Adin matkat

Kajaani kuvattuna kaupungin pohjoispuolelta, Pöllyvaaran näkötornista 1900–1904 välisenä aikana.

Lehtovaara häämöttää kaukaisena harmaana kohoumana kuvan keskellä

Keskiviikko 28. huhtikuuta 1920

Kajaanin asemalta lähti juuri kolme vaunua, joiden edessä raskaasti puksuttava veturi hakee vauhtia ylämäkeen, kohti etelää. Juna ohittaa Iso-Vimpeli lammen, joka jää lännen puolelle, ja vähäisemmästä, Pieni Vimpelistä ehtii näkyä vain pikainen vilaus aamupäivän auringon suunnassa. Tuttu, pieni ja punainen mökki vilahtaa vauhdilla Mustan kohdalla, jonne olin talsinut rataa pitkin äidin kanssa, mutta nykyisin paikkaan johtaa tiekin. Pari kertaa olimme yöpyneet pitkäksi venyneen kaupunkireissun päätteeksi Pyykkös-pikkuserkun asumuksessa, missä ratavartija vaimoineen kasvattaa perhettään. Olen vain hieman esikoista vanhempi, joka on jo omillaan, ja nuoruudestaan huolimatta pikkuisen tytön äiti sekä leski. Kotona on vielä viisi aikuisuutta tavoittelevaa lasta, joita Kusti ruokkii Valtion rautatietyöläisen palkalla. Koska ansio on pieni, hankkivat he lisäruokaa lehmänkantturasta sekä lampaasta, joille perhe kerää heinät lampien rannoilta ja radanvarsilta.
   Alle puolessa tunnissa juna saavuttaa minulle kaikkein tutuimman seudun, Mainuan, Murtomäen ja Lehtovaaran välisen maaston, jossa elin lapsuuteni. En voi sanoa, että kotitalo, tai torppa taikka edes mäkitupa olisi tuolla tienoolla, sillä sellaista pienellä perheellämme ei ollut. Äitini kulki taloissa päivätyöläisenä asuen milloin minkäkin pirtin nurkassa, aitassa tai saunassa, isää minulla ei koskaan ollut ollutkaan.
   Elämä ei ollut kohdellut äitiä hellävaroen, mutta Anna antoi minulle hyvän lapsuuden niillä voimavaroilla, joita hänellä oli. Äiti oli aina elänyt köyhyydessä ilman mahdollisuutta parempaan, sillä hän oli menettänyt puhekyvyn pikkutyttönä pudottuaan louhikkoon. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin ja mennyt irtipoikki, jonka lisäksi kaula oli vahingoittunut, mutta äiti pystyy tuottamaan ääntä. Monikaan ei käsitä mitä hän yrittää sanoa, kun puhe on kielettömän suun vuoksi lähinnä mongerrusta.
   Jotkut luulevat, että hän on myös kuuro, ja huutavat saadakseen asiansa perille. Tollonakin häntä pidetään, ja luultavasti osa seudun asukkaista otaksuu hänen olevan vajaamielinen, kuten samassa perheessä kasvanut Stiina. Ne, jotka olivat enemmän tekemisissä äidin kanssa, tiesivät kyllä, ettei hänen järjenjuoksussa ole mitään vikaa, vaan äly leikkaa kuin partaveitsi. Äidistäni on varmaan turhauttavaa, ettei hänen ilmaisujaan ymmärretä, sillä hän on eloisa, vilkas sekä seurallinen, ja olen usein ihmetellyt, miksi kukaan ei palkkaa häntä vakituiseksi palkolliseksi, sillä hän on myös osaava ja ahkera. Vaikuttaneeko, että hän on melko omapäinen ja tekee monia asioita niin kuin itse haluaa, kuuntelematta emäntien neuvoja.
   Äidillä on kyky käsitellä eläimiä ja olen useamman kerran nähnyt kuinka hän saa rauhoittumaan vauhkoontuneen hevosen, jota isäntä ei ole pystynyt taltuttamaan. Muistan, kun hän tyynnytteli rimpuilevan lehmän, jonka sorkka oli mennyt navetan lahon lattian läpi ja jäänyt jumiin. Äiti painautui kantturan kaulaa vasten ja silitteli sekä hymisi, kunnes lehmä lopetti pyristelyn ja talonväki sai koiven pois pinteestä.
   Emäntä oli selvästi mielissään hyvän lypsylehmän pelastumisesta, mutta silti hyvin ynseä äitiä ja minua kohtaan. Hän olisi mieluusti pistänyt meidät mierontielle, mutta isäntä ilmoitti Annan ansaitsevan enemmän. Pariskunnan kiivaan suukovun jälkeen saimme jäädä tilalle ja asua renkituvassa. Se oli varhaislapsuuteni ainoa talvi, kun meidän ei tarvinnut kiertää talosta toiseen pesemässä pyykkiä, auttamassa suursiivouksissa ja leipomuksissa sekä lahtauksissa ja makkaran teossa ynnä muussa.
   Kyläläiset puhuivat, että emäntä vahtii kuin havukka, ettei isäntä vieraile renkituvassa, jos siellä on vain Anna. En sitä silloin käsittänyt, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että isäntä saattoi vaikka olla isäni, ja emäntä pelkäsi miehensä pettävän häntä äitini kanssa. Äidiltä en ole saanut asiaa kysyttyä, enkä isännältä ehtinyt, hän putosi hevoskärryiltä seuraavana kesänä, löi päänsä kiveen ja menehtyi.
   Emäntä hääti meidät renkituvasta heti onnettomuuden satuttua, mutta kesäisin oli aina helpompaa löytää toimeentulo, päivätöitä riitti, luonnosta löytyi syötävää ja aitta tai lato kävi asumukseksi. Talvet oli eri juttu, silloin saatoimme joutua majailemaan saunassa ja elämään kerjuulla. Äidin Fiija-pikkuserkku, joka oli saanut naimakaupassa sukunimekseen Heikkisen, asui Murtomäen takamailla ja heidän mökissä vietimme jonkun yön. Perheen mäkitupa käsitti vain pirtin ja lapsia oli syntynyt kaikkiaan seitsemän, mutta kaksi kuoli pienenä. Tilanahtauden vuoksi majailimme Heikkisillä vain, jos mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, emmekä koskaan viipyneet pitkään heidän riesana.
   Olin täyttänyt viisi samana syksynä, kun äiti pelasti lehmän, ja tulevana talvena tutustuin talon vakituiseen renkiin. Antti oli siinä harvinainen palkollinen, että sujuvan lukutaidon lisäksi hän osasi kirjoittaa kauniilla käsialalla. Kerran ihmettelin asiaa, ja hän sanoi suorittaneensa kolmivuotisen asepalveluksen Oulussa nuorena miehenä. Tuona aikana oli mahdollisuus opiskella myös kirjoittamista, lukeahan lähes kaikki osasivat, kinkereillä opetettiin ainakin sen verran, että pääsi ripille ja sai sen myötä naimaluvan.
   Aina kun Antti otti sanomalehden, hän luki ääneen, että muutkin kuulivat mitä aviisissa sanottiin. Kiehnäsin usein hänen vierellään pöydän äärellä, ikkunan kohdalla, renkituvan valoisimmassa paikassa. Seurasin katseellani Antin ääneen lukemaa tekstiä, joten opin itsekin kirjainten salat tuon talven aikana. Laskemista minun ei tarvinnut opetella, se tuli ihan luonnostaan, ja pystyin ynnäämään, vähentämään, kertomaan ja jakamaan suuriakin lukuja päässäni.
   Kun Antti-renki huomasi, että osaan lukea, ryhtyi hän opettamaan minulle kirjoittamista. Aluksi piirtelin kirjaimia lyijykynällä sanomalehtien reunoihin, mutta kerran Antti oli tuhlannut kaupunkireissulla ja toi Pärin kirjakaupasta oikean ruutuvihkon, jonka sitten kirjoitin täyteen sanoja ja lauseita.

 Murtomäen pysäkki eli seisake, paikallisten mielestä asema 1920-luvun puolivälissä

Havahdun ajatuksistani, kun vauhti hiipuu Kivimäessä, missä on vain todella lyhyt pysähdys, kun ei ole tulijoita eikä menijöitä, vain posti nakataan asemamiehelle ja lähtevä napataan mukaan. Toisen kerran juna hiljentää, kun saavutaan Murtomäen seisakkeelle, jonka kupeelta, melkein nurkkaa hipoen, kulkee Keisarintie, yksi niistä lukuisista, mitä Suomesta löytyy. Aleksanteri I rakennutti kyseisen maantien sata vuotta aiemmin, sen jälkeen, kun oli vieraillut seudulla Suomi-matkansa aikana. Paluumatkalla Kajaanista valtias sai huomata, ettei kaupunkiin johda polkua kummempaa kulkuväylää, kun paikalliset itse käyttivät liikkumiseen vesistöjä tai talviteitä. Keisarikin tuli Kajaaniin pienellä purtilolla, mutta Oulujärvi oli myrskyisä, eikä valtias suostunut astumaan paattiin toista kertaa, vaan ratsasti takaisinpäin.
   Vuodet kuluivat ja kasvoin hieman isommaksi, niin että saatoin auttaa enemmän äitiä ja tehdä töitä ruokani eteen.  Olin aina saanut olla Annan puheääni ja oppinut sen vuoksi rohkeaksi, joten uskalsin kysellä aikuisilta lukemista lainaksi, ja sainkin kun niiailin tarpeeksi nöyrästi. Ahmin kaikkea kirjoitettua, aluksi virsikirjaa, katkismusta ja Raamattua, kun jokaisessa mökissäkin oli ainakin jokin noista. Parille talollisille tuli oululainen Kaiku, eräälle myös kuopiolainen Sawo, kun Kainuussa ei vielä julkaistu omaa sanomalehteä. Muutaman talon hyllystä löytyi myös aikakauslehtiä sekä karjanhoitokirjoja, jopa romaaneja, jotka kaikki hotkin, mikäli vain sain lainaksi.
   Käväisin Antin juttusilla usein vielä, kun vartuin isommaksi, ja hän kertoili minulle äitini lapsuudesta, senkin miksi Anna on mykkä. Äiti ei osannut kirjoittaa, eikä olisi pystynyt kertomaan minulle kaikkea, vaikka meillä olikin erilaisten äännähdysten lisäksi yhteisiä käsimerkkejä ja ilmeitä, joilla pystyin tulkitsemaan häntä enemmän kuin kukaan muu. Ehkä lapsuudenperhe oli ymmärtänyt äidin ilmaisuja, mutta sen jälkeen meni pitkään ennen kuin minä synnyin ja kasvoin niin paljon, että pystyin tulkkaaman häntä.

Karttaote Kajaanista ja maalaiskunnasta 1912: 

Valkoinen: Murtomäen seisake. Vihreä: Asuntola niminen vuokrakasarmialue Linnantaus kylässä. Punainen: Mustan vaihde, ratavartijan mökki. Sininen: Mainuan kansakoulu 

Koillis-lounais suuntainen Kainuun Keisarintie ylittää viistosti radan Murtomäen kohdalla, jota paikalliset kutsuvat asemaksi, vaikka oikeasti sekin on pelkkä seisake. Maantie kulkee minun kotikylän eli Lehtovaaran kautta Kajaaniin, ja vastakkaisessa suunnassa päätepiste on Iisalmi. Juna tekee todella lyhyen topsahduksen pysäkille ja tiedän, ettei radanvarressa riitä lapsuudesta tuttuja maisemia enää pitkälle soman asemarakennuksen jälkeen. Matkustajat ei vaihdu Murtomäessäkään, joten rautahepo nytkähtää saman tien liikkeelle, ja konduktööri tulee tarkastamaan piletit, joten ojennan omani leimattavaksi.
   - Neidillä on pitkä matka edessä, koppalakkinen mies toteaa ja tekee pahvilippuuni reiän pihdeillään.
   - Vasta huomenna olen perillä, totean ja huomaan, että köyhän äidin tyttärenä vierastan edelleen neiti nimitystä, vaikka saan kuulla sitä aika usein.
   - Kuopiossa on sitten vaihto makuuvaunuun, joka liitetään tämän junan jatkoksi, konduktööri muistuttaa ja nostaa pari sormeaan lakin lipanreunaan ja toivottaa hyvää matkaa.
   Vaikka olen lukutoukka, en vielä avaa kirjaa, vaan palaan menneiden muisteluun. Talollisten lehtiä lukiessani pysyin jo pienenä kärryillä siitä mitä maailmalla ja kotikunnassa tapahtui, tosin viiveellä, sillä sanomalehdet saattoivat olla vuosia vanhoja. Yhdestä, ennen syntymääni julkaistusta, hapertuneesta lehdestä luin, että keisari oli lähettänyt noottia pitäjille, jotka eivät olleet perustaneet kansakoulua. Yksi sellaisista kunnista oli Kajaanin maalaiskunta, johon kotipaikkani Lehtovaara kuului.
   Synnyin syksyllä 1891, jolloin halla oli vienyt sadot, jo toisena vuonna peräkkäin. Maalaiskunta anoi keisarilta rahaa hätäaputöitä varten, jota tsaari armeliaasti antoi 5000 markan verran. Tuo summa päätettiin käyttää kansakoulun rakentamiseen Mainualle, kun jokaista uutta opinahjoa varten annettiin myös muuta avustusta opetusmateriaalien sekä muun tarvittavan hankintaan.
   Työhön palkattiin pätevän kirvesmiehen avuksi kaikkein kurjimmassa tilanteessa olevia ja ensitöikseen miehet määrättiin tukkisavottaan. Ukot suuntasivat valtion metsään kaatamaan honkia seinähirsiksi sekä sahatavaraksi, että ne ehtisivät kuivua ennen varsinaista rakentamista. Koulutalon lisäksi pihapiiriin tarvittiin sauna, varasto, kellari, puuvaja, huussit, sekä vesikaivo. Opettajan lehmälle piti pystyttää navetta, jonka yhteydessä oli lato elikon heinille, ja viereen tuli aidata laidunhaka.
   Työtä riitti monille pitkin rinkelipitäjää, sijaitsihan kunta Kajaanin kaupungin ympärillä. Puutavaran lisäksi tarvittiin perustus- ja uunikiviä sekä muuraushiekkaa. Savitiilet piti muotoilla sekä kuivata, ja siihen palkattiin lähinnä naisia, mutta Annaa ei huolittu tuohon työhön, kun hän joutui kuljettamaan minua mukana. Hän sai tehtäväksi kerätä ja kuivata tilkesammalta, jota tarvittiin hirsien väliin ja ikkunanpieliin, joten keikuin mukana kantoliinassa tai istuskelin lähistön mättäällä.
   Lehti-ilmoituksen mukaan maalaiskunta halusi nimenomaan naisopettajattaren, jonka palkka oli pienempi kuin miesopettajan, käsittäen asetuksen mukaisesti edellä mainittujen etujen lisäksi 600 markkaa vuodessa. Opettajattarelle kuului myös 2 tynnyrinalaa viljeltyä maata, polttopuut, öljyvalo ja 2000 kiloa heinää. Kyseinen ilmoitus ei saanut ketään hakemaan työpaikkaa, joten koulunkäynti alkoi sijaisen turvin. Seuraavana vuonna kunta korotti palkkaa rukiin ja ohran jyvillä, joita luvattiin 7 hehtolitraa kumpaistakin. Palkan lisäyksellä Mainualle saatiin opettajatar, mutta yksikään ei pysynyt pitkään, vaan nämä vaihtuivat vuosittain.

   Oppivelvollisuutta ei ollut, eikä ole vieläkään, mutta laki on sentään jo valmisteilla. En osannut edes uneksia, että pääsisin kansakouluun, lähes kaikkien mielestä köyhän kakaran tehtävä oli hankkia itse elanto jo lapsena. Sitten koitti taas paha katokesä ja kunnanisät päättivät, että kouluissa pitää tarjota ruokaa lapsille. Äiti teki toimen meidän nälän estämiseksi ja vei minut opettajattaren luo kertomatta etukäteen mitä oli suunnitellut. Niiailimme ryhdikkään nuoren naisen edessä ennen kuin äiti rupesi esittämään asiaansa.
    - Äiti haluaa töihin tänne, tulkkasin opettajattarelle, joka katsoi meitä kummissaan. Äiti viittoili ja mölähteli lisää osoitellen samalla paikkoja ja tekemisiä: - Äiti laittaa ruoat, hoitaa lehmän ja tekee muut työt.
   Hyväryhtinen nainen tuijotti meitä hetken ja totesi: - Minulla ei taida olla varaa palkata piikaa.
   - Palkaksi minun pitää päästä kansakouluun, jatkoin ja äiti nyökytteli, että olin kertonut asiat oikein. Tajusin hänen saaneen idean, kun olin lukenut hänelle sanomalehteä, jossa kerrottiin, että kouluruoasta huolehtiminen oli annettu opettajattaren tehtäväksi. Äiti niiasi ja elehti taas, joten sanoin: - Lisäksi hän ei halua muuta palkkaa, kuin vähän ruokaa ja luvan asua koulun saunassa.
    - Osaatko tavata tai lukea, opettajatar tiedusteli minulta, sillä opinahjoon ei huolittu ilman noita taitoja, vaan ohjattiin kierto- tai alakouluun opettelemaan lisää. Alakoulua oli kolme viikkoa syksyllä ja keväällä, sekä vähän joulun alla, muuten opeteltiin kotona ja osaaminen käytiin tenttimässä koululla muutamana lauantaina.
   - Osaan, vakuutin niiaten ja lisäsin: - Myös kirjoittaa ja laskea.
   - Vai niin, hän sanoi epäillen: - Tule luokkaan, niin saat kirjoittaa sanelusta.
   Opettajatar antoi paperin sekä lyijykynän ja sanoi pari lausetta kesän kauneudesta. Minun kirjoittaessa hän piirsi taululle muutamia yhteen ja vähennyslaskuja, joihin osasin vastata oikein.
   - Sehän sujui mallikkaasti, opettajatar kehui vilkaistuaan raapustukseni: - Voin hyväksyä äitisi ehdotuksen, mutta saunassa ette voi asua.
   En vastannut mitään, mietin vaan, että oikopolkujakin Lehtovaarasta kertyisi taivalta viitisentoista kilometriä Mainualle, ja tiesin etten millään jaksaisi kulkea tuota matkaa kahdesti päivässä.
   - Keittiön takana on piianalkovi, opettaja mietti kulmat kurtistuen: - Mahdatteko mahtua siihen.
   Alkovi oli todella pieni, ikkunaton kolo palomuurin kulmalla, mutta opettajatar sai kunnan puolesta työmiehen rakentamaan meille kerrossängyt. Jakkara toimitti pöydän virkaa, seinille pistettiin vaatekoukkuja ja vuoteen alle pari pärekoria vähäistä omaisuuttamme varten. Kun kunta antoi vielä petivaatteet ja verhon oviaukkoon tuomaan hieman yksityissuojaa, oli ensimmäinen, pikkuruinen koti valmis.
   Niin aloitin kahdeksanvuotiaana kansakoulun lähes kolmenkymmenen muun lapsen kanssa. Itse suoritin viisivuotisen oppisuunnitelman neljässä talvessa, sillä osaavana pääsin ensimmäiseltä joululta toiselle luokalle. Istuin pulpetissa myös iltaisin ja tein läksyjä tai luin opettajattaren lainaamia kirjoja. Samaan aikaan hän korjasi tehtäviä ja suunnitteli oppitunteja viereisellä opettajankorokkeella, ja öljylamppu valaisi meidät molemmat. Muutoinkin polttoainetta piti säästää, joten opettajatar aloitti hämärät talviaamut kuulustelemalla oppilaille antamiaan läksyjä ja sytytti luokkaan vain yhden lampun.
   Opettajatar vaihtui vuosittain, mutta kaikki tuntuivat hyväksyvän aiemman järjestelyn, ja niin asuimme alkovissa neljä vuotta. Äitini osasi työnsä hyvin, opettajattaren ei tarvinnut edes sanoa mitä ruokaa halusi hänen tekevän oppilaille. Siinä ei ollut paljon miettimistä, talollisten toimittamista tarvikkeista pystyi valmistamaan puuroa, johon lisättiin marjoja niin kauan kuin survosta riitti, ja juomaksi sai puoli mukia kuorittua huitumaitoa, jos lehmä ei ollut ummessa. Marjat oli saatu lapsilta, jokaisen velvollisuus oli tuoda tiinu puolukoita syksyllä. Kunta oli toimittanut kellariin juuresten lisäksi palvilihaa sekä suolakalaa, joista äiti teki kerran viikossa herne- ja kalakeiton. Lauantaisin, jolloin koulupäivä oli lyhyempi, saatiin ruisleipää ja voita, jota varten äiti kuori kermat maidon päältä pitkin viikkoa.
   Luin paljon, mutta autoin myös äitiä minkä ehdin, vaikka hän ei sitä pyytänytkään. Kannoin apuna vettä ja polttopuita sekä heiniä lehmälle, lämmitin uuneja ja tiskasin lasten käyttämiä peltiastioita. Opettajattaren pyykit pesin äidin kanssa keskiviikkoiltaisin, kun saunan padassa lämmitettiin vettä kylpemistä varten. Lauantaina niitä ei saanut pyykätä, etteivät ne liehuneet naruilla kirkonmenojen aikaan, ja alusvaatteita ei ensinkään saanut ripustaa näkyville kuivumaan, vaan ne vietiin kesälläkin ullakolle.

Yli kuuden kilometrin suora Keisarintiellä Lehtovaarasta kohti Kajaania

Viimeisen vuoden opettajatar oli ihanin kaikista tapaamistani, ja hän maksoi äidille vähän rahapalkkaakin, vaikka oppilaille ei enää tarjottu ruokaa koululla, kun viljasadot olivat olleet hieman parempia.
   Vastaanotin kansakoulun päästötodistuksen uudessa kesämekossa, jonka äiti kursi minulle sopivan kokoiseksi, kun opettajatar lahjoitti vanhan leninkinsä sitä varten. Iloni oli ylimmillään kevätjuhlassa, kun sain hyvästä koulumenestyksestä palkkion, litteän taskulampun, joka oli monesti myöhemmin tarpeen.
   Opettajatar kehotti minua hakemaan yhteiskouluun, mutta hautasin ajatuksen opintien jatkamisesta, ei minulla olisi rahoja moiseen. Sen sijaan suuntasin uusi leninki yllä kaupunkiin ja ryhdyin kyselemään, ottaisiko joku kauppias melkein kaksitoistavuotiaan töihin ainakin kesän ajaksi. Olin onneni kukkuloilla, kun pääsin juoksutytöksi Berghin kirjakauppaan, joka sijaitsi Aleksanterinkadulla.
   Liikuntaa riitti, kun juoksin aamuisin kaupunkiin, päivät työnpuolesta ja illalla takaisin.  Joitakin sadeöitä nukuin muutaman puolitutun luona kaupungissa, mutta tuntemieni ihmisten asunnot olivat ahtaita. Olin tyytyväinen, kun sain kallistaa pääni heidän permannolle, eikä minun tarvinnut kävellä läpimärkänä Lehtovaaraan.
   Juhannuksena kävin äidin kanssa Kajaanin kirkossa ja jäin jumalanpalveluksen jälkeen juttelemaan tuttavien kanssa pihalle, kun kirkkoherra Wäyrynen käveli ohitseni. Hän oli kirkonmenojen lisäksi tuttu myös lukukinkereiltä, joissa olin kulkenut ihan pienestä pitäen. Niiasin kirkkoherralle tervehdykseksi, jolloin hän yllättäen kääntyi minua kohden ja kysyi: - Onko opettajatar auttanut oppikoulun pääsykokeiden kanssa?
   - En ole hakemassa yhteiskouluun, vastasin häkeltyneenä ja niiasin uudelleen.
   Wäyrynen oli kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja, joten hän tiesi koulumenestykseni ja tuijotti kummastellen: - Sinähän olit Mainuan koulun paras oppilas!
   Sitten pappi huomasi äitini, muisti taustamme ja hänen ilmeensä synkkeni. Kirkkoherra lähti kävelemään pois, mutta kuulin hänen mumisevan: - Oppikoulu ei ole ilmainen.
   Meni pari viikkoa, kunnes Wäyrynen tuli opettajattaren kanssa Bergin kirjakauppaan. He johdattivat minut kauppiaan luokse toimistoon, ja istuttivat tuoliin.
   - Sinulle on päätetty antaa vapaaoppilaspaikka yhteiskouluun, Wäyrynen sanoi ja lisäsi: - Oppikirjat saat koululta lainaksi.
   - Ja kirjakauppa lahjoittaa vihkot, kynät ja muut tarvikkeet, kauppias sanoi.
   En ollut uskoa korviani, ja kun viimein käsitin asian, olin niin iloinen, että purskahdin itkuun. Opettajatar lupasi auttaa minua pääsykokeisiin pänttäämisessä, hän tiesi mitä minun kannattaisi opiskella elokuista tenttiä varten.
   - Vapaaoppilaspaikka edellyttää, että opiskelet ahkerasti, kirkkoherra selvensi vielä: - Koulumenestys katsotaan joka kesä, ja mikäli opinnot ei edisty, joudutaan seuraavan talven rahoitus harkitsemaan uudelleen.
   Joilla oli aikomus hakea jatko-opintoihin, suorittivat viisivuotisen yhteiskoulun, mutta oli melko tavallista, että osa jätti opiskelun kesken. Ellei saanut vapaaoppilaspaikkaa, oli lukukausimaksu 20 markkaa kaksi kertaa vuodessa, mutta sitä ennen piti ilmoittautuessa suorittaa viiden markan sisäänkirjoitusmaksu, ja myös kaikki oppimateriaali tuli hankkia itse. Lisäksi kauempana asuville tuli kuluja majoituksesta, joka oli yleensä täysihoito jonkun lesken luona. Monilla ei yksinkertaisesti ollut varaa käydä oppikoulua kokonaan, mutta kolmannen luokan jälkeen saattoi jo avautua tie esimerkiksi kauppa-apulaiseksi. Itse toivoin, että menestyisin hyvin ja saisin päästötodistuksen, kun uskoin sen riittävän konttoristin työhän tai johonkin sen tapaiseen.

Piika paimentaa lehmiä Shellille Kajaanissa, Lönnrotinkadun ja Väinämöisenkadun kulmassa

Kajaanissa oli todella vähän asuinpaikkoja koululaisille, kun seminaarioppilaat veivät vuokrahuoneet, sillä heille ei ollut asuntolaa, eikä edes tietoa milloin sellainen tulisi. Opettajaseminaarin miehille oli noihin aikoihin valmistumassa vasta ensimmäiset koulurakennukset, he olivat joutuneet opiskelemaan yhteiskoulun tiloissa vuosisadan alusta saakka. Vuokrahuoneiden vähyys ei minua haitannut, kun en uskonut pystyväni saamaan mistään rahaa niin paljon, että minulla olisi varaa asua kaupungissa. Arvelin, että päivistäni tulisi pitkiä, kun joutuisin kulkemaan äidin luo Lehtovaaraan. Juoksutytön tienesti kirjakaupassa oli melko mitätön, ja lähestulkoon hupeni siihen mitä söin päivän aikana. Tiesin, että äiti auttaisi minkä vain pystyisi, mutta ei hänellä kuitenkaan olisi antaa kuin murusia, joten minun pitäisi keksiä mistä saisin ruokaa tuleviksi talviksi.
   Tunsin olevani pattitilanteessa, mutta päätin tehdä kaikkeni, että voin suorittaa oppikoulun. Pohdiskelin niin ankarasti, että kävelin vahingossa eri polulle kuin yleensä ja löysin itseni melko märästä maastosta. Huomasin polunvarrella lakansuppuja ja peltoalueelle tullessani näin metsänreunassa lähes kypsiä ahomansikoita, joista keksin, että voin poimia marjat myytäväksi heti kun ne kypsyivät.
   Rupesin kulkemaan aamuisin eri reittiä löytääkseni uusia marja-apajia, ja jo seuraavalla viikolla saatoin ensi kerran ottaa täyden korin mukaan töihin lähtiessä. Olisin saanut paremmat rahat, jos olisin myynyt marjat torilla, mutta minulla ei ollut siihen aikaa, joten tarjosin saalistani suoraan Emil Löfbergin kahvilaan, joka sijaitsi kirjakaupan vieressä, Sergejeffin talossa. Paluumatkalla noukin taas korin täyteen sen mukaan mitkä marjat kypsyivät, ja kahvila osti minulta kesän aikana myös poimimani mustikat sekä vadelmat.
   Sana minun marjanpoiminnasta oli kiirinyt, ja kaupunkilaiset kyselivät jo etukäteen, noukkisinko myös heille punapuolia. Puolukoille riitti ostajia enemmän kuin ehdin poimia, kun niitä ei tarvinnut säilöä sokerin kanssa, vaan riitti kun punamarjat survoi puiseen tiinuun, jota säilytti kylmässä.  Kaikki eivät pystyneet lupaamaan rahapalkkaa, mutta käytetyt, hyväkuntoiset vaatteet, eteenkin kengät olivat yhtä tervetullut tienesti.
   Jälleen äiti osoitti, ettei mykkyys tarkoita tyhmyyttä, sillä hän johdatti minut yläkaupungille serkkunsa luo, joka oli jäänyt edellistalvena leskeksi. Pyykkösukko eleli parituvan puolikkaassa, jonka hän oli vuokrannut ”kartanonomistajalta”, kuten nimitettiin oman tontin haltijoita, koska ulos astuessaan paikalliset eivät menneet pihalle, vaan kartanolle.
   - Tuolla soppii serkkutytön maata, kun siivoopi romut poes, iäkäs leskiukko tuumasi ja osoitti ainoan huoneensa uuninpankoa: - Ite en enää peäse kiipeämmään, vaekka pankolla oes lämmin nukkuo.
   - Mitenkä vuokran kanssa, kun ei minulla oo rahhaa?
   - Van, mitäpä sitä sukulaeselta, ukko vähätteli: - Jos välliin soat tuovuksi vaekka jottae suuhupantavoa taikka poltettavvaa uuninpessään.
   Marjarahaa ei kertynyt suuria summia, mutta minulla oli ongelma missä säilyttää varojani, kun en uskaltanut jättää lanttejani mihinkään. Mukanakaan en voinut niitä kanniskella, kun pelkäsin pudottavani vaivalla hankitut roposet. Kun en muuta keksinyt, menin kysymään neuvoa Mainuan opettajattarelta, ja auliisti hän lupasi lukita kolikkoni piirongin laatikkoon, mutta sanoi pankin olevan parempi paikka. Hän kehotti avaamaan pankkitilin, varsinkin kun oli itse muuttamassa pois Mainualta, jonka myötä loppuivat myös äidin työt kansakoululla, kun uudella opettajattarella oli oma piika mukanaan.

   Suuntasin heti seuraavana päivänä Suomen Yhdys-Pankin haarakonttoriin, joka oli vuotta aiemmin aloittanut toiminnan Berghin talossa, kirjakaupan kupeella. Pankin ylemmät herrat tiesin, sillä Kajaanissa kaikki tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, ja naisvirkailija oli minulle jo vähän tuttu, kun olin toimittanut kirjakauppatilauksia pankkiin. Vaikka olin käynyt pankissa aiemmin, kysyin hieman arastellen, voinko avata tilin.
   - Onko äitisi tai isäsi mukana? Virkailijatar kysyi ja etsi katseellaan jotain takaani.
   - Ei ole ketään mukana, takeltelin.
   - Tällä tytöllä ei oikein ole sellaista huoltajaa, joka voisi tulla hoitamaan asiaa, kuulin kirkkoherra Wäyrysen äänen selkäni takaa.
   Niiasin tervehdyksen kirkkoherralle ja tunsin, kuinka kainalot alkoivat hikoilla ja poskeni punehtui.
   - Enhän minä toki muuten, mutta noin nuori avaa harvoin yksin pankkitiliä, virkailijatar totesi.
   - Minä voin taata tämän tytön, kuulin kirkkoherran lisäävän lähes juhlallisesti: - Hän on töissä tuossa naapurissa Berghillä ja aloittaa yhteiskoulun tänä syksynä.
   - Kyllähän minä tunnen tytön kirjakaupasta, pankkineiti myönsi ja suuntasi katseensa minuun tiedustellen: - Paljonko haluat tallettaa?
   Hikikarpaloita kihosi jo otsallenikin ja olin varmaan kirkkaan punainen kaulasta korvanlehtiin saakka, kun änkytin: - Rahat ei ole mukana. Ne on tallessa opettajattarella.
   - Eiköhän avata neidille nyt heti pankkitili valmiiksi, Wäyrynen ehdotti, kaivoi taskusta viisipennisen ja lisäsi: - Pistetään tämä alkupääomaksi.
   Virkailijatar laati paperit, kun kirkkoherra auttoi minua kertomaan tietoni oikein. Lupasin tuoda säästöni seuraavana päivänä, ja sain omalla nimelläni varustetun pankkikirjan, jonka saatoin jättää pankkiin säilytykseen.
   Jätin itselleni vähän käteistä ja suoritin ensimmäisen vuokranmaksun Pyykköselle ostamalla pussillisen ruisjauhoja. Seuraavaksi vein punapuolatiinun porstuan nurkkaan, joista ukko imellytti monet puurot talven kuluessa. Puolukka-ajan jälkeen keräsin risuja polttopuiksi, ja äitikin pystyi välillä lahjoittamaan palkaksi saamiaan ryynejä sekä perunoita. Leipäpalatkin hän kuivasi korpuiksi aina, jos niitä tuntui olevan enemmän kuin nälkä veti vatsaan.
   Pienen pääoman turvin aloitin yhteiskoulun syyskuun ensimmäisenä 1903, Rimpiläisen talossa Väinämöisen- ja Kirkkokatujen kulmassa. Olin arkipäivät pois äidin helmoista, vaikka olin vasta kahdentoista korvilla oleva tytönrääpäle. Huomasin Pyykkösukon tottuneen hiljaiseloon ja vältin rasittamasta häntä, joten tein yleensä läksyt kirjastojen lukusaleissa. Kaupungin ylläpitämä oli auki joka arki-ilta viidestä seitsemään, jonka jälkeen siirryin työväenyhdistyksen lukutupaan pariksi tunniksi, ja sitten olikin jo aika painua pehkuihin.
   Koulussa kuuntelin opetusta tarkkaan ja minulla oli hyvä muisti, joiden ansiosta oppikoulu sujui, eikä minun tarvinnut päntätä kokeisiin samalla tapaa kuin monen muun. Ei se silti aivan vaivatonta ollut, kun opetusaineita oli paljon, joista muutamat oli jaettu kolmeen osaan, joten luonnontieto käsitti biologian, fysiikan sekä kemian, ja matematiikka laskennon, algebran sekä geometrian. Kieliä oli suomen lisäksi kolme vierasta, ruotsi, saksa ja venäjä, joista viimeisen tuntimäärää oli lisätty juuri kun aloitin yhteiskoulun ensimmäisen. Aiemmin opetettu latina oli jäänyt pois, ja sitä saattoi opiskella vain yksityisesti. Minun vapaaoppiluus ei kattanut yksityistunteja, mutta ei se minua haitannut, kun en tähdännyt lyseoon tai yliopistoon. Opeteltavana oli vielä uskonto, historia, maantieto ja kaunokirjoitus, sekä sellaiset, jotka eivät vaatineet kirjallista opettelua, eli piirustus, voimistelu ja laulu, jota harrastin koulun sekakuorossa.

Aleksanterin- ja Lönnrotinkatujen kulmaus ennen vuotta 1905. 

Nykyisen Kauppatorin kohdalta luoteeseen

Juna tekee jo kuudennen pysähdyksen, kun saavumme Kauppilanmäen asemalle, jonka rakennukset näkyvät hyvin, kun puut ovat lehdettömiä, onhan vasta huhtikuun loppu. Enää yksi pikastoppi ja juna saavuttaa Iisalmen vajaan kolmen tunnin puksutuksen jälkeen, ja muutama tunti lisää, niin olen Kuopiossa. Sinne olen tehnyt pari kertaa aiemmin junamatkan, joten muistan radanvarren pienten ja kauniiden asemien olevan erilaisia, mutta muistuttavan kuitenkin vähän toisiaan.
   Nousen jaloittelemaan, kun pitkä paikallaan nököttäminen alkaa jo tuntua takalistossa, vaikka otin II-luokan lipun, ja saan nauttia pehmustetusta istuimesta. Menen vaunusillalle, mutta kauan en ehdi puuleikkauksin koristeltua rakennusta ihastella, kun matka jatkuu jälleen, joten palaan paikalleni ja vaivun taas muistelemaan menneitä.
   Yhteiskoulukesä oli pitkälti edellisen kaltainen, mutta siihen mahtui kaksi kohokohtaa. Ensin sain hyvästä lukuvuosisuorituksesta oppilasrahastolta stipendin, upouudet sukset sekä sauvat. Joku oli havainnut ne tarpeellisiksi, kun olin voittanut koulun hiihtokilpailut lainasivakoilla. Seuraavana päivänä, kesäkuun kolmantena Rautatie saavutti Kajaanin, ja olin kaikkien koulukavereiden tapaan asemalla ottamassa vastaan ensimmäistä junaa. Rata ei vielä ollut täysin valmis, eikä tapahtumaa suuremmin juhlittu, niiden aika oli syksyllä, jolloin rautatie vihittiin käyttöön.
   Yöpymispaikkani poistui juuri ennen kuin täytin neljätoista, kun Pyykkösukko kuoli vanhuuttaan. Ryhdyin kulkemaan kouluun Lehtovaarasta, ja pitkä matka antoi siinä määrin liikuntaa, että kuntoni koheni entisestään. Pärjäsin myös paikallisissa hiihtokilpailuissa ollen ensimmäinen tai toinen, ja palkinnoksi sain jotain käyttötavaraa tai kirjoja. Välillä äiti oli ehtinyt jo siirtyä töihin seuraavaan taloon, kun hiihtelin Lehtovaaraan, mutta ei minua yleensä ajettu pois, vaan tarjottiin ruoka ja yösija. Köyhemmissä taloissa piti tehdä läksyt taskulampun tai kynttilän turvin, kun emännät eivät raskineet polttaa tilleylamppua, vaan suorittivat puhdetöitä kitupiikin kajossa, jonka kitsaasti näkyvä sydänlanka hädin tuskin antoi valoa.
   Uudenlaisia nukkumapaikkoja löytyi, kun useampi luokkakaveri huomasi menestykseni ja pääsin antamaan heille tai pikkusisarille yksityistunteja varsinkin algebrassa. Pienen rahakorvauksen lisäksi pistin opetuksen ehdoksi, että saan viettää yön kaverin kotona, ja vältyn hiihtomatkalta iltamyöhällä. Luonnollisesti minulle tarjottiin heidän kodeissaan syötävää, jos ei aivan isäntäväen pöydässä niin ainakin köökissä. Kursailematta söin niin paljon kuin napa veti, varsinkin aamuisin, että saatoin korvata lounaan korpuilla, joita minulla oli tapana pitää mukana tuollaisten päivien ruoaksi. Oli myös niitä ihania perheitä, jotka tekivät aamulla leivät päiväevääksi, kun huomasivat nälkäisen suuni. Silti monet ylenkatsoivat, eikä minusta tullut opetettavien kavereita, mutta sain muutaman ystävän vapaaoppilaista, jotka olivat lähes yhtä varattomia kuin minä, ja heille annoin yksityistunteja ilman maksua.
   Kolmantena kesänä sain tehdä kauppa-apulaisen töitä Pärillä, kuten kajaanilaiset kirjakauppiastaan nimittivät. Perheen nimi ei enää tuolloin ollut Bergh, vaan kauppias oli yksi niistä, jotka olivat mukana nimenmuunnoksessa keväällä, 12. toukokuuta 1906, jolloin sukunimeksi vaihtui Wuori. Nimen suomentaminen oli yksi keino vastustaa vallinneita venäläistämistoimia, joita kutsuttiin routavuosiksi. Sukunimen muuttaminen ajoitettiin tärkeään päivämäärään, J. V. Snellmanin syntymän 100-vuotis juhlaan, olihan hän ollut vahva vaikuttaja sille, että suomesta tuli virallinen kieli ja maa sai oman markan. Myöhemmin, itsenäistymisen myötä kadunnimikin vaihtui, Aleksanteri sai väistyä ja Wuoren kirjakaupan sekä Suomen Yhdyspankin osoitteeksi tuli Kauppakatu 26.
   Hyvän laskutaitoni ansiosta minua pyydettiin neljäntenä kesänä Suomen Yhdyspankin Kajaanin konttoriin, ja pääsin opettelemaan kirjurin töitä. Uuden kesätyön saamiseen vaikuttivat kirjakauppias Wuori sekä kirkkoherra Wäyrynen, jotka olivat suositelleet minua. Kyseisessä pankissa palkka oli hieman isompi kuin kirjakaupassa, mutta saamani kokemus sitäkin arvokkaampi. Marjojen poimintaa jatkoin silti entiseen malliin, ja elämäni sujui samaan tapaan vielä seuraavana vuonna.

Pärin eli Berghin eli Wuoren talo Aleksanterinkadulla eli Kauppakatu 26:ssa

Rimpiläisen L-kulmatalo on edelleen kuosissaan. Tässä kuvattuna kirkon tornista länteen 1940-luvulla. Talossa toimi Kajaanin yhteiskoulu  Idan opiskelun aikaan

Kun pääsin kolmannelta, laajennettiin yhteiskoulu kahdeksanluokkaiseksi yhteislyseoksi, ja minulla olisi varmaan ollut edellytyksiä käydä ylioppilaaksi saakka, mutta vapaaoppilaskausi päättyi viidennen luokan jälkeen. Paljon minua hidasälyisempiäkin jatkoi lukiokoulutukseen, mutta en osannut kadehtia heitä, vaan olin erittäin tyytyväinen oppikoulun päästötodistukseen, jonka myötä kirjurintyöpaikkani vakinaistettiin. Kävin Kuopion kauppakoulussa muutamia pankkialan lyhytkursseja työn ohessa ja ylenin jo muutamassa vuodessa virkailijaksi.
   Yhtiö, kuten paikalliset Kajaanin Puutavara Osakeyhtiötä nimittivät, oli perustettu pari vuotta aiemmin, ja sen sekä rautatien myötä kaupungissa oli huutava pula asunnoista. Muutaman talven kuljin töihin Lehtovaarasta, josta olin onnistunut vuokraamaan pikkuruisen kamarin, jossa ei ollut edes hellaa, vaan jouduin tekemään ruuan kolmijalan päällä pönttöuunissa. Myös äiti tuli siihen asumaan, mutta vuokraemäntä ei pitänyt omapäisestä mykästä, joten Anna häipyi omille teilleen ja päätyi asumaan yhteen saunaan.
   Muutamaa vuotta myöhemmin, ollessani parikymppinen, pääsin lähemmäs kaupunkia, mutta kyseessä oli huone, jossa asui pari muuta tyttöä, joten äiti jäi Lehtovaaraan. Olin siitä harmissani, sillä äiti olisi jo ansainnut kodin itselleen, mutta en pystynyt antamaan hänelle sitä kuin vasta kolmisen vuotta myöhemmin, kun viimein sain vuokrattua hellahuoneen meitä kahta varten. Kuten edellinenkin, sijaitsi asunto aivan kaupungin tuntumassa, mutta maalaiskunnan puolella, Asuntola nimisellä vuokrakasarmialueella, Linnantaus kylässä.
   Olisin pystynyt elättämään meidät molemmat, mutta äiti ei osannut olla jouten, vaan liittyi kaupunginlammen pyykkäreiden joukkoon. Kaupungissa oli vähän väkeä, joka halusi maksaa muille pyykinpesusta, joten lisäksi äiti kutoi sukkia ja lapasia, joita toimitin yhdelle tutulle torimuorille myytäväksi.
   Itselläni oli monenmoista harrastusta, kun osallistuin erilaisiin hyväntekeväisyys tapahtumiin ja liityin Nuorten naisten kristilliseen yhdistykseen, joten äiti joutui olemaan usein illat yksikseen. Ajattelin, että Anna saisi iloa kirjoista sekä lehdistä, ja rupesin opettamaan hänelle lukemista. Oppiminen sujui yllättävän nopeasti, äiti olisi varmaan omaksunut lukutaidon jo aikaa sitten, jos olisin älynnyt opastaa häntä jo aiemmin. Seuraavaksi opetin äidin kirjoittamaan ja sekin sujui pian, vaikka raskasta työtä tehneen käsiala olikin melko kömpelöä ja lauseet sisälsivät vain tärkeimmät sanat. Niitä oli välillä vaikea tulkita, kun hän ei osannut laittaa pilkkuja tai pisteitä, vaan kirjoitti kaiken yhteen pötköön.
   Maailmalla rupesi riehumaan sota, joka ei onneksi ulottunut Suomeen saakka juuri muuten kuin joidenkin tuotteiden saatavuuden vaikeutena. Kajaanissa suuremmaksi ongelmaksi muodostui paha, silmiä kirvelevä katku, joka levisi usein kaupungin ylle, kun isäntämaa rakensi Yhtiön alueelle tehtaan pari vuotta sodan syttymisestä. Laitoksessa valmistettiin yhtä sodan julmimmista aseista, taistelukaasua. Klooritehtaan haju oli kauhea ja lähiseudun kasvillisuus kuoli tyystin, kun myrkkyä pöllähteli piipusta pieniä määriä kajaanilaisten riesaksi. Oloa helpotti hieman, jos katkun aikaan peitti suun ja nenän märällä nenäliinalla, mutta moni kärsi keuhkosairauksista, eikä se enää johtunut pelkästään tuberkelista, joka oli entuudestaan tuttu sairaus.
   Vasta muutamaa vuotta myöhemmin sodan koura vaikutti enemmän meidän maaperällä, kun kadon kohdanneeseen Suomeen ei saatu tarpeeksi viljaa ulkomailta. Samaan aikaan tsaari syrjäytettiin ja bolševikit ottivat isäntämaassa vallan. Kajaanin klooritehtaan kaasut eivät koskaan ehtineet rintamalle saakka, ja tuotantokin lakkasi, kun Suomi sai itsenäisyyden 1917, jonka jälkeen kajaanilaiset pääsivät hengittämään puhtaampaa ilmaa.
   Sitten ajauduimme sisällissotaan, joka ei ulottunut kovin vahvasti Kainuuseen. Käytännössä Kajaani oli koko ajan valkoisten hallussa, vaikka jännitteitä olikin, ja on pienoinen ihme, ettei leimahdusta tapahtunut. Saa olla kiitollinen, että valkoiset voittivat, eikä Suomesta tullut uudelleen osa itänaapuria, mutta en silti muistele mielelläni parin vuoden takaista aikaa, jolloin Suomessa tehtiin julmuuksia puolin, jos toisin.
   Sotaa seuranneena vuonna kolme pankkia oli fuusioitumassa yhdeksi, jolle tuli nimeksi Osakeyhtiö Pohjoismaiden Yhdyspankki. Sen myötä sain ylennyksen, joka antoi minulle luvan allekirjoittaa pankin puolesta sopimuksia ja maksusitoumuksia, tosin ylemmän, kuten hallituksen jäsenen tuli vahvistaa asiakirjat.
   Saman vuoden syksyllä tein kaupat huoneen ja keittiön asunnosta Louhikadun varrelta, melko uudesta puutalosta, joka käsitti kaikkiaan neljä erikokoista huoneistoa. Tilasin klapikuorman pihavarastoon, ja asetuin äidin kanssa uunilämmitteiseen asuntoon, jonka mukavuudet käsitti kantoveden kaivosta sekä huusin pihan perällä.

Louhikatu 15 käsitti alkujaan kaksi erillistä taloa, joiden väliin on rakennettu yhdistävä huoneisto. Kuvattu heinäkuussa 2025 (kuvasta on poistettu autot ja ympäristön kerrostalot)

Juna pysähtyy Kuopiossa puolisen tuntia ja kiitän itseäni, että laitoin suurimman osan matkatavaroista konduktöörin vaunuun, eikä minun tarvitse raahata niitä asemalla. Vedän takin päälle, kerään vähäiset tavarat mukaan ja piipahdan asemaravintolaan. Kello näyttää puoli neljää, joten haukkaan kaalipiirakan piimän kera ja ostan mukaan makkaravoileivän iltapalaksi, sekä Savo-sanomalehden.
   Siirryn makuuvaunuun, missä sänkypaikat ovat vielä päiväasennoissa, selkänojallisina istuimina. Hytissä ei ole muita matkustajia, joten saan rauhassa tutkia minulle entuudestaan tuntematonta tilaa. Ensimmäiseksi huomaan lattialla posliinisen sylkykupin, joka on tietenkin puhdas, koska Valtion Rautatiet tekee arvokasta työtä estääkseen tautien, eteenkin tuberkuloosin leviämistä.
   Hytti on hivenen tunkkainen, kun sauhuttelun haju on pinttynyt plyysi-istuimiin. Avaan ikkunan ja hoksaan vieressä telineen, jossa on vesipullo sekä pari juomalasia ja niiden yllä peili. Alapuolelta löytyy pesukomuutti, joka sisältää posliinisen yöastian sekä vesihanalla varustetun teräksisen pesualtaan. Kovan viiman vuoksi joudun sulkemaan ikkunan heti kun juna lähtee liikkeelle, mutta totun pian tupakan hajuun.
   Lueskelen sanomalehteä ja mieleeni tulee tapahtuma edellissyksyltä, jolloin äidin uusista taidoista oli hyötyä. Antti-renki oli selannut Lehtovaaran lukutuvassa oululaista Kalevaa ja huomannut, että enoni Kalle oli kuollut. Sanomalehden lainattuaan Antti tuli meille, joten näimme, että Kaarl Petteriltä jäi leski sekä neljä lasta. Kuolinilmoitus kertoi hänen olleen maalari ja menehtyneen hieman ennen kuin täytti viisikymmentä. Ihmettelin ääneen, etten tiennyt koko miehestä, jolloin äiti ryhtyi piirtelemään kuviota perheestään. Koska Antti oli tuntenut Annan jo lapsuudessa, pystyi hän täydentämään kertomusta muistamillaan tiedoilla.
   - Kalle taesi lähtä Kajjaanista heti ku peäsi ripille, Antti sanoi ja äiti nyökytteli, joten mies jatkoi osoittaen seuraavat sanansa minulle: - Sinä synnyt paljo sen jälestä.
   Oli hauska seurata, kun äiti kirjoitteli nimiä ja osoitteli sormilla montako vuotta ennen tai jälkeen jokin tapahtui. Hän veteli nimistä viivoja, jotka kertoivat, kuka meni kenen kanssa naimisiin tai muutti pois, ja pisti henkilöiden päälle ristin, kun tämä kuoli.
   Kuviosta tuli todella monimutkainen ja jouduin kysymään tarkennusta useaan kohtaan. Annan vanhemmat oli saaneet kaksi lasta, ja Anna oli pikkutyttö, mutta Kalle vasta vauva, kun isä kuoli, jonka jälkeen näiden äiti meni naimisiin leskimiehen kanssa. Olin luullut Stiinan olevan äidin sisarpuoli, mutta oikeastaan he eivät olleet sukua keskenään, kun hän tuli perheeseen isäpuolen aiemmasta liitosta. Annan äiti sai yhden tytön isäpuolen kanssa, mutta tämä kuoli ihan pienenä. Lopuksi ihmettelin viivaa, jonka äiti oli piirtänyt isästään ja sen päässä luki Kaisa Reeta Heinävesi, joista selvisi, että Annan isä oli ollut leski mennessään naimisiin tämän äidin kanssa.
   - Kaesa Reeta on Annan puolikas sisko, van sen äetin nimmeä en tiijä. Sekkae kuoli ku tyttö oli vasta kakara, Antti totesi: - Kaesa meni Heinäveelle jo ennen ku isäsä tuli Lehtovoaraan. Ei se oo Annakaa sitä nähnynnä, ku synty itte vasta jälestä päen.
   - Eno ja tätipuoli, ihmettelin ja naurahdin: - Oohan minä tienny, jotta äitillä on serkkuja, van kuinka paljo lieneekään itelläni?

 
Ilta alkaa jo hämärtää, kun juna saavuttaa Mikkelin yhdeksän jälkeen, ja hyttiin nousee suunnilleen ikäiseni nainen, joka on selvästi raskaana. Hän kertoo käyneensä hautaamassa isoäitinsä ja menevänsä takaisin Helsinkiin, minne puoliso joutui palaamaan työnsä vuoksi heti siunaustilaisuuden jälkeen. Nainen olisi halunnut olla surevan sukunsa luona pidempään, mutta lapsen pitäisi syntyä kuukauden sisällä, joten hän näki parhaaksi palata kotiin hyvissä ajoin ennen sitä.
   Vaunuemäntä tulee laittamaan vuoteet nukkumiskuntoon heti matkan jatkuttua. Olen maksanut itselleni alapetin, mutta luovun paikastani, enhän voi vaatia viimeisillään raskaana olevaa kiipeilemään yläsänkyyn. Vetäydymme vuoteille ja avaan viimein työtovereilta läksiäislahjaksi saamani Joel Lehtosen ”Putkinotkon herrastelijat”. Se on jatkoa edellisvuonna ilmestyneelle ”Putkinotkon metsäläisille”, mutta oikeastaan Juutas Käkriäisen ja Aapeli Muttisen tarina alkoi parin vuoden takaisessa ”Kuolleet omenapuut” teoksessa.
   Uusin kertomus tempaa mukaansa ja meinaan jatkaa loppuun taskulampun avulla, kun kaasuvalot himmennetään yhdentoista aikaan. Sitten järki saa voiton, ja tajuan, että minulla tulee olemaan edessä kiireinen päivä tuntemattomassa kaupungissa. Saan olla kiitollinen, etten ole tyhjän päällä, minulla on työpaikka sekä asuinhuone pankin harjoittelijan kanssa, joka tulee vastaan asemalle.
   Teen tätä matkaa raskain mielin, kun jouduin jättämään äidin Kajaaniin, mutta oman huoneiston hankkimisen jälkeen asiat eivät enää edenneetkään kuten olin kuvitellut. Haarakonttorissa oli pankkien yhdistymisen jälkeen liikaa virkailijoita, eikä Kajaanissa riittänyt työtä kaikille. Pankki esitti jo vuodenvaihteessa, että töitä olisi tulevaisuudessakin, jos vaihdan paikkakuntaa ja asetun Helsingin pääkonttoriin.
   Minulla on epäilys, että en pysty pitämään Kajaanin asuntoa kovin pitkään, vaikka otin erään konttoristin hyyrylle huoneeseen ja äiti jäi asumaan keittiöön. Kaikki on kuulemma pääkaupungissa paljon kalliimpaa kuin Kajaanissa, joten pelkään, ettei palkkani riitä asuntolainan lyhennykseen sekä vuokraan. Helsingissä joudun aloittamaan kaiken alusta ja kuluttamaan rahaa moneen tarpeeseen. Ei auta, että huutokauppasin lähtiessä huonekalut, mitkä ei mahtuneet köökkiin, sillä luovutin rahat äidille samalla kun lupasin, että lähetän lisää kirjeessä aina kun pystyn.
   Olen kiitollinen, että opetin äitini lukemaan ja kirjoittamaan, sillä muutoin emme voisi pitää laisinkaan yhteyttä toisiimme. Yritin puhua äidille, että menen edeltä ja hän voi tulla, kun olen löytänyt sopivan asunnon. Äiti huitaisi ilmaa kädellään ja veti suunsa viivaksi, jotka ilmaisivat, että mene vaan, hän ei ole lähdössä minnekään. Huoli painaa mieltäni, vaikka tiedän ettei äiti ole avuton ja pärjää kyllä kuten ennenkin.

Junan makuuhytti päiväasennossa. Käsienpesu huuhtelee alaosan yöastian aina, kun komuutti suljetaan

Hyvinkään Åvikin kuurojenkodin aluetta arviolta 1930-luvulla

Sunnuntai 17. syyskuuta 1933

Nousen Åvikin pihatietä, pujahdan portista maantielle, ja käännyn oikealle kohti Hyvinkään kauppalaa ja rautatieasemaa. Minulla olisi toki varaa ajaa pirssiautolla, kuten tein edellispäivänä useamman kerran, kun käytin äitiä ostoksilla, mutta pidän viiden kilometrin jaloittelumatkasta.
   Taakseni jää tasoristeys, ja maantie ylittää Vantaanjoen miltei samassa paikassa, joten kolme erilaista kulkuväylää ovat lähes päällekkäin. Rautatie olisi siis aivan lähellä, mutta sitä puksuttavat junat kulkevat Hyvinkään ja Hangon väliä, jonka suunnassa, parin kilometrin päässä sijaitsee seisahduspaikka. En mene Viertolan pysäkille, kun en ole perehtynyt rataosuuden junien aikatauluun, ja tuntuisi hullulta kävellä vastakkaiseen suuntaan, vaikka niinhän minä teen nytkin, kun kuljen koilliseen ja Helsinki sijaitsee melko suoraan etelässä.
   Lähdin hyvissä ajoin, enkä jättänyt paluuta illan viimeiseen junaan, ettei kävellessä ehdi tulla pimeää, kun katulamput alkaa vasta aivan kauppalan kupeelta. Laskussa oleva aurinko lämmittää selkääni, kun taivallan pienen Hyvinkäänkylän läpi. Muistan, kuinka paikan nimi hämäsi minua aluksi, kunnes selvisi, että tämä kylä oli ensin, ja nykyinen Hyvinkään taajama oli alkujaan vai rautatieasema. Tuo tapahtui aikana, jolloin Suomeen tehtiin ensimmäinen rata, ja tämä alkuperäinen asuinpaikka on hieman etäämpänä Hyvinkään kauppalasta.
   Pinnistelen muistiani ja saan mieleen vuosiluvun, jonka mukaan rautatie valmistui jokunen vuosi ennen äitini syntymää. Olenkin juuri tulossa hänen 70-vuotispäiviltä, joita juhlittiin kuuromykkien naiskodissa, toisen, yhtä päivää nuoremman mummon kanssa, vaikka Kuuromykkien lehti kertoi asian olevan toisinpäin. Molempien syntymäpäivä oli jo viikolla, mutta juhlallisuudet pidettiin näin sunnuntaina, että useampi läheinen pääsisi mukaan.

   Otin töistä ylimääräisen lauantaivapaan ja tulin Hyvinkäälle ajoissa, että saatoin käyttää äitiä kaupoissa. Ostin hänelle syntymäpäivää varten uudet kengät sekä leningin, sellaiset, jotka ei ole liian hienoja, että hän raskii käyttää niitä pienemmissäkin tilaisuuksissa tai vain pyhäpäivän kunniaksi.
   Juhlapöydässä pohdin ensimmäisen kerran, oliko hän aikoinaan tietoisesti hankkiutunut raskaaksi, sillä en koskaan tuntenut olevani ei-toivottu. Syntyessäni äiti oli 28-vuotias, joten tuskin oli yllätys, että miehelle antautumisesta voi olla seurauksia. Hän on aina hellinyt ja rakastanut minua, mutta otaksun kuitenkin olevani pelkkä vahinko. Vaikka ajatus kauhistuttaa, en pidä mahdottomana, että äiti on joutunut välillä sänkypuuhiin pitääkseen itsensä hengissä, joten saatan olla sen seurausta.
    En kiinnittänyt lapsena huomiota äidin ulkonäköön, mutta myöhemmin olen tajunnut hänen olleen aika kaunis. Sen saattoi nähdä vieläkin, varsinkin tänään, kun kampasin äidin hiukset tavanomaista löysemmälle nutturalle ja hänellä oli yllä uudet vaatteet. Kerrankin hän oli ilman essua ja paljain päin, vailla iänikuista huivia, jonka käytöstä olin saanut opetettua sen verran, että yleensä äiti otti liinan päästään valokuvauksen ajaksi.

Hieno hiekka pöllyää Hyvinkään Uudenmaankadulla ennen vuotta 1955, jolloin tie sai asfalttipinnan

Hangon radan tasoristeys ja Uusi Hotelli Siltakadun kolmen tien risteyksessä, 

Hyvinkään taajamassa lähellä pääradan rautatieasemaa

Aurinkoisessa päivässä on vielä kesän tuntua, vaikka koivujen vihreys alkaa hiipua ja puissa näkyy kellertäviäkin lehtiä. Maantie nousee melko jyrkästi kohti kylää, kun kävelen ylös Salpausselän harjannetta, jonka reunaa myötäillen reitti jatkuu eteenpäin. Oikealle jää kahvila ja vasemmalle kansakoulu, joiden jälkeen molemmin puolin on lukuisia muita taloja. Yhdessä rakennuksessa näyttää olevan sekatavarakauppa, ja taloryppäissä saattaa olla muitakin myymälöitä, ainakin työväentalo ja pari taiteilijakotia löytyy sivuteiden varsilta.
   Hiekkatie on parin päivän takaisen sateen vuoksi hieman rapainen, mutta parempi niin kuin pitkä pouta, jonka jäljiltä autot nostavat laajan pölypilven. Hyvinkäänkylän jälkeen peltoaukeamat loppuvat ja alkaa metsätaival, jonka puolivälissä sijaitsee Puolimatka, myös aivan sananmukaisesti. Kyseisellä kohdalla on kansakoulu sekä hautausmaa, jotka kantavat samaa nimeä. Mietin, että nimi on osuva maallista matkaa ajatellen, mutta myös paikalle haudattujen vainajien suhteen, jotka ovat puolimatkassa taivaaseen.           
   Åvikin saunarakennuksessa on vierashuone, mutta tällä kertaa se oli kuuromykkien oman matkapapin käytössä, joten yövyin hotellissa, jonne jätin aamulla pienen matkalaukkuni, ja on aika hakea se mukaan. Majoituspaikka oli joskus saanut nimen Uusi Hotelli, ja se oli ihan siisti ja kelvollinen, mutta 2-kerroksisen, valkoisen rakennuksen nimen ensimmäisen sanan voisi jo jättää pois. Paikan kahvila oli majoitusta parempi, söin siellä eilen maittavan metsästäjänleivän lounaaksi. Koska junan lähtöön on vielä reilusti aikaa, tilaan tällä kertaa teen ja munavoileivän, ja vaikka olen herkkusuu, en ota leivosta, kun olen syönyt makeaa syntymäpäiväkahveilla aivan riittämiin.
   Vaikka kyseessä on kahvila, jonka ruokalistalta löytyy monenlaista syötävää, ei sitä ole nimetty ravintolaksi, ettei se kalskahda paikalta, joihin ihmiset hakeutuvat humaltumistarkoituksessa. Kahvilasta kaikki tietävät, ettei siellä tarjoilla kotikaljaa väkevämpää, eikä se ole mikään soittoruokala, vaan paikka, jonne yksinäinen naisihminen uskaltautuu sisälle. Tietenkin on myös erittäin tasokkaita ravintoloita, joihin naiset pääsevät ehkä päiväsaikaan syömään, mutta iltaisin ovet tuskin avautuvat ilman herraseuraa.
   Suuntaan pääradan asemalle, joka sijaitsee kiven heiton päässä hotellista. Asemalaiturin penkillä istuu kaksi miestä, ja huomaan sivusilmällä toisen kaivavan povitaskusta kirkkaan pullon, jonka hän ojentaa kaveriaan kohti. Mies vilkaisee minua, mutta en viitsi puuttua asiaan, vaikka olenkin raittiusasiaihminen. Kannatin kieltolakia, joka päättyi puolitoista vuotta sitten, mutta rehellisyydessä minun täytyy myöntää, ettei se saavuttanut toivottua tulosta reilun 13 vuoden voimassaolon aikana. Salakuljetus rehotti ja aivan kunniallisiksi luulemani ravintolat myivät terästettyä juomaa, jota nimitettiin ”kovaksi teeksi”. Trokareita lienee vieläkin, koska Alkoholiliikkeissä täytyy käyttää viinakorttia, joka rajoittaa ostojen määrää. En ole kovin hyvin perillä asiasta, kun en käytä Alkon tuotteita, mutta käsittääkseni liikkeestä voi ostaa vapaasti ainoastaan mietoja viinejä.
   Tavanomaiseen tapaan ostan II-luokan piletin pääkaupunkiin, vaikka näin lyhyellä matkalla III-luokan puupenkit ei ehtisi puuduttaa takamusta. Parasta lippua ei edes saa tälle puolentoista tunnin pätkälle, ykkösluokan juna kolkuttelee ainoastaan kerran päivässä Viipurin kautta Rajajoelle, eikä se pysähdy laisinkaan Helsingin ja Riihimäen välillä. Nousen junaan, jonka lähtöaika on tänään sama kuin auringon laskuaika, joten ilta ehtii hämärtää, mutta ei sen niin väliä, maisema on jo käynyt tutuksi äidin luona vierailujen myötä.

Helsingin Verkkopallo Seuran B-maljakilpailun osanottajat vuonna 1929. 

Adi alarivissä, toinen vasemmalta

Junassa muistelen, kuinka helposti solahdin pääkaupungin elämäntyyliin ja -rytmiin, kun muutin sinne kolmetoista vuotta aiemmin. Alkuperäisellä huonekaverilla oli sulhanen ja hän avioitui melko pian, joten jouduin etsimään toisen kodin. Tarjolla oli lähinnä kalustettuja huoneita, jotka täytyi jakaa tytön tai parin kanssa. Ainoat mukavuudet olivat huusi pihalla, vesiposti kadunvarressa sekä kakluuni, joka hyvällä tuurilla sisälsi puuhellan. Huoneet olivat hataria, joten tulta piti pitää aamulla ennen töihin lähtöä ja illalla kun palasi, mikä oli melko työlästä. Syöpäläisetkin tuli kaupan päälle, joten muutin melko usein saadakseni siedettävämmän asunnon.
   Sitten löysin kodin, tai huoneen, joka oli vain minun käytössä, ja siihen äiti olisi voinut tulla, mutta hän ei suostunut lähtemään Kajaanista, mikä tuli hyvin selväksi lyhyistä ja ytimekkäistä kirjeistä. En saanut houkuteltua häntä pääkaupunkiin, vaikka jouduin myymään Kajaanin huoneiston, ja äiti oli taas tyhjän päällä asuen milloin missäkin.
   Haaveilin Töölöstä, jonne rakennettiin koko ajan lisää asuntoja, joissa oli oma vannahuone tai ainakin vesiklosetti, ettei asioille tarvinnut mennä kerroksen yhteiseen käymälään. Yleensä kahden huoneen asuntojen keittiöt olivat pikkuruisia komeroita, mutta vesi sekä meni että tuli, myös kuuma, ja ruoan saattoi tehdä kaasuliedellä, eikä puuhellaa tarvinnut lämmittää jokaisen teekupillisen vuoksi.
   Kuusi vuotta kaupungissa asuttuani pääsin Apollonkadulle uuteen dubblettiin, jonka toista huonetta asutti juuri 50 täyttänyt konttoristi, Mandi. Hän oli puolituttu jo entuudestaan, kuljimme samoissa piireissä, kuten NNKY:n tilaisuuksissa, joissa oli mukana myös toinen Ida, joten Mandi nimitti minua Adiksi. Olin paljon mieluummin Adi, kuin Mykän Iita, joksi koulukaverit minua kutsuivat Kajaanissa.
   Tulimme Mandin kanssa erinomaisesti toimeen keskenämme, ja harrastukset olivat pitkälti samoja, tosin Mandi ei innostunut verkkopallosta samassa määrin kuin minä, joka jopa kilpailin HVS:n naisten B-luokassa. Mandin liikuntaharrastus rajoittui kävelyyn, ja hän nousi todella harvoin ratikkaan, mieluummin hän kulki jalkaisin. Teimme yhdessä pitkiäkin patikkalenkkejä, mutta tärkein harrastus oli lukeminen, joka oli molemmille suorastaan intohimo. Mandi sai kustantamotyönsä puolesta kirjoja sekä lehtiä edullisesti, ja niiden lisäksi hän kantoi luettavaa NNKY:n kirjastosta, jonka suomenkielisen osaston hoitajana hän toimi. Sinne päätyivät myös ostamamme teokset, jotka olimme lukeneet emmekä halunneet pitää niitä enää itsellä.
   Oli yleistä, että hyvinkin varakkaat ihmiset asuivat vuokralla, mutta itse en aikonut elää niin koko loppuikääni, vaan säästin koko ajan, että voisin ostaa oman huoneiston. Kun Caloniuksenkadun kulmatalon osakkeita alettiin myydä, kysyin pankkini johtajalta liikenisikö minulle lainaa oman kodin ostoon. Sain luoton ja tein 36-vuotiaana kaupat ylimmän kerroksen kahden huoneen ja keittiön dubbletista, Asunto Osakeyhtiö Mechelininkatu 23:sta, jossa oli vannahuone sekä sen vieressä erillinen tila klosetille.

   Portaikko oli varustettu hissillä, joka helpotti painavien ostosten kuljetusta seitsemänteen kerrokseen, mutta yleensä käytin rappusia, jonka ansiosta kunto pysyi hyvänä. Kellarikerroksesta löytyi pyykkitupa mankeleineen sekä pannuhuone, missä koksi kuumensi keskuslämmityspattereiden lisäksi suihkuveden. Keittiössä oli lavuaari ja kaksi hanaa, eli sinnekin tuli lämmin vesi vipuja pyörittämällä.
   Keittiöön mahtui kolmituolinen ruokailuryhmä ja ilta-aurinko valaisi tilan pihan puolelle avautuvan, pienehkön ikkunan kautta. Parasta oli sähköliesi, jonka ansiosta ei tarvinnut tuhertaa tulta hellaan jokaisen keitoksen takia tai pelätä kaasuvuotoa. Koillisen puoleinen huone oli melko suuri, mutta keittiön viereinen paljon pienempi, ja ajatuksena oli saada äiti siihen. Kävin kesälomalla suostuttelemassa äitiä mukaan, mutta sain vain hänet kiukkuiseksi, joten lopulta annoin periksi.
   Kun pääsin muuttamaan seuraavana vuonna, pisti omistaja Apollonkadun asunnon myyntiin, joten Mandikin joutui etsimään uuden kodin, ja vuokrasi huoneen kivenheiton päästä, Fredrikinkadulta. Yritin löytää äidille varaamani huoneeseen vuokralaisen, mutta olin niin tottunut asumaan Mandin kanssa, että kaikki katsomassa käyneet tuntuivat vääriltä.
   Pohdin miksi muut eivät kelpaa ja tajusin, että olin rakastunut Mandiin. Yritin kieltää asian itseltäni, olihan minulle opetettu, että naisten keskinäinen lempi oli luonnonvastaista. Samalla tajusin, miksi en ollut koskaan etsinyt puolisoa itselleni, en yksinkertaisesti ollut halunnut rinnalleni miestä vaan naisen.
   Seuraavana vuonna, huhtikuun puolivälissä Mandi rimputti ovikelloa ja tuli vierailulle leivosten kanssa.
   - Nyt juhlitaan minun syntymäpäiviä, Mandi ilmoitti ja vasta silloin muistin, että oli hänen 55-vuotis päivänsä.
   - Voi, huokasin surullisena: - En muistanut ostaa sinulle lahjaa.
   Mandi riisui takkinsa sekä hattunsa, kääntyi minuun päin ja kietoi kätensä vyötäröni ympärille.
   - Sittenpä minä otan sen itse, hän sanoi ja suuteli minua suoraan suulle. Ensin suudelma oli kevyt ja kokeileva, mutta kun en vastustellut, muuttui se kiihkeämmäksi.
   - Adi rakas, Mandi kuiskasi korvaani ja sanat kuultuani upotin käteni hänen tukkaan haroen nutturaa auki.
   Olimme sellaisen kiihkon vallassa, että raastoimme leningit toistemme yltä ja hukutimme vartalot suudelmiin siinä lattialla seisten. Kun lähes kaikki vaatteet lojuivat eteisen matolla, tartuin viimein Mandia kädestä ja johdatin vuoteeseeni. Rakastelumme oli outoa ja haparoivaa, mutta kuitenkin nautinnollista, ja jälkeenpäin selvisi, että olimme molemmat yhtä kokemattomia, mikä selitti kömpelyyden. Myöhemmin tajusin, että emme sulkeneet verhoja ja joku olisi voinut nähdä meidät vastapäisistä taloista, mutta niin ei liene käynyt, koska meihin ei ottanut yhteyttä sen enempää naapurit kuin virkavaltakaan.
   Lemmenleikit eivät olleet suhteen tärkein asia, vaan henkinen yhteys ja se ihana läheisyys, jota molemmat oli kaivannut koko ikänsä. Kumpainenkaan ei ollut enää mikään tytönheitukka, ja käsitimme mihin ryhdyimme, vaikka tunteet olivat melko ristiriitaisia. Parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa oli rikollista, mutta samalla olimme onnellisia, kun viimein löysimme rinnalle ihmisen, jolla oli samanlaiset elämänarvot ja ajatusmaailma.
   Mandi muutti jo samalla viikolla luokseni asumaan, mutta emme voineet paljastaa kenellekään suhteemme laatua. Kiinni jääneet saatettiin tuomita vankilaan, ja vaikka laki kielsi yhtä lailla miesten välisen suhteen, kuin naisten keskinäisen rakkauden, ei noita asioita tulkittu yhtä tiukasti. Samassa osoitteessa asuvien miesten asuntoihin tehtiin ratsioita, mutta yleensä naiset saivat olla niiltä rauhassa.
   Naamioimme kuitenkin huoneiston kahden kaveruksen kodiksi, vaikka paljastumisen riski oli meidän kohdalla hyvin pieni. Mandi oli lapsikatraan nuorin, ja kaikki sisaret sekä vanhemmat olivat jo jättäneet maallisen vaelluksen, eikä ollut pelkoa, että äitini tulisi yllättäen visiitille. Ystäväpiirimme muodostui harrastusten ja yhdistysten väestä sekä työkavereista, ja tapasimme heitä lähinnä julkisissa tiloissa. Hankin puhelimenkin, jolla saatoimme kilauttaa tutuille, joten lähes kaikki vierailut loppuivat.
   Kadulla emme voineet kävellä käsikädessä, mutta naisystävän saattoi ottaa kyynärkoukkuun, ja niin teimmekin joinakin arkiaamuina, kun kiirehdimme tahoillamme töihin, Mandi Otavaan ja minä Pypiin. Molempien työpäivä alkoi yhdeksältä, joten kuljimme yhtä matkaa Runebergiä Kamppiin, josta minä jatkoin Aleksi 36:een ja Mandi Uudenmaankatu kymppiin. Minun on monesti tehnyt mieli antaa Mandille edes poskisuudelma, kun eroamme Annan ja Simon katujen kulmassa, mutta emme harrastaneet niitä julkisesti. Emme edes halanneet avoimesti, vaikka siitä kukaan ei voisi päätellä meidän olevan pariskunta. Silti välillä tuntui, että olisi ihana saada elää edes hetki ilman salailua, ja rupesimme haaveilemaan matkasta Ranskaan, jonka kulttuuri salli lähes kaikenlaiset suhteet.

 
Parisuhde sai minut tajuamaan, että jos äiti muuttaisi mielensä ja suostuisi asumaan Helsingissä, en voisi koskaan tuoda häntä yhteiseen kotiin Mandin kanssa. Olin juuri ryhtynyt tutkimaan löytyisikö muuta vaihtoehtoa, kun minulle soitti Fedi Hyöky, joka oli Kajaanin kaupungin pormestari, sekä paikallisen Pypin hallintohenkilö, ja sen kautta minulle entuudestaan tuttu.
   - Ei mitään vakavaa, Hyöky sanoi heti alkuun: - Äitisi Anna on vähän loukannut selkäänsä.
   - Hyvä tavaton, henkäisin säikähtäneenä.
   - Anna oli pyykännyt lammella ja luiskahtanut rantakivikossa, Hyöky jatkoi: - Hän pystyy kyllä kävelemään, mutta työnteko ei onnistu. Kun Annalla ei ole asuntoa ja on jo tuota ikääkin, niin pistettiin hänet Tulliniemen vaivaistaloon.
   - No sehän on hyvä, ehdin sanoa, kun tiesin äidin asuneen viimeiset vuodet tehtaan kupeella, Makkolan saunassa, missä hän teki kylvettäjän hommaa pyykinpesun lisäksi.
   - Äitisi ei oikein pärjää hoitajien ja muiden hoidokkien kanssa, Hyöky rupesi selostamaan lisää: - Anna suuttuu, kun muut eivät käsitä mitä hän sanoo.
   - Voi tavaton, totesin vain, ja mietin, että äiti oli aina ollut melko itsepäinen. Hän oli varmaan turhautunut, kun osasi vain keksimiään viittomia, eikä niitä, joita kouluissa opetettiin ja joita muutkin kuin minä ymmärsivät.
   - Johtajatar esitti, että hänet pitäisi siirtää kuuromykkien vaivaistaloon. Sellainen on Hyvinkäällä.
   - En tiennytkään. Olisi varmaan hyvä ratkaisu äidille.
   - Tulliniemestä on jo soitettu sinne. Minulla on tässä heidän tietoja.
   Sain kuurojenkodin numeron, kiittelin Hyökyä ja lopetin rupattelun, sillä kaukopuhelut olivat kalliita. Soitin samalta istumalta Åvikiin ja sovin meneväni käymään seuraavana lauantaina, heti töiden jälkeen.

Karttaote Hyvinkäänkylästä 1938: Åvik sinisellä, Hyvinkään kauppala koillisessa

Oli kesäkuun viimeinen lauantai 1929 ja minulla oli juuri alkanut kesäloma, kun kävin ensimmäisen kerran Hyvinkäänkylässä. Sain alueen esittelyn vastikään toimen aloittaneelta johtajattarelta, neiti Siiri Puustiselta, joka kertoili, että Åvik oli rakennettu Nurmijärven nimismiehen virkataloksi, aikana jolloin Hyvinkää ei ollut oma kunta, ja vaivaistalon nykyinen alue kuului ensin mainittuun pitäjään. Tarkemmin sanottuna Hyvinkää sijoittui osittain Nurmijärveen ja Hausjärveen, joten kunnan keskellä, hieman pääradasta itään, kulki ennen Hämeen ja Uudenmaan läänien raja. Että asia olisi vielä sekavampi, jakautui Hyvinkään kunta joitakin vuosia sitten kahteen osaan, kauppalaan sekä sitä U:n muodossa ympäröivään maalaiskuntaan, joista jälkimmäiseen Hyvinkäänkylä kuului.
   Parisenkymmentä vuotta sitten Åvik ostettiin lasten koulukodiksi sellaisille sokeille ja heikkolahjaisille kuuromykille, jotka eivät pysyneet mukana kuurojenkoulun opetuksen tahdissa. Pian toiminta laajeni kuurosokeisiin ja myöhemmin muihinkin aistiviallisiin naisiin, joiden asuinolot ja toimeentulo olivat huonot.
   Ihastuin heti mäkisessä maastossa sijaitsevaan taloon ja kauniiseen puutarhaan, joka rajoittui idässä mäntyiseen rinteeseen, jonka taakse suurin osa Hyvinkäänkylän asutuksesta sijoittui. Vantaanjoki oli puhkaissut Salpausselän tuolla kohtaa ja ikivanha maantie kiersi harjun reunaa. Kärrytieksi kutistunut, kivillä reunustettu reitti johti entisen kansakoulun kautta takaisin maantielle. Joki kiemurteli luoteen suunnasta ja leveni puutarhan eteläpuolella suvannoksi ja tulvaniityksi. Länteen, joen, radan ja maantien taakse, Krissin kartanoon, oltiin juuri perustamassa pienviljelysneuvojaopistoa.
   Kun johtajatar vielä kertoi, että kaikkien hoidokkien oli tarkoitus osallistua kykyjensä mukaan huoltokodin ylläpitämiseen, totesin paikan olevan erittäin sopiva äidilleni. Asukkaita oli 14, enin osa heistä melko iäkkäitä, mutta joukossa myös muutama lapsi, sekä joitakin kuurosokeita. Yleensä kodin naiset majoittuivat useamman hengen huoneisiin, ja neiti Puustinen lupasi, että vaikka oli ahdasta, löytyisi äidilleni petipaikka.
   Se kesä onkin viimeinen kerta, jolloin kävin lapsuusmaisemissa, mutta en Lehtovaarassa tai Mainualla, missä opettajat olivat vaihtuneet moneen kertaan lähtöni jälkeen. Ainoa, jota seuduilta kaipasin, oli Antti-renki, häntä olisin voinut käydä kiittämässä. Tein sen myöhemmin preivillä, osasihan mies lukea, kun oli minutkin opettanut. Ryhdyin kirjeenvaihtoon Antin kanssa, mutta se on hiipunut joulu- ja matkakorttien muotoon, joihin kirjoitan muutaman sanan kuulumisista.
   Tuolla kertaa äitiä ei ollut vaikea houkutella mukaan, kun hän kuuli, että ei joutuisi suureen, vieraaseen kaupunkiin vaan pääsisi maatilalle, jossa oli eläimiä. Päätöstä vauhditti, ettei äiti tykännyt Tulliniemestä, jossa jotkut pitivät häntä tyhmänä. Pakkasin äidin vähät tavarat mukaan ja vein 66-vuotiaan naisen ensimmäistä kertaa Kainuun ulkopuolelle.
   Alkuaikoina kävin tiheästi Hyvinkäällä, että varmistuin äidin pysyvän ja pärjäävän uudessa paikassa. Tilalla oli neljä lehmää, pari possua sekä lukemattomia kanoja, ja eläinrakas äitini autteli navetassa, minkä kipeältä selältään pystyi. Sen verran ikä painoi jo, että enemmän hän touhusi keittäjän apuna köökissä. Huomasin hoitajien olevan kärsivällisiä, joten äiti tuli ymmärretyksi, ja on vähitellen oppinut myös oikeaa kuurojen merkkikieltä.
   Jo seuraavana talvena tuli tieto, että lastenkodin toiminta piti lakkauttaa Valtioneuvoston päätöksellä, koska oppilaista oli pulaa eikä päteviä opettajia ollut tarjolla. Sen jälkeen Åvikin toiminta painottui aikuisiin naisiin, kun paikasta tuli turva- ja vanhainkoti aistivajaille. Johtajatarkin vaihtui, neiti Puustisen tilalle astui neiti Ilmi Liukkonen, joka oli ollut tehtävässä laitoksen perustamisen aikaan. Åvikin tilat väljeni, kun ullakkokerrokseen rakennetiin pari huonetta lisää ja lapset siirrettiin muihin koulukoteihin, joten äidin tilanne ei ainakaan huonontunut.
   Huomasin käyntieni aikana, että äiti oli saanut ystäviä, eikä juurikaan kaivannut minua, vaikka ilahtuikin aina kun menin kuurojenkotiin. Kun kaikki sujui hyvin, harvenivat käyntieni välit, ja nykyisin piipahdan tervehtimässä häntä vähintään neljä kertaa vuodessa, ainakin äitienpäivänä, kesälomalla, syntymäpäivänä ja joulun tietämissä.                                                                                                                                 

Seudun läpi kulkeva Helsinki-Hämeenlinna maantie tunnetaan jo vuodelta 1583.  Sen reitti noudattelee suunnilleen nykyistä Uudenmaantietä, mutta Salpausselän ylitys Hevosmäen kohdalla on ollut lähes ylitsepääsemätön, joten Åvikin harjuun on pengerretty kiertotie, jonka reunakiveykset ovat 1700-luvulta

Riitelemme todella harvoin, olemme Mandin kanssa niin samanhenkisiä, että toiselle ei ole tarvetta huomauttaa jostain tekemättömästä kotityöstä tai rahan käytöstä. Talousmenoihin molemmat käyttää suunnilleen saman verran, yleensä Mandi käy kaupassa ja maksaa sähkön, ja minä yhtiövastikkeen sekä telefonilaskun, kun soitan enemmän kaukopuheluita. Hoidan myös asuntolainan lyhennykset, enkä voi vielä haaveilla maksavani velkaa pois, kun maailmanlaajuinen taloustaantuma on koetellut viime vuosina. Molempien palkkaa alennettiin vähän, mutta saimme pitää työpaikat, eikä lama iskenyt meihin niin pahasti kuin niihin, jotka menettivät työnsä kokonaan. Nyt ollaan jo nousussa, eikä tulojen vähentyminen ole tehnyt pahaa lovea talouteemme.
   Pakollisten menojen jälkeen molemmat voi tehdä rahoilleen mitä haluaa. Mandi tietää minkä verran olen tallettanut pahan päivän varalle, mutta ei sitä paljonko laitan säästöön Pariisin matkaa varten. Minun varat kohdistuu enimmäkseen meihin kahteen, mutta Mandi lahjoittaa hieman suurempia summia kristillisille yhdistyksille.
   Vaikka minä saan hivenen parempaa palkkaa, tunnen alemmuutta oman taustani vuoksi, josta varmaan johtuu, että minulle tuo tyydytystä, kun osakkeissa sekä pankkitilillä on rahaa monen kuukauden tarpeisiin. Puuseppämestarin tyttärenä Mandi ei ole koskaan nähnyt samanlaista köyhyyttä omalla kohdallaan kuin minä. Hän on myös aina asunut Helsingissä, jossa elämä on aivan toisenlaista kuin pienessä kaupungissa tai sen maalaiskunnassa, missä kaikki tuntevat toisensa ja joka sijaitsee melko kaukana kaikesta.
   On yksi asia, josta kinastelemme, ja kyse on äidistäni Annasta, jolle en ole esitellyt Mandia. Itse en usko, että seuraisi mitään hyvää, jos Mandi tulisi mukaan Åvikiin. Äiti luultavasti kummastelisi kanssani tulevaa vierasta, mutta hän on herkkävaistoinen, joten hän huomaisi heti miten läheiset välit minulla ja Mandilla on. En usko löytäväni oikeita sanoja, joilla pystyisin selittämään Mandin aseman minun elämässä, joten saisin vain äidin hämmennyksiin. Kun hän ei pysty jakamaan syvimpiä ajatuksiaan muiden kanssa, voisi hän muuttua umpimieliseksi. Äiti on selvästi onnellinen nyt, kun on viimeinkin ihmisten keskellä, jotka ymmärtävät häntä. Muutenkin äiti näyttää olevan silminnähden tyytyväinen elämäänsä kuuromykkien naiskodissa, enkä missään tapauksessa halua siihen muutosta.
   Kai minä myös vähän piilottelen äitiä, sillä eletään aikaa, jolloin vähänkään normaalista poikkeavia pidetään idiootteina, jotka eivät saisi tehdä lapsia, koska heidän tyhmyys periytyy. Muutama vuosi sitten puhuttiin rotuhygieniasta, nyt termiksi on vaihtunut kansanhygienia. Kyseisen ajatuksen kannatus näyttää vain lisääntyvän, ja jotkut ovat niin aggressiivisia, että minua pelottaa paljastaa olevani toista mieltä.
   Eräät kristillisissä naistenliikkeissä mukana olevat näkevät jopa työväenluokan kuuluvan ryhmään, joilla ei saisi olla oikeutta lisääntyä, vaan nämä pitäisi steriloida. Osa menee niin pitkälle, että haluaisi teettää raskauden keskeytyksen köyhille naisille. En tiedä kenen he kuvittelevat pitävän rattaat pyörimässä, jos ruumiillisen työn tekijöiden ei annettaisi saada lapsia, joista usein tulee heidän työnsä seuraajia. Paremmin toimeentulevat jäisivät pian ilman aterioitaan ja hukkuisivat nopeasti likaan sekä loskaan ilman niin sanottua alempaa luokkaa.
   Minua, mykän sekä rutiköyhän jälkeläistä ei edes olisi, jos asioista olisi ajateltu samoin syntymäni aikaan, tai ainakin minut olisi otettu äidiltä ja pistetty lastenkotiin. Tuollainen ajatusmaailma kuulostaa todella pahalta ja saa minut tuntemaan, että olen taustani vuoksi hölmömpi kuin muut.              

viittomat:  Anna onnellinen äiti

Vaikka saamme olla varuillaan, ettei kukaan huomaa ja paljasta Mandin ja minun suhdetta, ei se aina ole päällimmäisenä mielessä. Puolitoista vuotta sitten, kevättalvella 1932 säikähdin todella pahasti, kun ovikello soi täysin odottamatta. Olin tietoinen, että naispoliisit hoitivat siveellisyysasioita, ja kasvoistani varmaan näkyi, kuinka pelästyin, kun virkapukuinen nainen seisoi ovemme takana. Mandi ei onneksi ollut kotona, mikä sai minut hivenen rauhoittumaan, mutta mietin koko ajan, oliko esillä mitään, joka paljastaisi suhteemme.
   Oli sattuma, että kohdallemme osui naishenkilö, kun useampi poliisi teki kierrosta erittäin vakavan rikoksen vuoksi. Toisesta siivestä, A-rapun kolmoskerroksen dubletista, oli löydetty nainen murhattuna, ja poliisi halusi tietää tunsinko hänet ja tiesinkö tämän liikkeistä sekä vieraista tai olinko kuullut vastikään epätavallisia ääniä.
   Virkavalta sanoi murhatun nimeksi Minna Craucher, mutta en tuntenut sen nimistä naista, joten poliisi jatkoi seuraavalle ovelle. En osannut yhdistää Craucheria ikäiseeni Maija Lindelliin, jonka nimen Mandi mainitsi kerran, kun tämä tuli vastaan kotikadulla ja nyökkäsi hänelle tervehdyksen. Mandi oli tutustunut Lindelliin, kun hän pääsi kymmenen vuotta aiemmin vankilasta, jonne oli joutunut irtolaisuuden vuoksi. Tuolloin Valkonauhayhdistys onnistui järjestämään Lindellille palveluspaikan erään insinöörin perheestä, jonka mukana hän matkusti saksaan.
   Seuraavina päivinä tiesin, kenestä oli kyse, kun kaikki lehdet huusivat isoin kirjaimin murhaa, Minna Craucherin kuvan kera. En kuitenkaan ottanut yhteyttä poliisiin, kun en ollut nähnyt häntä moneen viikkoon. Lehtijutut tiesivät kertoa, että Craucher oli pitänyt asunnossaan salakapakan tyyppistä salonkia, olihan kieltolaki vielä voimassa, tosin tuolloin enää vain vajaan kuukauden. Hän oli elellyt melko suureellisesti käyttäen itsestään ”madame” nimitystä, ja hänen luonaan olivat viettäneet alkoholinhuuruista iltaa lukemattomat taiteilijat sekä kirjailijat, jotka käyttivät ryhmästään nimitystä ”Tulenkantajat”.
   Lindell oli toiminut Lapuan liikkeen varojenkerääjänä, ja Vihtori Kosolan tiedettiin vierailleen hänen salongissaan. Murhaa epäiltiin kyseisen ryhmittymän tekemäksi, ja aika pian syylliseksi paljastui äärioikeistoon lukeutuva Olavi Runolinna, joka oli juovuspäissään ampunut Craucherin.
   Ei lehdissä kuitenkaan koko totuutta kerrottu ja vasta paljon myöhemmin kuulin juorun, että Lindell synnytti vankilassa neljännen lapsensa. Sama juorukello tiesi, että kaikki hänen pienokaiset kuolivat pieninä tai päätyivät lastenkotiin. Mandi ei levitellyt tietoja ihmisistä, joita oli auttanut, eikä koskaan paljastanut heistä pahoja asioita, vaan yritti aina tuoda positiiviset puolet esille. Niinpä hän korjasi juoruilijalle kahden nuoremman pojan päässeen kasvattilapsiksi hyviin perheisiin.
   Puheet Craucherin lapsista saa minut miettimään omaa jälkikasvua, tai pikemminkin sen puutetta. Olen jo yli neljänkymmenen, joten on viimeiset ajat saada oma lapsi, ja Mandilta mahdollisuus on jo ohi. En ollut koskaan tosissaan ajatellut, että synnyttäisin itse lapsen, mutta kasvatin mahdollisuus on välillä käynyt mielessä. Olen aina sysännyt ajatuksen taka-alalle, kun emme voisi edetä asiassa pariskuntana, vaan vain toinen meistä olisi kasvattiäiti. Yksinäisen naisen kasvattitytär ei ole mitenkään ennenkuulumaton asia, lastenkodit pursuavat pienokaisia, joille yhdenkin vanhemman koti olisi parannus elinoloihin. Suurin syy, etten ole ottanut asiaa puheeksi Mandin kanssa, lienee pelko, että parisuhde paljastuu, kun viranomaiset käy tutkimassa kotiolot.
   Tyydymme antamaan rahallista apua puoliorvoille sekä lastenkodeille, onhan avustaminen jokaisen hyvin toimeentulevan ihmisen velvollisuus. Toimimme myös tyttökerhojen ja -leirien ohjaajina kristillisissä naisyhdistyksissä, minä aluksi vain NNKY:ssä, mutta Mandin myötä tutustuin Suomen Valkonauhaliittoon, ja noiden kautta olemme jatkuvasti lasten kanssa tekemisissä. Molemmat yhdistykset edistävät lähestulkoon samoja asioita, kuten raittiutta, siveellisyyttä, lasten opetusta sekä naisten oikeuksien ja aseman parantamista.

Mechelininkatu 23 A: 

Lindell-Craucherin ruumista kannetaan asunnostaan autoon patologian laitokselle viemistä varten

Maanantai 18. huhtikuuta 1949

Hetki sitten katselimme Turun linnaa aivan lähistöltä, mutta nyt rakennus häviää korkean mäen taa, kun alus seilaa laivaväylää pitkin saaristomerelle. Paluumatkalla oleva laiva seisoi satamassa nelisen tuntia, joten piipahdimme katsomassa Tuomiokirkkoa, mutta linnaan emme päässeet. Kesällä se avataan taas yleisölle, mutta vain osittain, sillä vanha puoli tuhoutui pahoin, kun itänaapuri pommitti sitä jatkosodan aikaan, ja linnassa on meneillä laajat kunnostustyöt.
   Vain tuokion pystymme olemaan laivan kannella, ja vaikka päivä on aurinkoinen, pakottaa hyytävä tuuli meidät takaisin messiin. Turun saaristo jää näkemättä, ellei seiso melko ylös sijoittuvan ikkunan äärellä, eikä omasta hytistä voi ihastella kuin taivasta, kun pyöreän lasiaukon edustalla on käsienpesuallas. Mandi luovuttaa ja käpertyy salongin nahkasohvalle, jonka nurkkaan hän pian nukahtaa nojaten päätään seinään.
   Lähdimme Helsingistä torstaiaamuna, mistä laiva suuntasi Hangonniemen ohi Turkuun, jonka laivalaituri ei hämärtyvässä illassa ollut mikään kaunistus, kuten eivät muutkaan satamat, joissa lastataan tavaraa. Kumarakaulaiset raanat nostivat puulaatikoita ja tavara nippuja ruumaan ja lukuisat junanvaunut sekä halkomotit olivat vallanneet rannan.
   Kevät on ollut myöhässä ja pelkäsin jo, että Tukholman matkastamme tulee jäätävän kylmä, mutta viimeinen viikko pelasti omatoimisen Pääsiäisristeilyn. Vaikka nämä laivamatkat ovat hytin ulkopuolella todella viileitä, on kaupungeissa ollut melko lämmintä. Lähtömme aikaan ensimmäiset valkovuokot vasta avasivat kukkiaan Helsingissä, mutta Tukholman puistot peittyivät jo monen väriseen kukkamereen.
   Tukholma on meille tuttu, kun olemme molemmat käyneet kaupungissa lukemattomia kertoja, tosin matkat sijoittuvat sotia edeltäneelle ajalle. Meidät on vienyt Tukholmaan niin harrastukset kuin työkin, joka on Mandin osalta ohi, hän jäi sodan jälkeen eläkkeelle. Länsinaapurissa asiointi on meille vaivatonta, minäkin käytän ruotsin kieltä töissä, joka on monen johtajan äidinkieli, ja sitä se on myös Mandille. Puhumme keskenään suomea, joka on hänellä hyvin sujuvaa, kun taustalta löytyy Helsingin suomalainen tyttökoulu sekä suomenkielinen kauppaopisto.
   Varsinaisia risteilymatkoja järjestetään vasta kesällä, joten alukseksi valikoitui melko tuore Clio II rahtilaiva. Aluksen varustamo oli Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö eli HSO, jota ihmiset nimittävät effoaksi sen ruotsinkielisen lyhenteen, FÅA:n mukaan. Laivalla on muutama miesmatkustaja, joiden kanssa jaamme salongin, joka on oikeastaan päällystön messi, minne meille tarjoillaan laivakokin valmistamat ihanat ateriat.
  Saavuimme Tukholman satamaan pitkäperjantaina, puolen päivän jälkeen, ja laskeuduimme rantaan, mutta Clio jatkoi Kööpenhaminaan, josta alus palasi takaisin niin, että nousimme samaan laivaan sunnuntaina illansuussa. Tiesimme etukäteen, ettei kaupunki juurikaan tarjoa uutta nähtävää, mutta emme ole matkalla niiden vuoksi. Lähdimme tälle Tukholman reissulle Mandin 75-vuotispäivän vuoksi ja koska meillä oli nälkä, tai jos rehellisiä ollaan, ei enää, sillä aika moni elintarvike on vapautettu säännöstelystä. Kotimaassa on voinut jo jonkin aikaa ostaa ilman rajoituksia lihaa, perunaa, juustoja sekä kotivoita, mutta meijerivoi on edelleen kortilla. Myös maito ja saippua vapautuivat juuri ennen tätä matkaa, eli noiden suhteen olemme reissussa hivenen liian myöhään, mutta edelleen meitä himottaa kaikki makea, sekä tietenkin kahvi.
   Suomessa elämä on ollut sananmukaisesti kortilla, ensimmäiset herkut, sokeri sekä kahvi, jouduttiin pistämään elintarvikesäännöstelyn piiriin hieman ennen talvisodan alkamista. Siitä lähtien yhä useampi tuote meni kortille, ja vuoden päästä säännöstelyn piiriin kuuluivat miltei kaikki elintarvikkeet sekä kengät, vaatteet ja saippua. Vapaasti sai ostaa vain perunaa ja juureksia sekä järvikalaa, vihanneksia, marjoja, sieniä ja omenoita, mikäli noita vain sattui olemaan torilla, kun ostajia oli jonoksi asti heti aamuvarhaisesta.
   Vaikka rahaa olisi ollut, ei sillä pystynyt kotimaassa ostamaan juuri mitään herkullista syötävää, ellei tehnyt mustan pörssin kauppaa. Olemme yrittäneet pysyä erossa salakaupasta, mutta muutaman kerran olen tehnyt ostoksia tiskin alta. Mandi täytti pyöreät seitsemänkymmentä sodan keskellä, juuri kun kaupoista loppui kokonaan korvike, joka tehtiin pääosin paahdetusta viljasta, jonka seassa oli pieni määrä oikeaa kahvia. Hairahduin kahvin salakauppaan, kun virallisessa myynnissä oli enää ainoastaan vastiketta, joka ei ole kahvia nähnytkään, vaan sen tilalla oli paahdettua voikukanjuurta ja sikuria. Noihin olemme kotimaassa saaneet vieläkin tyytyä, vaikka ensimmäinen kahvilaiva, Herakles seilasi Brasiliasta sodanjälkeiseen Suomeen ja rantautui Turkuun yli kolme vuotta sitten.
   Tukholmasta hankittiin useampi kilo oikeaa sokeria ja käytiin tietenkin kahvikaupassa. Molemmille lähti mukaan kilon verran papuja, puolet paahdettuja ja toinen puolikas paahtamattomia, jotka säilyvät pidempään tuoreen makuisina. Mistään ei löytynyt tietoa kuinka paljon sokeria ja kahvia voi tuoda, saa nähdä mitä tulli sanoo, kun nostamme tuotteet pöydälle, sillä aiomme tullata ne rehellisesti. Toivottavasti Helsingin satamassa tyydytään vain perimään tullimaksu, ja saamme pitää koko satsin.
   Lisäksi kaffekaupasta lähti mukaan sähkökäyttöinen kahvimylly, että saamme kupposen tarvittaessa nopeammin. Kotona on tietenkin prännäri papujen paahtamista varten, sekä perinteinen, veivattava mylly, mutta ennen säännöstelyä jauhatimme kahvin yleensä kaupassa, jota emme voi tehdä muualta ostetuille pavuille.
    Tullaamatta ei voinut viedä suurta määrää uusia vaatteita, mutta olimme pukeneet lähtiessä ylle vanhimmat tamineet, jotka päätyivät hotellin polttouuniin ja palaamme kotiin silkkisukissa ja alusvaatteissa sekä uutukaiset hatut kutreilla. Lisäksi ostimme leningit ja jakkupuvut sekä uudet talvitakit, vaikka kesä onkin jo ovella.
    Lieneekö hieman luvatonta, että hankimme myös kävelykengät moneen kertaan korjattujen tilalle. Olin joutunut ostamaan yhdet kauniit paperikengät kotimaassa, mutta käytän niitä ainoastaan sisällä pankkikonttorissa, kun ne eivät kestä sadesäitä.

Siniset paperikengät sekä Kaisa kahvin-vastike pakkauksessa, jossa teksti: EI SISÄLLÄ KAHVIA

Meille määritetyt korttiannokset kuuluivat samaan luokkaan kuin 8–12-vuotiaiden lasten, eli saimme ostaa todella pienen määrän elintarvikkeita. Vaikka oli kurjaa, että ravitsevaa ruokaa ei koskaan tahtonut saada vatsan täydeltä, olisi ollut kohtuutonta, jos niukasta varastosta olisi myyty konttoristille saman verran kuin raskaan ruumiillisen työn tekijälle. Ja olihan meillä muuan etu, kun ettemme kumpikaan polta tupakkaa, saimme vaihtaa annoksen sokeriin, mikäli tuotetta vain onnistui saamaan jostain.
   Ainakin pääkaupunkiseudulla pahin oli kevättalvi 1942, kun Saksasta ostetut viljat eivät päässeet perille, vaan laivat juuttuivat jäihin. Kahtena edelliskesänä ankara kuivuus ja hallat olivat vieneet sadot, joten ruokavarastot olivat huvenneet. Annoskokoja jouduttiin pienentämään entisestään ja kevään edetessä perunakin loppui kaupoista, joten sitäkin säännösteltiin. Maalla oli hieman parempi tilanne, mutta Helsingissä nähtiin sananmukaisesti nälkää. Monet niistäkin perheistä, jotka olivat sinnitelleet ja pitäneet jälkikasvunsa kotona, joutuivat antamaan periksi ja lähettämään pienokaiset sotalapsiksi Ruotsiin tai Tanskaan.
   Kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi murhetta, tuli eteen päivä, jolloin Åvikin johtajatar soitti, että äitini oli nukkunut pois edellisyönä. Äiti oli illalla ollut väsynyt ja vetäytynyt tavanomaista aiemmin vuoteeseen, josta ei enää aamulla noussut. Hän olisi täyttänyt kahdeksankymmentä seuraavana syksynä, ja sai elää pitkän sekä terveen elämän, eikä sairastellut edes loppuvaiheessa, vaan touhusi vanhainkodin keittiössä viimeiseen saakka.
   Vaikka olin tiennyt äidin ikänsä vuoksi kulkevan loppua kohden, olin suunnattoman surullinen, kun menetin hänet. Murhetta lisäsi, etten sotatilan vuoksi ollut nähnyt äitiäni niin usein kuin aiemmin. Oli lähes mahdotonta päästä paikkakunnalta toiselle, kun junat kulki miten sattuu ja olivat niin täynnä sotilaita, ettei muita mahtunut mukaan. Kuormurien lisäksi lukuisat linja- ja henkilöautot oli jouduttu luovuttamaan armeijalle, eikä yksityisautoilua ollut nimeksikään, kun bensiinikin meni sotilaskäyttöön. Vuoroja ajavat onnikat pursusivat ääriään myöten siviilejä, joista kaikki eivät päässeet kyytiin, vaan joutuivat odottamaan seuraavaa joskus hyvinkin pitkään, joten hautajaisiin pääsy tuotti minulle päänvaivaa.
   Tuolloin elettiin maalis-huhtikuun vaihdetta ja kevät oli alkanut rytinällä. Lumet sulivat silmissä, mitä ei olisi uskonut muutamaa viikkoa aiemmin, jolloin Helsinki meinasi hukkua nietoksiin. Talvi oli ollut ankara, sakeat lumisateet ja kovat pakkaset olivat vuorotelleet kuukausitolkulla.
   - Menisin vaikka hiihtäen, jos lunta olisi enemmän, tuskailin Mandille, vaikka en ollut käynyt suksilla sen jälkeen, kun muutin Helsinkiin reilut parikymmentä vuotta aiemmin.
   - Niin varmaan, hän hymähti epäillen minun suoriutuvan 60 kilometrin matkasta ilman moottoroitua kulkupeliä. Mandi oli oikeassa, sillä olin joutunut elämään liian vähällä ruoalla varsinkin kyseisenä keväänä. En ollut koskaan omistanut polkupyörää, enkä edes osannut ajaa, mutta Mandi murjaisi: - Tai pyörällä, jos lunta olisi vähemmän.
   Juttelin hautajaisjärjestelyistä puhelimessa ja neiti Liukkonen kertoi heidän tavoista, että yleensä viittomakieltä taitava matkapappi tuli ensin Åvikiin. Avoin arkku sijoitettiin lasikuistille, missä pappi piti pienen puheen, ja jokainen saattoi hyvästellä edesmenneen. Sitten syötiin ateria vainajan muistolle, jonka jälkeen menehtynyt saatettiin hautausmaalle pienellä joukolla. Vainaja siunattiin kuurojenkodin yhteiseen hautaan, elleivät omaiset halunneet viedä läheistään toiseen kirkkotarhaan. Viimeiseksi palattiin Åvikiin kahville ja pitämään pienimuotoinen muistotilaisuus papin johdolla.
   Tällä erää perinnettä ei ehkä pystyttäisi noudattamaan, kun kuurojen matkapappi ei ollut saatavilla, sillä tämä oli sotapalveluksessa. Hyvinkään iäkäs kirkkoherra ei ollut enää työkuntoinen, vaan oli jo vuoden verran potenut vanhuudenheikkoutta, ja hänen sijainen oli sairauslomalla. Vainajaa ei sotatilan vuoksi voinut siirtää Helsinkiin haudattavaksi, ja pelko, etten pääsisi äidin siunaustilaisuuteen lisääntyi, joten lupasin ottaa selvää, voisinko saada muualta papin suorittamaan toimitusta.
   Lopulta onnistuin tavoittamaan NNKY:n kautta helsinkiläispastorin, joka pystyi järjestämään auton matkaa varten. Bensapulan vuoksi seurakunnan virka-autoon oli asennettu häkäpönttö, jonka polttoaineena oli koivupilke. Kulkupeliä ei annettu käyttöön kenelle tahansa, vaan sitä ohjasi kuljettaja, joka osasi käyttää puuta kaasuksi polttavaa laitetta. Yhdellä pöntöllisellä pääsi juuri ja juuri Helsingin ja Hyvinkään välin yhteen suuntaan, sen jälkeen pilkettä piti lisätä, ja kokematon saattoi polttaa tai ainakin sotkea itsensä. Koska koivupilke piti kuljettaa mukana, veivät polttoainesäkit puolet takapenkistä, joten kyytiin mahtui ainoastaan kaksi matkustajaa, eli pastorin lisäksi minä pääsin mukaan.

   Soitin Åvikiin, että pastori oli kiireinen, joten johtajatar esitti, että he pitävät hyvästelytilaisuuden ilman pappia, ja ruoka tarjoillaan vasta hautaan siunaamisen jälkeen, jolloin minä ja pastori olisimme paikalla. Seuraavaksi juttelin keittäjän kanssa, mutta keskustelu oli ajoittain vaikeaa, kun äidin kuolema kosketti syvästi meitä molempia, olihan hän ollut köökissä apuna vielä viimeisinä elinpäivinäänkin.
   - Lihakeittoon löytyy ainekset, keittäjä esitti: - Kaveriksi perunarieskaa ja sen päälle suolasienisalaattia, joista äitisi piti kovasti.
   - Sopii mainiosti, vastasin.
   - Täällä poiki lehmä äskettäin, niin ternimaitoa olisi, keittäjä jatkoi: - Siitä uunijuustoa jälkiruoaksi ja mansikkahilloa päälle. Laitanko sakariinia sekaan, kun viimekesän hilloihin ei ollut paljon mistä laittaa sokeria.
  - Ei sakariinia, henkäisin, kun inhoan keinotekoisen makeuttajan karvasta jälkimakua.
  - Jos saatte jostain sokeria, niin tuokaa tullessa. Lisään hillon sekaan ennen tarjolle panoa.
    Ymmärsin keittäjän esittävän ruokia, joihin ei tarvittu kuin vähän säännöstelyn alaisia elintarvikkeita. Vain kahvista, sokerista ja jauhoista oli pula, muuten Åvik oli melko omavarainen. Munituskanojen lisäksi heillä oli hieman lypsy- ja teuraskarjaa, juuresten viljelyä sekä puutarha hyötykasveille, joista ei kuitenkaan tullut niin paljon ylimääräistä satoa, että niitä olisi pitänyt luovuttaa kansanhuoltoministeriölle.
   - Jos onnistun hankkimaan oikeaa kahvia, niin paljonko sitä pitäisi olla?
   - Kilosta saa kupillisen kaikille. Jos ette saa enempää, niin laitetaan korviketta joukkoon santsikuppia varten.
   - Vaan mitenkä kahvileipä, onko teillä niihin tarpeita?
   - Perunajauhoja on runsaasti. Tein niitä ison erän äitisi kanssa, keittäjä sanoi ja piti pitkän tauon, kunnes niisti ja jatkoi hieman sortuneella äänellä: - Enköhän minä jotain keksi.
   Annoin keittäjälle vapaat kädet ja lupasin maksaa kaikesta, mutta tiesin suuremman merkityksen olevan, jos saisin haalittua korvaavia aineksia hänen käyttämille. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin sorruin salakauppaan, kun ostin tiskin alta reilulla kädellä kahvia sekä sokeria ja vehnäjauhoja.

Päivä oli aurinkoinen, mutta kolea, kun äiti siunattiin huhtikuun viidentenätoista Puolimatkan hautausmaalla. Olin varautunut viileään säähän ja pukeutunut sen mukaisesti, mutta viima kylmäsi sukkien verhoamat sääret ja sai lepattamaan suruhunnun, jonka olin ostanut tilaisuutta varten. Muut hautajaisvaatteet minulla oli jo entuudestaan, mutta mustaa huntua en ollut aiemmin tarvinnut, kun sitä käyttivät ainoastaan lähimmät omaiset. Siunaustilaisuus oli melko lyhyt ja koruton, minun lisäksi saattajina oli vain neiti Liukkonen Åvikista sekä tämän paikalle pyytämää miesväkeä sen verran, että arkku saatiin laskettua hautaan.
   Olin todella yllättynyt, kun muistotilaisuuden lopuksi tarjottiin kahvin kera kermakakkua omenahillotäytteellä, mustikkatiikerikakkua sekä pikkuleipiä kirsikkahillosilmällä. Eniten hämmästelin maukkaita, vaikkakin vain vähän makeita marenkinappeja, jotka keittäjä oli taikonut munanvalkuaisista ja lakkamehusta. Ymmärsin, että kaikki tarjolla oleva, oli keittäjän tapa osoittaa kuinka paljon hän ikävöi ja arvosti äitiäni.
   Pastorin aikataulu oli tiukka, mutta hän piti kauniin muistotilaisuuden kiirehtimättä puheen aikana. Kuljettaja lähti papin kanssa paluumatkalle heti loppuvirren jälkeen, mutta itse jäin yöksi vierashuoneeseen, joka oli remontoitu juuri ennen sotia. Vanhainkoti oli kokenut monia muutoksia sen 13 vuoden aikana, jolloin äiti asui Åvikissa. Taloa sekä piharakennuksia oli kunnostettu ja päärakennusta laajennettu, mutta tärkein kaikista lienee päätyyn lisätty parveke, josta oli paloportaat alas, että yläkerran asukkaat pääsivät useammasta kohdasta ulos, jos sattui tulipalo.
   Kävin äidin omaisuuden läpi johtajattaren kanssa ja kirjasimme kaiken paperille, joten perukirja tuli laadittua siinä samassa. Mitään arvokasta äidillä ei ollut, otin mukaani kirjeet, vähäiset valokuvat sekä yhden rihkamarintaneulan, joka oli hyvin kaunis. Rahaa häneltä jäi mitättömän vähän, se ei kattanut kuin murto-osan hautajaiskuluista, mutta maksoin omistani mitä puuttui.                                                                 
   Suuntasin seuraavana aamuna norkoilemaan Hyvinkään rautatieasemalle toivoen löytäväni kyydin. Kauppalaa oli pommitettu raskaasti talvisodassa paikkakunnan vilkkaan risteysaseman vuoksi. Aseman seudulla ei enää näkynyt vaurioita, kun jäljet oli korjattu välirauhan aikana. Eikä itänaapuri osunut haluamiinsa paikkoihin, jonka vuoksi asuinalue joutui kärsijäksi ja Parantolaankin putosi palopommi, joka vaurioitti rakennusta pahasti.
   Pääsin puolelta päivin täpötäyteen junaan, jossa ihmiset oli kuin suolasilakat nelikossa. Matkustajat olivat luoneet lisää istumapaikkoja niin, että täysien penkkirivien päissä istui miehet polvet vastakkain, jolloin käytävälle syntyi jakkara heidän jaloista. Itse seisoin puolitoistatuntisen matkan Helsinkiin, ja olin kiitollinen, ettei minulla juurikaan ollut kantamuksia. Kotiin päästyäni olin niin uupunut, etten jaksanut kuin itkeä väsymystä sekä äidin ikävää. Onneksi minulla oli Mandi, joka otti avosylin vastaan ja lohdutti.

Åvikin yhteishauta Puolimatkan hautausmaalla

Mandi nukkuu edelleen ohimo laivan messin seinää vasten, kun minä muistelen menneitä. Tekisi mieli laittaa laskostettu hartiahuivi tyynyksi, mutta en tee sitä, koska arvelen herättäväni hänet. Sota vei Mandin voimat, eikä hän ole täysin toipunut, vaikka on saanut levähtää eläkkeellä jo useamman vuoden. Toiminta vapaaehtoistyössä kristillisissä järjestöissä oli raskasta, kun naisten ja lasten avustamista totisesti riitti sodan aikana sekä myös sen jälkeen. Maassamme on edelleen paljon sotaorpoja sekä äidin hylkäämiä, joiden isät ovat kotiinsa palanneita saksalaissotilaita tai vangeiksi jääneitä venäläisiä, joita sijoitettiin töihin maatiloille.
   Naiseksi olin ylennyt pankkimaailmassa aika korkealle, vastuullani oli monta alaista, mutta pankinjohtajan tittelistä en koskaan unelmoinut. Tiesin, että ensimmäinen naisjohtaja oli aloittanut Kemijärvellä jo 1905, mutta minun keskikoulupohjani ei riittänyt samaan. Vaikka palkkani oli paljon pienempi kuin miesvirkailijoilla, olivat ansioni suuremmat kuin Mandilla.
   Olimme yhteen muuton jälkeen haaveilleet Pariisin lomasta, ja säästin ahkerasti sitä varten heti ensikeskustelusta lähtien. Kun Mandi täytti 60 vuotta huhtikuussa 1934, päätin antaa hänelle kunnollisen syntymäpäivälahjan, ja suuntasin Aero Oy:n toimistoon hieman ennen hänen merkkipäivää.
   Minua arvelutti hieman, kun Pariisissa oli poliittisesti levotonta, äärioikeistolaiset sekä sotaveteraanit olivat pari kuukautta aiemmin järjestäneet parlamentin edustalla massiivisen mellakan, jossa kuoli lähes parikymmentä ihmistä. Selkkaus johti hallituksen kaatumiseen sekä pääministerin eroon, ja kun uusiksi päättäjiksi ei huolittu vasemmistoa, väittivät nämä, että tapahtui fasistinen vallankaappausyritys. Olin seurannut lehdistä asioiden etenemistä, ja vasemmiston aikaan saamat yleiset lakotkin näyttivät jo laantuneen. Keväällä tilanne näytti rauhalliselta, aika normaalilta, joten uskoin Pariisissa olevan turvallista, kun lähtisimme heinäkuussa matkalle.
   Tiesin jo etukäteen, että matkat olivat todella kalliit, ja lennot Malmilta Pariisin Orlyn kentälle maksoivatkin yli kaksi kertaa sen, mitä laivamatka, mutta halusin, että pääsemme taivaalle ainakin kerran elämässä. Tuohon saakka olimme saaneet katsella maasta käsin, kuinka siivekkäät koneet kiitivät ilman halki, ja joitakin vuosia ennen Pariisin matkaa olimme nähneet ilmalaivan, kun se leijaili Helsingin yllä. Silloin Graf Zeppelinin oli määrä laskeutua Viikin Latokartanon niitylle, mutta kova tuuli esti sen, joten ilmalaiva jatkoi Tukholmaan ilman suomalaismatkustajia.
   Päätimme ottaa kaiken irti ensimmäisestä yhteisestä ulkomaanmatkasta, sitä ennen molemmat oli käynyt Tukholmassa työn puolesta ja minä Tallinnassa pelimatkalla. Mandilla oli hieman ranskan opintoja taustalla, mutta hän ei ollut käyttänyt kieltä Tyttökoulun jälkeen, joten hän ryhtyi kertaamaan ja samalla opetti minua, jolle kieli oli täysin vieras.
   Heinäkuisena aamuna puoli yhdeksältä lähteneellä Skandinavian Air Express lennolla oli nousuja ja laskuja ihan riittämiin, ja jokainen niistä jännitti niin, että vatsanpohjaa vihlaisi. Hopeanhohtoinen Douglas DC2 teki ensimmäisen välilaskun Kööpenhaminaan, jonka jälkeen pahin pelko alkoi hellittää. Matka jatkui Amsterdamiin, missä vaihdoimme konetta, ja saavuimme Pariisiin hieman ennen kolmea. Kuuden ja puolen tunnin lennolla ei ehtinyt pitkästyä, vaan oli suurenmoista nähdä maisemat ylhäältä käsin ja leijailla pilvien yläpuolella.
   Perillä kieli sujui sen verran, että osasimme tilata ruokaa ravintoloissa ja kahviloissa sekä lausua kiitoksia ja kohteliaisuuksia. Vietimme kaupungissa kaksi ihanaa viikkoa, joiden aikana kiersimme katsomassa kaikki, jo kliseeksi käyneet nähtävyydet. Enimmän ajan vain nautimme käsi kädessä kävelyistä kujilla, kukkuloilla ja Seinen rannoilla sekä julkisista suudelmista Pariisin puistoissa.

   Löysimme rakkaudenkaupungista myös ne paikat, joissa samaa sukupuolta olevat pitivät hauskaa. Jälkeenpäin ajatellen ne eivät ehkä olleet ihan sitä mitä olimme toivoneet, mutta tulipahan koettua sekin, kun muut naiset flirttailivat meille. Tapasimme myös muita suomalaisia, kuten muutamia miehiä, jotka asuivat Töölössä aivan meidän naapureina. Meistä tuli hyviä ystäviä kyseisen parin kanssa, joka joutui kotimaassa piilottelemaan suhdetta niin, että asunoilla oli eri rappujen osoitteet, mutta huoneistojen välillä oli salaovi eteisten komeroihin piilotettuna.                                                                                         
   Satuimme samaan hotelliin, jossa Wivi Lönn oli juhlistamassa ystävättären kuusikymppisiä, ja meille selvisi, että edellisvuosikymmenellä kauppaneuvoksen arvon saanut Hanna Parviainen oli vain noin neljä kuukautta Mandia nuorempi. Hanna sairasteli jo tuolloin ja hän kuoli vain nelisen vuotta myöhemmin, jonka vuoksi olen miettinyt, jäikö reissu heidän viimeiseksi Pariisin matkaksi.
   Luulimme heidän olevan vain sydänystävyksiä, kun tutustuimme pariskuntaan vajaat kymmenen vuotta aiemmin, olimmehan mekin vielä silloin Mandin kanssa vain hyviä kavereita. Tuolloin meidät toi yhteen NNKY:n talohanke, jonka Wivi suunnitteli arkkitehdin ominaisuudessa ilman palkkiota. Häntä avusti arkkitehti Aili Ahde, joka oli ollut mukana joissain muissakin Wivin hankkeissa.
   Kutsumme taloa Naistenkodiksi, ja minä sekä Mandi keräsimme varoja rakentamista varten tekemällä ja myymällä vaaleanpunaisia kukkia, mutta täytyy myöntää, että noilla paperiruusuilla oli enemmän symbolinen arvo, jolla saatiin ihmisten kiinnostus heräämään. Suurin osa rakennusrahastosta tuli N.N.K.Y:n Koti yhtiön osakekaupoista, joita mekin ostimme, sekä erinäisistä lahjoituksista, joiden antajista Hanna Parviainen lienee ollut avokätisin.
   Wivi valvoi rakentamista sen toteutuksen ajan, kuten hänellä oli tapana suunnittelemiensa kohteiden kanssa. Wiville varattiin kolmannesta eli virkanaiskerroksesta, useampia huoneita käsittävä yksityisasunto, johon hän muutti Hannan kanssa, mutta he viettivät paljon aikaa myös muualla kuten maatilalla, huviloilla ja ulkomailla.
     Kun Naistenkodin ulkokuori oli jo pitkällä, jouduimme järjestämään erilaisia kampanjoita, että saimme kaikki huoneet sisustettua. Onneksi useat alan yritykset antoivat tapetteja, huonekaluja ja verhoja ilmaiseksi tai suurella alennuksella, joten opiskeleville naisille varattuihin kamareihin sekä hotellihuoneisiin saatiin asianmukainen kalustus. Aluksi ylimpiä kerroksia sanottiin majataloksi, mutta jonkun vuoden kuluttua se sai nimen Hospitz.
   Vaikka Hanna ja Wivi eivät näyttäneet Pariisissakaan julkisesti suhteen todellista luonnetta, kävi heidän rakkaus ilmi, samoin kuin meidänkin lempi heille. Heidän johdattamina tutustuimme Saint Germain des Prés kaupunginosaan, missä monet kuuluisat taiteilijat ja kirjailijat asuivat.  Hanna oli ollut nuorena ranskankielisessä sisäoppilaitoksessa Genevessä ja Wivi oleskellut Ranskassa moneen otteeseen, joista yhden aikana suunnitellut Anghern-huvilan Biarritziin. Pariskunnan kielitaito oli aivan toista kuin meillä, ja heidän seurassa oli ihana tilata ruokaa ravintolassa, varsinkin kun Hanna oli oikea herkkusuu.
   Naiset kertoilivat myös muista matkoistaan ja mekin ryhdyimme unelmoimaan Italian lomasta. Reissu oli tarkoitus tehdä, kun minulle tuli täyteen 50-vuotta, mutta maailmansota riehui Euroopassa ja jatkosota syttyi kyseisenä kesänä. Italia jäi vain haaveeksi, kun Mandi ei enää jaksa lähteä niin pitkälle matkalle.

NNKY:n Koti sijaitsi Pohjoinen Rautatiekatu 23:n ja Runeberginkatu 13:n kulmauksessa,

 ja sen edustalla on satamaradan kuilu. 

Myöhemmin laajennussiiven saaneessa talossa toimii nykyisin Hotelli Helka

Rauha oli kallis ja katkera, kun rajan taa jäi paljon alueita, ja joudumme maksamaan raskaat sotakorvaukset. Noiden lisäksi Neuvostoliitto vaati laajan maa-alan aivan Helsingin kupeelta vuokralle 50 vuodeksi. Porkkalan pakkovuokra-alue on tuhat neliökilometriä, Espoonlahdesta lähes Inkooseen saakka, ja sisältää myös Kirkkonummen kylätaajaman, mutta Siuntio jää ulkopuolelle. Samantyyppisiin vaatimuksiin oli jouduttu tottumaan jo talvisodan jälkeen, jolloin Hangon alue piti antaa vuokralle 30 vuodeksi, mutta tuo pakkosopimus kariutui jatkosotaan.
   Porkkalan seudulla päiviteltiin, kun yli 7000 ihmisen alue jouduttiin tyhjentämään kymmenessä päivässä. Mitenkään heidän raastavaa kokemusta väheksymättä täytyy sanoa, ettei Karjalan, Petsamon tai Sallan evakoillakaan ollut liiemmälti aikaa, kun poistumiskäsky tuli.
   Ne harvat, jotka ovat Porkkalassa käyneet, kertovat alueelle kasvaneen hetkessä sotilastukikohdan, jonka asukasluku lähentelee pikkukaupungin väkimäärää. Sieltä itänaapuri pystyy vakoilemaan Suomea sekä mui-ta länsimaita, eikä eduskunta talosta ole rajalle kuin noin viisitoista kilometriä. Matka on sentään enemmän kuin tykinkantaman verran, mutta alue on kuitenkin niin lähellä, että neuvostosotilaat pystyisivät marssi-maan Helsingin keskustaan muutamassa tunnissa.
   Pääkaupungista länteen suuntaava rataliikenne joutuu kulkemaan Hyvinkään kautta tai ”maailman pisimmässä tunnelissa”, kuten ihmiset nimittävät vaunuja, joiden ikkunat peitetään metallilevyillä vähän yli 40 kilometrin matkalle, Kauklahden ja Tähtelän rautatieasemien välille. Veturi vaihdetaan venäläiseen ja junaa nousee rujoja neuvostosotilaita prenikat rintapielessään. Nämä ovat sodassa haavoittuneita, joiden tehtävä on valvonnan lisäksi propaganda, jolla halutaan näyttää mitä muu maailma on tehnyt heidän urhoollisille miehilleen.

Kun kauhea sota-aika päättyi viimein, oli elämä niukkaa ja asuntopula huutava, sillä pommituksissa kotinsa menettäneille täytyi löytää uusi asumus, tuhoutuihan pelkästään Helsingissä yli 400 asuntoa. Puhumattakaan niistä sadoistatuhansista luovutetulta alueelta tulleesta, joita aluksi hätämajoitettiin kouluille ja urheiluhalleihin. Jopa pommisuojat jaettiin yksinkertaisilla levyillä ikkunattomiksi huoneiksi, joiden kymmenet perheet joutuivat käyttämään pientä, yhteistä keittiötä sekä käymälää.
   Kun huoneenvuokralautakunta ei pystynyt järjestämään asuntoa kaikille, tuli komento, että ylimääräisiä huoneita pitää luovuttaa asunnottomien käyttöön. Periaatteessa emme kuuluneet tuohon joukkoon, kun Mandi oli minun vuokralainen, mutta lupasimme isomman huoneen tilapäisesti jollekin perheelle.
   Viranomaiset kävivät katsomassa, montako henkeä huoneistoon mahtuu ja esittivät, että myös keittiöön sijoitetaan pari ihmistä. Heillä oli tiedossa pommisuojassa asuva pieni perhe, jolle pääasia oli, että huoneessa on ikkuna. Tarkastaja vakuutti, ettei heitä häirinnyt, vaikka muut kävivät laittamassa ruokaa heidän huoneessa.
   Olin yllättynyt, kun tilojen katsastaja piti päivänselvänä, että minä ja Mandi nukkuisimme tuosta edes samassa huoneessa, sillä olimme aina naamioineet tilat niin, että näytti kuin eläisimme pelkkinä kavereina.
   - Saadaan olla luvan kautta pariskunta, kuiskutin Mandin korvaan, kun tarkastaja astui rappukäytävään ja painoi oven perässään kiinni.
   - Sitä ei kannata kertoilla kovin isoon ääneen, Mandi vastasi yhtä hiljaa ja suuteli minua.
   Lopulta isompaan huoneeseen asettui kaksi perhettä, kirkkonummelaiset siskokset, joiden miehet olivat kaatuneet sodassa. Lapsia heillä oli kaikkiaan viisi, pari vanhinta kansakoulun alaluokilla, ja nuorin juuri kävelemään oppinut. He olivat aiemmin asuneet vanhemmiltaan perimässä talossa, jonka irtaimistoa yrittivät mahduttaa yhteen huoneeseen. Ennalta olimme luulleet, että riittää, kun muhkea kukkakuvioinen nojatuoli siirretään pois tieltä, mutta lopulta jouduimme kantamaan suuren osan keveimmistä huonekaluista ullakkokomeroon. Sinne päätyi myös siskosten pöydät ja tuolit sekä muutakin tavaraa, jotka he olivat onnistuneet ottamaan mukaansa entisestä kodistaan. Kun vuokralaisäidit iltaisin levittelivät pukkisänkyjä lasten vuoteiksi, ei heidän huoneeseen jäänyt kuin kapea käytävä, jossa joutui liikkumaan kylki edellä.
   Keittiöön kannettiin kaupungin toimesta teräsrakenteinen jousisänky, jonka seinänpuolella nukkui karjalasta tullut evakkomummo sekä tämän neljän vanha pojantytär. Hetekan ulosvedettävässä puolikkaassa yöpyi miniä, pikkutytön äiti, jonka puoliso oli haavoittuneena sotasairaalassa. Kaikkien noiden perheiden isommat lapset olivat päivät koulussa ja naiset töissä. Asuntoon jäi vain karjalaismummo, joka hoiti porukan pienokaisia, jotka eivät olleet vielä kouluiässä. Pian ruotsinkielisen kirkkonummelaisperheen nuorin tapaili ensisanojaan, joita hän haastoi karjalanmurteella.
   Kun karjalaisperheen mies pääsi sairaalasta kainalosauvoilla liikkuen, ei keittiöön pystynyt millään keinolla lisäämään sänkyä. Perheelle oli luvattu oma koti uudesta kerrostalosta, joka ei vielä ollut aivan valmis. Koska tiesimme tilantarpeen olevan lyhytaikainen, teimme vielä yhden myönnytyksen, ja raivasimme mummolle nukkumatilan meidän huoneen toisesta päästä. Jouduimme tiivistämään omia vuoteita lähemmäs toisiaan, mutta sijoitimme väliin pikkuisen kukkapöydän, ettei kokonaisuus näyttäisi parisängyltä.
   - Miul on ihan yks hailee tykkäättäkö työ pojist vai likoist, mummo tuumasi tilaa rajaavan verhon raosta, kun oli maatamenon aika. Hän viittoi kädellään viereisiin huoneisiin: - Hyö ei lient huomant mittää, enkä mie oo haastellu asiast.
   Oli vaikea sopeutua siihen, että keittiö ja kylpyhuone pursuivat meille kuulumatonta tavaraa, ja ruokapöytä tukki eteishallin. Vielä vaikeampaa oli tottua, ettemme kotonakaan voineet näyttää tunteita toisillemme, kuin omassa käytössä olleeseen kamariin vetäytyneinä. Toisaalta iloa toivat lasten äänet, joita ei sitä ennen, eikä sen jälkeen ole asunnossamme kuulunut. Pahinta ahtautta ei onneksi kestänyt kuin muutaman viikon, mutta toisen huoneen saimme omaan käyttöön vasta lähes vuoden kuluttua.
   Hetekan rullat olivat tehneet uria puulattiaan, tapetit repsottivat ja seinistä törrötti nauloja, kun niihin oli ripustettu pyykkinaruja ja vaatteita, joten asunto olisi kaivannut remonttia. Koska joka puolelle kohosi uusia koteja, olivat rakennusmiehet ja -materiaalit niin kysyttyjä, että jouduimme odottamaan pari vuotta ennen kuin niitä riitti meille. Lopulta huoneet tapetoitiin uudelleen ja keittiön lautalattia sai pintaan ruutukuvion vaaleanvihreistä ja valkoisista linoleumilaatoista, kun emme halunneet mustavalkoista, jollainen toi mieleen kaupan tai pankin. Lyijypintainen taso, jossa oli valurautainen puolikuinen kaatoallas, jäi entiselleen, mutta puuseppä rakensi sen yllä olleiden hyllyjen tilalle kattoon saakka ulottuvia kaappeja. Alaosan liukuoven taakse nikkari rakenteli Marttojen ohjeen mukaiset puiset ritilät, joihin astiat saattoi nostaa kuivumaan pesun jälkeen.
   Asuntoon ei ollut koskaan asennettu kaasuputkia, eikä meillä ollut kaasukaapiksi nimitettyä kylmälaitetta. Ostimme remontin aikaan viimein sähkökäyttöisen jääkaapin, joka oli suuren kokonsa vuoksi vaikea sijoittaa mihinkään, joten se jäi törröttämään lieden lähistölle ja tukki hieman kulkureittejä.

Ennen tätä Tukholman matkaa laadimme viimein testamentit, joista on ollut puhetta moneen kertaan. Nyt jo velaton asunto oli aina ollut minun nimissä, joten se siirtyy Mandille, mikäli minusta jättää aika ennen häntä. Jos menee toisinpäin, saa Nuorten naisten kristillinen yhdistys huoneiston minun jälkeen, sillä edellytyksellä, että siitä tehdään naisopiskelijoiden asunto. Pääosa irtaimistosta jää huoneistoon, vain vaatteet ja kirjat lahjoitetaan eteenpäin, jälkimmäiset NNKY:n kirjastoon.
   Koska meillä ei ole ylettömästi rahaa, emme halua jakaa niitä liian moneen osaan. Mandin säästöt lahjoitetaan Suomen Valkonauha liitolle, jolla näyttää olevan vähemmän varoja kuin NNKY:llä. Hänen toiveena on, että Valkonauha voisi aloittaa uudelleen naisten yömaja toiminnan, joka jouduttiin lakkauttamaan rahan puutteessa.
   Noiden yhdistysten toiminta on hyvin samantapaista, ja Mandi mietti pitkään niiden välillä, koska oli toiminut NNKY:ssä edellisvuosisadan lopulta. Helsingin suomalaisen tyttökoulun johtajatar Ottilia Stenbäck oli yksi perustajista ja houkutteli entisiä oppilaita, muun muassa Mandin mukaan. Toisaalta Mandi oli itse käynnistämässä Suomen Valkonauhan toimintaa kymmenen vuotta myöhemmin ja oli vuosikymmenien ajan liiton rahastonhoitaja sekä kirjanpitäjä.
   Minulle säästöjä on kertynyt hieman enemmän, joten testamenttasin ne kolmelle kohteelle, mutta en aivan tasan. Olin äidin kuoleman jälkeenkin maksanut pientä kuukausirahaa Åvikiin, ja tahdon kiittää Annan huolen pidosta, joten kuuromykkien koti saa neljäsosan, Valkonauha saman verran, ja loppupuolikkaasta jaetaan stipendejä naisopiskelijoille, että köyhät tytöt voisivat käydä kouluja pidemmälle kuin mihin minulla oli aikoinaan mahdollisuus.
   ”Viimeisen tahdon” laadinta sai minut pohtimaan meidän kristillisyyden ja säädyllisyyden ristiriitaa. Olin toki vuosien kuluessa ymmärtänyt, että Valkonauhan ja NNKY:n siveellisyyskasvatuksella tarkoitettiin prostituoitujen auttamista pois pakottavasta tilanteesta myydä itseään. Otin Mandin kanssa puheeksi, että elimme syntisessä suhteessa kirkon sekä monen muunkin silmissä.
   - Minun olisi pitänyt mennä nuorena yliopistoon, hän vastasi.
   Katsoin ihmeissäni Mandia, en laisinkaan tajunnut miksi hän oli ryhtynyt puhumaan opiskelusta, eihän se liittynyt millään tavoin meidän väliseen suhteeseen.
   - Sinne pääsemiseksi olisin joutunut anomaan vapautusta sukupuolesta, Mandi selvensi ja jatkoi ilkikurinen hymy huulillaan: - En silloin olisi nainen.
   Mieleeni nousi keskustelu Wivin kanssa, että naisille annettiin vasta 1901 virallinen oikeus yliopistoon ilman erivapauden anomista, ja hän mainitsi joutuneensa monen muun naisen tavoin tekemään kyseisen hakemuksen. Jäin pohtimaan oliko Mandi käsittänyt Wivin sanoista tämän tarkoittaneen, että hänet oli vapautettu naiseudesta, eikä suhdetta Hannan kanssa voinut katsoa homoseksuaaliseksi.

Nykypäivän ilmakuva korttelista Etu-Töölössä: 

Vasemmalla Mechelininkatu, ylhäällä Museokatu ja oikealla Runeberginkatu. 

Keskellä lounais-kaakko suuntaisesti viistävä Caloniuksenkatu. 

Alaosassa V-muotoinen Asunto Osakeyhtiö Mechelininkatu 23, jossa vaaleanpunainen katto

Lauvantai 14. heinäkuuta 1962                     

Päivä on aurinkoinen, joten päätän kävellä lounaalle keskustaan, ja koska ainakaan vielä aamusta ei ole hellettä, suuntaan pidemmän reitin kautta. Aiemmin saatoin vain soittaa läheiseen ruokalaan ja tilata annoksen kotiin, mutta se on mennyttä aikaa. Ennen ruokalasta sai aterioita, ravintolasta hienompaa ruokaa sekä alkoholia ja kahvilasta pientä purtavaa, mutta en enää oikein pysy mukana siinä mikä noiden ero on, tietänevätkö omistajat itsekään.
   En suuntaa tavalliseen tapaan Mechelininkatua etelään, vaan kävelen pienen matkan koilliseen Runeberginkadulle. Tavoitan hyvin pian Hesperian Esplanadit, joita nimitettiin aiemmin bulevardeiksi. Katujen välinen viherkaistale johdattaa minut kohti toista puistoa ja Töölönlahtea.
   Ylitän todella leveän tien, jonka molemmilla reunoilla kulkee jalkakäytävät, keskiosa on varattu ratikan kaksille raiteille ja niiden molemmin puolin sijoittuu tuplakaistat autoille. Kulkuväylän nimi oli Helsinkiin asettumiseni aikaan Läntinen Viertotie, ja leveyttä sillä oli paljon silloinkin, mutta ei aivan nykyisen verran. Pian nimeksi vaihtui Turuntie, ja sotavuosista saakka se on tunnettu Mannerheimintienä.
   Näin heinäkuussa autoja kulkee harvakseltaan, ja kadun ylitys sujuu ilman pitkää odottelua raitiovaunupysäkin kaistalla, mutta kyseiselle tielle olisi hyvä saada lisää liikennevaloja, ihan vaan jalankulkijoita varten. Autoilijoiden ehdoilla on eletty jo toistakymmentä vuotta, kun Suomen ensimmäiset liikennevalot asennettiin Mikon- ja Aleksanterin katujen kulmaukseen syksyllä 1951.
   Edessä avautuva Hesperianpuisto on ehtinyt muuttua moneen kertaan siitä, kun kävin siellä ensi kerran. Silloin alueella oli useampia rakennuksia, yksi nähtävästi vanha ravintola, joka toimi jossain vaiheessa kouluna. Sota-ajan pulavuosina vähävaraiset saivat istuttaa perunaa tämänkin puiston nurmialueille, ja niiden viimeiset jäljet korjattiin vasta olympiavuotta edeltäneenä kesänä.
   Rujo rautatiealue lukuisine raiteineen jää oikealle, kalliokumpareen taa, ja peittyy suurimmaksi osaksi jalopuihin, joita puistoon on istutettu vuosien saatossa. Kookkaat hopeapajut rajaavat vesistön reunaa ja pari tyttöä ruokkii rannassa sorsia. Ylitän kapearaiteisen radan ja lähden kulkemaan rautatien viereistä puistokäytävää, jonka varrella ohitan lehtikuusialueen tienoolla, jossa sijaitsi ennen kynttilä- ja saippuatehdas. Sokeritehdas toimii edelleen ja vaaleat rakennukset ovat vielä sijoillaan, lieneekö väri valittu valmistettavan tuotteen mukaan.
   Kapea rata sukeltaa punatiilisen muurin suojaan ennen tehdasta ja ohitan laitapuolen kulkijoita, yksi nukkuu selällään auringonpaisteessa ja kaksi ryypiskelee ruskeassa paperipussissa olevasta pullosta. Epäilen sisällön olevan jotain huoltoasemalta ostettua korvikeainetta, jota nämä ”deekuiksi” haukutut juovat, koska Alkossa tarvittiin edelleen ostokortti. Se on jäänne kieltolain jälkeiseltä ajalta, ja raittiusasiaa kannattavana olen sitä mieltä, että se on edelleen tarpeellinen, ettei alkoholin kulutus kasva liikaa.
   Itse en käytä alkoholia ehtoollista enempää, vaikka siitäkin on aikaa, kun viimeksi kävin kirkossa. Raittiudestani huolimatta en osaa tuomita rantojen miehiä, tuskin he ovat vapaasta tahdostaan asunnottomia ja alkoholisteja, vaikka kukaan ei olisikaan kaatanut viinaa väkisin kurkkuun. Yhdellä näytti olevan kainalosauva vierellään ja hän taitaa olla niitä, jotka sota runteli ainakin ruumiillisesti, henkiset arvet kun eivät samalla tapaa näy päälle päin.
   Jos elettäisiin kymmenen vuoden takaista aikaa, ei laitapuolen kulkijat saisi nautiskella juomiaan, vaan huoltopoliisi olisi korjannut miehet oitis mukaan, nykyisin virkavalta ei pidä niin kiirettä. Olympialaisten alla noiden kaverien kaltaiset kuljetettiin jonnekin kauemmas, etteivät nämä rumentanet kaupunkikuvaa ulkomaalaisten silmissä.
   Myös homomiehet, jotka usein etsivät yöllistä rakkautta Hesperianpuistosta, olivat ahtaalla Olympiahuuman aikaan. Heitä ei sentään kuskattu kaupungin laidoille, mutta rikos kirjattiin ylös ja miehet saivat sakkoja. Puistosta poistettiin käymälät, ettei miehillä olisi paikkaa harjoittaa haureutta, mutta kun stadionin lähistölle, Mäntymäkeen rakennettiin uudet, siirtyivät rakkaudenkipeät miehet sinne.

Kuvattu Hesperianpuistosta Töölönlahden yli kohti Linnunlaulun huviloita 1960-luvun puolivälissä

Tuuli käy Töölönlahden suunnalta, mutta ei tuo sieraimiin ikävää löyhkää, kuten menneiden vuosikymmenten kesinä. Kaupunki ja teollisuuslaitokset laskivat kauan jätevedet Töölönlahteen, josta ne eivät päässeet poistumaan, kun mereen johti enää kapea salmi. Joku vanhempi ihminen kertoi, että saasteen takia lahden kaikki kalat kuolivat jonakin kesänä ennen sisällissotaa.
   Ohitan kesäravintolan ja kierrän lahden pohjoisosan ympäri Eläintarhantielle, joka lähtee nousemaan ylemmäs huviloiden ja rehevien lehmusten katveessa. Kallioon on puhkaistu kanjoni pääradan lukuisille raiteille, jotka voi ylittää lähes korkeimmalta kohdalta Linnunlaulunsiltaa pitkin.
   Sillan jälkeen lähden laskeutumaan kohti Hakaniementoria, jonka kulmilla ei enää näy valtavia pöllimotteja, sillä halkoja ei käytetä enää kuten sotavuosina, jolloin puupinoja oli aivan kaikkialla. Nykyisin sähkö tehdään vesivoimalla, ja öljy sekä koksi, korvaavat pitkälti polttopuun. Satamien ulkoasu on muuttunut lukuisiksi öljysäiliöiksi ja korkealle kohoaviksi kivihiilikasoiksi, joista koksia kärrätään rakennusten kellareihin, pannuhuoneiden kylkeen.
   Kansallis-Osake-Pankin kaareva seinä on entisellään Ensi Linjan, Säästöpankin rannan ja Hämeentien risteyksessä, mutta tien toisella puolen Parkkisen tukkukauppa eli Parkkisen kulma on saanut väistyä upouuden, korkean Postisäästöpankin tieltä, jonka ulkopinta on melkein pelkkää lasia. Seuraava PYP:n uudelleen rakennettu haarakonttori ei jää paljon huonommaksi lasipinnaltaan, kuten ei Paasitalokaan, jonka yhteydessä on Työväen Säästöpankki.
   En piipahda vastapäisellä torilla tai kauppahallissa, jonka toisen kerroksen, kuten myös Paasitalon Aholan myymälän ja Elannon Siltala-tavaratalon kenkävalikoimiin kävin tutustumassa edellisviikolla. Huomaan kaupan näyteikkunassa television ja pysähdyn miettimään, pitäisikö minunkin hankkia kyseinen vekotin itselle. Tähän saakka olen pärjännyt kirjoilla, lehdillä ja radiolla, mutta olisihan se kiva katsoa joku elokuva ilman, että täytyi lähteä teatteriin, joka tosin on upeampi elämys, kun musiikki kuuluu kaiuttimista ja laaja kuva loistaa kaikissa väreissä. Mielessäni välähtää, että ensimmäiset näkemäni ”liikkuvat kuvat” oli mustavalkoisia mykkäfilmejä, jossa välillä välähti tekstisivu näyttelijöiden vuorosanoista tai juonenkäänteistä, ja ainoa ääni tuli gramofonista tai pianosta, jota joku hieman soittotaitoinen pimputti paikan päällä.
   Televisiossa näytetään kuulemma paljon urheilutapahtumia, kuten MM- ja olympiakisoja, mutta muutoin ohjelmaa on vain neljä tuntia illassa, kuudesta kymmeneen. Toisaalta on kuulunut huhuja, että Suomessakin saattaa alkaa värilähetykset, joten sen puoleen musta-valko-tv olisi pian vanhanaikainen. Taitaa myös olla, että radioluvan lisäksi tarvitaan tv-lupa, tiedä vaikka tulisi vielä erikseen lisämaksu, jos omistaa väritelevision. Päätän jäädä vielä miettimään, eihän minulla mikään kiire ole, paitsi jos haluan nähdä tulevat Kalevan kisat, jotka pidetään kuukauden päästä Lappeenrannassa.
   Heinäkuussa kaupungilla olisi muuten rauhallista, mutta tälläkin kertaa tien toisella puolen jylläävät maansiirtokoneet, jotka ovat jokakesäinen riesa. Paikalta on edellistalvena purettu Broholmenin eli Apteekin talo, ja tilalle tulee Metalliliiton rakennus. Jotain hämärää muistan tonttikaupasta lukeneeni, en tarkemmin saa asiaa mieleen, mutta jotenkin se junailtiin toisen ostajan kautta, kun muuten kauppaa ei olisi syntynyt.
   Jatkan Pitkäsillan yli ja vaihdan kadun puolta ennen kuin Kaisaniemenkatu lähtee kaartumaan oikealle. Kyseistä tietä rakennettiin, kun saavuin Helsinkiin, ja seuraavana vuonna se oli käytössä, tosin hieman keskentekoisena. Pieni osa Kaisaniemen kasvitieteellistä puutarhaa jäi viistosti vedetyn kadun alle, samoin joitakin puutaloja, mutta enää sitä ei katukuvasta huomaa.   
   Suuntaan Unioninkatua etelään, ja jotain uutta tämänkin reitin varrelle ollaan pykäämässä pystyyn, mutta sen kohdalta ei ole purettu pois taloa, vaan tontti oli aiemmin rakentamaton. Muut kadunvarren talot ovat vanhoja ja niiden välissä on paljon tilaa, jossa kasvaa puita niin, että alue muistuttaa puistoa. Tykkään kulkea kyseistä reittiä, sillä kadulla on paljon vähemmän liikennettä kuin monella muulla.
   Saavun Suurkirkon mäelle, jonka edessä avautuu näkymä Senaatintorille, sen Venäjänvallan aikaisine hallintorakennuksineen. Myös tsaari Aleksanteri II patsas on edelleen aukealla, vaikka maamme on ollut itsenäinen lähes 45 vuotta. Suomalaiset eivät koskaan pitäneet kyseistä hallitsijaa huonona, koska tämä kunnioitti kansamme oikeuksia, toisin kuin viimeinen tsaari, Nikolai II. Jotain siitä kertoo, että Aleksanteri II valtakaudellaan maahamme perustettiin kunnat, kansakouluopetus alkoi ja saimme oman valuutan, markan.

Siltasaarenkadun taloja vasemmalta: 

Elanto, Paasitalo, PYP ja PSP, jonka takana kaarevaseinäinen KOP

Entinen työpaikkani, Pohjoismaiden Yhdyspankki muutti Senaatintorin nurkalle, Aleksi 30:een joitakin vuosia ennen talvisotaa. En mene käymään konttorilla, kun heinäkuussa suurin osa vakituisista virkailijoista on lomalla, ja paikalla lähinnä kesäharjoittelijoita, enkä välitä mennä selittämään heille, että palvelin pankissa 50 vuotta.
   Monet haukkuivat kyseistä taloa jo rakennusvaiheessa, ja onhan se karu edelliseen konttoriin verrattuna. Löytyy uudesta pankkitalosta myös kauneutta, ainakin yhtä paljon lasi ja marmoripintaa kuin edellisestä. Taidetta, lähinnä veistoksia on pankkisalissa, kaikkien nähtävänä, kun se aiemmassa oli piilotettu henkilökunnan, etupäässä johtoportaan tiloihin. Ja mikä tärkeintä, uusi on toimiva, eikä kuten edellinen, joka oli epäkäytännöllinen ja liian pieni, jonka vuoksi osa toiminnoista sijoittui loppuvaiheessa viereiseen Fazerin taloon.
   En oikein osaa päättää mitä mieltä olen talon ulkonäöstä, mutta siinä olen arvostelijoiden kanssa yhtä mieltä, että vaaleampi rakennus istuisi paremmin Senaatintorille, silloin se vähän häviäisi muihin rakennuksiin. Mutta ehkä arkkitehti on nimenomaan halunnut, että se erottuu.
   Täytin viime syksynä seitsemänkymmentä, mutta kuten aiemmat täydet kymmenet, jäivät nuokin vähälle juhlinnalle, eikä sillä, että olisin mitään suuria pitoja koskaan halunnutkaan. Entiset työkaverit muistivat, kutsuivat leivoskahville pankin ruokalaan ja antoivat romaanin ”Se tavallinen tarina”. Kirja oli Hannu Salaman esikoisteos, ja kun huomasin, että sen oli kustantanut Otava, tuli minulla ikävä Mandia, joka teki elämäntyönsä kyseisen yrityksen varastokirjanpitäjänä. Silmiin nousi kyyneleet, ja työkaverit olettivat minun liikuttuneen lahjasta, enkä korjannut heidän harhaluuloaan.
   Nytkin silmäni kostuvat, kun ajattelen Mandia, vaikka olen elänyt kymmenen vuotta ilman häntä. Tunnen olevani leski, ja enää vain puolikas ihminen, mutta en voi purkaa sydäntäni kenellekään. En koskaan varsinaisesti paljastanut suhdettamme, ja miten olisin voinutkaan, mehän olimme rikollisia. Epäilen, että moni arvasi yhteiselomme todellisen laadun, kenties Mandin hautajaisissa olleet, mutta ei siitä puhuttu ääneen, ainakaan minun kuullen.
   Mandi vietiin rinnaltani aivan liian varhain ja nopeasti. Näin jo edelliskesänä, ettei hän ollut kunnossa, kun hän laihtui niin, että vaatteet alkoi roikkua päällä. Kipujakin hänellä täytyi olla, mutta lääkäriin en häntä saanut.
   - Olet kuin suomalainen mies, lääkäriin menet vasta pää kainalossa, tokaisin kerran, kun yritin saada hänet tutkimuksiin ja Mandi vain vähätteli vaivojaan.
   - No minähän olen sinun mies, Mandi vastasi ja pullisteli olemattomiksi kuihtuneita hauiksiaan.
    Elettiin tammikuun alkupuolta, kun Mandi lähti alakerran Elannon leipäkauppaan numero 58 hakemaan aamiaista, kuten jokaisena arkiaamuna. Kun häntä ei kuulunut takaisin, lähdin katsomaan, minne rakkaani oli jäänyt. Ehdin juuri sopivasti nähdä, kun hänet nostettiin ambulanssiin ja lähdettiin kiidättämään lasarettiin, jonne seurasin perässä heti, kun olin soittanut töihin ja valehdellut olevani sairas.
   Vaiva ei selvinnyt yhdessä päivässä ja tutkimukset tuntui etenevän hyvin hitaasti, vaikka lääkärit varmaan tekivät parhaansa. Meni lähes viikko ennen kuin Mandille kerrottiin, että hänellä on vatsassa syöpä, joka leikataan seuraavana aamuna. Operaatio suoritettiin, mutta lääkärit eivät voineet muuta kuin tikata vatsan kiinni ja todeta, ettei mitään ollut tehtävissä. Syöpä oli levinnyt hyvin laajalle, eivätkä lääkärit ennustaneet pitkää elinikää, mutta eivät myöskään tarkentaneet oliko kyse viikoista vai kuukausista.
   Leikkauksen jälkeen Mandin oli tarkoitus toipua sairaalassa ainakin viikko, mutta hän ilmoitti haluavansa kotiin, enkä edes yrittänyt kääntää hänen päätään. Heti kun Helmi-hoitaja löytyi, kuljetettiin Mandi sairasautolla talon eteen ja kärrättiin rullatuolilla kotiovesta. Hienoa, että talossa on hissi, eikä häntä tarvinnut kantaa seitsemänteen kerrokseen, vaikka Mandin riutunut vartalo ei enää paljon painanutkaan.
   Sairaanhoitajana Helmi oli nimensä mukainen, todellinen helmi, ilman häntä olisin ollut hukassa. Hän tuli meille asumaan koko Mandin sairastamisen ajaksi, eikä suostunut edes pitämään kuin puolikkaita vapaapäiviä. Alakerran kaupoissakin Helmi piipahti usein, osti tarvikkeita ja laittoi ruokaa, vaikka ne eivät oikeastaan kuuluneet hänen tehtäviin. Helmi hoiti Mandin leikkaushaavan, pisut ja pesut sekä piikitykset, mutta huolehti myös, että minäkin söin jotain. Aluksi yritimme piilotella suhteen todellista luonnetta häneltä, mutta se loppui lyhyeen, kun Helmi vinkkasi minulle silmää toisena päivänä.
   - Kultasi tuli töistä, Helmi sanoi Mandille ja sai tämän punastumaan, mutta hoitajan sanat helpottivat tilannetta, kun tiesi, ettei rakkauttaan tarvinnut piilotella.
   Helmikuun alussa Mandi rupesi heikkenemään nopeasti, joten päätin, että minun on oltava hänen rinnallaan. Menin pankinjohtajan puheille ja ilmoitin, että jään lomalle määräämättömäksi ajaksi. Pakkohan minun oli kertoa syy, mutta en vieläkään tiedä ymmärsikö johtaja millainen suhde minulla oli Mandiin.
Ainakaan hän ei ilmaissut millään eleellä tai ilmeellä asiaa, vaan käski minun mennä kotiin.
   Vietin viimeiset viikot Mandin vierellä nojatuolissa tai vuoteessa, jonka siirsimme Helmin kanssa aivan sängyn pieleen. En juurikaan poistunut asunnosta, välillä piipahdin pikaisella kävelyllä, kun Helmi patisti tarpeeksi paljon. Valvoin ja torkahtelin, välillä luin ääneen Mandille, mutta enimmän osan ajasta olin vain hänen lähellä ja pidin kädestä.

   - Raittiusaate, Mandi totesi kerran, kun Helmi antoi hänelle jälleen yhden morfiiniruiskeen, joka hävitti kivut.
   Helmikuun viidestoista valkeni kirkkaan kuulaana, pakkasta oli lähemmäs parikymmentä astetta. Mandi ei enää jaksanut puhua ja makasi vuoteella silmät kiinni, mutta kulmien kurtistuksesta tiesimme, että hänellä oli kipuja. Helmi antoi piikin ja minä pyyhin hänen kelmeitä kasvoja lämpimään veteen kastetulla pyyhkeellä. Jäin makoilemaan Mandin viereen, otin hauraan käden omaani ja torkahdin itsekin. Havahduin säpsähtäen kuin joku olisi herättänyt, ja vaistosin heti, että elämä oli paennut Mandista, vaikka hänen kätensä oli vielä aivan lämmin. Mandi oli kuollut nukkuessaan, tai morfiinipilvessä, joka tapauksessa niin levollisena, että kipuja hän ei ainakaan tuntenut.
   Aluksi en osannut edes itkeä, olin vain helpottunut, että Mandi pääsi tuskistaan, mutta sitä ei kestänyt montaa päivää. Kun kyyneleet sitten tulivat, eivät ne meinanneet loppua laisinkaan. Tunsin olevani armottoman yksin, kun en voinut jakaa suruani muiden kanssa. Ainoa lohtuni oli Helmi, joka nosti minua sen verran, että jaksoin valmistella hautajaisia. Menin kirkkoherranvirastoon ja vastailin kiusaantuneena papin esittämiin kysymyksiin, enkä kyennyt kertomaan Mandin olleen puolisoni.
   En muista millaisen muistopuheen pappi piti hautajaisissa, mutta enää en pystynyt piilottelemaan, vaan puin ylle suruhunnun ja annoin tuskani näkyä täysin avoimesti. Ajattelin, ettei siveyspoliisikaan varmaan ota yhteyttä, kun rakkauteni kohde oli kuollut. Aiheutin varmaan aikamoisen huhumyllyn, mutta kukaan ei sanallakaan tuonut minulle ilmi, että he olisivat paheksuneet, vaan esittivät suruvalittelunsa kuin leskelle.

Aleksanterinkatu 36:n sisäänkäynnin marmoriportaikko pyöreään aulaan

Jatkan Aleksia länteen, mutta vain vähän matkaa, 36:n kohdalle, missä sijaitsee Bankett Hildén. Kahvilana esimerkiksi Nissen, Primula tai Fazer olisivat aivan yhtä kelvollisia, mutta käyn kyseisessä paikassa ihan talon takia. Jo ulkopuolella minua tervehtii taidokkaat graniittiin hakatut veistokset, jotka jää monilta huomaamatta, kun ne sijaitsevat toisen kerroksen ikkunoiden yläpuolella. Sisäänkäyntiä koristaa puuleikkaukset, joita löytyy ovista sekä niiden pielistä, huipentuen leijonanpääkolkuttimiin. Astun sisään marmoriportaikkoon ja lähden nousemaan askelmia maskuliinisen jykevien kaiteiden välistä, joiden päätytolppia koristavat useat, kiveen hakatut ukonkasvot. Hildén on naurahtaen maininnut sisäänkäynnin olevan niin pramea, että köyhimmät asiakkaat eivät tohdi nousta kahvilaan saakka.
   Saavun kupolikattoiseen, pyöreään halliin, joka ei ole järin suuri, lattian halkaisija taitaa olla muutamia metrejä. Vain muutamia askeleita, ja eteeni avautuu kahvila, missä kaareva lasikatto lepää marmoripilareiden varassa, joiden päät on taidokkaasti kuvioidut ja lehtikullalla kruusatut. Kullatut koristeet kehystävät myös vaakunatauluja sekä koko katonrajaa, ja lasiruudut niiden yllä ovat vaaleaa maitolasia, joissa kiemurtelee keltaisia, ruskehtavareunaisia lehväkuvioita.
   Sali on minulle erittäin tuttu ja näyttää edelleen yhtä upealta kuin 1920, jolloin astuin siihen ensi kerran. Katon ansiosta halli on valoisa, vaikka kadunpuolen ikkunat peitettiin muutama vuosi tuloni jälkeen. Tässä salissa työskentelin kuutisentoista vuotta, ja avaran tilan ainoa muutos on, että pankin kalustus on vaihdettu kahvilaan sopivaksi. Keskellä sijainneiden nahkaistuinten tilalla on flyygeli sekä tarjoilupöytiä ja seinävierillä erikokoisia ruokailuryhmiä. Suuntaan tuttuun tapaan pilareiden väliin, kahden hengen pöytään, samalle kohtaa, missä työpisteeni sijaitsi pankin palvelutiskin takana.
   Lounaslistalta voi valita kala tai liha annoksen, ja tilaan paistettua siikaa pinaattikastikkeen sekä muusin kera, juomaksi kotikaljaa ja jälkiruoaksi aprikoosikiisseliä kermavaahdolla. Ateria katetaan liinalla verhotulle pöydälle, joka hohtaa yhtä puhtaan valkoisena kuin tummansiniseen leninkiin pukeutuneen tarjoilijattaren esiliina sekä hilkka.
   Ruoan päälle hörppään kupin tuoretta, vasta paahdettua kahvia, mutta en kahvileipää, vaikka leivokset on erinomaisia. Käyn nauttimassa sen lähempänä kotia, vaikka oikeastaan minun pitäisi vähentää makean syöntiä, kiloja on ruvennut kertymään takamukseen ja vyötärön kohdalle. En ole lihonut kovin paljon, ehkä kilon jokaista eläkevuotta kohden, mutta sekin tuntuu kiristyksenä hameen vyötäisillä. Olen potenut makeannälkää sota-ajan elintarvikesäännöstelystä saakka, ja tunnen edelleen kuvotuksen suussani, jos muistelen sakariinin makuista leivosta, joten en voi kuvitella syöväni muuta kuin oikealla sokerilla makeutettua ruokaa.

Osakeyhtiö Pohjoismaiden Yhdyspankin konttori ennen kuin oikealla näkyvät ikkunat peitettiin

Minun ei tarvitse ostaa kaupungilta mitään syötävää kotiin, elintarvikkeet saa Etu-Töölön kaupoista. Ennen niistä sai kaiken muunkin, astiat, langat, kankaat, kengät, asusteet ja jopa alusasut. Vieläkin noista pikkukaupoista löytää lukuisia erilaisia tuotteita, mutta iso osa valikoimasta on keskitetty suurmyymälöihin, kohta 50 vuotta toimineeseen Siltalaan Hakaniemessä ja melko tuoreeseen liikkeeseen Aleksanterinkadulla.
   Pikamyymälöitä on syntynyt kuin sieniä sateella, moni on muuttunut kaupaksi, jossa ei enää palvella tiskin takana. Vaikka itse tykkään vanhasta tavasta, täytyy myöntää, että uusissa on etunsa, kun ei tarvitse hakea leipää yhdestä, maitoa toisesta ja lihaa kolmannesta kaupasta sekä vielä perunoita, vihanneksia ja kalaa torilta.
   Jotain valmisvaatteitakin noista lähikaupoista löytyi ennen, mutta itse olen suosinut asuhankinnoissa keskustan putiikkeja. Töissä käytin pankin maksamaa virkajakkupukua, ja se teetettiin ompelijalla, joka mukautti mallin kantajansa vartalolle sopivaksi. Virkanaisen kuului olla vapaallakin asiallisesti pukeutunut, ja ompelijat ovat siinä tehdasvalmisteisia asuja parempi vaihtoehto.
   Kävelen Stockmannille ja käyn katsomassa kävelykenkä valikoiman, mutta en löydä yksiäkään, joita haluaisin edes sovittaa, kun jalkojeni muoto ei suosi nykymuodin mukaisia piikkikärkiä. Ulkona vilkaisen vaistonvaraisesti rannekelloa, vaikka minulla ei ole kiire minnekään. Talvisin olen toivonut tähänkin osaan kaupunkia julkista ajannäyttäjää, ettei rannetta tarvitsisi paljastaa pakkasella, mutta koska lähistöllä ei ole kellosepän liikkeitä, ei kellotaulujakaan näy.
   Kolmen sepän patsaan kohdalla laskeskelen, että siitä lienee yli 25 vuotta, kun Itäisen- ja Läntisen Heikinkadun välistä hävisi puisto ratikoiden ja autojen tieltä. Puut saivat uuden elämän Kampista, mutta rehevä Henrikin esplanadi koki karun muutoksen asfalttiviidakoksi, ja tämä Mannerheimintieksi nimetty valtaväylä nielaisi sisäänsä Turuntien lisäksi myös Heikinkadun.
   Kadun vastakkaisella puolen on jälleen yksi työmaa, ja kuinkas ollakaan, taas on kyseessä pankin uudisrakennus. Paikalta purettiin pari vuotta aiemmin koristeellinen Huberin talo ja tilalle saadaan Helsingin Säästöpankki, josta ei vielä näe kuinka paljon siihen tulee lasipintaa. Muodoltaan uusi talo näyttäisi olevan sileäpintainen laatikko, joten eiköhän sen noudata ikkunoiden koossa samaa kuin Hakaniemen pankit.
   Työmaalta kantautuu meteliä, mutta rakentaminen on jo niin pitkällä, ettei melun aiheuttaja liene kivipora, jollainen jyryyttää jokaisessa alkavassa rakennuskohteessa seudun kallioisen maaperän vuoksi. Kiirehdin askeleita kohti Forumia, jonka pihan kautta kuljen aina kun mahdollista. Katua ylittäessä näen talon päädyssä kookkaan, tutuksi tulleen maalauksen, ja mietin vastaavien kuvien vähentyneen vanhojen rakennusten hävittyä katukuvasta. Vaikka ne ovat vain mainoksia, ovat ne kaunistaneet monia ankeita seinäpintoja. Omalla tavallaan PAX-karamellin mainos on kannanotto, ruvettiinhan pastilleja valmistamaan Pariisin rauhasopimuksen kunniaksi 1947, siksi kyyhkynen lentelee rasian kyljessä.
   Mieleen nousee ajatus, että isojen ikkunapintojen teippaus olisi työlästä, jos sota syttyisi ja pitäisi estää, ettei pommien paineaalto lennätä lasinsirpaleita sisälle. Eletään suurvaltojen kilpavarustelun aikaa, niin kutsuttua kylmää sotaa, mutta harras toiveeni on, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä samaa kuin parikymmentä vuotta sitten. Maailmanrauha lienee kuitenkin vain utopistinen unelma, nytkin Yhdysvallat sotii Vietnamissa.

Toivo, ettei meteli kantaisi Forumin sisäpihalle, on turha, eikä keidas tunnu rauhoittavalta kuten normaalisti. Viheriön lukuisat kukat ovat loistossaan, mutta pihakeinu ei houkuttele istahtamaan, kun suihkulähteen solina peittyy metelin alle. Talvella vesi ei solise eikä lorise, vaan hana suljetaan ja ylle laitetaan lasikupu, jonka alle sommitellaan joulun alla talvimaisema tonttuineen ja pienoisjunaratoineen. Pääsiäisen aikaan kuvun sisällä, rairuohon ja narsissien seassa piipittivät keltaiset, vasta kuoriutuneet tiput lämpölamppujen alla, mutta en muista onko niitä joka kevät.
   Astun sisään Laatukenkään, josta olen aiemminkin löytänyt hyvät jalkineet ja saanut erittäin ystävällistä sekä asiantuntevaa palvelua. K. A. Lind ei petä tälläkään kertaa, mukaan lähtevät ruskeat kävelykengät, joissa on nauhat sekä hieman kantaa. Varmaan ne ovat nuorison mielestä vanhahtavan näköiset, mutta ulkonäön sijaan minulle on tärkeää, että niissä on tarpeeksi leveä lesti, joka ei purista varpaita kasaan. Laitan ne heti jalkaani, kotimatkaa on sopivasti, etten ensikerralla käytä uusia kenkiä liian pitkään ja saa rakkoja kantapäihin.
   Kengät ovat aika hintavat, melkein 4000 markkaa, mutta pääasia, että niillä on hyvä kävellä. Ensi vuonna hinta olisi enää vajaat 40 markkaa, kun rahauudistus astuu voimaan, mutta eivät ne sen edullisemmat olisi, sillä säästöt pienenevät samassa suhteessa. Pennit ovat käyneet niin arvottomiksi, ettei pienimpiä lantteja ole lyöty lähes viiteentoista vuoteen. Eivät pennit ole poistuneet käytöstä, mutta niitä saa olla säkillinen voidakseen ostaa jotain. Käytännössä pienin kolikko on tällä hetkellä 1 markka, ja pian sen tilalle tulee 1 penni, kun rahanarvosta poistetaan kaksi nollaa, niin että sadasta tulee yksi. Tulevaisuudessa tulee käyttää vanha-markka nimitystä, jos puhutaan rahoista ennen vuodenvaihdetta, ja tammikuun ensimmäisestä käyvän rahan nimi on nyky-markka.
    Tavallaan rahauudistus tarkoittaa, että minun säästöt hupenee olemattomiin, mutta ostosten hinnathan laskevat samassa suhteessa. Asunnossa ja osakkeissa arvo säilyy suhteessa uuteen markkaan, ja pärjään, vaikka hinnat nousisivat, kun saan eläkettä, ja kuluni ovat niin pienet, että siitä jää yli joka kuukausi.

Forumin sisäpiha kuvattuna 1960-luvulla. Talo ja piha purettiin uuden kauppakeskuksen tieltä 1983

Forumin reitti ei lyhennä matkaani montakaan metriä, mutta pihan kautta pääsen sujuvasti Kampin kulmille. Uudet kengät saavat heti pölyä pintaansa, kun oikaisen hiekkaisen parkkipaikan ja bussien täyttämän aukion yli Tennispalatsin taakse. Talo on minulle tuttu ja olen pelannut siellä lukuisat kerrat, onhan se HVS:n kotikenttä. Ennen Tennispalatsin valmistumista sisäpelipaikkoja oli vähän ja mailaa jouduttiin heiluttelemaan lähinnä ulkokentillä, joilla harjoittelu oli kiinni säästä. Olen edelleen Helsingin verkkopalloseuran jäsen, mutta harrastus on hiipunut, kun omasta ikäluokasta ei löydy pelikaveria.
   Tennispalatsin alta sekä sen takaa on hävinnyt Turun Kasarmin rakennuksia, joista osa taisi jäädä uusien tiejärjestelyiden alle, mutta muutamia myös säilyi ja yhdestä ehostettiin linja-autoasema. Kyseinen verkkopallohalli rakennettiin vuoden 1940 olympialaisia varten, kuten urheilustadionkin, mutta sitten syttyi sota ja Helsingin kisat siirtyi kaksitoista vuotta eteenpäin.
  Olen oman tennisharrastuksen lisäksi innokas penkkiurheilija, mutta nuo olympialaiset jäivät väliin. Kysytyimmät liput piti varata hyvissä ajoin, enkä suuren surun keskellä muistanut koko asiaa. Vaikka en nähnytkään olympiatulen sytytystä, olin sentään kadun varressa seuraamassa, kun Paavo Nurmi juoksi stadionia kohti palava soihtu kädessään. Kilpailut kuuntelin radiosta, jossa Pekka Tiilikainen sekä Paavo Noponen selostivat kisoja.
   Tennispalatsin vieressä taivasta kurottelee neljän kerrostalon kokonaisuus, joista uusin ei taida olla vielä sisältä täysin valmis, kolme muuta rakennettiin jo edellisvuosikymmenellä. Talojen alla on parin kerroksen korkuinen, leveämpi rakennus, ikään kuin jalusta, jonka kulmista kasvaa neljä erillistä, 10-kerroksista tornia. Noista kaksi on aivan saman näköisiä, ja niitä nimitetään Autotaloksi, mikä käy ilmi pelkällä vilkaisulla. Yhden rakennuksen katolle asennettiin aivan äskettäin Mersun keulakuvio, ja monia muita autojen nimiä sekä merkkejä voi opetella seinistä, joissa niitä lukee valokirjaimin. Sääli, että taloissa on toimistoja, sillä niihin sijoitetuissa asunnoissa olisi avarat näköalat, ainakin moniin Etu-Töölön huoneistoihin verrattuna.
   Ylitän kanjonissa kulkevan satamaradan ja saavun Pohjoiselle Rautatiekadulle, jolla sijaitsee Hospitz, kulmittain Kampin kaasukelloon nähden. Astun sisään leipomomyymälän ovesta, jossa on pieni, muutaman pöydän käsittävä kahvila. Tilaan tiskiltä kahvin sekä herkullisen, vaaleanpunapintaisen Aleksanterinleivoksen, jotka tarjoilijatar kattaa ikkunapöytään. Täytyy myöntää, että Hildénin sacherkakun pala olisi ollut vieläkin parempi, mutta pyrin kannattamaan NNKY:n toimintaa, koska tulot menee hyväntekeväisyyteen.
   Mandin muistotilaisuus pidettiin tämän talon juhlasalissa, joka sijaitsee pihanpuolen siipirakennuksessa, kuten myös leipomo ja pesula. Hieman pienempi tila olisi ehkä riittänyt, mutta viimeiselle matkalle saattajia oli paljon, vaikka Mandilla ei juurikaan ollut sukulaisia, joitakin kaukaisiksi jääneitä serkkuja vain. Hautajaisiin saapui lukuisa joukko naisyhdistysten sekä entisen työpaikan puolesta, ja mukana oli myös joitakin meidän pitkäaikaisia naapureita.

Ilmakuva lounais-lännestä, Kampin yli kohti Töölönlahtea 1960-luvun alkupuolella. 

Pyöreän kaasukellon takana Hospitz, jonka vasemmassa kyljessä matala huoltoasema. 

NNKY:n talosta oikealle mm. Autotalo ja Tennispalatsi

Miltei neljännesvuosisata sitten ”leskeksi jäänyt” Wivi asuu tässä talossa edelleen, ja kyläilimme Mandin kanssa asunnossa muutaman kerran vielä Hannan menehtymisen jälkeenkin, mutta yksin en ole osannut vierailla hänen luonaan. Kai minä taustani vuoksi hieman arkailen professorin arvon saanutta arkkitehtiä, joka täytti keväällä 90-vuotta.
   Huomaan, että kieli on muuttunut talon rakentamisen ajoista, sillä ennen Wivin asuinkerrosta nimitettiin itsensäelättävien naisten ja myöhemmin virkanaisten kerrokseksi, nykyisin erittelevät sanat ovat jääneet pois ja se on vain kolmas kerros. En ymmärrä kaikkea, kun nuoriso käyttää slangia, mutta joitakin kadunnimiä olen oppinut heidän puheistaan tunnistamaan, joten tiedän kulman takana kulkevan kadun olevan Runski ja Mannerheimintien Mansku, sekä että asuntoni on Meklun kulmilla.
   Astun ulos kahvilasta ja bensiinin katku lehahtaa nenääni huoltoasemalta, joka on kiinni hotellirakennuksessa, NNKY:ltä vuokratulla alueella, johon Wivi suunnitteli lisäsiiven, mutta sen rakentamiselle ei ole löytynyt varoja. Ostan iltalukemiseksi ”Valitut Palat” kirjasen kulmauksen lehtikärrystä, jota pitää jo tutuksi käynyt iäkäs nainen. Hänkin on yksi, joita NNKY auttaa, sillä lehtimyyjiksi on valittu vähävaraisia, joiden eläke on mitättömän pieni, tai joilla ei heikon kunnon vuoksi ole mahdollisuutta tehdä raskaampaa työtä.
   Kiirehdin lähes huoltamon edestä Runeberginkadun yli ja lähden rivakasti kävelemään Hietaniemenkatua, joka muuttuu hautausmaan kulmalla koivukujaksi. Jatkan jykevän kiviaidan viertä Arkadiankadun risteyksen kohdalle, jonka portista pääsen livahtamaan siunatun maan puolelle. Käännyn oikealle, uuden kappelin suuntaan ja kuljen yhden hautakivikorttelin verran, kunnes saavun tutulle paikalle. Istutin keväällä kukkia hautakiven eteen, mutta ne ovat kasvaneet huonosti tänä kesänä ja nypin pois kuolleita kukkia sekä kellastuneita lehtiä.
   Haudalla kyykkiminen saa leivoksen kiertämään rintakehässä outona närästyksenä, mikä hämmästyttää, sillä en koskaan pode kyseistä vaivaa. Minua hymyilyttää, kun mieleeni pulpahtaa slangin vastakohta, kainuun murteen lausahdus: ”syänallaa korventaa”. Kummasti lapsuuden puhetapa nostaa edelleen päätään, vaikka en ole käynyt Kajaanin seudulla yli kolmeenkymmeneen vuoteen.
   Korkealle kohoava hautapaasi on siltä ajalta, kun Mandin äiti kuoli muutama vuosi ennen sisällissotaa, ja siihen on myöhemmin lisätty isän nimi. Mandi sai nimensä kiveen, kun hänet laskettiin ikuiseen lepoon vanhempiensa rinnalle, ja omani hakataan alimmaksi sitten kun maallinen vaellukseni päättyy. Viimeistään tuolloin ihmiset arvaavat meidän olleen pariskunta, mutta siinäpä puhukoot, silloin eivät pahat kielet meitä enää tavoita.

Asunto Osakeyhtiö Mechelininkatu 23 lounaasta kuvattuna. 

Oikealla Mechelininkatu ja vasemmalla Caloniuksenkatu. Keskellä kahvikauppa Jul. Nissen. 

Muita talossa sijaitsevia liikkeitä mm. Elanto, parturi, jalkinekorjaamo ja lihakauppa

Olen turhaan kanniskellut käsipuolessa ohutta popliinitakkia ja sateenvarjoa, mutta en uskaltanut jättää poiskaan, kun taivas on tulvinut lähes koko kesän. Aurinko välkehtii puidenlomasta ja killottaa häikäisevästi silmiin, kun palaan Mechelininkadulle ja kohti kotia. Tänään on tälle suvelle harvinainen päivä, kun tarvitsen kilolasit, joten kaivelen tummennetut rillit käsilaukusta. Jouduin ostamaan ne, kun aiemat tulivat tiensä päähän, ja kun en koskaan onnistunut pääsemään Roomaan, on minulla ainakin uusimman muodin mukaiset, italiassa valmistetut, kissamaiset aurinkolasit.

   - Saa nähdä millainen sato tulee, pohdin puoliääneen itsekseni. Kulunut suvi on ollut todella märkä ja kolea, mustikoille sekä lakoille lienee käynyt ihan kato, kun en ole torilla nähnyt laisinkaan, ja mansikat on olleet niin kalliita, että vain kerran olen raskinut ostaa pienen määrän syötäväksi. Marjojen saanti on pieni huoli, vakavampaa on mikäli viljasta ja perunasta tulee heikko sato.
   Olen yleensä hillonnut itse marjoja, ainakin mansikoita ja lakkoja, mutta tänä suvena se näyttää jäävän väliin, vaan ei hätää, kun Saarioinen tekee sen puolestani ja voin ostaa valmiit hillot kaupoista lasipurkeissa. Yritys valmistaa myös eineksiksi nimettyjä, foliovuokiin pakattuja ruokia, joista muutamia olen maistanutkin, ja ainakin maksa- ja makaronilaatikko sekä kaalikääryleet on ihan kelvollisia.
   Päivän kierrokseni tulee päätökseen, kun saavun kotitalon Elannon eteen, joka ei enää ole pelkkä maitokauppa, vaan siitä on tullut elintarvikemyymälä. Huomaan haikeuden mielessäni, kun niin moni asia on muuttunut reittini varrella. Toki paljon on tullut parempaa ja toimivampaa, mutta samalla moni kaunis asia on saanut väistyä ja kadota. Tosin se on vain minun mielipiteeni, sanotaanhan, että ”kauneus on katsojan silmässä”.
       Noudan kaupasta tykötarpeet seuraavan päivän ruoaksi, mutta matkaan lähtee vain kanamunia ja berliininmakkaraa luonnonsuolessa. Sunnuntailounaaksi riittää pari makkarakupissa paistettua munaa, joiden lisäkkeeksi voin raastaa porkkanan ja ottaa jääkaapin lasipurkista muutaman säilötyn punajuuriviipaleen. Kotona on tämänaamuista ranskanleipää, ja noilla uskon pärjääväni, kun iltapäivällä on tarjolla kakkukahvit entisen työkaverin syntymäpäivillä. Ostin hänelle Veikko Huovisen ”Kylän Koirat”, koska hänellä on pieni villakoira ja olen nähnyt työkaverin hyllyssä saman kirjailijan ”Havukka ahon ajattelija”. Kaikki saavat minulta kirjoja, en oikein osaa laittaa lahjaksi muuta, mutta pyrin valitsemaan saajan näköisen, enkä omien mieltymysten mukaista.
   Astun ulos kaupasta ja aurinko hellii ihanasti kasvojani, enkä käsitä, mikä minut on saanut ajattelemaan purettuja rakennuksia, kurjia kelejä, katoa, sotaa ja kuolemaa, varsinkin näin kauniina päivänä. Olen melkein vihainen itselleni ja päätän, että nyt saa riittää, en käytä enää aikaa huonosti olevien asioiden ja rakkaani kuoleman miettimiseen, vaan haluan muistaa ihanan Mandini elävänä.
   Koska ostokset eivät paina paljon, lähden nousemaan portaat seitsemänteen kerrokseen, kuten minulla on aina tapana. Puolivälissä tuntuu, että happi loppuu ja rinnassa tuntuu outo puristus, joten annan periksi ja tilaan hissin, vaikka en halua myöntää itselleni, että olen tulossa vanhaksi. Avaan parioven puolikkaan ja tyhjyys lyö vastaan, kun livahdan sisään valoisaan asuntoon. Samaa ei voi sanoa alimpien kerrosten huoneistoista, jotka sijaitsevat V-mallisen talokompleksin sisänurkassa ja joiden kaikki ikkunat antavat pohjoiseen. Jälleen mietin pitäisikö toinen huone vuokrata, mahtuisin mainiosti yhteen, mutta olen jo niin tottunut olemaan yksin, että vierastan ajatusta jakaa tuntemattoman kanssa keittiö ja kylpyhuone.
   Avasin lähtiessä ikkunat ja huoneiston läpi käy ristiveto, eikä asunto ole kuumennut päivän aikana, vaan on ihanan raikas. Tänä kesänä helteestä ei ole ollut haittaa, meneillään on vasta kolmas poutapäivä tässä kuussa, joka on jo puolivälissä, ja alkusuvesta oli vain muutama kuumempi päivä. Muuten on ollut kylmää ja märkää, mutta jospa säiden haltija hemmottelee meitä tulevat viikot.
   Lueskelen vähän aikaa Helsingin sanomia ja vilkaisen välillä kelloa olohuoneen pikkupöydällä, että muistan avata radion ajoissa. Kello saa aina hymyn huulille ja tuo mieleen Wivin ja Hannan, joilta Mandi sai sen hieman myöhästyneeksi 60-vuotislahjaksi väärinkäsityksen seurauksena. Sanomalehdissä oli esiintynyt sama nimi pari vuotta ennen Pariisin matkaa, ja Hanna oli päivitellyt Wiville, kuinka Mandi oli vielä tuossa iässä ruvennut ajamaan kilpaa Harleyn Davidsonilla. Heille oli pian selvinnyt ajajan olleen rouva eikä neiti, siis aivan toinen henkilö. Siitä huolimatta Hanna teetti Mandille kellon, joka on koottu pienoismalleista, sivuvaunullisesta moottoripyörästä, jonka kyytiin on kiinnitetty seinäkello. Kokonaisuus on edelleen riemastuttavan ihana, mutta hieman epäkäytännöllinen, kun sitä ei voi säilyttää piirongin päällä, kun kellotaulu osoittaa yläviistoon, jonka vuoksi ajan katsominen on hieman hankalaa.

      Painan radion virtanappulaa hyvissä ajoin ennen kuutta, että putket ehtii lämmetä ja kuulen alusta saakka Cay Idströmin juontaman ”Lauantain toivotut levyt”, joka oli Yleisradion ohjelmistossa jo ennen sotaa. Arvaan jo etukäteen, että Miliza Korjus esittää ohjelman alkuosassa iki-ihanan kappaleen ”Warum”, kun sitä ei ole soitettu pariin viikkoon. Loppupuoliskolla kuullaan kevyempää musiikkia, joista ääneen pääsee Tapio Rautavaaran ”Ontuva Eriksson”, sillä edellislauantaina soitettiin ”Isoisän olkihattu”, jotka yleensä vuorottelevat ohjelmassa.
   Tuoreempaakin musiikkia tulee lopussa, kun edellisvuoden Eurovision laulukilpailuun osallistunut ”Valoa ikkunassa” pääsee soittolistalle Laila Kinnusen esittämänä. Ohjelman päättää hyvin nuoren Marion Rungin ”Tipi-tii”, joka taitaakin olla uusin kaikista kappaleista, se tehtiin samaan kilpailuun viime keväänä.
   Lähetyksessä ei soiteta mitään rämisevää rautalankaa tai Rock and Rollia, eikä juuri muutakaan sellaista, joiden tahtiin tanssivat parit heiluvat yksikseen kaukana toisistaan. Ohjelman kevyt osuus käsittää lähinnä vain perinteisesti paritanssittavaa musiikkia, ja minulle se sopii, mutta nykynuoriso ei tykkää ja siksi he kuuntelevat Radio Luxembourgia. Olen kuullut, että merellä seilaa alus, josta Radio Nord lähettää nuorisolle suunnattua ohjelmaa, ja viranomaiset nimittävät sitä merirosvoradioksi.          
   Yhtä paljon kuin nuorison musiikkia, vierastan nykyneitien pukeutumista. Olen sitä sukupolvea, joka ei käytä pitkiä housuja, vaikka olisin mielellään ottanut hiihtohousut keskikouluvuosina, jos olisin jostain saanut. Toki naisellisiakin housuja on, mutta nykypäivän nuoret neidit eivät pukeudu niihin, vaan käyttävät samanlaisia kuin miehet, joita kutsuvat farmareiksi, ja nimityksestä päättelen, että ne on alkujaan maanviljelijöille tehtyjä.            
   Minun työasuni oli kaukana farmareiden tyylistä, kun siihen kuului aina vähintään polven alle ulottuva hame ja jakku, viime vuosina leninki, ja tuollaisia naisten virka-asut ovat edelleen. Kai siitä johtuu, että monen nykynaisen vaatetus on mielestäni sopimaton, kun helman pituus on järkyttävän lyhyt ja näyttää nousevan vuosi vuodelta ylemmäs. Nykyisin polvet ovat selkeästi esillä, kun minun nuoruudessa pidettiin sopimattomana, jos nilkat näkyivät.
   Hattu näyttää myös olevan pannassa, mutta itse en osaa lähteä kaupungille ilman päähinettä. Korkeintaan alakerran kauppaan piipahdan paljaspäin, mutta en sentään papiljotit sifonkihuivin alla, kuten moni tekee. Samassa huomaan oman naurettavuuteni, itsehän pidin vanhanaikaisena jäänteenä, ettei äitini suostunut olemaan ilman huivia, ja nyt arvostelen niitä, jotka eivät käytä hattua.
   Olen ikäni tottunut heräämään varhain ja myös menemään vuoteeseen aikaisin, joten keitän heti ”Toivottujen” jälkeen iltapalateen, jonka nautin runsaan hunajan ja parin sokerikorpun kera, joille sivelen voita, margariiniin en ole tottunut, vaikka sitä kehutaan helposti levittyväksi. En näe voin käytössä ongelmaa, kun säilytän pakettia jääkaapissa, mutta lohkaisen siitä palan huoneen lämpöön, voilautaselle, jossa on lasikupu, joten minulla on aina pehmeää levitettä valmiina.
   Jotenkin tunnen itseni erityisen voipuneeksi, hyvä kun jaksan kuunnella kello 19.00 äänimerkin sekä sitä seuraavan ”Sää, iltauutiset ja päivän peili”.
   - STT:n uutisia, Kaj Linden kuuluttaa tuttuun tapaan: - Viime tiistaina Yhdysvalloista avaruuteen laukaistu tietoliikennesatelliitti Telstar, on onnistuneesti välittänyt suoran televisiolähetyksen Ranskaan.
   Seuraavat uutiset menee minulta ohi korvien, kun unohdun miettimään, että ihminen on käynyt avaruudessa reilu vuosi sitten, huhtikuussa. Lehdessä oli maininta, että ensimmäisen matkan suorittanut Juri Gagarin saapuu ensi kuussa Helsinkiin, kun täällä järjestetään nuorisofestivaalit, joihin on tulossa ihmisiä ympäri maailmaa. Pohdin, että voisihan sitä kuuluisuutta käydä katsomassa, vaikka vähän hirvittää millainen tungos Senaatin torilla mahtaa silloin olla.
    ”Päivän peilin” jälkeen käyn iltapesulla ja kömmin vuoteeseen ”Valitun Palan” kanssa. En ehdi lukea kuin hetken ”Pääsky – siivekäs ystävämme”, kun silmät alkavat lupsahdella kiinni. Olisi pitänyt aloittaa tekstistä ”Väsymys ja sen syyt”, mietin ja lasken lehtisen yöpöydälle.

    Annan sormenpäällä suukot rakkailleni, joiden kuvat olen sijoittanut tuplakehykseen, Pariisin loman matkamuistoon. Minun on ikävä molempia, sillä suhde äitiin pysyi lämpimänä aivan loppuun saakka. Kuten joku kirjailija on asian kauniisti ilmaissut, oli minulla ja Mandilla ”sielujen liitto”, jonka tunnen jatkuneen vielä hänen poismenon jälkeenkin.
   Pelkkä ajattelukin väsyttää nyt niin, etten jaksa miettiä rakkaitani pidempään. Vedän peiton paremmin päälle ja etsin hyvän asennon kyljelle käpertyen. Suljen silmäni ja ehdin tuntea kuinka valun kohti unta…

 Upea pankkisali toimii Nordean edustustilana, jonka kellariin on sijoitettu Pankkimuseo osoitteessa Aleksan-terinkatu 36B, Helsinki.
   Suomen Yhdyspankin rakennus valmistui 1898 ja sen suunnitteli professori Gustaf Nyström. Vuonna 1919 toteutuneen fuusion myötä nimeksi vaihtui Osakeyhtiö Pohjoismaiden Yhdyspankki, joka toimi tiloissa 1936 saakka. Rakennukseen on tehty vanhaa kunnioittavia korjauksia, viimeisimmät toteutettiin 2017 Arkkitehtitoi-misto Laation suunnitelmien mukaisesti. Ympyrä sulkeutui, kun Laation toimisto sulautui UKI Arkkitehdit Oy:hyn muutamia vuosia myöhemmin. UKI Arkkitehdit oli tarinan kirjoittajan työpaikka ennen eläkkeelle siir-tymistä huhtikuussa 2026, ja Adi hänen kaukainen sukulainen, neljäs- eli sirpaleserkku.
   Tarinan kirjoittaja tahtoo myös muistuttaa lukijoita, että kertomus on fiktiivinen, vaikka päähenkilöt ovat todellisia, ja monet asioista pohjautuvat tositapahtumiin, mutta eivät suinkaan kaikki.

   Suomen Yhdyspankin rakennus valmistui 1898 ja sen suunnitteli professori Gustaf Nyström. Vuonna 1919 toteutuneen fuusion myötä nimeksi vaihtui Osakeyhtiö Pohjoismaiden Yhdyspankki, joka toimi tiloissa 1936 saakka. Rakennukseen on tehty vanhaa kunnioittavia korjauksia, viimeisimmät toteutettiin 2017 Arkkitehtitoi-misto Laation suunnitelmien mukaisesti. Ympyrä sulkeutui, kun Laation toimisto sulautui UKI Arkkitehdit Oy:hyn muutamia vuosia myöhemmin. UKI Arkkitehdit oli tarinan kirjoittajan työpaikka ennen eläkkeelle siir-tymistä huhtikuussa 2026, ja Adi hänen kaukainen sukulainen, neljäs- eli sirpaleserkku.
   Tarinan kirjoittaja tahtoo myös muistuttaa lukijoita, että kertomus on fiktiivinen, vaikka päähenkilöt ovat todellisia, ja monet asioista pohjautuvat tositapahtumiin, mutta eivät suinkaan kaikki.

Alkuun

 

Kuvalähteet:                                                                 (Lyhenne HKM = Helsingin kaupunginmuseo)
Finna-hakupalvelut:
 - Kajaani kuvattuna Pöllyvaaran näkötornista: (postikorttipainatus  /P. Bergh), Kainuun Museo
 - Kansakoulun oppitunnilla: Kuvaaja Gustaf Albert Stoore, 1910–1912, Keski-Suomen museo
 - Lehmät menossa Shellille Kajaanissa: Valokuvaamo Pietisen kokoelma, 1936, Museovirasto
 - Kajaanin yhteiskoulu toimi Rimpiläisen, kuvattu kirkon tornista: Kainuun museo
 - Hyvinkään Åvikin kuurojenkodin aluetta: Työväenmuseo Werstas /Kuurojen museo
 - Hieno hiekka pöllyää Uudenmaankadulla: Hyvinkään kaupunginmuseo, Voitto Kivi 1950
 - Uusi Hotelli ja Hangon radan tasoristeys: (kuvaa rajattu), Hyvinkään kaup.museon Aulis Saviahon kok. / S. Sylva
 - Adi n 35-vuotta: (HVS:n kuvaa rajattu), Kunst-foto Studio A. TEPPOR & Ko, JOKA Journalistinen kuva-arkisto Otava
 - Åvikin väkeä heinätöissä 1930–40: Työväenmuseo Werstas, Kuurojen museo
 - Minna Craucherin ruumista kannetaan autoon: Kuvaaja Hugo Sundström, 10.3.1932, JOKA Journalistinen kuva-arkisto Hufvudstadsbladet
 - Laivoja ja nostokurkia Turun satamassa: Kuvaaja H. Attila, 1948, Kansan Arkisto
 - Vuonna 1944 rakenn.  s/s Clio (II) (kuvaa rajattu): Kuvaaja Sävy-Kuva Esa Hänninen, 1944–66, Suomen merimuseo
 - Laivan matkustajahytti: Suomen merimuseon kuvakok, FÅA – SILJA LINE (s/s Wellamo II:n 1. lka) 1927–1966
 - KAISA kahvinvastike: SOK, teksti EI SISÄLLÄ KAHVIA. 1/4kg, hinta 15mk, 1940–49, Lappeenrannan museot
 - Siniset paperikengät: ostettu Oldenburgin kenkäkaupasta Helsingistä jatkosodan aikana 1941, Lottamuseo
 - Töölön hienointa Sirote-Sokeria ennen vuotta 1939
 - Häkäpönttöauto: Satakunnan Kansan kuva-arkisto, (Auto: Dodge vm. 1939) 1949
 - Suruhunnussa haudan äärellä (kuvaa rajattu): Kuvaaja Pekka Salakka, 1930–39, Lappeenrannan museot
 - Ilmalaiva Graf Zeppelin Museo- ja Mechelininkadun kulman yllä 24.9.30, (kuvaa rajattu): Kuvaaja Max Meyer, HKM
 - NNKY:n Koti (kuvaa rajattu): Kuvaaja Eric Sundström, 1928, HKM
 - Heteka 1, Helsingin Teräshuonekalutehdas Oy, 1939 (esine)
 - Hattupäinen nainen kävelyllä Töölönlahdessa rannalla (kuvaa rajattu): Kuvaaja Valter von Bonin, 1960, HKM
 - Hesperian puistosta Töölönlahden yli kohti Linnunlaulun huviloita: Kuvaaja Grűnberg Constantin, 1967, HKM
 - Halkovarastoja Helsingin Hakaniemessä 1940 (kuvaa rajattu): Kuvaaja Pekka Kyytisen
 - Siltasaarenkadun taloja (kuvaa rajattu): Kuvaaja Eino Heinonen n 1960, HKM
 - Leikkaussalissa 1950- tai 1960-luvulla, Töölön sairaalan museo
 - Elannon kangas- ja vaatetusmyymälä n:o 7, vuonna 1928: HKM, Osuusliike Elannon kokoelma
 - Forumin liikekeskuksen sisäpiha Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa: Kuvaaja Risto Reinikainen, HKM
 - Kamppi kuvattuna lounais-lännestä Töölönlahtea kohti 1960-luvun alkuvuosina: Sky-Foto Möller, HKM 
 - Lehtimummo ”Tidningsgumma” (kuvaa rajattu): Kuvaaja Bert Carpelan, SLS 2271_1601
 - Mechelinin ja Caloniuksen katujen kulmaus koilliseen: Kuvaaja Aarne Pietinen Oy, 1945, HKM
 - ASA 476 radio, valmistusvuosi 1934, hinta 2975 mk, Turun kaupunginmuseo (Esinekokoelma)
 - Annan kuva kehyksessä (kuvitteellinen Anna): Kuvaaja Julia Widgrén (vanha nainen 1876)
Suomen Rautatiemuseon kuva- ja arkistokokoelmat:
 - Murtomäen pysäkki vuonna 1925. Suunnittelija Bruno Granholmin, valmistuntu 1904
 - Kyltti – Älä sylje lattialle
 - Linnunlaulun silta junaradan yllä 1960-luvun loppupuolella (kuvaa rajattu), kuvaaja Olavi Karasjoki, 1968
Resiina (Vaunut.org):
 - Junanvaunut asemalla luultavasti ennen vuotta 1926 (kuvaa rajattu, 30.12.2021 Esa Väätäinen)
 - Toisen luokan makuuhytti n 1930-luvulta. Einari Kaskimiehen kirjasta "Valtionrautatiet" (02.05.2020 Panu Breilin)
Kirjan Kartanonomistajien Kajaani, toimittanut Raili Kauppila:
 - Sivu 54: Aleksanterin- ja Lönnrotinkatujen kulmaus ennen vuotta 1905
 - Sivu 78: Pärin eli Bergh talo Aleksanterinkadulla. 12.5.1906 lähtien Wuori ja osoite myöhemmin Kauppakatu 26
Kansalliskirjasto (digi.kansalliskirjasto.fi)
 - Opettajattaren virka haettavana: Kaiku, 06.06.1898, nro 62, sivu 4
 - Kahvila Emil Löfberg: Kaikuja Kajaanista, 30.11.1905, nro 0, sivu 1 (ilmoitusta muunneltu)
 - Suomen Yhdyspankki mainos: Kajaanin Lehti, 31.12.1902, nro 86, sivu. 1
 - Kaarl Petter Pyykkösen kuolinilmoitus: Kaleva, 09.10.1919, nro 227, sivu 1
 - Kaksi 70-vuotiasta: Kuuromykkäin lehti 01.09.1933 no 9, sivu 6
 - Mandin kuva 50 vuotta: Kustannusosakeyhtiö Otavan asiamieslehti, 01.01.1918 no 3, sivu 2
 - Mandin kuva kehyksessä: Mehiläinen, Kustannusosakeyhtiö Otavan asiamieslehti, 04.10.1923 no 8, sivu 4
Vanhatkartat.fi -nettisivusto, karttaotteet:
 - Kajaani ja maalaiskunnan eteläosaa 1912 (~400k) (paikkoja merkitty eri väreillä)
 - Hyvinkäänkylää 1938 (~20k) ((Åvik merkitty sinisellä)
 - Porkkalan vuokra-alue, länsiosa 1947 (~100k) ja itäosa 1952 (~100k) (paikannimiä lisätty isommalla tekstillä)
Muut:
 - Yli kuuden kilometrin suora Keisarintiellä Lehtovaarasta kohti Kajaani: Veljeni ottava valokuva 1980-luvulta
 - Louhikatu 15: Google.com/maps / Street View heinäkuussa 2025 (kuvasta poistettu autot ja kerrostalot)
 - Hellakakluuni: Duunarimuseo - ASUNTO B 3 vuosimalli 1911 (ent. Työväenasuntomuseo), Helsinki
 - Asunnon kuvitteellinen pohjapiirros (oma suunnitelma)
 - Kylpyhuone 1920-luvulla: (kuvaa rajattu): DigitaltMuseum, Ruotsi, kuvaaja Carl Larssons Fotografiska Ateljé AB
 - B-maljakilpailun osanottajat vuonna 1929. Facebook, HVS-Tennis ry 28. tammikuu 2020
 - Seudun läpi kulkeva Helsinki-Hämeenlinna maantie kiertää Åvikin harjua, Aamuposti/paikalliset
 - Viittomat: Anna onnellinen äiti: Kirja - Alan viittoa, Viittomakielen alkeiskurssi, Kuurojen Liitto r.y. 1976
 - Vapaa sielu matkalla taivaaseen: Pinterest
 - Åvikin yhteishauta, Puolimatka: Suomen kirkkoja ja hautausmaita -Facebook: Kuvaaja Rauno Tuominen
 - Douglas DC2 kaksimoottorinen matkustajalentokone: AeroCorner, Passenger Turbo Props
 - Kaksi naista sateisessa Pariisissa, Paris 1934: Historical Pics, Facebook, 11. maaliskuu 2025
 - Vaaleanpunainen paperiruusu: Pinterest askarteluohje
 - Keittiön seinäkaapit: Pinterest (muunneltu kuva)
 - Valkonauha pinssi (oma esine)
 - Asunto Osakeyhtiö Mechelininkatu 23:ssa vaaleanpunainen katto: Google Earth
 - Yksi uuden PYP pankkitalo portaikko: Aleksanterinkatu 30–34:n Rakennushistoriallinen selvitys, Juhana Heikonen
 - Käsi kädessä: Istockphoto kuvapankki
 - Helmikuun pakkasaamu Helsingissä: Tuttavan ottama kuva 2023
 - Vanhan PYP pankkitalon pääsisäänkäynnin portaikko: Kauppalehti, kuvaaja Tiina Somerpuro 19.5.2022
 - Nordea Pankkimuseon ja edustustilan sisäänkäynti: UKI Arkkitehdit, kuvaaja Martin Sommerschield 2022
 - PYP pääkonttori 1919–1936 (Syp pääkonttori 1912–1919): EKLA, kuvaaja Eric Sundström 1912
 - PAX-mainos talon seinässä vuonna, EKLA /Fazer. Taustalla Aktia Pankin rakennustelineitä 1962 (kuvaa rajattu)
 - Vuoden 1962 markat: oma esine
 - Valitut Palat: oma esine
 - Vanhat aurinkolasit: Näyttelijä Marjatta Kallio elokuvassa Syntipukki vuonna 1957. Kuva: Fennada-Filmi /Yle
 - Ruoka-annos (kanamuna-makkarakupit, porkkanaraaste ja punajuuri): oma keitos
 - Moottoripyörä-herätyskello: (koottu tuotteiden mainoksista)
 - Valokuvakehys ”Pariisi” (koottu tuotteiden mainoksista)
 - Hautapaasi Hietaniemen hautausmaalla: BillionGraves GPS Headstones ja hautahaku.fi
 - Vanhan PYP pankkitalon pankkisali: Kauppalehti, kuvaaja Seilo Ristimäki, 14.5.2022                                                    

Alkuun