Onko koti kaukana?
Työntäyteiset viikot ovat takana ja Eera kiirehtii parakkirakennukseen, jossa hän kortteeraa jakaen pienen huoneen työkaverin kanssa. Ladattu akku odottaa sängyn alla, sillä vaikka auto on suhteellisen uusi, ei hän jätä mitään arvailun varaan, kun ulkona on pikkupakkanen.
Eera on ollut Olkiluodossa alkukesästä saakka, kun Vesi-Pekka Oy sai maansiirtourakan alueelta, johon on nousemassa ydinvoimala. Hän tekee töitään Jariksi nimetyllä laahauskauhaisella kaivinkoneella, jota on käyttänyt lukuisilla muillakin työmailla. Vesi-Pekka on ollut Eeran työnantajana jo avioliittoa edeltäneellä ajalla, ja yritys on tarjonnut kiitettävästi työtä, vaikka kevättalvisin on usein hiljaisempaa, kun vedet ja maa jäätyvät. Firma antaakin loman kaksinkertaisena, jos sen pitää ankarimpina talvikuukausina, ja järjestely koskee yhtä lailla loman pituutta kuin sen ajalta saatavaa palkkaa. Toki Eera säästää osan lomastaan kesäksi, mutta pituudesta voi tinkiä, kun silloin perheen saattaa ottaa mukaan työmaapaikkakunnalle. Vaimo ja neljä lasta ovatkin telttailleet viikkotolkulla useana suvena ja monen työmaan lähiseudulla.
Voi sanoa, että Vesi-Pekka osasi arvostaa paitsi työmiehiään, myös heidän vaimojaan. Muutama talvi takaperin, kun Suomessa vielä hohtivat keväthanget ja paukkuivat yöpakkaset, vietti yritys 20-vuotis juhlaansa Rhodoksella. Viikon verran lähes parisatapäinen väki, jo pidempään firmassa olleet toimihenkilöt ja duunarit puolisoineen, saivat nauttia laadukkaassa hotellissa täysihoidosta, johon sisältyi aivan kaikki mitä suuhunsa halusi pistää. Ja juhlapuheessa pomot kiittelivät erityisesti vaimoja, jotka mahdollistivat miestensä työskentelyn pitkienkin matkojen takana.
Lisäksi työntekijät saivat suhteellisen hyvää palkkaa, jonka päälle juoksi vielä päivärahat, kun töissä oltiin kaukana kotoa. Yleensä työpäivään kertyi 12 tuntia, kuuden tunnin pätkissä, kahden viikon ajan, jonka jälkeen oli viikko vapaata. Järjestely oli niin poikkeuksellinen, että siinä oli ollut selittämistä AY-pomoille, jotka pyrkivät parantamaan työntekijöiden etuja ja halusivat, ettei kukaan tee yli kahdeksan tunnin työpäivää. Vesi-Pekan luottamusmiehet saivat pitkään vakuutella, että erikoinen työaika oli nimenomaan työntekijöiden toive. Varmuuden vuoksi oudosta työajasta tehtiin yleisestä linjasta poikkeava, erillinen sopimus työnantaja ja -tekijä liittojen kesken, ettei kukaan voisi myöhemmin kiistää asiaa.
Nyt joulun alla vesi-pekkalaiset tekivät pidemmän työrupeaman tavanomaisen kaksiviikkoisen sijaan, että kotiin päästiin hyvissä ajoin ennen pyhiä eikä takaisin ollut kiire kuin vasta loppiaisena. Eerakin oli ollut kotona edellisen kerran paljon ennen itsenäisyyspäivää, kyseisenä pyhänä työmaa kuitenkin seisoi, olihan se sen verran tärkeä päivä. Kuluneena vuonna ei telkkarista seurattu Linnan juhlia, koko tapahtuma oli peruttu Sylvi Kekkosen kuoltua vain muutamia päiviä ennen kuin hänen olisi pitänyt olla miehensä rinnalla kättelemässä vieraita.
Eera asentaa akun pikaisesti konepellin alle ja vilkaisee, että renkaissa on ilmaa, vaikka hän on tarkastanut paineet pari päivää aiemmin. Sitten keula itään, Lapijokea kohden, josta hän kääntyy kasitielle, jolloin juuri laskemassa oleva aurinko jää selän taa, korkealle se ei ole joulunalusviikolla noussutkaan. Eera ei tee turhaa mutkaa pikkuiselle kirkonkylälle, vaan sivuuttaa Eurajoen sen laitamalta.
Tänä vuonna Eeran vaimo hoitaa suurimman osan jouluostoksista kotipitäjässä, jossa on parempi valikoima kuin Eurajoen kylässä, vaikka sekin on kasvamaan päin ydinvoimalatyömaan myötä. Ei Paltamossakaan ole yhtään tavarataloa, mutta siitä huolimatta kotipitäjästä sai melkein kaikkea. Kylänraitilta löytyy lukuisia sekatavarakauppoja, sekä useita erikoismyymälöitä, joista saa muun muassa kodinkoneita, vaatteita, leluja ja kaikenlaista paperitavaraa, mutta myös rakennustarvikkeita sekä työkaluja.
Tietenkin Eeran täytyi ostaa Maria-vaimolle jotakin, ihan jo pelkästään kiitokseksi kaikesta mitä hän teki joulun, mutta myös perheen arjen eteen. Niinpä miehellä on pieni paketti, jossa on vaimolle kaunis kultadublee kaulakello vitjoineen, joka sopii vaikka koruksi. Ehkä hän olisi saanut lahjan kotikylästä Väisäsen Kello ja Kullasta, mutta päätyi ostosmatkalle lähimpään kaupunkiin Raumalle, vaikka sekin oli vain pieni paikka, likimain Kajaanin kokoinen.
Kolmisen vuotta aiemmin Eera oli ollut joulun alla töissä Vuosaaressa, johon rakennettiin laivatelakkaa, ja silloin käytettävissä oli Helsingin laaja myymälävalikoima. Lapsetkin olivat silloin vielä pienempiä, ja runsaasta tarjonnasta oli helppo löytää leluja, joita Kainuussa ei vielä ollut kaupan, ja Eerasta oli mukava laittaa jälkikasvulleen lahjaksi jotain erilaista kuin kaikilla naapuruston lapsilla. Mieluisimpia olivat olleet rattikelkka, muodikkaat nukenkalusteet, Lego junarata, muoviset minisukset ja suurella imukupilla pöytään kiinnitettävä siivutuslaite, joka kampea pyörittämällä viipaloi makkarat, juustot, leivät, kurkut ja mitä nyt mieleen tulee.
Nyt leluja ei kaipaa edes nuorimmainen, juuri 11 täyttänyt Simo, ja pari vuotta vanhempi tytärkin alkaa näyttää nuoren naisen elkeitä. Esikoispoika oli jo piirua vaille aikuinen, ajeli kesäisin kevarilla ja tanssitti tyttöjä Paltalinnassa tai sivukylien työväentaloilla. Keskimmäinen poika pääsi edellisjuhannuksena ripille, mutta hän on isoveljensä vastakohta, samoilee metsissä rippilahja kameransa kanssa ja kehittää itse otoksensa tai nyhjöttää vinttikamarissa ja valvoo yöt DX-kuuntelua harrastaen. Harri on kyllä kätevä käsistään, itse hän on rakennellut kaikki laitteensa vanhoista putkiradioista, joilla kuuntelee kaukaisten maiden radiolähetyksiä ja soittaa musiikkia Radio Luxembourgista.
Ensimmäisen pysähdyksen Eera on päättänyt tehdä Porissa, sillä kotiin saakka ei tankissa olevalla bensalla pääse, ja työkaveri tiesi polttoaineen olevan kyseisen kaupungin Unionilla halvempaa kuin Eurajoella. Aiemmin ei ollut niin tarkkaa mistä bensan osti, mutta hinta on noussut pilviin. Toissakesänä litrahinta oli kalliissakin paikassa alle 70 penniä, nyt siitä saa maksaa markan ja kaksikymmentä penniä. Eikä korotuksille näytä tulevan loppua, vaikka energiakriisin alkusyy, reilun vuoden takainen Jom Kippur -sota Egyptin ja Israelin välillä, oli ollut ohi kolmessa viikossa. Rauhaa maiden välille ei vielä oltu saatu, ja muutama nuori työkaveri oli lähtenyt edistämään sitä liittymällä YK:n rauhanturvaajiin.
Mittarilla, jossa huoltamon poika tankkaa autoilijan puolesta, täytyy pulittaa vielä kaksi penniä lisää litralta, niinpä Eera kurvaa itsepalvelun kohdalle. Hän käy harvoin Unionilla, vaikka sellainen kotikylässäkin on, toisin kuin Kesoil, jota hän tällä hetkellä suosii, koska sieltä saa keräysmerkkejä kristallilaseja varten. Joku tuttu arvosteli, että ne ovat vain ranskalaista puristekristallia, mutta Eerasta ne ovat ihan hienon näköisiä. Eera ajaa Cortinansa parkkiin, ja huomaa huoltamon olevan ammattikuskien suosiossa, sillä pihassa seisoo neljä rekkaa. Sisälle maksamaan mennessään hän päättää juoda sämpylä kahvit, että jaksaa ja pysyy paremmin valppaana pitkällä ajomatkalla. Baarin puolella on vain puolenkymmentä pöytää, ja muiden äärellä istuu useampia miehiä, vain sotapoikaa vastapäätä on vapaata. Nuorimies nostaa päätään ja vastaa myöntävästi, kun Eera tiedustelee saako tulla seuraksi.
- Onko pitkästi lommaa, Eera kysyy harmaapukuiselta, joka on laittanut manttelinsa ja karvalakkinsa viereiselle istuimelle. Edessään hänellä on tyhjä Coca cola pullo ja puolillaan oleva lasi.
- Joulunpyhien yli, sotapoika vastaa ja jatkaa: - Minne päin oot menossa? Pääsiskö kyytiin?
Eera miettii muutaman sekunnin, haluaako sotilaan matkakaverikseen. Yleensä hänellä on hyviä kokemuksia liftaavista sotapojista, mutta taannoin yksi änkesi suoraan takapenkille ja rupesi nukkumaan, vaikka Eera toivoi tästä juttuseuraa pitkälle ajomatkalle.
- Ajelen Kokkolan ja Kärsämäen kaotta Kajjaanin, ja siitäe vielä vähän matkaa, Eera vastaa ja toivoo ettei tämä solttu tuota pettymystä: - Saathan tuota tulla mukkaan, jos suunta on oekea
- Aika pitkään samaan suuntaan mäkin. Kalajoelle.
- Meillähän onnii sitte yhteistä matkaa Kokkolaan, Eera huomauttaa: - Van siellä ollaan vasta iltamyöhään. Mitenpä meinaat päästä etteenpäen?
- Mulla on Kälviällä täti. Meen sinne yöksi, nuori mies keksii heti ratkaisun: - Kattoo sitten aamulla lisää.
- Minen sitte topsahtele myötääsä. Kälviälle mennään yhellä istumalla.
- Sinne ajaa neljässä tunnissa, jos keli on hyvä.
Molemmat suuntaavat miestenhuoneeseen, josta sotamies selviytyy Eeraa nopeammin ja seisoo pöydän luona odottamassa.
- Jäikö tää sulta? sotapoika osoittaa pöydällä lojuvaa kirjaa. Eera vilkaisee kantta, ja muistaa nähneensä vastikään suomeksi ilmestyneen teoksen jossain kaupassa.
- Minun se on, kuuluu vieras miesääni Eeran takaa: - Luulin, että pöydässä on paikka vapaana.
- Me ollaanni lähössä, Eera vastaa ja suuntaa autolle sotilas kannoillaan. Kuskin paikalle istuttuaan hän kysyy kyytiläiseltään: - Näetkö mikä sen kirjan nimi oli?
- Yksi lensi yli käenpesän, nuorimies sanoo kummastellen kysymystä.
- No missäpä se käenpesä on?
- Ei missään. Käki munii toisten pesiin.
- Se on taskussa, Eera selventää naureskellen: - Kaenuulaeset laettaa käet taskuun. Siis kädet.
- Enpä oo ennen kuullukkaan, sotapoikakin naurahtaa.
- Eikö kirja kerro hullujenhuoneen porukasta, Eera tuhahtaa näkemäänsä teosta tarkoittaen: - Löyvän kyllä parempaahi luettavvaa.
- Mä oon viime aikoina lukenu lähinnä sarjakuvia, sotilas tunnustaa: - Ja pari tupakaverin Jerry Cottonia.
Eera ei viitsi edes sanoa, kuinka vähän hän itse lukee. Jotain suomalaisia kirjoja hän saa sukulaisilta joululahjaksi, viimeksi Päätalon Kunnan jauhot. Eera ei myöskään kerro olevansa niin hidas lukemaan, että yhdessä Iijokisarjan teoksessa häneltä kuluu lähes puoli vuotta, ja hän antaakin vaimon ahmia ne ensin. Enemmän hän tykkää novelleista, ja siksi hän on tilannut jo vuosia Kansa Taisteli -lehteä, jossa sodan käyneet miehet kertovat kokemuksistaan lyhyinä tarinoina.
Ilma on edelleen hivenen pakkasen puolella ja ajokeli hyvä, kun alla on uudet, vasta voimaan tulleiden säännösten mukaiset nastarenkaat. Enää ne eivät saa olla mitkään jääpiikit, jotka voisivat pureutua liian syvälle asfalttiin, tai öljysoraan, jolla pinnoitetaan erityisesti syrjempänä olevia teitä. Nastarattaita ei ole pakko käyttää, eikä edes talvirenkaita, mutta Eeralla ei tullut mieleenkään, etteikö hän laittaisi niitä talven tullen autonsa alle.
Maisemaa peittää ohut lumivaippa ja sänki kuultaa viljapelloilla sen läpi. Viimeksi satanut lumi on niin kevyttä, että ilmavirta on puhaltanut sen pientareille, ja aukeilla suorilla Eera kiihdyttää nippa nappa yli satasen. Hän ei ryhdy hurjastelemaan, vaikka suurimmalla osalla Suomen teistä saa ajaa niin kovaa kuin haluaa. Nopeusrajoituksesta kertovia liikennemerkkejä on lähinnä vain kuntakeskusten lähestyessä, eikä niitä tällä reitillä ole tiheään. Yhtä harvakseltaan sijaitsevat myös kyliä valaisevat katulamput, muuten tiet ovat valottomia, eikä pimeässä tee mieli kaahata. Suurempi vauhti johtaisi vain siihen, että hän saisi ohitella hitaampia ajoneuvoja, mutta vastaantulijoitakin on siinä määrin, että ohituspaikkoja on vähän. Kuin Eeran ajatukset lukien näkyy tienposkessa auto kyljellään ja hän hiljentää vauhtia, jos joku sattuu tarvitsemaan apua.
- Ei oo tuore, Eera toteaa, sillä autonromusta on viety renkaat vanteineen ja varmaan muutakin, kun konepelti retkottaa selällään: - Termiitithi näöttää käyneen.
Noin kaksi tuntia Porista lähdön jälkeen matka on taittunut Vikbyn kylään, jonka pohjoispuolella Valtatie 8 liittyy Helsinki-Tampere suunnalta tulevaan Valtatie 3:een.
- Tarvontie rakennettiin viiskytäkuus, eikä sillä alakuu ollunna katuvaloja, Eera muistelee, kun valtatie muutaman minuutin ajon jälkeen muuttuu moottoritieksi. Nelikaistaisella kulkuväylällä saa päästellä 120 kilometrin tuntinopeutta, joka jäi kyseiselle kolmen kilometrin mittaiselle tienpätkälle voimaan senkin jälkeen, kun energiakriisin aikaiset nopeusrajoitus määräykset yleisesti poistettiin. Rajoituksesta huolimatta Eera ei talvikelillä kiihdytä aivan maksiminopeuteen, ajaa vain hieman lujempaa kuin aiemmin.
- Sinähän muistat hyvin vuosiluvun, sotapoika ihmettelee, ja tuntuu tietävän Eeran puhuvan Suomen ensimmäisestä moottoritiestä.
- En muuten muistasi, van menin naemissiin sinä kesänä.
Vauhdikas meno loppuu lyhyeen, kun tie sukeltaa oikealle jäävän urheilukentän sekä kerrostalojen ja vasemmalla valoisana loistavan kaaren mallisen uimahallin välistä kaupungin keskustaan, ja nopeus täytyy tiputtaa viiteen kymppiin. Reitti Vaasan läpi kulkee leveää Kauppapuistikko katua pitkin, jota reunustavat eri ikäiset sekä kokoiset talot, osa niistä pieniä ja puisia, toiset suuria betonisia tai tiilistä rakennettuja, monet valkoisiksi rapattuja. Kadun keskiosassa kasvaa paririvit lehtipuita, joiden oksastot ovat näin talvella paljaita. Puut ovat vielä matalia ja vähäoksaisiakin, kenties kesä tai kaksi aiemmin uusittuja.
Tavaratalojen valaistut ikkunat toivottavat tulevaa joulua runsaine, värikkäine lahjoineen, mutta Eera ei ehdi ajaessa niitä juurikaan vilkuilla. Liikennettä on paljon sekä autoilla että kävellen, onhan viimeinen perjantai ennen joulua. Ajoreitti kaupungin läpi on helppo, vajaan kilometrin mittainen katu päättyy toriin, jonka edustalta Eera kurvaa oikealle, Vaasanpuistikko kadulle, eli esplanadille, kuten ruotsinkielinen nimi kuuluu. Muutaman korttelin jälkeen ajoväylä kaartaa radat ylittävälle sillalle, joiden katveeseen jäävät rautatie- ja linja-autoasemat. Keskustan talot vaihtuvat teollisuuslaitoksiin sekä julkisiin rakennuksiin, sitten tien molemmin puolin levittäytyy pientalolähiöitä, joiden jälkeen kaupunki jää taa.
Aika-ajoin Eeran ajoreitin lähistöllä putkahtelee esiin asutusta, ja koska on vasta alkuilta, eivät ihmiset ole vielä asettuneet yöpuulle. Ikkunoista kuultavan valon väri kertoo, että monessa kodissa katsotaan televisiota.
- Taetavat katella merentakasija ohjelmija, Eera toteaakin.
- Niin hän ne täällä ruotsinkielisellä alueella, sotamies yhtyy kuskin sanoihin.
Tie kohti Kokkolaa on edelleen melko suoraa ja seutu tasaista, ainakin Eeran mielestä, joka on kotiseudulla tottunut, että mäki todellakin on mäki, eikä vain loivasti nouseva maasto. Vaikka reittiä nimitetään myös rantatieksi, ei meri sen varrella näy kuin muutamana vilauksena, pimeän laskettua ei sitäkään vähää. Alkuperäinen rantatie kulkikin paikoin paljon lännempänä, mutta kun liikkumista haluttiin nopeuttaa, sivuuttaa valtatie monet kylät mantereen puolelta. Samantyyppinen, taajamat ohittavien teiden kehitys on yleistä muuallakin Suomessa, vaikka Eeran kotikylässä, tuolloin vielä Kiehimä nimisessä paikassa, reitti siirtyi vähän sivummalle jo ennen kuin kylä sai kirkkonsa. Aikoinaan maantie kulki kylän keskeiseltä paikalta, Värjän lossirannasta, kauppojen lomitse Oulun suuntaan. Ei Eera sitä aikaa muista, Kiehimänjoen yli rakennettiin rautatie hänen syntymävuonnaan 1930, ja muukin liikenne siirtyi vuorottelemaan samalla sillalla. Siltavahti vaan laski maantiellä liikkuville puomit eteen, kun juna tuli. Itse rata oli saavuttanut seudun jo pari vuotta aiemmin, mutta vain joen itäpuolelle, Meteliin saakka, jossa tilapäisesti sijaitsi Kiehimänsuun kylän rautatieasema.
Eera ei tietenkään malta olla kertomatta kaivinkoneista ja ruoppaajasta, joita hän käyttää työssään. Niinpä solttupoika saa kuulla Wiljamista, Terristä, ja Jarista, jotka kaikki ovat eri kokoisia Lima-kaivinkoneita, sekä Ketju-Pekka ruopasta, jolla kaivetaan laivaväyliä syvemmiksi. Eniten hän kuitenkin kertoo suurimmista kaivureista, venäläisten tekemästä Aleksista sekä varsinkin vielä isommasta, amerikkalaisvalmisteisesta Marion 7400:sta, jollaisia Suomessa on kolme. Tuorein niistä oli Vesi-Pekalla, joka koottiin Paltamossa 1962 ja sillä Eera pääsi harjoittelemaan, kun Leppikosken vesivoimalan alapuolista maastoa muokattiin. Vaikka Marionin kauha ylsi kauas, tarvitsi se itselleen saaren, jota kaivinkone siirsi Kiehimänjoessa sitä mukaa kun työmaa eteni.
Sotamies saa kuulla, että pari vuotta myöhemmin koneen purkamiseen meni 20 000 työtuntia ja siirtämiseen Saimaalle tarvittiin 44 junanvaunua. Eera kertoilee, että Mari on pienen kerrostalon kokoinen, painaa 600 tonnia ja puomi on 54 metriä pitkä. Vaijereiden ja kettinkien avulla sen kauhalla saattaa kahmaista 10 kuutiota maata. Hauskinta Eerasta on kertoa, että kone ”kävelee” etanan vauhtia paikasta toiseen, sadan metrin matkaan menee puolisen tuntia.
- Miten se kävelee? sotilas kysyy väliin.
- No konneen läpi mennee poekittaen kampiakseli ja sen päässä nivelet, jokka liikuttaa tassuja. Ne on semmoset pitkät jalakset siinä konneen sivussa, molemmin puolin. Ne nousoo yhtä aiekaa ja siirtyy toaksepäen ja sitte Mari nostaa pyllyään ja perruuttaa niijen perässä.
- Eikö siinä oo nivelet kovilla?
- Arvaappa vaan. Rasvari lykkejää lissää rasvaa aena kaheksan metrin kävely jäläkeen.
- Missä ne Marit on nyt?
- Vesi-Pekan Mari myytii Pohjolan Voemalle Iijojen työmaeta varte ja se jäläkeen se jäe outtamaa Ii Raasakkaan että Kollajan allasta ruvettaesii rakentammaan. Oulujoki yhtiön kone on Utajärvellä ja sehi uottaa uutta työmoata. Sen puomi näkkyy Oulu Kajjaanni tielle siinä Pyhänsivun kohalla, Eera selittää niin kuin sotamies tuntisi seudun ja jatkaa vielä: - Kolomannesta en tiijä muuta ku että Kemijoki yhtiö on pistäny sen myyntii.
- Pitääpä käydä kattoon, kun sielläpäin liikkuu.
- Tämä rantaseutu on mulle vieraampaa, Eera toteaa, kun Kokkolaan on matkaa toistakymmentä kilometriä: -Van Kokkolassa, Ykspihlajassa oon ollunna töessä. Se oli semmonen lyhy urakka, ku Outokummun sataman allasta loajennettii imuruopalla.
- Ootko tehnyt töitä imuruopallakin, solttupoika ihmettelee, kun on Eeran puheista ymmärtänyt tämän käyttäneen vain laaha- ja kuokkakaivureita, jotka ei toimi hydrauliikalla, vaan kauha ”heitetään” puomin varassa olevalla vaijerilla eteenpäin. Sitten kauha täytetään raahaamalla sitä maata pitkin, nostetaan ylös ja kipataan sivummalla tyhjäksi.
- Ei ku Jarilla kaevelin satamassa, Eera tarkentaa: - Van sehi pistetään proomun peälle jos puomin pittuus ei piisaa. Vuosi taesi olla kuuskymmentäneljä. Nii, nii se oli siinä välissä, kun Marilta loppu homma Kiehimäjojella eikä Saemaan kanavan työt ollunna vielä alakanu.
Juuri ennen kuin kaksikko saavuttaa valtatien ylittävän radan, alkaa tuiskuttaa lunta. Kokkolaan on viitisen kilometriä, ja kulkuväylällä riittää mutkia kaupunkiin saakka. Nopeusrajoitusmerkkikin osoittaa, että vauhtia pitää hiljentää viiteenkymppiin, eikä Eeran tee mieli ajaa kovempaa kelin, sekä vuoroin vasempaan ja takaisin oikeaan kaartelevan tien vuoksi.
Vielä toistamiseen tie nousee rautatien ylittävälle sillalle, ja sitten ollaankin jo pienen kaupungin hiljaisilla kaduilla, joista ihmiset ovat jo siirtyneet koteihinsa, eivätkä ravintoloihin menijät vielä tungeksi kaduilla. Eera tietää useamman tien johtavan kaupungin läpi, mutta ajaa sään vuoksi tutuinta reittiä juna- ja rautatieasemien välistä itään. Sitten käännös pohjoiseen Rantakadulle, jota hän jatkaa vain parin korttelin verran ja suuntaa jälleen itään, Pitkäsillankadulle.
- Jos Kokkola ei oo tuttu, nii täällä soapi lukkea tarkkaan kylttejä, että ossaa läpi, Eera tuumaa keskustan jäädessä taakse, kun hän kääntyy nahkatehtaan kulmalta oikeaan. Lähes saman tien hän kaartaa vasempaan jatkaen Piispanmäkeen, jossa pientaloasutuksen läpi kulkenut väylä yhtyy sataman tarpeita varten rakennettuun tiehen.
Lumituisku lakkaa ja aura-autot ajavat vastaan puhdistettuaan kulkuväylän mennen tullen. Eera ehtii ajaa vain kymmenisen kilometriä, kun kasitie täytyy jättää Oulun suuntaan meneville. Hän kääntyy oikealle, Kantatielle 85, eikä ehdi edes kiihdyttää kunnon vauhtiin, kun ollaan jo pienessä Kälviän kylässä. Juuri kun Eera aikoo kysyä tarkempaa määränpäätä, viittoilee sotamies:
- Pysähy tuohon ennen kirkkoa. Tätin luota on hankala osata pois, jos ei tunne tietä. Tästä ei oo pitkästi, kun mä oikasen tuosta hautausmaan läpi.
- Mulla on vielä aeka pitkälti, Eera sanoo, kun vilkaisee matkamittaria: -Justiisa oon ohittanna puolivälin.
Eera jatkaa samaa, vasta muutama vuosi aiemmin rakennettua tietä. Heti Kälviän jälkeen on ensimmäinen taloton taival, mutta vain kymmenen kilometrin mittainen. Sitten muutaman talon valaistut ikkunat putkahtavat esiin tien molemmin puolin jonkin sivukylän lähettyvillä. Samanlainen rupeama ja Eera lähestyy Kannusta, joka on poikkeus, sillä kantatie kulkee aivan hautausmaan, kirkon ja kansakoulun vieritse, vaikka suurin osa senkin kylän asutuksesta jää sivummalle. Seuraavat kylät, Sievi ja Nivala, ovat uuden linjauksen myötä hieman kauempana tiestä, joten seudulla ei juurikaan ole katuvaloja. Edellistalvena pimeitä taipaleita oli vieläkin enemmän, kun kunnat kantoivat kortensa kekoon energiansäästötalkoiden suhteen. Vaikka valoja vaadittiin sammutettavaksi ainoastaan moottoriteiltä, pimensi moni kylä katulamppunsa, mutta vasta kymmeneltä illalla.
Sivuun jäävien kylien vuoksi tiellä ei myöskään ole sellaisia nopeusrajoituksia, jotka vaatisivat kovin hiljaista vauhtia. Usein, kun Eeran vauhti kovenee, tulee hänelle mieleen Sammy Babitzin ”Daa da daa da”, jolla nuorimies voitti Syksyn sävelen pari vuotta aiemmin. Vaikka kyseinen kappale ei kuulu Eeran lempimusiikkiin, eivätkä laulun sanatkaan istu hänen tilanteeseen, tunkee mieleen: ”Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on”. Silloin hän muistaa hiljentää vauhtia, ettei käy kuten iskelmätähdelle, joka kuoli autokolarissa, kun liian kovaa ajanut Alfa Romeo karkasi kuljettajan käsistä jäisellä sillalla.
Vasta Kärsämäen kohdalla pientareella seisoo nopeusrajoitusmerkki, kun Eeran ajoreitti risteää Valtatie nelosen kanssa, mutta silläkin kohtaa itse kylä sijaitsee kauempana hänen reitiltään. Eera tietää olevansa hyvin keskellä kotimaataan, keskipiste sijaitsee vain parikymmentä kilometriä Kärsämäeltä pohjoiseen. Manner-Suomen keskus on Puolangalla, 60 kilsaa pohjoisempana kuin Eeran koti, mutta eteläsuomalaiset luulevat hänen asuvan Lapissa, vaikka Housuvaaran keskipistekin on Oulunläänin puolella.
Silloin tällöin, varsinkin kylien läheisyydessä, näkyy muitakin liikkujia, kauempana asutuksesta vastaantulijat ovat lähinnä rekkoja. Reitin varrella huomaa, että lunta on satanut enemmän kuin Länsi-Suomessa, ja tien talvikunto vaihtelee sen mukaan minkä kunnan alueella ollaan. Osa kunnossapitäjistä on poistanut lähes kaiken lumen asfalttipintaa myöten, mutta toiset ovat auranneet harvemmin, ja tielle on muodostunut polanteita.
Vaikka kaasujalka on ollut aika raskas, on Olkiluodosta lähdöstä kulunut aikaa lähes seitsemän tuntia, kun Eera saavuttaa Pyhännän, mutta sielläkin kylä jää kauemmas hänen reitiltään. Pari rakennusta on tienposkessa, toinen niistä Unionin huoltamo, jonne poikkeavan täytyy osata kääntyä hyvissä ajoin, sillä kantatieltä ei ole kulkua bensa-asemalle. Kyseisen bensanmyyntipisteen rakennus on yhtä pikkuruinen kuin Eeran kotikylässä, erotuksena, että tämän vierellä seisoo erillinen huoltotalli sekä kioski, joka taitaa olla vieläkin pienempi kuin itse asema. Paikalliset yrittäjät eivät kuulemma saa lupaa tieliittymälle, koska lähellä on risteys, jossa Kantatie 85 leikkaa Iisalmesta Raaheen kulkevan väylän, Valtatien 19. Jostain syystä kyseistä risteystä pidetään vieläkin vaarallisempana kuin Kärsämäellä ollutta, vaikka Eera ei huomaa eroa, molemmissa hän on se, joka tulee kärkikolmion takaa ja jonka täytyy väistää.
Eera muistaa, että lyhyen matkaa kylästä on vielä muutama talo, jonka jälkeen alkaa parinkymmenen kilometrin asumaton taival. Häntä harmittaa, että nopeutta on vähennettävä, sillä aura-auto ei ole liikkunut seudulla viimeisen sateen jälkeen, ja tielle on kertynyt useampi sentti lunta. Ainoatakaan valonpilkahdusta ei ole näkynyt viimeiseen kymmeneen minuuttiin taipaleella, joka kulkee suolta seuraavalle, vaikka sitä ei pimeänä joulukuun yönä huomaakaan. Pientareelle aiemmin aurattua lunta on vasta vähän ja ajovalojen kiilassa näkyvä maisema on kuin valkoinen lakana, josta tieuran erottaa ainoastaan aurausviittojen ansiosta. Eeran mielessä käy, että roikkuisipa ohuissa pajunvarsissa tai riivityissä kuusennäreissä vaikka heijastimet, niin olisi helpompi havaita missä kohtaa tie kulkee.
Hän lienee ainoa autoilija, sillä tien pinnassa ei näy renkaanjälkiä, vaikka lumisade on jo lakannut. Pitkillä suorilla hän uskaltautuu ylittämään satasen nopeuden, mutta aution taipaleen puolimatkassa tie kohoaa hiljalleen kohti loivaa kaarretta ja Eera löysää jälleen kaasua. Kunnanraja vaihtuu ja hän saapuu Kainuuseen, mutta ei ole auraaja Vuolijoen puolellakaan vielä sille yölle ajellut.
Tie jatkuu suorana, mutta jostakin syystä hän ei kiihdytä nopeutta, vaikka kotiin on jo kiire ja unikin alkaa painaa. Yllättäen Eera huomaa, että tien pinnassa lojuu jotain ja sekunnin murto-osassa jalka on jarrulla. Hän näkee, ettei tiellä makaa ihminen tai eläin, vaan jotain pidempää. Eera tietää, ettei autoa voi ohjata silloin kun survoo rajusti jarrupoljinta, mutta ei hän oikein uskaltaisikaan kääntää rattia, sillä ojat ovat sillä kohtaa aika syvät.
Kovasta jarrutuksesta huolimatta auto tömähtää melkoisella vauhdilla esteeseen, joka luistaa hetken renkaiden edessä, kunnes meno lakkaa. Ensimmäiseksi Eera tajuaa, ettei ole loukkaantunut, kiitos turvavöiden, jotka hän on pistänyt kiinni, vaikka se ei olekaan pakollista. Koska Ford Cortina ensirekisteröitiin pari vuotta aiemmin, eli vuoden 1971 tammikuun ensimmäisen päivän jälkeen, olivat turvavyöt etuistuimiin jo ostohetkellä. Takana matkustaville vöitä ei ole, eikä Eera ole saanut aikaiseksi niitä sinne asennuttaa.
Eera arvaa heti mihin on osunut ja autosta noustessaan hän huomaa olleensa oikeassa: - Perkeleen tukkirekka, hän kiroaa.
Auto on puskenut edellään sellutehtaalle matkalla olleen rekan kyydistä pudonnutta, pitkää pölliä. Kuskin puoleinen, tukkiin törmännyt eturengas on rikki, ilmat karanneet kumista ja pölykapseli lentänyt tiehensä. Eera kiertää auton toiselle puolen, eikä löydä muuta vahinkoa, onneksi tukki oli tiellä vähän vinottain, että rikkoi ainoastaan yhden pyörän. Kahden renkaan rikossa hän olisi asumattomalla taipaleella ollut totisessa pulassa, minnekään ei pääsisi ennen kuin tiellä ajaisi toinen auto, matka oli liian pitkä kävelemiseen vuoden pisimpänä talviyönä.
Vaikka Eeraa harmittaa suunnattomasti, ei hän ole huolissaan, etteikö matka jatkuisi. Monien Suomen teiden heikkokuntoisuuden, ja ainaisten tietöistä johtuvien sorapintojen vuoksi hän on edellisviikolla tarkastanut, että vararenkaassakin on ilmaa. Sen varalle, että Cortina jättäisi tienpäälle, on Eeralla takakontissa myös bensakanisteri, jonka avulla auton saa pidettyä käynnissä ja sisätilat lämpimänä pidempäänkin. Varabensiinistä ei tietenkään ole apua, jos moottori rikkoontuu, mutta sen välttämiseksi hän yrittää pitää Fordistaan hyvää huolta.
Eera nappaa takin sekä hansikkaat auton takaistuimelta, kiskoo ne päälleen ja kierittää pöllin tienraviin, ettei kellekään muulle satu yhtä ikävästi. Sitten esille tunkki sekä vararengas takakontista ja taskulamppu kiinni lokasuojaan näyttämään valoa renkaanvaihdolle. Mielessään hän kiittää vaimoaan, joka eräänä jouluna laittoi hänelle lahjaksi ison taskulampun, jonka katkaisijassa on kaksi voimakasta magneettia.
- Voi helevetin helevetti, hän kiroaa, kun huomaa rikkinäistä nastarengasta irrottaessaan, että myös vanne on mutkalla.
Sitä hän ei kylmässä ja pimeässä ryhdy tutkimaan, menikö lähes uusi talviratas pahasti rikki, vai riittääkö pelkkä sisäkumin uusiminen. Itse renkaan vaihto on niin tuttua puuhaa, että siihen ei mene kauan, mutta häntä harmittaa yhtä paljon uuden vanteen hinta, kuin viivästyskin. Eikä se jää tähän, sillä loppumatkan vauhti on pienempi, kun yksi alla olevista on kesärengas.
Vieläkin kiukkuisena hän heittää rikkinäisen renkaan takakonttiin ja kävelee vähän matkaa taaksepäin valaisten näkymää taskulampulla. Autoa hän ei kapealla tiellä ryhdy kääntämään yhden pölykapselin takia. Pitkälle hän ei myöskään aio kävellä, mutta onneksi kapistus näkyy tienposkessa samalla kohtaa, josta pöllin laahausjäljet alkavat.
- Uni ainaki kaikkosi silimistä, Eera naurahtaa jo, vaikka mieltä kaihertaa vieläkin.
Asumaton taival jatkuu, eikä yhtään autoa tule vastaan tai ohita häntä. Eera mietiskelee mikä sai hänet hiljentämään vauhtia paljon ennen kuin tukki ilmestyi eteen. Ei hän koskaan ole uskonut enteisiin, suojelusenkeleihin tai johdatukseen, ja pohtii, että jos hän olisi herkempi, saattaisi vaikka pamahtaa uskoon.
Eeran ajatuksiin tulee myös, että vanha nastaratas olisi hyvä laittaa vararenkaaksi talviaikaan. Saadakseen kiukkunsa laantumaan ja ajatuksensa pois rengasrikosta, hän ryhtyy miettimään menneitä ja tulevaa joulua.
Joulupukkiin ei kukaan lapsista ole uskonut enää vuosiin, ja tulevana jouluna lahjoja laitetaan aiempaa vähemmän, kun perheeseen hankittiin syksyllä väri-TV kymmenen vuotta vanhan mustavalkoisen tilalle, jonka kuva muuttui vinoksi laitteen lämmetessä. Ostos ei todellakaan ollut halpa, siihen olisi kulunut Eeran kuukauden palkka, mutta hän oli säästänyt päivärahojaan sitä varten.
Rahanmeno ei loppunut siihen, vaan uutta töllötintä varten piti päivittää TV-lupa, josta joutui pulittamaan pidemmän pennin kuin mustavalkoiselle hankitusta. Eeran mielestä se on vähän väärin, kun vain osa ohjelmista on väreissä, eikä kanaviakaan ole kuin yksi. Kuuliaisesti hän kuitenkin maksoi väri-TV luvan, ettei perhe joutuisi noloon asemaan, mikäli tarkastaja tupsahtaisi paikalle. Jotain hyvää sentään on luvassa, sillä seuraavana vuonna Kainuussakin saattaa katsella TV2:ta, kun Vuokatin uusi lähetin otetaan käyttöön, mutta sitä varten pitää omalle katolle asentaa uusi antenni.
Eräs vähän yksinkertainen naapuri kertoi välttäneensä kalliimman lupamaksun, vaikka katseli jokaisen ohjelman väreissä. Kun Eera ihmetteli, miten on mahdollista, että kaikki ovat värifilmejä, esitteli naapuri ostamansa kalvon, joka kiinnitettiin mustavalko-TV:n kuvaruutuun imukupeilla. Läpinäkyvässä muovikelmussa oli sinertävä yläreuna, keskikohta oli väriltään vihertävä ja alareuna ruskean sävyinen.
Itse Eera katsoo lähinnä kotimaisia ohjelmia, kuten Naapurilähiötä ja Lauantaitansseja, jotka yleensä tulevat samaan aikaan, vartin yli kuusi, vuoroviikoin. Vieraskielisiä hän töllöttää harvemmin, koska on liian hidas lukemaan tekstitystä. Joitakin ulkomaisia sarjoja hän suorastaan inhoaa, koska ”yleisö” nauraa niissä katsojan puolesta, ja erityisen vastenmielisenä hän pitää ”Perhe on pahin”-ohjelmaa.
Nyt kun lapset ovat isompia, eivätkä halua enää leluja, on lahjojen laittaminen paljon vaikeampaa. Vaimo osaa vielä jotakin ostaa, mutta Eeran oli aika turha paketoida juuri mitään. Jo syksyllä Maria kertoi tilanneensa Anttilan postimyynnistä kaikenlaista, enimmäkseen vaatetta, mutta tapana on ollut laittaa muutakin tavanomaisten kerrastojen ja pyjamien lisäksi. Vaatelahjoja vaimo ei ruvennut erittelemään, sanoi vain, että niiden lisäksi esikoinen saa ainoastaan yhden paketin, jossa on Andorran-lammas karvalakki, jota nimitetään Koivistolaiseksi. Ja vaikka Askon lahja on oikeastaan vaate, on se nuorison suuressa suosiossa, ja paljon kalliimpi kuin muun jälkikasvun paketit. Harrille Maria tilasi Black Sabbathin C-kasetin, vaikka ei itse ymmärräkään pitkäkuontaloisten räminämusiikkia. Samanlaisia rokkipoikien näköisiä ovat heidän kaksi vanhinta lastaan, ja kuopuskin on hyvää vauhtia kasvattamassa kiharoitaan, jollaiset heidän kaikki lapset omaavat. Tyttärellä onkin lyhyin tukka, kun hän kävi keväällä kampaajalla ja katkaisutti lettinsä muilta salaa. Liinu saakin piianpeilin, että hän pääsee laittamaan itseään, vaikka tytär ei vielä meikkiä käytäkään. Kuopukselle vaimo ei onnistunut löytämään tilattavaa, vaan etsi lahjat kotikylästä. Eera oli huomannut kaupassa uusimman Aku Ankan taskukirjan, ja osti sen Simolle, kun nuorimmainen on vielä siinä iässä, että pakettien määrä on tärkeämpi kuin niiden rahallinen arvo.
Nuori työkaveri suunnitteli hankkivansa Blaupunkt autoradion, jossa on myös C-kasettisoitin. Sen ansiosta radion taajuusnappia ei tarvinnut väännellä matkan aikana, mutta siinäkin piti kääntää kasettia, kun nauha loppui. Uusi rahanreikä siinäkin olisi tiedossa, kun pitäisi ostaa uutta kuunneltavaa, tosin huoltamoilla myytiin kaikenlaisia kokoelmakasetteja aika edullisesti. Tai sitten pitäisi tehdä kuten jälkikasvu, ja nauhoittaa itse radiosta, mutta niihin tahtoi aina tulla puhetta, kun juontajat alkoivat selostuksensa kappaleen soidessa.
Eera on ajellut niin omissa ajatuksissaan, että ohittaa Otanmäen kaivoskaupungin kerrostalot lähes huomaamatta ja saapuu melkein yllättäen Vuottolahden T-risteykseen, josta kääntyy oikeaan. Vain kymmenisen minuuttia ja hän on seuraavassa, Mainuan kolmen tien risteyksessä, josta suuntaa vasempaan, Valtatie viitoselle.
Kaasujalkaa täytyy taas kesärenkaan vuoksi hillitä, vaikka lumisten metsien sekä suo- ja peltoaukeiden läpi olisi halu päästellä kovempaa. Kajaanin eteläpuoli ei ole niin tuttu kuin kaupungista pohjoiseen päin, mutta tämänkin reitin Eera on ajanut lukemattomia kertoja ja muistaa ulkoa jokaisen kaarteen, joten osaa hiljentää niihin ajoissa. Eteenkin ensimmäinen, Mooseksenmutka Nuottijärven jälkeen on usein petollisen liukas, vaikka kaarros ei edes ole jyrkkä.
Viimeisten kilometrien mutkaisesta ja mäkisestä maastosta huolimatta Eera on alle vartissa Kajaanin laitamilla. Tie laskeutuu ohittaen jälleen yhden lukemattomista pikkukylien kaupoista, jonka lähistöllä nököttää myös posti sekä kansakoulu, joiden jälkeen hän saavuttaa Lohtajan mutkan. Samassa hänen mieleensä tulee, että eiväthän kaikki tienvierien opinahjot enää olleet kansakouluja, vaan eri kunnissa eri aikoina tapahtuneen uudistuksen myötä suuri osa niistä oli vaihtunut peruskouluiksi. Paltamossa muutos koettiin edellisvuonna niin, että kaksi nuorinta lasta oli nyt ala-asteella. Harrin opinahjon tämänhetkistä nimitystä Eera ei edes tiedä, mutta sen hän on kuullut, että seuraavana keväänä pojan päästötodistuksessa tulee lukemaan: ”Suorittanut peruskoulun kansalaiskoulun oppimäärällä”. Esikoinen ei ehtinyt mukaan koulu-uudistukseen, kun siirtyi ennen sitä Kajaaniin ammattikouluun.
Itse Eera on käynyt lähinnä vain elämänkoulua, ja kaivinkoneen kuljettamiseen on riittänyt parin tunnin ohjeistus. Kansakoulun päästötodistuskin jäi Eeralta aikoinaan saamatta, kun hänellä jo ennen rippi-ikää paloi halu maailmalle ja tienaamaan. Eivät auttaneet äidin maanittelut tai isän huomautukset, että hän oli pojista vanhin, ja siten oikeutettu jatkamaan maatilan pyörittämistä, vaan Eera luovutti isännän paikkansa pikkuveljelleen.
Lukeminen on aina ollut Eeralle työlästä sekä hidasta, ja hän arveleekin sen olleen suurin syy haluttomuuteen opiskelua kohtaan. Lopulta Eera suoritti kansakoulun Kansanvalistus Seuran kirjekurssina, kun joitakin vuosia sitten tuli vaatimus, että päästötodistus oli oltava, tai palkka jää pienemmäksi. Hän kävi koulunsa kaikessa hiljaisuudessa, lähes nelikymppisenä, kun kaikki omat lapset olivat jo aloittaneet opintiensä.
Eeran matka kohti keskustaa kulkee kahden pientalovoittoisen asuinalueen, Purolan ja Puistolan välistä, mutta ihan ensimmäiseksi esiin putkahtaa kaksi uutta kerrostaloa, jotka kuuluvat jälkimmäiseen kaupunginosaan. Vaikka katulyhdyt valaisevat seutua, ei uusien rakennusten vaaleana hohtavaa pintaa juurikaan erota yön pimeydessä.
Armeijanlaaksoksi kutsuttavassa notkelmassa viitostie ylittää valvotun tasoristeyksen, josta rautatie johtaa Tihisenniemeen, Kajaani Oy:n sellutehdasalueelle, jolla sijaitsee myös suuri sahalaitos. Sitten Eera saapuu kiertoliittymään, jossa väistämisvelvollisuus on ympyrään menevillä. Se on osoitettu myös kärkikolmioilla, mutta siitä huolimatta ulkopaikkakuntalaiset eivät tahdo osata ajaa siinä, kun lähes kaikkialla muualla Suomessa liikenneympyrään tulevilla on etuajo-oikeus. Seuraavaksi Eera kaartaa Gulfin huoltoaseman kulmalta oikealle, Pohjolankadulle. Se on nopeampi reitti kuin Kauppakatu, jolla saattaa olla ravintolasta lähteneitä tai nuorisoa, jotka pörräävät autoillaan edestakaisin kauppatorin ja Centrumin parkin väliä.
- Vunkkistalo, Eera muistaa kuulleensa poliisitalon tyylisuunnan, kun ohittaa selkeälinjaisen rakennuksen, vaikka vierastaakin vaaleaa kuutiota vanhan raatihuoneen vieressä.
Sen enempää funktionalismia edustavien rakennusten tyylistä hän ei tiedä, muistaa vain saman arkkitehdin suunnitelleen lukuisia rakennuksia Kajaaniin. Kauneimpina hän pitää Kauppakadun valkoisia taloja, joihin on tuotu eloa pyöristetyillä parvekkeilla, mutta ei Eera saa mieleensä edes arkkitehti Eino Pitkäsen nimeä, vaikka on kuullut sen lukemattomia kertoja.
Oikealle, mäen ylärinteeseen jää uusgoottilais-kirkko, jota paikalliset sanovat nikkarityyliseksi. Eera ei kiinnitä huomiota pimeään rakennukseen, jonka edustan sankarihaudoilla ei pala kynttilöitä, seurakunta sytyttää ne vasta aattona. Yläkaupungilla on edelleen vanhoja puutaloja, vaikka kerrostalot ovat vallanneet sitäkin seutua, mutta vasemmalta Pikku-Pohjolankadulta puiset rakennukset on lähes tyystin hävinneet. Kaikkien tuhoaminen ei ole kajaanilaisten omaa ansiota, veli-venäläinen piti huolen alkutalvesta 1940 pommituksillaan, että lukuisat talot täytyi rakentaa uudelleen.
Melkein saman tien Eeralla on vuorossa käännös vasempaan, kohti siltaa teatterin ja kauppatorin sekä vastakkaisen, matalan Ipatin tavaratalon välistä. Seuraavan korttelin kulmatalo kohoaa seitsemään kerrokseen ja Ipatti sekä sen jatkona oleva kuppila näyttävät lättäniltä siihen verrattuna. Eeran muistin mukaan vuosia on alta kymmenen, kun ravintolan paikalta purettiin puutalo, jossa Elias Lönnrot asui ollessaan Kajaanin piirilääkäri. Sen hävityksen tekivät kajaanilaiset ihan itse, siinä ei itänaapuri auttanut.
Kapakka, jonka edustalla parveilee nuorisoa, onkin saanut ”Eliaksen kulma” -nimensä paikalla 1800-luvun alkupuoliskolla asuneen runojenkeräilijän mukaan. Eera on kuullut, että Lönnrot kuitenkin eleli Kalevalaa kootessaan talven Paltaniemen Hövelössä, samassa talossa, jota jatkettiin ja muutettiin moneen kertaan, ja jossa myös Eino Leino syntyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siihenkin rakennukseen ajanhammas puri niin pahasti, että talo jouduttiin pala kerrallaan purkamaan pois.
Paltaniemihän oli Paltamon pitäjän kuntakeskus vielä Eeran syntymän aikaan, Kiehimästä tuli kirkonkylä vasta paljon myöhemmin. Eera oli ensimmäinen rippiryhmä, joka konfirmoitiin kesällä 1946 kylän uudessa kirkossa, jonka piti valmistua jo vuosikymmen aiemmin, mutta sota keskeytti rakennushankkeen. Samaan aikaan muuttui kylän nimikin, Kiehimä jäi historiaan, kun aseman puiseen kylttiin kirjoitettiin Paltamo. Pitäjän entisestä keskuksesta tuli sivukylä, ja papitkin siirtyivät Oulujärven taa, vaikka vanha kuvakirkko jäikin paikoilleen. Paltaniemeläiset suivaantuivat muutoksesta niin, että alue liittyi Kajaanin maalaiskuntaan seuraavalla vuosikymmenellä.
Vasemmalla, Kajaaninjoen etelärannan tuntumassa seisoo Koivukosken voimalaitos, ja keskusta jää taa, kun kunta vaihtuu sillan keskikohdalla Kajaanin maalaiskunnaksi. Eera ryhtyy jo kaarteessa kiihdyttämään vauhtia edessä olevaa, paikoin jyrkkää mäkeä kohden. Taakse jäävät Kajaani Oy:n työntekijöiden eli yhtiöläisten suosimat asuinalueet, vasemmalle Teppanan vanhat pientalot sekä uudehkot kerrostalot ja oikealle nopeasti kasvavan Kuurnan tasakattoiset omakotitalot.
Mäkiä oli toki jo Kajaanin eteläpuolella, mutta viimeisen 30 kilometrin matkalla niitä on kaksin verroin sekä määrässä että korkeudessa ja jyrkkyydessä. Aina tässä vaiheessa Eerasta tuntuu kuin hän olisi jo perillä, vaikka lopputaipaleeseen menee yleensä puoli tuntia, ehkä nyt hivenen pidempään. Matkaa jouduttaa hieman, että Kuluntalahdesta Jormuaan pääsee jo ajamaan aivan uutta tietä, eikä tarvitse kiertää kyseisten pikkukylien kautta kuten vielä vuosi aiemmin.
Koti tulee entistä tiiviimmin mieleen, kun Eera saavuttaa Paltamon kunnan rajan. Kun he aikoinaan Marian kanssa rakensivat talonsa, tehtiin vain alakerran huoneet käyttökuntoon. Perhekin oli silloin pienempi, tytär syntyi kamarissa muuttoa seuranneena keväänä. Vaimo oli tehnyt kaksi poikaa Kajaanissa ja oli sitä mieltä, että seuraavan kohdalla ei ole tarvetta lähteä laitokselle, riittää kun kunnankätilö tulee paikalle. Ja niin hyvinhän se sujui, että jokunen vuosi myöhemmin syntynyt kuopuskin näki päivänvalon samassa kamarissa.
Muutaman vuoden asumisen jälkeen yläkertaan oli rakennettava kaksi huonetta, kun anoppi jäi leskeksi ja joutui pitovaikeuksien vuoksi myymään pientilan. Anoppi ei kuitenkaan elellyt vintissä kuin viitisen vuotta, kunnes muutti kunnan vuokra-asuntoon Leporinteelle, joka oli rakennettu nimenomaan vähävaraisia vanhuksia varten. Uudet asunnot olivat enimmäkseen pieniä yksiöitä, suurimmat kaksioita, joissa asui pariskuntia, mutta kaikissa oli keittokomerot nykyaikaisine kodinkoneineen sekä kunnolliset kylpyhuoneet ja keskuslämmitys. Kun talot sijaitsivat aivan Siikanotkoksi nimetyn hautausmaan laidassa, keksi joku sanoa, että viimeisen matkan voi suorittaa vyöryttämällä vainajan rinnettä alas suoraan hautakuoppaan.
Anopin jälkeen yläkerran huoneet olivat ensiasunto useammalle avioparille. Moni nuoripari sai lapsen, joka kolmen kuukauden iässä siirtyi sujuvasti alakertaan päivähoitoon. Kuluneena vuonna asiaan saatiin parannus ja nyt vauvat ovat yleensä puolivuotiaita, kun äidit palaavat töihin. Maria oli hoitanut vuosikausia lapsia kotona, ensin omia ja sitten vieraitten, joten olisi voinut luulla, että hän kaipasi jo töihin kodin ulkopuolelle. Mutta vaimopa suorittikin perhepäivähoitajan koulutuksen ja tarjosi nyt lastenhoitoa kunnan palkkaamana. Eikä Maria tuntunut haikailevan pois kotoa, riitti kun Eera ajelutti häntä loma-aikoina ympäri Suomea. Ja olikin todella hyvä, että vaimo viihtyi kotona, sillä muutoin uunilämmitteisen talon kanssa olisi tullut ongelmia.
Eera tietää, että Marialla riittää touhua kotona, varmaan liiankin kanssa, mutta tämä ei koskaan valita tai moiti miestään pitkistä poissaoloista. Koska Eera ei voi olla vaimolleen enemmän avuksi, pitää hän huolen, että Marialla on kodinkoneita, kuten pölynimuri, jääkaappi ja pakastin sekä sähköliesi, ettei puuhellaan tarvitse viritellä tulia joka kerta kun laittaa ruokaa. Eikä pyykkejä varten enää joudu lämmittämään vettä saunan padassa ja pesemään pulsaattorikoneella sekä erillisellä lingolla, vaan tilalla on automaattikone, joka pesee, huuhtelee ja linkoaa. Myös sellaisen ylellisyyden kuin astianpesukoneen Eera olisi halunnut vaimolleen laittaa, mutta sille ei löytynyt keittiöstä paikkaa. Onneksi lapsetkin olivat jo niin isoja, että tiskasivat, kantoivat halkoja ja toivat pienemmät ostokset koulusta tullessaan. Eikä Marian aina tarvinnut lähteä jalkapatikassa ruokaostoksille, kun tilille ostavat asiakkaat saattoivat pyytää kylän kauppiailta tavarankuljetuksen ilman eri veloitusta, jos ostoksia ei pystynyt tuomaan pyörän tarakalla tai potkurin istuimella.
Erittäin iso uudistus kotitalossa tapahtui, kun ulkohuusi jäi historiaan ja Eera sekä putkiasentajaksi opiskeleva Asko rakensivat sisävessan eteisen vaatekomeroon edelliskeväänä. Sen katonrajassa on nyt myös lämminvesiboileri, ettei tiskivesiä tarvitse enää kuumentaa kattilassa. Silti suuri emalikattila nököttää edelleen puuhellan reunalla, ja sähköä säästyy, kun vesi kuumenee samalla kun keittiötä lämmitetään. Tilanahtauden vuoksi vessan lämminvesivaraaja on sen verran pieni, että saunomiseen siitä ei kuumaa vettä riitä, vaan pata on edelleen käytössä.
Uudessa vessassa on suihkukin, bidetta kuulemma nimeltään, niin luki Oraksen paketissa, mutta koko vartalon pesemiseen sitä ei ole kukaan käyttänyt. Toki tila on veden pitävä, seinät verhottiin pystyraitaisin muovitapetein ja lattia teetettiin paikan päällä lasikuituveneiden valmistajalla, mutta vessa on aivan liian ahdas kylpyhuoneeksi. Eeralla, tai oikeastaan Marialla oli ollut suunnittelemista ruutupaperille, että tilaan sai sijoitettua pytyn ja pesualtaan, joka on niin pikkuruinen, ettei molemmat kourat meinaa mahtua hanan alle yhtä aikaa.
Kaikki uudet koneet vievät tietenkin sähköä, joka varsinkin energiakriisin aikaan oli kallista, ja vaikka Eera on aika nuuka, ei hän halua vaimon säästävän laitteiden käytössä. Kotona kyllä sammutellaan turhia valoja, mutta sähköä ei kulu, kun kiuas, saunavesi sekä koko talo lämpenevät puulla. Perhe on myös aina hyödyntänyt jälkilämpöä ruoanlaitossa ja vaimo pistää pottupatansa sekä karjalanpaistinsa kypsymään yhtälailla keittiön leivinuuniin kuin kamareiden pönttöuuniin, toteaa vain, että ei se vaadi kuin kolmijalan ja oikeanlaiset kypsennysastiat, ja Eera pitää huolen että sellaiset hänellä on.
Lieneekö suurin mullistus kotitalossa ollut sisävessa, vai muutos asuintilojen suhteen. Ne olivat olleet ahtaat jo jonkin aikaa, joten vinttihuoneet otettiin omaan käyttöön, kun vuokralaiset muuttivat pois edellisvuoden syksyllä. Eniten aiemmasta tilanahtaudesta lienee kärsinyt Liinu, joka nukkui laverillaan olohuoneen nurkassa. Mutta ei pojillakaan ollut ruhtinaallisesti tilaa, kun kaikki kolme majailivat saunasiivessä, pukuhuoneen takana, entiseen halkoliiteriin rakennetussa pikkuruisessa kamarissa. Se järjestely tuli tiensä päähän, kun kuopus kasvoi ulos lastensängystään. Huone on yksinkertaisesti niin ahdas, ettei sinne mahdu pidempiä vuoteita, eikä petejä voi pistää edes päällekkäin, kun katto on matalalla.
Ainokaisen tyttären oikeudella Liinu valtasi itselleen yläkerran rauhallisimman huoneen, peräkamarin. Eivät veljet panneet pahemmin vastaan, kun Simo sekä Harri saivat tupakeittiön, ja yhteisiin tiloihin tottuneena kolmikko piti huoneiden välistä ovea usein auki. Asko-esikoinen jäi ainoana saunakamariin, ja hänelläkin on reilusti omaa tilaa tuoda vaikka tyttökaveri huoneeseensa.
Matkaa on jäljellä enää vajaat 20 kilometriä, kun Eera saavuttaa Kylmänpuronlehdon, notkelman kahden mäen välissä hieman ennen Kontiomäkeä, jossa on jätettävä viitostie ja jatkettava Kantatie seitsenseitsemää. Alkuun niin kutsuttu Ouluntie suuntaa lähes suoraan pohjoiseen, mutta kulkuväylä kaartaa pian enemmän länttä kohti, kun Oulujärven itäisimmät osat on kierretty. Kainuun meren ylikin on suunniteltu ajoväylää, mutta Eeran reitille ylitystiellä ei olisi merkitystä, sillä se halkoisi järveä paljon lännempänä. Paltamon kirkonkylälle vaikutus saattaisi olla dramaattinen, kun taajama jäisi täysin syrjään Oulu – Kajaani reitiltä.
Mieslahden mutkana alkavaa mäkeä laskeutuessaan Eera huomaa ilman kirkastuneen, kun kuun oikea puolikas loistaa taivaalla, joten sää lienee pakastumaan päin. Yli neljän kilometrin suoran jälkeen kotikylän laitaman ensimmäiset talot tulevat näkyviin ja katulamppurivitkin alkavat hieman ennen neljän tien risteystä, joista pääsee Meteliin ja Uuralle. Niille Eera ei käänny, vaan jatkaa kaarisiltaa Kiehimänjoen yli, jonka vierellä seisoo rautatiesilta, jolla myös autot kulkivat vielä edellisvuosikymmenen lopulla. Ratapenkan taakse jäävän Käärmeniemen ja nykyisin tyhjillään olevan vanhan talon, entisen kunnalliskodin välistä Eera suuntaa kohti neljän, hieman toisiinsa nähden vinottain sijaitsevan tien haaraan, jota nimitetään Teboilin risteykseksi vasemmassa kulmassa sijaitsevan huoltoaseman vuoksi.
- Saapa nähä kauanko ristauksen vanaha nimi pyssyy, Eera miettii, kun vastakkaisessa nurkassa komeilee uusi Kantakievari.
Kantaravintoloita, näitä Alkon tytäryhtiön kuppiloita oli viime vuosina alkanut ilmestyä useampia Kainuuseenkin. Kovasti ovat ajat muuttuneet Eeran nuoruudesta, kun Alkon viinakortit ovat jääneet historiaan, keskiolutta saa myös ruokakaupoista, ja naisetkin saavat mennä ravintolaan yksin tai keskenään, eikä vain herraseurassa. Eeran mielestä on menty parempaan suuntaan, kuten taitaa suurin osa kansasta ajatella.
Kello näyttää puolta yhtä ja uuden ravintolan ikkunat loistavat valaistuina, mutta valomerkki on annettu ja kapakka alkaa juuri sulkea oviaan. Eera kaartaa sen pitkän sivun ohi ja kääntyy pois Ouluntieltä kohti kyläkeskusta. Juhlijoita seisoskelee kuppilan pihalla kyytiä vuottaen, jotkut ovat jo Unionin kulmalla taksissa, joka odottaa kolmion takana pääsyä Puolangantielle. Lähempänä asuvat ovat lähteneet talsimaan kotia kohti ja Eeran täytyy varoa tielle levittäytynyttä väkeä, kun kylätien reunoilla ei ole jalkakäytäviä, pientareilla on vain polut niillä kohdin mihin niitä mahtuu.
Vain kerran Eera on käynyt kesällä avatussa tanssijuottolassa, jota paikalliset kutsuvat Kantokrouviksi, kun ravintolasalin sisäkattoa koristavat puiden kannot, juuret ylöspäin. Myös ulkokatolla kohoaa kantoa mallaava rakennelma, jonka ääriviivat erottuvat pimeällä sen sisäpuolella olevan valon ansiosta. Kokous- ja majoituspuoleen Eera ei ole tutustunut kuin mainoksesta, jossa kerrotaan komeasta saunaosastosta uima-altaineen sekä seitsemästä hotellihuoneesta.
Karvalakkipuoli ei Eeraa kiinnosta, siellä kun istutaan korkeilla baarijakkaroilla, mieluummin hän pyörähtelee Marian kanssa parketilla, ja päättääkin viedä vaimon tanssimaan pyhien jälkeen, joulunahan ravintolat eivät ole auki. Eera käy vaimonsa kanssa aika usein tansseissa nykyisin, kun lapset pärjäävät illan keskenään. Vielä muutama vuosi aiemmin tuli pyörähdeltyä lähinnä omassa olohuoneessa, jos telkkarista tuli Lauantaitanssit tai joku muu tanssimusiikkiohjelma. Samalla saattoi opettaa jälkikasvulle valssia ja tangoa, humppaan huone oli liian pieni.
Tuttuja Eera ei ravintolasta poistuvien joukossa huomaa, joten hän jatkaa kylänraittia pysähtymättä ja ajaa lähes tietä hipovan Maakunnan, Maalaisliittoa kannattavien viljelijöiden osuuskaupan ohi, jota vastapäätä sijaitsee Kaino Leinosen erinomainen kirjakauppa. Tai oikeastaan se on Hyttisen piharakennuksen kohdalla, ja perheen pyörittämän K-kaupan edustalle Mikko on laittanut valoin varustetun joulukuusen. Monen joulun tienoilla vastapäisellä, vasemmistolaisten OTK:n Osulalla oli oma kuusensa, mutta lisäsiiven ja uuden postikonttorin rakentamisen myötä sille ei löydy enää paikkaa.
- Ruususuklaata pittää hakkea, Eera muistuttaa itseään.
Joka jouluaatto hän käy ostamassa kaikille perheenjäsenille, myös itselleen Hellaksen täytesuklaalevyn, jossa on neljä palaa kutakin makua: ananas, vadelma, appelsiini, nougat ja mansikka. Eera on hyvillään, että sitä myydään joulukuosissa, eikä hänen tarvitse ruveta käärimään joulupaketteja, riittää kun kirjoittaa kunkin saajan nimen päälle.
Suurin osa Paltamon pankki- ja kauppapalveluista sijaitsee lännempänä ja sillä suunnalla ovat myös koulut, kirjasto, urheilukenttä ja Paltalinna sekä nuorten diskotalo, vanha rakennus, jolla on valmiiksi sopiva nimi, Paukkula. Joen puolelle sijoittuvat Kotiseutumuseo ja Vaatetus sekä terveydenhuolto kuten apteekki, neuvola, lääkärit ja kunnalliskoti. Enää Eeran reitillä on pirssitolppa pikkuruisine rakennuksineen sekä Esson bensa-asema, Keräsen huoltamo ja Harjun baari. Vastakkaiselle puolen jäävät sankarihautausmaa kiviaitoineen sekä kaksi piruntorjuntalaitosta, seurakuntatalo ja kirkko. Niiden edustalla on aukio, oikeastaan iso parkkipaikka, jolla on nytkin muutama käynnissä oleva auto, nähtävästi nuorisoa, jotka ajavat ”kiimaa” kyseisen paikan ja Ouluntien liikenteenjakajan välillä. Siihen taajama oikeastaan loppuukin, jatkona ei ole paljon muuta kuin asuintaloja sekä hautausmaa.
Katulamput loppuvat sattuvasti sähköyhtiön, Kainuun Valon toimipisteen kohdalle ja viimeinen puoli kilometriä täytyy ajaa auton etulyhtyjen varassa. Hautausmaan jälkeen erkanee hiekkatie, jota kutsutaan vanhaksi Puolangan tieksi. Oikeaa nimeä kotitiellä ei ole, vaikka sen varrella on kymmenkunta eri ikäistä ja kokoista asumusta, ja aikuisuutta tavoittelevia lapsia lähes joka talossa.
- Ja vielä viimenen ristaus, Eera tuumaa kotiin kääntäessään, ja on hyvillään, kun pihavalo on jätetty palamaan ihan häntä varten.
Kotiväki ei ole käynyt yöpuulle, vaan talossa valvotaan, vaikka hän on perillä tavanomaista myöhempään. Keittiön ikkunasta paistaa valot, samoin ainakin tyttärellä vintissä ja esikoisella saunakamarissa heilahtaa verho. Muut pihanpuolen ikkunat tuijottavat pimeinä, telkkarista ohjelmat on loppuneet jo jokin aika sitten, mutta jos olisi lauantai olisivat lapset varmaan vielä katsomassa Cannonia.
Kotiväki on ahkeroinut, pihaan on kolattu laaja aukio, missä auton mahtuu hyvin kurvaamaan nokka kohti tulosuuntaa. Olkiluodossa, 650 kilometrin päässä, lunta oli juuri ja juuri näkyvän verran, täällä kinosta on kertynyt parikymmentä senttiä. Edellistalvena nietokset olivat kotipihassa jo jouluna puolimetriset, ja kevättalvella lunta tuli todella paljon lisää, mutta ei Kainuussa mitään ennätyslumia ollut, toisin kuin Etelä-Suomessa.
- Ei oo vuojet veljeksie, Eera tuumaa, kun toissatalvena kotona oli lumetonta tammikuun puolivälissä, vain ohut kuura peitti maan.
Hieman haikeana Eera muistaa aikaa, kun lapset odottivat isää kotiin niin innolla, että juoksivat ulkorappusille vastaan silmät väsymyksestä sikkuralla. Edes aamutohveleita eivät ennättäneet jalkaan tuikata vaan seisoivat portailla villasukissaan. Illan lapset kiehnäsivät vieressä ja kuopuksen piti päästä sängyssä isän kainaloon, josta Eera nosti hänet nukkuvana omaan vuoteeseen saadakseen aikaa myös vaimolleen.
Jo eteisessä Eera haistaa, että vaimo on leiponut, koti tuoksuu joululaatikoilta, rasvaisilta perunoilta ja rieskalta. Pullan, pipareiden ja torttujen hajua hän ei huomaa, ne taitavat mennä uuniin vasta aatonaattona, etteivät lapset syö kaikkia ennen pyhiä. Jälkilämmölle, koko yöksi uuniin pistetään kinkku, ja karjalanpaisti pääsee kamarin pönttöuuniin aattona aamupäivällä, samoihin aikoihin, kun syödään riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Nälkäisimmät saavat tehdä kaveriksi kinkkuvoirieskan, joilla pärjää jouluateriaan, joka on illansuussa, ja niiden jälkeen seuraa sauna sekä lahjojen jako.
Eera laskee salkkunsa keittiön oven pieleen, ja hänen mieltään lämmittää, kun kaksi nuorimmaista tormaa alakertaan, muka juotavaa hakemaan, vaikka yläkerrassakin on kylmävesihana. Jotain tehdäkseen lapset tutkivat jääkaapin sisältöä vain huomatakseen, ettei siellä ole sen parempaa, ellei halua maitoa. Enää jälkikasvu ei ryntää tutkimaan onko hänellä duunarinsalkun ulkotaskussa karamellia, mikä sekin kertoo, että jälkeläiset ovat kasvaneet isoiksi. Mutta kyllä Eera tietää pienimpien lasten tulleen keittiöön nähdäkseen, että isä tuli jälleen ehkäsenä kotiin.
- Tein kukkoa, otatko? Maria kysyy, eikä selittele sen laadusta sen kummemmin, koska hän valmistaa paistoksen aina samalla tavalla, kuorena ruis-ohrataikina ja sisällä perunoita sekä rasvaista sianlihaa, koska pottukukko on perheen suosikki.
- Van otan, Eera vastaa.
Herkullista pottukukkoa ei ole enää paljon jäljellä, mutta aivan riittävästi Eeralle yöpalaksi. Vaimo kattaa astiat, nostaa viereen piimää sekä voita ja siirtää haalean paistoksen lähemmäs miehensä vakiopaikkaa, häntä itseään vastapäätä. Nuorimmat lapset istuvat vieretysten keittiön pirttipöydän penkillä, ja yrittävät selvästi keksiä jotain sanottavaa. Poika vilkaisee kattoon ripustettua, melko karkeatekoista kynttiläkruunua, jonka Asko on valmistanut koulun puutyötunnilla
- Laetettiin kruunu jo valamiiksi, Simo sanoo.
- Siihen pittää ostaa uuvet kynttilät, tytär täydentää, ja Eera miettii, että Harri saisi tehdä jonkin kauniimman koristuksen sen tilalle, kun on käsistään paljon kätevämpi ja tekee pikkutarkempaa jälkeä kuin muut pojat.
Vähän muutakin joulua on jo laitettu, vaikka kuusi odottaa edelleen liiterin nurkalla. Vaimo on ripustanut jouluverhot ja ikkunalaseihin on kiinnitetty paperista leikattuja lumihiutaleita sekä tähtiä. Osasta huomaa, että ne ovat pienten hoitolasten tekemiä, kun lopputulos ei ole kaikkein viimeistellyin. Vanhan tutun joulukalenterin pukki tuijottaa aina yhtä iloisena ja reippaana komeronpäädystä. Osa sen luukuista on repeytynyt melkein irti, mutta edelleen punanutun kädet ja jalat heiluu, kun narusta vetää. Yläpuolelle on teipattu uudempi, Apu-lehden liitteenä tullut, että hoitolapset saavat vuorollaan avata esille kuvia luukkujen takaa.
Simo ja Liinu kuuntelevat kiinnostuneena, kun isä juttelee rengasrikosta ja kyydissä olleesta, mukavasta sotapojasta. Sitten hän kertoo asian, jota Vesi-Pekka on pyytänyt kysymään työntekijöiden perheiltä, ennen kuin he tekevät tarjouksen urakasta: - Mitäpä sanotta, jos lähetään koko perhe Kuubaan?
Jälkisanat: Kuubaan lähtöä pohdittiin Eeran perheen kanssa monelta kannalta ja tietoa maasta etsittiin lähinnä tietosanakirjoista. Toisaalta eksoottinen maa houkutteli, mutta Fidel Castron itsevaltius ja vahva side Neuvostoliittoon mietityttivät, kun sillä oli huonot välit Kuuban naapurissa sijaitseviin Yhdysvaltoihin. Lopulta perhe antoi kielteisen vastauksen, sillä lähtö olisi vaatinut todella paljon järjestelyä kotipuolessa eikä varmuutta lasten asianmukaisesta koulutuksesta saatu. Loppujen lopuksi keikalle ei löytynyt tarpeeksi halukkaita, eikä Vesi-Pekka tehnyt tarjousta urakasta, joten Havanna jäi Eeralta näkemättä. Ennen eläkkeelle siirtymistä Eera ehti tutustua vielä moniin työmaihin ja lukuisiin kuntiin Suomessa sekä työskennellä muissa Pohjoismaissa, Virossa ja Libyassa, mutta niissä perhe ei ollut mukana.
Jos jotakuta kiinnostaa nähdä miten iso laahakaivinkone käveli, niin tässä linkki sellaiseen:
Pieni siivu Paltamon taajamaa, jonka nimi oli vuoteen 1946 saakka Kiehimä ja sitä ennen Kiehimänsuun kylä. Kuvattu kohti etelää noin 1974, oikealla pohjoisesta tuleva Puolangantie, kylänraitti kohti Kantakrouvia ja Oulujärveä sekä Kajaani – Oulu tietä.
Tarinan kuvat:
finna.fi
vanhat postikortit
Paavo Sarkkisen kirja: Vesi-Pekat
Jorma Komulaisen kirja: Kainuun kuvia
Helsingin Sanomat
Yle arkisto
Kainuun Museo
Vapaasti käytettävät kuvat netistä
Omat, sukulaisten ja tuttavien valokuva-arkistot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti