3.2.2 Heikki Kallenpoika Mikkonen

 Heikki Kallenpoika Mikkonen (4.8.1862 - 18.12.1933)

Metsärinne iltavalossa

 

Mikkosen Kallen ja Waltasen Miinan toinen lapsi päästi ensiparkaisun reilut vuosi ja seitsemän kuukautta Antti-esikoisen jälkeen. Päivä oli maanantai 4. elokuuta 1862, vain pari viikkoa ennen kuin halla ojenteli hyisiä sormiaan pelloille, joilla lainehti vielä vihanta vilja. Kevät oli ollut pitkä ja kylmä, joten kasvu oli myöhässä, ja ne joiden vilja onnistui välttymään elokuun hallalta, vei purevat pakkaset tuuleentumattomana syyskuun alussa.

   Ei ole varmaa tietoa asuiko perhe vielä Vaarankylän Wehmasmäessä, vai olivatko he jo joutuneet luopumaan tilastaan, mutta kuten tuo, myös seuraava olivat osa Paltamon Melalahtea. Henkikirjan mukaan Mikkoset elivät vuonna 1863 Junttilanniemessä, paikassa jossa Varislahti avautuu Oulujärveen. Syntyneidenkirja väittää Kalle-isän olleen torppari, mutta sitä hän ei ollut kummassakaan asuinpaikassa, Wehmasmäessä hän oli ollut isäntä, ja tavallaan hän oli sitä myös Junttilassa, sillä hän omisti osan tilasta ja oli ”medåbo”, kanssa-asuja.

   Kuten Antin kohdalla, myös pikkuveljen kasteen suoritti apupappi August Johan Frosterus, joka toimi myös kummina vaimonsa Sofian kanssa, joka taas oli Paltamon kappalaisen, pastori Adolf Forbusin tytär. Poika sai kasteessa nimen Henrik eli Heikki, perjantaina 22. elokuuta, joka oli aivan Perttulin päivän alla. Se että pastorin vaimo oli kummina, viittaa siihen, että ristiäiset pidettiin Paltaniemellä. Suurin osa kummeista etsittiin paikan päältä, Sivolasta, ”pikkupappilasta”. Kolmas kummin tehtävään valittu, Jöran Karppinen oli todennäköisesti Sivolan entinen renki, joka asusti pappilan elättinä sen jälkeen, kun ei enää pystynyt tekemään miesten töitä. Hänet on merkitty kummiksi monen muunkin lapsen kohdalle, joten hän ei liene ollut aivan seniili, ja on oletettavasti tehnyt pappilassa puhdetöitä ruokansa eteen. Ilmeisesti neljäs kummi oli ainoa melalahtelainen, Maria Tervonen, Kemppaalan emäntä, jonka mies Johan Leinonen oli kuollut kymmenisen vuotta aiemmin. Hieman yli viisikymppinen leskiemäntä hallitsi lastensa kanssa puolikasta Kemppaalaa, toista puolta tilasta isännöi Johan Sivonen Anna-vaimoineen ja osin jo aikuisine lapsineen.

   Ennen isojakoa tiloja ei saanut pilkkoa alle 1/8 manttaalin kokoisiksi, jonka vuoksi monissa taloissa oli kanssa-asujia. Manttaalihan ei varsinaisesti kertonut tilan pinta-alaa, vaan se määritti minkä verran piti maksaa veroa. Isojaon myötä suuri osa ennen yhteiskäytössä olleesta maasta siirtyi kruunun omistukseen eli valtiolle, jonka vuoksi toimenpidettä vastustettiin ankarasti. Isojaossa kullekin tilalle annettiin maata manttaaliluvun mukaan, ja tilan hajallaan olleet pellot ja takametsät pyrittiin saamaan tiiviimmälle alueelle, joka tarkoitti, että kyläkeskukset usein hajosivat, kun talot siirtyivät kauemmas toisistaan. Talojahan siirrettiin ihan fyysisesti, joko purkamalla ja kokoamalla hirsikehikko uudelleen, tai kokonaisina, mikä onnistui varsinkin alkutalvesta, kun rakennukseen pistettiin jalakset alle.

   Toki isojako myös loi uusia torppia ja tiloja, joten jolla oli rahaa, saattoi lunastaa sellaisen itselleen. Koska isojako suoritettiin kylä, ei pitäjä kerrallaan, kesti sen täytäntöönpano Paltamon alueella kymmeniä vuosia, joidenkin lähteiden mukaan se aloitettiin jo vuonna 1841. Kun samaan aikaan muodostettiin uusi sivukylä, Warisniemi, on vaikea sanoa, milloin toimitus oli valmis minkäkin tilan osalta, mutta koko kunnan alueella se saatiin päätökseen 1879.

 

Ristiäissaatto

 

Kesä kääntyi syksyyn Perttulista, ja se oli kirkkoveron maksun aikaa, kun papisto sai silloin kymmenyksensä. Tuona alkusyksynä moni lienee anonut lakki kourassa, etteivät papit pyytäisi täyttä määrää, tai mieluiten ei laisinkaan, sillä takana oli erittäin kolea ja sateinen kesä, joten sato oli jäänyt hyvin niukaksi.

   Noiden kurjien vuosien aikoina myös Kiweksen rosvot olivat aloittaneet ryöstelyn. Varkaudet olivat alkaneet edellisvuonna, ja ensimmäisen kerran rötöstelijä joutui vastuuseen, kun joukon johtajana pidetty Johan Henrik Mulari jäi kiinni kevättalvella 1862. Nuorisorikollinen oli vasta seitsemäntoista, kun sai kärsiä yhdeksän paria raippoja, jonka jälkeen hänet passitettiin Oulun vankilaan. Hetken oli rauhallisempaa, mutta pian porukan johtoon nousi toinen Heikki, pehkolanlahtelainen Patju-Heikki Karppinen, ja varastelu jatkui taas entiseen malliin. Eikä Mularinkaan tuomio ollut pitkä, koskapa hänet etsintäkuulutettiin jo seuraavan vuoden kesällä.

   Rosvojen kohteena olivat lähinnä talolliset sekä laajoja peltoaloja viljelleet torpparit. Köyhimmät taas hyötyivät varastelusta, kun saivat osan saaliista, jotta pitäisivät suunsa kiinni. Käytännössä koko seutu tiesi ketä varkaat olivat, mutta niin kauan kun he eivät jääneet kiinni itse teosta, ei asiaa voitu todentaa. Mikkosen perhe kuului vielä tuossa vaiheessa parempiosaisiin, vaikka Kalle omistikin Karjalan tilasta vain neljäsosan leski Elsa Hurskaisen sekä Antti Jokelaisen kanssa.

   Heikin syntymän jälkeen sadot olivat olleet muutamana vuonna tavanomaista heikompia, mutta täyskatoa ei yhtenäkään syksynä oltu koettu. Eivätkä Mikkosten asiat olleet niin huonolla tolalla, että se olisi vaikuttanut lapsilukuun, päinvastoin, perheeseen syntyi kolmas poika, Karl Fredrik muutama vuosi edellisen jälkeen. Juuri kyseisestä syksystä 1964 alkoi Kainuussa katojen sarja, joka jatkui koko maata käsittäväksi, niin että ajanjaksoa muisteltiin myöhemmin ”Suurina nälkävuosina”, mutta olen kertonut asiasta jo niin monessa aikaisemmassa tarinassa, että en syvenny tässä siihen kuin pintapuolisesti.

   Niin kuin ei olisi ollut tarpeeksi siinä, että kato oli käynyt syksyllä, oli talvi 1866-67 erittäin ankara. Vuoroin satoi tolkuttomasti lunta ja vuoroin oli ankara pakkanen, joten luonto näytti mahtinsa, kun Mikkoset lisääntyivät jälleen yhdellä pojalla Mattsin päästäessä ensiparkaisun tammikuun toinen päivä. Vuosi oli perheessä vilkas, sillä Sanna-täti, Kallen vanhapiikasisko lähti toukokuun loppupuolella emännäksi Jormuan kylään Niemelän taloon, kun hänet vihittiin leski-isäntä Tuomas Moisasen kanssa. Sanna oli miehelään mennessään jo 39-vuotias, muut Kallen siskot olivat lähteneet jo aiemmin, tytöistä nuorinkin, Eva Stiina kahdeksan kuukautta ennen Heikin syntymää.

   Lumi oli Sannan vihkiaikaan vielä maassa ja Oulujärvi vahvassa jäässä, joten alkukesä oli ankara, kun karjan ruoka oli loppunut jo talvella edelliskesän niukan sadon vuoksi. Eläimiä oli jouduttu lopettamaan pitkin talvea, mutta moni oli tehnyt kaikkensa, että paras lehmä sekä hevonen selviäisivät kesään saakka. Makuuksina käytetyt pehkut katosivat lattioilta ja olkikatot purettiin elikoiden ruoaksi, mutta silti karja hävisi lähes olemattomiin. Kun kesä viimein koitti, oli se alkuun lämmin ja kaunis, mutta seitsemän viikon sade alkoi heinäkuun puolivälissä ja sää muuttui jälleen koleaksi.

 

Järvimaisema Oulujärven Varislahdesta kohti Paltaselkää

 

Mikkosille vuosien kurjat sadot ja nälkä eivät olleet ainoa koettelemus, sillä Kalle-poika hukkui marraskuun toisena 1869. Kirkonkirja sanoo ”hukku veteen” jolla nähtävästi tarkoitetaan, että hän ei menehtynyt mihinkään eläintenjuottoastiaan tai kaivoon, vaan mitä todennäköisimmin Oulujärveen. Käsittääkseni heidän asuttama talo sijaitsi aivan rannan tuntumassa, ja ajankohta viittaa syksyn heikkoihin jäihin.

   Kun perheen ainoa tytär, Kaisa Leena syntyi heinäkuun alussa 1870, on Kallen titteli vielä ”bonden” eli isäntä, talollinen, vaikka perhe ei enää tuolloin ollut kanssa-asujana Karjalassa, jonka nimikin oli muuttunut isojaon myötä Junttilaksi. Kyseisessä dokumentissa Kallen titteli oli irtolainen, ”lösä person” ja Miina lasten kanssa on merkitty köyhäksi. On täysin mahdollista, että Kalle lähti työn perässä jonnekin kauemmas, ja pitäjän päättäjät osoittivat Miinalle jonkin mökinrähjän, olihan mäkitupia ja torppiakin autioitunut nälkävuosien aikana. Variskylä-Melalahti-Kiveskylä seudulla vaimo ja lapset silti jatkoivat asumista, ja todennäköisesti asuntona oli Kittilä niminen tölli, jossa perimätieto kertoo heidän olleen hyyryläisenä pidemmän aikaa.

                                                                                         Poika kivellä

   Aiemmin väkeä oli mennyt myös etelään, rakentamaan junarataa Riihimäeltä Pietariin, mutta Kalle ei tainnut sinne ehtiä, sillä rataosuus saatiin valmiiksi 1970. Rautatie tehtiin pitkälti hätäaputöinä, ja sitä sanottiin luille rakennetuksi, vaikka kuolleita ei ratapenkkaan haudattukaan. Olot ”Nälkärata” työmaalla olivat kuitenkin surkeat, kun palkka oli mitätön, ja asumukset kurjia, jonka vuoksi noin joka viides työntekijä menehtyi. Paikalliset hautausmaat täyttyivät vieraspaikkakuntalaisista vainajista siinä määrin, että esimerkiksi Hollolassa kiellettiin muiden kuin oman pitäjän edesmenneiden hautaaminen paikalliseen kirkkomaahan. Radan varrelle perustettiin useampi hautausmaa sekä ainakin neljä lastenkotia niille yli neljällesadalle pienokaiselle, joiden vanhemmat menehtyivät raataessaan ratatyömaalla, tai kulkutauteihin, jotka levisivät herkästi, kun työläiset majoittuivat ahtaissa oloissa.

  Joka tapauksessa Kalle saattoi olla jonkun vuoden pois kotimaisemista, sillä seuraava lapsi, perheen viides poika, Johan Alexander syntyi vasta elokuun puolivälissä 1874. Edellä mainittu on tietenkin vain spekulaatiota, eikä kerro totuutta, olihan ikäero kasvanut jo kahden edellisen lapsen välillä kolmeen ja puoleen vuoteen. Todennäköisesti perhe asui edelleen samassa paikassa, kun kuopus, Karl Josef syntyi aikalailla kolme vuotta edellisen jälkeen.

 

Pieni Kalmo saari Varislahdessa, pari kilometriä Junttilanniemestä pohjoiseen.

Vainajien tilapäishautapaikka vuodenaikoina, jolloin Oulujärveä ei pystynyt ylittämään.

Kahdeksantoista ikäisenä Heikki vanheni puoli vuotta. Tuohon saakka hänen syntymäaikansa on muissa dokumenteissa sama kuin syntyneiden luettelossa, mutta 1880 rippikirjaan on virheellisesti merkitty hänen päästäneen ensi parkaisunsa 4. helmikuuta.

   Vuonna 1881, kun Antti kirjattiin henkikirjassa Melalahden kohdalle ”Lösa personers”, sai Heikki saman, epämiellyttävän tittelin Wareslahdessa. Tämä vain siksi, ettei maaseudulla ollut töitä, eikä kumpikaan onnistunut saamaan vakituista renginpestiä, vaan he asuivat työttömyyden ajat vanhempien luona mökkipahasessa. Tilallisten päivätöissä tai savotassa ja uitossa työskennellessään he todennäköisesti majoittuivat milloin minnekin, talojen pirtin nurkkiin, aittoihin tai jopa heinälatoihin. Vuosi on sama, jolloin Heikki täytti 19, mutta ennen syntymäpäiväänsä elokuussa, hän ehti suorittaa rippikoulun ja pääsi Herran pyhälle ehtoolliselle juhannuksena 24. kesäkuuta.

   Ympärivuotista työtä oli Kainuussa todella vaikea löytää, sillä suuria sahoja ei ollut, viimeisetkin Pruukit oli lakkautettu, eikä Kajaani Oy:n sellutehdas ollut vielä edes haaveissa kenelläkään. Heikin ansiot olivat oletettavasti päivätöiden varassa, kesällä heinän ja viljan korjuussa, talvella jonkun isännän tukkimetsässä, jossa puut kaadettiin joko tervahautaa varten, tai uitettavaksi seuraavana kesänä Oulun sahoille. Suuria eivät tienestit voineet olla, sillä 1880-luvulla metsänomistajalle maksettiin 1,5-2 markkaa kannolta, kunhan puu oli latvastakin vähintään 25 senttiä paksu. Isäntä halusi tietenkin itselleen tuottoa metsänkaadosta, joten siitä ei paljon savottamiehelle jäänyt.

   Kun huonekuntalaisen Kallen Heikki-poika pääsi 21-vuoden ikään, osui hänelle arpa, joka velvoitti osallistumaan kutsuntoihin. Tuon seurauksena oli vaara joutua Venäjän armeijan koulutukseen, mutta samalla se oli monelle köyhälle pojalle mahdollisuus, sillä leipä oli turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Kuten vielä nykyisinkin, kutsunnoissa tarkastettiin onko nuorimies sovelias armeijaan. Vain 1,56 senttisen Heikin papereihin merkittiin, että hän on kelpaamaton, mikä yleensä tarkoitti, että nuorukaisella oli jokin fyysinen ominaisuus, joka esti sotapalveluksen suorittamisen. Tuohon aikaan se saattoi olla esimerkiksi huono näkö, jonka kanssa pärjäsi arjessa, mutta joka ei ollut riittävän hyvä tarkk'ampujien joukkoon. Silmälaseja ei tuolloin juurikaan käytetty, varakkaimmilla saattoi olla kakkulat, joiden avulla he näkivät lukea, mutta lähes lukutaidoton ei niitä paljon tarvinnut. Enkä usko, että silmälasit olisivat auttaneet armeijaan pääsyyn. Myös vapautettuja on merkitty kelpaamattomiksi sellaisten kohdalla, jotka olivat lapsuudenperheen ainoita elättäjiä isän kuoleman tai sairauden vuoksi, mutta yleensä tällaiset asiat kerrottiin kutsuntaluettelon sarakkeissa.

   Vaikka kutsuntaluettelossa lukee, että Heikki on huonekuntalaisen poika, oli hän ehkä jo torpanpoika, sillä Kalle osti Wähälän Isak Huuskolta lokakuun 29. 1883. Lähes päivälleen samaan aikaan aloitti Paltamon ensimmäinen kansakoulu toimintansa Paltaniemellä, mutta Mikkosia ei kouluun vielä tuolloin pistetty, sen aika tuli vasta myöhemmin.

   Torpan maapinta-ala lienee ollut alle parikymmentä hehtaaria, joista suurin osa peltoa, sillä tuon ajan torppari ei tarvinnut suurta metsäaluetta, riitti kun puuta oli kotitarpeiksi, kuten uusiin rakennuksiin ja halkoihin sekä karjan laitumiksi, lehmäthän eivät käyskennelleet ruohossa kuten nykyisin. Peltomaa oli käytetty tarkasti viljelyyn, suuri osa siitä lienee ollut ohralla, mutta myös ruista viljeltiin, koskapa ostaja sai  Keräsen, edellisen torpparin kylvämän ruislaihon. Kauppakirja antoi luvan raivata lisää peltoalaa Rantatien ja Juurikkapurontien väliseen metsään sekä Rantatien pohjoispuolellekin. Pihapiirissä lienee kasvanut myös perunaa, lanttua, naurista, hernettä sekä kaalinpäitä, joita kasattiin kellariin tai pieniin maakuoppiin. Osa juurikkaista pistettiin suurempiin, oljilla ja havuilla peitettyihin maakuoppiin kevättä varten, eikä niitä pakkasilla voinut avata, etteivät juurekset palellu. Kun kevätaurinko alkoi sulattaa lumia, käytiin lämpimänä päivänä hakemassa perunoita kellariin ja loput peiteltiin hyvin, että niistä saatiin siemenperunat seuraavaksi kesäksi.

   Sanomalehtien mukaan kato oli torpan ostovuonna ollut ”keskulaisen hywä” ohran ja rukiin osalta, kauraa ja vehnää ei Kainuussa juurikaan kasvatettu. Myöskään heinää ei vielä tuolloin viljelty, vaan karjan rehu kerättiin vesistöjen varsilta ja luonnonsuonniityiltä, ja kontrahtiin kirjattiin: ”Varpasuoan niittymaat ja Rönykän sarasta niitty suoat kaikki myyjä panee kauppaan ”

   Vaikka lähes kaikista muista veljeksistä löytyy merkintä, että he ovat olleet renkinä kylillä, ei Heikin kohdalla ole sellaista mainintaa. Lieneekö hän hoitanut heti torpan hankinnasta asti nuoren isännän tehtäviä, vaikka Kalle-isä olikin paikan omistaja. Perimätiedon mukaan pojat tekivät yhteistuumin tärkeän uudistuksen mökkiin, eli muurasivat piipun pirtin uuniin, niin että savupirtti jäi historiaan. He myös laajensivat rakennusta, vanha pirtti jäi itäpäähän, kun sen jatkoksi tuli suunnilleen samankokoinen kamari, joista molemmista pääsi porstuaan. Uudesta huoneesta pääsi vielä kahteen rinnakkain olevaan kamariin, jotka sijoittuivat talon länsipäähän. Laajennuksen on täytynyt tapahtua lähes heti torpan oston jälkeen, sillä Antti muutti jo seuraavana vuonna Paltaniemelle rengiksi, ja hänen poikansa on myöhempinä vuosina kertonut isänsä osallistuneen rakennuspuuhiin.

 

Ote torpan kauppakirjasta 1883

 

Torpan ostoa seuranneena vuonna sato oli ollut huonon puoleinen, mutta täyskato ei kuitenkaan koittanut. Vaikka sato oli toimeentulon vuoksi elintärkeä, ei yksi vuosi vielä saanut taloutta nurin, ja vuosi 1885 oli jälleen hyväsatoinen.

   Nykyihminen ei ehkä pane niin tiiviisti merkille kuun vaiheita, mutta tuon vuoden helmikuussa ei ollut laisinkaan täysikuuta, ja se on mainitsemisen arvoista, sillä sellaista tapahtuu vain noin neljä kertaa vuosisadassa. Ennen kuun kierrolla oli ihmisille paljon suurempi merkitys, ja sen eri vaiheet määrittivät milloin mitäkin töitä tehtiin. Esimerkiksi rakennustarpeiksi ja klapeiksi tarkoitetut puut kaadettiin kevättalvella ennen mahlannousu aikaa, alakuulla eli pienenevällä kuulla, sillä silloin puu on valmiiksi kaikkein kuivimmillaan. Sama päti heinäntekoon, kun taas mustan kuun jälkeen, nousevalla kuulla oli kylvön ja istuttamisen aika sekä juuresten noston ajankohta. Jos itämistä tahtoi edistää vieläkin enemmän, kannatti kylvö suorittaa yläkuulla, hyvissä ajoin ennen täysikuuta ja vielä aamupäivällä.

   Kyseisenä vuonna tapahtui kaikenlaista, kuten että maailman ensimmäinen polttomoottoriauto valmistui. Saksalaiset insinöörit Gottlieb Daimler ja Karl Benz olivat kyllä suunnitelleet moottoreita yhdessä, mutta autoa he kehittelivät toistensa toimista tietämättöminä. Benz oli patentoinut oman bensalla toimivan polttomoottorin kuusi vuotta aiemmin, ja Daimler, Wilhelm Maybachin avustamana, patentoi toisenlaisen bensakäyttöisen moottorin kolme vuotta myöhemmin. Benz sai 1885 autonsa valmiiksi, ja patentoi seuraavana vuonna ensimmäisen nelitahtisella bensiinimoottorilla toimivan, kolmirattaisen auton ennen kuin Daimler ehti asentaa oman moottorinsa nelipyöräisiin vaunuihin.  Joitakin vuosia myöhemmin automobileja oli jo yleisesti myynnissä, mutta niiden saapumista Suomeen ja varsinkin Kainuuseen saatiin odotella vielä kymmeniä vuosia.

   Toisenlainenkin kulkupeli keksittiin samaisena vuonna, ja minun on se pakko mainita, koska pari vuotta sitten intohimoni lajia kohtaan heräsi uudelleen, viidentoistavuoden hiljaiselon jälkeen, sillä sain töistä syntymäpäivälahjaksi kolmirattaisen menopelin, jolla tällainen liikuntavammainenkin pystyy polkemaan.

   Englantilainen teollisuusmies ja keksijä John Starley kehitti ketjuvetoisen polkupyörän, jota hän ryhtyi myymään nimellä Rover. Ketjupolkupyörää nimitettiin tuolloin turvapyöräksi, ja sitähän se olikin aikaisempaan Isopyörään verrattuna, jolle englantilaiset antoivat nimen Penny-farthing. Tätä ennen oli ollut käytössä juoksukone, eli potkupyörä, ja seuraava keksintö oli laittaa polkimet eturenkaaseen, mutta tuollainen velosipedi oli todella raskas polkea. Ennen ilmatäytteisten pyöränkumien keksimistä polkupyöriä ja niiden esiasteita kutsuttiin nimellä ”Luuntäristäjä”, sillä ajo lienee ollut melkoisen tärisyttävää.

   Uusi ketjupolkupyörä sai pian suuren suosion myös Suomessa, mutta siltä puuttui nimi, ja aluksi vekotinta kutsuttiinkin welosipediksi tai velocipediksi. Pyörälle ilmaantui pian myös suomalaisia nimityksiä kuten pikaratas, polkuratas, pikajalka tai pikakulkuri, mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin nimeksi vakiintui polkupyörä. Parin vuoden päästä  jurvalainen Oskar Keltola ryhtyi valmistamaan polkupyöriä, joita myytiin toreilla 40 ja 50 markan hintaan, eli ilmeisesti myytävänä oli kaksi erilaista mallia. Alkuaikoina polkupyörä piti Suomessa rekistöröidä, aivan kuten autot ja moottoripyörät.

Potkupyörä – Isopyörä - Turvapyörä 

   Tähän on pakko kertoa Paltaniemen polkupyörästä, jonka rakensi entinen ruotusotilas Juho Moilanen, ja josta Hannes Mikkonen kertoo muistellessaan Paltaniemen tapahtumia jutuissaan, joita ilmestyi Kainuun Sanomissa parinkymmenen vuoden aikana aina 1970-luvulle saakka.

   Juho Moilaselle annettiin ajan tavan mukaan uusin nimi, kun hän oli armeijan leivissä. Hänestä tuli Kamper eli kamppailija, ja nimi jäi myöhemmin elämään Kamppina, joten hän oli loppuelämänsä Kamppi-Jussi Moilanen. Hieman iäkkäämpänä hän asui Paltaniemen ”Rämpsälän kaupungin” kupeessa pienessä mökkipahasessa vihkimättömän vaimon kanssa ja elätti itsensä kaikenlaisilla sekatöillä sekä pienimuotoisella maanviljelyllä. Kamppi-Jussilla oli myös sorvarin taito, ja hän sai lisätuloja kulkemalla kylillä tekemässä koivuisia pahkakippoja ja -kuppeja. Nuorempana mies oli kierrellyt ympäri Suomea myös muutoin kuin sotilaana ja voi olla, että hän oli nähnyt velosipedi tai isopyörän reissuillaan ja innostui rakentamaan polkupyörän noin 1880-luvulla. Moilanen rakensi puusta kolmirattaisen pyörän, jonka etuakselissa oli polkimet. Hän ajella jyttyytti koeajoa Paltaniemellä ja huomasi polkemisen olevan todella raskasta. Mutta kun pyörä kerran oli tehty, täytyi siitä saada hyötyä, ja niin Kamppi-Jussi lähti Kajaaniin Perttulin markkinoille hakemaan lisäansiota vempeleellään.

   Kymmenellä pennillä sai ajella kierroksen Ämmänsillan lankkukannella, mutta jos pyöräilyhaluisella ei ollut rahaa, kelpasi viinaryyppy maksuksi. Päivän kuluessa Moilanen humaltui aikalailla ja alkoi pitää meteliä siinä määrin, että paikalle tuli poliisi. Kamppi-Jussi soitti suutaan myös virkavallalle, joka ei menoa suvainnut, vaan vei Moilasen putkaan ja raahasi pyörän putkan pihalle. Aamulla kohmeloinen mies päästettiin putkasta ja kotimatka pyörän kanssa alkoi, mutta heti sillan jälkeen Teppanassa tuli eteen jyrkkä vastainen. Paikalliset kutsuivat nousua Pitkämäeksi, ja nimensä mukainen se oli, kun krapulainen Kamppi-Jussi työnsi raskasta pyöräänsä Paltaniemeä kohti. Kotona hän pisti pyörän seisomaan saunan seinää vasten, eikä sillä sen jälkeen enää ajeltu, vaan se sai lahota hyljättynä.

 <- Talvinen kuva Kajaanin linnansillasta sekä Pitkämäki

Arviolta noin 30-vuotias Heikki Mikkonen ->

Vaikka Mikkosen lapset osasivat lukea, ainakin jotenkuten, eivät kirjat olleet ensisijalla kaupunkiostoksia tehtäessä. Siksi perhettä ei tainnut paljon kiinnostaa Minna Cantilta ilmestyneet näytelmäteokset ”Roinilan talossa” ja ”Työmiehen vaimo”, joista jälkimmäistä pidettiin yhteiskunnallisesti radikaalina julkaisuna, sillä se toi esille miehen valta-aseman avioliitossa ja kritisoi alkoholia.

   Mikkosille vuoden merkittävin asia oli, kun pari vuotta Kallen ja Briita Miinan omistuksessa ollut torppa myytiin syyskuun 9. päivänä 1885. Ostajaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, kun perheen toiseksi vanhin poika, Heikki, lupautui ottamaan vanhempiensa velat kontolleen. Se miksi torppa ei mennyt Antti-esikoiselle, ei käy mistään dokumentista ilmi, eikä siitä ole jäänyt muistitietoa jälkipolville. On täysin mahdollista, että Antti ei ollut valmis ottamaan velkaa ja suurta vastuuta, joka kohdistui paitsi maanviljelyyn, myös Kallen ja Miinan sekä nuorempien sisarusten elättämiseen. Torpan kontrahtipaperi on jo hauraaksi kulunut ja osin reikäinen, mutta kun oikein taiten lukee, saa siitä selvää, ja ymmärtääkin, kun sijoittaa mielessään pilkut oikeisiin kohtiin:

”Tämän kautta myön Minä Kalle Mikkonen omistamani Wähälän nimisen torpan täysineen joka kuuluu Oikarilan maalle Pojalleni Heikki Mikkoselle Keskenämme sovittuun hintaan ja välipuheisiin, kuin on että kaikki myöjän velat vastaa ja wanhukset eli Isänsä ja Äitin Elättää ja kuoltua hautaan saattaa ja kaksi poikaa elättää kuutentoistee vuoten wanhaksi ja sittä Antille ja Matille ja tyttö Kaisalle jokaiselle kymmenen (10) marka eli yhteen kolme kymmentä (30) marka joka maksetaan sittä jokaiselle kuin ovat lain ikään tulleet”

   Torppa oli maksanut pari vuotta aiemmin 350 markkaa, josta oli suoritettu noin kolmasosa kauppaa tehtäessä ja saman verran vuotta myöhemmin, eli Kallen tekemän kontrahdin mukaan maksettavaa oli vielä 110 markkaa, joka lankesi nyt Heikille. Joka marraskuun ensimmäisenä päivänä hän suoritti myös 20 markan nurkkarahan, eli jonkinnäköisen vuokran maanomistajalle.

   Tuona samana vuonna poistui palveluspakko ja tilalle tuli irtolaisuusasetus. Palveluspakko tarkoitti, että jokaisen aikuisen oli maksettava veroa tai oltava sellaisen henkilön puolisona tai palveluksessa, joka maksoi veroa. Yleensä se tarkoitti maaseudun tilattomien osalla, että oli oltava piikana tai renkinä. Vain käsityöammattilaiset saattoivat olla lain ulkopuolella, mutta heidän oli täytynyt saada ”pitäjän” käsityöläisen titteli, kuten pitäjänsuutari tai -räätäli, eikä niitä yhteen kylään montaa mahtunut.

   Ei irtolaisuusasetus tuonut maattomille sen parempaa asemaa. Jos kukaan ei palkannut heitä piioiksi ja rengeiksi, saatettiin heidät pistää pakkotyölaitokseen, riippumatta siitä oliko töitä tarjolla vai ei. Näihin tilattomiin lyötiin irtolaisen leima, vaikka nämä yrittivät repiä leivän kaikilla mahdollisilla tilapäistöillä. Asetus aiheutti myös sen, että piikojen ja renkien palkat pystyttiin pitämään hyvin alhaisina, koska työntekijöistä oli ylitarjontaa.   

   Matti ei ollut seuraavana vuonna Wähälän muonavahvuudessa, vaan hänellä oli renginpesti Melalahden Nojolassa, jota hänen enonsa Antti Waltanen isännöi. Seuraavana syksynä hän siirtyi rengiksi Paltaniemen Lanteriin, jossa työskenteli pari vuotta.

   Täysi-ikäiseksi tultiin tuolloin 21-vuotiaana, joten Antti sai oman kymmenmarkkasensa heti, tulihan hänelle neljännesvuosisata täyteen joulun alla. Matille kympin saannin ajankohtaan oli reilut kolme vuotta ja Kaisa sai odottaa omaa kymppiään lähes kuusi vuotta. Juhoa Heikin tuli elättää viitisen vuotta, mutta Juuso täyttäisi kuusitoista vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, joten oli siinä 23-vuotiaalle isännälle rahanreikää moneksi vuodeksi eteenpäin.

   Kymmenen markkaa ei ollut mikään mahdottoman suuri raha, sillä sai esimerkiksi puoli tynnyriä ruista tai 5 kiloa voita taikka lampaan, josta jäi vielä vähän kilisevää taskun pohjalle. Työmiehen päiväpalkka oli noin 2 markkaa, eli Heikki maksoi sisarilleen viiden päiväpalkan verran, kun nämä tulivat lainikään.

1800-luvun kolikoita kymmenen markan edestä

 

Äitiään Heikin ei tarvinnut kauaa elättää Wähälässä, Riitu-Miina ehti nauttia uudesta kodista vain kolme ja puoli vuotta. Hän menehtyi tuperkeliin tammikuun alussa 1889, kaksi päivää sen jälkeen, kun Antti-esikoinen vihittiin Hilmansa kanssa Paltaniemellä. On jäänyt historian peittoon, näkikö Miina-äiti miniäänsä ennen kuin keuhkotauti, tuon ajan kansansairaus, vei hänet ennenaikaisesti hautaan. Kaikki vanhemmat pojat olivat ehtineet ”lainikään”, mutta Kaisa Leena, Juho ja Juuso olivat vielä lastenkirjoissa, kuopus ei ollut vielä edes kahtatoista.

   Vajaata kuukautta myöhemmin lehdissä kirjoiteltiin Itävalta-Unkarin kruununprinssin, arkkiherttua Rudolfin kuolemasta, ja aluksi kerrottiin hänen menehtyneen sydämen halwaukseen. Pian kuitenkin tihkui lisää tietoa, että kolmikymppinen kruununprinssi oli tammikuun toiseksi viimeisenä päivänä surmannut 17-vuotiaan rakastajattarensa, paronitar Maria Vetseran, ja ampunut sen jälkeen itsensä. Hän oli suunnitellut asiaa jo pidemmän aikaa, ja pyytänyt ensin toista rakastajatartaan mukaan kaksoisitsemurhaan. Tämä oli kuitenkin kieltäytynyt, ja kruununprinssi oli ehdottanut asiaa Vetseranielle, joka oli kenties nuoruuden ja rakkauden huumassa suostunut. Kruununprinssi jätti jälkeensä paitsi vaimon ja pojan, myös jäähyväiskirjeitä usealle perheenjäsenelle ja ystävälle, mutta ei paljastanut yhdessäkään syytä sille miksi riisti hengen itseltään ja rakastetultaan.

   Kuninkaallisen itsemurha puhutti varmaan myös Paltamossa, ja vaikka Kainuussa ei vielä ilmestynytkään sanomalehteä, lukivat varakkaat Oulun Ilmoituslehteä ja Kaikua,  joka myös ilmestyi Oulussa. Papistolle posti kantoi myös Etelä-Suomessa painettuja, ruotsinkielisiä sanomalehtiä, samoin kuin Eino Leinon isälle Hövelöön, mutta Anders Lönnbohmin lehdet oli pian luettu, sillä hän kuoli pari viikkoa Miinaa myöhemmin. Lönnbohmin perhe joutui karsimaan menoistaan, joten lehtien tilaaminenkin lienee vähentynyt, sillä kymmenestä lapsesta alaikäisiä oli neljä ja pojilla oli vielä koulut kesken.

   Kyseinen talvi oli ankara, vuoroin oli paukkupakkaset ja vuoroin tuli lunta niin, että tienoot peittyivät paksuihin nietoksiin. Kainuussa ei koettu suuria tulvia keväällä, vaan vedenpaljous näkyi vasta Oulujoessa lähinnä alajuoksulla. Oulussa jäät lähtivät sellaisella rytinällä, että ne tuhosivat Ämmänväylän sillan, joka yhdisti Tuiran kaupunkiin Merikosken kohdalla.

   Kesä koitti ajallaan ja siitä tuli hyvin satoisa. Ruista, ohraa, heinää ja perunaa saatiin runsaasti, tosin rutto vaivasi pottua monin paikoin, mutta muutoin varastot ja aitat saatiin täyteen, ja kuntien lainajyvästöinkin kertyi viljaa pahan päivän varalle.     

Paltaniemi, vainajien varvikko, kirkon kupeella ja taustalla kunnan lainajyvästö

 

Reilu vuosi myöhemmin Heikistä tuli ensimmäistä kertaa setä, kun Antille ja Hilmalle syntyi Paltaniemellä poika, Juho Heikki, jota Hannekseksi kutsuttiin. Kuusi päivää myöhemmin Juho jätti kotitorpan taakseen, mutta hänen lähtöään ei aivan voi kuvata sanomalla, että hän ”valu tuluvavessiin mukana Ouluun”, koska Oulujärvi oli vielä jäässä huhtikuun puolivälissä, mutta kainuulainen sanonta onkin vertauskuvallinen.

   Heikki oli luvannut elättää pikkuveljensä kuudentoista ikään saakka, mutta Juho suuntasi länteen neljä kuukautta ennen syntymäpäiväänsä. Torpan kauppakontrahdissa Heikkiä ei velvoitettu antamaan kymmentä markkaa kahdelle nuoremmalle pojalle, kuten vanhemmille sisarille. Lieneekö pojalla ollut markkoja taskussa, sillä vähäiset olivat rahan hankintamahdollisuudet Kainuussa nuorukaisilla, kun aikamiehillekään ei meinannut olla työtä tarjolla.

   Matti lienee myös saanut kymppinsä, ja saattaa olla, että hän työskenteli äitinsä kuoleman jälkeiset talvet pohjoisen tukkitöissä. Monen muun tapaan hän tuli keväisin kotiin ja teki ruokapalkkaa vastaan töitä Heikille tai etsi seudulta päivätöitä, kunnes hiihteli taas syksyllä takaisin savottahommiin.

   Wähälän väki siis väheni, mutta tilanne korjaantui pian, kun Heikki löysi itselleen morsiamen. Tarkkaa ajankohtaa riiaamisen alkamiselle tai kihlaukselle ei ole tiedossa, mutta hän lienee tuntenut kuusi vuotta itseään nuoremman Wäisäsen Joonantyttären jo jonkin aikaa, eihän Wähälästä ollut Vaarankylään kuin noin kymmenen kilometrin matka. Voi olla, että lempi leiskahti, kun parikymppinen Riitu Kaisa kulki hieman talontytärtä vapaammin 1887, sillä vanhemmat eivät olleet vahtimassa hänen piikoessa setänsä luona Hovissa, josta oli kotiin alle kilometrin matka.

   Wäisäsen Britta Kaisa oli syntynyt tiistaina 24. maaliskuuta 1868, juuri kun koko Suomea koetelleet Suuret Nälkävuodet alkoivat olla ohi. Kyseinen kevättalvi oli vielä kärsitty nälkää, mutta seuraava suvi oli ollut suotuisa, jos talosta vain oli löytynyt viljaa kylvettäväksi.

Ote syntyneiden kirjasta 1868

   Perheen esikoinen, Elsa Madlena oli tullut maailmaan juuri ennen katovuosia, ja oli vähän yli kahden pikkusiskon syntyessä. Perhe kasvoi vielä, kun pari vuotta Riitu Kaisan jälkeen syntyi poika, Paavo ja tämän ollessa neljän vanha saatiin Pekka, sekä 13-vuotta esikoista myöhemmin kuopus Eva Lisa.

   Kun Mikkosen Heikki vanheni puoli vuotta rippikirjassa 1880, kävi Riitu Kaisalle vielä pahemmin ja hän vanheni vuodella. Ilmeisesti Paltamon papisto ei nähnyt kovin tärkeäksi kirjata tietoja oikein, sillä Riitu Kaisan syntymän kohdalla äidin sukunimikin on vaihtunut Määtäksi, vaikka naimisiin mennessä ja muiden lasten syntyessä hän oli Möttönen.

   Väisäsen toinen tytär vietiin kasteelle kolmen ja puolen viikon iässä, pääsiäisen jälkeisenä lauantaina. Kummeina toimivat Johan Karhu, Eva Rusanen, Stiina Karjalainen sekä Matti Leinonen, ja kasteen suoritti  kappalainen Adolf Forbus, joka tuolloin oli jo 73-vuotias sairaalloinen vanhus, ja kuolikin pari vuotta myöhemmin.

   Johan Karhu oli Paltaniemen Juusolan torppari ja Eva Rusanen hänen nato eli vaimon sisko, ja kyseinen talo oli se, johon Melalahtelaisilla oli tapana majoittua kirkkomatkoillaan. Stiina Karjalainen jää vähän arvoitukseksi, mutta hän saattoi olla saman sivukylä Mustola-Rimpilän mäkitupalaisen Jakob Raution vaimo tai Vaarankylän Wehmasmäen piika. Matti Leinosta saattaa vain arvailla, sillä sen nimisiä miehiä oli Paltamossa kymmeniä, josta osa Melalahdesta, ja heistä jotkut renkinä Paltaniemellä. Leinos Matti saattoi olla vaikka minun äidin isoukki, joka oli syntynyt Halmetmäellä ennen Wäisästen sinne muuttoa, mutta asui tuolloin Horkkalassa. Suurin osa edellä mainituista viittaa siihen, että äitinsä kaima, Britta Kaisa sai nimensä Paltaniemellä, todennäköisesti Siivola-pikkupappilassa, joka toimi kappalaisen asuntona. Koska tässä tarinassa on monta saman nimistä, käytän tästä eteenpäin Wäisälän emännästä nimitystä Britha Kaisa ja Wähälään naidusta tyttärestä nimeä Riitu Kaisa.

   Riitu Kaisan isovanhemmat, Wäisäsen Erkki ja vaimonsa Maria Sahkari, olivat muuttaneet lapsineen Melalahden Vaarankylään 1860, jolloin vanhimmat lapset olivat jo aikuisia. Avioliiton alussa he olivat asuneet Uuralla ja saaneet siellä kaksi poikaa, Pekan ja Joonaan, joka oli esikoinen. Tuolloin heidän asuinpaikka oli samalla kannaksella Kangasjärven ja Luttulanlahden välissä, josta Heikki Mikkosen isänisä oli muuttanut Vaarankylään yli 30 vuotta aiemmin. Uuralta Wäisäset olivat muuttaneet Kiehimänsuun kylään, missä perhe oli kasvanut seitsenhenkiseksi, kun tytöt Kaisa ja Maria sekä Erkki-kuopus syntyivät. Kiehimänvaaralla he olivat asuneet yhteensä lähes parikymmentä vuotta, ensin Pynnölässä joka lienee ollut suunnilleen nykyisen Heiskalan kohdalla, ja sitten Rahikkalassa, joka oli oletettavasti Myhkyrinvaaran suuntaan edellisestä.

   Viitisen vuotta Halmetmäkeen tulon jälkeen pihapiiriin rakennettiin morsiusaitta Joonaa ja hänen nuorikkoaan Britha Kaisaa varten. Aitta on edelleen entisellä paikallaan, vaikka asuinrakennus vierestä on jouduttu siirtämään pois ja päätynyt kesämökiksi Jokijärven rantaan, mahdollisimman alkuperäisessä asussaan. Halmetmäen kelohonkainen pirtti oli rakennettu 1821 kun paikalla asui Karjalaisia, ja talon hirret vedettiin yksi kerrallaan hevosen jäljessä Kongasjärven takaa, Rahikkalan mailta. Tuosta vanhasta pirtistä Joona rakensi itselleen Wäisälän, ja veli, Pekka teki asunnokseen uuden talon.

 

Wäisälän pihapiiri. Toinen aitoista on Joonan ja Britha Kaisan morsiusaitta

 

Viimeistään syksyllä 1890 Heikki pyysi mukaansa puhemiehen ja suuntasi Vaarankylän Halmetmäen taloon. Itse sulhasehdokkaan ei tarvinnut juurikaan avata suutaan, vaan tapoihin kuului, että puhemies hoiti tehtävän, kehui Heikin ja tämän torpan. Kun sitten tehtiin tärkeä kysymys antaako Joonas tyttärensä emännäksi Wähälään, vastasi Riitu Kaisan isä: ”Soatte kaet sen viijä ja jos äetiinsä tulloo, niin on kaet sillä laokkie”.

   Edellä kerrottu lause löytyy ”Vaarankylä – Meidän kylä” kirjasta, ja siitä voisi saada käsityksen, että Joona oli rauhallinen mies, mutta teoksen mukaan hän oli suuttuessaan hirmuinen. Veljeksillä oli jo omat talot, ja pikkuveli Pekka oli kiusantekijä ja välillä vähän hankalansorttinen. Kerran hän rupesi tahallaan härnäämään Joonasta ja jatkoi ärsyttämistä siihen pisteeseen saakka, että isoveljeltä paloi hihat. Joona lähti ajamaan Pekkaa takaa kirves kourassaan, mutta pikkuveli kiirehti omalle puolelleen pakoon ja veti ulko-oven kiinni perässään. Julmistunut isoveli heitti kirveensä Pekan jälkeen sellaisella voimalla, että kirveen terä lävisti kahden tuuman vahvuisen oven.

   Samaisen vuoden marraskuussa vaihtui Mikkosten torpan isäntätila, kun Oikarilan Leinoset, jotka rekisterinumeron perusteella olivat alkujaan paikan omistaneet, ostivat Wähälän torpan maa-alan takaisin Huuskoilta. Kahden Heikin, Leinosen ja Mikkosen välinen kontrahti oli muuten lähes sanasta sanaan sama kuin aikaisempi, mutta sopimus tehtiin vain seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi ja torpparin omaa valtaa rajoitettiin hiukan: ”Torppari ei saa taloon luvatta huonemiehiä ottaa eikä muuta pahuutta harjoittaa torpassaan”.

   Aiemmin kuulutukset haettiin aika pian kosinnan jälkeen, usein jopa samana päivänä, mutta se tapa oli jäämässä pois, ja pari saattoi olla kihloissa vuodenkin. Ellei talonväen uskonnollinen katsomus kieltänyt tanssia, oli kihlajaisissa ja kuuliaisissa soittaja paikalla, että varsinkin kihlapari, mutta myös vieraat saattoivat pistää jalalla koreaksi. Tapana oli myös, että saadakseen tanssittaa morsianta, oli miesten annettava siitä rahaa, jolla kihlapari sai kartutettua varoja tulevaa varten. Sulhaselle oli tapana tarjota kotipolttoisia viinaryyppyjä, mutta ei morsiantakaan jätetty kuivin suin, kuten ei kummankaan tämän vanhempia.

   Heikin ja Riitu Kaisan ensimmäinen kuulutus luettiin Paltaniemen kirkossa marraskuun viimeisenä päivänä, ja toisen kerran pappi luki avioliittokuulutuksen seuraavana sunnuntaina. Vihillä pari kävi heti kolmannen kuulutuksen jälkeisenä maanantaina, joulukuun viidentenätoista.

   Vihkiminen tapahtui Kirkkoniemessä, eli Isossa Pappilassa, ja avioliittoon tahtomisen kysymykset sekä pariskunnan siunauksen toimitti kirkkoherra Frederik Reckhardt. Häitä juhlittiin varmaan samalla viikolla, talon tyttären ollessa kyseessä, pidot tuskin jäivät yhteen päivään, olihan vuodenaikakin kulkemiseen erinomainen, kun reellä juhlataloon pääsi kauempaakin.

 

Ei voi sanoa, että nuorenparin elämä Wähälässä olisi alkanut onnellisissa merkeissä, sillä seuraava kevät 1891 oli kylmä ja kalsea eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Kun lumet viimein alkoivat sulaa, näytti syksyllä kylvetty ruislaiho lupaavalta, mutta öiset pakkaset verottivat kasvustoa ja oras paleltui laikuittain. Kylmyys jatkui pitkälle alkukesään ja sadetta tuli niin paljon, että kasvunsa aloittaneet perunat rupesivat mätänemään peltoon.

   Juhannuksen alla alkoi vuorostaan poutakausi, oli kuumaa ja niin kuivaa, että maa halkeili ja hiekka pöllysi, joten vilja ja heinä kasvoivat kituliaasti tai kuihtuivat kokonaan. Samoihin aikoihin Puolangan Ypykkävaaralla raivosi salaman sytyttämä tulimeri, joka levisi kuivassa maastossa 10 000 hehtaarin alalle ja teki tuhojaan kolmisen viikkoa ennen kuin talttui. Ihmiset rukoilivat sadetta, sadetta, sadetta mutta sitä tuli vasta Jaakon päivänä, heinäkuun lopulla, aivan liian myöhään pelastamaan satoa.

   Halla vieraili syyskuun ensimmäisen päivän aamuyöstä niin ankarana, että paikoin pakkasta oli kuusi astetta, vain yksittäisiä alueita säästyi hallalta. Kato ei koetellut ainoastaan Kainuuta, vaan koko Suomea, mutta maan eteläosissa sato oli onneksi ehditty jo ainakin osin korjata. Kainuusta vilja loppui aivan totaalisesti, ja sitä täytyi rahdata Nälkämaahan Savosta sekä Oulusta kalliiseen hintaan, sillä huono viljavuosi nosti hintoja.

   Kaisa Leena jätti tammikuussa 1892 lapsuudenkotinsa, olihan hän saavuttanut täysi-ikäisyyden rajan edellisessä elokuussa. Kymmenen markkaa taskussaan hän suuntasi Utajärvelle piikomaan, ja Riitu Kaisa pääsi emännöimään yksinään Wähälän torppaa. Vaikka Kaisa Leena oli varmaan saanut tehdä töitä leipänsä eteen, Heikki tuskin pisti pahakseen siskonsa lähtöä, olihan torpassa sen myötä yksi suu vähempänä, sillä talvi oli Kainuussa ankea, nälän täyttämä. Jälleen oli aika, jolloin kunnat joutuivat, valtiolta saadun rahoituksen avulla, järjestämään hätäaputöitä nälkäiselle kansalle. Helmikuussa Paltamoon perustettiin hätäapukomitea, jossa oli mukana isäntiä kunnan jokaisesta kylästä miettimässä millä keinoin vähempiosaisia autetaan, sillä edelleen oltiin sitä mieltä, ettei jauhoja tule antaa ilman vastiketta. Entiseen tapaan köyhillä teetettiin erilaisia käsitöitä ja kevään tullen heille annettiin oppia, miten punotaan juurikoreja. Rahvaalle jaettiin myös neuvoja kuinka jäkälästä ja vehkanjuuresta tehdään jauhoja, mutta monet olivat edelleen sitä mieltä, että pettu oli maukkaampaa ja täytti vatsan paremmin.

 

Wähälän länsipääty nykyisen omistajan kuvaamana

 

Helluntai oli tuolloin kaksipäiväinen, ja sitä juhlittiin sunnuntaina 1892 kesäkuun 5. ja myös seuraavana päivänä eli maanantaina, mutta suvesta ei ollut tietoakaan. Metsissä oli lumikinoksia, pellot olivat vasta suurilla pälvillä ja ojat jäässä. Luntakin sateli monin paikoin, ja vaikka vanha sananlasku vakuuttaa, että ”uusi lumi on vanhan surma”, ei se lohduttanut maamiehiä, jotka halusivat päästä kylvämään viljaa ja istuttamaan perunaa.

   Kaiku-lehti kirjoitti alkukesästä, kuinka ensimmäisenä pyhänä Melalahdessa etsittiin kadonnutta nuorukaista kyläläisten voimin. Itkonpellossa asustava Mustosen Jaakko oli Wäisälän Joonan siskonpoika, jolla oli ikää kymmentä päivää vaille 15 vuotta. Jaakko oli kuuromykkä, ja häntä pidettiin ajan tavan mukaan tylsämielisenä, ja myös kohdeltiin sen mukaisesti, joten hänestä saatiin mielenvikainen, vaikka hän ei sitä olisi ollutkaan. Vaikka kohtelu olisi muutoin ollut asianmukaista, ei kuuromykkää yleensä päästetty yksin ulos, ja usein heidät vietiin piiloon, jos taloon tuli vieraita, sillä monet heistä ääntelivät omituisesti, joka saattoi aiheuttaa ulkopuolisissa pelkoa. Usein mölinä johtui siitä, että kuuromykkä yritti tulla ymmärretyksi, ja rajoitettu elämänpiiri aiheutti tylsistymistä sekä jopa raivoa, joka tulkittiin mielenvikaisuudeksi.

   Vaikka nuorukainen määriteltiin kirkonkirjoissa tylsämieliseksi, ei hän sitä ollut, sillä Jaakko sai kotoaan luvan mennä käymään lähinaapurissaan, ja poika juoksi pelkkä paita päällään pellon poikki. Itkonpellon alueella asui myös Juho Keränen, siis Wähälän edellinen torppari, joka äkkäsi nuorukaisen tämän paluumatkalla, ja luuli pojan olevan karkuteillä. Kun hän yritti ottaa pojan kiinni, tämä pelästyi ja säntäsi pakoon metsään.

   Kyläläisten suorittamista etsinnöistä huolimatta Jaakkoa ei löydetty kuin vasta noin kolme viikkoa myöhemmin, jolloin joku sattumalta huomasi pojan ruumiin lähes kuivuneessa Kaunisjoen uomassa. Vaikka vainaja ei ollut enää vedessä, hänen arveltiin hukkuneen puron tulviessa viikkoja aiemmin.

Riitu Kaisa ei varmaan jaksanut osallistua serkkunsa etsintään, sillä hän sai esikoisensa alkukesästä, tai sellainenhan olisi kuulunut olla kesäkuun viidentenätoista, mutta suvi antoi odottaa itseään. Lasta oli jo varmaan kaivattu, olihan häistä jo päivälleen puolitoista vuotta. Kesäiset kukkakedot eivät kaunistaneet tienoota vielä silloinkaan, kun poika vietiin kirkkoherra Frederik Reckhardtin kastettavaksi aurinkoisen juhannuksen jälkeisenä maanantaina.

   Juhannuksena oli tapana ennustaa seuraavan syksyn satoa: ”Tähkätön juhannus tietää viljatonta Lauria”, ja kun vain muutamia viljantähkiä näkyi rehevimmillä ruisvainioilla, tiedettiin odottaa, ettei Laurin päivänä, elokuun 10. olisi satoa tuuleentumassa. Monin paikoin koivu ei ollut ehtinyt täyteen lehteen mittumaariksi, mutta hieman ilmat olivat lämmenneet, Suomussalmella mitattiin varjossa seitsemäntoista lämpöastetta juhannuksen jälkeisellä viikolla.

   Kalle Johannekseksi ristitty poika sai kummeikseen Kustu Nykäsen, Anna Kaisa Anttosen, Jaakko Leinosen ja Riita Maria Karppisen. En onnistunut selvittämään Anna Kaisan asuinpaikkaa, mutta hän oli jonkun torpparin vaimo. Nykäsen Kustu toimi edellissyksynä kuolleen isänsä sijasta arentimiehenä Kivesjärvellä, Wiktor Åkerblomin omistamassa Taipaleen talossa, joka oli entinen Pruukinpatruunan pytinki. Kustu oli saavuttanut täysi-ikäisyyden isänsä kuoleman aikoihin, mutta kummiksi ryhtyessään hän oli tuore ylkä. Hän oli pari kuukautta aiemmin nainut raskaaksi saattamansa Saara Reeta Leinosen muutaman kilometrin päästä, saman järven rannalta, Wirpelästä. Perhe oli saanut Kustu Aleksanterin pari viikkoa ennen Kalle Johanneksen syntymää, mutta tämä menehtyi jo samana vuonna, kuuden kuukauden ikäisenä. Nykästen perhe sai lähteä nykimään, kun neljä helsinkiläisneitiä osti Taipaleen Åkerblomin konkurssipesältä vuosisadan vaihteen tienoilla, ja vuokrasi tilan karjatalousneuvoja Erkki Leinoselle ja tämän vaimolle, Elsa Tervoselle. Myöhemmin kolmella tyttärellä kasvaneelle Nykäsen perheelle löytyi uusi koti Kivesjärven Kosulan Repo-mäkituvasta.

   Seuraavat kummit, lähes 27-vuotias Jaakko ja vajaat pari vuotta nuorempi Riitu Maria olivat myös tuore aviopari, heidät oli vihitty vuotta aiemmin juhannuksen aatonaattona. He asustivat Jaakon vanhempien Jeremi nimisessä mäkituvassa Warisniemen Honkajärvellä, mutta heillä ei ollut vielä lapsia. Lieneekö nälkä kurjistanut Riitu Marian niin, ettei hän tullut raskaaksi, sillä esikoispoika syntyi vasta pari vuotta myöhemmin. Sen jälkeen lapsia tuli maailmaan vuoden parin välein, niin että jälkikasvua kertyi kaikkiaan kahdeksan, yhdet kaksoset joukossa.

 

Heikki ja Riitu Kaisa sekä esikoinen Kalle Johannes

 

Lapissa oli vielä puolimetriset nietokset juhannuksen alla 1892, ja uutta lunta sinne saatiin jo heinäkuun puolivälissä. Kuusamossa oli 13. heinäkuuta yksi aste lämmintä ja samoihin aikoihin halla vei perunanvarret Taivalkoskella. Koko kesä oli ollut koleaa sekä märkää ja se mitä taivaalta satoi tuli lumena. Elokuun ensipäivinä  oli niin kovia yöpakkasia, että jokien rannat jäätyivät riitteelle ja ”vihannat ohrat muuttuivat harmajan ruskeiksi”, kuten Oulun Ilmoituslehdessä kerrottiin. Ylä-Kainuussakin oli lumisateita elokuun ensipäivinä, eikä hyvästä sadosta ollut toivettakaan. Isolla alueella Pohjois-Pohjanmaata halla vahingoitti viljaa elo-syyskuun vaihteessa, ja useat isännät leikkasivat tähkänsä kypsymättöminä saadakseen edes jonkinlaisen sadon.

   Jos oli edellinen suvi ollut huono kasvuinen, ei se ollut mitään kuluneen kesän katoon verrattuna, jolloin satokausi oli kylmä koko Suomessa. Etelämpänä saatiin sentään edes vähän keskinkertaista heikompi sato, mutta mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä kurjempi oli tilanne, Lapissa kato oli totaalinen, koko läänissä ei saatu satoa nimeksikään.

   Oululainen Kaiku sanomalehti kirjoitteli kansakouluasiaa, ja esitti, että Melalahteen, tai muualle Paltamoon Oulujärven pohjoispuolelle tarvittaisiin oma koulu, mutta sitä saivat kyläläiset odottaa vielä vuosia.

   Jotain positiivistakin tapahtui, kun Kalle-isä alkoi riiata paltaniemeläistä Stina Gustafa Oikarista ja he hakivat ensimmäisen kuulutuksen marraskuun alkupäivinä. Kustaava oli lapseton leski, jonka puoliso, Tappila-mäkituvan poika Juho Pekka Sivonen oli kuollut viitisen vuotta aiemmin. Nähtävästi kuulutukset olivat tuohon aikaan voimassa pidempään kuin kolme kuukautta, sillä Kalle vei 37-vuotiaan morsiamensa vihille seuraavana keväänä, huhtikuun alussa, pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

   Ei voi sanoa, että Heikille olisi tullut lisäsuu ruokittavaksi, sillä Kalle ja Kustaava kulkivat talvisin pohjoisen savotoilla, vaikka heidät kirjattiinkin Wähälän torpan asukkaiksi. Heikki lienee myös katsonut syytinkisopimuksen purkaantuneen isänsä suhteen, kun tämä meni uusiin naimisiin, vaikka siitä ei virallista paperia kenties tehtykään.

   Yli viisikymppisen Kallen täytyi olla hyvässä kunnossa, että hän jaksoi metsätyömiehen raskasta työtä, tosin alle nelikymppinen nuorikko antoi puhtia elämään. Kustaavahan hiihteli savotoille miehensä mukana ja toimi kahvinkeittäjänä, kuten tuolloin kutsuttiin niitä, jotka pyörittivät jonkinlaista ruokahuoltoa metsätyömiehille. Nämä keittivät kämpillä aamukahvit ja puurot sekä illalla jonkin sortin pottusoppaa keittokodan padassaan, sillä tuolloin ei savottalaisille vielä ollut kunnon keittiöitä tai majoitustiloja. Päivällä keittäjät kulkivat nokipannun kanssa sinne missä milloinkin puuta kaadettiin, ja keittivät kahvin nuotiolla sekä tekivät voileipiä metsätyömiehille.

 

Perheillä saattoi olla lapsetkin mukana savotassa, jos isä oli metsätöissä ja äiti kahvinkeittäjänä

 

Hätäaputyöt virisivät jälleen eri puolille Suomea muun muassa uusien teiden ja siltojen rakentamisen muodossa. Monet suuremmat kaupungit kaivauttivat viemäreitä, mutta Kajaanissa ei siihen lähdetty, vaan kaupunki hakkautti halkoja monen vuoden tarpeiksi. Savotoistakin löytyi hätäaputöitä, kun Kruunun metsien palstoja huutokaupattiin ympäri Kainuuta.

   Syksyn myötä Helsingissä virisi ajatus perustaa lasten turvakotoja pahoin kadosta kärsineisiin kuntiin, ja niin niitä alettiin puuhata Kainuuseenkin. Ainakin Kajaani, Suomussalmi, Kuhmo, Puolanka ja Paltamo saivat omansa, viimeksi mainittu sijaitsi Paltaniemen Hövelössä, olihan sen pihapiirissä monta asuinrakennusta. Koska lastenkoti aloitti toimintansa tammikuun tietämillä, sille lienee annettu käyttöön niin sanottu poikien talo, jossa ei talvisin ollut asukkaita, kun pojat olivat koulukaupungeissaan, kyseisenä vuonna Hämeenlinnassa.

   Paltamon lastenkotiin otettiin noin 40 lasta, iältään 5-10 vuotiaita. Monet heistä tulivat yksin tai sisarensa kanssa, kaukaa kävellen, usein leskiäitinsä kehotuksesta. Jonkun verran oli sellaisiakin, joiden molemmat vanhemmat olivat elossa, mutta eivät sairauden tai työn puutteen vuoksi voineet elättää jälkikasvuaan.

   Lastenkodon toimintaa johti neiti Arppen, joka otti lapset vastaan kylvettämällä nämä saunassa, jonka jälkeen heille annettiin uudet puhtaat vaatteet, omien ryysyjensä tilalle. Ruoka lastenkodissa oli yksinkertaista, lähinnä puuroa, velliä sekä leipää ja maitoa, mutta eivät köyhät lapset olleet sen kummempaan tottuneetkaan, ja saivathan he ainakin vatsansa täyteen. Lapsille opetettiin myös puhtautta sekä lukemista ja Herran rukouksia.

   Kevättalvella Melalahteen ryhdyttiin puuhaamaan meijeriä, joita noihin aikoihin syntyi ympäri maata, olihan voille kova kysyntä Englannissa. Kylässä oli jo yksi meijeri, jonka kajaanilainen kauppias Ivan Sergejeff oli perustanut, mutta isännät halusivat yhtiömeijerin, josta tulisi tuloa heille itselleen, eikä äveriäälle herralle Oulujärven takana. Kylän 32 meijeriosakasta anoi valtiolta 1500 markan lainaa kalustoa ja huonetta varten, mutta he eivät malttaneet odottaa päätöstä prosessin hitauden vuoksi, vaan tilasivat Oulusta koneet ja voin tuotanto oli käynnissä jo maaliskuun alussa, aluksi vuokratiloissa.

Kesä 1893 tuli ajallaan ja syksyn sato oli Kainuussa keskinkertainen, Etelä-Suomessa hyvä, paikoin jopa erinomainen, mutta Lappi koki jälleen erittäin pahan katovuoden. Elokuun alkupuolella Rovaniemellä oli niin kylmä yö, että maa, viljavainiot ja pellot metsänrajaan saakka olivat valkeassa kuurassa. Perunanvarret paleltuivat totaalisesti, mutta onneksi siitä saatiin satoa, joskin pienenpuoleista. Viikkoa myöhemmin Simossa vesi jäätyi paksulti pihalla olleessa ämpärissä. Kylmyys ylsi Puolangalle saakka. Vielä viikko eteenpäin, ja Kittilässä oli 7 astetta pakkasta. Syyskuun puolella hallaa oli jo Muhoksellakin, mutta onneksi vilja oli suurimmalta osin ehtinyt tuuleentua.

   Mikkosen veljessarjan kuopukselle, Kalle Joosepille tuli kuusitoista ikävuotta täyteen elokuun lopulla, mutta Heikki antoi hänen jatkaa asumista Wähälässä, ainakin henkikirjoittaja sijoittaa hänet torppaan vielä seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen hän on yksi Melalahden irtolaisista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi asunut Wähälässä, vaan että nuorukaisella ei ollut vakituista työtä.

   Matti muutti kirjansa tuona syksynä kadon kohdanneeseen Lappiin, Kemijärvelle. Hänen pääasiallinen toimeentulonsa oli metsätyö, joten hän pystyi kadon keskelläkin elättämään raskaana olevan Liinunsa, jonka hän vei vihille joulun aikaan.

   Kun nälän kurjuus alkoi hellittää Kainuussa kesällä 1893, vaani tauti nurkan takana, kun Paltamoon levisi tulirokko. Perheet menettivät taudille yleensä yhden tai korkeintaan kaksi lasta, mutta huhtikuussa Tolosilta, Uuran Raution talosta kuoli kolme pienokaista. Rokko ei tuolloin levinnyt länteen vaan itään, Ristijärven suuntaan. Syksyn myötä tauti palasi taas Uuralle, edesmenneen Kalle Jokelaisen Pösöön, joka sijaitsi Pitkälän tiluksilla. Tulirokko vei syyskuussa mäkituvasta, Reeta lesken neljästä pojasta kaksi nuorinta.

   Lokakuussa tulirokko saavutti Vaarankylän Aho-mäkituvan, joka sijaitsi Joonan pikkuveljen, Erkin mailla, aivan tämän omistaman Hovi nimisen tilan naapurissa. Paavo Heikkisen ja hänen vaimonsa Liisa Karjalaisen seitsenlapsisen perheen asumus oli Lakirinteen itäpuolella, lähes kylän korkeimmalla kohdalla, ja myös Wäisälä kuului mäkituvan lähinaapurustoon. Ahoon tauti iski toden teolla  ja vei tuonelaan ensin mäkituvan toiseksi vanhimman pojan, lähes 18-vuotiaan Kalle Pekan. Kaksi päivää myöhemmin menehtyi liki yhdeksän vanha Anna ja seuraavana päivänä pikkupoika, kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen Hiskias. Melkein kuuden vanhan Riitan tauti vei kaksi päivää edellisestä ja vielä pari viikkoa myöhemmin perhe menetti 15-vuotiaan Paavon. Ahoon jäi ainoastaan kaksikymppinen esikoispoika, Frans sekä 12-vuotias Matti, mutta perheeseen syntyi vielä seuraavana syksynä kuopus, joka sai nimekseen Olga.

   Ahosta tauti siirtyi naapuriin, Wesalan taloon, josta kuoli Juuso Karjalaisen kuusi ja puolivuotias esikoistytär Britta Liisa. Vaimo Eeva Karppinen synnytti kuukautta myöhemmin Kusti pojan, mutta tämä menehtyi seitsemän kuukauden ikäisenä rintatautiin. Tämän jälkeenkin perheeseen tuli vielä poika ja tyttö, mutta molemmat kuolivat melkein heti syntymänsä jälkeen, joten jäljelle jäivät vain tyttäret Eeva ja Anna Maria, jotka olivat tulirokon riehuessa noin 12- ja 13-vuotiaita.

   Tässä välissä tulirokko saavutti Antti Karjalaisen perheen Kiehimän kylän puolelta. Rekikelillä liikkuminen oli helppoa, eikä välimatkaa Ahosta Myhkyrin taloon ollut kuin noin kuusi kilometriä. Antti ja hänen vaimonsa Sofia Leinonen olivat saaneet viidennen pojan, Otto-kuopuksen syyskuussa, ja vain pari kuukautta myöhemmin perhe menetti liki seitsemän ikäisen Johanneksen. Vajaan parin viikon kuluttua perheen kolmesta tytöstä kuoli 14-vuotias Maria ja kuusi päivää myöhemmin kahdentoista vanha Eeva.

   Vaikka lapsikuolleisuus oli yleistä, oli monen pienokaisen menettäminen peräjälkeen lohdutonta. Suurin osa tuon ajan ihmisistä ajatteli kuitenkin, että kaikki oli Herran käsissä, ja Jumalasta etsittiin myös lohdutusta suruun.

Vaarankylän Ahon pihapiiri

    Kuluva vuosi oli maanviljelyn kannalta suosiollinen, ja vuoden 1897 alkukesä oli niin suotuisa, että uutta satoa syötiin jo heinäkuun puolivälissä. Valitettavasti loppukesästä kärsittiin kuivuudesta, joka verotti eteenkin heinän ja perunan kasvua, mutta niidenkään osalta sato ei ollut katastrofaalinen.
Seuraava talvi oli erittäin runsasluminen, lunta tuiskutti lähes päivittäin, ja kun huhtikuun lopulla tuli vesisateita, sulivat lumet humahtaen. Talven lumisateet tiesivät korkeita tulvia Oulujokeen ja -järveen sekä vesistöjen yläjuoksuille. Toukokuun alku oli lämmin, mutta loppukuusta tuli takatalvi, kun Paltamossakin satoi lunta noin 30 sentin verran. Oli erittäin kylmää, mutta siitä huolimatta seuraavana, Urpon päivänä, Oulujärvi loi jäänsä rytinällä. Edellisvuonna järvi oli ollut jäätön jo 10 päivää aiemmin.
   Kylmyys ja korkea vesi haittasivat kalansaantia esimerkiksi Kiehimänjoessa, jossa yleensä loppukeväästä nostettiin suuret määrät norssia tiheäsilmäisten verkkojen ja haavien avulla. Norssi oli erittäin tärkeä ruokakala, jota kuivattiin ja suolattiin keväällä suuret määrät, vaikka sen haju saattoi joidenkin mielestä olla paha. Kalasta saatiin elintärkeää ravintoa vuodenaikana, jolloin juuri mikään ei vielä vihannoinut. Keväisin siitä valmistettiin niin sanottua rantakeittoa, jossa oli vain norssia, vettä, suolaa sekä voita, jos sitä sattui vielä olemaan. Norssi oli kysytty lohikala varsinkin Pietarissa, jonne saalista kuljetettiin tynnyreittäin, koska siitä sai paremman hinnan kuin esimerkiksi muikusta.
Norssin käyttöä on elvytetty Paltamossa, ja kirkonkylässä, eli entisajan Kiehimässä, sen ympärille kehitettiin tapahtuma neljäkymmentä vuotta sitten. Kylän keskustassa, Kiehimänjoen rannalla vietetään edelleenkin keväisin Norssikarnevaalia erilaisten ohjelmanumeroiden kera. Eikä norssi mitenkään 
erityisen pahalle haise, lähinnä siitä tulee mieleen tuorekurkku, mutta haju häviää kuumennettaessa.

Wähälään syntyi seuraava pienokainen 1895, kun toinen poika tuli maailmaan huhtikuun kuudentenatoista. Kyseinen päivä oli tiistai, ensimmäinen arki pääsiäisen jälkeen ja esikoisen syntymästä oli kulunut lähes kolme vuotta. Ristittäväksi poika vietiin toukokuun lopulla, helatorstain jälkeisenä lauantaina, ja hän sai nimekseen Pekka Jalmari. Kasteen suoritti kappalainen Tahvo Martikainen, joka toimi myös kirkkoherran viransijaisena Frederik Reckhardtin ollessa Raamatun käännöstöiden kimpussa. Dokumentit eivät kerro kastepaikkaa, mutta kirkonkylässä se on tapahtunut, koska kummeina on yksi Paltaniemen Juusolaa isännöivästä kolmesta veljeksestä, Adolf Rimpiläinen sekä tämän Kalle veljen vaimo Kaisa Leinonen. Jonkin aikaa myöhemmin tila jaettiinkin kahdeksi, toinen osa jäi Juusolaksi ja toinen siirrettiin Rimpiläksi, jossa asuivat edellä mainitut Kalle ja Kaisa sekä heidän ainoa poikansa Johan, jota kutsuttiin Janneksi. Kolmantena kummina toimi Anna Kaisa Väisänen, jonka henkilöllisyyttä en ole pystynyt selvittämään, mutta hän saattoi olla Riitu Kaisan sukulainen Uuralta. Tai sitten hän on jonkun Väisäsen vaimo, kun noihin aikoihin naisilla alettiin käyttää miehen sukunimeä.

Norssi eli kuore

Alkusuven 1898 ilmat olivat omituiset, myrskyjäkin koettiin kesäkuun alussa Puolangalla sekä Palta-niemellä, jossa särkyi useita Oulujärven rannassa olleita veneitä. Sitten seurasi kuiva jakso, joka vahingoitti pahasti ohran oraita, jotka eivät vihertäneet, vaan kävivät valkoisiksi.
Tiistaina, kesäkuun neljäntenätoista Wähälään saatiin tyttö. Kahden pojan jälkeen syntyneen tyttären ollessa vajaan viikon ikäinen, seudulle saatiin viimein sadetta, joka valitettavasti muuttui seuraavana päivänä lumituiskuksi, jota kesti kaksi päivää. Vaikka sanotaan, että kaikki mitä sataa ennen juhannusta, sataa laariin, ei se ihan pidä paikkaansa, jos sade on lunta.
Mustikka ja hilla olivat juhannuksen alla kukassa, mutta hallayöt veivät marjojen kukinnot, eteenkin hilla kärsi niistä pahoin. Pakkanen vahingoitti myös perunanvarsia, mutta niiden osalta vahingot olivat hyvin paikallisia.
   Juhannuksena satoi vettä, joka jatkui vielä, kun Heikin ja Riitu Kaisan tytär vietiin kasteelle pyhien jälkeisenä tiistaina. Tällä kertaa ristijänä oli kappalainen Antero Vartiainen, joka myöskin toimi välillä kirkkoherra Reckhardtin viransijaisena, koska sairaalloinen Martikainen ei aina pystynyt tuuraamaan tätä.
   Tyttö sai kasteessa nimen Maria Augusta, ja saattaa olla, että ristiminen tapahtui Oulujärven pohjoispuolella, sillä myös toinen melalahtelainen, Jutkolan Leinosen poika kastettiin samana päivänä, samoin kaksi lasta Kiehimän kylässä. Vartiainen lienee ollut liikkeellä sivukylissä, kunnan läntisestä kolkasta itään päin suunnaten, koskapa edellispäivänä ristittiin yksi kivesjärveläislapsi ja pari päivää myöhemmin vettä valeltiin pienokaisen päähän Uuralla ja sitä seuraavana Mieslahdessa.
Siihen, että Maria Augusta kastettiin Melalahdessa viittaa myös kummit, jotka olivat lähinaapureita, Oikarilan isäntä Matti Leinonen, ja Järvelän isäntä Juuso Huusko vaimonsa Augusta Korhosen kanssa. Neljäs kummi, Kaisa Leinonen oli luultavasti Lehtomäen piika.
   Heinäkuussa vilja, peruna ja heinä kasvoivat kilpaa Mikkosen pienen tyttären kanssa, ja kaikki oli hyvin siihen saakka, kun heinä oli valmista niitettäväksi. Sitä kuivattiin maassa niin, että se jätettiin niitettyyn paikkaan ja sitä käytiin kääntelemässä pellolla päivän, parin välein. Viimeksi mainittu oli tuona kesänä mahdotonta, koska heinäaikaan koittivat niin ankarat vesisateet, että pellot lainehtivat. Korjuusta ei meinannut tulla mitään, vaikka vielä ei ollut pelkona, että traktorit uppoaisivat mutaan, sillä ensimmäinen ”moottorivetäjä” tuli Suomeen vasta seuraavan vuosisadan puolella.
   Noihin aikoihin oli Kallen ja Kustaavan avioliitto alkanut rakoilla, kun vaimo oli eksynyt väärään vuoteeseen. Kuten olen aiemmissa tarinoissa kertonut, Kalle jätti Kustaavan pohjoisen savotoille ja palasi itse Melalahteen. Pian hän osti Warpamäen torpan Kiveskylän Taipaleen maalta ja otti itselleen piiaksi Riitu Leinosen, Järvelän Iisakki Huuskon lesken. Siitä ei ole tullut selkoa alkoiko pariskunnan välit lämmetä yhteisen peiton alla nukkumiseen ennen Warpamäkeen muuttoa, vai tuliko Riitu hoitamaan Kallen huushollia sillä seurauksella että lempi leiskahti.

Haravatyttö

Vielä elokuun lopulla sadosta odotettiin Kainuussa viljan ja perunan suhteen keskinkertaista, ja myös korjatusta heinästä tiedettiin tulevan samanlainen sato. Ihan noin hyvin ei satoa tullut, sillä oikukkaan kesän rankkasateet lakoonnuttivat viljaa, mutta mikään katovuosi ei kuitenkaan ollut kyseessä. Kuhmossa sitä vastoin heinää onnistuttiin keräämään vähän, ja Ristijärvellä sekä Hyrynsalmella sen määrä oli surkea.
   Lunta alkoi tulla toden teolla marraskuussa eikä sateelle tullut loppua ennen joulua. Koska pakkasia ei vielä silloin ollut, jäätyivät vesistöt heikosti, ja sille vuodelle ne saavuttivat kuljettavan vahvuuden vain paikoin. Samanlaisena jatkui alkuvuosi, alituiseen tuiskutti lunta ja pakkanen ylitti 40 asteen rajan harva se viikko, ja samaan aikaan alkoi ensimmäinen sortokausi, kun Nikolai II antoi säädöksen eli ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirjan”, joka sai pian nimekseen Helmikuun manifesti. En avaa asiaa tässä sen enempää, sillä olen kertonut siitä Kalle-isää käsittelevässä osuudessa.
   Aivan maaliskuun lopulla ilmat lämpenivät, jolloin sateet muuttuivat vedeksi ja näytti että kevät koittaa harvinaisen aikaisin, mutta toisin kävi, kun pakkaset ja lumituiskut alkoivat taas huhtikuun lopulla. Vapun tienoolla koko Oulun lääni peittyi lumivaippaan, enimmillään kinos kasvoi kolmisenkymmentä senttiä. Rankkasateet kestivät toukokuun loppuun saakka, etelämpänä ne tulivat vetenä, mutta Kainuussa kaikki tuli lumena.
   Etelä-Suomessa koettiin kesäkuun alkupäivinä ennen näkemättömän korkeat tulvat, kun lumet sulivat ankaran talven jälkeen, esimerkiksi Päijänteessä vesi kävi 193 senttiä normaalia korkeammalla. Kainuussakin oli tavallista kovemmat tulvat, mutta pahimmilta vältyttiin, sillä yläjuoksujen vesistöt olivat jäässä pitkälle kesäkuuhun.
   Melalahdessa, etelään viettävien peltojen ansiosta, päästiin kylvämään kauraa kesäkuun ensimmäisenä, mutta Maria Augustan yksivuotispäivän aikaan Paltamon sydänmailla kerrotaan olleen lunta viiden korttelin verran, eli noin puoli metriä. Suomussalmella, Puolangalla ja Hyrynsalmella jouduttiin teurastamaan nälkiintyneitä eläimiä, koska tienoo ei vihannoinut, ja edelliskesän heinäsato oli ollut surkea. Noihin aikoihin Oulujärvi viimein loi jäänsä, mutta Kiantajärven jään yli kuljettiin vielä suksilla ja Puolangan sydänmailla oli lunta polven korkeudelle.
   Vaikka kesän tulo oli ollut hidasta ja hallakin ojenteli hyisiä sormiaan jo elokuun alkupäivinä, ei Kainuussa ollut erityisen paha satokausi kuin Säräisniemellä, jossa ei tullut edes keskinkertaista satoa mistään viljalajista, eikä myöskään perunasta. Kuhmossa sitä vastoin sato oli kaikista joko erinomainen tai ainakin hyvä, samanlaisia uutisia kantautui Kemijärveltä. Vaikka satokausi antoi vuodentuloa vasta myöhään syksyllä, saatiin Kainuussa yleisesti keskinkertainen määrä viljaa ja juurikkaita, mutta ei leipä leveää ollut, eikä kovin laadukasta.
    Kyseistä vuotta pidetään yleensä historiankirjoituksissa katovuotena, vaikka se ei sitä ollutkaan kuin alueittain, pahimmin Etelä-Suomessa, Savon ja Pohjanmaan korkeudelle. Vielä tänä päivänäkin lehdet kirjoittavat eteläsuomalaisen silmin, ja samaan tapaan ne tekivät 1800-luvun viimeisinä kuukausina julkistaessaan jutun: ”koko maasta ei löydy kolkkaa, jossa olisi saatu hyvä sato”. Koko maan kannalta oli suurempi merkitys sillä, kuinka paljon satoa saatiin esimerkiksi Vakka-Suomessa, koska viljelmät olivat siellä huomattavasti laajemmat kuin Kainuussa ja Lapissa, joten pohjoisempana asuvat oli helppo unohtaa.

Vuosisata vaihtui suomalaisten kannalta hyvin, ainakin seuraavan suven sadon puolesta, joka oli keskinkertaista parempi, mutta kansakuntamme asiat eivät olleet hyvillä kantimilla isäntämaan suhteen. Tavallisen kainuulaisen arkeen ei ollut paljonkaan vaikutusta sillä kuka oli suurin pomo, jota piti totella, sillä kukaan ei varmaan kuvitellut, että vallanvaihdos toisi muutosta siihen paljonko isäntä joutui maksamaan veroja. Kirkossa käynti ja pappien pokkurointi väheni koko ajan, mutta suurin osa maaseudun rahvaasta edelleen uskoi viljasadon onnistumisen olevan suuremmissa käsissä, Herran hallussa. Satokausi ei ollut kovin tuottoisa, koska edelliskesän jyvät eivät olleet laadukkaita siemenviljaksi. Erinomaista viljasatoa ei oltu Suomessa saatu vuosikausiin, joka alkoi näkyä yhä laajempana maastamuuttona. Edellisen vuosisadan viimekymmenillä alkanut laajempi Ameriikkaan muutto näkyi eteenkin Ylä-Kainuussa, Suomussalmella, Hyrynsalmella ja Puolangalla, joista lähtijöitä oli enemmän kuin muualta Kajaanin kihlakunnasta, viimeksi mainitusta kaikkein eniten. Vauhti oli kiihtymässä muuallakin, mutta aivan vielä ei mukana ollut Wähälän väkeä.
     Huhtikuu 1900 oli Mikkosten häiden aikaa. Ensin naimisiin ehti Kalle-isä, joka vei Riitunsa vihille 14. päivä, heti kun avioero Kustaavasta sai vahvistuksen tuomiokapitulissa. Eikä ehtinyt kulua viikkoakaan, kun perheen kuopus, Kalle Jooseppi talutti Ida Pikkaraisen papin eteen. Jälkimmäinen pari asui hyyryläisinä Juuso Huuskon isännöimässä Järvelässä, Wähälän naapurissa. Kesä 1901 koitti ajallaan, Oulujärvi vapautui jäistään ja toukotyöt oli pääosin tehty ennen kesäkuun alkua ja ohrakin kylvetty, vaikkakin edellisvuoden siemen oli huonoa. Tienoo viheriö ja tuomet kukkivat kesäkuun kahdeksantena, lauantaina, kun Wähälään saatiin samalla kertaa kaksi pikkuista, tytär ja poika. Seuraavalla viikolla Kajaanin Lehdessä kerrottiin, että ohra oli maan peittävällä laiholla, ruis tähkällä ja pihlaja kukassa.
   Kaksoset saivat kasteen kaksi viikkoa myöhemmin, juhannuspäivää edeltäneenä sunnuntaina, jolloin ilma oli helteinen ja ruis heilimöi peltoaukeilla. On viitteitä siihen, että ristiäiset olivat Melalahdessa, sillä kummien asuinpaikat olivat Wähälän lähiympäristöstä, yhtä lukuun ottamatta. Jälleen kummina olivat Järvelän isäntä Juuso Huusko ja hänen vaimonsa Riitu Leinonen sekä Lehtomäen piika, tälläkin kertaa Leinonen, Anna Reetta etunimeltään. Myös Ana Leinonen oli yksi kummeista, hän lienee ollut Antinlahden mailla Tulirauta nimistä torppaa viljellyt Ananias. Tulirautaan on hieman pidempi matka, noin kolme kilometriä, mutta hän saattoi olla Mikkosen perheen tuttu jo niiltä ajoilta, kun nämä asuivat Varislahdessa, tosin vastakkaisella rannalla, mutta vesistöt eivät tuolloin olleet este, vaan mahdollisuus kulkea, kesällä veneellä, talvella hiihtäen tai hevosreellä.
     Viimeisenä kuudesta kummista mainitaan Hilma Planman. Hän sekoittaa pakkaa, että pienokaiset olisi kastettu Melalahdessa, sillä hänhän asui Heikin veljen, Antin kanssa Paltaniemen Lampila mäkituvassa. Myös se ihmetyttää mitä körtti-kappalainen Antero Wartiainen teki Melalahdessa kyseisenä sunnuntaina, kun ei näytä muutoin liikkuneen sivukylillä kuin vasta heinäkuun puolella.
Lisäksi kummina oli leski Kaisa Waltanen, Heikin serkku. Hän oli elellyt Warpamäessä ennen Kalle Mikkosta, ja vaikka torppa oli Kiveskylän puolella, oli se Wähälän lähinaapuri, välimatka oli vain pari kilometriä. Miehensä Kalle Kemppaisen kuoltua Kaisa joutui asumaan toisten nurkissa neljän poikansa kanssa, ja lapsista vanhin, Elsa Reeta otettiin johonkin taloon pikkupiiaksi. Mutta ei heille lopulta käynyt kauhean huonosti, tytär Reeta vihittiin talollisen pojan Paavo Leinosen kanssa kesällä 1906, ja hänestä tuli Vaarankylän Viitaselän emäntä, joka sai ainakin viisi lasta. Puoli vuotta myöhemmin äiti Kaisa vihittiin lähes 20 vuotta vanhemman Adam Kovalaisen kanssa, joka oli muurari Raappananmäen suunnalta. Kaikkien ihmeeksi Kaisa sai vielä 47-vuotiaana pojan, jolle annettiin nimeksi Väinö Aatami, ja samana vuonna isä-Kovalainen osti Selkälän tilan Kivesjärveltä. Adam kuoli jo 1919, jolloin isännyys siirtyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntyneelle Kustaa pojalle, jonka Ida vaimo oli Kaisan Heikki-veljen tytär, eli nuorikko oli saanut anopikseen sukulaisen.

   Kehittelin pienessä päässäni kahdesta viimeisestä teorian, kun löysin Kajaanin Lehdessä juhannuksen alla julkaistun ilmoituksen, että kyseisenä sunnuntaina oli Melalahteen huviretki höyryalus Salolla. Laiva lähtisi aamulla Kajaanista ja takaisin se palaisi vasta puolenyön maissa, joten perillä olisi aikaa koko päivä. Olisiko pappi tullut tuolla kyydillä pitämään heränneiden seuroja esimerkiksi Moilalassa, jonka isäntäpariskunta oli körttejä. Tai jossain muussa isossa pirtissä, kuten Lehtomäellä, jonne Mikkoset veivät kaksosensa ristittäviksi. Jos kappalainen nousi laivaan Paltaniemeltä, saattoivat samoin tehdä myös Antti ja Hilma, sekä tuolloin yksitoistavuotias Hannes, jotka tuskin kävivät kovin usein Oulujärven pohjoispuolella.

Olen lukenut jutun, missä Savirannan Koppilaan oli kantautunut sana, että Kajaanin kappalainen Johannes Wäyrynen oli tullut laivalla Mieslahteen, jonka laiturissa se oli yön. Pieni tytär mukanaan vanhemmat olivat syysiltana soutaa kirskutelleet parin kilometrin matkan lahden poikki, sen sijaan että olisivat kulkeneet kymmenkertaisen matkan Paltaniemelle. Wäyrynen ei pitänyt sopivana, että ristiäiset olisivat laivalla ja niin kasteseurue oli siirtynyt läheiseen Kuhaniemen torppaan, jossa Kemppaisen tyttö sai nimekseen Anna Sofia. Tämä tapahtui noin kahdeksan vuotta myöhemmin, mutta en pidä mahdottomana samankaltaista myös Mikkosen kaksosten kohdalla, vaikka siitä ei ole jäänyt tietoa jälkipolville.

Kasteessa lapset saivat nimet Heikki Leonard ja Riita Kaisa, eli heistä tuli lähes vanhempiensa kaimoja, vain pojalle tuli lisänimi, jota isällä ei ollut, ja tyttären ensimmäisen nimen viimeinen kirjain vaihtui u:sta a:han. Kirkonkirja ei kuitenkaan kerro ketkä olivat kummankin lapsen kummeja, vaan nimet on lueteltu yhteen pötköön. Selvyyden vuoksi käytän Heikki-pojasta tästä eteenpäin nimeä Leunard, jolla nimellä hän kutsui itseään nuoruusvuosinaan, ainakin isänsä kuolemaan saakka.
     Koko kulunut suvi oli erittäin lämmin ja aurinkoinen, kesän keskilämpötila oli noin kaksi astetta normaalia korkeampi, ja jälkikäteen kyseisestä ajasta puhuttiin sanomalla ”se suuri poutakesä”. Kun sadetta ei saatu, kuihtuivat kasvit ja maa pöllysi sekä halkeili. Vesi loppui kaivoista sekä puroista, niin että sitä piti hakea järvistä hevoskärryihin lastatuilla tynnyreillä. Joetkin kävivät niin vähävesisiksi, että myllyt seisoivat, kun vettä ei riittänyt pyörittämään ratasta.
Kuivuudesta huolimatta satoa saatiin, rukiin osata anti oli suorastaan hyvä, ja ohran sekä kauran suhteen keskinkertainen tai sitä parempi. Peruna kasvoi pitkälle syksyyn, ja marjasato oli erinomainen lakkaa lukuun ottamatta, sillä paikoin kesäkuun hallat veivät kukat.
    Wähälässä valmistauduttiin jouluun, ja noina aikoina lapsille alettiin laittaa lahjoja porvariperheiden tapaan. Rahvaalla ne olivat lähinnä itse veistettyjä tai ommeltuja leluja sekä vaatetta kuten kenkiä. Erityisesti ruokaan satsattiin ja tarjolla saattoi olla tavanomaisen ohrapuuron lisäksi rusinasoppaa. Suolakala ja perunavelli jätettiin arkeen, sillä niitä oli lähes aina tarjolla. Uunissa paistettiin lanttu- ja porkkanalaatikoita sekä lihaa, joita ei juurikaan arkena laitettu. Jouluksi varattiin tietenkin myös kahvia, nisua sekä juustoleipää, ja saattoipa olla, että isä oli raskinut ostaa kaupunkireissullaan nekut isommille lapsilleen.
     Kyseisen vuoden joulusta ei kuitenkaan tullut toivotunlaista, eikä juhlinta maistunut Wähälässä. Juuri pyhien alla, 22. päivä, kun valoisa aika oli lyhimmillään, korjasi kuolo pikkuisen Riita-Kaisan. Muistitieto ei kerro miksi vasta puolivuotias pienokainen menehtyi, ja kirkonkirjassakin lukee vain, että syy on tuntematon. Tulirokkoa oli seudulla kyllä ollut, mutta siitä ei Riita-Kaisan kohdalla ole mainintaa. Vaikka rokotuksiakin annettiin, oli monenlaisia lastentauteja liikkeellä. Mikkosilla oli kaksinkertainen suru, sillä vain kuukautta aikaisemmin heikkous oli vienyt Jooseppi veljen ja tämän Iida vaimon esikoisen, Kaisa Augustan vain kaksiviikkoisena.
   Pikkuinen Riita-Kaisa saatettiin haudan poveen uudenvuoden aatonaattona, eikä tuohon aikaan ollut tapana pitää hautajaisia pienille lapsille, kuin oman perheen kesken. Todennäköisesti isä valmisti arkun, johon lapsi puettiin ja laitettiin. Äiti ja sisaret jättivät hyvästit kotona, kenties virren kera, jonka jälkeen isä ohjasti reen Oulujärven yli Paltaniemelle, raskas kyyti mukanaan. Perillä hän kaivoi haudan, laski pienokaisensa maan poveen, ja pappi kävi siunaamassa lapsivainajan. Todennäköisesti isä rakensi haudalle puuristin, jossa pienokaisen nimi näkyi jonkun vuoden, kunnes kirjaimet lahosivat ajan oloon pois.

Melalahden maamiesseura oli katovuosina anonut rahaa maantien tekemiseksi Hahtolasta Sutelaan, sillä Vaarankylään johti vain hivenen polkua leveämpi kulkuväylä. Väliin kärrytietä ei juurikaan erottanut, kun se kulki pellon poikki tai sen piennarta talolta toiselle. Vuoden 1901 lopulla Vaarankylän tien tekoon hätäaputöinä myönnettiin 1000 markan määräraha, mutta työntekoon päästäisiin vasta seuraavana keväänä.

   Jos oli edellinen kesä ollut lämmin ja kuiva, oli 1902 suvi täysin päinvastainen. Kesäkuukausien keskilämpötila oli 5-6 astetta kylmempi kuin edellisenä ja sadetta tuli yleisesti vähintään viisinkertainen, paikoin jopa yhdeksänkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna. Märkyys ja hallat veivät viljan, perunan sekä heinän ja syksy tuli varhain. Lokakuun alussa, kun lehti oli puissa, satoi lunta paikoin jopa 15 senttiä. Monin seuduin lumi jäi pysyväksi, koska koko kuukauden keskilämpö oli viitisen astetta pakkasen puolella.

   Kato oli todella paha, kulunutta suvea verrattiin jopa Nälkävuoden 1867 kesään, vaikka se ei aivan yhtä kylmä ollutkaan. Sato oli kuitenkin niin olematon, että tilallisilla ei ollut enää juurikaan varaa pestata renkejä koko vuodeksi, vaan vain päivätöihin. Muutama sai toimeentulon tervasta, kun Näälmanni palkkasi miehiä Kiehimän tervahovissaan, soutamaan tynnyreitä Ouluun. Snellman kauppahuoneella oli Kiehimänjoen rannassa hulppea Joenniemen rakennus, jossa sijaitsi Kustaa Adolfin konttorin ja asuintilojen lisäksi Carlotta-vaimon pitämä kauppapuoti. Myös Melalahden Paavolassa oli ollut kajaanilaisen Ivan Sergejeffin kauppa, jota puotipuksi hoiti, ja johon Juuso Huusko souti tavaraa Kajaanista, mutta noihin aikoihin kauppiaana oli jo Heikki Kusti Leinonen, joka oli asunut talossa jo pidempään.

    Melalahden, Kiveskylän ja Warisniemen alueen valtasi ameriikankuume. Tai sanotaanko että se valui Puolangan puolelta, jossa lähtijöitä oli jo edellisellä vuosisadalla ja rapakon taa menneitä enemmän kuin mistään muusta Kainuun kunnasta. Aluksi melalahdesta lähtevät olivat enimmäkseen nuoria, naimattomia miehiä, mutta harva kainuulainen nuorukainen kuitenkaan pakoili uutta asevelvollisuuslakia, jonka myötä saattoi joutua sotimaan kauas kotimaasta sen mukaan, missä Venäjän joukot taistelivat. Edellä mainitusta huolimatta armeijaan pääsy oli monelle tilattomalle toivottu, tiesihän se maksuttoman leivän kolmeksi vuodeksi.

     Loppuvuodesta Melalahden Nojolaan päätettiin perustaa lahjoitusvaroin turvakoti, johon otettaisiin sellaisia lapsia, joiden kotona ei riittänyt ruokaa ja vaatetta kaikille. Toiminta lienee alkanut vuodenvaihteen tienoilla kahden ”helsinkiläisneidin” johdolla. Neidit Elisabeth Olander ja Anna Geitlin olivat koulutettuja lastentarhaopettajia, jotka pitivät lastenkodin asukeille myös alkeiskoulua. Pyynnöstä he järjestivät varttuneemmalle väelle pyhäkoulua, jossa myöskin opetettiin lukemista, kirjoittamista sekä laskentoa, ja tapahtumat päättyivät hartaushetkeen.

    Vaarankylän tien hätätyörahan innoittamana maamiesseura anoi syyskuussa 1902 varoja myös Melalahden kylän läpi kulkevan, noin kolmen kilometrin tien rakentamiseen, niin että se lähtisi Hahtolasta, kulkisi muun muassa Horkkalan, Pietolan, Nojolan Ukkolan ja Juusolan kautta ja päättyisi laivarantaan. Melalahtelaiset nimittivät tuota Hahtolanmäen ja Oulujärven välistä aluetta Isokyläksi, kirkonkirjoissa se on Rantakylä. Osa matkasta oli tarkoitus kunnostaa, mutta osittain tietä täytyi tehdä alkutekijöistä, sillä vanha kulki paikoin pellonpientareita vailla kunnollista tienpohjaa. Vaarankylän tien rakennus ei ollut edennyt toivotulla tavalla, kun paikalle ei saatu kunnollista työnjohtajaa, vaan vasta kolmas sai työt sujumaan kohtuu hinnalla ja kannot sekä kivet poistaen, ei niitä kierrellen.   

   Melalahden Isokylän tielle ei myönnetty määrärahaa, joten maamiesseura uudisti hakemuksen marraskuussa, että seuraavalle kesälle saataisiin varoja hätäaputyöhön. Aiemmin haettu summa oli ollut yli 1500 markkaa, jolla kylätiestä olisi tehty 4,5 metrin levyinen maantie. Tällä kertaa selvitys tehtävästä työstä sekä kustannusarviosta oli eritelty tarkemmin, ja rahaa haettiin vain 600 markkaa, jolla katettaisiin olevan tien korjaukset.

   Lasten turvakotiin otettiin 53 lasta, joista kahdeksan oli sijoitettu kamariin ja loput pirttiin, jossa nämä nukkuivat rintarinnan tuvan nurkkiin laudoista rakennetuissa suurissa kerrossängyissä. Pirtti olikin suuri, 8 metriä kanttiinsa, ja huonekorkeuskin oli neljä metriä, joten suuri lapsimäärä ei tehnyt tilasta ahdasta. Piian keittämä ruoka oli lähinnä puuroa ja leipää, mutta kotona nämä neljän ja kymmenen ikävuoden välillä olevat pienokaiset eivät olisi saaneet sitäkään.

   Samaan aikaan toimi Pietolassa työkoti, jossa käsitöiden teon vastineeksi tarjottiin yksinkertaista ruokaa, mahdollisesti myös majoitusta, jos hätäaputyöläinen oli kauempaa. Työkotia johti kirkkoherran tytär, neiti Elsa Rechardt, mutta tässäkin lienee keittäminen ollut piikojen tehtävä.

   Yritettyään neljän aviovuoden ajan haalia elantoa kokoon, päätti Mikkosen Kalle Jooseppi lähteä huhtikuun alussa etsimään parempaa tulevaisuutta Ameriikasta. Lieneekö vaimon ollut tarkoitus mennä perässä Hancockiin, mutta sitä ei tapahtunut. Ida pysytteli Melalahden Järvelässä, edelleen lapsettomana, sillä toista pienokaista ei poisnukkuneen Kaisa Augustan jälkeen kuulunut.

  Kesä 1903 oli lähes edellisen kaltainen, vain hivenen lämpimämpi, mutta erittäin märkä. Olosuhteiden pakosta oli syksyn sato keskinkertainen tai sitä huonompi. Hädässä alkoivat olla maattomien ja torppareiden lisäksi myös pientilalliset, jollaisia suurin osa Melalahden tilallisista oli.

    Noina surkeina aikoina isännät alkoivat suunnitella kylälle osuuskassan perustamista, jonka avulla voitaisiin myöntää edullisia lainoja niitä tarvitseville. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuun 20. päivänä, jolloin mukana oli miehiä Kiveskylästä, Kiehimästä ja Melalahdesta, samoja nimiä, joita olen kirjoituksissani maininnut, esimerkiksi Mikkosen Kalle Warpamäestä, Huuskon Juuso Järvelästä, Mustosen Josua Itkonpellosta ja Kovalaisen Aatami Selkälästä. Perustavaa kokousta, seuraavan kuun puolivälissä, he päättivät pyytää johtamaan agronomi H Lindbergiä Seppälän maanviljelysopistolta Kajaanin maalaiskunnasta.

Lehti puussa, ensilumi maassa

    Helmikuussa alkoi sota, kun japanilaiset hyökkäsivät Venäjän laivastotukikohtaan Port Arthurissa, Kiinan rannikolla. Venäjä menetti heti ensitaisteluissa seudulla olleet alukset, joten 11 sotalaivaa aloitti kahdeksan kuukautta kestäneen purjehduksen Itämereltä Tyynelle merelle. Myös Suomessa asepalveluksen suorittaneita nuorukaisia määrättiin mukaan sotaan, joten he saivat marssia Venäjän poikki Mantšurian taisteluihin, ja joutuivat vielä häviön jälkeen talsimaan takaisin. Muutama paltamolainenkin oli mukana kyseisellä sotaretkellä, ja siitähän riitti paluun jälkeen kerrottavaa kotiseudulla. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet mukaan sotaan, ja moni nuori mies osti laivalipun ja suuntasi Ameriikkaan tai Kanadaan, sillä jostakin syystä heille myönnettiin edelleen passeja, jotka tosin olivat voimassa ainoastaan kaksi vuotta.
   Valtio oli patistanut vuosisadan ensimetreillä kuntia perustamaan kansakouluja myös syrjäkylille, ja asiaa oli Paltamossakin pohdittu sekä saatu aikaan koulupiirijako. Kouluja oli tarkoitus rakentaa Mieslahteen ja Kiehimään, jonne myös Uuran lapset sijoitettaisiin sekä Melalahteen, joka palvelisi myös Kiveskylän aluetta. Oulujärven pohjoispuolen asukkaat olivat syystäkin näreissään, kun Paltaniemen koulua ryhdyttiin laajentamaan sen sijaan että uusia oppilaitoksia perustettaisiin. Tilanteeseen saatiin kuitenkin pian muutos ja kuntakokous päätti toukokuun lopulla 1904, että Kiehimänsuun kylään perustetaan sekakansakoulu, joka olisi avoin tytöille ja pojille, aivan kuten Paltamon ensimmäinenkin koulu oli. Valtiolta oli anottu rahallista apua, mutta opetus päätettiin aloittaa ennen päätöksen saapumista, ja niin pienten lasten koulu käynnistyi syyskuun 12. päivänä Kiehimän Heiskalassa. Talo sijaitsi Kiehimän- tai Mustolanvaaralla, ja siitä oli vuokrattu pirtti luokaksi, sekä pari kamaria opettajan asunnoksi. Vajaa kolme viikkoa myöhemmin 50 lasta aloitti varsinaisen kansakoulun, vaikka pätevää opettajaa kylälle ei oltu saatukaan, varmaan syrjäisen sijainnin ja heikon palkan vuoksi.
    Oulun läänin Talousseura myönsi tammikuussa 1904 Melalahden maamiesseuralle 250 markan apurahan. Yksi seudun ensimmäisistä osuustoiminnan muodoista oli yhteisen siitossonnin hankinta. Kun kuun lopulla ostettu eläin maksoi vain 200 markkaa, käytettiin yli jääneet rahat heinänsiementen hankintaan. Sonni sijoitettiin Juho Leinosen Sutelaan, jonne varastoitiin myös timotein siemenet, joita jäsenet saivat 50 % alennuksella niiden ostohinnasta.
    Kun kesäkuun alussa ensimmäinen juna puksutteli Iisalmesta Kajaaniin, avautui kainuulaisille uusi reitti maailmalle ja moni sitä myös käytti muuttaakseen Etelä-Suomen tehdaskaupunkeihin tai lähteäkseen rapakon taakse tienaamaan taaloja. Laivayhtiöt mainostivat Kajaanin Lehdessäkin Hangosta lähteviä aluksia, jotka veivät Atlantin taa, useimmiten Hampurin tai Hullin kautta.
    Ei tullut siitäkään suvesta runsassatoinen. Alkukesän hallat veivät marjojen kukat tai raakileet, mutta suuressa osin Kainuuta ruis oli vasta tupella, ohra hauenhampailla ja potunkasvut vielä maan peitossa. Heinää saatiin paremmin kuin edelliskesänä, mutta pakkanen puraisi jälleen heinäkuun lopulla ennen kuin vilja oli kypsynyt.
    Lokakuussa lehdet kirjoittelivat japanilaisten sotalaivojen olevan Euroopan rannikolla, mutta tieto osoittautui vääräksi. Todellisuudessa Venäjän laivasto aiheutti Pohjanmerellä niin sanotun Doggermatalikon selkkauksen, kun se tulitti erehdyksessä englantilaisia kalastusaluksia, joita luuli japanilaisiksi torpedoveneiksi.

Kainuussa oli takanaan enemmän kuin seitsemän laihaa vuotta, eikä niitä ollut edeltänyt seitsemää lihavaa vuotta, jolloin olisi pystynyt säästämään pahan päivän varalle. Huonot sadot alkoivat näkyä Wähälässäkin siinä määrin, että Heikki päätti lähteä hankkimaan taaloja rapakon takaa. Mikään nuoruuden päähänpisto lähtö ei ollut, sillä Heikille oli kertynyt ikää jo 42 vuotta.
Matkarahaa hänellä tuskin oli omasta takaa, joten varat täytyi lainata, kenties Antinlahden ”rikkaalta Leinoselta” tai pankista, joita oli Kajaanissa jo useampi. Vakuudeksi hän on varmaan joutunut pistämään torppansa, sillä ilman takuuta hän tuskin olisi ainakaan pankista rahaa saanut.
     Heikki sai matkatovereikseen kolme muuta, enemmän tai vähemmän tuttua miestä samalta seudulta. Nuorin lähtijöistä oli Aleksanteri Tervonen Kivesjärven Länsirannalta, Mustolasta. Matkustusdokumenttien mukaan Aleksi oli 19-vuotias, mutta todellisuudessa kyseinen ikä tuli täyteen vasta päivää ennen Ellis Islandille saapumista. Aleksin isä oli talollinen Mikko Tervonen, äiti Riitu Moilanen, Melalahden Pietilän Pekan tytär. Perhe oli muuttanut Mustolaan vain seitsemän vuotta aiemmin, kun talon tuolloinen isäntä Heikki Haataja ehdotti Tervoselle saman järven rannalla olevien tilojen keskinäistä vaihtoa. Haataja oli taloudellisesti vaikeuksissa, ja sai ilmeisesti myös vähän välirahaa, mutta siitä huolimatta hän myi Selkälän seuraavana vuonna muurari Aatami Kovalaiselle ja jäi itse taloon loiseksi.
    Mustolan kuudesta lapsesta muutti muitakin Ameriikkaan, pikkusisko Katri eli Kaisa Maria kaksi kuukautta myöhemmin ja isoveli Antti Iivari parin vuoden kuluttua. Kaikki kolme sisarusta jäivät pysyvästi rapakon taa, joista ainakin Katri kävi kotonaan useamman kerran. Tervosen Mikon lapset lienevät niitä harvoja, joiden ei välttämättä tarvinnut ottaa lainaa matkaa varten, vaan he saattoivat saada matkarahat isältään perintöosuuttaan vastaan.
    Ikäjärjestyksessä seuraava lienee ollut porukasta kaikkein vierain matkakumppani Heikille. Kolmikymppinen Juuso Pikkarainen oli syntynyt Säräisniemellä, josta perhe oli muuttanut Kestilään hänen ollessa pikkupoika. Kestilässä hän oli aikuistunut, löytänyt vaimon ja saanut pojan edellisvuosisadan lopulla. Juuso tuli vaimonsa Riitu Kustaava Pussisen sekä Santeri-pojan kanssa helmikuussa 1903 Rahonahon kruununtorppaan, josta Iivari-appiukko oli kuollut vuotta aiemmin. Torppa sijaitsi Oulujärven rannalla, Kiveslahdessa, aivan Kivesjärvestä laskevan Alanteenjoen tuntumassa.
     Kolmas, puolankalaissyntyinen, 35-vuotias Antti Heikkinen oli vuorostaan Heikille kaikkein tutuin, tarkemmin sanottuna sukulainen. Hänen vaimonsa Elsa Mari Wäisänen oli Wähälän Riitu Kaisan isosisko, joka oli mennyt piikomaan Puolangan Kotilankylään joulun jälkeen 1888. Kolme kuukautta myöhemmin Elsa oli jo naimisissa itseään viisi vuotta nuoremman, vasta 18-vuotiaan Antti Alarikinpoika Heikkisen kanssa, joka oli lähtöisin Meteli nimisen talon Lappi-torpasta Osmankajärven rannalta.
     Antti ja Elsa luokiteltiin tuolloin irtolaisiksi ja he asuivat Puolangan puolella, Paavola nimisessä mökissä, Vaarankylä Meidän kylä -kirjan mukaan: ”Rahikkalan aidan takana” ja kyseinen talo sijaitsi Kongasjärven ja Paakanajärven välissä, Rahikkalanvaaran luoteisrinteellä. Perheen ensimmäinen lapsi, Janne syntyi vihkivuoden syyskuussa, ja tytär Hilma Maria puolitoista vuotta myöhemmin, mutta puoli vuotta tuosta esikoinen kuoli. Ilmeisesti Antti oli Ameriikassa niihin aikoihin, kun kolmas lapsi, Amanda syntyi joulukuun alkupäivinä 1893. Samainen päivä on merkitty myös pienokaisen kuolinpäiväksi lisämerkinnällä ”mort. sine conf.” eli kuollut ilman hätäkasteen vahvistusta.
     Missä vaiheessa Antti palasi taalojen hausta, on jäänyt epäselväksi, mutta viimeistään alkuvuodesta 1899, sillä perheen neljäs lapsi syntyi kyseisen vuoden lokakuussa Kemijärvellä, minne hän oli suunnannut Elsan sekä ostamansa uuden hevosen kanssa. Hilma jäi Elsan isovanhempien hoiviin Vaarankylän Väisälään, kun tytön vanhemmat suuntasivat pohjoisen savotoille. Puolison huhkiessa metsätöissä, hoiteli Elsa keittopuolta pitäen kanttiinin tapaista metsäkämpällä, mutta pyöräytti siinä sivussa pojan, josta tuli Antti isänsä kaima.
     Viides lapsi, Emil on merkitty Paltamossa syntyneeksi, vaikka hän näki päivänvalon kesäkuun alussa 1900, ja perhe vaihtoi seurakuntaa vasta seuraavan kuun puolivälissä, pojan kastepäivänä. Perhe muutti tuolloin Kivesjärven Kovalanniemeen, jossa asui jo viisitoista henkeä, muun muassa isäntä Lauri Heikki Wäisänen vaimoineen sekä Antin isovelipuoli Nuuti perheineen. Antti ja Elsa olivat kanssa-asujia, kunnes lunastivat itselleen 0,1113 manttaalin osuuden, Uutelan, joka kulki Kovala 12 numerolla.
     Jälleen perhettä kohtasi suru, kun pikkuinen Antti kuoli yskään puolitoistavuotiaana. Antti ja Elsa saivat vielä yhden lapsen, kun Ida-tytär syntyi lokakuun alussa 1903, mutta hänestäkään ei tullut pitkäikäistä, vaan maallinen vaellus päättyi jo vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Oliko tyttären kuolema viimeinen sysäys lähteä hankkimaan rahaa rapakon takaa, sillä Antti haki papinkirjan alle viikkoa myöhemmin ja oli Kuopiossa passin haussa vain viisi päivää tyttären hautaamisen jälkeen. Toinen innoittaja lienee ollut Elsan Ja Riitu Kaisan pikkuveli Pekka, joka oli lähtenyt matkaan kaksi viikkoa ennen nelikkoa, ja kolmas se, että Antti Elsoineen oli juuri ostanut Uutelan ja he tarvitsivat rahaa lainan maksuun.
     Mustolan Tervosia ja Rahonahon Pussisia voitiin pitää sukulaisina, ainakin tuohon maailmanaikaan. Mikko Tervosen sisko Brita Stiina oli naimisissa Juuso Pikkaraisen Riitu-vaimon sedän kanssa, eli Aleksi ja Riitu olivat serkkujen serkut.
     Jälleen perhettä kohtasi suru, kun pikkuinen Antti kuoli yskään puolitoistavuotiaana. Antti ja Elsa saivat vielä yhden lapsen, kun Ida-tytär syntyi lokakuun alussa 1903, mutta hänestäkään ei tullut pitkäikäistä, vaan maallinen vaellus päättyi jo vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Oliko tyttären kuolema viimeinen sysäys lähteä hankkimaan rahaa rapakon takaa, sillä Antti haki papinkirjan alle viikkoa myöhemmin ja oli Kuopiossa passin haussa vain viisi päivää tyttären hautaamisen jälkeen. Toinen innoittaja lienee ollut Elsan Ja Riitu Kaisan pikkuveli Pekka, joka oli lähtenyt matkaan kaksi viikkoa ennen nelikkoa, ja kolmas se, että Antti Elsoineen oli juuri ostanut Uutelan ja he tarvitsivat rahaa lainan maksuun.
     Mustolan Tervosia ja Rahonahon Pussisia voitiin pitää sukulaisina, ainakin tuohon maailmanaikaan. Mikko Tervosen sisko Brita Stiina oli naimisissa Juuso Pikkaraisen Riitu-vaimon sedän kanssa, eli Aleksi ja Riitu olivat serkkujen serkut.

Lapsen ruumissaatto

Kun neljä miestä lähti kohti tuntematonta tulevaisuutta, jäi Paltamoon odottamaan kolme vaimoa ja seitsemän lasta, sillä kaikki olivat ”akkamiehiä” paitsi Aleksi, jolla ei vielä perhettä ollut. Nelikko ylitti jäisen Oulujärven lyhyenä tammikuun päivänä, ehkä kävellen tai kenties Mustosen reellä, jota saattoi ohjastaa vaikka Aleksin Iivari veli.

    Pikkaraisen Juusoa jäi Kiveslahteen ikävöimään paitsi vaimo, myös perheen ainokainen, Santeri poika, joka oli täyttänyt neljä edellissyksynä. Elsan seuraksi Kivesjärven Uutelaan jäi lähes 14-vuotias Hilja Maria sekä alle viiden vanha Emil, eikä perhe enää kasvanut tuon jälkeen, joten Elsa ja Antti saivat pitää ainoastaan kaksi lasta kuudesta syntyneestä. Ainakin osan Antin reissun ajasta Elsan veli Paavo Väisänen, joka isännöi Vaarankylän Wäisälää, vuokrasi Uutelan peltoja viljelyä varten.

Heikin oman perheen lapset kuuluivat isän lähtiessä suunnilleen samaan ikähaarukkaan kuin Antin ja Elsan jälkeläiset. Kalle oli 12-vuotias, Pekka melkein kymmenen ja Maria Augusta kuuden, mutta Leunard-kuopus täytti seuraavana kesänä vasta neljä.

Miten matka taittui Amerikkaan, käy ilmi seuraavasta Heikki Mikkosen tarinasta, jota jatkan, kunhan taas löydän aikaa ja tarmoa kirjoittamiseen. Matkan kuvaus ei tule olemaan kovin tarkka, koska haluan säästää kerrottavaa myös Heikin veljien tarinaan, jotka myöskin kävivät rapakon takana.




Tarinassa käytetyt kuvat:
Maalaukset Albert Edelfeltin tuotantoa
Esivanhempien valokuvat sekä otteet kauppakirjoista sukumme arkistoista
Otteet kirkonkirjoista SSHY-jäsensivustoilta
Otteet lehti-ilmoituksista https://digi.kansalliskirjasto.fi/
Vanhat valokuvat finna.fi, erilaiset Facebook ryhmät
Muut kuvat haalittu omasta, sukulaisten ja tuttavien sekä ilmaiskuva sivustojen materiaaleista

Alkuun