Jälleen on lähes vuosi kulunut edellisestä blogi-päivityksestä, mutta kun en ole mitään kirjallista julkaissutkaan, niin en ole nähnyt ajankohtaiseksi lisätä tänne mitään. Joulutarinan olen sentään saanut aikaiseksi, ja antanut sen muutamalle tuttavalle sekä työkavereille luettavaksi. Muillakin on mahdollisuus tutustua "Ekaluokkalaiseen" Joulutarinat -välilehdellä.
Joku sanoi todella osuvasti, etteivät elämän ruuhkavuodet ole silloin kun lapset ovat pieniä, vaan vasta kun lähenet eläkeikää. Silloin täytyy oman työn lisäksi hoitaa lastenlapset ja ikääntyvät vanhemmat sekä muut sukulaiset, kuunnella lasten murheet sekä kestää omat sekä puolison sairaudet ja vaihdevuodet. No omalla kohdallani vain osa noista on huolenani, mutta silti tuntuu että olen hidastunut iän myötä enkä ehdi tehdä edes puolta siitä mitä olen suunnitellut.
Kun kuusikymmentä lähenee, on itsellä ja ympärillä lähes pelkästään krenkkaa ja kränkkää. Tapaa kenet tahansa tuttavan, on puheenaiheena sairastaminen, enkä nyt tarkoita flunssaa. Läheisistäni lähes jokainen on viimeisen vuoden aikana ollut sairaalassa tai erinäisissä tutkimuksissa, ja kuolema on vienyt ympäristöstäni kahdeksan ihmistä, lähimpänä oma äitini, joka siirtyi isäni ja kahden veljeni seuraan elokuun lopulla.
Tätä nykyä elämän ilot pitää koota pienen pienistä muruista, mutta onneksi niitäkin vielä löytyy, kuten puoliso ja tytär, joka tosin muutti kesällä omilleen. Ja tietenkin myös tyttären kissa, joka jäi luoksemme iloksi ja harmiksi.
Syksyn synkkyyden ja surun keskellä oli kaivattu kohokohta, kun kävimme työporukan kanssa Portugalissa. Vaikka liikkuminen tuottikin välillä tuskaa, oli reissu todella antoisa ja olen erittäin iloinen, että pääsin mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti