinen. Harkkouuni ympäröitiin hirsistä salvotulla kehikolla, joka oli syltä pitkä ja syltä leveä sekä 3 - 4 kyynärää korkea eli kuutio oli noin 1,8 x 1,8 metriä kanttiinsa jolla oli korkeutta 1,8 – 2,3 metriä. Muurauksen ja puukehän väli täytettiin hiekalla, joka suojasi puuosia syttymästä tuleen. Puuosa oli välttämätön, että hytti saatiin sisältä riittävän kuumaksi, mutta pysyi ulkopuolelta viileänä, sillä sen kylkeen täytyi laittaa portaat tai tikapuut, että pesä voitiin täyttää yläkautta. Hytin ylle laitettiin rautalevy, jota käytettiin suojana sulatuksen yhteydessä, muina aikoina sen päällä oli yleensä lautoja.

   Sulatusvaiheessa ahjoon ammennettiin vuoroin hölömää ja hiiltä eli sysiä, josta ei Kainuussa, mustan kullan maassa, ollut puutetta, sillä sitä tuli tervanpolton sivutuotteena. Hölömää laitettiin sisälle kerralla toista litraa masuunimestarin ja hänen apulaistensa toimesta. Tulta tuli pitää koko ajan yllä ja sitä lietsottiin puhaltamalla ilmaa pajapalkeilla, jonka suutin sijaitsi hytin uuman kohdille. Väliin irroteltiin seinämiin tarttuneita, puolisulia malminpaloja rautapiikillä tai lapiolla ja tökittiin niitä alemmas hiilien sekaan. Kuonaa jouduttiin aika-ajoin valuttamaan pois sivussa olevan pienen aukon kautta. Pikkuhiljaa pesän pohjalle muodostui huokoinen ja kuonapitoinen rautamöhkäle. Sulatus kesti vuorokaudesta puoleentoista ja kun se saatiin valmiiksi, oli tuloksena muhkea rautasieni eli sulain, joka nostettiin ulos yläkautta. Sulain siirrettiin alasimelle ja sepät ryhtyivät takomaan siitä kuonaa pois vasarasepän käännellessä jopa 30 kiloista möhkälettä.

   Jos oli sateetonta, ja kaikki sujui muutenkin moitteettomasti, voitiin puolessa vuorokaudessa käsitellä enintään noin 300 kiloa hölmää, josta saatiin rautaa noin kymmenen prosenttia, eli 30 kiloa. Isompia tuskin olisi kannattanut tehdäkään, sillä ne olisivat olleet hankalia kuljettaa ja käsitellä. Harkot olivat muutaman tuuman eli yli viiden sentin paksuisia levyjä, ja niiden paino vaihteli olosuhteiden mukaan, eli jos kaikki ei mennyt putkeen, tuli harkosta pienempi. Täysikokoisesta, noin 30 kilon rautaharkosta saatiin esimerkiksi puolenkymmentä rautakankea tai kymmenet aitan saranat.

   Samaa rautahyttiä voitiin yleensä käyttää kymmenisen kertaa, jonka jälkeen se oli rakennettava uudelleen. Raudan valmistuksen sivutuotteena syntyi valtavat määrät kuonaa eli slagia, jota ei osattu hyödyntää, joten niiden muodostamat keot voi vieläkin havaita Hakasuon myllyn läheisyydessä kolmena kumpuna.

Jo Varisjoen hytin valmistumisen aikaan, vuonna 1852, kamreerin rahat loppuivat ja ruukin toiminta siirtyi yhtiölle, jossa Bergbom oli yhtenä seitsemästä osakkaasta. Oululainen yhtiö hallitsi varakonsuli Carl Henrik Krohnin johdolla Myllyrannan ruukkiyhtiötä pari vuotta, joiden aikana laadittiin suuria tulevaisuuden suunnitelmia. Yhtiö anoi jo toukokuussa 1857 senaatilta lupaa rakentaa Myllyrantaan harkkouunin asemesta masuuni, uutta raudan mellotusmenetelmää varten putlausuuni, kankiraudan liittämistä varten ahjon asemesta hitsausuuni ja kankirautojen muovailuun valssi. Vähän myöhemmin yhtiö esitti, että masuuni sijoitettaisiinkin Taipaleen tilan maille Varisjoelle.

   Valtiovalta hyväksyi suunnitelmat, mutta samassa yhteydessä anotusta 35 000 hopearuplan lainasta yhtiölle myönnettiin vain kymmenesosa eli 3500. Uuden luvan myötä Varisjoen vanha hytti purettiin 1859, mutta ilman valtion tukea yhtiö oli pahoissa talousvaikeuksissa. Se joutui etsimään uusia rahoituskeinoja ja uusia omistajia, jonka johdosta Myllykosken Ruukki ja siihen kuuluneen Kiveksen harkkohytti myytiin maineen, rakennuksineen ja laitteineen pakkohuutokaupalla venäläiselle yhtiölle jo samana vuonna. Pietarissa kotipaikkaa pitävän yhtiön nimi oli Myllyranda Såg- och Jernverks Bolag i St. Petersburg eli Myllyrannan Pietarilainen Rautatehdas- ja Sahayhtiö. Ensitöikseen yhtiö erotti Krohnin, joka oli tullut Viipurista Ouluun oluttehtailijaksi ennen kuin päätyi Ruukin johtajaksi. Hänen tilalleen tuli Oskar Castrenin.

Sammon suunnitelmat olivat suuret ja vähäpätöinen Kiveskylä heräsi hetkeksi eloon, kun ennennäkemätön ja moderni teollinen tuotantolaitos uhkui lupauksia työstä, toimeentulosta ja edistyksestä. Eräät tietolähteet kertovat masuunin rakennushanke työllisti jopa 300 henkilöä, joten ei ihme, että myös maakunnan harvat oppineet, papisto ja vallanpitäjät, toivottivat ruukit ilomielin tervetulleeksi, johdattihan raudanvalmistus takapajuisen maakunnan edistyksen rattaisiin. Työntekijöiden määrään täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, mutta paljon väkeä lienee ollut.

   Keisarikunta antoi paikalliseen käyttöön tarkoitetuille rahoilla lyöntiluvan, joten Kiveksen ruukki maksoi palkat omalla, kahden ruplan hopealantilla. Muualta tuodut hopearahat sulatettiin ja niistä lyötiin itse noin vanhan kymmenmarkkasen kolikon kokoinen lantti, niin sanottu Venäjän köpö. Tämä tietenkin sitoi työntekijät tiukemmin Ruukkiin, koska rahaa ei voinut sellaisenaan käyttää muualla, vaan tarvittavat tuotteet täytyi ostaa työnantajan aitoista tai myllystä, ja jonkinlainen kauppakin lienee paikalla ollut.

   Kilometrin verran Kiveksen ruukista alajuoksulle sijaitsevan laitoksen nimeksi tuli Kiveskosken masuuni. Kesällä 1859 oli rakennettu suuria työväenkasarmeja sekä silta- ja patolaitteita, mutta tuotantolaitoksia sen sijaan ei oltu saatu alkua pitemmälle, sillä masuunia oli muurattu hakatuista kivistä vain neljän jalan eli reilun metrin korkeuteen. Myös päärakennus oli niin valmis, että paikan nimikin muuttui arkisesta Myllykoskesta loistokkaasti Hotellinkoskeksi. Toisen tarinan mukaan paikka sai nimensä ruukkiin töihin tulleelta sepältä, joka kertoi aikaisemman työpaikkansa nimen olleen Hovi, joten hän kehotti pajaansa kutsuttavan Hotelliksi.

   Oluttehtailija Carl Krohn johdolla rahaa oli kulunut rakennuksiin, jotka tarjosivat tilat juhlimiseen ja asunnon monille ammattimiehille, mutta eivät tuottaneet ainoatakaan rautaleiviskää. Varisjoen hirsisen pytingin pituus on ollut 33 metriä, joten mallia lienee otetun yhtiön pääpaikan Myllyrannan päärakennuksesta, joka oli pohjamitoiltaan 44 x 117 kyynärää eli noin 26 x 70 metriä ja jonka kolmeatoista alakerran sekä yhdeksää yläkerran huonetta lämmitti 20 tulisijaa. Väitetään, että Krohn ehti käyttää Myllyrannan ja sen apuruukkien keskeneräisiksi jääneisiin ja tuottamattomiin rakennustöihin 200 000 hopearuplan edestä ruukkiyhtiön varoja.

Eino Leino oleili nuoruudessaan ahkerasti Kivesjärvellä, ja vaikka ruukin oli kukoistanut kymmeniä vuosia ennen hänen vierailujaan, saattoi hän jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat paikalla tapahtumien aikaan. Leino kertoileekin ruukin tapahtumia kirjassaan Kivesjärveläiset.  Ensimmäisessä laulussa hän kertoilee muun muassa hulppeaa hirsipytinkiä:

                          ”Pytinki on pidempi kuin Ämmänkosken silta,

                          aamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.

                          Toisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa,

                          toisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.”

   Uudet omistajat alkoivat nopeasti ihmetellä tilannetta; rahaa kului suuret määrät, mutta valmista ei tullut. Sitä he eivät tienneet, että työväki seurasi esimiestensä tapaa juopotella ja juhlia. Kolmannen laulun loppupuolella Leino kuvailee näin:

"Joka päivä vieraita ja joka päivä joulu!

Onpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu.

Tulee pojat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.

Rouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää.

Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.
Siellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa.”

   Kun valmista ei tuntunut tulevan, mutta rahaa paloi kuin sysiä, lähetettiin paikalle tarkastajia, jolloin uusille omistajille selvisi asioiden todellinen tila. Heitä oli kaupanteossa huijattu. Yrityksen taloudellisesta tilanteesta oli annettu kaunistelu kuva ja masuunin rakennustöihin sijoitetut rahat oli käytetty muihin rakennuksiin, eikä vain Varisjoella vaan myös Myllyrannassa. Asioiden hoito oli ollut sekä kyvytöntä että suorastaan epärehellistä ja tilanne johti pitkiin riitoihin sekä käräjille. Castren yritti luotsata yhtiötä eteenpäin toimien myös sen kirjanpitäjänä 1868 saakka, vaikka masuunihanke raukesi jo 1861. Entinen johtaja Krohn oli joutunut monien riitojen jälkeen vararikkoon vuonna 1866.

   Myllyrannan omistajat lähettivät Ruukin hoitajaksi Pietarissa teknillisen koulun käyneen, oululaisen J. W. Snellman G:sonin (kaenuunkielellä Näälmanni) uittopäällikkö Viktor Åkerblomin. Hänestä tuli Myllyrannan viimeinen ruukinpatruuna, joka järjesteli asioita niin, että yhtiön koko omaisuus siirtyi erinäisten, ei aina ihan rehellistenkään, vaiheiden kautta hänen haltuunsa.

Ruukin lupaus osoittautui katteettomaksi samaan aikaan kun yhteiskunta eli murroskauttaan. Kainuun alueella 1864-1875 suoritettu isojako aiheutti sen, että talollisen väestön asema korostui ja tilattoman väen mahdollisuudet asua ja elää kapenivat entisestään. Alempien yhteiskuntaluokkien mahdollisuudet hankkia elantonsa rehellisin keinoin hupenivat ja kaiken kukkaraksi isojaon vahvistamat tilalliset häätivät maillaan asuvia torppareita ja mäkitupalaisia pois, eteenkin jos nämä joutuivat velkakierteeseen katovuosien aiheuttamien huonojen satojen vuoksi.

   Kivesjärven seutu vajosi hetkessä takaisin Nälkämaan vitsauksiin, nälkään ja kurjuuteen. Vilkas ruukkiyhteisö purkautui ja rakennustöiden paikalle houkuttelema väki joutui työttömäksi. Osa jäi paikkakunnalle ja olipa mukana myös rikollista ainesta, jotka kuluttivat aikaansa korttia pelaten ja juopotellen. Työttömyys katovuosien keskellä ruokki seudun sosiaalista epäjärjestystä ja synnytti levottoman ja nälkäisen nuorukaisjoukon.

   Erään paikallishistorioitsijan mukaan ruukin lopettaminen jätti kylän seudulle joukon ”työttömiä nuorukaisia, jotka toimettomina kuluttivat aikaansa erilaisten paheiden parissa”. Kiveksen kylään ehtikin ”muutamassa vuodessa kerääntyä melkoinen joutomiesten sakki. Se luisui nopeasti rikosten poluille.”

   Rosvojen kerrotaan vuonna 1863 rikkoneen Ruukista ikkunoita ja irrottaneen siderautoja keskeneräisestä masuunista. Olivatko masuunin rakentajat päättäneet purkaa aikaansaannoksensa, vai oliko asialla nuorisojoukko vailla tekemistä? Vahingonteot eivät vielä sinetöineet sitä, ettei seudulle koskaan tulisi masuunia, vaan lopullinen niitti oli raudan tullittoman viennin rajoituspäätös, joka johti kaupan romahdusmaiseen laskuun.

 

Kivijalan jäänteet Hotellinkankaalla

Jo edellä mainittu Viktor Åkerblom eli Lumma oli ostanut jo aiemmin osan Myllyrannan ruukista ja oli myöhemmin itse hoidellut asiat niin, että yhtiö päätyi pakkohuutokauppaan, josta hän sai haltuunsa yhtiön viimeisenkin kolmanneksen edulliseen hintaan sekä lukuisia siihen kuuluneita maa-alueita Vaalan Niskankylästä. Lisäksi hän sai nimiinsä Taipaleen talon Kivesjärveltä ja osan Paltamon Jokiniemen tilasta. Myöhemmin hän siirsi ainakin osan Hotellinkosken rakennuksista omille mailleen, sillä makasiinirakennus on edelleen Taipaleen tilalla.

   Kun Kalle-Hannilan asuintalo tuhoutui tulipalossa 1893, osti isäntä Lummalta ”hotellirakennuksen” hirret uutta päärakennusta varten. On tietoja, joiden mukaan isäntä osti vain osan rakennuksesta, mikä on täysin mahdollista, jos talo kerran oli mahdottoman suuri. Toisaalta asia saattaa sekoittua siihen, että Kalle-Hannilan talosta siirrettiin kaksi kamaria Metsärantaan 1923, jossa sen jatkoksi tehtiin pirtti uusista hirsistä.

   Kiveskosken masuuni elää edelleen noissa vanhoissa hirsissä ja vieläkin voi Hotellinkoskella nähdä rakennusten jäänteitä, jos vain osaa katsoa. Vielä lapsuuteni aikaan päärakennuksen nurkkakivet seisoivat harjun laella ja alhaalla jykenä masuunin kylki erottui selkeästi. Jyrkässä kuusikkorinteessä kohosivat myös työläiskasarmien sammaloituneet kivijalat parin metrin korkeuteen, mutta ne ovat sittemmin luhistuneen matalammiksi.

Kuva 1952 painetusta Laine Eevertin kirjassa: Suomen vuoritoimi 1809-1884 III Harkkohytit, kaivokset, konepajat. Sivu 13: Lars T. Schultzen kuvaama Taalalainen harkkohytti (1732)

Jatkuu osassa 1.2. Kiveksen rosvot - syntysyyt

sivua päivitetty 23.7.2020

Alkuun