Ruokala
Simo istuu kihartuvat hiukset
pörrössä luokan etuosassa, aivan opettajankorokkeen ääressä. Ahdas luokka on
tungettu täyteen pulpetteja. Huone on tunkkainen, vaikka yläikkunat ovat auki.
Pienikokoinen poika on saanut vierelleen, ensimmäisen rivin kahdenistuttavaan,
naapurin Karin. Hintelän pellavapään, joka kieli keskellä suuta väsää kuvioita
tehtäväkirjaansa.
On elokuun viimeinen perjantai. Simo käy koulua toisen vuoden viidettä
päivää, mutta ajatukset ovat yhä lomassa. Loppukesän päivä on leppoisa eikä
kevyt tuulenhenkäys tuo sisälle kaivattua vilvoitusta. Kaihoten poika katsoo
ulos päivän paisteeseen, mutta näkee ikkunasta vain mäntyjen latvuksia sekä palan
pilvetöntä sinitaivasta. Sinne Simon tekee mieli ja hän kuvittele majan puun
oksille sekä leijan hentoisen tuulen leikitettäväksi.
Näkymä piirtää pojan mieleen aurinkoisen, mökillä vietetty kesän. Kovasti
hän toivoo viikonlopun, tai edes ruokatauon pian koittavan. Opit eivät jaksa
kiinnostaa, vaan hän haukottelee poskilihat venyen. Seisova ilma saa
Pikkumiehen silmät lupsahtamaan kiinni.
Simo raahaa viimeistä uppotukkia kahden
kaverinsa kanssa. Lahdenpohjukassa pojat asettelevat
kaikki löytämänsä pöllit vieretysten.
– Sidotaan ne
narulla kiinni, Simo ehdottaa.
– Laitetaan nämä laudat päälle, toinen Simo sommittelee. Hän on
edellistä vuoden nuorempi ja lomailee kesät tämän mökkinaapurina.
– Pitää saada nauloja jostain, toteaa kolmas Simo. Hän on vuosiltaan keskimmäisen
Simon kanssa saman ikäinen, mutta porukan kuopus kuitenkin. Kuopus-Simo on
kesävieraana keskimmäisen luona, mutta ei niin usein, että tietäisi kahden muun
jo ratkaisseen ongelman.
– Karppisen aitan takana on vääntyneitä nauloja, vanhin Simo kertoo.
– Ne on ruosteessa, mutta ukki sanoi, että niitä voi käyttää, kun oikoo
ensin vasaralla, keskimmäinen sanoo.
Kolmikko sitoo tukit naruilla yhteen ja naputtelee isiltään lainaamilla
vasaroilla laudat niiden päälle. Uljas lautta valmistuu pikavauhtia. Pian se
keinuu venevalkamassa valmiina suuriin seikkailuihin.
– Kolmiot omaan ryhmään ja neliöt
omaansa, muistuttaa pulpettirivien välissä kiertelevä opettaja ja havahduttaa Simon
takaisin luokkaan. Haaveena oleva lautta jää unen katketessa edelleen
unelmaksi.
Uutukaista peruskoulua käyvällä Pikkumiehellä ei ole laskentoa, kuten
vanhemmilla, viereisissä huoneissa kansakoulua suorittavilla sisarilla. Kuopukselle
opetetaan matematiikkaa. Joukko-oppia, jossa
piirretään kiemuroita yhdistäen samanlaiset kuvat lonkeron sisälle. Niin voisi
tehdä myös kolmelle Simolle. Erinäköisille kaveruksille, jotka sanottuina ja
kirjoitettuna ovat identtisiä.
Simon tyhjä vatsa mouruaa kuin kiimainen kissa. Poika pelkää muiden
kuulevan kurinan ja häntä hävettää. Ruoka-ajan toivossa hän vilkaisee
seinäkelloa. Pidempi viisari on kymmentä vaille. Nälkäisen Pikkumiehen aivot
eivät millään jaksa kerrata edellisenä talvena opittua. Eivät vaikka opettajana
on koulun kaunein nainen, Taimi Hottinen. Hän, joka on kuin ihanainen
tv-kuuluttaja, menneiden aikojen missi. Samanlainen vieno hymy, rauhallinen puhe
ja kuohkeaksi tupeeratut, vaaleat hiukset.
Etupenkkiläisen silmät etsiytyvät uudelleen minuuttiosoittimeen, joka on
nytkähtänyt vain kaksi pykälää. Aika matelee kuin etana siirapissa. Nälkä
johdattaa pojan ajatukset jälleen pois luokasta, naapurimökin herkulliseen
perunamuusiin ja lihapullakastikkeeseen.
– Simot syömään, Elma-mummu huusi ja istutti kaikki kolme miehenalkua
yhtäläisesti pöytään. Hänen kesäpaikassaan ruokittavia suita oli ilman kolmatta
Simoa yhdeksän, eikä yksi pieniruokainen pojanvintiö tuntunut missään.
Pikkumiehen äiti oli toista
mieltä ja korvaukseksi poikansa jokapäiväisestä ruokavierailusta hän maksoi
molempien mökkien lapsille eskimopuikot kauppa-autolla. Tai kiikutti naapuriin kahvipaketteja
ja tuoreita sitruunamuffinsseja. Niitä pahvilaatikossa myytäviä, joissa oli mukana
paperivuoat ja muovipussi, johon tarvitsi lisätä vain vesi ja kanamuna. Niitä,
jotka paistuivat kauniin vaaleanruskeiksi kaasu-uunissa, kunhan Simo ensin
puristeli ainekset sekaisin pussin sisällä isosiskon sommitellessa vuokia
uunipellille.
Kellon pirinä pelastaa ennen kuin kauniskasvoinen opettaja on kohdalla näkemässä
tekemättömiä tehtäviä. Kirjat kiinni ja pulpettiin. Eteisestä kengät jalkaan ja
katoksen alle jonoon odottamaan. Pojat tuuppivat ja tytöt tirskuvat, mutta vain
siihen saakka kunnes ryhdikäs Taimi saapuu johtamaan joukkoaan.
Pienten jalkojen alla rapisee sepeli säntillisen jonon kulkiessa loivaa
ylämäkeä kohti punatiilistä rakennusta. Ylempien luokkien oppilaat eivät liiku
kauniissa jonomuodostelmassa, vaan rynnivät epäjärjestelmällisesti ohi, kolmannella
oleva sisko ja viidettä käyvä veli muiden muassa. Hajanainen joukko rientää
paikkaan missä sijaitsee ruokalan lisäksi liikuntasali ja missä yläluokkien
pojat käyvät puutöissä. Jokainen matkaa taloon, jossa
Simon vanhin veli aloitti kuluvan lukuvuoden, ja jossa sijaitsee pitkämatkalaisten
asuntola. Kaikki he kiirehtivät viimeisiä vuosiaan elävälle kansalaiskoululle,
tulevaisuuden yläasteelle.
Mitähän herkkua Saimi-keittäjä on tänään tehnyt, ehtii Simo ajatella
pihalla ennen kuin katku tunkee vastaan. Se tavoittaa sieraimet jo ennen
kaksoispariovia, jotka läpinäkyvinä ovat kuin suuret näyteikkunat, joita poika
on nähnyt kaupunkireissuilla. Kuvottava löyhkä tunkeutuu pojan nenäonteloihin
ja yrittää kääntää vatsan nurin.
Haju tulee jostain muualta, Simo koettaa vakuuttaa itselleen seuraten
jalopiirteistä opettajaa ruokasaliin. Oppilaat järjestäytyvät penkeille pitkien
pöytien molemmin puolin. Totuttuun tapaan Taimi menee tyttöjen pöytään ja pojat
saavat ruoanjakajaksi ankaran Heinäsen, koulun johtajaopettajan.
Tarjoiluvadille siivutettua vahvan makuista juustoa on tarjolla vain
tiettyjen ruokien kanssa. Reikäiset viipaleet tuovat Simon mieleen nakertavan
hiiren.
– Tuo on kyllä rotan tekemä, hän kuiskaa ja pukkaa Karia kylkeen, jotta
tämä huomaa katsoa erityisen isoa reikää.
Simon muistista putkahtaa esiin valtavan suuri jyrsijä, jonka isä oli
tappanut hiilikellarissa. Jopa kookkaan rotan ajatteleminen tuntuu pojasta
mukavammalta kuin tuleva ateria, eikä hän näe syytä yritä kurkkia pöydän päässä
olevaan ruoka-astiaan. Poika uumoilee jo enteitä antavien emmentalsiivujen sekä
nenästä poskionteloihin saakka tunkeneen lemun kertoneen totuuden. Parempi, kun
en tiijä, hän ajattelee. Todellisuudessa hän jo tietää ja on kateellinen sisarilleen,
jotka saavat syödä ilman opettajaa ja määrätä itse minkä verran ottavat ruokaa.
Heinäselle on turha yrittää sanoa:
– Ihan vähän.
Pakoon ei pääse. Luokkakavereiden
taakse piiloutuminen ei onnistu edes hentorakenteiselta Simolta. Opettaja
lappaa lautasen täyteen ja pistää menemään eteenpäin. Jo kolme on mennyt ohi ja
on Pikkumiehen vuoro ottaa annettu ruoka vastaan. Siinä se sitten on. Aivan
silmien alla. Liemi, jossa kelluu kirkkaita värejä: vihreää ja oranssia. Voiko
vastenmielisempää ruokaa olla olemassa? Edes pottumaito ei ole niin pahaa,
sillä siitä voi syödä perunat, poika pohtii.
Simolla on edessä nälkäinen päivä. Hän tietää oksentavansa ruoan melkein
heti sen syötyään, mutta Heinäselle sitä ei voi näyttää vaan on kiirehdittävä
huussiin piiloon. Kaikki on syötävä hymyssä suin ja lisäksi kiitettävä ruuasta.
Juustokin on niin väkevää, ettei sitä kannata hamstrata, mutta taskuun eksyy näkkileipää
ylenannon jälkeen syötäväksi. Eihän salaa tallennettu pieni pala nälkää
karkota, vaan Pikkumiehen on kärsittävä kotiin ja keittiön komerosta joka arkipäivä
löytyvään marjapuuroon saakka.
Lautaset ovat valmiina, mutta ennen rukousta ei syömistä saa aloittaa.
Simolla ei ole kiire, mutta hyvissä ajoin hän ristii kätensä ja sulkee silmänsä
toivoen aterian häviävän siunauksen aikana. Tulisi se ihme, jollaisesta Karin
körttimummu puhui. Se armahdus, poika ajattelee.
– Aamen, kaikuu eriaikaisesti ruokalan seinille.
Löyhkä kertoo sapuskan pysyneen nenän alla ja alistuneesti Simo avaa
silmänsä. Hän hämmentelee soppaa veitsenkärjellä kuvitellen sen haihtuvan
savuna ilmaan. Upottaen lopulta lusikan vaaleaan, rasvapintaiseen liemeen hän
yrittää onkia porkkanoita, jotka ovat siedettävän makuisia, kun nesteen
valuttaa tarkasti pois. Turhaa työtä, Simo tietää ja häntä puistattaa. Heinänen
ei anna nousta pöydästä ennen kuin lautanen on tyhjä. Alistuneesti Simo täyttää
lusikkansa ja sulkee silmänsä: Jospa ruoka ei ole niin pahaa kun sitä ei näe.
RÄISKIS!
Simon silmät rävähtävät auki.
Jotain valkoista räsähtää keskelle pöytää. Sali hiljenee ja kaikki tuijottavat
heidän suuntaan. Kaukaisimmat kurottelevat kaulojaan tai nousevat seisomaan
nähdäkseen mitä tapahtui. Lapset osoittelevat sormillaan vuoroin kattoon ja
vuoroin pöytään. Puheensorina täyttää huoneen.
Pikkumiehen keitossa lilluu valkoinen, kaareva pala kuin se uljas lautta
jonka hän aikoo Simojen kanssa rakentaa. Loput sirpaleet ovat levittäytyneet
pitkin pöytää.
– Herranen aika, Taimi hätäilee kiirehtien Heinäsen viereen.
– Älkää syökö ruokaanne. Siinä voi olla lasinsiruja, ankara opettaja sanoo
eikä Simon mielessä käy uhmata auktoriteetin kieltoa.
Pyylevä keittäjä porhaltaa paikalle käsiään yhteen lyöden ja
päivitellen: – Keittoa ei ole enempää, mutta eilistä makaronilaatikkoa on vähän
jäljellä.
– Ei se ehdi lämmetä, Heinänen epäilee silmäten rannekelloaan.
– Taitaa kelvata kylmänäkin, Taimi sanoo katsoen poikien nyökytteleviin
päihin.
Simo ei meinaa uskoa silmiään saati korviaan: Onko hänen rukouksensa kuultu?
Ylöspäin silmäillen hän katsoo katosta roikkuvaa rankaa: pronssinväristä
putkenpätkää. Sen päässä kiiluu kirkas hehkulamppu kuin syksyn viimeinen, yksinäinen
päärynä lehdettömässä puussa.
– Pitäisikö minun suunnata katseeni taivaaseen saakka ja kiittää Herraa,
poika supisee itsekseen, mutta ääneen ei uskalla edes kuiskata:
Ateistivanhemmat ovat kyllä opettaneet, ettei taivaassa mitään isää asu.
Herkkä Simo ei ole vielä ollut Heinäsen uskontotunneilla, lestadiolaisen
miehen johdateltavissa, eikä polvistu kiittämään Jumalaa, joka häivytti
hirvittävän kesäkeiton.
– Enpäs pamahtanut uskoon, hän supattaa vierustoverilleen
voitonriemuisasti ja saa vastaukseksi Karin hämmästyneen ilmeen.
Saman pojan kolttosia pari vuotta myöhemmin:
Sadepäivää ullakolla
Sade pieksee seinää, eikä pelkkä raakalauta eristä ropisevaa ääntä, mutta
pehmeässä huopakatossa pisarat pomppivat vaimean kevyesti. Harvalautaisen
lattian rajasta, matalasta ikkunasta sisälle tunkeva märän mullan tuoksu
kilpailee pölyn tunkkaisuutta vastaan. Maan haju tuo Simon mieleen eilisen,
jolloin pihapeltoon istutettiin perunaa äidin ja veljien voimin. Tänä kesänä
isä ei ollut vetämässä auraa, sillä palaa vasta viikon kuluttua Haminasta,
jossa on koko kevään ollut syventämässä laivaväylää. Kesä on antanut odottaa
saapumistaan, eikä äiti enää halunnut viivyttää perunanpanoa, vaan pisti Askon
toimittamaan hevosen virkaa.
Yhdeksän ikäinen Simo on
ullakolla yksin. Mikko ei ole kotonaan naapurissa, vaan on lähtenyt
vanhempiensa ja veljiensä kanssa lomamatkalle Lappiin. Muita samanikäisiä miehenpuolia
ei aivan lähistöllä asu, eikä poika pyöräilytaidottomana viitsi lähteä etsimään
leikkikaveria kauempaa.
Pikkumies siirtelee talvikenkiä
syrjään päästäkseen penkomaan vanhoja leluja suuresta pahvilaatikosta, jonka
kyljessä lukee Salora. Hän tekee vanhan senkin päälle tilaa tyrkkäämällä
telttapussin alas. Paljastuminen saa liikettä tukkimiehentäihin. Koppiainen on
Simolle tuttu, eikä hän liiskaa sitä vaan antaa kipittää vaaleat raidat
vilkkuen kohti seinänrakoa.
- Suurin keskelle ja pienemmät
siistiin riviin molemmin puolin, poika pohtii puoliääneen: - Kaikkein
reunimmaisiksi, lipaston päihin, nukkekodin isä ja äiti.
Nimeltä Simo muistaa vain kookkaimman, Teija Sopasen mukaan nimetyn
nuken. Poikaa huvittaa, että alle kouluikäisenä isosisko sekoitti kaksi
idoliaan ja pyöreäkasvoinen, tuuhean hiuspehkon omaavaa vaaleaverikkö sai nimekseen
Katri-Helena.
Simo kumartuu aivan ulkoseinän
viereen, ullakon matalimpaan reunaan, johon perheen pienikokoinen kuopus vielä
mahtuu seisomaan. Hän sipaisee Nakke Nakuttajat sivuun turkoosin laatikon
päältä. Hämähäkki on kutonut taidokkaan pyydyksensä puuaskin ja viereisen rukin
väliin. Ei poika elukkaa pelkää, mutta ei tahdo käsiinsä tahmeaan verkkoon, ja pyyhkäisee
ansalangat poikki ruskealla karvareuhkalla. Samalla jota joulupukki käytti,
silloin kun vielä vieraili alakerrassa. Enää lahjanjakajavierasta ei tarvita,
sillä koulukaverit ovat pitäneet huolen, että nuorimmatkin tietävät valkoparran
olevan satuolento.
Pojan voimat riittävät juuri ja
juuri, kun hän nostaa järeän lippaan keskilattialle, notkuvien lautojen päälle.
Jykevä soitinlaatikko on mainio alusta tarkalle, vain Simon kämmenen kokoiselle
tykille. Vihreäksi maalatun, umpirautaisen sota-aseen kuulat ovat aikaa sitten
joutuneet hukkaan, mutta tulitikuista ja pienistä nauloista saa oivia ammuksia.
Niitä miehenalku kaivelee esiin monilokeroisesta puurasiasta.
- Väkänen
taakse, luoti paikoilleen ja tähtäys, Simo mumisee.
Kuuluu vain heikko raksahdus, kun tykki
laukeaa. Ase nytkähtää taaksepäin ja ammus kiitää uskomattomalla voimalla kohti
Katri-Helenaa. Nukke kaatuu kannettoman Onnen päivät -kirjan päälle terävän
naulan törröttäessä sen vasemmassa silmässä.
- Haa. Melkein keskelle otsaa.
Henki lähti, Pikkumies riemuitsee.
Poika lataa tykkinsä uudelleen
ja uudelleen. Lelut horjahtelevat, kunnes kaatuilevat eteen ja taakse, kohti
seinillä riippuvia talvitakkeja tai lattialla lojuvia laatikoita. Ne kumoavat
mukaansa viereisiään ja päätyvät epämääräisiksi kasoiksi sähkökynttelikön sekä
jatkojohtokiepin sekaan. Vain reunojen pikkuruiset nuket sinnittelevät enää pystyssä.
Simo voi mielessään kuvitella, kuinka niiden hennot polvet tutisevat pelosta uutta
laukausta odottaessa.
- Mitäs se Pikkumies täällä touhuaa?
Asko kysyy suunnaten taskulampun nuorinta veljeään kohden.
Joulukuusen latvatähti kimmeltää
valokiilassa koristelaatikon päällimmäisenä, kun vanhin veli huomauttaa: - Ei
taida Liinu tykätä, kun tärvelet sen nuket.
- Ei se enää niillä leiki, Simo
sanoo tietävästi.
Liinu on juuri päässyt
neljänneltä ja aloittaa syksyllä oppikoulun. Hurjasti pituutta kasvaneen tytön
harrastukset ovat vaihtuneet pikkulasten touhuista teini-iän tiimellykseen.
Etenkin näin kesällä, kun aika kuluu lähikaupungissa, lähes samanikäisten serkkutyttöjen
luona. Isosisko viihtyy serkkulassa erittäin hyvin, kun saa jakaa pienen kamarin
samaa sukupuolta olevien kanssa ja tehdä näiden kanssa "likkojen
juttuja".
Kotoa ei Liinulle omaa kömmänää
löydy ja kaveriksikin on tarjolla vain pojanjurrikoita. Vintti on vuokrattu
nuorelle parille, että perhe saa rahaa talolainan maksuun. Vain portaiden puoleinen,
kapea ullakko on talonväen käytössä ja kesäisin siskon valtakuntaa. Ullakon
perälle, senkin taakse, lähelle ainoaa ikkunaa, on Liinu eriöinyt itselleen
omaa pesää vanhoista verhoista ja lakanoista.
Tytön tilannetta ei ole
helpottanut sekään, että isä on tehnyt uuden piharakennuksen liitereineen ja
eristänyt saunasiiven vanhan puuvajan poikien huoneeksi. Peräkamariin ei mahdu
muuta kuin kolme sänkyä kapean käytävän molemmin puolin. Kuilumaisen väylän
molemmissa päissä, katonrajassa on matala ikkuna. Toisen alla jököttää soukka
lipasto ja vastakkaisessa päässä matala pöytä. Kylmäkin pikkuruinen huone on
talvella, kun heikkotehoinen kamiina ei jaksa pitää lämpöä yllä yön yli.
Kovilla pakkasilla täytyy kamarin keskelle laittaa sähkökissa, joka hehkuu
vaarallisen punaisena rautaisilla jaloillaan.
Syksyn kylmetessä joutuu Liinu jälleen
laverille olohuoneen nurkkaan, jossa ei ole mitään omaa ja henkilökohtaista.
Seinien haltexipintaan ei ole lupaa pistellä kuvia nastoilla, eikä niitä
perheen ainoalle tytölle riitäkään, kun pojat hamstraavat kaikki Suosikin
julisteet huoneeseensa.
- Ne on lisäerite, Asko perustelee
vieriviereen liisteröityjä kuvia.
Jouluna siskon käyttämä huone on
tupaten täynnä, mutta ei suinkaan lahjoista, joita jokainen saa vain muutaman. Kuusi
rohmuaa ikkunanurkan telkkarin vierestä ja sohvalla kuorsaa mummu tai tuhisee
vanhapiikatäti. Nuoresta iästä huolimatta Simokin ymmärtää, ettei aikuisuutta
kohti kulkevalla Liinulla ole tuolloin vähäisintäkään omaa rauhaa.
Seuraavalla viikolla rippileirin
aloittava Asko porkkaa ullakon pimeää päätä. Veli aivastaa nostattamaansa
pölyyn, kaataa jotain ja kiroaa aiheuttamaansa kolinaa. Ummehtunut makuupussi
löytyy ja hän ripustaa sen narulle, jolla äiti kuivattaa talvella pyykkiä.
Miehen mittaan kasvanut poika ei enää mahdu seisomaan suorassa kuin aivan
ullakon sisäseinän vierellä. Pää kenossa hän jää katselemaan pikkuveljensä touhua.
- Soitetaanko levyjä? poika
kysyy pienemmältään.
- Joo. Montrepoo.
Tykin alustana toiminut gramofoni
oli isän nuoruudessa kulkenut miehen levottoman sielunsa mukana ympäri
maata. Laite ei ollut sellainen vanha,
torvella varustettu, vaan paljon nykyaikaisempi, pientä matkalaukkua muistuttava.
Nyt jo vanhuuttaan elävä soitin saa tomuttua
ullakolla matonkuteiden ja pieneksi käyneiden monojen kanssa. Vain harvoin
lapset kaivavat esille grammarin, jonka kampikin on tallella, mutta koneiston
jousi aikaa sitten saavuttanut katkeamispisteen.
Isoveli avaa kannen, jonka
sisäpuolelle on kiinnitetty nippu levyjä. Lisää voi löytää vajaapontista kyhätyiltä
hyllyiltä, kun siirtää ensin syrjään kenkien alle nahkanauhoilla
kiinnitettävät, kaksiteräiset luistimet ja varoo pudottamasta tallilyhtyä,
jonka pölyisen-harmaaksi pinttynyt pinta haisee öljyltä.
Asko laittaa Annikin tähdittämän
äänilevyn alustalle ja taivuttaa neulan paikalleen. Seuraa taitoa vaativa
vaihe, sillä savikiekkoa on pyöritettävä sormella ja vielä oikealla nopeudella
niin, ettei käsi osu äänivarteen.
Pikkuveli hoilaa sävelmää jo
ennen ensimmäistä sointia: - Muistan puiston kaunehimman, ihanimman monrepoon,
usein haaveissani kuljen satumaani lehmustohon.
- Annetaan Tähden laulaa, Asko
pyytää epävireistä miehenalkua.
Simolla on uusi lätyskä valmiina
kädessä ennen edellisen viime säkeitä: ”…sitä unhoita en, se säilyy aikojen
taa”.
- Eikö me kuunnella tämän toista
puolta? Asko kysyy.
- Niin pieni ihmissydän oon? Simo
kysyy venyttäen viimeistä sanaa kuten laulussa: - En minä tykkää siitä. Tämä on
parempi.
Asko laittaa uuden levy
paikoilleen. Pian ullakon täyttävät Kuningaskobran sävelet ja sanat.
”Niin piilossa viidakon, marmoripaasilla
raunion –ion –ion –ion” jankkaa kiekko paikallaan hieman ennen kappaleen
puoltaväliä. Pikkuveljen taitamattomuutta mustaan pintaan on tullut syvempi
naarmu. Kaikki neljä lasta tietävät jo etukäteen missä kohtaa äänilevy toistaa
itseään, mutta tämä savikiekko on sentään vielä kuunneltavissa. Osa litteistä
lätyistä on jo niin huonossa kunnossa, ettei niitä voi lainkaan soittaa.
- Alkaa tanssi hiljainen.
Silmälasikäärmeiden. Vain viidakko kuulee sen, Simo jatkaa eteenpäin ennen kuin
isoveli on saanut neulan uuteen paikkaan.
Seinänraosta tunkeva ruoan käry
havahduttaa Simon vatsan mouruamaan. Isä oli aamulla käynyt verkoilla ja tuonut
ison pesuvadillisen hopeakylkiä. Valmiiksi perattuna, kuten aina.
- Paistettuja muikkuja,
Pikkumies toteaa nälissään. Jo ennen kuin äidin "syömään" kehotus
kaikuu portaiden alapäästä, tekee poika lähtöä, mutta malttaa vielä odottaa, että
vanha valkoinen kobra tanssii kadoten kauas viidakkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti