2.1. Kallen vanhemmat
Kalle Mikkosen elämää – Tarinaa isoisäni isoisästä (iiii)
…ja vähän muistakin Melalahden sekä Kives- ja Variskylien asukkaista
Savolaispojat menossa saunaan, kuvaaja I. K. Inha 1890-1899 (KK3475:4), finna.fi
Kalle Mikkosen vanhemmat syntyivät Paltamon pitäjässä, mutta eri kylissä, linnuntietä alle kahdenkymmenen virstan etäisyydellä toisistaan. Toisin kuin osa jälkipolvestaan, he eivät koskaan päätyneet kovin kauaksi synnyinpaikoistaan. Isä suuntasi synnyin kodistaan lounaaseen ja äiti luoteeseen, Melalahden Vaarankylään, jonne tuli molempien lapsuusseudulta suoraviivaista matkaa noin viisitoista virstaa, joka on kilometreissä lähes saman mittainen.
Mutta eipä mennä vielä Vaarankylään, vaan heidän syntymänsä aikoihin, jolloin henki- ja kirkonkirjat laadittiin ruotsin kielellä, jollainen käytäntö jatkui vielä vuosikymmenien ajan. Erilaisten merkintöjen seasta löytyi suomalaisia ilmaisuja, mutta ristityn nimi vääntyi ruotsiksi, eikä välttämättä ollut sitä, minkä vanhemmat sanoivat, vaan kastettujen luetteloissa Reino oli Reinhold ja Reetta Gretha.
Niinpä Mieslahdessa tammikuussa 1796 päivänvalon nähneen äidin nimi oli Helena Paulsdotter Rusatar, eli -nen tipahti pois ja sukunimi sai naisellisen -tar päätteen sen tilalle. Leenaksi kutsutun isä Pauli Antinpoika Rusanen asutti sukunsa kanssa Kärkkälä 12 -tilaa Mieslahden kylän eteläisessä osassa, Tiitonvaaran katveessa. Talo oli Oulujärven rannalla, jonka niemenkärjestä kertyi kirkkomatkaa Paltaniemelle parikymmentä virstaa soutaen ja maitse vielä pidemmälti. Nykyisin vaaran nimi on Tiittola, alue Kontiomäen Saviranta, ja talon sijaintipaikka vanhan kansakoulun kupeella, edelleenkin viljeltyjen peltojen maisemassa. Alue oli pitkään vesi- ja pistoteiden varassa, mutta nykyisin Savirannassa voi tehdä suoralinjaisen rengasmatkan ilman turhia mutkia.
Reilut kuusi vuotta myöhemmin, uuden vuosisadan puolella, toukokuussa 1802, syntyi isä Matts Pehrsson Mickonen. Talonpoika Pekka Pekanpoika Mikkosen ja Susanna Antintytär Oikarisen seitsemäs lapsi päästi ensiparkaisunsa naapurikylässä Uuralla. Perhe asui pienen Kangasjärven ja sokkeloisen Iijärven Luttulanlahden välisellä kannaksella, Pyykkölä 11 -talossa.
Pyykkölään ei päässyt kuin kinttupolkuja tai vesireittejä, ja kirkolle matkattiin usein soutaen Kiuasniemen ohi Putaansaaren suuntaan, josta Uurajärven kautta Kiehimänjoelle, jota pitkin Oulujärvelle ja vielä Paltaselän yli. Jokivarressa oli myös kirkkotie, ehkä paikon jopa kärrytien levyinen polku, mutta taivalta taitettiin myös talsien Mieslahden ja Jormuan kautta, jolloin matka oli huomattavasti pidempi, mutta suuria vesistöjä ei tarvinnut Iijärven jälkeen ylittää.
Ristijärvelle valmistui kirkko viisi vuotta myöhemmin, mutta uuralaisten olisi tullut edelleen kulkea Paltaniemellä. Naapurikylä oli vielä pitkään Paltamon kappeliseurakunta, joten moni hurskas asukas valitsi helppokulkuisemman reitin Iijärven yli itään, mutta edelleen hän joutui kulkemaan muissa asioissa kirkonkylään.
Tiettömyys ei ollut suuri ongelma ennen tehomaataloutta, minkä todistaa hyvin se, että Uuran vesistöjen rannoilta on löytynyt lukuisia kivikautisia asuinpaikkoja. Nykyisin Luttulanlahteen johtaa maanteitä useampaa kautta, muun muassa Saariselta, Paltamon hautausmaan kohdalta sekä Ristijärven suunnasta Uvalta, ja perille pääsee myös useita alueella risteäviä metsäautoteitä pitkin. Vanhin oikea maantiereitti lienee ristauksesta, kuten kaenuulaenen sanoisi, joka erkanee Puolangan tieltä, Saarisenjärven kohdalta kaakkoon, kymmenisen kilometriä Paltamon nykyiseltä kirkolta pohjoiseen. Lyhyin matka uudesta kirkonkylästä on hautausmaan kupeelta, joka johdattaa kilometrien mittaisten suorien kautta kolmen kirjaimen kylään, Uvalle. Järvien välinen kangas Heiluanmäen ja Iivaaran puolivälin tietämissä on edelleen viljelty, nykyisin paikalla on Lahtela ja Luttula nimiset tilat.
Mikkosten vanha asuinpaikka Uuralla tämän päivän silmin
Matin ja Leenan lapsuudessa elettiin kurjuuden aikaa, oli kuivia kesiä, hallaa ja lukuisia kulkutauteja, jotka vaivasivat vuosikausia, niin että kansaa kuoli ja väki väheni. Vaikka väestö toipui pian ja menetettyjen tilalle kasvoi taas uusia jälkeläisiä, riitti muitakin vitsauksia. Kun kato oli juuri edellissyksynä kurittanut kansaa, syttyi helmikuusta 1808 Suomen sota. Maankamaramme ei ollut itsenäinen valtio, olimme vain Ruotsin lääni, itämaa, jonka Venäjä halusi itselleen. Niin elinalueellamme käytiin lännen ja idän välinen rajaselkkaus reilun puolentoista vuoden ajan. En lähde enemmälti avaamaan sodan syntysyitä tai taistelujen yksityiskohtia, niitä voi itse kukainenkin lukea historiankirjoista tai Vänrikki Stoolin tarinoista.
Ruotsin valtio eli Kruunu oli perustanut edellisvuosisadalla uusia sotilastorppia, jotka turvasivat vähintään 17 vuotta täyttänyt ruotisotilaan ja tämän perheen toimeentulon. Sotaväki koostui vakituisen päällystön lisäksi ruotusotilaista, eli neljästä kuuteen taloa muodosti yhden ruodun, joten jokaisessa kylässä oli yksi tai useampi sotilas. Ruotu velvoitettiin ylläpitämään torppaa sekä viljelyksiä sotilaan kolmivuotiseen asepalveluksen sekä sotimisen ajan. Ruodun tehtävänä oli myös varustaa asevelvollinen, joten se joutui hankkimaan muun muassa paidat, sukat ja kengät, vaikka Kruunu kustansikin sotilaan asepuvun.
Sodan syttyessä myös Paltamon komppanian ruotusotilaat joutuivat joukkoihin, ja mukaan otettiin myös nostoväkeä, entisiä sotilaita, joista monet olivat perheellisiä ja jopa yli 50-vuotiaita. Sukuni Mikkosia en tiedä mukana olleen, mutta asiaa on vaikea varmistaa, sillä osalliset saivat ruotsinkielisen sotilasnimen, joilla heidät kirjattiin ylös. Huuskojen esi-isistä löytyy myös sotilaita, mutta kyseisen sukuhaaran tutkiminen on minulla vielä kesken.
Paltamon komppania kuului Kajaanin pataljoonaan, jonka ruotusotaväen vahvuus oli noin 300 miestä, eivätkä kaikki suinkaan palanneet takaisin. Moniko heistä katosi muuten kuin sotavamman vuoksi, siihen tuskin löytyy vastausta, sillä myös riittämätön ravinto, ja siitä sekä tartuntataudeista johtuvat kuolemat verottivat miesvahvuutta. Eivätkä kainuulaiset pitäneet Ruotsin kuninkaan puolesta sotimista kovinkaan mielekkäänä, vaan häipyivät metsiin, vaikka eivät voineetkaan ainakaan heti palata kotiin. Kiinni jääneen sotilaskarkurin tuomio oli kuolema, mutta moni kokeili onneaan, ja Kajaanin komppaniasta livisti 108 miestä eli yli kolmasosa, joista paltamolaisia kuusitoista. Toisaalta karkureitakin ymmärtää, sillä raskaita tykkejä oli vedettävä taistelupaikoista toiseen lähes tiettömillä taipaleilla, ruokaa oli koko sotimisen ajan riittämättömästi, eikä asepukua oltu suunniteltu talvitaisteluun. Pakkasia oli useina viikkoina -30 astetta, välillä jopa yli -40 °C, ja majoitus tapahtui lämmittämättömissä teltoissa.
Porilaisten marssi, Oikealla Kajaanin pataljoona,
originaalipiirustus Vänrikki Stoolin tarinain kuvitukseen, vasemmalla Suomen kadettikunta
Albert Edelfelt 1897-1900, Ateneumin taidemuseo finna.fi
Laaja Paltamon pitäjä ei jäänyt ilman sodan vaikutuksia, vaikka Oulujärven pohjoispuoli säästyi taisteluilta ja läpi marssivilta sotajoukoilta. Pohjoisosa kärsi lähinnä miesten menetyksestä, mutta toisin oli Oulujärven etelänpuolella, Vuolijoen ja Säräisniemen seuduilla. Siellä läpikulkevat joukot ahdistivat talonpoikia ahkerasti, vaikka suorittivatkin näille jonkinlaisia korvauksi menetyksistä. Molemmat sotaväet vaativat vuoroillaan käyttöönsä, milloin hevosia ja kyytimiehiä, milloin viljaa sekä karjaa ruoakseen. Jopa veneet vietiin ensin huoltokuljetusten turvaamiseksi, ja myöhemmin ne määrättiin hävitettäväksi, ettei vastapuoli pääsisi niillä järven yli.
Mutta ei Suomen sota suinkaan ollut ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kärhämä, jonka kohteena Kainuu oli. Nälkämaata oli piinattu jo moneen otteeseen, milloin minkäkin kahakan, kuten Isovihan, Sarkasodan, Pikkuvihan aikana. Ei riittänyt, että ruotsalaiset olivat kantaneet veroja, vaan lisäksi venäläiset olivat kurittaneet känsäkouria aivan sen 1500-luvun puolivälissä tapahtuneesta asuttamisesta alkaen. Novgorodilaisiksi kutsutut itänaapurit olivat hävittäneet välillä savupirtit sekä navetat lähes yhdettömiin, ryöstäneet lapset orjuuteen ja räjäyttäneet Kajaanin linnan. Mutta aina oli kirveskansa noussut maakuopistaan ja piilopirteistään kaatamaan kaskia, viljelemään peltoja, polttamaan tervaa, siittämään seuraavaa sukupolvea, sekä aina yhtä haluttomasti maksamaan verojaan.
Joku jälkipolvista onkin väittänyt, etteivät myöhempien aikojen maalaamattomat rakennukset johtunut pelkästä kainuulaisten köyhyydestä, vaan tapa oli juurtunut, kun he yrittivät häivyttää vaaraseutujen asumukset näkyvistä antamalla niiden harmaantua.
Lopulta Suomen sota päättyi Haminan rauhaan ja Ruotsin itäiset läänit siirtyivät Venäjälle, joka sitten johti maamme autonomiaan. Tavalliselle, kädestä suuhun elävälle rahvaalle asioilla ei liene ollut kovin suurta merkitystä, paitsi että Kainuun mailla alkoi satavuotinen rauhan aika, jolloin vain armeijaan kutsutut saattoivat joutua sotimaan kauas maailmalle.
Näkymä Taanunvaaran länsirinteeltä luoteeseen yli Mieslahden. Vasemmalla Saviranta ja Tiittovaara,
nykyinen Tiittolanvaara. GTK, Vanhatkuvat nro 1476, Benjamin Frosterus, 1905
Kurjuuden vuosikymmenellä Kärkälän väki koki oman tragediansa, kun Pauli Rusanen kuoli flussfeberiin, mahdollisesti johonkin influenssaan, kun lapset olivat vielä pieniä, Leena kahdeksan, Pauli kuuden ja nuorimmainen Saaran vasta puolivuotias. Lisäksi hänellä oli edellisestä avioliitosta Elina Nojosen kanssa seitsemän lasta, joista enää elossa ainoastaan kaksi tytärtä. Vanhempi, Brita oli jo kaksikymppinen, ja lähti isänsä kuoltua Muhokselle, mutta nuorempi, Anna oli vasta kahdentoistavanha.
Nelisen vuotta Liisa Mikontytär Mikotar elää kituu omien ja miehensä lasten kanssa ilman puolisoa, mutta löysi sitten reilusti itseään nuoremman sulhasen. Mies muutti Sotkamosta Kärkälään vuonna 1807, saattoi Liisa-lesken tiineeksi ja vei vihille kolmisen kuukautta ennen Henric-pojan syntymää. Kirkkolain mukaan siveellisyysrikkomuksista sakotettiin vielä 1840-luvulle saakka, mutta kuri oli heltymässä ja usein asiaa katsottiin läpi sormien, eteenkin jos pari avioitua ennen lapsen syntymää. Rippikirjasta ei löydy mainintaa Liisan ja Heikin rikoksesta nimeltä salavuoteus, joten pappi lienee tyytynyt vain nuhtelemaan raskaana olevaa naista, ehkä miestäkin, kun tämä oli tiedossa.
Niin Paul Rusasen leski, Leenan äiti, vihittiin kristilliseen avioliittoon kolmekymmenvuotiaan Henrik Kemppaisen kanssa tammikuussa 1808, eli aiemmin mainitun sodan kynnyksellä. Heikki lienee ollut alkujaan Öfversotkamosta, Antti Paulinpoika Kemppaisen ja Anna Petrintytär Kanasen seitsemäs lapsi. Varmuutta asialle ei ole, sillä eri dokumenttien syntymäpäivissä on 5 päivän ero, mikä voi johtua huonosta käsialasta tai kirjoitusvirheestä, joita vanhoissa kirkonkirjoissa on aika paljon.
Alkuun pariskunta oli kanssa-asujia eli medåbo Kärkälässä, edellisen isännän veljien Henricin ja Johanin perheiden kanssa. Seudulla riehui taas kulkutauti, sillä erää rötsot, johon Kainuussa kuoli kolmisen sataa henkeä vuonna 1811. Mieslahdessakin menehtyi yli kaksikymmentä, samaan aikaan kun syntyneitä oli vain alle kymmenen. Punatauti vaati uhrinsa myös Kärkälässä, vieden pikkuisen, Heikin ja Liisan ainoan yhteisen lapsen, kolme ja puolivuotiaan Heikin.
Tämän jälkeen Heikki kirjattiin Mieslahden itselliseksi, eikä perheen asuintalosta ole tietoa, mutta kuusi vuotta myöhemmin hän oli talonpoika ja perhe asui Melalahden 28 Wehmasmäessä. Heillä on piika Anna, ilmeisesti Liisan tytärpuoli, joka vihitään samana vuonna Leinola 13:n Matias Leinosen kanssa.
Hyrynsalmen Talomuseo Kaunislehto: savupirtti ja riukuporstua
Tuohon aikaan nainen oli isänsä, miehensä tai jopa poikansa ikeen alla, ja itsenäinen vain leskeytensä ajan. Vaikka talonpoika olisikin arvostanut vaimoaan, ei nainen kiinnostanut virkamiehiä. Liisankin kerrottiin olevan ensin Rusasen hustru ja myöhemmin Kemppaisen vaimo. Tosin henkikirjoissa vaimosta kerrottiin ainoastaan etunimi, tai pelkkä ykkönen sarakkeessa puolison kohdalle. Karkeasti sanottuna niihin kirjattiin vain tietoa, montako veroikäistä henkilöä asusti minkäkin mantaaliluvun kokoisilla tiloilla. Manttaaliluku ei suoraan kerro tilan pinta-alaa, vaan erilaisessa maastossa olevilla saattoi olla eri kokoinen alue, vaikka luku oli sama. Virallisesti Liisa pysyi Mikkosena molempien avioliittojensa ajan, mutta hänen nimeään ei mainittu kuin rippikirjoissa.
Sivumennen sanottuna nainen vaihtoi sukunimeään naimisiin mennessä vasta 1930 lähtien, vaikka monet tekivät sen epävirallisesti 1800-luvun lopulta saakka. Suomessa oli siis vain 56 vuotta aika, jolloin vaimon oli otettava miehensä sukunimi.
Liisa ei siis ollut nauttinut kauan päätösvallastaan, sillä usein oli lähes välttämätöntä, että lesket menivät uusiin naimisiin. Jos mies menetti vaimonsa, tarvitsi hän taloudenpitäjän ja lapsilleen hoitajan, jos taas nainen jäi leskeksi, täytyi hänen löytää elättäjä itselleen ja jälkeläisilleen. Aikoinaan myös Pauli, joka oli elänyt leskenä muutaman vuoden, nai Liisan äitipuoleksi viidelle lapselle, jotka olivat iältään kolmen ja kuudentoista välillä.
Olen pohtinut, miten tuohon aikaan löydettiin puoliso. Nuoremmat lienevät pitäneet rientoja, hypelleet nurkkatansseissa tai kiikkuneet keinumäellä. Kinkerit, häät ja hautajaiset keräsivät kyläläisiä yhteen, mutta entäpä jos tuleva aviosiippa ei asunut lähietäisyydellä.
Piioiksi ja rengeiksi saatettiin hakeutua jopa naapuri pitäjään myös sillä mielellä, että puoliso löytyisi toisesta kylästä. Siihenkin tosin yleensä tarvittiin valmis pestipaikka tai ainakin sukulais- tai tuttavaperhe, jonka saattoi esittää papille muuttokirjaa hakiessaan, sillä kirkonmiehet olivat haluttomia myöntämään lähtölupaa irtolaisille.
Kirkkomatkoilla tietenkin myös tutustuttiin, olihan joulun, pääsiäisen ja Laurin messut sekä eteenkin Perttulin jumalanpalvelus väkeä kokoavia tapahtumia, jolloin varsinkin kauempaa tulevat viipyivät Paltaniemellä yökunnissa. Viimeksi mainittuna sato oli saatu ja oli kirkkoveron aika, tarkemmin sanottuna kirkkoherralle meni tertiaali eli kymmenyksen kolmasosa kaikista talonpojan peltojen ja kaskien tuotoista. Kappalaisen palkkio oli vain murto-osa edellisestä, ja torpparit sekä muu väki toimittivat huomattavasti pienempiä partikkeleita, sen mukaan kuinka varakas oli ja miten kaukana asui. Vero tai osa siitä voitiin maksaa lampaina, kaloina, nahkoina, voina tai riistana, sekä muina ihmisten ja karjan elin- sekä kulutustarvikkeina. Syrjäisten perukoiden väki kuljetti veroheinät yleensä vasta vesistöjen jäädyttyä ja toimitti tuoretuotteiden sijaan villoja, kapakalaa, kuivattuja juustoleipiä ja turkiksia. Rahanakin veron sai maksaa, mutta sen käyttö lienee ollut Kainuussa harvinaista.
Toisin kuin ylemmät säädyt, saivat rahvaan lapset pitkälti itse valita puolisonsa, kuitenkin vanhempiensa ankaria neuvoja kunnioittaen. Puhemies-toiminta kukoisti toki vielä, joten lesket ja kaukana toisistaan asuvat ovat saattaneet löytää kumppanin heidän välityksellään. Monin paikoin kihlausta ei edes katsottu päteväksi, ellei kokenut naittaja eli puhemies järjestänyt kosinta- tai kihlajaisriittiä. Ja vielä tuolloin kihlaaminen oli ainakin rahvaan mielestä yhtä pätevä kuin vihkiminen, mutta siinäkin asiassa ajat olivat muuttumassa.
Näkymä Korpimäeltä länteen. Aivan vasemmassa laidassa Vaarankylän mäet, niiden takana Keräsenvaara ja taaimpana häämöttää Kivesvaara. Keskellä Honkavaara ja Raappananmäki, joiden edustalla Rajamäki. Oikealla Julkkuvaara. GTK, Vanhatkuvat nro 1492, W. W. Wilkman, 1905
Leena alkoi olla piikomisikäinen jo ennen kuin perhe siirtyi Vaarankylään, ja Pauli-pojallekin tuli ikää kaksikymmentäyksi vuotta toukokuussa 1819 eli hän saavutti täysi-ikäisyyden. Wehmasmäki 28 tilan savupirtti sijaitsi reheväkasvuisessa koillisrinteessä, noin 70 metrin korkeudella Oulujärven pinnasta. Wehmaan pariskunta vaan ei ollut kuten tilansa maaperä, eli hedelmällinen, sillä perheeseen ei syntynyt lisää pienokaisia. Vai lieneekö syynä ollut, että Liisa oli ollut Heikki-pojan syntyessä vuoden yli neljänkymmenen.
Vajaat neljä kuukautta Paulin täysi-ikäistymisen jälkeen Kainuu sai kuninkaallisen vieraan, kun itse Venäjän maan hallitsija, tsaari Aleksanteri I saapui Karjalan Valamon ja Savon kautta Vuolijoen Haapakankaalle, joka oli osa laajaa Paltamon pitäjää. Elokuun lopulla Suomen suurruhtinas nautti aamuaterian lähes uudessa tallissa, joka puunattiin ja koristeltiin koivunoksin, kun seudulla ei ollut sen lisäksi kuin pimeitä ja matalia savupirttejä.
Tsaarin matka kohti Kajaania jatkui varta vasten Oulusta tuoduilla purjeveneillä Oulujärven Ärjänselän yli rajussa itätuulessa, joka heitti vettä veneisiin niin että kaikki kastuivat. Sen lähempänä Vaarankylää hallitsija ei käynyt, sivuutti sentään silloisen Paltamon kirkonkylän, kun alus luovi kapeasta Paltasalmesta Kajaaninjoelle, jonka nimi taisi vielä tuolloin olla Vuohenki.
Kajaanilaiset olivat valmistautuneet hallitsijan tuloon huolellisesti, rakentaneet laiturin Ämmäkosken alle ja katselulavan linnan muurille, sekä varanneet parasta tarjottavaa pappilaan. Tsaari viipyi kaupungiksi kutsutussa kyläpahaisessa vain joitakin tunteja tapaillen kaupunkilaisia, aterioiden pappilassa, jossa keskusteli läsnä olevien kanssa ranskaksi, ja ihaillen Ämmäkoskea linnanrauniolta, jotka hän oli ehdottomasti halunnut nähdä.
Suurruhtinaan oli tarkoitus purjehtia takaisin Vuolijoelle sekä ilmeisesti Säräisniemelle, mutta järvi oli edelleen myrskyisä. Tsaari ei ehtinyt jäädä odottamaan sään tyyntymistä, eikä suostunut astumaan luuppiin eli meriveneeseen uudelleen. Niinpä jostain hankittiin hevoset ja seuraava etappi oli Mainua, missä hallitsija seurueineen yöpyi Ronkalan talossa.
Aamulla Aleksanteri I palasi ratsain Vieremän Nissilään, kokien matkallaan tiettömien taipaleiden vastukset, kun joutui kulkemaan pitkospuuosuudet jalkaisin. Seuraavana päivänä suuntana oli Piippola, josta hän matkasi Limingantullin kautta Ouluun, leväten sielläkin vain yhden yön. Keisarin retki sai pohjoisimman määränpäänsä Torniossa, missä tsaari yöpyi ainoastaan kolme päivää Kajaanista lähtönsä jälkeen. Hallitsija laskeutui rannikkoa Turkuun, koukkasi mutkan Hämeenlinnassa ja kävi Helsingissä mistä suuntasi Viipuriin viipyen koko Suomi-kierroksellaan vain hieman yli kolme viikkoa, joka on aikamoinen saavutus tuon ajan teillä ja kulkuvälineillä.
Keisarin talli suojakatoksineen ja Paltamon kuvakirkon tapuli, kuvaaja I. K. Inha 1898-1899 (HK19700502:122), finna.fi
Wehmaksen Heikki Kemppaisella ei enää ollut omaa perillistä, mutta eipä hätää, olihan uusi isäntä kasvamassa vaimon keskimmäisestä, Paulista. Tai niin perhe luuli, kunnes nuorukainen hukkui syksyllä 1824 ollessaan vasta 26-vuotias sekä perheetön. Leena, joka kirjattiin Melalahdessa piikoessaan nimellä Elin, oli muistitiedon mukaan veljen kuollessa piikana Uuralla, josta löysi ylkänsä.
Uuran Pyykkölän Mikkosen Pekka-leskellä oli komea katras poikia, yhdeksän veljestä, joiden joukkoon mahtui vain kaksi tytärtä. Leenan tuleva aviomies, Matti oli veljessarjan kuudes, ja tila tulisi ajan tavan mukaan siirtymään vanhemmalle hengissä olevalle veljelle, Antille, vaikka Pyykkölä ei liene ollutkaan varsinainen perintötila. Talollisen oli ostettava tila perintötilaksi, johon vain varakkaimmilla oli mahdollisuus, joten yleensä talopojan poika ja tytär perivät vai irtainta omaisuutta, ja lakien mukaan nainen vain puolet siitä mitä hänen veljensä. Jälkipolvi sai kuitenkin jatkaa tilanpitoa, ja kun Pyykkölässä oli elossa Antin lisäkseen kolme isoveljeä, oli nuorempien löydettävä kohtalonsa muualta, sillä osituslainsäädäntö ei sallinut tilojen pilkkomista 1/8 manttaalia pienemiin osiin, ja Pyykkölä oli juuri kyseisen kokoinen.
Pari vihittiin huhtikuussa 1826 Matin kotona, jossa asui pienempiä sisaria sekä useampi isoveli perheineen, niin että väkeä oli todella paljon. Isä Pekasta jätti aika Matin vihkivuoden marraskuussa, jolloin pirttiviljely siirtyi nuoremmalle polvelle, jotka pitivät huolen, ettei väki talossa vähentynyt. Muutamaa vuotta myöhemmin henkikirja kertoo Pyykkölässä olleen yhdeksän aikuista ja kuusitoista lasta. Lienevätkö kaikki mahtuneet samaan asumuksessa, vai oliko veljeksillä omat savut, sillä vilskettä on ollut riittämiin useammankin pirtin verran. Vanhassa kartassa talon lähistöllä on toinenkin rakennus, joka ei voi olla aitta tai eläinsuoja, sillä niitä ei tuohon aikaan merkitty. Kartan huonokuntoisuuden vuoksi varmuutta ei saa, mutta se näyttäisi olevan järvien välisessä purossa, joten rakennus saattaa olla mylly tai myllypirtti.
Vaikka morsian oli jo kolmikymppinen, olivat Matti ja Leena kirkon mittapuun mukaan nuoria, jollaisten kohdalle Paltamo papit kirjasivat yleensä nuorimies ja nuoripiika. Tällä kertaa kirkonmies tyytyi todella lyhyisiin merkintöihin B.S ja B.D, eli Bondes son ja Bondes dotter, siis talonpojan poika ja talonpojan tytär.
Morsiuspari oli elänyt ennen vihkimistä ajan tavan mukaan, eli molemmat olivat yrittäneet kartuttaa omaisuutta renkinä ja piikana papin aameneen saakka. Voikin hieman kyynisesti miettiä johdattiko rakkaus parin yhteen, vai kiinnostiko kuusi vuotta vanhempi nuorikko Mattia myös siitä syystä, että Leenan kautta avautui mahdollisuus päästä isännäksi Wehmasmäen tilalle.
Violettien nuolten alut Pyykkölä ja Kärkkälä, joista Kallen vanhemmat olivat lähtöisin, määränpää Melalahden Vaarankylä. Paltamo lukee nykyisen Paltaniemen kohdalla, eikä kuten tänä päivänä, paikassa jossa Kiehimänjoki laskee Oulujärveen, eli Joensuu - Päätalo maastossa (oranssi nuoli). Kuntakeskus siirtyi Oulujärven pohjoisrannalle pikkuhiljaa viime vuosisadan alkupuolella, virallisesti Kiehimä muuttui Paltamoksi 1942, mutta kirkonkyläksi vasta neljä vuotta myöhemmin, kun Herran huone vihittiin käyttöön.
Suomen yleiskartta 1866-1873, Sektionen D4, tekijä Gyldén, C. W.
https://expo.oscapps.jyu.fi/s/vanhakartta/item/55910
Lähes 1820-luvun ajan, vuosikymmen verran, olivat suotuisat ilmat, laiho kasvoi ja vilja lainehti. Porvaristo ja papit pitivät työmääräyksillään huolen, ettei rahvas päässyt hyvinäkään aikoina veltostumaan. Rakennusten siirtäminen oli ennen hyvin yleistä, joka hirsiksi purettuina tai talvella kokonaisina jalasten päällä esimerkiksi jäätä pitkin. Kirkko ja kunta olivat käytännössä sama asia, ja Paltamon pitäjän päättäjät pitivät keisarin ruokailupaikkaa niin kallisarvoisena, että käskivät siirtää Haapakankaan tallin Paltaniemelle, kirkon kupeelle, osina vai kokonaisena, siihen en ole löytänyt vastausta. Niin Herran kansa, myös samana vuonna vihityt Matti ja Leena, pääsivät Jumalanpalveluksissa käydessään pällistelemään valoisaa rakennusta, jota savu ei ollut tummentanut.
Itse rahvashan asui niukasti kalustetuissa savupirteissään vielä vuosikymmeniä, köyhimmät jopa vuosisadan. Yleensä tuvassa oli luonnonkivistä ladottu, sisäänlämpeävä uuni, Melalahdessa siihen käytettiin Matalansuolta, yhteismaalta louhittua vuolukiveä. Ulkoseinässä oli räppänä, josta tulvi valoa vain, jos se oli auki, mutta myös lasit alkoivat yleistyä. Kun kainuulainen katsoi ulos lasista, ei hän tarkoittanut lasilevyä vaan koko akkunaa, jonka nimitys on aikojen saatossa jostain syystä muuttunut ikkunaksi. Savupirtin akkunassa oli yleensä neljä pientä, noin vaaksan mittaista ruutua, sillä lasi oli kallista ja isompina paloina hankala kuljettaa ehyenä perille. Akkuna sijaitsi niin alhaalla, ettei siitä seistessään juurikaan nähnyt ulos, sen tärkein ominaisuus oli pitää kylmä ulkoa samalla kun pöydän ja penkin ääreen tulvi valoa.
Pirtissä oli seinävieriä kiertävät, puusta veistetyt lavitsat eli leveähköt penkit, muutama hylly, mahdollisesti pieni seinäkaappi, sänky ja kätkyt, jotka varakkaimmilla sijoitettiin kamariin tai pariin. Komeroita tai kaappeja ei juurikaan ollut, liina- ja kirkkovaateet sekä mahdolliset muut vaihtopukimet säilytettiin aitassa, missä ne pysyivät raikkaina savulta ja kaikelta lian ja ruoan katkulta mitä sen ajan pirteissä varmasti piisasi. Tulisijan lisäksi pirtin tärkeimmät kalusteet lienevät olleet iso pöytä ja penkki, joiden ääressä tehtiin kaikenlaiset puhdetyöt eteenkin talvella, kesäisin levittäydyttiin työskentelemään kartanolle, kuten Kainuussa pihaa nimitetään.
Astiat olivat pääosin itse tehtyjä puisia tai luisia kuppeja, kippoja, kauhoja, lusikoita ynnä muuta. Lisäksi pirtissä oli tietenkin rautapata, ehkä jokunen savikulho, pläkkipeltinen kaukalo sekä muki, mahdollisesti jopa lasinen juoma-astia tai pullo. Lusikat sekä kauhat nuoleskeltiin puhtaiksi ja tuikattiin hirrenrakoon. Käytännössä mitään astioita ei pesty, vaan kaavittiin tyhjäksi, viimeiset liemet ja rasvat leipäpalalla vedellen.
Ruokajuomat nautittiin suoraan haarikasta tai leilistä, joissa oli tarjolla arkikalja, piimä ja vedellä jatkettua maitoa, jonka rasvaisemmasta osasta tehtiin viiliä sekä juustoleipää, jota kuivattiin ja säilytettiin viljalaarissa. Tapa topata juustoleipää kahviin juontanee juuri siitä, että kuivattu herkku piti liottaa ennen syöntiä.
Lämmintä ruokaa valmistettiin padassa, josta irtoava rautaa ehkäisi tehokkaasti vähäverisyyttä eli anemiaa. Ruokaa tehtiin myös paistamalla uunin kiviarinalla tuokkosessa sekä puu- tai pläkkikaukalossa taikka leipäkuoren sisällä, joko umpi- tai avokukkoina sekä muina rönttösinä ja laitoksina. Lanttu- ja muikkukukkoa valmistettiin matkaeineeksi ja viemisiksi, jolloin siihen laitettiin ennen paistamista oksakaari, jonka päät upotettiin paistoksen sisälle, että evästä saattoi kantaa rivasta kuin myöhemmän ajan käsiväskyä.
Lihaa oli tarjolla harvoin, suola- ja kapakalaa huomattavasti useammin, mutta ei niitäkään läheskään joka päivä. Keväisin kerättiin linnunmukia, syksyisin kolkattiin sulkasatoisia lintuja ja turkin takiakin pyydystetty oravakin kelpasi ruoaksi, vain petojen kuten suden ja ilveksen liha syötettiin koirille. Taloilla ja torpilla oli vesioikeutensa kalastusta varten, mäkitupalaiset ja irtolaiset saivat osuutensa työtä, kuten kalojen puhdistusta ja suolausta, vastaan.
Tuon ajan kainuulainen oli pääosin kasvissyöjä, sillä enin osa ruoista oli padassa haudutettua keittoa tai velliä nauriista, lantusta, kaalista, ohrasta tai herneistä, lisäkkeenä rieska, harvemmin ruisleipä, sillä ohra ei ollut niin hallanarka kuin ruis. Vehnä oli ostotuote, joten nisua, kuten myös juustoleipää sai häissä ja hautajaisissa, jos omaiset sattuivat olemaan varoissaan, ja kahvia hivenen useammin, mutta sekään ei ollut jokapäiväinen herkku. Heti kun ylimääräistä rahaa heltisi, ostettiin kahvikuppipari tai kaksi peltimukien sijaan.
Nautintoaineina käytettiin kotipolttoista viinaa sekä vahvaa kaljaa, jota varten jokaisessa talossa oli humalasalko tai pari. Nurkatakusta eli kessua, itse kasvatettua tupakkia polttelivat piipuissaan niin miehet kuin naiset. Viinan ja tupakan uskottiin auttavan moneen sairauteen, kuten tietenkin myös tervan, jota sekoitettiin veteen tai viinaan ja nesteellä hoidettiin muun muassa hammassärkyä sekä äkämiä. Viinassa liotettiin erilaisia kasveja, joista uskottiin olevan apua kulkutauteihin ja vatsavaivoihin. Tupakan vakuutettiin auttavan keuhko- eli hivutustautiin ja korvakipuun, joista jälkimmäiseen se saattoi jopa tehota. Itse kessun savu ei kipua poistanut, vaan usko paranemiseen sekä korvaan puhaltaminen, joka sai tärykalvon liikkeelle, ja saattoi siten helpottaa pistävää jomotusta. Olen kuullut kerrotun, kuinka vielä ennen toista maailmansotaa sanottiin kuusivuotiaalle: ”Poltahan poeka tupakkie, ettet kuole keuhkotaotii niin ku äetis.”
Humala Terva Kessu
Suomen maaseudulla oli paljon tilattomia, joten Matti ja Leena lienevät olleet hyvin tyytyväisiä, kun pääsivät kanssa-asujaksi Wehmasmäkeen. Heitä onnekkaita ei odottanut sama kohtalo kuin monia talollisten ja torppareiden nuorempia poikia ja itsellisten lapsia, jotka olivat renkiä ja piikoja loppuelämänsä. Jos tuli perhettä, pystyi harvoin olemaan enää piikana, joten oli elettävä koko vuosi miehen tienestillä.
Mitä lähemmäs vuosisadan vaihdetta elettiin, sitä suuremmaksi paisui tilattomien määrä, vaikka valtio pyrki Isojaon aikaan lohkomaan lisää mäkitupia ja torppia. Tosin samalla heikennettiin rahvaan käyttöoikeutta valtion metsiin, eikä kaskien tai tervan poltolle saanut enää lupia yhtä suorasukaisesti kuin aiemmin.
Voi sanoa, että piiat ja rengit olivat jossain määrin hyväonnisia, sillä heillä oli asunto ja toimeentulo koko vuodeksi, sillä kaikille tilattomille niitä ei ollut. Tilattomienkin joukosta onnekkaita olivat ne, joitta oli tölli oman perheen käytössä, sillä toiset joutuivat asumaan ahtaasti, jopa kolme perhettä vajaan 30 neliön kokoisessa savupirtissä, jossa illalla levitettiin oljet maalattialle ja nukuttiin rääsyistä kudottujen, nykyistä poppanaa muistuttavien raanujen välissä taikka ikäloppu lampaanveltti, pahimmillaan pelkkä takki peittona. Kaikkein epäonnisemmat olivat ne joilla ei ollut edes asuinpaikkaa, vaan he viettivät yönsä toisten saunoissa tai navettojen ylisillä.
Lisätienesteille ei ollut paljon mahdollisuuksia, ehkä naisilla vähän talollisten kehruuksia ja miehillä jonkin verran metsätöitä tai apuhommia tervan poltossa ja soudussa Ouluun, sekä molemmille muutamien päivien pestejä sadonkorjuun aikaan. Suuria metsäsavotoita ei vielä ollut, sillä saha- ja selluteollisuus käynnistyi vasta vuosisadan vaihteessa, kuten myös laajamittainen Ameriikkaan muutto. Käsityöammattiakaan ei saanut harjoittaa kuka tahansa, vaan siihen tarvittiin lupa, jonka jälkeen itseään sai nimittää pitäjänsuutareiksi tai -räätäleiksi. Edes pitäjää ei saanut vaihtaa, ellei hakenut papilta muuttokirjaa, johon merkittiin tieto luku- ja kirjoitustaidoista sekä rikoksista.
Tervanpoltto Pohjanmaalla, Louis Sparre 1894 (K3956), finna.fi
Nykyihmisestä saattaa tuntua, että tiettömien taipaleiden takaiset kainuulaiset elivät todella eristyksissä ja kaukana sivistyksestä. No asuivathan he syrjässä, mutta se mitä nyt pidetään erottavana tekijänä, oli tuolloin yhdistävä, eli vesistöt. Väki souti tervaa, ja muutakin tavaraa Ouluun, ja Vienasta meloi kauppiaita Kainuuseen. Talvella liikuttiin vieläkin enemmän, kun jäätiet järvien yli, soiden poikki ja jokia pitkin olivat tasaisia kulkea reellä, hiihtäen tai kävellen. Eivätkä kauppiaat olleet ainoita liikkujia, vaan seudulle oli tehty erilasia tutkimusmatkoja jo vuosisatojen ajan.
Pikkuhiljaa kesätieverkostokin alkoi saavuttaa Kainuuta, ei toki vielä aikoihin Melalahden seudulla, vaan ensimmäisenä saatiin maantie Iisalmen ja Kajaanin välille. Hankkeen pani alulle Aleksanteri I, joka oli saanut tuntea tiettömät taipaleet takalistossaan ja anturoissaan. Reitin kartoitus aloitettiin pari vuotta tsaarin vierailunsa jälkeen, ja valmiiksi maantie saatiin Leenan ja Matin naimavuonna. Lieneekö suuriruhtinas pihistellyt määrärahoissa, sillä tiestä tuli huonokuntoinen ja jyrkkämäkinen, niin että aikalaiset kertovat sen olleen lähes kulkukelvoton vielä seuraavan vuosikymmenen vaihteessa.
Muutamaa vuotta Iisalmi-Kajaani tienteon jälkeen pari upseeria etsiytyi Oulujärven pohjoisrannalle saakka suorittamaan Struven ketjun valmisteluja. Nämä herrat olivat jo lähellä, Kivesvaaralla, jonne ei ollut matkaa kuin noin kymmenen virstaa. Kolmiomittausketjun avulla voitiin entistä luotettavammin laskea telluksen tarkka muoto ja koko, jonka johdosta vaaran kalliolakeen hakattiin merkki, asennettiin viitta ja pystytettiin torni. Siinä ovat saattaneet paikalliset miettiä, että mitä merkitystä maapallon jämptillä mitalla oli, mutta onhan siitäkin riittänyt jutuntynkää hämäränhyssyä pidettäessä, kun oli liian pimeää tarkkuutta vaativiin tehtäviin, mutta liian valoisaa että vain hetken palava päre tai peräti talikynttilä raskittaisiin sytyttää.
Epäilemättä erilaiset maailmanuutiset saavuttivat aikanaan myös Melalahden, ja monia tapahtumia varmaan päiviteltiin, mutta silti useat niistä mahtoivat kuulostaa hyvin kaukaiselta asialta. Kuten esikoisen syntymävuonna 1827, kun ¾ osaa Turusta, Suomen pääkaupungista tuhoutui syyskuussa rajussa tulipalossa. Varmaan kodittomien määrää ja surkeutta kauhisteltiin, mutta suurempi huoli oli omasta sadosta ja sen mukana seuraavan talven ruoasta, vaikka sadot kyseisellä vuosikymmenellä olivatkin kohtalaisia.
Turun jäännöksiä 1827, Gustaf Wilhelm Finnberg, kansallisgalleria.fi
Wehmasmäessä asui kaksi eri Mikkosta, vävy Matti ja äiti Liisa, mutta he eivät olleet toisilleen sukua, ainakaan kovin läheistä. Matin ja Leenan ensimmäinen lapsi, mumman kaima Liisa, pantiin alulle heti hääyön aikoihin, tulihan tyttö maailmaan tammikuussa, noin yhdeksän kuukautta häiden jälkeen.
Jälleen toiveet Wehmaan tulevasta isännästä näyttivät valuvan hukkaan, kun Liisa-tytärtä seurasi peräkkäisinä vuosina kolme lettipäätä lisää: Sanna Leena, Saara, Kaisa Loviisa. Sitten koitti paha katovuosi, jolloin punatauti sekä muut sairaudet tappoivat nälkiintyneitä kainuulaisia siinä määrin, että aikaa ryhdyttiin kutsumaan moruvuodeksi.
Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että rahvaan vuosi vaihtui kekrinä, vaikka kirkko oli jo siirtynyt kalenteriin, jossa uusi vuosi alkaa hieman joulun jälkeen. Koko talvi kuului siis samaan vuoteen, joka jatkui seuraavan syksyn sadonkorjuun yli, jolloin palkollisilla koitti römppäviikko, ja piiat sekä rengit saattoivat vapaa-aikanaan etsiä itselleen uuden pestipaikan.
Punatautiin kuoli Paltamossa moruvuonna, eli syksystä 1832 alkaen, yli kaksisataa henkeä, koko Kainuussa arviolta 1600 ihmistä. Mieslahti oli Paltamon pitäjän synkin alue, kuolleita oli kaksinkertainen määrä naapurikyliin nähden. Melalahdestakin menehtyi yli viisikymmentä henkeä, kun edeltävinä ja seuraavina haudattuja oli alle kymmenen vuosittain. Oliko kylien välisen eron syynä suotuisammat olosuhteet, vallitsihan Melalahdessa mikroilmasto, eli se muistuttaa olosuhteiltaan eteläisen Suomen, lähinnä Tikkurilan seutua, joten alue on viljelyyn suotuisampi kuin Kainuu yleensä. Noita hienoja ilmaisuja eivät Kainuun ensimmäiset uudisasukkaat tunteneet, kun rantautuivatkin 1550-luvulla juuri Melalahteen, mutta tulijat tunsivat paikan hyväksi viljelysmaaksi maastoa, kasvistoa ja maaperää tutkimalla.
Wehmasmäessä väki ei moruvuonna vähentynyt, jos ei toki lisääntynytkään, Eeva Stiina näki päivänvalon vasta kolme vuotta siskonsa jälkeen. Mutta talonväen täytyi odottaa vielä viisi vuotta lisää, aina 13.9.1839 saakka, että Mikkoset saivat viimein pojan, Carlin eli Kallen. Perheeseen syntyi seuraavana vuonna vielä yksi tyttö, Anna Riitu, mutta hän menehtyi jo nelivuotiaana. Leena oli kuopuksen syntyessä lähes 45-vuotias, äidin ikä tuli jälleen esteeksi ja Kalle jäi perheen ainoaksi pojaksi.
Henkikirjoissa Matin ja Leenan koti oli Wehmas, mutta Hannes Mikkosen muistelmat kertovat toista. Hannes saavutti 25-vuoden iän ennen Kallen kuolemaan, joten hän ehti tuntea isoisänä tämän vielä eläessä, joten uskon olevan totta, että asuinpaikalla oli jo tuolloin paljon auvoisempi nimi, Onnenmätäs, joka siitä virallisesti tuli vasta Isojaon aikaan. Vaikka henkikirja ei asiasta kerro, on todennäköistä, että tilaa asuttiin useampana savuna, jolloin Mikkosten asumusta kutsuttiin Onnenmättääksi ja Kemppaisen ”vanhapuoli” oli Wehmas.
Mäenrinteessä oli muitakin taloja ja torppia, joten puustoa oli vain vähän jäljellä, olihan ne poltettu tervaksi tai kaskiksi, kuten naapuritalon nimi Halmet(mäki) kertoo. Taloja ympäröivät pellot ja alempana rinteessä oli purojen halkomaa soista maastoa, josta sai karjalle talviheinää, sillä sitä ei vielä tuolloin viljelty. Onnenmättään, kuten monen muunkin Vaarankylän talon kartanolta avautui näkymä viiden kilometrin päähän Oulujärvelle, sekä kauemmaksi vesistön yli vastarannan Paltaniemelle, missä oli pitäjän kuntakeskus ja kaunis kuvakirkko.
Onnenmättään naapuri Vaarankylän Valtala (nykyinen Vehmasmäki) 1900-luvun alussa
Eemeli Karjalainen.pdf, paltamonekomuseo.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti