2.3. Kallen ja Miinan perhe

 2.3. Kallen ja Miinan perhe

Metsäinen rantamaisema (voisi vaikka olla Oulujärveltä, jossa Lönnbohmin veljekset purjetivat), Johan Knutson. finna.fi

 

Kerroin aiemmassa osiossa jonkin verran 1860-luvusta Wehmasmäen Mikkosten tyttärien kautta. Palaan samaan ajanjaksoon kuvaillessani Kalle Mikkosen, hänen vaimonsa sekä heidän jälkeläisten elämää. Kertaan myös jonkin verran samoja asioita, koska muuten tämän osan tekstit saattavat tuntua irralliselta.

   Vuosikymmenen alussa Kajaaniin ja Säräisniemelle ei vielä ollut perustettu omia kuntia, vaan ne olivat osa Paltamoa. Emäpitäjä Paltamo oli edelleen laajalla alalla pääsääntöisesti Oulujärven ympärillä, mutta jonkin verran vähän kauempanakin. Henkikirjojen mukaan Paldamo socken eli seurakunta käsitti kylät: Jaalanga, Jormua, Kiehimänsuu, Kivesjärvi, Kukkola, Lahnasjärvi, Mainua, Manamansalo, Melalaks, Mieslaks, Murtomäki, Oterma, Paltaniemi, Saarestenmäki, Säräisniemi, Uura, Weneheitto, Wuolijoki ja Wuottolaks. Edellisissä alleviivattuina ne kylät jotka kutakuinkin kuuluvat nykyiseen Paltamon kuntaan. Myöhemmin muodostui myös uusia sivukyliä, mutta en ole perehtynyt kuin Waresniemeen, johon otettiin alueita Manamansalon, Kivesjärven ja Melalahden kylistä.

   Kyseinen vuosikymmen eteni maailmalopun tunnelmissa, toihan se tullessaan monet Raamatun ennustukset, jotka väittivät lopunajan olevan käsillä. Ensimmäisiä merkkejä oli, kun syksyllä 1859 lehti jäi monin paikoin puihin talven yli, mistä wanha kansa ennusti, että tuleva on hallakesä. Eikä ennustus ollut väärä, halla pani kasveja alavilla mailla jo juhannuksena. Myös muita merkkejä ilmeni. Talvisin oli lunta niin paljon, etteivät kainuulaiset pystyneet pitämään talviteitään auki ja kevättulvat olivat ennennäkemättömät hukuttaen alleen paitsi rantaniittyjä, myös ylempänä olevia vainioita. Vesi oli kuutena peräkkäisenä keväänä 30 cm korkeammalla kuin normaalisti. Jos kesällä ei ollut hallaa, niin ainakin kiusasi kuumuus, kuivuus ja rajumyrskyt, joka riuhtoivat puut irti, repivät taloista katot ja raastoi aidat nurin. Vuosikymmenen puolivälissä koettiin Paltaniemellä lievä maanjäristys, joka sai ihmiset muistelemaan esi-isien aikaista, yli kahdensadan vuoden takaista maankuoren vavahtelua ja tärinää, jolloin kirkko tuhoutui Kirkkoniemessä järistyksen seurauksena.

 

Ote kartasta, jossa punaisella Vaarankylässä sijainnut Onnenmätäs, violetilla Waresniemen Junttila ja Kittilä sekä sinisellä Melalahden Wähälä, joka sijaitsee aivan Kivesjärven kylän rajalla.

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/18598/D4-1860-luku.jpg?sequence=1&isAllowed=y

 

Koska käteistä rahaa oli maassamme liian vähän, sai Myllyrannan Ruukki luvan lyödä omaa kolikkoa, joten palkkojen maksuun oli kahden ruplan hopealantti, niin sanottu Venäjän köpö. Pruukin toiminnan lakatessa 1859 poistui myös kolikko käytöstä, mutta sen arvo toki säilyi rahassa olleen hopeaa painon mukaisena. Näin kivesjärveläiset ja niskankyläläiset kokivat kaksinkertaisen rahauudistuksen, kun Suomen markka otettiin käyttöön seuraavan vuoden huhtikuussa. Samoihin aikoihin alkoivat myös Ruukin lakkauttamisesta johtuneet levottomuudet, kun Kiveksen rosvot ryhtyivät rötöstelemään Oulujärven, Varsijoen ja Kivesjärven rantamilla ja kylissä.

   Kuten aiemmassa osiossa kerroin, Kalle vei vihille pitkällä raskaana olevan Miinan surkeasatoisen vesikesän jälkeisenä syksynä 1860. Varaslähtö häävuoteeseen ei ollut Kainuussa mitenkään harvinaista, eikä edes paheksuttavaa kuin kirkon piirissä. Rahvas piti kihlausta edelleen suurempana lupauksena kuin papin aamenta, jonka jotkut korpisalojen asukkaat saattoivat saada vasta kun perheessä oli useampi lapsi.

   Seuraavanakin vuonna maan anti oli huono, mutta kurjista sadoista huolimatta pariskunnalle alkoi tulla lapsia tasaiseen tahtiin, esikoinen Antti jo vihkivuonna, joulun alla, kun päivä oli lyhyimmillään eli talvipäivän seisauksen aikaan. Heikki näki päivänvalon pari vuotta myöhemmin hohtavien hankien helmikuussa, vain muutama päivä sen jälkeen, kun ensimmäinen juna puksutti Suomessa Helsingistä Hämeenlinnaan. Samana kevättalvena 1862 Kallen nuorin sisko, Eeva lähti miehelään, kajaanilaisen Aatamin luo, joka oli Kontion sukua. Isosisko Sanna oli jo lähes 34-vuotias, mutta pysyi edelleen lapsuudenkodissaan.  

   Vaarankylässä sijainneen kotipaikan nimi vaihteli viranomaisten tiedoissa, rippikirjoissa paikka oli Wehmasmäki, mutta henkikirjoissa esiintyi väliin Wehmas, jossa elelivät myös Kallen Saara-siskon leski Juho Karppinen poikansa kanssa. Karppinen oli itsellinen elikkä hän asui Wehmasmäessä vuokralla tai huonekuntalaisena.

   Keskinkertaista huonomman sadon lisäksi Melalahdessa aloitettiin isojako 1862, jolloin Wehmasmäki-nimen sai aiemmin Waldalana tunnettu tila, kun taas Wehmaaksi kutsutun paikan nimekseen tuli Onnenmätäs. Isojako oli myös verollepano, joka lienee tarkoittanut, että kaikki verot ja velat oli suoritettava pois. Jos tähän ei pystynyt, suoritti vouti ulosmittauksen, joka oli tuolloin hyvin monen tilan kohtalona.

   Tilan uusi nimi tuli esille ensimmäisen kerran seuraavan vuoden kirjauksissa. Muistitieto kertoo nuortaisäntää kutsutun Onnenmättään Kalleksi, mutta henkikirjan mukaan Mikkoset ja Karppiset eivät enää asuneet paikalla, joten nimi on ollut käytössä jo ennen kuin se merkittiin virallisiin papereihin. Onnekas nimi ei antanut Kallen perheelle autuutta, vaan heidän täytyi luopua tilastaan ja laskeutua korkeuksista 60-70 metriä alemmas Oulujärven rannalle, Melalahden rantakylään. Mikkoset Kalle, Miina ja Sanna-sisko sekä pojat Antti ja Heikki, muuttivat Varisniemeen, paikkaan jossa Varislahti aukenee Paltaselälle. Talon nimi oli Junttilaan ja Kalle merkittiin Matti Karjalaisen lesken, Elsa Hurskaisen kanssa-asujaksi. Kallella oli siis tuossa vaiheessa jonkin verran varallisuutta, muuten hänet olisi merkitty loiseksi, eli vuokralla asuvaksi.

   Karppisen Juhot, isä ja noin kuuden vanha poika, päätyivät Antinlahden maille. Juhosta vanhempi nai heinäkuussa 1865 uuralaisen Kaisa Liisa Jokelaisen, ja asui itsellisenä Autioniemessä, missä he saivat kolme poikaa sekä tyttären. Karppisen nuorempi Juho, tuo ainoa Mikkosen sukuun kuuluva, eli lapsuutensa isän ja äitipuolen taloudessa, kunnes muutti 19-vuotiaana marraskuussa 1876 Kajaaniin rengiksi. Vuotta myöhemmin hän muutti takaisin synnyinpitäjään, mutta ei enää Melalahteen vaan Paltaniemelle, jossa hänet vihittiin parin vuoden kuluttua paikallisen Anna Greta Tolosen kanssa. Paikkaansa muutaman vuoden etsittyään Jussi ja Reeta asettuivat Kiehimänsuun kylään, ja saivat viisi poikaa sekä viisi tytärtä, mutta lapsista ainakin kolme kuoli pienenä. Kaikkola-niminen torppa sijaitsi Lauttamäki 16 mailla, ja paikka lienee ollut Koikeronvaaran suunnalla, eli jokusen kilometrin nykyiseltä kirkolta pohjoiseen, Puolangan suunta.

Carl Gustaf Bergbomin vuonna 1838 perustama Myllyrannan ruukki Utajärven Niskan kylässä. Kevättulva on vienyt mennessään osan sillasta. Kuvaaja I. K. Inha. finna.fi

 

Syy, miksi Mikkoset joutuivat jättämään Onnenmättään, ei ole käynyt ilmi dokumenteista. Isojako ja verollepano olivat varmaan loppunäytös, mutta mikä johti siihen, ettei Kalle pystynyt pitämään tilaa itsellään. Takana tosin oli monia katovuosia, eikä myllärinä työskentely juurikaan tuonut lisätuloja, kun kyläläisillä ei huonojen satojen vuoksi ollut mitä jauhattaa, vaan pettu hakattiin kotihuhmareissa.

   Ehkä siskojen perintöosuudet lisäsivät velkataakkaa, vaikka tyttärille kuuluikin vain pieni osuus, joista he todennäköisesti olivat saaneet suurimman osan jo miehelään lähtiessään. Ja on myös mahdollista, että nuorella iällä saatu isännyys ”nousi hattuun” niin että hän eli yli varojensa, sillä Kallella oli talossaan huomattavasti enemmän renkejä kuin isällään. Tosin pruukki oli juuri lakkautettu, joten kolme rengeiksi merkityistä saattoivat todellisuudessa majailla talossa pelkällä ruokapalkalla.

   Maankamara on Kainuussa karua ja kivistä, parhaat peltomaat olivat olleet käytössä jo vuosisatoja, eikä sopivaa maaperää uusille löytynyt. Soita ojitettiin jonkin verran, mutta niille perustetut pellot olivat usein alavilla mailla ja siksi hallanarkoja. Eteenkin Ylä-Kainuu oli aiemmin saanut suuren osan viljastaan kaskimailta, mutta siihen soveltuvat kuusikot oli poltettu lähes yhdettömiin. Isojaon myötä monet yhteisalueet siirtyivät valtiolle ja niitä valvomaan palkattiin metsänhoitajia, ettei metsää käytetty luvatta, sillä kaskeamista pidettiin metsän tuhlauksena. Ennen korpisalot olivat olleet yhteisessä käytössä, ja korpeen kasken raatanut sai pitää paikan ”omaisuutenaan”. Siitä juontaa vanha sanonta, jonka moni nykyihminen ymmärtää väärin. ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” tarkoitti, että kaskimaa oli oma niin kauan kuin se antoi satoa, ja pientareet kasvoivat ahomansikkaa, mutta kun paikka alkoi metsittyä ja ryhtyi puskemaan mustikanvarpuja, muuttui se jälleen kaikkien yhteiseksi.

   Kasketa ei siis saanut, mutta mäntymetsät olivat vähällä käytöllä, ja tervan polttoon männiköt sopivat mainiosti. Kun pelto ei tuottanut tarpeeksi viljaa, poltettiin tervaa, joka myytiin Oulun tervaporvareille, joilta saaduilla rahoilla ostettiin viljaa. Kun sama toistui vuodesta toiseen, oli talonpojan velkakierre valmis.

   Mahdollisesti Kallekin velkaantui tervanpolton takia, kuten niin monet muut samoihin aikoihin, olihan tervan hinta alhainen, mutta viljan korkea. Silti tervaa soudettiin Ouluun koko ajan enenevissä määrin, kun muutakaan tulojen hankkimiskeinoa ei ollut, sillä isoja savotoita tuli vasta teollistumisen, suureten sahojen ja sellutehtaiden myötä.

   Tervahovien Päripummien ja Näälmannien kasöörit tarjosivat viinaa ja antoivat mielellään viljaa ja rahaa luotolla. Tervaherrat osasivat tehdä itselleen edullisen kontrahdin Kainuun känsäkourien kanssa, kun rahvaan lukutaito oli kinkereiden ja rippikoulun varassa. Kasöörit saivat hieman päihtyneet talonpojat suostumaan sopimukseen, jolla tulevatkin tervat myytiin etukäteen, tervaherroille sopivalla hinnalla. Kainuussa olikin tuolloin sanonta: ”velassa kuin tervanvetäjä”. No miksi tervaa kuljettava oli vetäjä, kun Ouluun mennään myötävirtaan? Takaisin venettä kuitenkin ropistiin rannalta, eli ohjatiin perästä pitkällä salolla, kun toinen veti edestä köydellä, niin että nokka viisti maata vastamäessä.

   En tiedä olisiko Kallelle ja muille tilansa menettäneille ollut apua, jos Kainuussa olisi ollut jo aiemmin pankki rahan lainaamista varten. Ensimmäinen säästöönpano- ja lainaustoimintaa hoitava yritys, Kajaanin säästöpankki perustettiin Paltamon kirkkoherra Andelinin toimesta elokuussa 1861. Ennen pankkia rahaa lainattiin paitsi tervaherroilta, myös varakkailta talollisilta, joista muutamat osasivat kirjapidon yhtä hyvin kuin Oulun tervahovien kasöörit. Rikkaat talolliset taisivat myös koronkiskonnan, joten saadut velat eivät olleet köyhälle edullisia.

Tervatynnyreitä kootaan Oulun Toppilan Tervahovissa. Kainuun kirveskansa vaurastutti monia oululaisia sukuja, kuten Bergbomit, Candelinit, Snellmanit ja Ravanderit. Kuvaaja I. K. Inha, 1898. finna.fi

 

Samana alkutalvena 1860, kun Kallen Matti-isä kuoli, kävivät Kiveksen rosvot purkamassa pahaa mieltään Kiveskylän Mannilan eli Kiveksen ruukin mailla. Joukko tunnettiin myös Wariskylän varkaina, vaikka tuon nimistä kylää ei oikeasti ollut olemassa. Entisajan patruunat huolehtivat isällisesti työläisistään samaan tapaan kuin maatilojen isännät rengeistä ja piioista. Palkan osana oli jonkinlainen kortteeri ja usein ruoankin. Kun Kiveksen pruukin toiminta Waresjokivarressa noihin aikoihin lakkasi, meni työläisiltä paitsi ansio, niin myöskin asunto.

   Pruukinrenkien palkkataso lienee ollut kohtalaisen hyvä talonrenkiin verrattuna, mutta tuskin silti mikään kovin suuri. Aikalaiset ovat kertoneet pruukinrenkien olleen hieman huikentelevaisia, joilla oli tapana näyttää parempi elintasonsa ja ostella ”vähän fiinimpää tavaraa”, joten sukanvarteen ei paljon kertynyt ja mahdolliset säästöt oli pian syöty. Minkäänlaista sosiaaliturvaa ei ollut, käytännössä vaivaistenhoitoa eli ”kunnan jauhoja” saivat henkilöitä, jotka eivät olleet työkykyisiä.

   Hotellinkoskella seisoi lähes tyhjänpanttina useita pytinkejä. Joelta nousevassa rinteessä komeili kookas työväen kasarmi, erilaisia varastoja ja aittoja, sekä keskeneräiseen masuuniin liittyviä rakennelmia. Mutta suurin oli herrojen käyttöön rakennettu hulppea päärakennus, josta Eino Leino myöhemmin runoili talon olleen niin pitkä, että kun toisessa päässä oli aamu, oli toisessa jo ilta. Tosin Leinon kertomus on monilta osin fiktiivinen, joten hän on voinut kuvailla Niskankylän pytinkiä, joka oli varmaan kaksi kertaa Varsijoen päärakennusta suurempi.

   Joutilaiden nuorten miesten ajatuksena lienee ollut pistää tilit tasan herrojen kanssa. Keskenkasvuiset Mularin Jussi ja Karppisen Samppa sekä isoveli Heikki lienevät laannuttaneet mielipahaansa mellastamalla Hotellinkankaalla. Joukkoineen he murtautuivat pruukin rakennuksiin varastellen ja tuhoten omaisuutta. Voimien tunnossa nulikat vääntelivät irti myös keskeneräisenä joessa törröttävän masuunin raudoituksia ja vierittivät siitä suuria kivenlohkareita virtaan.

   Wariskylän varkaat majailivat ainakin osan aikaa Kivesjärvellä Ahdet-nimisellä tilalla, jossa eleli Tervosenkin sukua, muun muassa Isko perheineen sekä hänen pikkuveljensä Kalle, jotka olivat myös mukana ryöväysporukassa. Iskolla oli useampi lapsi ja lisää tulossa Miina vaimonsa kanssa, joka oli Karppisten sisko. Tervosen veljekset lienevät olleet joukon vanhimpia, Isko noin kahdenviiden ja Körrikin jo yli kaksikymppinen.

   Rosvot liikkuivat yleensä kolmesta viiteen miehen porukoissa, ja varastivat talollisilta tai varakkailta torppareilta. Tavallisimmin he porasivat reiän aitan seinään, tai joskus lattiaan, viljalaarin kohdalle ja valuttivat jyvät säkkiinsä. Seudulta löytyy vieläkin aittoja, joissa on kaksi sisäkkäistä laaria estämässä puuporan terää yltämästä jyviin saakka.

   Kesän koittaessa Wariskylän varkaat alkoivat ahdistella tervansoutajia vieden näiden rahat, voit, paloviinat ja eväät sekä paluumatkalaisten kotiin tarkoitetut Oulun ostokset, kahvit, tupakat, sokerit ja viljat sekä jauhot, ja tietenkin kaupunkiviinat. Jonkin kokonaisen tervaveneenkin he veivät saarissa yöpyneiltä, mutta tervan varastaminen oli harvinaisempaa, sillä saalista oli hankalampi välittää eteenpäin.

   Junttilaan muutettuaan perhe oli lähempänä Kivesjärven kylää, Hotellinkankaalle, johon masuuni oli alettu rakentaa, oli matkaa noin 5 virstaa. Tiettävästi Kalle ei osallistunut varasteluun, ainakaan hän ei joutunut käräjille siitä, mutta anastetun tavaran kätkemisessä hän on hyvinkin voinut olla mukana.

   Seudun asukkaat suojelivat, tai ainakin vaikenivat, Kiveksen rosvojen olinpaikoista, koska saivat vastineeksi pienen osan saaliista. Mitään Robin Hoodeja varkaat eivät suinkaan olleet, mutta jokaisella oli seudulla niin paljon nälkäistä perhettä ja sukua, että nämä oli helppo saada hiljaisiksi pienelläkin lahjuksella. Muut kyläläiset pysyivät hiljaa pelottelulla, olihan ainakin osa rosvoista karskeja ja rotevia, nuoresta iästään huolimatta.

Monet köyhät kodit olivat kuvan kaltaisia Kainuussa vielä 1800-luvulla. Savupirtin pöytä ja penkki sekä seinävieriä kiertävät lavitsat. Räppänöiden aukkoihin pingotettiin usein sianrakko tai kangasräsy, joiden läpi valo siivilöityi sisään.

https://finna.fi/Record/museovirasto.5A712C1B954485E4DB60F2BD3AFDEEDB

 

Mikkosten totutellessa uuteen asuinpaikkaan, avattiin Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät syyskuun puolivälissä 1863. Maamme lakia säätävä elin koostui aatelis-, pappis-, porvaris- ja talopoikaissäädyistä ja kokoontui tuolloin ensimmäisen kerran vuoden 1809 valtiopäivien jälkeen, mutta tuon jälkeen säännöllisesti muutaman vuoden välein. Tilattomien ääni ei juurikaan tullut kuuluviin valtiopäivillä, ellei joku säädyistä ryhtynyt ajamaan heidän asiaansa. Maailmalla alkoi muodostua työväenliikkeitä jotka ajoivat köyhimpien asioita, mutta Suomessa ei vielä juurikaan innostuttu asiasta, olivathan teollisuuslaitokset ja niiden työläiset vielä harvinaisia. Rahvas, joka oli aina tottunut olemaan vähempiosainen, ei vielä osannut ryhtyä vaatimaan parempaa, ainakaan kovin ponnekkaasti ja joukkovoimalla.

   Koska Mikkosten asumissuhde oli määritelty ”medåbo” oli perheellä osuus tilan viljelymaista. Junttila oli ½ manttaalin tila, jolla oli ainakin neljä torppaa tai mäkitupaa sekä joitakin itsellisasuntoja. Mikkoset eivät olleet ainoat kanssa-asujat, vaan myös Jacob Jokelaisen perhe oli m.å. En tiedä montako asuinrakennusta Junttila käsitti, tai montako huonetta taloissa oli, sillä vain veronalaiset merkittiin henkikirjaan ”savuina”.

   Vuonna 1864 Junttilan tilalla eleli 28 ihmistä, lieneekö luvussa ollut jo mukana Mikkosen kolmas poika Kalle Reetrikki, joka näki päivänvalon lokakuun alussa. Edellisvuonna oli Suomessa säädetty kielireskripti, joka salli suomenkielisten asiakirjojen jättämisen virastoihin ja tuomioistuimiin. Samoin piti olla kirkkojen osalla, mutta silti kirjaukset pysyivät edelleen ruotsinkielisenä. Sen verran oli rahvaankieli saanut sijaa, että Mikkosen pojat olivat Anders, Henrik sekä Karl Frederik, joten C-kirjaimet olivat vaihtuneet K-kirjaimiin.

   Pikku-Kallen syntymää edeltänyt kesä oli ollut kolea ja kostea, joten vuoden sato oli heikko. Seudun talolliset huolestuivat, että Wariskylän varkaat tulevat jälleen verottamaan heidän niukkoja varastojaan, ja valittivat asiasta maaherralle. Oulun lääninhallitus lähetti paikalle kovista otteistaan tunnetun Frans August Plantingin saamaan rosvojoukon ojennukseen. Nähtävästi nimismiehen apulaiseksi nimetty Planting sai kuria aikaan, koskapa varastelu lakkasi joksikin aikaa, ja ilmeisesti Mulari siirtyi uusiin maisemiin.

   Talvista tuli runsasluminen, ja kevättä kohti mentäessä ihmiset valittivat rahan, viljan ja karjanrehun puutetta. Viimein kevään koitettua paljastui lumen alta pahoin kärsineet rukiinlaihot, jolloin monet tiesivät tulevan sadon olevan pilalla. Ne joilla oli ohransiementä, kylvivät niitä ruispeltoon, että edes siitä saataisiin antia. Tervan ostohinta oli pohjalukemissa, eikä siitäkään tullut apua Kainuun känsäkourille, mutta tervahanhia viiletti Oulujärvellä seuraavanakin kesänä. Niiden kanssa kilpaa purjehtivat sahalaitosten ja kauppiaiden monipurjealukset Kajaanin ja Waalan välillä.

   Vaikka kesäkuussa 1865 heinäkin kasvoi heikosti, olivat heinäkuu sekä elokuun alkupuoli viljelijöille suotuisia, joten monet elättelivät kohtalaisia satotoiveita. Mutta sitten koitti elokuun 23. päivän aamuna, jolloin maa oli kauttaaltaan valkoisen kuuran peitossa ja rannat riitteessä. Kato oli totaalinen lähes koko Pohjois-Suomen osalla.

   ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallituksesta maalle” oli astunut voimaan helmikuussa, mutta Kainuussa se ei ollut vielä päässyt toteutumaan, vaan kunta ja kirkko olivat edelleen yhtä. Kunnallishallinnon täytäntöönpanolla oli kolmen vuoden siirtymäaika, mutta käytännön toteuttaminen oli Paltamossa hankalaa, sillä siihen kuului myös kaksi kappeliseurakuntaa: Kajaani ja Säräisniemi. Katovuosien vuoksi Paltamo halusi eroon Kajaanista, jonka nälkäinen väestö oli sille suuri rasite. Kunnallisuudistus ei antanut minkäänlaista etua maattomille, sillä äänivalta oli vain veroa maksaville hyvämaineisille, eli sitä ei ollut tietenkään rikollisilla, mutta ei myöskään köyhillä, palkollisilla, ruokkolaisilla eikä irtolaisilla, jotka olivat se suuri, työtä vailla oleva tilaton väestöosa.

Junttila Oulujärven Varsilahdessa. Kartat 1800-luvun puolivälin paikkeilta.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6183343 ja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6276432

 

Paltamossakin pidettiin vuoden 1866 alussa ensimmäinen kunnallishallituksen kokous esimiehenä rovasti Anders Andelin. Kirkkoherra hoiti tointa vastentahtoisesti, koska hänellä oli muutenkin suuri taakka laajan seurakuntansa hoitamisessa. Pian tehtävään siirtyi toinen Antti, maanmittari Anders Lönnbohmille. Kovin tarkkoja tietoja kunnallishallinnon alkuajoista ei löydy, koska asiakirjat ovat vuosien saatossa kadonneet.

   Lönnbohm toimi myös lainamakasiinin ankarana isäntänä eli ”panttivoutina”. Siemenviljaa häneltä sai velaksi, mutta syömäviljaa ei herunut ilman vastinetta, vaan sen eteen oli tehtävä töitä. Hän myös vastusti hoitohuoneita, eikä sellaisia perustettu Paltamon pitäjään. Maanmittari halusi, että ihmiset tekivät erilaisia hätäaputöitä kotonaan, joten naiset saattoivat vaikka kehrätä villaa ja kutoa lapasia, miehet valmistaa reenjalaksia ja varpuluutia. Myös potaskaa tehtiin tuhkasta ja nuoriso keräsi männyn sekä kuusen siemeniä. Tuotteita ei juurikaan saatu myytyä eteenpäin, joten kunta ei saanut hätäaputöistä tuloja, mutta herrojen mielestä tärkein tarkoitus oli, ettei kansa veltostu.

   Myöhemmin huomattiin, että Paltamon ratkaisu syöttö- ja köyhäinhuoneiden suhteen oli oikea, sillä niistä kehittyi oikeita taudinpesiä, joissa köyhät eivät kuolleet nälkään vaan sairauksiin. Nälkävuosien aikana Paltamossa menehtyneiden määrä olikin vain puolet naapurikunnan, Sotkamon kuolleisuuteen verrattuna.

   On useampia syitä, miksi Kainuun kirveskansalta puuttui oma-aloitteellisuus parantaa olojaan ja miksi he eivät itse ryhtynyt tekoihin nälänhädän poistamiseksi. Muutaman mainitakseni oli rahvas kasvatettu vuosisatojen ajan kirkon oppiin ”Jumalan vihan ruoskasta”, joka tarkoitti kurjien kelien olevan Jumalan rangaistus heidän tekemistä synneistään. Ihmisten myös katsottiin syntyneen omaan asemaansa, eikä porvaristo katsonut suopeasti, jos joku yritti päästä parempaan elintasoon, kuin mihin Jumala oli hänen luonut. Esimerkiksi Lönnbohm arvosteli kovasti Heikki Meriläistä, kun tämä kirjoitti pari vuosikymmentä myöhemmin romaanin Korpelan Tapani. Maanmittarin mielestä kouluakäymättömän rahvaan kirjoitelmia ei pitäisi julkaista, vaan kirjallinen tuotanto pitäisi jättää asiaa osaaville, elikkä esimerkiksi hänen kirjallisesti lahjakkaille pojilleen. Vallalla oli myös käsitys, että ”kyllä keisari ruokkii”, eikä tuota ajatusmaailmaa käännetty kädenkäänteessä. Kaiken huipuksi pitää miettiä mitä voi tehdä tilaton, joita esimerkiksi Kivesjärvellä oli reilusti yli puolet kylän asukkaista. Tuskin työtä vailla oleva palkollinen pystyi muuhun kuin lähtemään töiden perässä pois kotiseudulta.

   Suomen suuriruhtinaskunnassa katovuosien seurausten hoitaminen kuului senaatin tehtäviin, ja senaattorina toimi Snellman. Hän oli samoilla linjoilla kuin Lönnbohm, ettei ruokaa jaeta ilman vastiketta, mutta suurempi ongelma oli, ettei maasta löytynyt viljaa palkanmaksuun. Koko maa oli kärsinyt ankarasta kadosta 1862, kahden seuraavan vuoden sato oli heikko, ja kun 1865 kato kohtasi neljää pohjoisinta lääniä, ammottivat valtion viljalaarit tyhjyyttä. Myöskään rahaa ei Suomen autonomisella valtiolla ollut, eikä Venäjäkään ollut varoissaan käydessään sotaa Keski-Aasiassa ja rakentaessaan rautatieverkostoaan, joten senaatin oli otettava lainaa ulkomailta.

    Maailmalta oli viime vuosina kantautunut uutisia Yhdysvaltain sisällissodasta, Englannin Sheffieldin tulvasta ja Kanadan Quebecissä junaonnettomuudesta, jotka vaativat lukuisia ihmishenkiä. Nuo olivat mitättömiä tuhon aiheuttajia Intian Kalkutan hirmumyrskyyn verrattuna, joka riehui päivä Kalle-pojan syntymän jälkeen, ja jossa kuoli 60 000 ihmistä. Kotimaassa raivosivat tulipalot, jotka eivät vaatineet ihmisuhreja, mutta olivat muuten tuhoisia. Tampereella tuli vei kodin 500 ihmiseltä, ja vaikka Tyrnävän palo oli pieni siihen verrattuna, järkytti kansaa suuresti. Vain sadan virstan päässä Junttilasta tuhoutui Tyrnävä kirkko tuhopolton seurauksena. Ja se jos mikä oli viimeistään merkki, että maailmanloppu on tulossa Raamatun ennustusten mukaan.

Nimimerkki Talonpoika kirjoitti Tyrnävän kirkon murha-poltosta, kuten tuhopolttoa tuohon aikaan nimitettiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411738?page=3

Alla sama teksti helpommin luettavassa muodossa

Nähtävästi Planting ei ollut saanut täysin nujerrettua rosvojoukkoa, sillä varastelu ja pruukiin kohdistuva pahanteko jatkui pienen tauon jälkeen. Wariskylän varkaat palasivat puuhiinsa, ja yrittivät vähän tasoittaa tilallisten ja tilattomien nälkää.

   Lumet sulivat tammikuussa 1866 ja maaliskuussa talvi näytti olevan ohi, purot tulvivat ja peltomaat paljastuivat, mutta huhtikuussa koitti ankara takatalvi. Viinan kotipoltto oli laillista ja useilla tilallisilla oli veronalainen lupa tiputella väkeviä myyntiin. Keväällä alkoholin valmistus viljasta ja perunasta kiellettiin, ja lakia perusteltiin raittiusaatteella, vaikka todellinen syy oli, ettei ruokaa haluttu tuhlattavan väkijuomien tekoon. Janoinen rahvas varmaan jatkoi tapaansa, ja viinapannut porisivat omaan käyttöön, sillä sitä ei pystynyt kukaan valvomaan. Eikä asiansa osaava tarvinnut perunaa saatikka viljaa, vaan pontikkaa keitettiin ihmisten ulosteista, joka useampaan kertaan tiputettuna tuskin edes maistui ”sille ittelleen”.

   Hiiriä oli keväällä niin paljon, että niillekään ei ollut enää muuta ruokaa kuin karjan viimeiset, vähäiset heinät, jotka ne silppusivat olemattomiin. Eikä ihme, että jyrsijöitä oli paljon, sillä koirat ja kissat olivat ensimmäiset eläimet, jotka päätyivät ihmisten keitoksiin. Kun muutakaan ei enää ollut, yritettiin hiiriäkin pyydystää ruoaksi, vaikka niistä saatava lihan määrä oli mitättömän pieni.

   Toukokuussa tuli voimaan kansakouluasetus, joka velvoitti kaupungit perustamaan kouluja, joissa annettaisiin opetusta kunkin omalla äidinkielellä, mutta maaseudulla kunnat saivat itse päättää koulujen perustamisesta. Pahojen katojen keskellä kuntapäättäjillä lienee ollut muuta mietittävää ja rahanreikää kuin koulun rakentaminen ja opettajan palkkaaminen. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kainuulaiset isännätkin pitivät kansakouluja paitsi rahanmenona, myös turhana laitoksena. Moni isäntämies pelkäsi lasten laiskistuvan ja karttelevan ruumiillista työtä, jos heistä tulee kirjaviisaita. Vaan mitä lienevät miettineet tilattomien vaimot, osasivatko he nähdä mielessään lastensa paremman tulevaisuuden opetuksen myötä. Mutta ei maattomilla ollut varaa laittaa lapsiaan kuin muutaman viikon kestävään kiertokouluun, jotka siirtyivät talven kuluessa talosta toiseen pulpetteineen, kirjoineen ja opettajineen. Oikeaa oppilaitosta paltamolaiset saivat odottaa seuraavan, ja syrjäkylät useamman, vuosikymmenen ajan.

   Koko Suomessa, sekä myös osassa Ruotsia ja Venäjää, kesä oli kuukauden verran myöhässä. Urpanuksen päivänä, toukokuun lopulla vesistöt olivat Kainuussa vielä jäässä ja lunta maassa niin että vain pälvissä sekä vaarojen etelärinteellä näkyi paljasta maata. Vanhan kansan sanonta: ”Urpo turjas turkki päällä, koko kesä paita päällä” ennusti lämmintä kesää, jota kaikki toivoivat edellissyksyn kadon jälkeen.

   Alkukesä näytti kauniilta, vain yöpakkaset vaivasivat paikoin, mutta vilja ei vielä ollut oraalla eikä pottu päällä. Vain muutaman hyvän viikon jälkeen ilmat kylmenivät ja alkoi sataa vettä. Heinäkuun puolivälissä tiedettiin, että heinäsato oli menetetty lähes koko maassa, ja hallakin näppi jo potun varsia alavilla mailla. Seuraavat kylmät yöt koettiin elokuussa, mutta vieläkin eläteltiin toiveita, että jonkinlainen viljasatoa saataisiin.

   Maan pohjoisosissa vilja ei ollut vielä tuuleentunut, kun syyskuun kolmannen aamuna iski pakkanen vieden sadon totaalisesti. Tämän jälkeen oli hallaöitä etelämpänäkin, niin ettei sieltäkään saatu kunnon viljasatoa. Loppusyksy jatkui niin sateisena, ettei perunat ja muut juurekset mätänivät maahan.

   Rahvas vannoi mieluummin petun nimeen, vaikka papit olivat onneksi jo edistyksellisiä ja kuuluttivat kirkossa neuvoja erilaisten hätäruoan tekemiseksi. Toisin oli ollut pari vuosisataa aiemmin, jolloin papit kertoivat mustikan, kaarinkan ja juolukan olevan paholaisen marjoja värinsäkin vuoksi, ja koska niiden käyttöä ei kuvailtu Raamatussa. Vaan mitenpä Välimeren rantamilla kirjoitettu kirja olisi osannut kertoa pohjoisen kesäherkuista. Mutta eipä tullut suurten nälkävuosien aikaan juurikaan satoa edes marjoista.

Petäjää survotaan Taivalkosken Matalaisessa, tuolilla käpristyneitä pettuliinoja odottamassa käsittelyä. Kuvaaja Paulaharju Samuli, finna.fi

 

Köyhäinhoitoon kuului, että varattomille sallittiin petun oton valtion tai kirkon metsistä, mutta siihen tarkoitetut männyt oli merkitty. Aiemmin rahvas oli tottunut, että tiloihin kuulumaton metsä oli ainakin jossain määrin kaikkien käytettävissä, mutta isojaon myötä papit paheksuivatkin ja saarnasivat rangaistusten seuraavan luvattomasti pettua kiskoneita.

   Myös vehkanjuuresta tehtiin jauhoa, mutta se, kuten jäkäläkin, vaati monimutkaisempaa liotusta lipeäkäsittelyineen. Ei pettujauhon valmistuskaan suinkaan vaivatonta ollut, vaan prosessi oli aikaa vievä ja monivaiheinen. Maan annin riittävyyttä ei voinut odottaa syksyyn, vaan pettu oli kiskottava irti männyn kyljestä jo ennakkoon keväällä, mahlan juoksun aikaan. Sitten pettuliinat asetettiin kuivumaan auringonpaisteessa, pirtin orsilla tai uuninpankolla. Seuraavaksi levyt puhdistettiin rapsuttamalla pinnasta irtokaarna sekä vihreä jälsi pois, ja tarvittaessa kuivattiin lisää, jonka jälkeen liinoja kärvennettiin pikaisesti kuumassa uunissa. Paahdettaessa pihka paloi pois oksanreikien kohdilta, levyt muuttuivat punertavan ruskeiksi ja käpristyvät hieman. Jäähtyneet liinat survottiin petkeleellä pettuhuhmarissa silpuksi, jonka jälkeen ne voitiin jauhaa käsikivien välissä tai kahvimyllyssä taikka vain siivilöidä.

   Tilalliset irtisanoivat palkollisensa, koska ainoa keino säästää oli vähentää talosta ruoan saavien määrää. Moni tilallinen oli niin kurjassa asemassa, ettei pystynyt maksamaan verojaan, eikä kruununvouti heltynyt vaatimuksistaan. Kainuussa olikin kadon seurauksena paljon ulosottoja, joita paikalliset nimittivät ”ryöstöiksi”. Paltamossa ulosmitattauksia oli yli kaksi ja puolisataa, mutta Sotkamossa määrä oli kaksinkertainen.

   Sotkamon ”ryöstövouti” Fordell pisti aikailematta ulosoton täytäntöön, jos kruununrästit jäivät maksamatta. Apurinsa mustalaisrättäri eli vankien kuljettaja Swartzin kanssa hän vei armotta velallisten tavarat piiloihinsa, ja piti huutokaupan, josta ei missään ilmoiteltu. Herroista jälkimmäinen osti ”huutokaupoista” tuhansien markkojen arvoiset irtaimistot muutamalla kympillä.

   Kuhmossa, jota tuolloin nimitettiin Kuhmonniemeksi, oli nimismiehellä sijainen, joka oli paitsi nuori ja raaka, myös virkaintoinen. Seudun asukkaat eivät kuitenkaan alistuneet kohtaloonsa, vaan päättivät yhteistuumin kerätä rahansa kokoon. He sopivat keskenään, että tarjoukset pidetään matalina ja huusivat lehmät ja hevoset niin alhaiseen hintaan, että tilallinen pystyi lunastamaan ne takaisin itselleen. Pari vuotta myöhemmin epätoivoiset kyläläiset estivät kokonaan pakkohuutokaupan täytäntöönpanon Vieksin kylässä. En tiedä joutuiko kukaan noista herroista vastuuseen teoistaan, mutta niinhän se on vielä tänäkin päivänä, että rikkailla on konstinsa välttyä maksamasta esimerkiksi veroja, kun köyhät taas joutuu pulittamaan kaiken tikitilleen.

   Jälkeenpäin ihmiset sanoivat, että kun juhannuksena 1866 alkoi sataa vettä, sama jatkui talven tuloon saakka, jolloin vesi muuttui lumituiskuksi, ja sitä jatkui ja jatkui. Talvesta tuli hyvin ankara, vuoroin oli kovia pakkasia ja vuoroin lunta satoi ennätyksellisen paljon. Vaikka paksut kinokset olivat oiva lämmöneriste suojaten sekä asumuksia, että kasveja, oli sillä myös harminsa. Korkeat nietokset haittasivat liikkumista, joten karjanrehun saaminen ladoista navetalle ja polttopuiden kuljetus metsistä pirttiin vaikeutuivat. Lunta oli paikoin niin paljon, että aidoista ei näkynyt seipäitäkään ja talviteiden viitat hukkuivat kinoksiin.

   Myös sairaudet alkoivat levitä ja niittää nälkiintynyttä Kainuun kansaa. Vaikka taudit tappoivat pahiten hoitohuoneissa, levisi tyfus eli lavantauti niin mökkeihin, torppiin kuin taloihinkin, eikä säästänyt sen enempää isäntää kuin renkiä. Alkuvuodesta Paltamossa levisi myös rupuli eli koppor eli isorokko joka vei väkeä hautaan. Tuosta ajassa elänyt kuhmolainen Paavo Pulkkinen oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa: ”Ei ollut sitä huonetta, jossa ei ollut sairaita”.

   Pahimpina aikoina Sotkamossa oli niin paljon kuolleita, ettei kaikille ehditty valmistaa kirstua, eikä rutiköyhiltä jäänyt mitään omaisuutta, että arkkurahat olisi saatu kasaan. ”Hoitohuoneissa” tehtiin päreistä liisteitä, joihin vainajat kiedottiin ennen hautaamista joukkohautoihin, jolloin papille riitti liikaakin siunattavaa pyhäisin tunteja kestäneiden kirkonmenojen jälkeen. Kerrotaan että eräänä pakkasunnuntaina papilla oli ollut harvinaisen monta hautaan siunattavaa, ja hänellä oli mennyt rutkasti aikaa kirkkomaalla. Kun pappi luuli saaneensa toimituksen loppuun, oli lukkari huomauttanut, että yksi jäi siunaamatta, johon pappi oli kylmissään ja väsyneenä huokaissut: ”Jakakoot keskenänsä”, ja kiirehtinyt pappilan lämpöön.

   Kainuun rahvas oli erittäin taikauskoista, ja nälkää sekä tauteja yritettiin poistaa monenlaisilla taioilla ja taikakaluilla. Kaikenlaiset omat poppakonstit olivat käytössä ja kun muu ei tehonnut, kyseltiin apua paikallisilta tietäjiltä. Karmivin oli, kun Suomussalmen Piispanjärven hautausmaalta varastettiin lapsen ruumis noitamenoja varten.

Sairasvuode Maaningalla Rihmamäen tuvassa, kuvaaja Ahti Rytkönen. finna.fi

 

Sydäntalvella, heti vuoden vaihduttua tammikuuhun 1867, syntyi Mikkosten neljäs poika Matts eli Matti. Lieneekö uuden lapsen syntymä pahimpien katovuosien aikana ollut onnellinen ja toivottu, vai tuottiko se vain enemmän huolta tulevasta, eihän kevät näyttänyt koittavan laisinkaan, vielä toukokuun lopulla pyrytti lisää lunta, vaikka entinen ei ollut juurikaan sulanut. Poika kuitenkin eli ja kasvoi, eikä ankea ajankohta näytä jättäneen Mattiin jälkeä, sillä hänellä oli aikuisena suuret kourat, eikä mies muutenkaan näyttänyt heiveröiseltä, siinä ainoassa valokuvassa jonka olen hänestä nähnyt. Hänellä oli myös mahtavan suuret ja ulkonevat korvat, jotka ovat periytyneet myös osalle nykypolveen saakka. Sekä luonne, jonka olen tulkinnut rivienvälistä myös Kalle-isän ja monen myöhemmän Mikkosen kohdalla: reipasotteinen, huumorintajuinen, sanavalmis, hyvin äänekäs ja ehkä myös äkkipikainen ja jääräpäinen.

   Kivesjärven seudulta häipynyt Juho Mulari oli siirtynyt Sotkamoon, mutta varastelua ja muuta pahantekoa hän ei ollut lopettanut, vaan jatkoi tapaansa pari muun miehen kanssa uusilla alueilla. Keväällä hän kuitenkin jäi kiinni, ja sai myöhemmin tuomioksi 39 raipaniskua, kun maksimirangaistus on 40 raippaa. Lisäksi hänet passitettiin kahdeksi vuodeksi Turun pakkotyölaitokseen, eikä hän enää palannut Kainuuseen.

   Mikkosen Sanna, Kallen sisko meni naimisiin leskimies Tuomas Moisasen kanssa toukokuun puolivälissä, jo ennen kuin miehen leskenvuosi tuli täyteen, mikä oli hyvin tavanomaista nälkävuosien aikaan. Miehen leskenvuoden ei katsottukaan olevan yhtä pitkän, vaan papit suostuivat antamaan kuulutukset jo puoli vuotta vaimon kuolemasta, kun naislesken piti odottaa vuosi. Kun pari vihittiin Erikin päivän tienoilla, oli Oulujärven talvitiet vielä hyvinkin hevosen ja reen kantavassa jäässä, ja järvi vapautui vasta juhannuksen tietämillä. ”Eera viluperse”, jonka piti jättää kylmät päivät taakse, ei tuona keväänä toteutunut. Eikä näkynyt Eerikkinä sammakoita jotka olisivat ennustaneet, että ruis tuuleentuu Jaakon päivään mennessä, joka on heinäkuun lopulla.

      Ennen lumien sulamista elettiin kaikkein vähäruokaisinta aikaa, kun vanha sato oli syöty, maa ei vihannoinut, eikä luonnosta juurikaan löytynyt mitään syötävää. Pettuliinat eivät vielä irronneet männynkyljestä eikä koivujen mahla juossut ennen kevään koittamista. Heti kun johonkin tuli pälviä ja alkoi vähänkään vihreää, nyhtivät eukot elikoilleen ensimmäisiä voikukan lehtiä, jotka kelpasivat ihmistenkin ravinnoksi. Kansa odotti kieli pitkällä kevään etenemistä, että pääsisivät leikkaamaan nokkosen versoja, koivujen hiirenkorvia ja kuusen kerkkiä. Laihoin tuloksin ja kohmeisin sormin he yrittivät löytää edellisen kesän heikon marjasadon antia, karpaloita suon laidoilta ja puolikoita varvikoista.

   Maailmalta ostettua vilja-apua ei saatu keväällä Suomeen, sillä rannikon satamat olivat jään saartamina. Myös eläinten ruoka loppui totaalisesti ennen kevään koittamista, ja niiden ravinnoksi purettiin olkikattoja, kiskottiin sammaleet hirsien raoista ja revittiin auki ladon alusia, lattiariukujen väleistä karanneiden heinien toivossa. Lehmille tehtiin aivan yleisesti apetta ulosteista, sekä ihmisen että muiden eläinten, eteenkin hevosen. Joukkoon sekoitettiin kuusenhakoja ja oksasilppua, koska oljet käytettiin ihmisten ravinnoksi, leipäjauhon jatkeeksi. Tavoitteena oli pitää elikot hengissä, varsinkin hevoset, koska ne olivat arvokkaimpia, mutta kyllä lehmätkin haluttiin säästää viimeiseen saakka, vaikka ne olivatkin talvisin ummessa, eivätkä antaneet maitoa.

   Monet jotka olivat pystyneet pitämään karjansa elossa edellistalvena, joutuivat viimeistään tuolloin pistämään kurjistuneet elikkonsa lihoiksi. Ilmaus on vähän väärä, sillä lihaa ei karjassa ollut enää nimeksikään, mutta yhtä kauhistuttavasti paistoivat nälkäisten ihmistenkin kylkiluut nahan läpi. Valitettavasti eläimiä kuoli myös nälkään, kun ihmiset uskoivat kesän viimein koittavan seuraavan päivänä, eikä niin kuitenkaan tapahtunut. Ja osa ihmisistä oli niin heikossa kunnossa, etteivät he kyenneet lahtipuuhiin.

   Teuraseläimestä hyödynnettiin entivanhaan kaikki, mutta nälkävuosina niistä syötiin nekin osat, joita muulloin käytettiin tarvekalujen tekoon. Karvattomaksi kaltattu nahka käristettiin rasvan kanssa, ja uunissa paahdetut sorkat sekä sarvet kelpasivat luusopan aineiksi. Soppiin keitetyt luut kuivattiin ja jauhettiin luujauhoksi leivän tekoon, eikä karjan appeeksi kuten aiemmin.

Talven yli kypsyneitä puolukoita

 

Juhannukselta viimein päästiin kylvötöihin ja pihlaja kukki heinäkuun puolivälissä, noin kuukautta myöhemmin kuin normaalisti. Kesä jatkuin niin kauniina ja aurinkoisena, että vilja kasvoi hienosti ja ihmiset kuvittelivat kurjuuden jääneen taa, mutta se autuus loppui lyhyeen. Ankara halla syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä tuhoten viljasadon totaalisesti.

   Useat yrittivät pelastaa ainakin osan sadosta ja leikkasivat yötä myöten puolivalmista viljaa saadakseen edes jotain puitavaa. Joka ikinen tähkä pistettiin talteen ruumenineen, jokainen osa säästettiin jauhettavaksi. Jotkut yrittivät pelastaa satoa vetämällä köysiä pellon yli, että tähkät liikkuisivat ja säästyisivät hallalta, mutta köydet jäätyivät kesken toimenpiteen. Eräs aikalainen on kertonut, että edellisillan sateen jälkeen jäätyneet viljatähkä kimmelsivät aamuauringossa kuin kristallit kirkon kynttiläkruunussa.

   Suomen senaatti vitkutteli viljan ostoa ulkomailta, koska kesä oli juhannuksen jälkeen hyvä, eikä valtio halunnut ottaa lisää lainaa. Kato kosketti myös muuta Eurooppaa sekä Venäjää mikä tarkoitti, että viljan maailmanmarkkinahinta nousi, eikä ostettavan viljamäärä ollut enää niin suuri kuin oli ajateltu. Isäntämaa toimitti Suomeen jauhomattoja, mutta huonon sadon vuoksi niitäkään ei saatu riittävästi, ja kuljetuksetkin takkuilivat.

   Sana hätäaputyömaista kiiri ympäri Suomea ja nälkäinen kansa vaelsi niille sankoin joukoin. Usein palkanmaksuun käytettiin jauhoja, mutta kun niiden saanti oli huonoa, jouduttiin määrää monin paikoin pienentämään, niin ettei annoskoko pysynyt pitämään työläisiä hengissä. Muutamia mainitakseni, Kajaanissa kaivettiin Petäisen kanavaa, joka sai lisänimen Nälkäkanava. Kajaaninjoessa Petäisenkosken ohittavan väylän oli tarkoitus auttaa tervansoutajia, mutta siitä tuli tarkoitukseen liian matala, eikä sitä voinut käyttää vähän veden aikaan. Kauhajoen ja Peräseinäjoen välille tehtiin tietä, jota nimitettiin Tokerotieksi, koska ruokana oli tokeroa eli kylmään veteen sekoitettua jauhoa, jota nälkäiset raatajat tekivät itselleen, kun keittomahdollisuutta ei ollut.

   Suurin työmaa oli Riihimäki-Pietari rautatie, jonka rakentamisessa kuoli tuhansia ihmisiä nälkään ja varsinkin tauteihin, sillä sairaudet levisivät ahtaissa asuinoloissa. Monet olivat ratatyömaalla perheineen ja Hollolaan perustettiin lastenkoti johon jäi noin 400 orpolasta. Ei ole yhtään liioiteltua, että rataa sanottiin luille rakennetuksi tai luuradaksi, vaikka vainajia ei haudattukaan ratapenkkoihin vaan kauemmas joukkohautoihin.

   Monet yrittivät päästä kerjuulle ja viljanostoon Savoon tai Karjalaan, sillä Mikkelin ja Viipurin läänit olivat säästyneet kadolta. Myös Hailuotoon päätyi kainuulaisia kerjäläisiä. Kun nälkäiset saapuivat taloon, annettiin näille laihaa velliä ja kuljetettiin kiireesti seuraavaan taloon, etteivät nämä vain kuolisi ja jäisi vaivoiksi, sillä kirkkomaahanhan heidätkin oli saatava. Monin paikoin kerjäläisten taloon pääsy estettiin tyystin, jolloin he saivat vaeltaa omin neuvoin seuraavaan asumukseen. Kärsämäellä oli niin ankaraksi mainittu rovasti Frosterus, että tämä järjestään käännytti ja kuljetuttu takaisin toisten pitäjien kerjäläiset seurakuntansa alueelta.

   Wariskylän varkaat olivat jatkaneet rosvousta koko nälkävuosien ajan. Veljekset Patju-Heikki ja Samppa olivat syysyönä rosvoilureissulla Oulujärvellä Toukansaaressa ja Wuottolahdessa. Ryöstösaalis mukanaan rosvot soutivat Ärjänsaareen, mutta aamulla miesten veneet äkättiin rannassa ja Karppisen kaksikko saarrettiin ja vangittiin saaren uumenissa. Veljekset saivat kumpikin 23 raipaniskua Kajaanin raatihuoneen torilla ja heidät määrättiin korvaamaan aiheutetut vahingot. Miehet eivät saaneet vankeustuomiota, joten vain pienen hiljaiselon jälkeen varasjoukko jatkoi rötöstelyään.

   Niin kuin nälän ja sairauksien tuomissa kuolemissa ei olisi ollut tarpeeksi, kohtasi Mieslahtea kauheat onnettomuudet. Ensin elokuun puolivälissä hukkuivat nuoret Kovalaisen sisarukset ja pari kuukautta myöhemmin, nähtävästi kirkkomatkalla, kuusi useamman perheen jäsentä.

   Siitä ei ole löytynyt tietoa joutuiko Kalle tekemään hätäaputöitä, vai tuottiko maa niin paljon, että se elätti heidät. Mikkosen perhe eleli kuitenkin edelleen Junttilassa kanssa-asujanan. Seuraava talvi oli sääoloiltaan yhtä hankala kuin edellinen, vuoroin oli ankara pakkanen ja vuoroin satoi lisää lunta, niin että rahvaan asumukset olivat vain pieniä kohoumia nietosten keskellä. Oviaukon kohdalle täytyi kaivaa tunneli päästäkseen ulos. Kapeiksi kuiluiksi muuttuneilla talviteillä ei voinut ohittaa vastaan tulevaa rekeä, vaan kuorma oli purettava ja kulkupelin kera siirrettävä käsipelillä toisen ohi. Moni varmaan mielessään kauhisteli, että onko tuleva kevät ja kesä myös edellisen toistoa.

Tietä poljetaan umpihankeen. Kuvaaja Sakari Pälsi. finna.fi

 

Toukokuun alkupuolella 1868 Oulun Wiikko-Sanomissa julkaistiin melalahtelaisen nimimerkin E. L-nen kirjoitus Kiveksen rosvoista: "Tuo ruma rosvoaminen on nyt käynyt niin suureen voimaan tuossa mainiossa Kiveskylässä, ettei säily muu kuin se, joka huutaa…” Näköjään raipparangaistukset eivät poistaneet rikollisuutta, sillä samainen nimimerkki kirjoitti vielä seuraavassa kuussa valituksen varastelusta. Seudulla kähvelsivät muutkin kuin Wariskylän varkaat, muun muassa halkoja katosi pruukin pinoista, vaikka rakennuksia ei lämmitetty. Aikalaiset sanoivat, että anastelu Kivesjärvellä oli niin tavallista, että keväällä varastettu tavara löysi syksyyn mennessä takaisin kotiinsa.

   Kevät koitti hieman normaalia aiemmin ja Oulujärvikin vapautui jäistä toukokuun puolivälissä. Ne harvat joilla vielä oli lehmiä, päästivät tai kantoivat heikoksi käyneen karjansa ulos heti kun vihreää rupesi ilmaantumaan. Tuoreella ravinnolla lehmät alkoivat pian antaa maitoa ja sitä myötä piimää, viiliä ja juustoleipää sekä tietenkin voita, joka oli kuin rahaa vaihdettaessa viljaan. Kesän kasvukausi oli suorastaan erinomainen, mutta ongelmaksi muodostui, ettei siemenviljaa ja -perunaa ollut riittävästi.

   Joulukuun 12. päivänä kerrottiin Oulun Wiikko-Sanomissa, numerossa 50 ikävä uutinen, jonka Melalahtelaiset jo tiesivätkin, että Honkajärven torpan kaksikymmenvuotias Aatami Karjalainen oli murhattu. Nuorukaisen isä oli kuollut kahdeksan vuotta aiemmin, jolloin leski-äiti yritti pitää hengissä viisilapsista perhettä, joista nuorin oli kahdeksan ikäinen ja vanhin nippanappa 20-vuotias. Pojista vanhin perustikin pian perheen ja viljeli uudistilaa nimeltä Kittilä, jossa lienevät asuneet myös äiti ja nuoremmat sisaret. Koska leipä oli tiukassa, lähti Aatamin hankkimaan rahaa ja päätyi ilmeisesti Kuopion lähelle, Lapinlahdelle Nerkoon kanavatyömaalle. Marraskuun lopulla paluumatkalla olivat myös saman kylä nuorimies Henrikki Sylwesteri sekä ristijärveläinen Tolonen, jotka nähtävästi surmasivat matkakumppaninsa ja varastivat tämän rahat. Surmattu ei ollut sukua Mikkosille, mutta nuorukaisen tuli lähelle, sillä Karjalainen oli samaa Junttilan talon sukua, jossa Kallen perhe oli kanssa-asujina.

Toisissa lähteissä Tolonen oli etunimeltään Tuomas, ja toisissa Joonas, kumpi lienee sitten oikeasti ollut.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/485189?term=Karjalaisen&page=2

 

Paltamossa oli eniten menehtyneitä vuonna 1868, noin kaksisataa, mutta suuri kuolonvuosi oli myös seuraava. Vaikka pahat kadot olivat jo ohi, liikkui seudulla lavantauti, joka kaatoi kansaa. Mikkosen perhekin koki raskaan menetyksen, kun Kalle-poika siirtyi ajasta iäisyyteen marraskuussa 1869. Nälkään poika ei kuollut, eikä edes tauteihin, vaan kirkonkirjojen mukaan Kalle ”hukku veteen” viiden vanhana. Junttila sijaitsi Oulujärven rannassa, joka ei tuohon vuodenaikaan ollut kantavassa jäässä. Lieneekö poika mennyt kokeilemaan ritisevää jäätä, joka pettikin alla.

   Lapsiahan ei nykyiseen tapaan tuolloin hoidettu, ja isompien tehtävä oli katsoa pienempien perään, sillä äidit eivät töiltään siihen ehtineet. Ruotimummat ja -ukit liekuttivat kätkyttä niin kauan kuin pienokainen ei osannut kammeta itseään sieltä ylös. Kun jalat alkoivat kantaa, nostettiin lapsi reikärahiin, jakkaraan, jossa oli lapsen mentävä reikä, ja yleensä tasoon kiinnitettiin narulla jokin lelun tapainen. Siinä lapsi roikkui kainaloiden varassa paitamekko yllään ilman housuja, ja jätökset pyyhkäistiin lattialta rievulla. Reikäjakkaran jalkoihin kiedottiin lampaantaljan palat, että ylös pyrkivät syöpäläiset jäisivät niihin. Nykyihmisestä saattaa tuntua, että lapsia kohdeltiin julmasti, mutta ei tarvitse mennä kuin viisikymmentä vuotta taaksepäin, kun moni emäntä joutui köyttämään pienokaisensa kiikkutuoliin istumaan navettatöiden ajaksi.

   Neljän nälkävuoden aikana maamme menetti noin 200 000 henkeä eli jonkin verran alle 10 prosenttia koko väestöstä. Aivan kaikki eivät kuolleet, vaan osa löysi tulevaisuutensa uudessa pitäjässä tai uudessa maassa, jonne jäivät loppuiäkseen. Kainuusta ei vielä tuolloin menty suuremmissa määrin rapakon taa, vaan määränpäänä olivat Ruotsin, Norjan Ruija, Venäjä. Oli myös niitä jotka palasivat kotiseudulle, kun ajat paranivat, mutta useat tulivat haudatuksi nimettöminä vieraan pitäjän multiin, joten nämä vain ”katosivat”. He olivat saattaneet menehtyä yksinäisellä metsätaipaleella ja löytyä vasta lumen sulettua seuraavana kesänä. Tai vaikka heidän loppunsa olisi tullut jossain talossa, eivät he kantaneet nimilappua mukanaan, elleivät sitten olleet ottaneet muuttokirjaa papilta tai työkirjaa kunnan kirjurilta, mutta monet lähtivät ilmoittelematta kuin korkeintaan sukulaisilleen.

   Talven 1869 aikana levisi tieto, että Ivalojoelta on syksyllä löydetty kultaa, mutta varsinainen ryntäys käynnistyi pari vuotta myöhemmin. Useamman nuorenmiehen haaveissa varmaan oli lähteä kaivamaan kultaa Lappiin, mutta harvalla se oikeasti toteutui.

   Useat joutuivat myös vaihtamaan asuinpaikkaansa kotiseudulla. Jos lapset olivat pieniä ja isä kuoli, perheellä oli ani harvoin mahdollisuus jäädä taloon tai torppaan. Myös pakkohuutokaupat veivät kodin lukemattomilta, Kainuussa oli nälkävuosien aikana yli 3500 ulosottoa. Näistä onnettomista suurin osa joutui elämään tulevaisuutensa toisten nurkissa ja saunoissa.

Oulujärvi marraskuun alussa

 

Heinäkuun alkuun sijoittuvana Ullan päivänä mentiin niitylle viikatteen kanssa, ja heinänteko saattoi alkaa. Vuonna 1870 Miinalta taisi jäädä sen päivän heinätyöt tekemättä, kun Mikkosen perheen ainoaksi jäänyt tytär Kaisa Lena päätti tulla maailmaan. Tosin useamman lapsen synnyttäneet saattoivat käväistä pyöräyttämässä pienokaisen kesken rukiinleikkuun tai navettatöiden.

   Samoihin aikoihin Oulujärvellä alkoi liikennöidä ensimmäinen höyrypursi, Ämmä, joka kuljetti tavaraa Kajaanin ja Waalan välillä, mutta kyytiin otettiin myös satunnaisia matkailijoita. Tervansoutajat, joilla sattui olemaan varaa, saattoivat pistää veneensä laivan perään hinaukseen, eteenkin jos tuuli oli vastainen. Vaati taitoa pitää köysi sopivan mittaisena, ettei osunut toisiin veneisiin, ja piti osata päästää köysi irti oikeaan aikaan, ettei vene ajautunut kapeikoissa rantakivikkoon. Enin osa tervansoutajista tyytyi edelleen vanhoihin tapoihin, soutajan lihasvoimaan ja yksinkertaiseen, neliskanttiseen purjeeseen.

   Kirkkolaki uudistui kyseisenä vuonna, mutta sillä ei liene ollut tavalliselle rahvaalle juuri muuta merkitystä, kuin että herätysliikkeitä ei enää kielletty. Vaikutus oli suurempi papeille, joille tuli lupa saarnata sekä kirkossa että herätysseuroissa. Lestadiolaisuuskin löysi tiensä Kainuuseen, körttejähän seudulla oli ollut jo paljon aiemmin. Viimein perustettiin myös Paltamon kunta ja kirkko-pitäjä-käsitys jäi historiaan.

   Vaikka Mikkosen perhe ei menettänyt jäseniään nälälle ja taudeille, koituivat katovuodet kuitenkin heidän kohtalokseen. Jo seuraavassa henkikirjassa Kalle oli ”Lösa person” ja Miina sekä lapset kylänloppulaisia, köyhiä, ”Tiggare”. Rippikirjoissa he siirtyvät Junttilasta Melalahden rantakylän itsellisten ja loisten kastiin. Se ei tarkoita, että he välttämättä olisivat muuttaneet toiseen paikkaa, mutta heillä ei enää ollut entiseen tapaan maata viljeltävänä, ei edes kanssa-asujan tai torpparin osuutta. Toisaalta muistitieto kertoo, että Mikkoset asuivat Onnenmättään jälkeen useammassa asunnossa vuokralla, joista viimeisenä ja pisimpään Kittilä-nimisessä töllissä, joka sopisi siihen, että Junttilassa oli sen niminen mökki Varislahden rannalla. Tässäkin on pieni virhemahdollisuus, sillä Kittilä nimisiä taloja, torppia ja mökkejä oli seudulla usempia.

   Rippikirja mainitsee, että Kalle on itsellinen ja ”möller”, joten perhe lienee asunut vuokralla pikkuisessa pirtissä, johon ei liittynyt pottumaata isompaa maa-alaa. Asiakirjoista ei käy kiistattomasti ilmi asuivatko Mikkoset töllissä keskenään, vai majoittuiko mökkiin muita ”löysiä”. Ilmeisesti perheen toimeentulo oli lähinnä Kallen myllärin työn varassa, kenties hän teki lisäksi kaikenlaisia hanttihommia. Jauhettavaakin lienee myllyssä riittänyt, sillä sadot olivat kohtalaisen hyviä koko 1870-luvun. Vain jokunen kevättulva ja hellekesä pienensi maan antia, mutta joka vuosi tuli vähintään tyydyttävä sato ainakin toisesta pääviljasta, ohrasta tai rukiista.

   Kiveksen rosvojen rötöstely loppui vuosikymmenen alkupuolella, varmaan nuoruudenhuuma laimeni, varkaat aikuistuvat, akoittuivat ja perustivat perheitä. Viimeisimpiä tietoja porukasta oli, että Karppisen rangaistuksensa suorittanut Samppa palasi marraskuussa 1870, mutta nähtävästi vankilareissu oli vienyt nuoren miehen voimat. Vasta 24-vuotias Samuel kuoli ”halpaukseen” kotonaan Pehkolanlahden Talas-torpassa heti joulun jälkeen. Patju-Heikki sain tuomion vielä pari vuotta myöhemmin, mutta en tiedä millainen rangaistus oli. Jos hänelle tuli linnaa, oli miehellä ehkä mahdollisuus istua tuomionsa paremmissa oloissa kuin veljensä. Suomen ensimmäinen sellivankila otettiin käyttöön Hämeenlinnassa edellisvuonna, kaikissa muissa tuomitut kärsivät yhteishuoneissa. Uudenaikaisessa rangaistuslaitoksessa vangin oli tarkoitus parantaa tapansa ja tulla jälleen yhteiskuntakelpoiseksi. Oli syy vankilassa istuminen tai ei, kesäkuussa 1880 Patju-Heikistäkin tuli ”tolokun ihminen”, kun hän avioitui Hedwig Pieniniemen kanssa, muutti Utajärvelle torppariksi ja sai kolme lasta.

   Vaikka maan väkiluku oli vähentynyt katovuosien myötä, ei se juurikaan auttanut vapaiden työpaikkojen suhteen, varsinkaan Kainuussa. Etelä-Suomeen ja rannikolle oli perustettu höyrysahoja sekä eri alojen tehtaita, mutta rautatien ja kunnollisten tieyhteyksien puute jarruttivat Kainuun kehittymistä. Tukkeja tosin jo uitettiin Oulun seudun sahoille, joten savotat talvella ja uitto kesällä antoivat jonkin verran työtä.

   Sentään yksi kajaanilainen, Herman Renfors keksi liiketoimen, jonka vuoksi hän lähetti siskonsa Marian oppiin Englantiin. Fabrikööri Renfors perusti vuonna 1873 tehtaan, jonka tuotteet olivat vähäisen panonsa sekä pienen kokonsa vuoksi helppoja kuljettaa. Uudessa laitoksessa valistettiin uistimia ja ”kärpäskoukkuja” eli perhoja, sekä muita kalastukseen liittyviä tarvikkeita perhonsidonnan ammattilaiseksi kouluttautuneen Maria-siskon ohjeiden mukaan.

   Samoihin aikoihin kaupunki sai myös ensimmäisen kansakoulunsa. Vaikka hieman aiemmin oli tullut koululaki, joka antoi 5-15 vuotiaille ilmaisen perusopetuksen, saivat Kainuun maaseudun rahvaan lapset vielä pitkään opetuksensa kinkereillä ja kierokouluissa. Kajaanissa aloitti yksityinen tyttökoulukin Jenny Bergin johdolla seitsemän vuotta myöhemmin, mutta lois-isän tyttären oli turha moisesta edes haaveilla.

 

Renforsin tehdas Kajaaninjoen rannalla. Kuva kirjasta Herman Renfors Erämaakaupungista maailmanmaineeseen, Paavo Enroth

 

Maailma Mikkosten ympärillä muuttui, tosin Kainuussa aika pikkuhiljaa. Parin vuoden kuluttua Kajaani sai sairaalan, tai tarkemmin sanottuna sairashuoneen, jossa työskenteli kaksi sairaanhoitajaa, ja piirilääkäri piipahti aina kun ehti. Vielä pitkään kainuulaiset lääkitsivät itse itsensä tervalla, viinalla, saunalla, sekä kaikenlaisella luonnosta löytyvällä. Taikoja tehtiin niin yleisesti, etteivät ihmiset edes huomanneet lausuvansa loitsuja, kun sopottivat erilaisia loruja parannellessaan, milloin mitäkin vaivaa tai kolotusta.  Vasta vihoviimeiseksi heillä tuli mieleen viedä potilas lääkäriin.

   Lapsilukukin kasvoi jälleen, kun sunnuntailapsi Johan Alexander alias Juho Aleksi näki päivänvalon elokuussa 1874, neljä vuotta siskonsa jälkeen. Sato oli kohtalaisen hyvä, joka tiesi mylläri-Kallelle töitä, josta palkka lienee tullut pienenä osana tuotoksesta eli jauhoina.

   Juhon syntymävuonna valitteli paltamolainen L. H. Oulun Wiikko-Sanomissa, etteivät paikalliset isännät pistäneet lapsiaan opintielle. Kun kalliiksi katsottuja kyläkansakouluja ei vielä raskittu perustaa, alkoivat kiertokoulut pyöriä kylillä. Koulu oli muutaman viikon yhdessä paikassa kerrallaan, mutta niidenkin tuloa isännät pitivät tyhjänpäiväisenä ajantuhlauksena, varsinkin jos kouluviikot oli tarkoitus järjestää isännän omassa pirtissä. Alkuun kiertokoulun opettajana toimi komeaääninen lukkari Makkonen, mutta myöhemmin tilalle saatiin seminaarin käynyt opettaja.

   Paltaniemellä maanmittari Lönnbomille tuli ulkomaisiakin sanomalehtiä, ja papisto luki ruotsinkielisiä, mutta seudulla ei liene olleen montakaan rahvasta joiden taito olisi riittänyt tulkitsemaan niiden tekstiä. Joillekin rikkaille talonpojille tuli Oulun Wiikko-Sanomia, tosin melkoisella, viikon tai jopa kahden viiveellä. Samainen L.H. mainitsi että Kajaanin maaseurakunnassa sanomalehti tuli vain kolmelle isännälle.

   Lönnbohm tutki silmämääräisesti rautatielinjauksia seuraavan vuoden syksyllä. Maanmittari oli saanut tehtävään suosituksen professori T. Nylanderilta, joka kuului rautatie-komiteaan. Radan kulkureitti poikkeaa aika tavalla siitä, millaisen se vuosikymmeniä myöhemmin toteutui, sillä Lönnbohm kuljeskeli Vaalasta Säräsniemen, Vuolijoen, Saarestenmäen ja Nissilän kautta Iisalmeen sekä Saarestenmäestä Nurmekseen. Turhaan olivat kajaanilaiset näreissään, ettei ratalinja ulottunut kaupunkiin, sillä toteuduttuaan rautatie saavutti Kajaanin, mutta kainuulaiset saivat odottaa junaa saapuvaksi kolmisenkymmentä vuotta, ja melalahtelaiset lähes kaksi kertaa pidempään. Mutta eipä rautateitä ollut vielä paljon muuallakaan, vasta Etelä-Suomessa kaupungit tavoittivat toisiaan radoilla, Kuopioon ja Ouluun junat puksuttivat vasta seuraan vuosikymmenen loppupuoliskolla.

   Perhe eli yhdessäolonsa köyhintä aikaa, mutta kesän kääntyessä syksyyn oli maattomienkin mahdollista saada syötävää luonnosta, kun marjat kypsyivät. Vanhimmat pojatkin olivat jo sen ikäisiä, että pystyivät marjanpoiminnan lisäksi kiskomaan parkkia, keräämään havupuiden siemeniä ja onkimaan, joka tietenkin piti tehdä tilalliselta eli vesioikeuden omistajalta salaa. Sienet eivät olleet kovin yleisesti Kainuussa käytössä, mutta marjoja kerättiin lähes joka sorttia, ja niillä varmaan myös herkuteltiin loppukesäisin. Puolukka oli kaikkein tärkein kotitalousmarja, koska se säilyi survomalla, mutta mustikoita, ahomansikoita ja mesimarjoja myytiin Kajaanin torilla tai suoraan varakkaalle väelle.

 

Marjastajat, Eero Järnefelt, 1888. finna.fi. Marjastus ei varmaan ollut lapsille kaikkein vastenmielisempiä tehtäviä, saihan siinä samalla täyttää vatsansa mehevillä marjoilla.

 

Kolme vuotta Juho-veljensä jälkeen syntyy Mikkosten kuudes poika. Kun isänsä kaima oli hukkunut vajaat kahdeksan vuotta aiemmin, annettiin hännänhuipulle sama nimi, Karl. Paltamon syntyneiden luettelossa vuodelta 1877 Karl Josefin syntymäpaikaksi on merkitty Mieslahti, vaikka perhe asui juuri perustetussa Varisniemen kylässä, ja pojan kummitkin olivat samalta kylältä. Kasteen suoritti kirkkoherran apupappi G. E. Nyman, joka oli ollut Paltamossa vasta muutaman vuoden, joten hän ei välttämättä tuntenut seutua kovin hyvin. Mikään muu dokumentti ei viittaa siihen, että perhe olisi välillä siirtynyt noin kauas, joten tieto lienee virheellinen.

   Vaikka pojan ensimmäisenä nimenä oli Kalle, ei häntä kutsuttu sillä nimellä, vaan hän käytti itse nimeä Juuso, ja joissakin asiakirjoissa lukee Jooseppi. Juuso tuli maailmaan elokuun lopulla, Perttulin päivän ja markkinoiden jälkeen, jolloin oli aika maksaa papinvero. Maan anti oli kuumuuden ja kuivuuden vuoksi normaalia huonompi, mutta vero maksettiin sadon mukaan. Tilalliset toimittivat papin kymmenykset pappilaan, ja niin tekivät kaikki muutkin jotka viljelivät. Kirkkoherra sai palkkanaan tertiaalin eli kymmenyksen kolmasosan kaikista peltojen tuotoista, kappalainen huomattavasti vähemmän ja kirkon muut työntekijät mitättömän osuuden. Maksuvälineenä olivat muun muassa vilja, voi, herneet, juustoleipä, liha, metsästyssaaliit sekä tuore, keitetty, suolattu tai kuivattu kala. Myös karja, heinät, villa, pellava, vasikan nahat ja muut tilalta irtoavat hyödykkeet kävivät maksuksi. Tilattomat, kuten köyhät Mikkoset, eivät tietenkään suorittaneet tuollaisia veroja, vaan jotain pienempiä maksuja. Paltamossa oli tapana, että pappi sai vanttuut tai sukat kuulutuksia hakevalta morsiusparilta, ja talonisännän kuollessa ruumisrahana annettiin lehmä, jos parressa oli vähintään kuusi elikkoa. Yksi päivätyö vuodessa sekä pääsiäisraha ja pieni maksu kirkollisista toimituksista täytyi vähävaraistenkin suorittaa. Maksun suuruus riippui aina maan annista ja varallisuudesta, vain vanhat ja vaivaiset oli vapautettu kaikista maksuista.

   Reilu viikko Juuson syntymän jälkeen Venäjä aloitti sodan ottomaaneja eli turkkilaisia vastaan, mutta Mikkosen pojat olivat vielä liian nuoria Suomen kaarti ja sitä myötä taisteluihin. Muutakin maailmalla tapahtui, kun Helsinkiin asennettiin ensimmäiset puhelimet, vain noin vuosi sen jälkeen, kun Alexander Graham Bell oli patentoinut laitteen. Samoihin aikoihin Emile Berliner keksi mikrofonin ja Thomas Alva Edison fonografin, jota voi pitää gramofonin esiasteena, mutta mahtoiko Kainuun rahvas ymmärtää niiden käyttöä ja tarkoitusta.

   Täytekynäkin oli kyllä jo keksitty, mutta se ei vielä ollut levinnyt Kainuun känsäkourien keskuuteen, ja kirjoittaminen oli maakunnassa heikolla tolalla. Skriivaaminen oli taitoa vaativa laji, musteeseen kastettavan kynän käyttö ei ollut helppoa, eikä rahvaalla ollut paperia mihin harjoitella, kun virsikirjan sivuillekaan ei voinut puukstaaveja piirtää. Kinkereillä ja kierokoulussa olivat käytössä rihvelitaulut, joihin sai haalean jäljen kovalla kivikynällä. Lukemisen taito oli Kainuussakin edistynyt, sillä ilman sitä ei päässyt ripille eikä naimisiin. Jos rahaa ja intoa riitti, saattoi luettavaksi ostaa Zachris Topeliuksen juuri ilmestyneen Maamme kirjan tai Kaiku lehden, joista jälkimmäinen puuttui Kivekkään johdolla kielikysymykseen. Lisäksi lehti kirjoitti muun muassa työväen asemasta ja maaseudun tilattoman väestön ongelmista ja joka myöhemmin kannatti nuorsuomalaista linjaa.

   Juuson lähetessä ensimmäisen ikävuotensa loppua, syntyi Paltaniemellä, maanimittarin perheessä kymmenes lapsi, joista tosin yksi oli kuollut pienenä. Poika tuli maalimaan kaksikymmentä kaksi vuotta vanhinta veljeään myöhemmin, ja jäi kuopukseksi, olihan äiti Emilia jo 44-vuotias. Kasteessa poika sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm ja myöhemmin hänet tunnettiin nimellä Eino Leino. Hän oli kirjailija joka runoili Oulujärven maisemista ja tarinoi muun muassa Waresjoen tapahtumista. Sattumoisin Mannilan talo, joka kuului Kiveksen ruukkiin, myytiin noihin aikoihin pakkohuutokaupassa Viktor Åkeblomille, mutta minkäänlaista toimintaa hän ei Kivesjärvellä aloittanut.

   Suomen väkiluku ylitti kahden miljoonan rajan vuonna 1879, jolloin myös Elinkeinonvapauslaki sekä Vaivaishoitoasetus hyväksyttiin, jossa seisoi, että kunta oli velvollinen avustamaan ainoastaan työkyvyttömiä. Muiden täytyi etsiä itse itselleen työtä, vaikka tuskin työkykyistä väestöä oli aiemminkaan kovin suuresti autettu. Ongelma oli, ettei työtä kerta kaikkiaan ollut kaikille, joten nuorisoa alkoi muuttaa enenevissä määrin kaupunkeihin. Pientä apua maaseudulle toi, kun tukkisavotat ja laajamittainen puutavaran uitto Oulun seudun sahoille alkoivat seuraavan vuosikymmenen alussa.

   Vuosikymmen loppui sanan mukaisesti myrskyn merkeissä, kun joulukuun 17. päivä talvinen rajuilma riehui Oulun läänissä ja osassa Etelä-Lappia. Kainuussa myrsky teki tuhoja erityisesti Oulujärven eteläpuolella Murtomäessä, Kajaanissa ja Paltaniemellä riuhtoen porttien ovia saranoiltaan, särkien akkunoita, raastaen irti rakennuksien kattoja ja riipoen ladoista heinät tantereelle. Muutama ihminen loukkaantui, kun raju tuuli heitteli esineitä ja kaatoi puita. Erään heinäkuormaa noutaneen myrsky kumosi rekineen ja hevosineen, niin että mies joutui kuorman alle, josta hän pääsi pois kaikki voimat ponnistettuaan, ja niin sekä mies että kuormajuhta säästyivät hengissä.

 

Oulujärvellä myrsky voi hätäännyttää varsinkin kokemattoman kulkijan, sillä tuulta suurille ulapoille mahtuu. Jos sattuu veneellä keskelle Ärjänselkää, ei rantoja näy. Ei ihme, että Oulujärveä nimitetään myös Kainuun mereksi.

 

Hallitsija Aleksanteri II:ta kutsuttiin vapauttajatsaariksi, koska hän vapautti maaorjat ja Balkanilla slaavit ja ortodoksiset kansat turkkilaisten vallasta. Suomessa hänet muistetaan hallitsijana, joka kunnioitti suomalaisten oikeuksia ja antoi meille oman rahan, markan. Kaikki eivät suinkaan olleet tsaarin kannattajia. Narodnaja voljan terroristit olivat yrittäneet päästää Aleksanteri II:n hengiltä jo seitsemän epäonnistunutta kertaa, ennen kuin ryhmän jäsen onnistui heittämään pommin Pietarissa vaunuista laskeutuvan keisarin lähelle. Hallitsija kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa.

   Koska Venäjä käytti juliaanista ajanlaskua, mutta Suomi gregoriaanista kalenteria, oli Pietarista saapuneissa dokumenteissa kaksi päiväystä, venäläinen ”vanha luku” ja suomalainen ”uusi luku”. Ne joilla oli almanakka, näkivät sivun oikeassa laidassa Suomen ajan ja vasemmassa isäntämaa-Venäjän päiväyksen. Tsaarillakin oli kaksi kuolinpäivää vuonna 1881, itänaapurin 26. helmikuuta, ja meidän oli 10. maaliskuuta.

   Seuraaja Aleksanteri III ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä, mutta hän oli joissain asioissa Suomelle myötämielinen suuriruhtinas ja arvosti suomalaisten lojaaliutta sekä maamme perustuslaillista asemaa. Aleksanteri III:tta pidetään rauhanomaisena hallitsijana, mutta toisaalta hänen aikakaudellaan tapahtuivat ensimmäiset Suomen sortokausiin vaikuttaneet asiat, joista tuonnempana lisää.

   Sähkö teki maailmalla tuloaan ja pian Pietarissa kokeiltiin sähkökäyttöistä raitiovaunua. Ensimmäinen sähköllä toimiva katuvalo sytytettiin Wabashissa Ameriikassa, vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Thomas Edison oli keksinyt hehkulampun. Ei kulunut montaa vuotta, kun Tampereellekin saatiin sähkölamppuja Finlaysonin kutomosaliin. Melalahdessa tuherrettiin vielä öljylappujen kanssa, mutta koska niihin tarvittiin ostonesteillä, olivat itse tehdyt kynttilät sekä eläinrasvoilla toimivat tuikut ahkerasti käytössä.

   1880-luvun alkuvuosina Mikkoset olivat Waresniemen köyhiä, ja vanhimmat pojat lähiseudun löysiä eli irtolaisia, tosin Antti mainitaan välillä olleen renkinä Melalahden Mäkelässä. Oletettavasti lähes aikuiset nuoret miehet majoittuivat vanhempiensa luona, mutta koska he eivät olleet löytäneet vakinaista työpaikkaa, lajitteli henkikirjoittaja heidät ”lösapersoner-kastiin”. Antti ja Heikki lienevät tehneet töitä kausiapulaisina tilallisten kylvöissä, kerjuissa sekä uitoissa ja talvella metsätöissä.

   Myös perheen keskimmäisille lapsille löytyi tekemistä, keväisin nämä saattoivat kiskoa pettua sekä parkkia, jälkimmäistä lähinnä pajuista, koska sitä sai ottaa ilman että metsänomistaja siitä kimpaantui. Kuivaa parkkia vietiin venelasteittain Weljekset Åströmin nahkatehtaalle, jolla oli ostopaikka myös Myllyrannassa Waalassa. Pienemmissä määrin parkkia ostivat nahkurit sekä Kajaaniin Renforsin tehdas, joka valmisti kalastustarvikkeiden lisäksi turkistuote, lähinnä erilaisia asusteita kuten laukkuja ja hattuja.

   Kajaanissa pidettiin maatalousnäyttelyn tapainen heinä-elokuussa 1881. ”Maanviljelys- kokous” toi varmaan tullessaan tavallista markkinahumua suuremman vilinän kaupunkiin useamman viikon ajaksi, ja paikalla nähtiin myös vuosikymmeniä aiemmin kaupungin jättänyt, entinen piirilääkäri Elias Lönnrot, joka oli ehtinyt jo lähes 80-vuoden ikään. Iäkkääksi käyneen Lönnrothin matka oli varmaan rasittava, kun liikkuminen seudulle oli edelleen veneiden ja alkeellisten kärryjen sekä yhden höyrypurren varassa. Huonot kulkuyhteydet eivät hidastaneet englantilaisten lohiloordien saapumista vapaana virtaavien jokien äärelle, mistä on kiittäminen fabrikööri Herman Renforsia, joka perusti tuotteilleen sivuliikkeen Helsinkiin ja Matkailijayhdistyksen Kajaaniin. Tiedonkulkukaan ei ollut nopeaa, sillä sähkölennätinjohto rakennettiin Iisalmeen vasta pari vuotta myöhemmin, joten engelsmannit lienevät sopineet tulostaan kirjeitse.

   Syksyn myötä paljastui, että sato oli hyvä ohra suhteen, mutta ruisvuosi oli huono. Kuivat kuumat kesät sekä halla vierailivat useana kesänä kyseisellä vuosikymmenellä, ja vuonna 1882 Kainuuta vaivasi jälleen huono sato. Muutenkin elettiin taas maailmanlopun tunnelmissa, kun saman ukonilman salamat polttivat sekä Lumijoen että Oulunsalon kirkot kesäkuun puolivälissä. Reilua viikkoa myöhemmin Perämerellä, Kemin edustalla koettiin Suomen mittaushistorian voimakkain maanjäristys 4,9 magnitudia.

   Vuonna 1883 palvelupakko poistui ja tilalle tuli irtolaisasetus, jonka myötä käsitys irtaimesta väestä alkoi muuttua ja ajan myötä sillä käsitettiin vain laitapuolen kulkijoita, kerjäläisiä, juoppoja ja maksullisia naisia. Palvelupakko oli tarkoittanut, että veroa maksamattomien aikuisten täytyi olla sellaisen palveluksessa joka maksoi veroa. Muussa tapauksessa henkilö luokiteltiin irtolaiseksi, josta saattoi saada tuomion, ainakin sakkoja, ellei peräti linnaa. Itsellinen, esimerkiksi kiertävä hieroja saattoi täyttää irtolaisen kriteerit, sillä hänellä ei välttämättä ollut omaa asuinpaikkaa eikä hän maksanut veroja, mutta siihen ei pahemmin puututtu, jos tämä eli tuloillaan eikä kerjännyt.

   Näälmanni eli G.A. Snellman perusti tervan osto paikan Kiehimänsuun kylän Joenniemen taloon hellekesänä 1883, joten tervahanhien ei tarvinnut enää viilettää Ouluun saakka. Silti monet soutivat edelleen Oulujokea alas, koska kaupungissa hoidettiin ostoksia ja Paltamossa tervatynnyristä maksettiin pienempi hinta. Syksymmällä alkoi Paltamossa 34 lapsen opintie Heikki Laukkasen johdolla, kun Kainuun ensimmäinen kyläkansakoulu viimeinkin perustettiin Paltaniemelle, aluksi tilapäistiloihin pappilaan. Kainuulaisten laajempi lukutaito oli enää vain nurkan takana, mutta vielä ei ollut Mikkosten vuoro, sillä pelkkä majoittuminen Paltaniemellä maksoi köyhälle perheelle liikaa.

   Mikkosen lasten koulutus sai odottaa myös siksi, että kaikki liikenevät rahat menivät oman tilan hankintaan. Vielä samana syksynä, lokakuun lopulla päättyi kahdentoista vuoden irtolaiselämä, kun Kalle sai hankittua Wähälä nimisen mäkituvan Melalahden Oikarilan tilalta kolmellasadalla viidelläkymmenellä Suomen markalla. Maksun sai suorittaa kolmessa erässä, kauppaa tehdessään satakaksikymmentä markkaa, ja loput kaksi erää seuraavina peräkkäisinä vuosina, viiden markan vuosikorkoineen. Tietenkin mökistä piti maksaa myös vuosivuokra eli nurkkaraha 20 markkaa vuodessa, mutta taksvärkkiä kauppakirjaan ei määrännyt. Kauppaan sisältyi edellisen torpparin syksyllä kylvämä ruislaiho, jonka ostaja sai korjata itselleen.

   Tässäkin kainuulainen rahvas oli eri mieltä kuin henkikirjoittaja, eikä pitänyt paikkaa mäkitupana, vaan kauppakirjassa ja vastaavissa Kalle oli Iisakki Huuskon torppari. Erään lähteen mukaan mäkitupalainen joutui osallistumaan tilan verojen maksuun, mutta torppari, joka maksoi osan vuokrastaan työllä, ei ollut tähän velvoitetta. Kainuussa mäkitupa lieneekin siis vain verotuksellinen nimitys, ja pelkän pottumaan kokoisen maapalan vuokranneet olivat rahvaan suussa mökkiläisiä.

   Ennen Mikkosia Wähälässä oli asunut Johan Keränen, vaimo Anna Kaisa Leinonen ja kolme lasta sekä isännän äiti, noin 75-vuotias Greta-mumma, jotka muuttivat Itkonmäkeen. Perhe oli asunut torpassa jo pidempään, mutta maan vuokraaja oli vaihtunut muutamaa vuotta aiemmin Paavo Leinosesta Isak Huuskoksi. Anna-emäntä oli Lehtomäen Johanin ja Caisan 1845 syntynyt tytär, ja hän oli kolmikertainen Leinonen, sillä molemmilla vanhemmilla sekä isäpuolella oli kyseinen sukunimi. Siispä Wähälässä asui sukuani jo ennen Mikkosia, ei tosin kovin läheistä, sillä Anna Kaisa Leinonen oli isäni isoäidin täti.

   Tilan pinta-alaa en osaa määrittää, kun en tunne tuon ajan karttoja enkä tiedä mitkä tuolloin olivat Lehtomäen rantatie ja Juurikkasuon tie, mutta luultavasti kyse oli muutamista kymmenistä hehtaareista.

   Torpan asuinrakennus oli suhteellisen uusi, Keränen lienee pykännyt hirsikehikon 1879, sillä tuo vuosiluku löytyy Wähälän ullakolta hirteen kaiverrettuna. Mutta vaikka rakennus oli vain kolme vuotta aiemmin rakennettu, käsitti se vain yhden huoneen, sisäänlämpiävän savupirtin. Poikiensa kanssa Kalle muurasi uunille piipun ja rakensi lisähuoneiksi ulkoporstuan sekä kolme kamaria. Tuon ajan tyyliin savuhormit rakennettiin uunin päälle, osaksi tulisijaa, joten talossa on kolme piippua, kun pirtissä ja keskikamarissa on omansa ja ainoastaan kahdessa perimmäisessä kamarissa piippu on yhteinen, kun uunit ovat selät vastakkain.

 

Nykypäivän Wähälä. Sari Korkkosen kuva ennen syksyä 2020, jolloin Aila-myrsky kaatoi koivusta kaksi haaraa, ja kaksi viimeistä oli pakko kaataa turvallisuussyistä. Video Suomen suurimman koivun kaatamisesta: https://www.youtube.com/watch?v=cJBkWK5rGQU

 

Wähälä vaihtoi omistajaa vain kaksi vuotta myöhemmin, kun keväällä kaksikymmentäkolme täyttänyt Heikki lunasti torpan isältään. Sato ei sinä syksynä ollut kummoinen, kesäkuun puolivälissä oli satanut räntää ja rapakot olivat jäätyneet. Kurja keli ei liene aiheuttanut paleltumia kasvulle, koska koko alkukesä oli ollut kylmä, joten pottu ei ollut ehtinyt päälle. Alavilla mailla halla vieraili elokuun alkupuolella, vahingoittaen viljaa, mutta aivan täysi kato ei ollut kyseessä.

   Syy, miksi vanhemmat luopuivat tilasta, lienee ollut Miinan keuhkotauti, sillä kauppakirjaan merkittiin ”eläte” molemmille vanhemmille, vaikka äiti oli vasta 45-vuotias ja Kallekin vain vajaan vuoden vanhempi. J. Leinosen laatimassa paperissa lukee yksityiskohtia, kuten ”Keskenämme sovittuun hintaan” ja ”Elättää ja kuoltuaan hautaan saattaa”. Kauppakirjaan on kirjattu, että ostaja vastaa kaikista myyjän veloista, eli viimeisen erän kauppasummasta suoritti Heikki eikä Kalle. Uusi isäntä lupautui myös elättämään pikkuveljet Juhon ja Juuson kuudentoista vanhaksi. Lisäksi hänelle lankesi maksettavaksi Antille, Matille ja Kaisalle 10 markkaa kullekin, kun nämä täyttivät 21-vuotta eli ”maksetaan sittä jokaiselle kuin ovat lain ikään tulleet”.

   Antti oli jo kahdenkymmenen viiden mutta ei jostain syystä käyttänyt vanhimman pojan oikeutta tilan ostoon. Pikkuveljen otettua isännyyden, Antti, vaan muutti rengiksi Paltaniemelle. Nähtävästi hän sai kertakorvauksen lähtiessään kotoa, luultavasti samaisena vuonna 1885, jolloin Heikistä tuli Wähälän isäntä.

   Seuraavana keväänä oli erityisen korkea tulva, mutta Mikkosille siitä ei ollut suurta ongelmaa, sillä heidän peltonsa sijaitsivat useamman virstan päässä Oulujärven rannasta Lehtomäkeen kiipeävän rinteen alkunousuissa. Lähimpiin vesistöihin, pieneen Jokijärveen Järvelän talon edustalla ja siihen laskevaan Nahkapuroon oli molempiin yli puolen virstan matka. Vai pitäisikö jo puhua lähes saman mittaisesta kilometristä, astuihan muutamaa vuotta myöhemmin voimaan metrijärjestelmä, jonka johdosta maanteiden varsille tuli laittaa kilometritolpat. Tuona vuonna halla vieraili vasta syyskuun lopulla, jolloin perunan varret lakosivat mustina maahan, mutta potaatti oli ehtinyt jo kasvaa täyteen kokoonsa ja vilja oli korjattu.

   Noihin aikoihin New Yorkiin edustalle pystytettiin vapaudenpatsas. Useampi Kallen lapsista näki ranskalaisten lahjoittaman, soihtua nostavan naisen, tosin vasta seuraavalla vuosisadalla. Toki seudulta lähdettiin Ameriikkaan jo noihin aikoihin, mutta Mikkosilla ei vielä tuolloin näyttänyt oleva lähdön tarvetta.

 

Myyjien ja ostajan puumerkit kauppakirjasta, jolla Kalle myi torpan pojalleen Heikille.

 

Sana murhasta Paltamon Härmänmäessä kulki taatusti Melalahteen ennen ilmoitusta, joka julkaistiin 8.9.1886 Oulun Kaiku-lehden numerossa 72. Kolmisen viikkoa ennen lehtijuttua oli Rimpilän talosta varastettu taskukello sekä kapioarkku, jossa waatetavaraa, joihin oli kätketty tasku, joka sisälsi 16 markkaa ja 50 penniä sekä kolme kultaista ja yhden hopeisen sormuksen. Anastettu omaisuus löytyi vähän myöhemmin ladosta, mutta varkaan henkilöllisyys haluttiin selville ja paikalle haettiin vanha tietäjä. Ojaniemen torpan ukki, selvinnäkijä Penjami Tolonen Warisniemestä lupasi tiristää paikalla olleista totuuden esille. Renki Leunart Pursijainen pelkäsi paljastumistaan ja hiipi yöllä aittaan, missä tietäjä nukkui samalla lavitsalla talon pojan kanssa. Pursijainen puukotti molempia miehiä sillä seurauksella, että 74-vuotias Penna kuoli seuraavana päivänä. Talon poika vietiin Kajaanin lasareettiin hoidettavaksi ja hän jäi henkiin. Renki paljastui murhaajaksi verisen paitansa vuoksi, vaikka ei tunnustanut tekoa myöhemminkään.

   Asia tuli lähelle Mikkosia, sillä Pennan torppa oli samaisen Junttilan mailla, jossa Kallen perhe oli asunut. Tilan nuori-isäntä, Pennan Antti-poika, oli vuoden vanhempi kuin Mikkosen Antti, entinen naapuri. Harmittavasti en ole löytänyt tietoja siitä millaisen tuomion Pursijainen sai, kuten en nälkävuosien aikana kuolleen Aatami Karjalaisen murhaajistakaan.

   Jo tuohon aikaan Kainuussa liikkui turisteja, joita Kajaanin Matkailijayhdistys houkutteli kaupunkiin. Iisalmesta hevoskärryillä keikkuvat turisti varmaan huokasivat monta kertaa nähdessään kilometritolpista, kuinka pitkästi oli vielä matkattava. Tehtailija Renforsin mainosti maakuntaan eteenkin kalastajialle, ”lohiloordeille” mutta kaikki muutkin matkailijat olivat niin tervetulleita, että fabrikööri kutsui heitä kotiinsa päivällisille. Hänen johdollaan Teppanan rinteeseen rakennettiin Pöllyvaaraan näköalatorni, ja hän organisoi muutakin ohjelmaa kuin perhokalastuksen. Moni turisti sai ikimuistoisen kokemuksen, kun laski Kainuun koskia tervaveneissä, ennen kuin matkasi höyrypurrella Waalaan, josta seurasivat seuraavan koskienlaskut. 

   Markkinaväki lienee osannut Kajaaniin ilman pari vuotta aiemmin pystytettyjä kilometritolppia. Kansaa kertyi aina paljon ja hulinaa piisasi, mutta markkinakauppiailla oli 1888 tuomisinaan muutakin kuin myytävät tuotteensa, sillä heidän mukanaan kaupunkiin levisi raju influenssaepidemia. Paikalliset vuorostaan veivät taudin koteihinsa, niin että Kainuussa sairastui parisenkymmentätuhatta henkeä, mutta laajaa kuolonaalto influenssa ei onneksi aiheuttanut.

   Lieneekö joku markkinakävijä tuonut influenssan Wähälään, vai korjasiko tuoni rintataudin riuduttaman emännän ilman ylimääräistä kulkutautia. Miina ehti nauttia Wähälä-kodin ihanuudesta vain noin kuusi vuotta, kun menehtyi keuhkotautini piirua vaille 49-vuotiaana. Paria vuotta vaille kolmikymppinen Antti eli omaa elämäänsä Paltaniemellä ja pari vuotta nuorempi Heikki hoiti isännän tehtäviä. Myös Matti oli vielä kirjoilla Wähälässä, vaikka hänellä oli ikää yli kahdenkymmenen neljän, joten hän lienee työskennellyt myös kodin ulkopuolella, kenties uitoissa ja tukkisavotoissa, joita hän teki myöhemminkin. Katri ja Juho olivat myös jo aikuistumassa ja suorittaneet rippikoulun samaan aikaan, reilu vuosi ennen äidin kuolemaa. Vain Jooseppi oli selvästi lapsi, hän ei ollut vielä edes kahtatoista, joten hänen osaltaan Heikki joutui vielä vuosia pitämään lupauksensa elättää poika rippi-ikäiseksi.

   Lapsenlapset jäivät Miinalta näkemättä, vain Antti ehti naimisiin ennen äidin menehtymistä. Antti vihittiin Hilma Gustafwa Planmanin kanssa, kaksi päivä ennen kuin Miina kuoli. Pari vihittiin 2.1.1889 Paltaniemen Siivolassa, joka oli Pikku-Pappila eli kappalaisen asunto. En tiedä viettivätkö he häitä, tai kävikö Antti näyttämässä morsiantaan Wähälässä ennen äidin poismenoa.

   Hautausmaa ja kirkko sijaitsivat edelleen Paltaniemellä, vaikka pari vuotta aiemmin oli kuntakokouksessa nostettu ensi kertaa esille tarve siirtää edellä mainitut, sekä kunnallishallinto Paltaselän taa, koska suurin osa kuntalaisista asui Oulujärven pohjoisrannalla. Paltaniemeläiset vastustivat ehdotusta ponnekkaasti, eikä asia edennyt vielä tuolloin. Haudattavat oli edelleen kuljetettava ulapan yli, mutta ristiäisiä ja vihkimisiä papit hoitivat sivukylissä muun muassa kinkeripäivillä. Yleensä kummit veivät pienokaiset kastettavaksi, ja monesti he päättivät lapsen nimenkin.

   Talvi oli suosittua naimisiinmeno aikaa, sillä järven yli pääse kätevämmin reellä tai hiihtäen, eikä itse vihkimisessä ollut useinkaan montaa ihmistä läsnä. Häitä juhlittiin morsiamen kotona, eikä välttämättä edes vihkipäivänä vaan jopa viikkoja myöhemmin. Varakkailla oli tietenkin omat, näyttävämmät ja jäyhät tapansa, mutta rahvaan häät olivat iloinen ja riehakas juhla, joissa viina virtasi ja jalka nousi tanssin tahtiin. Moni piika ja renki toisin joutui tyytymään vain käväisemään pappilassa, jossa talon väki todisti tapahtumaa.

   Myös hautajaiset järjestettiin yleensä vainajan kotona, jossa väki kokoontui pihalle avoimen arkun äärelle, jota ympäröivät luonnostaan kasvavat tai paikalleen tuodut kuuset. Sitten talossa tarvottiin keittoa sekä kahvia ja nisuletikon viipaleita sekä juustoleipää, jota lähes kaikki vieraat kantoivat taloon. Varakkaille järjestettiin hautasaatto ruumishuoneena toimivalta kellotapulilta kirkkomaalle, missä lukkari Makkonen veisasi sellaisella antaumuksella, että hänen komea ja kantava äänensä kiiri kilometrin päähän. Pappi tietenkin saarnasi ja siunasi vainajan ennen kuin hauta peitettiin hiekalla.

   Köyhän rahvaan muistotilaisuus tapahtui samaan tapaan kotona, jossa tarjoilu kunkin elintason mukainen. Itse hautaaminen oli koruton tapahtuma, mukana oli lähinnä miehiä, jotka kaivoivat haudan, laskivat arkun ja pappi kiersi sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen siunaamassa vainajan. Usein omaiset olivat jo luoneet haudan umpeen, ainakin jos oli kesä ja vainaja oli laskettu hautaan aikaisempina päivinä. Rospuuttoaikaan kuollut jouduttiin laskemaan tilapäishautaan, josta vainaja siirrettiin Paltaniemelle järven jäädyttyä. Kylien lähistöllä oli tätä varten varattuja alueita, usein pikkuruisia saaria, joille oli annettu sen mukaiset nimet kuten Kalmo, Kalmosaari ja Kalmansaari.

 

Vielä tuolloin Paltamon kirkonkylän, nykyisin Kajaanin Paltaniemen kuvakirkko. Tekijä Jarl Eklund 1899. finna.fi

 

Mikkosten surressa äidin menetystä, kituutteli vuosikymmen loppuaan kohden. Viimeisen vuoden talvi oli jälleen erittäin sateinen ja lunta paljon. Alkukeväällä paltamolaiset valittelivat ohran siemenen vähyyttä, ja keväällä koitti korkea tulva, joka rikkoi rannikkoseudulla siltoja, myllyjä ja sahoja. Pikkukesä, eli aika ennen juhannusta oli säiden puoleen kohtalaisen hyvä, ja sitä jatkui vielä suuren kesän alkupuolelle, mutta kun sateet alkoivat heinäkuun puolivälissä, ei niille meinannut loppua tulla. Näytti jo, että rehusato jää huonoksi, kun heinää ei saatu kuivaksi, mutta kaikkien onneksi sateet loppuivat juuri viimeisillä hetkillä. Kokonaisuudessaan syksyn sato oli kohtalaisen hyvä. Säät olivat vielä lokakuun puolivälissä niin kuivat ja lämpimät, että Paltaniemen porvareiden puutarhoissa kukoistivat kukkaset. Vasta 18 päivän vastaisena yönä kävi halla, jonka jälkeen ilmanala kävi kylmäksi jäädyttäen pienet lammet viikon kuluttua.

   Maailmalla kuohui erilaisia vallankaappauksia tai niiden yrityksiä, hallitsijoita joutui maanpakoon tai heitä murhattiin, mutta maamme oli ja pysyi edelleen autonomisena osana suurta Venäjää. Uudet tuulet alkoivat pikkuhiljaa puhaltaa Suomessakin, taiteilija nostattivat suomalaisuusintoa ja kielikysymykset heräilivät. Monet tehtailijat olivat suosineet työväenliikettä, kun se vielä oli ei-poliittinen. Kun internationaali päätti ottaa vappupäivän työläisten kansainväliseksi toimintapäiväksi eivät fabriköörit enää olleet samoilla linjoilla. Liike alkoi saada yhä suuremmat joukot taakseen, Turkuun rakennettiin Suomen ensimmäinen työväentalo, ja aate nosti päätään sosialidemokraattisten puolueiden suuntaan. Köyhälistöt alkoivat yrittää ylöspäin, kohti parempaa tulevaisuutta, mutta vielä ei aika ollut kypsä asialle.

 

Kuvaaja: Joona Kotilainen, kuviasuomesta.fi

 

 

Seuraavissa osioissa 2.4 kerron Kallen elämästä vaimon kuoleman jälkeen, jahka saan sen julkaisukuntoon.

 

Alkuun